*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13845 ***

MANASSE JÄPPINEN

KERTOMUS


Maiju Lassila


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja 1912




I.


Kukapa ei tuntisi Manasse Jäppistä, tätä aikamme kuuluisaa oppinutta,
jonka ansiot kansanvalistuksen ja lukutaidon levittämisen alalla ovat
niin suuret, että nykyisen ylitirehtöörin jälkeen hänet valitaan Suomen
kouluylihallituksen ylitirehtööriksi. Yleinen on myös sekin ajatus, että
tämä kansanvalistuksen lämmin ystävä olisi noiden suurien ansioittensa
takia oikeutettu kantamaan kansanvalistusministerin salkkua.
Vaatimuksissansa on hän opettajana ja professorina niin tinkimätön, niin
tiukka ja ankara, että hän on ja on aina ollut kaikkien vähänkin
laiskempien koulupoikien kauhu ja ainainen kompastuskivi niiden
ylioppilaiden oppi- ja virkauralla, jotka ovat elämäntehtäväksensä
ottaneet etupäässä Vappupäivän vieton suurten traditsioitten
seuraamisen ja noudattamisen.

Tämän kertomuksen aikoina oli tämä kuuluisa oppinut tosin vasta noin
seitsemän tai kahdeksan vuotias. Rauhallisena oli hän siihen asti
elellyt isänsä talossa eräässä Säämingin etäisimmässä metsäkylässä ja
kuvauksestamme voinee lukija huomata, että tämä nykyisten opintiellä
hidastelevien pelottava vitsa ei ole mikään niin sanottu »nuorena
väännetty vitsa», kuten sananlaskun mukaan on vitsa väännettävä, jos
mieli siitä kunnollista kalua saada.

Ja omituista tässä oli vielä se seikka, että tuo sananlasku, kuten
tiedetään, oli juuri Manassen isän sepittämä viisaus. Hän oli siis
tehnyt sananlaskun, hän myös »vitsan», Manassen. Ja sitte oli hän
katsonut kaikkea sitä mitä hän tehnyt oli ja ne olivat kait olleet hänen
mielestänsä sangen hyvät ja siksipä ei hän ollutkaan ryhtynyt nuorena
vitsaa vääntämään: Manasseansa kurittamaan, vaikka sananlaskussansa sen
välttämättömyyttä teroitti. Ja se kaikki oli onni. Se oli onni
senvuoksi, että Manasse siten sai kehittyä vapaasti, luonnon ohjaamana.
Hän sai säilyttää sukunsa perinnäiset tuntomerkit, omintakeisuutensa,
estyi siten häviämästä lajien kirjavuuteen ja säilytti sukunsa elämää
vaistomaisesti, sitä tajuamatta, mutta itsepintaisesti, kuten luonto
säilyttää ominaisuuksiansa, neekeri nahkaansa ja mustalainen luontoansa.

Sillä suvussa oli paljon tervettä omintakeisuutta, persoonallisuutta.
Niinpä esimerkiksi isän nimi oli kaikessa komeudessansa Jussi
Beltsebuubi Jäppinen ja äidin Anni Doroteea. Kun vielä lisäämme, että
poika Manasse oli ulkomuodoltansakin ei ainoastansa Jäppinen, vaan myös
ilmeinen sekoitus vanhempiensa muistakin omituisista nimistä, niin
käsittänee lukija, että hän oli jo seitsenvuotiaana niitä yksilöitä,
jotka eivät suvustansa muutu, vaikkapa maailmassa riehuisi ei ainoastaan
yleisvaltakunnalliset vaan suorastaan yleismaailmalliset vitsaukset,
jopa koko maailmaa hävittävät maailmanlopun ja viimeisen tuomion
voimat, joiden kuumuudessa elementit palavat sulavuudesta samalla kun
pimeyden henget odottavat siinä kuumuudessa kiehuvaa ja valmistuvaa
ateriaansa.

       *       *       *       *       *

Mutta menkäämme asiaan. Luomme nopean, ylimalkaisen silmäyksen niihin
hetkiin, jolloin tämä suuri kansanvalistuksen edustaja otti ensimäisiä
askeleitansa suuren kutsumuksensa vaivaloisella polulla.

Äiti, Anni Doroteea, oli näet joutunut käymään koulumestari Pietari
Isaskaar Touhusen kahdennellatoistakymmeninnillä lapsisaunoilla ja
mestari Touhunen oli siellä sattunut häneltä kysymään, joko Manasse nyt
tänä syksynä lähetetään ammentamaan häneltä oppia ja viisautta. Siitä
oli äiti muistanut asian, huomannut että todellakaan poika ei elä
ainoastaan leivästä. Hän oli alkanut asiaa miettiä, mikäli hänen älynsä
mietiskelyihin yleensä kykeni. Ja jo oli hän maininnut siitä isällekin,
arvellen pojastansa:

»Syyvä tellevää tässä vuan niin jotta ei enee piisoo ruuvat ei
särpimet, kun siellä päiväkauvet juoksenteloo ja tappeloo.»

Ja siitä oli hän kehittänyt osaa edelleen, selittäen:

»Sittäpähään ies syöp vähemmän, kun istuu kirja käissä, eikä tuolla
pahanteussa juokse!»

Mutta ei ollut Jussi Beltsebuubi halukas tarttumaan koko lukuasiaan.
Siitä keskustellessa olisi näet helposti voinut tulla se vaimoltakin
salattu asia ilmi, että lukuasioissa ei isä ollut vielä ehtinyt
poikaansa pitemmälle, vaikka olikin kirkkoneuvoston jäsen. Ei hän toki
vastaankaan pannut, vaan äänteli vain, kuten kirkonmiehen tuleekin:

»Ka saishan tuo lukii ... iso pojan tolokki!»

Ja niinpä olikin äiti hankkinut aapiskirjan ja ryhtyi jo valmistaviin
toimenpiteisiin. Hyvin yksinkertaisesti antoi hän asiasta tiedon
itsellensä Manassellekin. Kun se kerran vaati häneltä voileipää,
ilmoitti hän sitte lyhyesti, että hän saa vähentää jo syöntiä ja ruveta
lukemaan. Ja siitä se asia sitte alkoi.

Mutta tanakka poika oli toista mieltä. Hän osottautui mielipiteiltänsä
vanhan kansan mieheksi. Hän uskoi voivansa aivan varmasti elää
ainoastaan leivästä, etenkin voileivästä, ilman lukutaitoa, josta
hänellä ei ollut aavistustakaan. Oudostuneena katsoi hän äitiinsä, veti
sieraimensa antimet aivan asiaa mietiskelevän ja ajattelevan ja
oudostelevan eleillä takaisin sieramiinsa ja oli ymmällä koko asiasta.

Ja äitikin heitti asian hetkiseksi siihen. Hänkään näet ei, vaikka
miehensä olikin kirkkoneuvoston jäsen, ollut mikään sanan viljelijä.
Päästyänsä jotenkuten ripille, oli hän jättänyt vaivaloisen lukutyön
kokonansa ja vaikka hän osasikin veisata useat tärkeämmät virsikirjan
virret ulkoa, ei hän enää sisäluvustansa ollut aivan varma. Olihan se
ehkä voinut näinä kahtenakymmenenä viitenä vuotena unehtua. Mene tiedä
tuntisiko enää kirjaimiakaan.

Siksipä hän ei nyt oitis ryhtynyt jatkamaan. Hän päätti ensin varmistua
omasta tiedostansa ja vasta sitte jakaa sitä pojallensa. Manasse sai
siis vielä huolettoman voileipänsä, oikein aika kimpaleen ja lähti
tapaamaan ikäistänsä Saunasen Hikua. Hän löysi sen. Yhdessä päättivät he
lähteä Tuppisen saunaan polttamaan tupakkaa ja Manasse palasi kotiinsa,
noutamaan sieltä navetan kivijalkaan piilottamansa putkipiipun.




II.


Mutta sillä välin oli Anni Doroteea varmistunut taidostansa: Kirjaimet
hän tunsi, vaikka ei tosin ollut kaikista aivan varma. Kun siis Manasse
aikoi tuvasta uudestaan poistua, käski hän sitä tiukasti:

»Etkö sie jo äsken kuullut, jotta kirja käteen ja ala lukii!»

Poika tunsi äitinsä luonnon ajottaiset kiivastumiset ja niiden aikaisen
voiman. Hän pysähtyi, seisoi kädet epäröivänä repaleisten housujen
taskussa, hattupahanen päässä, veti otsanahkan kureeseen ja väänsi
epäluuloista katsetta puhujaan. Anni Doroteea pesi pyttyjä, touhusi,
kaateli huuhdevettä pytystä pyttyyn ja selitti aivan kuin riitelemällä:

»Iso pojan tolokki, eikä vielä lukkii osoo! Jo tuosta tuommosesta
häpiistä nokinen kattilakii punaistuu!»

Hän innostui asiaan; työtkin siinä menivät että helisi vain. Manasse ei
ollut vieläkään selvillä, mutta varovaisuuden vuoksi alkoi hän toki jo
hitaasti lähestyä ovea, varaten siten ulospääsyä, epäluuloinen katse yhä
äidissä kiini, otsa synkässä kureessa ja sieranten tasapitkät,
vihertävät antimet nenän alla. Touhukkaana jatkoi äiti tosissaan, kuin
puoli-itsekseen selitellen:

»Ei tässä tiijä aikoo ja hetkii, milloin Herra kuttuu isäsj ja äitisj
tuomijosa eteen siunii kasvatuksestasj. Niin jotta aikanaan tässä on
siustaa huolj piettävä.»

Manasse niiskasi nenäkynttelit lyhemmiksi, ylemmä, synkisti katsettansa
entistä epäluuloisemmaksi ja huolehti hiljakseen itseänsä jo aivan oven
luo. Mutta silloin jo koveni äiti, äsähtäen jo hyvin tiukasti:

»Vai minnekkä siinä tuasj oot mänössä!»

Manasse pysähtyi, mutta suunsa hän tyväsi pullollensa tyytymättömyyttä
ilmaisevaksi, vihaistuneeksi, ikäänkuin turvaksi. Ei hän tajunnut itse
asiaa, sitä lukukysymystä, ihan selvästi. Joutuipahan vaan omituiseen
mielentilaan sen tupakanpolttoasian tähden. Saunasen Hikuhan näet siellä
nyt odottaa ja tämmöisessä asiassa, jossa oli yhteinen vaara tarjolla,
ei hän olisi ystäväänsä pettänyt. Mutta hän oli myös luonnollisista
syistä oppinut aivan vaistomaisesti huomaamaan, milloin on viisainta
olla kuuliainen isällensä ja äidillensä ja siksi hän pysähtyi ja jäi
mieli yhä synkkenevänä odottamaan asian kehitystä.

       *       *       *       *       *

Mutta kaikki Doroteeathan ovat toimissansa nopeita, reima-akkoja, kuten
kaikki Emmit ovat mämmimäisiä. Nopeasti lopetti äiti työnsä, raapi
selkäpuoltansa, mikäli käsi ylettyi ja siunaili kuin itsekseen puhuen:

»Kirppuko hiän tuolla syönöön, vai mikä hiän kupissoon kun syyhyttää!»

Ei hän siitä asiasta välittänyt. Valittihan vain tapansa mukaan ja
ryhtyi pyyhkimään pöytää puhtaaksi lukemista varten. Olihan koko
toimitus hänestä niin juhlallista. Herrajesta! Ensikertaa elämässä ja
vielä omalle esikoiselle ja armaalle pojalle! Aivan se jo mieltä muutti:
Lempeämmäksi löi luonnon. Äidin silmäykset pyöräytti hän likaiseen,
synkistyneeseen perilliseensä ja muuttuneella äänellä puheli sille
pöydän luota:

»Suot tok siekii sittä siunata äitiisj ja iseisj kun ovat siut
lukemaanii opettaneet, niin jotta et tarvihe jiähä ihan pimiiks
pakanaks, niin kun monj isätön ja äijitön jiäp.»

Manasse alkoi nyt jo tajuta asian vakavuuden, tosin epäselvästi
vieläkin. Hätä jo alkoi pakata kurkkuun ajatellessa, että häntä aiotaan
pakottaa pettämään toveri, se jonka kanssa hän on aina uskollisesti
jakanut salapolttajan vaarat ja maineet. Hän pullisti jo suunsa vihasta
pullollensa, ei tahtonut enää saada kynttilöitä pysymään sieramissa ja
katseessa oli jo ukkospilveä. Äiti pani aivan puhtaan hameen päällensä.
Niin juhlalliselta hänestä kaikki tuntui. Ei hän huomannut edes poikansa
mielenmuutostakaan. Ja taas siinä juhlallista toimitusta varten
pukeutuessansa puheli Manasselle, selittäen:

»Kunpa sitte vuan herra antasj siulle viisautta ja armuu, jotta osoisit
äitiisj ja iseisj kiittee opetuksesta ja pitee heitä aina silimiis
eissä, niin mänestyisit siekii ja eläsit tässä isäsj konnulla, kun
hänestä aika jättää.»

Ja sitte otti hän jo aapisen ja varustautui. Selaili sitä toki vielä,
varmistui omasta taidostaan toistamiseen. Mieli aivan yleni. Nenänsäkin
hän pyyhki esiliinan kulmalla, ja etsi semmoista paikkaa, missä olisi
isoja, tuttuja kirjaimia.

       *       *       *       *       *

Mutta Manasse seisoi kuin piinapenkissä. Nyt hän oli jo selvillä
asiasta. Hän loi tuiki, synkän katseen äitiinsä, ja kun se siinä yhä
selaili ja etsi, äänsi hän synkkänä.

»Enkä rupii lukemaan.»

Se oli hänen ensimäinen askeleensa kansanvalistustyössä. Äiti ei
touhutessansa sitä selvästi kuullut. Manasse huomasi sen, odotti,
katsoi, ja vannoi jo itku kurkussa:

»Vaikka tapettaisj, niin en rupii lukemaan!»

Mutta äiti ei ollut kuulevinaankaan. Lempeänä, juhlallisena liikuskeli
mieli. Hän otti orrelta päreen, halkasi siitä pitkän tikun kirjatikuksi,
pani sen paikoillensa, aapisen päälle ja asetti sitte vielä pannun
hiilille. Juhlakahvit käski mieli tapauksen kunniaksi keittämään. Sen
tehtyä hän meni Manassen luo, puristi sen nykerönenän lempeästi
esiliinansa kulmaan, tarttui päähän ja pyysi:

»No, turista nyt siihen äidin esjliinaan, niin äit niistää lapsesa
nenän.»

Mutta Manasse riuhtautuikin irti, nykäsi hartioitansa, täysin voimin,
pois käsistä pyrkien ja ärjäsi:

»Eikä sua niistee!»

»No, lapskulta!... Anna nyt äit niistää!» suostutteli äiti ja yritti
uudestaan.

»Eikä sua!» ärjäsi poika entistä tiukemmin ja ettei äiti saisi niistää,
veti hän kaikki tavarat uhallakin nenäänsä. Ja siinä suostuttelevan
äitinsä käsistä pois rimpuillen vannoi toistamiseen nyt jo itkun seasta:

»Vaikka mikä oisj niin en luve».

Mutta äiti ei heittänyt. Pojan vastustelut kehittivät hänessä vain
opetushalua ja tajuntaa sen tarpeellisuudesta. Ilmankos hän olisi ollut
äiti. Hän jo houkutteli äidin tavoin, ilmoittaen:

»No eihän siitä nyt kuole ... jos luvet!»

