*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14267 ***

HERÄÄMISENI

Kirj.

Arvid Järnefelt


Kustannusosakeyhtiö Kirja, Tampere, 1917.



SISÄLLYS:

Johdatus
Suhteeni Jumalaan nuoruudessa
Suhteeni ihmisiin nuoruudessa
Molemmat suhteet muuttuvat
Uusi oppi
Rakkaus kansaan
Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden
  ympäristön silmissä
Elämä siirtyy tulevaisuuteen
Humaltuminen muuttuu tarpeeksi
Kaksinaisuuden huipulla
Kotona
Päätökseni
»Kristuksen opin henki»
Uuden suhteen syntyminen
Rakkaus
Mistä syystä en ruvennut tuomariksi
Tasa-arvoisuus
Tulevaisuus
Usko




Johdatus.


Aivan kuin aamun valo valahtaa herätessä silmään, juuri niin kolme
vuotta sitten [ensimäinen painos tätä kirjaa ilmestyi v. 1894. A. J.]
täytti olemukseni suuri henkinen valo.

Tätä tapahtumaa sanonkin senvuoksi verrannollisesti heräämisekseni.

Ja niinkuin herätessä yö unohtuu ja mieli kokonaan kiintyy päivään,
niin minäkin heti aloin tehdä ensimmäisiä tottumattomia liikkeitä uuden
elämän valossa, enkä enää muistanut enkä ajatellut menneisyyttä.

Niin että vasta nyt, kun olen päättänyt kirjoittaa tästä heräämyksestä,
minun täytyy lukijan vuoksi jälleen kääntyä entiseen elämään.

Ja etsiessäni sen johtavaa lankaa minä aluksi haparoin kuin hämärien
unimuistojen seassa. Vaivalla näen siellä mitään järjestystä tai
yhteyttä. Tuntuu kuin olisin kaiken aikaa ollut satunnaisten sokeitten
voimien heiteltävänä, jotka minuun tulivat ja minusta menivät
riippumatta tahdostani.

Mutta kun sitten syvennyn tuohon elämään, alkaa minulle vähitellen
näkyä sen ajatus. Useimmat niistä asioista ja tapauksista, joita,
tarkemmin mennyttä elämääni ajattelematta, olin tottunut pitämään sen
tärkeimpinä asioina ja tapauksina, kadottavat nyt kaiken merkityksensä.
Ja merkityksen saavat sitävastoin suhteet ja seikat, jotka hämärinä
muistoina ovat enää vaivaloisesti pysyneet tietoisuudessa, joita minun
täytyy erikoisesti unohduksista elvyttää, mutta jotka elvyttyänsä
kummallisesti kasvavat ja levittävät valoansa hämäryyteen.--
Koulunkäyntini, ylioppilas-, kandidaatti- ja lainopillinen tutkinto,
häät, ulkomaanmatka ja muut semmoiset tärkeydet, joista kuvailin koko
elämäni olevan muodostunut, himmenevät tuntumattomiksi; ja esille
astuvat vähäpätöiset lapsuuden rukoukset ja toiveet, kärsimykset ja
ajatukset, joiden luulin kuolevan kanssani ikuiseksi salaisuudeksi. Ei
ole ollut minun elämäni tarkoitus niiden levottomien, usein
intohimoisten ja ristiriitaisten pyrintöjen toteutuminen, jotka
täyttivät tämän elämäni, nuoruudesta miehuuden ikään asti. Kaikki nuo
pyrkimykset ja tavoittelut eivät ole olemassa olleet toteutuakseen,
vaan päinvastoin valmistaakseen ja kypsyttääkseen omaa vastakohtaansa,
omaa täydellistä särkymistänsä,--ja heräämistäni siihen elämään, jota
nyt elän.

Nukkuva luulee unennäköä elämäksi. Mutta herännyt tietää, että se vaan
on jouduttanut heräämystä elämään.