»Vaikka ei!» ärähti ynseä vastaus. Ja taas muljautti poika silmiänsä ja
vannoa jupisi:

»Ja vaikka ei voileipeekää annettasj niin en sittekään luve!»

Anna Doroteea siinä touhussansa kävi sylkäsemässä pankon eteen, kynsäsi
syyhyvää reittänsä ja nyt hän jo käski:

»Tulehaan nyt vuan siinä sukkelaan lukemaan, eläkä joutavoo vänkee!»

Äänettä nyäytti Manasse olkapäitänsä vihaisesti. Anna Doroteea meni taas
kurkistamaan kirjaan, pyyhkäsi huivin kulmalla suunsa äskeisestä
sylkäisystä kuivaksi, istahti, nosti kirjan juhlallisesti
silmäiltäväkseen ja katsoi siihen silmät niin auki vedettyinä, että
otsanahka oli kureita täynnä. Miten lihavia olivat kirjaimet! Miten
juhlallinen koko aapinen. Manasse väänsi häneen vihaista silmää, huomasi
taaskin että siinä on äidillä tosiaikomus ja alkoi itkunkuohussa
ynseillä, valittaen:

»Ei Saunasenkaan Hiku tarvihe lukii ... eikä Pennasen Jyty, eikä
kukaan!»

Hiukan se hellytti äitiä. Aivan tosissaan alkoi hän tenavallensa
selittää:

»Senpätähe niistä tulookii sittä semmoisii pimeyven lapsii, jotta eivät
piäse ies kasteesaliittuu uuvistamaan, vuan jiävät pois
kirkonkirjoistakii!»

       *       *       *       *       *

Mutta ei. Ei kuunnellutkaan Manasse. Nurkkaan oli poika hiljakseen
painautunut ja tuijotti siellä seinänrakoon. Äiti tuli lopulta luo,
tarttui käteen ja veti pöydän luo. Vastaan kyllä mies harasi ja uhkasi
ei lukevansa, mutta väkisin vei äiti. Doroteeathan ovat asioissa
tiukkojakin, jos niiksi tulee. Sen tiesi Manassekin kokemuksesta, jos
ei tosin mistään kasvattavasta kurituksesta.

Niinpä seisoi hän nyt pöydän luona äitinsä edessä ja alkoi varsinainen
opetus. Äiti tajusi hetken tärkeyden. Siksipä pyyhkäsi hän vieläkin
kerran nenänsä alustaa, asetteli istumuksensa niin taiten että kaikki
kävi tiiviisti penkkiä myöten, osotti puikolla ensimäistä kirjainta ja
ilmoitti:

»Tämä ensimäinen on se aa ... sitte tuloo pee ja sitte...»

Sen kolmannen nimeä hän ei nyt sattunut taas muistamaan. Hän pysähtyi,
pyyhkäsi kämmenellänsä suutansa ja ilmoitti sitte:

»Sitte sen peen jäläkeen tuloot kaikki muut puustaimet ... settee ja
äätä ja yytä myöten ja...

Hän katsahti synkkään Manasseen, muutti äänensä miltei leikkisän
mairittelevaksi ja lisäsi:

»Ja sittä ihan viimeiseks tuloo vielä öö.»

Manasse vetäsi nenäänsä eikä nostanut katsetta lattiasta. Sekin
salatupakoimisasia sotkeutui jo yleiseen mieliharmiin. Hän joko
valmisteli itkua, tai sitte pidätteli entistä, ähähdellen
itkuntapaisesti, samassa tahdissa kuin kynttilät pistivät aina päitänsä
nenästä. Taas koetti äiti, kehottaen:

»No sano nyt: aa!»

Ei ääntä. Äiti jatkoi:

»No sittä vaikka pee!»

Manasse vaikenee kuin muuri. Äiti koetti tavalla jos toisellakin, mutta
ei suostunut Manasse. Viimein alkoi äiti houkutella. Hän mairitteli:

»Ja sittä tiällä on vielä kukon kuva... Kahohaan, Manasse, miten korii
kukon kuva tiällä on... Kahohaan!»

Se auttoikin hieman. Uteliaisuus oli saada Manassessa vallan. Mutta hän
hillitsi sitä uhallakin. Salavihkaa hän toki katsahtaa muljautti
kaunista kukon kuvaa, mutta ettei vaan äiti sitäkään myöntymistä
huomaisi, uhitteli hän sitä peittääksensä:

»Vaikka oisj miten monta kukon kuvoo, niin en kaho.»

»Nuonj korii se kukon kuva on ... nuonj...!» ei äiti ollut uhittelua
kuulevinaankaan. Mutta siihenkin vannoi Manasse, muka itsekseen
jupisten:

»Ja vaikka oisj nuojn ison sian kuva niin en kaho.»

Äiti joutui ikäänkuin pulaan. Näyttääksensä pojallensa mikä
kirjantaitava hän oli, alkoi hän nyt välillä siinä itseksensä lukea:

»Aa, pee ... koo ... ässä ... ännä ... sittä tuloo ämmä!»

»Tulukoon ... vaikka tulis sata ämmee niin en pelekee!» keskeytti
Manassen uhitteleva murahdus. Äiti koetti sovitella, pannen leikiksi:

»Etkö sie nyt enee ämmeekää pelekee?»

»Enkä pelekee!» nousi jo silloin Manassen miehentunto. Hän vielä lisäsi
uhaten:

»Ja vaikka kennen akka tulisj niin en pelekee!»

Niin jatkettiin. Taas koetti äiti näyttäytyä kirjantaitoiselta. Miten se
nostikin häntä poikansa silmissä! kuten hänestä itsestänsä tuntui. Hän
avasi erään paikan ja alkoi lukea ulkomuistista:

»Isämeidän, joka olet taivaassa...»

Mutta sitte hänestä tuntui että ei se kappale ollutkaan se. Aivan hän
joutui siinä Manassen edessä ikäänkuin häviölle ja alkoi salailla
erehdystänsä sulkien kirjan, ettei tuo lukutaidoton poika ehtisi nähdä
hänen vahinkoansa ja reilusti hän vielä kehasi sille:

»Niin hyvästi osovaa äit lukii uapisesta ... jotta ei tarvihe tavata!»

Entistä myrtyneempänä väänsi Manasse häneen silmää. Turhia olivat äidin
uudetkin kokeet. Hän tavallaan jo väsyikin niin rasittavaan tehtävään.
Mutta mieli oli siinä harvinaisessa toimessa aivan muuttunut. Olihan
kaikki niin omituista, outoa, juhlallista. Vakavana, tosissaan selitteli
hän pojallensa lukutaidon tarpeellisuutta, puhellen:

»Onhaan se synt ja häpii isällesii jos jiät sanoo vaille ijäksesj!»

»Olokaan!» kuului ynseä äännähdyksen tapainen. Äiti jatkoi:

»Ja kunhaan ihe sittä tulet isoks ja suat hyvän tusinallisen Manasseja
ja jos ne ovat siulle yhtä uppiniskasii eivätkä rupii lukemaan, niin
niät eikö se koske siun isän syvämmeesj.»

Ei kuunnellutkaan Manasse koko tätä hänen tulevien perhehuoliensa
kuvausta. Saunasen Hiku ja tupakka-asia nousi taas mieleen. Hän seisoi
pää väärässä, surkean näköisenä, kasvot likaisina, myrtyneenä, vetäsi
hihallansa aimo saaliin nenänsä alta pois, niiskutteli ja uhalla jupisi:

»Ja vaikka tulis vielä enemmän Manasseja, niin en sano aata.»

       *       *       *       *       *

Jotenkuten pääsi hän vihdoinkin vapaaksi äitinsä käsistä! Käskyä
odottamatta riensi hän silloin ulos tuvasta ja sitä samaa kyytiä alkoi
hän painaa kohti Tuppisen saunaa, jossa tupakoimisen piti tapahtua.

Ja nyt juoksujalassa sinne painaessaan selkeni hänelle taas mikä
rikollinen teko hänen oli täytynyt tehdä: pettää Hiku, paras toveri.
Itku pakkasi sitä ajatellessa väkisinkin kurkkuun. Ääneensä hän sitä
itkua vetää jurasi siinä juostessansa. Leuka vain tärisi itkun, ja itku
mennä jurautteli juoksun tahdissa. Kasvot olivat tahraiset liasta ja
märät kyynelistä. Housurepaleetkaan eivät tahtoneet kestää jalassa ja
ainoastaan näpissä niitä kannattaen sai hän estetyksi ne kinttuihin
valahtamasta.

Vastaan sattui silloin vielä tulemaan leikkisä Tuppinen. Sitä huvitti se
hauska näky. Hän asettui keskitielle vastaan. Mutta ei pysähtynyt poika.
Suuttuneena aikoi se yhtä samaa kyytiä painaa sivu, katsettakaan
Tuppiseen luomatta.

Mutta Tuppinen esti. Leikillä tarttui se poikaan kiini ja lasketteli:

»Ka mitäs se nyt tää ukko Jäppinen niin kovin ulisoo?... Manasse!...
Mitä sie uliset?» tenäsi hän vielä. Mutta Manasse ei sietänyt nyt
estäjää. Irti Tuppisen käsistä rimpuillen ärjäsi hän vihaisesti:

»Piästä irti!»

»No, ukko Jäppinen», yritti Tuppinen vieläkin.

»Piästä!... Tahi mie purasen!» ärjäsi malttinsa menettänyt poika. Ja
samassa hetkessä tarrasikin hän hampain Tuppisen käsivarteen.

»Elä sie helevetissä pure!» oudostui siitä jo Tuppinen, joka ei moista
odottanut.

»Puren kyllä!» uhkaili irti rimpuileva Manasse ja tavoitti uutta
puraisua niin äkäisesti että tavottaessansa aivan ärähti vihaisesti,
kuten koira:

»Ääää!»

Niinpä hölmistyikin Tuppinen, päästi irti ja antoi vielä polvellansa
takapuoleen. Siitäkään ei Manasse välittänyt, vaan painoi edelleen,
harmi kurkussa ja itkun purina yhä purisemassa.

Ja hän tuli tietysti liika myöhään. Saunassa ei ollut ketään. Nyt häntä
vasta harmitti. Ei hän viihtynyt koko saunassa, poistui, paiskasi oven
vihaisesti kiini ja uhkailla mutisi:

»Vaikka koko oven sären niin eivät opeta enee aata!»

Ja umpimähkään lähti hän sieltä pois kävellä mullittamaan. Itku oli
lakannut. Voimakkaat jälkinyyhkytykset vain kuohuttivat mieltä, mutta
katse oli entistä uhkaavampi ja mieli suuttumuksesta ja harmista
halkeamaisillansa. Hän kulki Karvosen vanhan, yksinäisen ladon ohi.
Vihainen silmäys osui siihen ja hän uhitteli:

»Ja vaikka tuohon latoon panisivat eivätkä antasj syyväkään, niin en
vuan luve!»

Se oli jyrkkä, sielusta lähtenyt päätös, eikä paljas huulten höpinä.
Äänensävykin sen jo sanoi. Kiven otti hän tieltä, ja viskasi sillä ladon
seinää kuin olisi sekin ollut syyllinen ja jatkoi sitte taas kulkuansa,
vaelsi housut näpissä ohi Killisen syöttömaan, jossa karja oli
laitumella ja vihaiseksi tunnettu härkä möyrysi aitovierellä. Sillekin
hän uhkaili nyt:

»Ja vaikka tuo härkä puskisj, niin en luve... En vaikka puskisj niin
jotta maha halakiisj!»

Ja raivostuneena sieppasi hän tielle osuneen kepakon, viskasi sillä
härkää ja alkoi sitte painaa pakoon minkä vaan lyhkäisistä kintuista
pääsi. Niin synkkä oli mieli että ei kyennyt ajattelemaan sitäkään että
ei härkä aidan yli häntä puskemaan pääse. Pakoon juostessansa hän vaan
uhkailla jupisi:

»Ja vaikka puske ihan paikalla, niin en vuan luve enkä sano aata!»




III.


Manassen isä, Jussi Beltsebuubi Jäppinen, oli, kuten jo sanottu,
kirkkoneuvoston jäsen. Hänkin oli tosin niin lukutaidoton, että
kirjaimistakin hän tunsi ainoastaan i-kirjaimen.

Mutta sen puutteensa hän salasi ihmisiltä visusti. Hän salasi sen
suureksi osaksi juuri tuon kirkollisen arvonsa takia. Hän kävi ahkerasti
kirkossa ja veisasi siellä kovasti, virsikirja auki edessä ja päässä
silmälasit.

Itse asiassa hän kumminkin veisasi osaksi ulkoa. Mutta vaan osaksi.
Hänen muistinsakaan ei näet ollut mikään maailmanennätyksien lyöjä ei
edes niiden tavoittelijakaan. Siksipä istuikin hän aina kirkossa Pekka
Simeon Hartikaisen vieressä, kuunteli sen veisuuta ja itse veisasi siltä
kuulemillansa sanoilla, katse visusti omassa virsikirjassa. Luonnollista
silloin oli, että hän sanoissa säännöllisesti myöhästyi, kulkea jorasi
muiden jälestä, mutta säveleessä hän pysytteli toki rinnalla mikäli
hänen jorinaansa voi yleensä sanoa säveleeksi, tai edes
ihmisääneksikään. Sydän oli hänellä sen sijaan niin rehti ja rehellinen
työmiehen ja luonnonihmisen sydän, että se painaa vaa'assa enemmän kuin
tuhannen jumaluusoppineen sydämet yhteensä ja enemmän kuin kaikki
meikäläiset maijulassilaiset voivat siinä vaa'assa painaa sydäminensä,
munaskuinensa kaikkinensa.

Kun nyt Anna Doroteea oli hänelle puhellut aikomuksestansa Manassen
lukujen suhteen, oli hän ollut tietysti sitä mieltä, että poika on
opetettava lukemaan. Vaatihan sitä jo hänen kirkollinen arvonsakin.
Mutta kun hänellä ei ollut koulumestarilahjoja ja -tietoja, laittoikin
hän itsensä pois kotoa noiksi alkuajoiksi, jättäen siten alkamishuolet
vaimollensa, jonka lukutaidosta hänellä oli verrattain korkea ja valoisa
käsitys. Hän oli siis myllymatkalla, juuri näinä Manassen oppiuran ensi
hetkinä.

Mutta eihän siellä voinut aikaansa enemmän viipyä. Lisäksi hän yleensä
oli johtunut -- tiesherra millä tavoin -- uskomaan että Manassesta on
tullut erääseen hänen sukulaiseensa, Jeremias Jäppiseen, niin
hyväpäinen, että se oppii noin vähäisen asian kuin lukutaidon muutamassa
hetkessä. Siksipä hän ei matkalla liikoja viivytellytkään ja palasi
varmana siitä että sillä välin on Manassesta tullut lukumies, josta hän
jo ensi pyhänä saa ylpeillen kertoa rovastillekin.

Niin oli asia. Semmoinen herkkäuskoisuus ehkä tuntuu monesta
ammattiuskojasta oudolta, mahdottomalta, mutta se oli tosi. Hän oli
työmies, jolla ei ollut aikaa, eikä halua vaivata päätänsä liialla
pikkuasioiden tutkimisella ja punnitsemisella. Hän uskoi ne kernaimmin
umpimähkään. Se usko ilmestyi hänen aivoihinsa itsestänsä, kepeästi
kuten tupakansavu ilmestyy huoneeseen, on siinä aikansa ja jos haihtuu
pois, niin ei huone mokomaa asiaa sure. Aivan niin oli hänenkin
laitansa, mitä hänen järkielämäänsä tulee niissä asioissa, jotka eivät
olleet hänelle vakavan jokapäiväisen elämän kysymyksiä.