       *       *       *       *       *

Ei mikään kirjallinen tehtävä liene niin vaikea, kuin oikean, täysin
rehellisen kuvan antaminen omasta itsestä. Ulkomuodon voi helposti
oikein kuvata, sillä minulla voi olla selvä kuva siitä, miltä muiden
silmään näytän. Voin asettua ikäänkuin ulkopuolelle itseäni, sinne,
mistä muut minua katsovat, ja sitten vaan kirjoittaa, mitä näen. Täten
voin nähdä myöskin kaikellaisia tapojani, jopa luonteenikin
ominaisuuksia--esimerkiksi, että olen epäluuloinen, että lepyn yhtä
pian kuin kiivastun, että olen arka kunniastani ja niin edespäin. Mutta
ihan toiselta tuntuu tehtävä, jos minun on kuvaaminen itseäni
sisästäpäin, osoittaminen syyt ominaisuuksiini, esittäminen olentoni
semmoisena, kuin voin olla vaan omissa silmissäni.

Kun ryhdyin itseäni tältä kannalta kuvaamaan, hämmästytti minua
tehtäväni vaikeus. Se alkoi tuntua yhä enemmän voittamattomalta mitä
lähemmäksi tarkoitustani koetin päästä. Tuskin olin pitkän miettimisen
perästä saanut paperille jonkun piirteen, ja tuskin olin ennättänyt
iloita sen onnistumisesta, sen kuvaavaisuudesta, kuin jo minusta alkoi
tuntua, että suurempaa valhetta tuskin olisin voinut itsestäni
kirjoittaa. Oma arvosteluni käänsi samassa hetkessä ylösalasin kaikki,
mitä sain ajatelluksi ja suurella vaivalla puetuksi sanamuotoon.

Tahdoin muun muassa, perustuen nuoruuteni muistoihin, kirjoittaa
itsestäni seuraavaa:

»Minä rakastan maalaista luontoa yli kaiken, koivuja, petäjiä ja
pilviä;--rakastan maatyötä, hevosia, ajoa, vesiä, veneitä;--rakastan
konepyöriä, varveja, pajoja, rautateollisuutta, mitä hyvänsä käsin
tehtävää vaihtelevaa työtä, joka kysyy ruumiillista harjaantumusta ja
taitoa. Samalla minä rakastan yksinäisyyttä ja haaveilua, rakastan
kirjoitella kertomuksia ja kuvauksia, miettiä, rakentaa filosoofisia
teoriioja. Kaikki yhteiskunnallinen virka- ja pakkovalta on minulle
vastenmielinen; kammoon julkista esiintymistä ja yhteiskunnalliseen
vaikutukseen ja valtaan pyrkimistä, mutta erityisesti sitä
kilvoittelua, joka on näiden luonnollinen seuraus. Tahtoisin paeta tätä
kaikkea, ja luulen, että valkoinen koivunrunko tai pilvien lomasta
näkyvä iltataivas juuri siksi minua vetääkin semmoisella
sammumattomalla kaipauksella puoleensa, että ne ovat vapaat siitä
levottomasta kilpailun hengestä, jota tuntiessa sydän niin kipeästi
sykähtää.»

Mutta kun jatkoin kuvaustani tähän suuntaan, hämmästyin yhtäkkiä sen
virheellisyyttä. Minä melkein punastuin, kun ajattelin, että joku, joka
minut tuntee, tulisi tuon valheellisen kuvauksen lukemaan. Ja tahtoisin
nyt kirjoittaa ihan toisella tavalla:

»Minä olen kaupunkilaistyyppi kiireestä kantapäähän; rakastan
valtakatuja, ihmisjoukkoja; käytän paraimpia pukuja, jotka antavat
minulle edullisen ulkonäön; liikun mielelläni valaistuissa
juhlasaleissa; pyrin puhujalavoille ja muuhun julkiseen esiintymiseen;
koetan päästä kaikkien yhteiskunnallisten laitosten perille; valitsen
toimialakseni käytännöllisen lakimiehen työn, joka voi johtaa
korkeimpaan yhteiskunnalliseen asemaan; antaudun intohimoisesti
puolue-elämään; kilvoittelu on minun elämäni,--vaikutukseen ja
merkitykseen pyrkiminen on minun uskontoni.»

Mutta siinähän oli minulla edessäni kaksi kuvausta, jotka olivat
melkein toistensa vastakohtia! Ensimmäinen oli ehdottomasti tosi, jos
ajattelin itseäni ikäänkuin sisältäpäin, omissa silmissäni, mutta
särkyi heti, jos ajattelin jonkun muun sitä katsovan. Toinen
sitävastoin oli tosi, jos ajattelin itseäni muiden mielteenä.
Ainoastaan muiden mielteenä se oli minunkin mielteeni.