Ei hän siis nytkään kotiin palattuansa surrut saatuansa Anna Doroteealta
tietää, miten vähän Manassen opinnot olivat hänen poissa ollessansa
edistyneet. Tuntuihan vaan kun olisi se tupakansavu päästä haihtunut,
niin että voi nyt siten syntyneessä selkeydessä eroittaa tosiasian. Hän
istui kumarassa, leuka kädessä, piippu ikenissä, vetäsi savut, sylästä
ruikkasi suupielestänsä ja arveli:

»Ka tottapahaan vielä oppii, kun elää.»

Mutta vaimo oli asiaan lämmennyt, oli jo välillä pannut Manassen
kovallekin, vaikka tosin aivan tuloksettomasti. Ei hän siis nyt asiaa
niin vähällä heittänyt, vaan alkoi vaatia isää, Jussi Beltsebuubia
avuksi, opettamaan ainoalle pojallensa lukutaitoa.

       *       *       *       *       *

Nyt alkoi siis Manassen opinnoiden uusi jakso. Jussi Beltsebuubi ei
tietysti ollut opetustoimeen innostunut. Luonnollisista syistä koetti
hän päästä siitä eroon jo ennen alkua. Piippuaan imeksi, eikä
kiirehtinyt sanomaan sitä, ei tätä. Asema oli suorastaan vaikea.

Mutta vaimo puolestansa oli samoista syistä halukas jättämään
opetustaakan juuri hänelle tai ainakin jakamaan sen hänen kanssansa. Ei
hänkään näet tiennyt että hänen miehensä oli aivan lukutaidoton. Ei hän
semmoista, niin pientä asiaa ollut toki kysellytkään, ei ajatellutkaan.
Kun Jussi Beltsebuubi oli kerran päässyt ripille, niin olihan
päivänselvä että se osasi lukea. Näkihän sen lisäksi siitäkin että se
kirkossa veisasi virsikirjasta, vieläpä kotonakin sitä joskus tarkasteli
silmälasit päässä ja visusti kuten lukija ainakin. Hyvässä uskossa
pyysikin hän nyt siis apua.

Mutta ei. Mies ei kiirehtinyt. Imeksi vain piippua ja äännähti
kavalasti.

»Ka osoothaan sie ihekkin sen verran jotta suat hänelle luvun piähän.»

Mutta ei sekään auttanut. Anna Doroteea koki selittää ja valittaa
touhuten:

»Osoisinhaan mie, vuan kun se on niin ihepäinen jotta se ei rupii
sanomaan sitäkään ensimäistä puustainta, aata.»

Jussi Belsebuubin päähän ilmestyi jotain semmoista ajatuksentapaista
että hän taitaa pakostakin sotkeutua tuohon Manassen asiaan. Koki hän
toki vielä siitä pelastua, kehoittamaila:

»Ka heitä sittä se aa välille ja ala iistä!»

»Iistäkö»? oudosteli vaimo. Mies vahvisti.

»Ka iistähään se alakaa isämeitäkii... Niin jotta mikä siinä on vaikka
iistä!»

Mutta se sotki vaimon asiat ja älyn. Ei hän ollut varma löytääkö hän sen
iin käsiinsäkään. Koki hän sitä sieltä aapisesta katsella, mutta ei
auttanut muu kun valittaa:

»Mikä ne kaikki iit löytää tommoisesta puustainjoukosta. Jossa on
yhen-näköistä puustainta kuin mustalaista markkinoilla, niin jotta mää
näistä ja ota selevä?»

Se vaimon valitus oli oikeastaan Jussille kuin pieni voitto. Hän tunsi
ikäänkuin olevansa viisaampi. Hänen kirkollinen arvonsa tuntui kohoavan.
Hän tekeytyi viisaaksi, sylkäsi tietoisen tupakkasylen ja neuvoi:

»Ka se on ii se suora pötky jolla on hattu piässä.»

Se olikin hänen ainoa kirjatietonsa. Miten hyvältä tuntuikin nyt
viisaana olo! Aivan hän puhalsi erikoisemman tupakkasavun, eikä enää
hätäillyt koko asiasta.

Mutta ei vaimo sittenkään löytänyt koko mokomaa laitosta.
Puutteellisuutensa tunnustaen käski hän:

»Tule ehi ihe se ii kun sie sen tunnet... Ja sittäpähän paat sen pojanii
piähän yhellä tiellä!»

Ja oitis lähti hän hakemaan Manassea pihalta tupaan, isän opetettavaksi.
Jussi Belsebuubi joutui siis pulaan. Ei auttanut muu kuin ryhtyä asiaan.
Koki hän toki vieläkin vapautua. Kun näet Anna Doroteea toi epäluuloisen
Manassen tupaan ja käski isän alkaa opetustyön, selitellä murisee hän:

»Eihän siitä mitä opetuksesta tule kun ei oo patukkoo».

Manasse väänsi häneen silmää hyvin omituisin elein. Mutta ei äiti olisi
nyt antanutkaan vitsaa käyttää, ihan alussa ja kun asiakin oli niin
juhlallinen, kirkollinen aivan. Hän kehoitteli:

»Koittele tuota nyt ensin sitä iitä iliman patukkoo... Ja sittä jos ei
auta, niin suaphaan tuota herkkuu.»

       *       *       *       *       *

Heti kirkkoneuvoston jäseneksi jouduttuansa oli Jussi Belsebuubi ostanut
lukkari Timosen leskeltä sen miesvainajan vanhat silmälasit. Hän ei
niillä tosin mitään nähnyt, sillä silmälasit olivat hänelle yleensä vain
haitaksi, mutta hän käytti niitä viran puolesta, lukupuuhissa
ollessansa.

Niinpä hän nytkin, kun oli jo pakko ryhtyä opetustoimeen, etsi lasinsa
esille ja oitis ilmestyi häneen niistä laseista kirkollista tietoisuutta
ja henkeä.

Sitä oli kyllä muulloinkin niistä häneen aina ilmestynyt, sitä
arvokkaisuutta, mutta tuskin koskaan niin paljon kuin nyt. Olihan
todellakin hetki juhlallinen. Hän joka tunsi ainoastaan i-kirjaimen,
senkin ainoastaan vaivoin, hän jakamassa sitä viisautta muille,
pojallensa. Se oli todellakin se leskenropo, joka ehkä on suurin
siellä, missä punnitaan, sillä vähemmästänsä ei ole ainoakaan vielä
uhriarkkuun pannut. Ja siksipä se tulikin otolliseksi: juuri siitä hänen
iistänsä, siitä sinapinsiementä pienemmästä siemenestä, versoi myöhemmin
se Manasse Jäppisen tuuhea tiedonpuu, jonka alla on kerran kukoistava
koko Suomen kansanvalistus, oksilta kuuluva ihana soitto, ja latvasta
laulu ja iloinen käkien kukunta.

Ei siis ihme jos hän silmälaseja päähänsä pannessa noudattikin kaikkia
sääntöjä mitä lasit ja hetken juhlallisuus vaativat. Piippunsa hän
kopisteli ensin aivan tyhjäksi, kävi pankon eteen sylkäisemässä ja
ryyppäsi sitte vettä korvosta. Kaikki ne teki hän toki kuin ulkopuolella
asiaa.

Ja niin pääsi hän asian varsinaiseen alkuun. Omituisin kömpelöin
liikkein sai hän lasit päähänsä, keikisti päänsä ja katsoi ylös huoneen
lakeen, siten tarkistaaksensa lasinsa. Kotvasen katsoi hän sinne, ei
nähnyt mitään ja ilmoitti:

»Likoo niissä on... Eikö sinulla oo riepuu jolla pyyhkii?»

Ja olihan sitä Anna Doroteealla. Puhtaat paidan aliset toi hän ja niillä
pyyhki mies silmäikkunansa. Taas asetti hän päähänsä. Taas keikisti hän
katon lakeen. Taas pyyhki hän ne ja ilmoitti kuin itsekseen puhuen:

»Onkiippa niissä nyt sitä likoo!»

»Joko niillä näköö?» kysäsi jo asian johdosta malttamaton vaimo, kun
mies tarkisti kolmannen kerran. Mutta ei mies viitsinyt nyt akkojen
kyselyihin kunnolleen vastatakaan. Katselipahan vaan lasien läpi ympäri
tupaa, täysin voimin, päätään katselun mukaan käännellen, arvellen
lopuksi:

»Eikö heillä alakane jo suoha yhestä iistä selevee.»

Manasse oli vetäytynyt nurkkaan ja väänsi siellä vihaista, epäluuloista
katsetta isän eleihin. Tämä otti nyt aapisen, asetti sen eteensä niin
kauvas kun kädet ulottuivat, katsoi siihen vuoroon lasien yli, vuoroon
niiden alitse, päätänsä sen mukaan keikistäen tai kumartaen ja puheli
kuin itsekseen, viisaana:

»Paholainenkohan niitä nyt reistovaa kun eivät näytä!»

Herrajesta miten Anna Doroteeakin nyt tarkkasi miestänsä! Totisesti oli
se nyt oikea kirkkoväärti. Aivan hän jo tunsi olevansa vähäinen mokoman
oppineen rinnalla. Mies katsoi nyt suoraan lasien läpi, mutta veteli sen
sijaan otsanahkaansa kureille ja taas sileäksi, muristeli suutansa, kuin
olisi sekin kuulunut siihen näkemisasiaan ja sadatteli jo harmissansa
lasejansa:

»Kehnon vietävät kun ne nyt eivät suurenna niin, jotta näkis mikä se on
mikää puustain.»

»Pyyhkisit nyt vielä uuvestaan... Jos se auttaisj» huolehti siihen jo
Anna Doroteea mutta ei ollut mies kuulevinansakaan. Johan nyt akkojen
neuvoja. Hän toimitti toimituksensa loppuun, nousi, kävi taas
sylkäisemässä pankon eteen, kohisteli siellä kurkkunsakin puhtaaksi,
palasi, istahti paikoillensa, sylkäsi uudestaan, nyt pöydän viereen,
mutta ei ruikkaamalla, vaan valauttamalla, tarkasti lasiensa alitse
katsoen menikö sylki rakoon johon hän oli tarkoittanut, ja vaikka
tuvassa vallitsi äärimäinen hiljaisuus, lausui hän:

»Saisitte siinä nyt olla iänetä jotta piäsöö tässä alakuun!»

Anna Doroteea istahti ja tuskin uskalsi hengittää. Niin oli omituista
koko asia. Mies pyyhkäsi nenänsä aluksen, vetäen käden syrjällä sen
alitse pitkän vedon, rykäsi, otti aapisen ja käski:

»No Manasse!... Tuleppas tänne niin iskii jutkautetaan tää iin piru
tiältä piähän niin herkijää siinä seistä töröttämästä».

Mutta ei hievahda poika, ei äännäkään Manasse. Nurkassa seisoo ja
muljottavista silmistä kumottaa epäluuloinen katse.

»Manasse!» toistaa isä jo kovemmin. Pojan sieramista alkavat jo pistellä
tutut, viheriät tylppäpäät. Äiti riensi väliin, tarttui käsin, alkoi
johtaa isän eteen ja supatti korvaan:

»Tule nyt, Manasse, niin isä opettaa lukemaan ja sittä siustaa tuloo
viisas mies!»

»Enkä» pääsi pojalta ja itkun mukana uhkaus ja hän alkoi harata vastaan.
Isä oli taasen silmälasien läpi katselupuuhissa ja kiroili:

»Tuo paholaisen ränttikin on tuossa uapisessa niin pientä, jotta tokko
tuosta tulloo tolokkuu!»

»No tule nyt sukkelaan», kehoitteli äiti, vetäen poikaa.

»Voi, voi kun repii!» huusi Manasse vastaan, koki riuhtautua irti, kuin
olisi häntä teuraaksi viety, ja huusi, ihan parkuen samalla:

»Voi, voi ... elä revi! ... kuule elä revi! Elä revi kuule!»

       *       *       *       *       *

Alkuun siitä kumminkin päästiin. Sitä pääsyä edisti eniten se kun
Manasse tunsi tukkapäässänsä tutun isällisen käden, joka oli sitä jo
joskus ennenkin kopeloinut. Se käsi vei häneltä huutamisrohkeuden, mutta
se ei tuonut lukuhalua.

Nyt seisoi hän toki isänsä edessä ääneti, nyyhkytystänsä pidätellen
katse sillanrakoon kiintyneenä. Ja isä alotti opetustyönsä. Sitä
i-kirjaintansa poikansa päähän ajaaksensa kysyi hän Manasselta:

»No mikä se nyt on se ensimäinen puustain isämeitässä?»

Eihän Manasse mistä ihmeestä olisikaan sitä tiennyt. Isä koveni:

»No etkö sie nyt tiijä mikä on se suora pötky, jolla on vielä rikku
piässä?»

Poika muljautti alta kulmainsa. Äiti oli aivan hermostua odotuksesta ja
jännityksestä. Vieläkin selvensi isä asiaa sanoilla:

»No se joka seisoo suorana kuin tuo pankkopahas?... Mikä se puustain
on?»

Ei ääntä. Äiti jo ehdotti:

»Sano nyt jotta se on se ii!»

»No elä sie sekaannu!... Anna pojan ihtesä oppii!» kiivahti siihen jo
isä, sillä hän tunsi nyt opetustoimensa tärkeyden. Se tietoisuus oli nyt
jo hänessä aivan todellista, ei näyttelyä. Se oli tarttunut asiasta
kuten innostus tarttuu jostakin. Hän jo neuvoi poikaansa:

»Jos sie kerran tahot tulla isäisj viisaaks mieheks niin siun pitää
suoha päähäsj ainakii se yks puustanj... Sano nyt, mikä se on se
pötkyläpuustain, josta sais vaikka lautoja sahata!»

Kaikki turhaan. Manassen sisu ei antanut hänen ääntä päästää.
Jatkettiin. Isä jo puhui ankaria sanoja. Hän uhkaili:

»Jos sie, juukelj, et sano sitä iitä niin mie kun paan nää silimälasit
pois ja otan patukan pellolta, niin niät».

Se auttoi sen verran että Manasselta pääsi itku. Isän into koveni, hän
kysyi ankarasti:

»Minkästähe sie, juukelj, et sano iitä?»

Itkunsa seasta valitti silloin myrtynyt poika:

»Niin kuin ensin käsketään sanomaan aa ja sittä ii... Enkä sano iitä!»
itkeä pillitteli hän lopuksi. Se uppiniskaisuus nosti isän luontoa.
Poika siis ei tottele häntä, kirkkoneuvoston jäsentä! Hän tarttui sen
tukkaan ja vannoi:

»Vain et sie sano iitä kun mie käsken»!

Mutta silloin nousi Manassen luonto. Hän alkoi parkua minkä suinkin
jaksoi ja vannoi siinä isän käsissä parkuessaan:

»Vaikka tappakoo, niin en sano iitä... Ennen hyppeen vaikka meijän
kaivoon!»

Äidin tuli jo sääli ja hän sekaantui asiaan. Isäkin oli saanut kylläänsä
koko opetustyöstä. Hän herkesi, pani tupakkaa, puolusti
onnistumattomuuttansa, syyttäen:

»Johaan mie sanoinj eiltäpäin jotta eihään siitä mitä kaluu tule kun ei
oo varustettu patukkoo!»

»No kukas sitä nyt ties jotta se on niin kovapäinen!» puolustautui
siihen Anna Doroteea. Mutta isä vannoi:

»Sepähään nähään enkö mie sua yhtä iitä oman pentunj piähän!»