Ikäänkuin pelastuakseni tästä vaikeudesta minä vihdoin rupesin
tutkimaan syytä juuri siihen, miksi tehtäväni oikeastaan tuntui niin
pulmalliselta. Ja näin huomasin, että vaikeuden tuottaa juuri tuo
omituinen kaksinaisuus olemuksessani. Minulla on kuva itsestäni
sellainen, kuin tunnen olevani sisällisesti. Ja minulla on kuva
itsestäni sellainen, jollaiseksi tahdon että muut minua mielessään
kuvailisivat.

Tämän seikan merkitys niinmuodoin ei ole suinkaan siinä, että se
estäisi minua antamasta oikeata ja yhtenäistä kokonaiskuvaa itsestäni,
vaan päinvastoin juuri kaksinaisuuden ymmärtäminen auttaa minua
pääsemään olentoni varsinaisille perille.

Sen sijaan, että siis katsoisin pois tästä kaksinaisuudesta, minä nyt
koetan seurata sitä läpi elämäni, kertoa sen synnyn, kehittymisen ja
päättymisen.

Ja tämän kertomuksen on vastaaminen, mitä minä olin ennen heräämystäni.




1.

Suhteeni Jumalaan nuoruudessa.


Suhteesta Jumalaan voi puhua kahdessa tarkoituksessa. Toinen suhde on
ulkonainen, toinen sisäinen. Ulkonainen suhde on se, mitä minä järjen
kannalta jumalasta ajattelen, mistä voin vapaasti keskustella toisten
kanssa, minkä voin kieltää tai tunnustaa. Jumalan nimeä minä silloin
sekä ajatuksissa että puheessa käytän vaan yleisen kylmän käsitteen
merkitsemiseksi. Mutta sisäinen suhde jumalaan on riippumaton siitä,
tunnustanko ulkonaisen jumalan olemassaoloa vai kiellänkö sen,
riippumaton järjen päätelmistä. Semmoisena jumalan nimi ei ilmaise
toiselle ainoastaan käsitettä, vaan avaa hänelle näköluukun minun
syvimpään sieluuni. Eikä tätä nimeä voi silloin edes lausua
pakottamatta itseään.

Sisäinen suhde Jumalaan syntyy aikaisessa lapsuudessa, silloin kuin
ensimmäiset elämänkysymykset astuvat ihmisen eteen. Nämä kysymykset
saattavat myöhempään ikään päästyä näyttää vähäpätöisiltä, ja sentähden
se harras rukous taikka hätäinen avunpyyntö, joka silloin kohosi
lapsellisesta sydämmestä, myöskin näyttää merkityksettömältä. Mutta
kerran perustuneen suhteen muisto pysyy aina, ja se jatkuu yhtä
lapsellisena kauas miehuuden ikään, silloin tällöin puhjeten
tietoisuuteen vaikeiden tapausten sattuessa, vaikka elämä muuten olisi
kuinkakin Jumalasta vieroittunut. Nuori ihminen, joka juuri on ylpeästi
julistanut kieltävänsä jumalan olemassaolon, saattaa hetkeä myöhemmin
sisässänsä rukoilla tai vedota omaan Jumalaansa, vähääkään
ajattelematta, että olisi menetellyt ristiriitaisesti. Sillä hän ei
tule ajatelleeksikaan, että nuo kaksi jumalaa, se, josta puhutaan, ja
se, joka on jonakin parina hetkenä hänen sisässänsä elänyt, olisivat
sama olento. Joskus ihmiset, tärkeinä ja ratkaisevina hetkinä, puhuvat
toistensa kanssa tästäkin elävästä Jumalasta. Mutta ei kukaan voi tulla
ajatelleeksi kieltää semmoisen Jumalan olemassaoloa. Ihmiset kieltävät
sanoissa ja kirjoituksissa ainoastaan niitä ulkonaisia jumalia, joita
he itse tai toiset heistä ovat sanoissa ja kirjoituksissa pystyttäneet.
Tosin saattaa ihminen ajatuksissaankin kieltää jumalan, mutta silloin
hän ajattelee jotakin väittelyä, jossa hän jo ennen oli menestyksellä
esiintynyt kieltäjänä, tai muistelee jotakin kirjaa, jossa oli lukenut
jumalaa kieltävän teorian. Hän ei sillä hetkellä ajattele eikä muista
vanhaa suhdetta omassa sydämmessänsä. Mahdollisesti hän ei ole sitä
tuntenut eikä tarvinnut sitten lapsuutensa. Mutta jos hän sitä jumalaa
ajattelisi, niin ei hän kykenisi kieltämään; sillä se oli hänen
sydämmessään. Silloin perustunut suhde on hänen oma kokemansa tosiasia,
jota käy kieltäminen yhtä vähän kuin sitä, mitä näkee tai käsin
tunnustelee.

Ei ole kauan siitä kuin tulin tähän johtopäätökseen,--vasta silloin,
kuin rupesin tarkemmin ajattelemaan entisyyttäni.

Sillä vielä äskettäin olin täydesti vakuutettu siitä, että minä
nuoruudessani kokonaan kielsin Jumalan.

Olimme ennen kotopiirissä äärimmäisiä vapaa-ajattelijoita. Emme
rakastaneet polvistumista, messuja, saarnoja, veisausta,--emme koko
noita sunnuntaimenoja, jolloin ihmiset kokoontuvat julkista rukousta
pitämään, »jumalaa palvelemaan.» Se elämän hienous ja ylevyys, jota me
saatoimme ajatella, oli aivan vieras sille jumalalle, joka esiintyi
virsikirjoissa ja raamatuissa raakojen lauseiden ja epähienouksien
keskellä, jotka jumalan ohessa kertoivat perkeleistä ja enkeleistä ja
kaikellaisista meille oudoista juutalaisista käsitteistä.--
Kristinopilla ei ollut myöskään mitään jalansijaa meissä. Kaikki se,
mitä sanotaan pääasiaksi tässä opissa, se oli meille vastenmielistä ja
loukkaavaakin. Semmoinen oli etupäässä lunastusoppi, joka meistä tuntui
jonkinlaiselta uhritoimitukselta--hiukan vaan muodostuneelta--niin että
uhrieläimen sijassa oli uhri-ihminen. Kun pakanain jumala tahtoi
leppyäkseen eläimen verta, hyväksyi kristittyjen jumala ihmisveren
syntiinlangenneiden lunnaiksi. Molemmat tapaukset edellyttivät
leppymätöntä, vihaista jumalaa, jota ainoastaan orjan hengessä
syntyneet ja kasvaneet ihmiset saattoivat kunnioittaa. Niinikään oli
kolminaisuuden oppi meille vieras. Me emme voineet ymmärtää jumalaa,
joka antoi ihmisille järjen, mutta käski uskomaan semmoista, mikä on
tälle järjelle mahdottomuus, hullutus.--Erityisesti vastenmielinen oli
meille myöskin kristittyjen puhe siitä, että tämä maailma oli
jonkinlainen surunlaakso, nimenomaan aijottu ihmiselle
valmistuspaikaksi taivaalliseen iloon, heidän taipumuksensa jakaa
ihmiset uskovaisiin ja epäuskoisiin, ja heidän luulonsa, että jumala
oleskelee vaan heidän seuroissaan kuunnellen heidän huokauksiansa ja
jättäen kaiken muun ihmislauman selkänsä taa. Semmoinen jumala, joka
heidän tavallansa ylenkatsoi taidetta eikä ymmärtänyt pyrkimistä
taiteelliseen totuuteen,--joka viihtyi vaan siellä, missä veisattiin,
rukoiltiin ja notkisteltiin polvia, semmoinen jumala jouti meidän
puolestamme hyvin jättämään meidät selkänsä taa. Kurjin kaikesta oli
meidän mielestämme oppi helvetistä ja sen polttavasta kidutuksesta
yhdeltä puolen, ja toiselta puolen oppi taivaan ilosta ja paratiisista,
joka odotti nöyriä kirkonkävijöitä ja virsikirjan viljelijöitä. Ei
ollut meistä miehekästä pelätä uhkaa, yhtä vähän kuin myöskin imarrella
itselleen palkintoa.