Hän pani lasit takaisin tupakka-astiaan, uhkasi viedä poikansa
koulumestari Pietari Isaskar Touhusen kouluun ja jatkoi vannoen:

»Mie en mää muanrakoon ennen kun oon suanut pojan piähän iin niin lujaan
jotta se seisoo siellä suorana ja pois piäsemättömänä kuin virstapahas
tuolla muantien varrella.»




IV.


Nyt hän oli ulkona, vapaudessa ja mietti pelastusta. Kauheinta oli
asiassa vielä se, että isä oli aikonut viedä hänet koulumestari Pietari
Isaskarin kynsiin. Ajatella että hänen täytyisi nyt erota Hikustakin,
jättää kaikki yhteiset huvit, jopa salaperäiset tupakoimismatkatkin,
jotka juuri äsken oli alettu ja jotka siis viehättivät uutuudellansa.
Väkisinkin pakkasi sitä ajatellessa itku kurkkuun. Navetan ylisille
piiloutuneena veteli hän hiljaista itkua ja vannoi sen seasta:

»Mutta mie vuan en mää sen kouluun.»

Välillä pyyhkäsi hän hihalla nenänsä alukset ja jatkoi sitte:

»Ennen mään vaikka minne ... vaikka karkuun lähen ennen kun lähen
kouluun.»

»Ööö ... ö-ööö ... ö-ö-ö-ö-öööö!» tulla jurasi taas päättäjäisiksi.
Jäppis-suvun luonto alkoi hänessä nousta. Hän varustautui panemaan lujan
kovaa vastaan. Aivan veressä oli hänellä halu säilyttää suvun vanha
perintö ja maine: lukutaidottomuus. Nyt hänessä oli Jäppistä ihan
kylliksi kerraksensa, eikä hän Manasse-nimeänsäkään nyt liian
taipuvaisuuden kautta häpeään heittänyt.

       *       *       *       *       *

Ja viimein kävi mieli niin umpimähkäiseksi, että hän aivan mitään selvää
ajattelematta päätti jättää isänsä huoneen ainiaaksi. Vihaisena, itkun
jälkinyyhkytykset kurkussa lähti hän nyt sieltä. Ei hän lähtenyt
tuhlaajapojan tavoin, s. o. vieden perintöosuutensa mennessänsä. Ei.
Hänellä ei ollut suolivyötäkään, vaan näpissänsä kannatti hän repaleisia
housujansa. Kernaammin lähti hän isänsä luota samoin mielin kuin Kain
kerran Herran edestä: synkkänä, kulkijaksi ja pakolaiseksi aikoen ja
mielessä ainoastaan katkerat muistot.

Niin kävellä pullitteli hän metsätietä myöten, yhä vain isänsä majasta
loitoten ja saapui jo eräälle tutulle aholle, joka oli kylän poikien
yhteinen leikki- ja tappelukenttä.

Ja eikös nytkin siinä leikkinyt kolme poikaa, Atte, Mooses ja Sikko. Ne
olivat tehneet pikku-kivistä kirkon, jossa oli korkea torni ja tornissa
palikoista tehty risti. Riemastuneena huudahtihe Atte tulijalle:

»Voi, Manasse!... Tule, katso Manasse kun meillä on kirkon tapulj!»

Synkkänä lähestyi Manasse. Kotvan seisoi hän leikkitornin vieressä,
katse siihen väännettynä ja mieli uhmaavana. Koko maailmalle hän oli nyt
synkkä umpimähkään. Mooses kehui:

»Siullapa, Manasse, ei oo niin korkiita tapulii!»

Se ärsytti. Toisia poikia se taas riemastutti. Ilon ja ylpeyden vallassa
hyppi Atte ja riemuitsi:

»Manasse!... Hih!... Hih!... Hih!»

Se tarttui toisiinkin. Kaikki kolme alkoi hyppiä riemuissansa ja
kirkua:

»Manasse!... Hih... Ih!... Hih!... Manasse!»

Mutta nyt oli Manassen mitta täysi. Hän nykäsi tapulia varpaallansa ja
tuossa tuokiossa oli se rauniona.

»Saakelj!» kirosi jo silloin viisivuotias Mooses.

»Mitäs sie hihkut!» puolustautui synkkä Manasse ja uhkasi:

»Vaikka oisj vielä isomp tapulj, niin senkii särkisin.»

»Säreppäs!» oli vastauhkaus.

»Sären kyllä!» uhitteli Manasse ja yltyi lisäämään:

»Ja kirkon tapulinii sären, niin mitäs osaat!»

»Säreppäs, tokko tohit!» kiivastuivat jo mielet. Se kiivaus nosti vain
Manassessa Jäppisluontoa.

»Uhallakii sären!» uhkaili hän ja vannoi:

»Ja koulumestarin mökinkii kun sären, niin et maha mitään!»

Mielet alkoivat kuohahdella. Pieni, tanakka Mooses oli alkanut asetella
kiviä uudelleen torniksi, mutta sitä ei Manasse nyt voinut sietää. Hän
potkasi uuden rakenteen aivan hajallensa. Mooses kirosi perhana-sanalla
ja yritti jo hyökätä käsiksi, mutta sai ainoastaan potkaistuksi, sillä
Manasse torjui hyökkäyksen nyrkin iskulla ja uhkaili sen annettuansa:

»Ja vaikka sären ihan kaikki mitä vuan on ... talot ja mökit ja ihan
kaikki, niin koitappas tokko uskallat lyyvä!»

Mutta toisetkin olivat jo valmiit. Kuului jo Manasseen tähdätty
haukkumasana:

»Risahousu!»

»Ja sie ihe räkänenä!» vastasi Manasse, vetäen samalla sieramiensa
sisustan näytteet takaisin piiloon. Itkussasuin jatkoi nyt Mooses
haukkumista, sanoen surkealla äänellä:

»Beltsebuubin poika!»

Mutta sitä ei Manasse koskaan sietänyt. Kuin peto nousi hän nyt isänsä
kunnian ja samalla koko Jäppis-suvun kunnian puolesta, sillä se nimi
oli, kuten myöhemmin huomaamme, tullut isälle erehdyksessä ja oli suvun
ainainen kiusan kappale. Vihaisesti väänsi Manasse jo silmää ja kun
Mooses vielä lisäksi heristi kepillä, syöksyi hän sen niskaan ja alkoi
murikoida.

       *       *       *       *       *

Oikeastaan toiset katselivat tätä tappelua alussa syrjästä. Pikku Mooses
piti puoliansa puremalla ja huutamalla. Manassella oli vielä housuista
paha riesa: toisella kädellä täytyi niitä pidellä.

Mutta hyvästi hän antoi. Hän antoi täydestä sydämestä. Atte katseli
kädet housuntaskussa, lämpeni ja innostui. Kerrankin kun Manasse antoi
oikein nasevan nyrkiniskun, pääsi häneltä aivan ihastunut äännähdys:

»Voi saatana!»

Mutta silloin käänsikin Manasse vihansa huudahtajaan.

»Ja vaikka ihellesj annan, niin suat!» uhkaili hän Attea. Tämä vastasi
ärsyttävästi:

»Annappas!»

»Annan kyllä!» menetti Manasse malttinsa, tarrasi kiini ja alkoi
murikoida.

Mutta nytpäs sekaantui asiaan koko joukko. Kolmen miehen voimalla
rynnistivät he. Siinä oli mylläkkää, huutoa, kiroilua. Vedettiin
tukasta, itkettiin, haukuttiin. Viimein putosivat Manassen housut
kinttuihin. Hän sotkeutui niihin, kaatui ja joutui piestäväksi.

Manasse-raukka! Kuin peto piti hän toki siinäkin pitkällänsä puoliansa.
Sattumalta onnistui hän potkaisemaan Moosesta leukaan. Se alkoi huutaa,
piteli suutansa, luullen sieltä verta tulevan ja loittoni
tappelupaikalta. Nyt onnistui Manasse purasemaan Attea. Se kirosi ja
hyppäsi ottamaan keppiä voidaksensa maksaa.

Mutta nyt pääsi Manasse polvillensa. Kiireesti nosti hän housut oikeaan
asentoon ja ne näpissä alkoi hän painaa pakoon, minkä sai jaloista irti.
Jälestä seurasi kivi- ja palikkasade ja haukkumasanojen tulva.
Hengästyneenä pelastui hän metsän suojiin, pysähtyi ja uhkaili siinä:

»Kunhaan nyt tulisivat, niin eivätköhään näkis!»

Hän hillitsi vihaisia, voimakkaita nikahduksiansa ja jatkoi entistä
synkempänä:

»Ja kunhaan mie hain Hikun avuks niin nähööt eivätkö sua selekääsä!»

Se toivo tyynnytti hiukan mieltä. Hän teki pajunkuoresta vyön, veti
sillä housunsa kireälle ja lähti entistä tukevammin taivaltaa
pullittelemaan polkua pitkin.

       *       *       *       *       *

Hän käveli kauan. Viimein alkoi ilta hämärtyä. Öinen metsä häntä
peloitti ja niinpä painuikin hän aivan tahtomattansa, kuin
huomaamattansa isänsä huonetta kohti.

Mutta ei hän lähestynyt sitä taloa katuvin mielin. Päinvastoin. Turvaa
hän vain sieltä haki yötä, pimeyttä ja kylmää vastaan. Huoneiden takana
hän piilotteli ja mietti mihin kätkeytyä: navetan ylisillekö
heinäläjään, vai riiheen olkien sekaan.

Mutta ei kumpikaan sopinut. Hän pelkäsi pimeässä yksinäisyyttä,
varsinkin kun riihessä oli pidetty ruumista ja navetan ylisillä oli
kerran kummitellut. Hän oli siis joutunut maailmalle lähdettyänsä
ensiksi asuntopulaan.

Äkkiä välähti toki valo: Hän hiipi sikopahnaan. Siellähän oli hänen hyvä
ystävänsä, talon iso sika, jota hän oli syötellyt, syyhytellyt,
sitoutunut siihen toveruuden siteillä.

Ja miten hyvä ja lämmin siellä olikin. Pahnan permannolla oli polven
korkeudelta puhtaita pehkuja. Sikakin tunsi hänet. Hyvillä mielin nousi
se makuultansa ja tuli luo. Olihan se tottunut häneltä saamaan
syyhytystä, joka on sian autuus. Sitä odotti se nytkin ja kun Manasse
viivytteli, seisoi synkkänä, nykäsi se jo kärsällänsä pohkeesen ja
pyysi, ääntäen:

»Yh!»

Mutta ei hievahda Manasse; kohtalolleen vain siinä suututteli. Sika
nykäsi uudestaan ja pyysi:

»Yh ... yh!»

Silloin potkasi Manasse sitä kärsään ja äänsi ynseästi:

»Mää siitä, eläkä tongi jalakaa!»

Sika aivan oudostui moisesta. Eihän Manasse ollut koskaan sillä
tavalla! Epätietoisena katsoi se häneen ja kyseli ystävällisesti syytä,
äännellen:

»Yh ... yh ... yh?»

Silloin selkeni taas Manasselle oma asiansa. Hän vihastui ja uhitteli
siallekin:

»Vaikka miten yhkä niin en mää kouluun!»

Ei ymmärtänyt sika. Päätänsä vaan punoi ja nähtyänsä, ettei asiasta tule
sen parempaa selvää, heitti sen ja rupesi rauhallisena tonkimaan
pehkuläjää. Sekin ärsytti Manassea ja hän vannoi sialle tosissaan,
täydestä sydämestä:

»Ja vaikka miten tongi niin en luve... Vaikka koko pahna tongi nurin
niin en sano iitä.»

Niin he väittelivät. Suurempaa toraa ei toki syntynyt, sillä sika oli
kylläinen, kaikkeen tyytyväinen. Se myöntyi kaikkeen, ilmoittaen
myöntymisensä alistuvalla:

»Yh, yh, yh!»

Viimein se saikin kyllänsä asiasta, kaivoi pehkuihin kuopan ja laskeutui
siihen yömakuulle, aivan Manassen jalkojen viereen. Hetken seisoi vielä
Manasse, mutta kun pahna alkoi pienetä, aleni hänen mielensä. Hän haki
jo sian toveruutta; istahti sen viereen pehkuille, otti tikun ja alkoi
sillä sikaa syyhytellä.

Sitä sian autuutta! Nyt aivan maatapannessa! Ei koskaan elämässä ollut
se moista autuutta uneksinutkaan. Se käänsi kuvetta, kellisti
vatsapuolensakin niin että jalat olivat pystyssä, nautti ja ilmaisi
mielihyvänsä kiitollisilla:

»Yh, hyh, hyh, hyh!»

Niin jatkettiin pimeään asti. Vihdoin voitti uni Manassen ja hän
kallistui siihen sian viereen öiseen lepoon.

       *       *       *       *       *

Rauhallisena oli kotona sillä välin eletty iltaan asti. Sekä isä että
äiti oli oikeastaan tyytyväinen, kun olivat selvinneet asiasta niin
vähällä: tarvitsematta paljastaa omaa avuttomuuttansa. Ei liioin poikaa
kaipailtu päiväsaikaan, sillä hänen matkoistansa ja elämästänsä ei
yleensä suuria välitetty. Oltiinpa hyvilläänkin, jos tämä perillinen oli
aina koko päiväkauden poissa. Säästyihän sillä ajalla ruoka, jota
Manasse, kuten yleensä koko Jäppis-suku tarvitsi tavallista suuremmassa
määrässä.

Mutta iltasella maatamenon aikana huomasi Anna Doroteea että talosta
puuttui jotain. Vieläpä hän asiasta selvän otettuansa huomasi että
puuttui juuri Manasse, hän jonka lukujen takia oli kulutettu miltei koko
päivä. Mies toki arveli:

»Ka tottapahaan tuloo kun on kerran männä osannut!»

Mutta ei tullut poika. Yö pimeni. Jo oli alettu riisuuntua. Anna
Doroteea hoikki ovelta mutta turhaan. Hän jo suututteli:

»Pahanhengen kakara!... Ei oo kuin yks vuan, mutta onpaan siitää ristii
ja riesoo, jotta ei oo enee yön lepuu, ei päivän rauhoo!»

Lopulta joutuivatkin he ajattelemaan, että mihinkä poika nyt on yöksi
jäänyt. Isä sitä ei tosin jaksanut järin selvästi ajatella, mutta oli
toki päässä taas jotain tupakansavun tapaista ajatuksen pahaista.

Mutta vihdoinkin hoksasi vaimo. Se muisti asian, löi reiteensä ja
huudahti:

»Pahanhengen elävä! Sehän niät uhkasj hypätä kaivoon, jos hänet pannaan
sanomaan ii!»

Savu selkeni isänkin päässä, ei tosin tajuttavaksi, mutta toki sen
verran, että hän aavisti tässä olevan ehkä vakavankin asian. Hän otti
aivan silmälasinsa, pani ne lattialla seisten päähänsä, katsoi niiden
läpi otsa kureessa ja sanoi kirkonmiehen vakavuudella:

»Sanoko se hyppeeväsä kaivoon?»

»No etkös sie nyt sitä ihe kuullut», ilmestyi vaimoon jo sitä doroteeaa:
äkäistä, reimaa eukkoa. Mies katsoi nyt lasiensa alitse ja vahvisti:

»Taishaan se juukelj sanuu!»

Äiti alkoi jo hätääntyä. Olihan Manasse hänen ainoa poikansa. Hän jo
ynseili matkien:

»Taishaan se sanuu!»

Hän touhusi ja kiihtyi. Nyt hän jo soimaili miestänsä tosin hillitysti
riidellen.

»Kiusovaakii lasta sillä tavalla, jotta alakaa keskeltä kirjoo ... ja
vielä iistä asti ... vaikka muut imeiset alakaat aasta!»

Kirkonmiehen pääsavut menivät aivan sekaisin. Entistä epäselvemmin näki
hän lasiensa läpi ja koki selittää töhertää:

»Ka siinähään se on iikii ihan aan hännässä kieppumassa ja seistä
tojottamassa, kuin mustalainen morsiimessa vieressä. Niin jotta ei nyt
tuon väljmatkan tautta ois tarvinnut kaivoon hypätä!»

Mutta ynseä oli Anna Doroteea. Miestänsä matkien toraili vaimo:

»Yyy, siinä vielä! seistä tojottamassa!»

Hän viskasi kattilan korvoon likoomaan, että huttu pohjasta irtautuisi
ja toraili:

»Oot ihekii niin tuhma kuin piätön ii uapisessa... Ja sittäkii vielä
siinä puolustauvut, etkä yhtää häpii!»

       *       *       *       *       *

Mutta emme ryhdy kuvailemaan asian yksityiskohtia. Puolisot olivat jo
rientäneet kaivolle. Äiti hoikki sen syvyyteen ja isä tarkasti sitä
syvyyttä silmälasiensa läpi, valittaen:

»Juukelin lasit kun eivät nyt näytä enee mitään!»

Eikä hän olisi voinut kaivosta nähdä mitään ilman lasejakaan sillä kaivo
oli syvä. Vettäkin oli siinä nyt yli viisi syltä. Hätäytynyt äiti
valitteli:

»Hukkusjhaan tuohon tuommoiseen syvyyteen jo ihe järven kalakii, suati
tää nyt imeisen laps!»

Koettiin haroa ja tunnustella seipäällä, mutta eihän mikä seiväs
ylettynyt semmoiseen syvyyteen. Taas antoi äiti tulla toraa:

»Rankaisoohan se jo Jumalakii kun sillä tavalla mänöö ronimaan ja
haparoimaan sieltä keskeltä hänen sanoosa iitä ja muuta jiitä, eikä
tyyvy siihen järjestykseen minkä Hiän on kerran uapiseesa pannut.»

Mies oli ihmeissänsä. Eivät enää silmälasitkaan näyttäneet herättävän
vaimossa kunnioitusta. Hän koki toki puolustautua tenäten:

»Ka oisit ihe alakanna siitä aastasj, etkä minuu kiusannut.»

Niin jatkettiin. Haettiin jo kylästä apua. Väkeä tuli. Tehtiin pitkä
salko, joka ulettui kaivon pohjaan, sen päähän kiinitettiin rautakoukku
ja nyt alkoi naaraus.

Eikä kauvan tarvinnutkaan haroa kun saalis jo tarttui koukkuun. Se oli
varmasti Manasse. Äiti jo itki ja väki siunaili. Nostettiin varovasti.
Se ilmestyi jo veden pinnalle. Aivan oli Manassen kokoinen. Äiti oli
pyörtyä.

Mutta ei. Saalis olikin iso säkki. Sen sisästä löydettiin kiviä, Jussi
Beltsebuubin vanha turkki ja likainen hevosloimi y. m. talosta
kadonnutta tavaraa. Manasse ja Saunasen Hiku oli ne aikoinansa sinne
upottanut, ei tosin pahaa tehdäkseen, vaan koettaaksensa uppoaako
semmoinen säkki pohjaan. Isä tunsi omansa, älysi kaiken olevan oman
poikansa työtä ja vannoi:

»Kunhaan sie, riivattu, oisit ihe nyt tuohon koukkuun tarttunna, niin
näyttäisin mie siulle eikö mää ii piähän!»

Mutta äiti kiitti luojaa kun saalis oli semmoinen, eikä itse Manasse
Jäppinen.

       *       *       *       *       *

Samoina aikoina nukkui Manasse Jäppinen itse yötoverinsa vieressä.
Iltayöstä olikin uni rauhallinen. Sian kylki lämmitti häntä ja pehmeä
pehkuläjä teki niin hyvää kupeille.

Mutta aamupuolella yötä näki hän kauhean unen. Hänet oli väkisin viety
koulumestarin kouluun. Kaikki koulumestarin risaset lapset, kaksitoista
luvultansa, olivat pihalla. Ne ilkuvat kun häntä väkisin tuodaan. Isä
vetää häntä tukasta ja kun saa kartanolle, niin siihen hylkää, itse
menee koulumestarin puheelle ja kehottaa sen lapsia:

»Siinä on nyt... Ja nyt suatte antoo sille niin jotta mänöö piähän sekä
ii jotta aa.»

Ja ne alkavat. Jokaisen kädessä on likaiset multapallot. Niillä alkavat
ne häntä pommittaa ja nauravat ja ilkuvat:

»Tää on aa ... tää on ii.»

Ja niitä sataa. Ne ovat aivan pelkkää likaista rapaa. Hyi! Hän huutaa
apua ja koettaa suojella silmiänsä, mutta sitä tuimemmin sataa vain
likapalloa. Nyt hän on jo yltäpäältä ravassa.

Semmoisena viedään hänet koulumestarin eteen. Siellä on iso joukko
poikia ja kaikki ne tekevät hikipäässä työtä i-kirjaimen ääressä kuin
nikkarit. Yhdet sahaavat siitä lautoja, toiset lyhkäisiä halkoja, joku
veistää siitä kirvesvartta. Mestari on ankara ja pojilla kova olo.

Mutta keskellä tupaa seisoo hyvin iso ii. Se on kuin virstapatsas.
Siihen sidotaan nyt hänet köysillä kiini. Mestari ottaa yhden iin,
terottaa sen pään ja alkaa lyödä sitä hänen päähänsä kuten naulaa tai
kiilaa. Isolla moukarilla lyö iin päähän ja ilkuu.

»Vai et mää pojan piähän, paholainen!»

Hänen päänsä on jo haleta. Kauhuissaan huutaa hän:

»Elä lyö!... Elä lyö, kuule, tahi piä halakijaa», parkuu hän.

Siihen kauhuun hän heräsi. Sika näet oli noussut ja nyki kärsällänsä
häntä päälaesta ja se nykiminen se tuntui niiltä moukarin iskuilta.
Hölmistyneenä kohottautui hän istumaan, veti nenäänsä ja alkoi tylsänä
miettiä kohtaloansa.

       *       *       *       *       *

Olikin jo aika päivä. Pahnan ovi avautui ja eikös siitä kurkista hänen
paras ystävänsä Saunasen Hiku. Hänetkin oli uhattu viedä tänä päivänä
koulumestarin kynsiin ja sitä onnettomuutta pakoon hän oli livistänyt
tänne, etsien turvaa Manasse Jäppisen luota. Hän oli osunut kulkemaan
pahnan ohi, kuullut Manassen äskeisen hätähuudon ja niin osui hän
ystävän luo.

Mutta miten toista oli heidän elämänsä nyt. Eilisaamuisesta
huolettomuudesta ei ollut enää jälkeäkään. Kaikessa oli jotain
painostavaa, peloittavaa. Ääneti istahti Hiku pehkuille, syyhytteli
sikaa ja vasta hyvän tovin mentyä kysyi:

»Lyötiinkö sinuu eilen.»

Ei vastausta. Se kysymys synkisti Manassen mieltä. Hiku ilmoitti nyt
kehuen:

»Eipä minuakaan lyöty. Tukasta vuan sai isä, mutta mie juoksin pakoon!»

Ne asiathan ne olivatkin heillä yhteisiä elämän vastuksia. Manasse
murisi nyt synkkänä:

»Mutta vaikka miten löisivät, niin en vuan mää kouluun enkä sano iitä!»

Sehän nyt oli Hikustakin aivan luonnollista. Hän vahvisti:

»Ennen mäntäsj vaikka minne, mutta ei vuan kouluun... Eihän männä
Manasse!»

»Eikä männä!» tuli myrtynyt murahdus vastaukseksi.

»Ja vaikka piä sahattaisj poikki niin ei sittäkään männä!» sai siitä
Hiku rohkeutta.

»Ja vaikka löisivät miten ison iin piähän, niin ei vuan ruveta
lukemaan», vahvisti Manasse valaa, ja lisäsi:

»Vaikka ihan koko piä halakiisj, niin sittäkään en tottele ketään!»

Mutta nyt tapahtui käänne. Isä tuli tuomaan sialle ruokaa, näki omansa,
ei ollut uskoa silmiänsä, varmistui toki ja vannoi:

»Vai tiellä sie syötävä oot ja ehität ihtiis koko yökauven!»

Ja varmoin käsin tarttui hän esikoisensa niskaan kiini, veti sen pois
pahnasta, antoi tarpeellisen kurituksen takkavihdan tyvellä ja vei
tupaan valmistautumaan sille opintomatkalle, jolla hän on kohonnut
miltei kaikkia aikalaisiansa ylemmä.




V.


Koulumestari Pietari Isaskar Touhunen oli tietysti laiha, mutta rivakka,
reilu ja arvostansa ylpeä mies. Vaimonsa lapsivuoteiden aikana piti hän
koulua omassa tuvassansa. Harvoin hän siis vierasta tupaa tarvitsi.

Niinpä nytkin. Tuparähjä oli täyteen sullottu ihmisvesaa. Siinä oli omaa
jos oli vierastakin. Ja nyt työntyi vielä lisäksi Jussi Beltsebuubi
Jäppinen tuoden poikaansa, ihan kuin korvasta taluttaen. Pietari Isaskar
paikkasi housujansa, jakoi samalla opetusta ja tervehti tutusti:

»Ka Jäppinen... Paina puuta ... paina puuta Jussi Beltsebuubi... Ja
vieläkö sitä ilikijää mitää kuuluukii?»

Mutta ei ollut Jussi valmis vastaamaan: Silmälasinsa etsi ensin ja
asetti ne päähänsä. Olihan hetki näet juhlallinen näin kirkonmiehelle.
Siinä tuhertaessaan hän puheli:

»Tuo näkökii kun rupijaa reistoomaan näin vanhalla ijällä niin jotta
pitää olla nää silimäkojeet!»

Hän oli jo saanut lasit päähänsä, katsoi niiden läpi ja meni nyt asiaan,
kysyen:

»Niin jotta kuulumisiiko se tää Pietarj Isaskaarj kysy?»

»Niin kysy», veti mestari säijettä, nosti housut tarkasteltavakseen ja
toisti:

»Niin jotta vieläkö tuota ilikijää sitää tavaroo olla?»

»Ka eipä sitä erikoista... Paitsi se mikä mestarille ihelleen... Se
eukko siinä höpis jotta mestarilla on tuasj pienj.»

»Niin on», vahvisti mestari reilusti ja innostui:

»Kakstoista poikoo ja tytärtä on tällä pojalla... Niin jotta se on tämä
Pietarj autuuven asiissa jo ihe Juakoppi!»

Jäppinen katsoo häneen eikä tietysti nähnyt mitään. Toinen taisteli
työnsä lomassa reilusti:

»Juakoppi... Juakoppi on tää mestarj jo siinä menossa.»

Jussi Beltsebuubin pääsavut selkenivät sen verran että hän kirkonmiehen
arvoa ylläpitääksensä arveli muistellen:

»Sehän olj niitä isä Uabrahaamin perillisii se Juakoppi.»

»Niin olj», oli jyrkkä, tietoinen vastaus ja Jussi vahvisti:

»Sitähään mie muistelen rovastin ruamatusta lukeneenj, jotta siitä se
poloveetuu koko Israeelin kansa.»

Sukeutuikin pitkä keskustelu, joka kosketteli raamatullisia asioita,
kuten kahden kirkonmiehen puhelu ainakin. Pietari Isaskar oli lopettanut
paikkuutyön, ajanut lapset pellolle, pani tupakkaa ja kysyi rutosti.

»Mistees hiijestä sie Jussi oot oikeestaan suanut sen Beltsebuubin
nimen?»

Ja nyt selitti Jäppinen koko asian. Hän alkoi:

»Se olj se miun isäukko...»

Ja hän kertoi kuinka se oli ollut varsinkin nuorena ynseä kaikkea sanaa
kohtaan. Yöjalassa oli käynyt, ottanut ryypyn, tapellut, kiertänyt
kirkkoa, huijannut hevosilla.

Mutta sitte oli pappi ruvennut miestä ahdistelemaan. Oli uhannut panna
mustaapenkkiä istumaan, ehkäpä jalkapuuhunkin. Mies oli alkanut arvella
asiaa ja osottaaksensa katumuksen oireita ja päästäksensä sovintoon
papin kanssa, oli hän päättänyt antaa pojallensa raamatullisen nimen.

Mutta ukko ei ollut mikään raamatun tuntija. Hän ei tuntenut yhtään
kirjainta. Ja niin oli osunut että kun hän aikoi panna nimeksi
Sebulonin, hän jotenkin sotki sen Belsebuubi-nimeen, lähetti vaimonsa
viemään poikaa kastettavaksi ja niin tapahtui erehdys.

Eipä silti, että pappi ei olisi asiasta huomauttanut. Oli ehdottanut
toista nimeä, mutta äiti oli ollut tiukka ihminen. Jalkaa oli polkenut
ja sanonut:

»Kun meijän ukko kerran minkä sanoo niin se seisoo ja pitää kuin
tynnörin tappi.»

Ja niin oli onnettomuus tapahtunut. Onneksi ei toki ympäristö ollut
niin raamatuntaitoinen että olisi asian oitis älynnyt. Vasta sitte kun
poika oli kaksitoistavuotias, oli asia selvennyt. Ukko oli suuttunut,
antanut pojallensa selkään ja vaatinut pappia vaihtamaan tuon kamalan
nimen oikeaan.

Se oli toki myöhä. Pappi oli vaan lohduttanut:

»Antaa nyt olla. Pimeyden ruhtinas ei huoli asuntoonsa toista
samannimistä herraa, niin että poika säästyy sillä lailla ja pelastuu
kadotuksesta.»

Hän lopetti ja katsoi silmälasiensa läpi hyvin tutkivasti. Pietari
Isaskar innostui:

»Ja se on tää siun Manasse-poika siis niinkuin muallisen Beltsebuubin
poika?»

Manasse tuijotti häneen synkkänä. Isä myönnytteli:

»Ka kyllähään tässä taitaa olla sitä isävainoon pakanallista henkii, kun
tällä ei sitä lukuhaluu oo senkään vertoo, jotta sais sen piähän iin.»

Mutta nyt oli mestari Pietari aineessansa. Innostuneena kerskaili hän:

»Elä sie sano, Jussi Jäppinen, jotta ei oo haluu, sillä kuule, Jussi
Beltsebuubi...»

Henki aivan nousi. Ylpein sanoin hän jatkoi:

»Mie sanon siulle, Jussi Beltsebuub, jotta jos on vuan mestarj, joka
osovaa iit piähän iskii, niin sen pitää siihen männä jotta jutkahtoo
vuan...

Hän imasi innostussanat, teki reiman kädenliikkeen ja jatkoi korotetuin
äänin:

»Vaikka oisj kova mukulakiv pojan piänä, niin jos on vuan oikii mestarj
niin, niin piruvie mänöö ii piähän kuin rautanaula lahoon puuhun.»

Manasse muisti unensa ja veti epäluuloisena sieramiinsa. Isä vielä
myönsi:

»Ka mänööhään se oikiilta mestarilta!»

»Mänöö... Sen pitää männä», vahvisti Pietari Isaskar, innostui ja vannoi
korkealla äänellä:

»Kun tääki poika isköö puustaimen kennen piähän, niin sen pitää männä
sinne, vaikka ihe paholainen oisj vastaan haroomassa.»