Mutta vaikka näin katsoin olevan syytä melkein ylpeillä siitä, etten
tunnustanut mitään uskontoa, vaikka sekä puheissa että teoissa, sekä
kotona että toverien piirissä kielsin kaikki jumalat, ja vaikka tällöin
luulin olevani täysin rehellinen ja avomielinen, niin minulla oli
yhtaikaa tieto, tai ehkä paremmin muisto toisesta jumalasta, joka
kuului sisäiseen maailmaani ja jolla ei ollut mitään tekemistä uskonnon
opetuksen, ei julkisen jumalanpalveluksen, eikä edes sen kanssa, mitä
näistä aineista itse puhuin tai teorian kannalta ajattelin. Aivan
riippumatta kaikesta tästä oli minussa syntynyt jumaluuden ensimmäinen
tunto ja perustunut se Jumalan ja minun välinen suhde, joka
tajunnassani on laadultaan ja luonteeltaan niin määrätty.

Sen synnyn juuri on seuraava.

Jo aikaisesta nuoruudesta pitäen minua vaivasi eräs pahe, joka ei ole
painanut leimaansa ainoastaan nuoruuteeni vaan sittemminkin ja jo
muodostuneena on ollut sisäisen elämäni pääkysymyksenä, ajatusteni ja
surujeni keskuksena. Ijän karttuessa aloin yhä selvemmin ymmärtää sen
turmiollisuuden. Suurena, salaisena häpeänä se minua painoi, värittäen
kaikki silloiset ajatukset vastaisesta elämästäni ja omasta itsestäni.
Minä aloin yhä enemmän pelätä, että koko tulevaisuuteni turmeltuisi,
että tulisin tarmottomaksi ja kykenemättömäksi työhön ja jäisin
kaikessa muista jäljelle.

Koetin sentähden kaikin voimin vapautua paheesta enkä koskaan luopunut
tästä taistelusta. En ainakaan koskaan unohtanut, että kysymys oli
taistelusta ja voittamisesta. Jos olisin sen tehnyt, niin olisi se
minusta ollut samaa kuin jos olisin päättänyt suin päin häviöön
heittäytyä.

Mutta pysyväisestä voitosta ei tullut mitään. Ja kun yhdeltä puolen
minulle kävi yhä varmemmaksi tieto, että oli välttämätöntä voittaa,
niin toiselta puolen yhä varmistuin siinä, etten sitä voi.

Ja niin aloin rukoilla.

Sain käsiini pienen kirjasen, joka käsitteli itsesaastutusta. Ja tässä
kirjasessa sana, ettei itsesaastutuksen paheesta voi löytyä muuta
pelastusta kuin harras rukous. Aloin hakea tämmöistä pelastusta
rukouksen avulla.

Mutta ei rukouskaan minua auttanut eikä pelastanut. Rukouksissani minä
tunsin Jumalan suuren, isällisen läsnäolon, joka kyllä lohdutti ja
turvasi, mutta ei tehnyt sitä, mitä pyysin: ei vapauttanut minua
paheesta. Hänen läsnäolonsa oli aivan sanaton; vaijeten se vetosi
minuun itseeni antaen tuntea, etten ollut tehnyt kaikkea mitä voin. Kun
sitten aloin pyytää voimaa, niin näin, että sekin riippuu minusta
itsestäni, ja kun joskus kiusauksen voitin, niin tunsin, että olin
voittanut omin voimin. Jumala oli vetäytynyt syrjään.

Mutta minä lankesin uudestaan ja yhä uudestaan.

Tuskin olin iloinnut siitä tyydytyksestä, minkä saavutettu voitto
tuotti, ja tuskin olin tälle voitolleni rakentanut valoisamman
tulevaisuuden, kun uusi kiusaus minut petti.

Voimakkaan kiusauksen hetkenä koko tuo Jumalan kanssa perustunut
maailma meni, kiusauksen herättämän mielialan rinnalla, niin pieneksi
ja mitättömäksi ja oli niin vähän puoleensa vetävä, etten voinut kuin
heikosti muistaa sitä olleeksikaan. Minä muistin silloin vaan, että
kysymys oli omasta tulevaisuudestani ja edustani, ja kun jo tiesin,
että tulisin lankeemaan, niin en ollut tietävinäni muusta kuin vaan
siitä, että tulisin menettelemään omaa etuani vastaan, vähän
kevytmielisesti, mutta itse asiassa tulisin vaan olemaan samassa
asemassa kuin tähänkin asti olin ollut, en parempi enkä huonompi.

Mutta lankeemuksen jälkeen muistin jälleen Jumalani.

Miksi hän oli vetäytynyt niin näkymättömäksi silloin, kuin hänen olisi
pitänyt minua asioissani auttaa? Miten hän siis tahtoi, että minun
olisi pitänyt häntä rukoilla? Pitikö minun pyytää, että hän
ratkaisevalla hetkellä paremmin ja tuntuvammin muistuttaisi itsestänsä?

Lupaisinko, vannoisinko hänelle ja kirjoittaisin valani paperilapulle,
jonka päättäisin lukea kiusauksen herättämän mielialan vallitessa?

Minä lupasin ja minä vannoin.

Mutta aivan niinkuin ennenkin kadotti jumala ja hänen ilmakehänsä
kaiken merkityksen, kun tämä mieliala jälleen minut valloitti, tukkien
joka suunnalta näköpiirini. Tieto, että menettelen vastoin omia
toiveitani, tulevaisuuttani ja etuani ei taas ollut minulle mikään
ratkaiseva pelotin.

Ja tämä kiusauksen mieliala saattoi minut unohtamaan myöskin erään
toisen tärkeän seikan, joka rauhallisina hetkinä oli minulla niin
elävänä mielessäni.

Kysymys siitä, voitanko paheeni vai en, ulottui nimittäin paljoa
laajemmalle kuin vaan siihen itseensä. Minulla oli muita suuria
virheitä luonteessani, jotka minua vaivasivat ja hävettivät. Minä olin
epärehellinen, olin laiska, huolimaton, kevytmielinen. Näistä kaikista
helmasynneistä, jotka tekivät minut inhottavaksi omissa silmissäni,
minun täytyi päästä; tunsin koko elämäni siitä riippuvan; tiesin, että
jokainen valehteleminen saastutti minua yhä enemmän ja teki minulle
totta puhumisen yhä vaikeammaksi; tiesin, että mitä kauemmin olin
voittamatta velttouttani, sitä varmemmin se muuttui varsinaiseksi
luonteekseni; tiesin ja tunsin, että jokainen synti yhä kiinteämmin
kahlehti kykyni siitä irtaantumaan. Ja sentähden minulla oli nuoruuteni
omassatunnossa aina elävä aije tehdä täydellinen, perinjuurinen muutos,
kääntymys. Mutta se kaikki ehdottomasti riippui siitä, voitanko tuon
pääpaheeni. Koko taisteluni kärki oli kääntynyt sitä vastaan. Minä en
voinut mitään voittaa, ellen voittanut tätä. En voinut muuttua
ahkeraksi, rehelliseksi, totta puhuvaksi, ja samalla kuitenkin jatkaa
paheeni harjoitusta. Sitävastoin oli minulle taistelu muita paheita
vastaan helppoa, jos olin onnistunut ajaksikin kukistaa tuon pääpaheen,
ja toiselta puolen, joka kerta kun olin siihen langennut, minulta
samassa meni mitättömäksi muita paheita vastaan alotettu työ. Se oli
aivan kuin ollut kaikki turhaa vaivaa. Ja sama epätoivo, minkä
lankeemus vaikutti yhtäällä, levisi joka paikkaan toisaallekin. Kaikki
kääntymys, kaikki parannus, jota alituisesti ajattelin, riippui
yksistään tuosta ainoasta voittamattomasta pääpaheesta.

Mutta, kuten sanoin, kiusaus ei edeltäpäin muistuttanut mieleeni
kaikkea sitä epätoivoa, jolla se lankeemuksen jälkeen täyttäisi
sydämmeni.

Rauhallisina hetkinä minusta tuntui, että minun olisi pitänyt tehdä
Jumalani kaikessa jokapäiväisessä elämässäni enemmän pääasiaksi, kuin
mitä hän minulle oli, niin että olisin voinut alituisesti pitää häntä
mielessäni ja alituisesti elää semmoisessa hengentilassa, kuin mikä
minussa oli rukoillessani ja varsinaisesti tuntiessani Jumalan
läsnäoloa.

Koetin rukoilla enemmän ja muistaa häntä niin usein kuin omilta
toiveiltani ja asioiltani ja ajatuksiltani joudin.

Mutta eihän jumala voinut olla pääasia minun elämässäni niin, kuin hän
oli rukouksissani.

Pitikö minun rukoilla, että hän muuttuisi pääasiaksi?