»Mänööhän se siulla!»

»Sen täytyy männä!» nousi mestarin luonto ja hän kertoi:

»Saakeli vie tätäkin pappilan renk-Pekkaa!... Siinä olj poika, jolla olj
piä!»

Ja hän kuvaili sen pään kovuuden, selittäen kerskumalla:

»Sillä pojalla olj niin kova piä jotta siihen ei pystynnä viinakaan sen
vertoo jotta oisj suanut siihen nousuhumalankaan, mutta kun tämä poika
otti niin...»

Hän kertoi ihmetekonsa. Remeliä oli antanut pojalle ja kun se ei ollut
auttanut niin lisännyt oli kuria. Sitä kuullessa kuvastuivat Manassen
lapsenmielessä kaikki kouluelämän hirmut. Hän tajusi joutuneensa
taisteluun. Nenänaluksen puhtaanapitelykin jo unohtui. Synkkänä, kasvot
likaisina ja syvältä aivan vatsanpohjasta nousevaa itkua pidätellessä
ähähdellen tuijotti hän nurkastansa puhujaan, joka kurinsa kovuutta ja
sen pappilan renki-Pekkaan tekemää siunaavaa vaikutusta kehuen kerskui:

»Mutta naimisiin kelepoova kalupahaan tulj pojasta... Niin mänöö
pojalla...»

Välillä hän taas imasi innostussanat ja jatkoi:

»Niin mänöö pojalla 'minä vaivainen syntinen' ulukuu, jotta se rallattaa
kuin venäihen kirkonkellot piäsiisyönä ja kirjan lisäks tuloo tämä:
»joka synnissä sekä siinnyt jotta syntynyt olen ja mestari Pietari
Isaskarillekin monta kovaa päivää saattanut olen, josta kaikesta minun
tulee häntä aina kiittää ja palkita.»

»Vai vielä sekä!» oudosteli Jussi Beltsebuubi. Toinen kivahti.

»Sekö?... Ettäkö ei se?»

Hän yltyi asiansa puolesta, sillä hän ajoi oikeastaan Manassen
opetuksesta tulevan lisäpalkkansa asiaa, pani piipunperät suuhunsa, kävi
sylkäsemässä ja innosteli:

»Kuule, Jussi Beltsebuub, Pietari Isaskaarj on lapsluvussa Juakoppi ja
siks toisekseen sanassa sanotaan, jotta joka sanalla neuvotaan, hän
jakakoon kaikkea hyvää sille joka häntä neuvoo.»

Hän nosti kätensä, teki sillä puutetta kuvaavan ja vahvistavan liikkeen
ja toisti pontevasti:

»Kaikea hyvää jakakoon hän sille joka häntä sanalla neuvoo... Vai mitä
Jussi Beltsebuub ... kun siekin oot kirkonmies?» käänsi hän äkkiä
kysymyksensä. Toinen älysi asian ja myönteli.

»Ka pitäähään sitä elee senii joka sanoo jakaa.»

Ja mestarille se oli innostuttava sana. Nenänsä hän niisti niin reilusti
että lentäen poistuivat pankon eteen näpistä niistä viskattavat. Ja
sitte hän vahvisti lujasti:

»Elee sen pitää... Sen pitää elee ja, kuule Jussi.»

Hän löi olalle ja jatkoi rennosti:

»Mie sanon siulle, Jussi, jotta se sanan jakaminen se ei ota ainoastaan
lapaluihen piälle niin kuin muatyö vuan se ottoo ihtesä hengen piälle ja
se ottoo vielä niin tiukasti, jotta vuan naukuu.»

»Ka niimpä se!» myönsi toinen ja yksimielisiksi tulivat he siitä, että
sen, joka sanaa opettaa, tätyy olla lujahenkisen miehen.

       *       *       *       *       *

Manassea oli tämä keskustelu alussa pelästyttänyt. Mutta nyt hän alkoi
jo toipua. Juttua kesti näet niin kauvan, että hän ehti siihen tottua.
Hänen henkensä nousi kuten aina tiukassa paikassa. Hän loi mestariin
vaan ynseitä katseita ja päätti näyttää että ei hän ole niin vain
koulutettava.

Ja isäkin oli saanut puhelut puhelluksi ja meni jo pääasiaan,
ilmoittaen:

»Ka jos sittä otat täänii miun pojan tänne oppiis, niin tottapahaan
niillä lisäpalakoilla sittä aina sovitaan.»

Ja estääksensä mestaria liikoja vaatimasta lisäsi hän oitis selityksen:

»Mutta tää on niin hyväpäinen poika kun se vuan piäsöö oikiin mestarin
käsiin, jotta sen piähän suat kuatoo kirjan puustainta yhtä heleposti
kun meijän eukko kuatoo rokkakattilaan hernettä ja papuu ... niin jotta
siinä vuan rapina käyp.»

Hän aikoikin nyt oitis kääntää puheen koko palkka-asiasta pois, mutta
pääsavu ei selvennytkään niin pian, ajatus oli tukossa ja niin sai
mestari suunvuoron ja alkoi:

»Ettäkö siis Manassekin viisauventielle?»

»Ka», yritteli isä, mutta savu oli tukassa. Toinen jatkoi rutosti:

»No... Jos niikseen, niin...»

Siinä hän taas tuli reiluksi ja kerskui merkitsevästi:

»Niin kun sanottu, niin rukiista sitä henkiikii myyvään ... eli niin kun
sanoo piähän pannaan...»

»Ka», yritti taas rukiistansa huolehtiva isä, mutta töksähti. Nurkassa
seisova Manasse väänsi synkkää katsetta molempiin. Molemmat näyttivät
liittoutuneen hänen viholliseksensa ja siksipä paisui hänen henkensä
sekä isää että mestaria vastaan. Taas jatkoi mestari:

»Ka, kuten jo sanoit niin tää on lujahenkinen poika ... siihen ukko
Jäppis-vainaaseen... Niin jotta kyllä siinä mestarin hengestä hik
tipahtaa, ennenkun on joka puustain pojan piässä.»

»Ka», yritti taas isä, mutta aivosavut tukkesivat kaiken ajatuskyvyn.
Hänhän ei ollut tottunut tinkimiseen. Kierreltiin siinä hyvä tovi.
Selvittiin toki asiasta, sovittiin lisäpalkasta. Isä lupasi maksaa
kymmenen kappaa ruista ja mestari oli aivan riemuissansa. Ei ollut vielä
ennen moista määrää kukaan maksanut. Reilusti löi hän kättä ja vannoi,
että pojasta on tuleva viisas ja pian.

»Mutta alota nyt siitä iistä!» tökersi isä ja selitti syynkin:

»Miekii alotin siitä iistä... Se on niin tukevatekoinen puustain jotta
se kelepoisj vaikka kuatuvan talon pöngäks!»

Siinä oli siis nyt se »ii», yöllä unessakin nähty kauhu! Vedet
pakkasivat silmistä Manassen likaisille poskille ja vain vaivoin jaksoi
hän pidätellä sitä uhman ja hätäytymisen sekaista itkua, joka nyt
kurkkuun nousi.

»Niin on ... niin on... Tukeva on siinä puustain», vahvisti mestari ja
lisäsi reilusti:

»Ja sitte niin rehti ja suora, jotta siinä ei oo mitään joutavoo koukkuu
ja viäryyttä joka pettää, vuan niin on paikallaan kaikki jotta se
kelepais suoruutensa puolesta vaikka oikeuvessa vieraaksmieheks.»

Sen myönsi isäkin. Poislähtöä tehdessään hän toki varotti:

»Mutta nyt paakii ne puustaimet sinne piähän niin jotta ne kestäät,
eivätkä valu pois kuin herneet Pietilän akan rikkinäisestä säkistä!»

»Poisko?» kauhistui mestari ja sokeata uhmaa täynnä väänsi Manasse
häneen yhä synkempää katsetta, nurkassa seisten, ikäänkuin siitä
suojapaikkaa hakien, housupahasiansa näpissä kannattaen. Se uhma vain
paisui, kun Pietari Isaskaar edelleen entistäkin tiukemmin vannoi:

»Saakeli vie kun mie jutkautan sinne iin, niin se ei sieltä nouse pois,
vaikka hänellä ois ihtesä pahulaisen siivet selässä, vuan niin kestää
siellä kun Killisen vanha akka hauvassaan.»

Aivan erikoisemman reilun liikkeen teki hän viime sanoja kertoessansa.
Isä korjasi lasinsa taskuunsa, lähti ja jätti Manassen mestarin
huomaan.

       *       *       *       *       *

Keventynein mielin palasi isä kotiin. Olihan hän onnistunut sälyttämään
Pietari Isaskaarin hartioille oman raskaan tehtävänsä, opetustyön, johon
verraten suon kyntäminen ja ojankaivuu ja mikä muu kova työ hyvänsä oli
hänestä herkkua. Hän niisti nenänsä, pyyhki sen nutun hihalla ja sylkäsi
lieteen. Uteliaana tiedusteli jo Anna Doroteea:

»Mitee se mestarj sano?»

»Ka sanohaan tuo!» yritti mies selittää, mutta töksähti siihen.
Ajatuskyky teki tenän.

»Mitee se sano?» yltyi vaimon uteliaisuus. Nyt sai jo Jussi
pääkoneistonsa jotenkuten käyntiin niin että voi ilmoittaa:

»Ka sanohaan tuo siitä tulevan hyvän lukumiehen.»

Se oli ilosanoma äidille. Tämä asia oli aivan ihmeteltävässä määrässä
kiihdyttänyt häntä, jopa isääkin. Liikutettuna siunaili hän:

»Hyvä ja ahkeraoppinen lapshaan se on... Kunpa vuan luoja antasj
Pietarj Isaskaarille nyt voimoo ja viisautta opettoo häntä, niin
määtiijä, mikä hänestä vielä mualimaan tuloo!»

Isänkin mieli hieman liikahti, ei tosin sanottavasti, mutta toki sen
verran että jo murahti mies:

»Ka tottapa hiän antaa!»

Äiti lämpeni. Ja miten ollakaan pisti hänen päähänsä rohkea ajatus: Hän
arveli:

»Määtiijä vaikka vielä kerran mualimassa kirkossa pytyssä paukuttasj!»

Mistä se lie johtunutkin nyt mieleen moinen rohkea ajatus. Mutta isän se
pani miettimään. Olihan hän kirkkoneuvoston jäsen. Mitäs jos todellakin
pojasta. Aivosavu, se ajatuskyky tuntui aivan yhtäkkiä selvenevän. Hän
sylkäsi miettivästi ja arveli, tosin umpimähkään, kuten hänen tapansa
henkisissä asioissa oli:

»Ka hyväpäinen poikahaan se on!»

Sen uskoi nyt äitikin, innostui ja tiedusti, vielä kerran kuullaksensa:

»Sanoko mestarjkii niin ... jotta se on hyväpäinen?»

»Ka», muisteli mies, töksähti, sai toki jostain kiini ja vahvisti:

»Sanohaan tuo, jotta kyllä sillä on luja piä, jotta jos minkä siihen
suap sisään niin ei se sieltä pois piäse!»

Äidille oli asia nyt selvä. Hän puhui jo siitä tosissaan, kuten ihan
varmasta. Ja onnitteli hän miestänsäkin:

»Sittä sitä siekii oisit ihtesä tään pitäjään rovastin isä!»

Ei voinut isä enää olla nenäänsä aivan puhtaaksi turistamatta. Se oli jo
ikäänkuin valmistumista, siivoutumista. Se oli vaistomaista,
luonnollista. Hän aivan jo kainosteli:

»Ka mitäpäs tästä miusta on enee minkään isäks ... tuhmasta
muamiehestä!»

Mutta se oli vain kainostelua. Hän muisti olevansa jo sinnepäin:
kirkonmies. Aivan pani taas silmälasit päähänsä, katsoi ulos akkunasta,
ei nähnyt mitään, mutta ilmoitti:

»On tok hyvä kun sai ostetuks nuo lasit, jotta näköö tok tätä mualimoo
vähä viljemmältäkii!»

Ja äidilläkin oli nyt niin hyvä olo. Hän keitti kahvit, ylisti poikansa
hyviä avuja, siunaili sitä, kehui sen lukutaitoa ja kun hän myöhemmällä
pesi pyttyjä, veisasi hän sitä tehdessänsä harrasta virttä. Sehän oli jo
valmistusta tulevan rovastin äitinäoloa varten. Oli niin omituista olla.
Hyvän illallisen ja lämpimän kylvyn päätti hän valmistaa illalla
palaavalle pojallensa, joka nyt hikipäässä valmisti hänelle sitä suurta
onnea.

Ja isän himmeissä pääsavuissa, siinä vähässä ajatuskyvyssä, mitä hän oli
niissä ajatusasioissa itsellensä koonnut, häämöitti epäselvänä sama
onnellinen ajatus. Se sekottui niihin aivosavuihin niin, että ei saanut
mitään selvää enää siitä, mikä oli savua ja mikä sitä muuta häämöittävää
ja siksipä hän asiasta vähemmällä henkisellä vaivalla selviytyikin,
uskoikin todeksi sekä ne päänsä himmeät tupakansavut että myös kaikki
savuihin sekoittuneet.




VI.


Mestari Pietari Isaskaar Touhusen tuvassa oli alkanut varsinainen
opetustyö. Mestari veisasi vanhasta virsikirjasta korkealla äänellä:

      "Maa suur ja avara
      ja kaik sen tavara,
      sen perus..."

Siinä hän katkasi, löi virsikirjalla päähän Kososen poikaa, joka salaa
asetteli päretikkua Manassen takapuoleen. Nyt hän jatkoi:

      »Sen perustus ja ääret.»

»Muista, muista sie, Kososen Siuro, kun tässä virs loppuu», keskeytti
hän ja taas alkoi:

      »Kans virtain suuret meret
      Ne meille kunnian kantaa.
      Ja herral aut ... aut...

»As piru!» sotkeutui hän sanoissa, sai toki taas niistä kiini ja
lopetti sitä juhlallisemmin, voitonvarmasti, pitkään ja korkeasti
vetäen:

     »Ja herral autuuden antaa.»

Päästiin siitä sitte alkuun. Kososen Siuro sai kuria ja lapset saivat
ottaa aapisensa. Pietari Isaskaar ryhtyi paikkaamaan Kekkosen emännän
kenkiä ja siinä suutaroidessaan hän nyt jakoi opetusta. Hän käski:

»Nyt ottaa jokainen kirjansa ja ehtii sieltä aan paitsi Manasse Jäppinen
ehtii iin!»

Hän kokoili suutarinkalujansa ja kysyi:

»Kuka tietää minkälainen on aa?»

Ei kukaan tiennyt. Mestari silmäili joukkoa ja selitti:

»Aa on se puustain, joka on etupuolelta pullollaan kuin kauppias Pösön
maha ja takapuolelta suoraselkäinen kuin kyynäräkeppi... Niin jotta...»

Hän etsi välillä sopivaa kengänpaikkaa, löysi sen ja jatkoi selitystä:

»Niin jotta jos sille aalle panisj tikuista jalat ja potaatin hatuksi
piähän, niin se ois kauppias Pösö... Se on aa... Nyt ehtimään.»

Joukko alkoi syventyä kirjoihinsa, kirjatikulla niitä tihraillen. Jotkut
tekivät salakujeita. Mestari syventyi suutarintyöhönsä, antaen toki
opetusta Manasselle erittäin siinä i-asiassa. Hän selitti työnsä ohessa:

»Ja sittä sie Manasse!»

Hän kakisti kulkkunsa, sylkäsi ja selitti:

»Sie ehi ii. Se on semmoinen lyhyt, paksu puustain, jotta se seisoo kuin
yks tupakkapölökky!»

Manasse muisti taas kamalan unensa. Silmänvalkuaiset välähtivät. Mestari
jatkoi kehuen:

»Niin jotta siinä pölökyssä siulle Manasse on semmoinen jehu vastassa
jotta se ei vähällä syljpainilla kellelleen kuavu!»

Häntä se innostutti. Hän kehäsi jo korkealla äänellä:

»Siinä, saatanavie, suap vahvakii poika pai nii ja piehtaroiha ennen kun
se puustainpölkky on kumoon kuajettu sillä...

Taas korotti hän ääntä, takoi vasaralla nahkaa että paukkui ja jatkoi:

»Se puustain se ei sittä, kuule Manasse, oo semmoinen tuulhattu kun se
jii joka seisoo siellä iin takana ja kopeiloo puustainjoukossa kuin
ylypii ja turhamielinen kukko kanaparvessa... Niin jotta nyt, Manasse
Jäppinen, sie kun ala painii iitä vastaan!»

Jo käskemättäkin oli Manasse valmis siihen sotaan, tosin toisessa
hengessä kun mestari neuvoi. Siinä seisoi tanakka poika tanakkaa iitä
vastaan. Pietari Isaskaar syventyi yhä syvemmin suutarintyöhönsä ja
alkoi kasvatusopillisessa kurinpitotarkoituksessa kertoa:

»Tiijättäkö työ lapset mitä?»

Lapset vilkasivat häneen uteliaina. Hän suutaroi että vasara paukkui ja
kehui:

»Mutta nämä vanhankansan miehet, niin kuin esjmerkiks tää mie!»

Siinä oli reilua ääntä ja työtä. Hän jatkoi:

»Saakelisoikoon kun sitä ennen otettiin iitäkii niskasta kiini niin
siinä pit kuuluu yks ryske!»

Ja hän kertoi voimistansa ja sankariteoistansa. Uteliaina, suut auki
kuuntelivat lapset. Hän koputteli vasaralla kenkää ja yltyi:

»Tämä mestarj se jos kehen vielä nytkii suuttuu niin taivas varjelkoon
sitä elävee sillä...»

Hän imasi savut, veteli pikilankaa pikilapun läpi että vinkui ja jatkoi
kerskuen:

»Sillä kerranii kun olj miulla yks juukelin poika, joka ei totellut,
mutta mie kun otin pojan kynsiinj ja löin tuohon lattiisen, niin siitä
ei jäänyt koko pojasta jälelle muuta kuin yks tippa sylykii!»

Aijai miten se kauhistutti toisia. Mutta ei Manassea. Se poika seisoi
nurkassansa jäykkänä kuin i. Mestari syventyi suutaroimiseensa, innostui
muistelemaan entisiä hyviä aikoja ja alkoi kertoa:

»Mutta niinkuin jo sanoin niin kyllä sitä olii miun nuorena ollessa vähä
toisenlaisii poikii kuin nyt... Esjmerkiks tää nykyinen Koposen
Santtu... Kuka tuntoo Koposen Santun se viitatkoon!» nosti hän katseensa
työstä ja silmäili joukkoa. Miltei kaikki viittasivat ja hälisivät:

»Mie ... mie ... mie tunnen ... mie»

»No hyvä on kun tunnetta!» komensi mestari ja jatkoi nyt selittämällä:

»Myö oomma yhtäikäsii Santun kansa, ja sen pojan kansa sitä kun ennen
aikaan tehtiin koiruuttakii niin...»

Siinä jo ääni nousi. Hän aivan ylpeili:

»Niin saakeljvie siinä eivät nää nykyiset pojat piisoo rinnalla, eivät
huithaitkaan...»

Nyt pisteli hän nupia kengän pohjaan että naskali vain vilkkui ja
jatkoi:

»Yhenii kerran kun myö sen Santun kansa... Tuota kengän pahennusta kun
on kova!» valitti hän välillä ja jatkoi nyt entistä varmemmin:

»Yhenii kerran kun myö sen Santun kansa tappelimma yöjalassa ollessa
Puhurisen tytön aitassa ja kuajoimma maitokorvon, niin se olj vähä
hitonmoinen jyräkkä! Ja siinä olj aitan lattiilla maituu. Vie sun
saakuri!»

Lapset katsoivat häneen suu auki. Mestari alkoi kiinnittää mieliä,
miellyttääkin. Jotkut kaivelivat nenäänsä. Manasse vain murjotti
vihaisena. Nyt käänsi mestari puhetta, kysyä heläytti äkkiä:

»No entäs kuka tuntoo tään Nikkarisen emännän?»

»Mie ... mie ... mie ... mie!» hälisi kertomuksen elvyttämä joukko kuin
yhdestä suusta. Mestari jatkoi reilusti:

»No sen luona kun olj tää Sopasen Pekka yöjalassa, niin myö kun
pistettiin sen kengät talon maitokorvoon, ja uamulla olj sittä kylässä
iluu, niin jotta kaikki suut olivat naurusta viäräks männeet.»

Lapsista se tuntui aivan sadulta. Mestari kiroili välillä työtänsä ja
päivitteli sitte kuin harmistuneena:

»Mutta ei tule enee semmoisii aikoja ... ei tule ... ei tule niitä...

Nyt hän vihelteli kenkää tarkastellen ja taas selitti kerskaten:

»Silloin sitä kun jo teijän kokoisinakii tapella nahistettiin, niin
siinä pit ryty kuuluu ja tukkapiä tupruta, mutta kielimään ei tohtinna
kukaan männä tahi selekääsä sai jotta nauku!»

Varsinkin poikia se huvitti. He olivat jo miltei ihastuneet
mestariinsa. Pietari Isaskaar pureksi mälliänsä, sylkäsi vesipyttyyn
ruskean, väkevän sylen ja jatkoi hieman muuttuneena:

»Mutta sittä miekii menin naimisiin ja aloin tasaantuu ja sain niinkuin
hurskauvenhengen ja...»

Välillä oli taas pisteltävä reikiä kenkään. Sitä tehdessään hän toki jo
alkoi jatkon:

»Ja sen mie sanon, pojat, teillenii, jotta ottakaa akka aikanaan!»

Hän korotti ääntänsä, innostui kuin opettamaan ja kehoitti:

»Paikalla kun ootta piässeet ripille ottakoo akka ja hyvä ... kova
työakka ja semmoinen jolla on luonto niin hellä kuin valakiin lampaan
maito, niin silloin sitä jo pojat!»

Yhä nousi ääni. Hän jo kerskui:

»Silloin sitä pojat, kun on akka ja oma mökki, tää mies elää ja kahteloo
tätä mualiman komeutta niin ylypiisti kuin pukki kahteloo Viipurin
vanhalta vallilta kaupunkii!»

Vilkkaasti heilui suutarinvasara kädessä. Hän touhusi ja tiedusti:

»Vai mitä pojat?»

Hän katsahti niihin ja lisäsi selittäen:

»Tulooko teistä akan ottajat, kun aika tuloo?... Häh pojat?»

Pojat olivat asian suhteen ymmällä. Toiset ujostelivatkin ja kaikki
katsoivat häneen ihmeissänsä, mieltyneinä. Pietari Isaskaar teki siitä
kysymyksestä ruton lopun, meni varsinaiseen opetukseen ja kysyi äkkiä:

»No entäs sittä se aa?... Kuka nyt tietää jo mikä on aa?»

»Mie ... mie ... mie ... mie!» kuului valtaava hälinä. Pietari Isaskaar
oli tyytyväinen työnsä tulokseen ja saneli:

»No... Se on hyvä alaku... Hyvä aluku ... hyvä alaku on», toisteli hän,
liotteli kenkää vesipytyssä ja jatkoi opetusta, selittäen:

»No se toinen puustain on sittä ihe Bee ... se jolla on kaks
mahankellukkaa siellä takapuolella. Mutta sitä puustainta ei tarvihe
muut kuin ihe se helevetin Beltsebuub ja sittä tään Manassen isä».

Mutta se oli pisto, jota Manasse Jäppinen ei nytkään sietänyt. Kun
vielä Kuokkarisen poika sattui nyt polkaisemaan hänen varpaillensa, oli
hän valmis. Nyrkillä iski hän poikaa ja ärjäsi:

»Elä pole varpaille, tahi suat!»

»Manas-se!» kivahti siihen mestari, muutti äänensä varoittavaksi ja
saneli:

»Siussa, Manasse Jäppinen, asuu sen ukko Jäppis-vainoon henk, mutta elä
sie luule, jotta se ei tiällä pois lähe».

Hän löi nyrkillä suutarinpölkkyyn ja vannoi:

»Tämä Pietari, kuule Manasse, kun yhen kerran tässä muutamana
talavenakii rykäsj yhelle Pekka Inhasen pojalle, niin esjliinassaan sai
äit viijä poikasa rippeet pois... Niin jotta sie muista, Manasse, kuka
se on tiällä se kuka!»

»Enkä muista!» mutisi synkkä Manasse. Pietari Isaskaar kuuli sen ja
koveni:

»Häh!... Vai joko mie otan tuon paksun remelin?»

»Ota vaikka mikä!» jupisi Manasse myrtyneenä, alentaen toki
varovaisuussyistä äänensä niin ettei mestari kuulisi. Tämä rupesikin
ajamaan poikaan kauhua kertomalla miten hän ennen aikaan oli tapellut
mustalaisten kanssa. Hän kertoi kokonaisen ryövärijutun ja lopetti
ylpeästi:

»Niin se kävi mustalaisellekin tämän Pietarin kansa... Niin pehmenivät
senkin luut jotta ne olivat yks paistettu nauris, kuule sie Manasse!»

Manassen hillitty luonto alkoi jo purkautua. Vaikea oli pidättää itkua,
vielä vaikeampi tunteenpurkausta. Pitkän äänettömyyden aikana oli näet
kokoontunut paljon pojan poveen. Nyt se alkoi purkautua. Puoleksi itkien
uhmaili myrtynyt poika mestarin äskeisten opetusten johdosta:

»Enkä ota akkoo, enkä luve, vaikka tapa.»

Viimeinen sana oli jo itkuntapaista vinkumista ja sitä seurasi hillitty
mutta katkera ulina. Koko joukko katsoi häneen ja mestari alkoi
nousevasti:

»Mitä, Manasse!... Niin jotta sanoitko sie jotta et luve?»

»Enkä luve!» kuului vinkaisu.

»Manas-se!» jyrkkeni Pietari Isaskaar ja jatkoi mestarivaltansa tuntien,
kuin ilkuen:

»Entäs se ii? Niin jotta lukematako se ii sittä piähän putkahtaa?...
Häh, Manasse?

Poika ulisi yhä kovemmin. Sai toki vielä vannotuksi ulinan seasta:

»Vaikka mikä putkahtakoon, niin en luve iitä ... en vaikka... Uu ...
u-uu ... u-u-u-uu!» yltyi ulina ja niin kääntyivät asiat rauhallisesta
koulutyöstä aivan uusille urille.

       *       *       *       *       *

Kun Pietari Isaskaarin yritykset saada uppiniskainen poika siinä toisten
melutessa järkiinsä, masennetuksi, eivät onnistuneet, laittoi hän koko
muun joukon ulos poimimaan hänelle puoloja ja päätti antaa pojalle
yksityisopetusta. Houkuttelihan häntä näet jyväsäkki panemaan
parastansa. Toisillekin se oli ilosanoma. Mikä oiva tilaisuus nyt tehdä
ahoilla isossa joukossa mitä vain mieli haluaa!

Ja hän päätti nyt taivuttaa pojan hyvällä, tekeytyä leikkisäksi,
heittäytyä aivan toveriksi ja siten saavuttaa Manassen luottamus. Se oli
kasvatusopillista kavaluutta. Rauhallisena alkoi taas suutaroida ja
vielä rauhallisemmin opettaa, kysyen äkkiä:

»No Manasse?»

Ei vastausta. Mestari pureksi mälliänsä ja jatkoi:

»Joko sie, Manasse, poltat tupakkoo?»

Poika vaikeni.

»No entäs mällii?... Tokko sie sitäkään piet suussasj?» jatkoi kavala
opettaja suostuttelua. Yhtä turhaan. Pietari Isaskaar suutaroi ja taas
yritti:

»No entäs jos mentäisi siihen akan ottoon?... Niin jotta tiijätkö sie
mikä metku siinä on ensin mutkautettavana.»

Vihaista, epäluuloista silmää vain väänsi poika häneen. Siksipä
selittikin Pietari Isaskaar itse:

»Siinä on ensin rippikoulu. Sitä jos et käy, niin ei oo akan suamisesta
puhettakaan ja rippikouluu tuasj ei voi käyvä jos ei osoo lukii.»

Hän antoi opetuksensa hautua pojan päässä, suutaroi ja toisteli kun
itsekseen:

»Ei ... ei piäse ripille lukemata... Ei piäse ... ei piäse iliman sitä.»

Manasse veteli nenäänsä mitä sieltä huulelle valahteli. Mestarin opetus
jatkui:

»Mutta iin jos osoot ja sittä vielä sisältä ja ulukuu lukii, niin sittä
... sittä Manasse, sen kun ota akka ja ala elee... Vai mitä, Manasse?»

Ei tullut ääntä synkän, yhä epäluuloisemmaksi paisuvan pojan suusta.
Mestari hankasi kaavinraudalla kengän sisästä nauloja poikki ja puheli
kuin paras toveri:

»Niin kun nyt tää miekii: Jos en oisj osannut lukii ja piässyt ripille,
niin akata hittovie öisin tänää päivänä!»

Hän viskasi valmistetun kengän pois, otti toisen ja jatkoi kehuen:

»Mutta nyt, Manasse... Nyt on akka ja lapsii tuloo niin kuin turkin
hihasta... Niin jotta siinä on työ niille vuan nimii ehtiissä ja
löytäissä, jotta ei tulis kaikki saman nimisii!»

»Olokoon!... Vaikka oisj vielä suuremp työ!» pääsi jo uhmaava mutina
Manasselta.

»Niinkö työ nimii ehtiissä olokoon?» pani Pietari Isaskaar leikiksi. Se
sotki Manassen suunnitelmia. Mestari jatkoi:

»Ja onnii siinä työtä: Kun niät miulla on jo poikookii aina vanhemmasta
Simeoonista lähtiin sinne Sebulooniin ja aina nuorinta Benjamiini ja
senkin täyteistä myöten... Niin jotta, Manasse ... jotta hanki sie vuan
iillä akanotto-oikeuvet ja suat nähä jotta siullenii tuloo silloin
pentuu niin jotta hviu! vain!» vihelsi hän huikeasti ja toisteli kenkää
survoillen:

»Poikoo ja tyttöä ... tyttöä ja poikoo vuan tuloo siulle jotta oot kohta
ihe isä Juakoppi!»

Manasse oli ymmällä. Ei hän voinut enää muuta kuin mutista umpimähkäisen
vihaisena:

»Vaikka mikä Juakoppi olokoon, niin en luve iitä!»

»Iitäkö et luve? oli leikkisä mestari oudostuvinansa ja tiedusti:

»Minkätähe sie et luve iitä?... Häh Manasse?... Vihaatko sie iitä?...
Häh?»

»Enkä luve mitään!» mutisi poika nurkassansa. Pietari Isaskaar leikkasi
paikkanahkaa ja puheli sovitellen:

»Ei pie iitä vihata, se on hyvä puustain!»

Hän takoi kirveslappean päällä paikkanahkaa täysin voimin ja jatkoi:

»Ii, kuule, Manasse», hän sylkäsi nahkalle ja jatkoi -- »ii on niin hyvä
puustain jotta jos sen suat piähäsj, ja kun se siellä muata jutkottaa,
niin se tuntuu siellä niin hyvältä kuin jos oisit syönyt oikein hyvee
kalakukkuu ja se hautusj mahassasj ja sie ihe makoisit leivinuunin
piällä mälli suussa... Vai mitä, Manasse?»

»Vaikka olisj miten hyvee kukkuu, niin en vuan luve iitä!» murisi poika
uhmaten. Itse asiassa hän ei enää vihannut mestaria. Sen kavala puhe --
kasvatusopillinen taito -- oli avannut hänen sydämensä. Mestari häntä
tavallaan jo miellyttikin. Mutta hän vihasi iitä ja koko lukutaitoa,
vihasi sitä katkerasti, leppymättömästi.

Joku määrä epäluuloa kyti tietysti vielä mestariakin kohtaan, varsinkin
öisen unen johdosta.

       *       *       *       *       *

Ja niin siinä jatkettiin vielä hyvä tovi. Parastansa pani Pietari
Isaskaar, mutta ei auttanut mikään. Viimein hän menetti jo malttinsa ja
päätti koettaa kovuutta. Päättävästi lausui hän jo jalkaa polkien:

»No nyt Manasse!»

»Mitäs se siuun kuuluu, vaikka Manasse!» kuului umpimähkäinen murina ja
vihainen katse muljahti häneen. Hän teki varoittavan kädenliikkeen ja
saneli kuten asema vaati:

»Nyt sitä, Manasse, koitetaan eikö mää ii piähän niin jotta jutkahtaa
vuan!»

»Eikä mää!»

»Eikö mää?... Häh, poika?» ja siinä äänessä oli jo ilkkuvaa. Manasse
muisti unensa. Silmät muljottivat päässä omituisesti. Mestari jatkoi:

»Nyt se vasta mänöökii niin jotta piäluut vuan tärisööt kun ii sinne
juntataan ihan piän pohjoo myöten!»

Ja hän varustautui ottamaan leveää kuritusremeliänsä tuvan peräseinältä
naulasta ja vannoi:

»Nyt sitä suap sekä selekä jotta piä!»

Mutta hän erehtyi. Sillä välin kun hän haparoi remeliä seinältä, syöksyi
Manasse suinpäin ovea kohti ja siitä ulos. Paljaat kantapäät vain
vilahtivat ovessa ja poika painoi metsää kohti mikä vain kintuista
suinkin lähti. Kiroillen ja sadatellen riensi ruissäkistänsä huolehtiva
mestari perästä. Häneen ryhtyi koko lapsiparvi ja niin painettiin
pakenevan jälestä siksi kun se katosi näkyvistä metsään.




VII.


Harmistuneena tallusteli nyt Pietari Isaskaar Jäppisen taloa kohti,
kertomaan asiaa ja noutamaan poikaa takaisin. Ei häntä harmittanut pojan
kadottaminen. Ainahan akat niitä hänelle toivat. Jyväsäkki se nyt painoi
hänen sydämellänsä.

Ja hän oli siitä kaikesta niin kiihtynyt, että ei hän ujostellut
asiassa. Reilusti työntyi Jäppisen tupaan, rukkaset löi penkille ja
rennosti ja samaan tapaan kehasi:

»No nyt, Jussi Beltsebuub!»

Isä odotti jo iloista sanomaa i-n suhteen. Mutta reilusti kersksi
Pietari Isaskaar, toistaen:

»Nyt suat, Jussi Beltsebuub uskuu, jotta ei mää jyväsj tyhjästä työstä!»

Se antoi isälle vain toivoo. Hän jo tarttui:

»Ka johaan mie sanoin siulle, jotta sillä pojalla on piä kuin
partaveiht.»

»On!... Kyllä on!» vakuutti Pietari Isaskaar ja kehasi:

»Jos oisin halavatun tiennyt, en tynnörii vähemmästä rukiista oisj
tupaankaan piästännä paholaista!»

Isän pää alkoi mennä taas tukkoon. Suuriäänisesti kuvaili Pietari
Isaskaar opetusvaivojansa ja lopetti:

»Ja nyt sen paholainen vei koko pojan!»

Isä alkoi aavistaa jotain olevan nurin, tunsi hetken vakavuuden, muisti
arvonsa ja sanoi:

»Elähään nyt ennen kun mie suan nua lasit piehän!»

Ja taiten asetti hän ne päähänsä, katsoi niiden läpi mestariin ja
tiedusti nyt äsken kuulemaansa:

»Niin että mitä?»

»Ka niinkun jo sanoin niin pahahenk sen vei!»

Ei selvennyt pääsavu Jussi Beltsebuubin päästä. Hän valitti:

»Taitaa olla jo näissä lasissa vika, kun se on niin epäselevee...»

Ja taas hän korjasi lasejansa ja kysyi nyt:

»Niin täänkö pojan se vei pimeyven henk?»

»No vei se!» kehasi Pietari Isaskaar, kertoi nyt Manassen paosta ja
lopetti sen kuvauksen rutolla kysymyksellä:

»Missä siun akkasj nyt doroteeaa, kun se ei oo tässä jotta ies kahvit
keittäsj?»

Se oli saunaa lämmittämässä. Hyvin oli näet äiti päättänyt palkita
poikansa ahkeruuden. Paidankin oli sille illaksi pessyt ja kuivui se nyt
tuvan orrella. Hän oli jo tahtonut aivan kiittää siitä tulevasta
onnesta, jonka poika, tuleva rovasti, oli ahkeruudellansa hankkiva. Sama
asia oli hautunut isänkin pään tupakkasavuissa ja molemmat olivat he
kiinittäneet suuret toiveet Pietari Isaskaarin tunnettuun opetuskykyyn.
Oli aivan omituista miten se asia ja toivo oli nyt niin jaksanut heissä
kehittyä.

Ja nyt sitte tämä onneton sanoma! Ei. Sitä ei ukko Jäppinen voinut
sietää. Hänen poikanulikkansako tekisi tyhjiksi isän suunnitelmat! Sitä
ajatellessa raapasi hän jo harmista korvallistansa ja vannoi sielussansa
että pojasta _pitää_ tulla pappi vaikka haletkoon. Hän unohti jo
silmälasinsakin, istui, tupakoi ja syleksiä ruiskaili kuten tavallisissa
oloissa. Ne helyt olivat vain päässä ja siksi oli hän silloin
huvittavamman näköinen kuin koskaan sitä ennen. Jokapäiväisellä äänellä
arveli hän jo pojastansa:

»Minnehään tuo juutas sittä juosta oikosj?»

Ei tiennyt sitä Pietari Isaskaar, mutta vannoi toki rumasti:

»Mutta sen mie vuan siulle sanon, kuule, Jäppinen, jotta ii sillä pitää
vielä istuu piässä, vaikka ihe piru oisj vastakynttä vetämässä!»

Isä ruikkasi suupielestänsä pitkän tupakkasylen ja vannoa jurnasi:

»Vaikka hänessä oisj kakstoista pahoohenkii, niin piähän sen puustaimen
pitää männä kun mie vuon suan sen kakaran tässä kynsiinj».

Aivan oman onnensa nojaan unohdetut silmälasit solahtivat nenälle. Nyt
vasta muisti Jussi Beltsebuubi ne. Hän suuttui, kiskasi ne pois
päästänsä, viskasi pöydälle ja sadatteli:

»Nuokii lasin paholaiset tuossa hyppiit ja tanssiit jotta ei enee niä
koko tuvassa omaa ihtiisäkkään!»

       *       *       *       *       *

Synkkänä ilman mitään määrää vaelteli nyt Manasse metsiä pitkin.
Vaistomaisesti veti toki kulku isän kotia kohti. Ei hän mitään
ajatellut, ei päätellyt. Mieli oli vain täynnä umpimähkäistä uhmaa.

Niin osui hän lähestymään Saunasen taloa. Hän kierteli sitä. Mieli olisi
tehnyt tavata Hikua, mutta ei uskaltanut mennä taloon. Ei myös, toiselta
puolen, olisi ollut mukava näyttäytyäkään Hikulle. Vastoinkäyminen
ujostutti väkisinkin.

Ja samoin oli Hiku ollut pakosalla koko päivän. Metsässä oli samoillut,
kauan oli kierrellyt eikä tiennyt mihin yöksi mennä.

Ja niin kohtasivat he toisensa aivan sattumalta. Molempia ujostutti
koko elämä. Ei kumpikaan tahtonut kyselyillänsä siihen kajota. Ääneti
katsoivat toistensa silmiin hetken, mutta sekin jo ujostutti ja
päästäksensä tuosta vaikeasta asemasta, nosti Hiku jalkansa ja alkoi
kaivella kantapäätänsä, siitä muka tikkua etsien.

Mutta vähitellen alkoivat he kotiutua toisiinsa ja yhteisiin
onnettomuuksiin. He vaelsivat polkua pitkin ja siinä aidan vierellä
möyrysi taas se taannoinen vihainen härkä. Manasse heitti sitä palikalla
ja niin saatiin puheenaihe: Hiku näet viskasi nyt kivellä ja johtui
siitä Pietari Isaskaarille kostaaksensa kerskaamaan:

»Kun oisj nyt mestarj härkänä niin myö kun oikein sitä kivellä
viskoisimma!... Viskoisimmakoon, Manasse?»

»Vaikka ois sata mestarii, niin viskoisin», vannoi Manasse synkkänä,
viskasi taas härkää ja uhkaili:

»Ja jos nyt tulisj tuohon mestarj, niin löisin nyrkillä ja potkaisisin
niin jotta tuntuisj!»

He nauttivat jo siitä löylytyksestä. Hiku pieksi kepillä tietä ja
uhkasi:

»Ja mie kun tällä kepillä näin veteleisin selekään, niin ihan makkarat
nousisj... Eikö nousis, Manasse?»

»Vaikka sata makkaroo nousisj niin en herkiisj vuan löisin niin jotta
ihan kuolisj!» vannoi Manasse ja viskasi julmistuneena kepillä mestarin
sijasta härkää ja kirosi:

»Saatanan Pietarj!»

Mutta nyt osui keppi härän turpaan. Se puhahti, pyöräytti häntäänsä ja
lähti rynnistämään aitaa kohti. Pojilta pääsi kauhunhuudahdus ja täyttä
kinttua syöksyivät he pelastamaan nahkaansa vihastuneen mullikan sarviin
joutumasta.

Kauvan juoksivat he taaksensa katsomatta. Kun he vihdoinkin pysähtyivät
ja huomasivat juosseensa aivan olematonta vaaraa pakoon, saivat he
rohkeutensa takaisin. Hiku löi patukalla puuta ja uhkasi:

»Nyt jos tulet, härkä, niin niät!»

»Ja vaikka mikä tulisj, niin näkis kun mie ärjäsisin», nousi Manassen
synkkä luonto ja hän vannoi:

»En pelekee enee ketään ... en iseekään enee pelekee, ... enkä äitii,
enkä ketään pelekee!»

Ja rohkaistuneena, uhmaten aivan lähtivät he kuin sopimuksesta painumaan
Manassen kotia kohti.

Mutta siellä petti taas luonto. He pysähtyivät, kiertelivät taloa ja
vasta kun pimeän tulo alkoi peloittaa, uskalsi Manasse ehdoittaa että
mentäisi taas salaa pahnaan.

Niin he tekivätkin.

Kenenkään näkemättä onnistuivat he sinne pujahtamaan ja istuivat taas
pahnan pehmeillä pehkuilla. Iso sikakin oli tyytyväinen heihin,
kohottautui makuultansa pystyyn, katseli heitä istualtaan, perä
pehkukuopassa, kallellapäin, kuin mietiksien ja ikäänkuin sanoakseen
että: no minkäpäs sille asialle enää voi, äännähti ennen kylellensä
painautumista hyväksyvän lyhytajatuksisen:

»Noh!»

       *       *       *       *       *

Sillä välin oli äiti tullut tupaan. Uudestaan oli Pietari Isaskaar
saanut selittää asian ja äiti oli aivan joutua pois suunniltansa. Eikä
ihme: hänen parhaat toiveensa oli nyt poika tomuksi lyönyt. Rovastin
äitinä olemisonni oli äsken näyttänyt niin varmalta, ja nyt!

Niin: Sitä ei hän jaksanut tyyneenä sietää. Hän jo sadatteli:

»Ja mie kun sille hyvälle vielä tässä saunat lämmitin ja verekset voit
kirnusin ja tää pahanhengen eväs ei enee mestariikaan tottele!»

Manassea sadateltiin nyt miehissä. Äiti jo kehoitteli miestänsä:

»Kunhaan nyt suot sen juran kynsiis, niin näytä eikö mää oppi piähän kun
kova tuloo.»

»Ka kunhaan tuloo!» muhasi mies. Äiti touhusi suuttuneena, sieppasi ison
pytyn syliinsä ja valitti:

»Tuokii sian ruoka jäi tuohon sen juran tähe sialle viemätä ... en
paremmin sano!»

Touhukkaana työntyi hän pyttyinensä ulos ovesta ja isä painui
mietteisiinsä.

Mutta pian palasi äiti. Niskasta pitäen veti se pahnasta löytämäänsä
poikaa jälestänsä. Turhaan parkui poika, turhaan vastaan harasi. Kovin
kourin toi äiti esikoisensa tupaan, tuuppasi sen suorastaan isän käsiin
ja ilmoitti:

»Siinä on nyt kakarasj!»

Ja isäkin oli jo valmis. Silmälasit pani päähänsä, otti aimo patukan ja
lausui jyrkästi.

»Nyt sitä, Manasse, nähään, eikö mää ii piähän niin jotta tärähtää
vuan!»

Hän istahti pöydän luo, isännän paikalle. Poika aivan vapisi edessä. Hän
käski sitä:

»Sano paikalla ii!»

Ei. Manasse vaikeni. Silloin kuorasi isä housut nopeasti alas, vetäsi
patukalla pakaroille ja ärjäsi:

»Sanotko iin!»

»Ii! pillautti poika kimakasti itkun ja porun seasta housut kintuissa,
vitsalle otolliset paikat paljaina. Isä jatkoi:

»Sepähän nyt on vasta piru jos mie en sua omaa kakaraanj lukemaan...
Kun oon kerran sille ruumiin ja sielun antanna, niin näkööhään enkö sua
yhtä iitä sen piähän!».

Ja nyt hän vaati toistamiseen:

»Sano uuvestaan se ii!»

»Ii!» tuli varovasti, ja hätääntyneenä, vapisten koki poika käsillänsä
suojailla paljaita takapuoliansa.

»Sano kovemmin ii!» koveni isä.

»Ii!» ärjäsi itkevä poika täyttä voimaa. Isä nosti patukkaa ja käski:

»Vielä paremmin!»

»I-i-i-i-iiii!» tulla pillitti silloin vinkuvaa, vapisevaa iitä
takapuoluksiaan suojelevan pojan hätäytyneen itkun seasta minkä vain
suinkin suusta sopi.

Niin loistavasti, ilman ainoaakaan erehdystä suoritti tämä kuuluisa
oppinut jo ensimäisen julkisen tutkintonsa. Ja niin alkoi isän ainoa ii
kantaa pojassa runsasta satoa.






End of the Project Gutenberg EBook of Manasse Jäppinen, by Maiju Lassila

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13845 ***