Vai pitikö minun sitä varten heittää ne ajatukseni ja toivomukseni,
kaikki, mikä minua viehätti ja joka oli minulle pääasia, mutta tuntui
olevan ikäänkuin ulkopuolella hänen ilmakehäänsä, se on, kaikkea sitä
mihin hän minua kutsui?

Tämä kysymys ei esiintynyt minulle silloin näillä sanoilla, näissä
lauseissa tai tämmöisessä ajatuksen muodossa. Lapsi, joka ei vielä osaa
puhuakaan, voi kumminkin ajatella; ja aikaihminen voi tarvita hyvin
monimutkaisia lausekäänteitä kertoakseen muille, mitä tämä lapsi
ajattelee. Aivan samalla tavalla minä nyt vanhempana haen sanoja
ilmaistakseni sitä, mitä nuoruudessani sanattomasti ajattelin.

Tämä kysymys ei myöskään alituisesti ollut minun edessäni.
Jokapäiväisen elämän ensimmäinen henkäys sen saattoi puhaltaa
haihduksiin. Ja ainoastaan sisällisen surun tai rukouksen aikana minä
siihen palasin ja se muuttui eläväksi kysymykseksi.

Rukous tutustutti minua jumalaan. Oma rukoukseni loi minulle käsityksen
Jumalasta.

Eikä niin paljon rukous, kuin se, ettei jumala kuullut minun
rukouksiani. Sillä samalla kuin tämä asia oudostutti minua, se myöskin
saattoi minut yhä uudistuvalla huomiolla tutkimaan sitä olentoa, jota
rukoilin. Mitä oli se jumala, jonka läsnäolon rukouksessa tunsin? Mitä
hän minulta vaati? Miten hän suhtautui kaikkeen muuhun elämään,--siihen
varsinaiseen, minun käsittämääni elämään, joka oli, kuten sanoin,
ikäänkuin ulkopuolella hänen ilmakehäänsä?

Tästä sisäisestä Jumalasta, joka näin syntyi sydämmeni salaisimpien
ajatusten ja surujen kanssa, minä sanon, etten voinut kuvailla häntä
siksi samaksi jumalaksi, kuin se, joka oli johtanut Israelia korvessa;
tai siksi, joka oli puhunut Abrahamille, Iisakille ja Jaakopille, tai
siksi, joka oli lähettänyt ainoan Poikansa maailmaa vapahtamaan
synnistä ja kadotuksesta, tai siksi, jolle rakennettiin kirkkoja ja
jota julkisesti palveltiin.




2.

Suhteeni ihmisiin nuoruudessa.


Minua sanottiin luonteeltani ujoksi, epäluuloiseksi ja helposti
loukkaantuvaksi, ja joskus pidettiin ikäisekseni liian alakuloisena.

Tämmöinen arvostelu poika-iässä olevista ihmisistä ei ole suinkaan
harvinainen, päinvastoin hyvin tavallinen. Sen lausuvat aikaihmiset,
jotka ovat tekemisissä senikäisten kanssa, ja lausuvat usein
semmoisista, jotka muuten voisivat näyttää vallattomilta, iloisilta
poikanulikoilta. Mutta se seikka, että arvostelu on tavallinen ja usein
kuultu, ei estä minua pitämästä sitä myöskin minun omana erikoisena
luonnekuvauksenani.

Kun nyt kaikkia näitä ominaisuuksia ajattelen sisästäpäin, se on,
ajattelen syitä siihen, miksi olin ujo, epäluuloinen, loukkaantuvainen
ja alakuloinen, niin tunnen, että jos ottaisin nuo syyt esittääkseni
minä samalla tulisin esittäneeksi oman olentoni ytimen.

Miksi olin alakuloinen?

Minussa oli alakuloisuutta enemmän kuin päältäpäin näkyikään. Tahdoin
ja koetin sitä peittää, sillä sen syy oli jotakin, jota enin pelkäsin
ilmaista,--nimittäin se pahe, josta juuri puhuin.

Jos sitä ajattelin syntinä jumalaa vastaan, niin ei se minusta tuntunut
niinkään kauhealta. Jumala ymmärsi minut hyvin, ja tiesi, että minä
usein olin pannut kaikki voimani paheen voittamiseksi. Ja hän antoi
minulle anteeksi niin usein kuin sitä pyysin. Minä en hävennyt hänen
edessään, etten voinut voittaa minulle melkein ylivoimaista kiusausta.

Häpeäksi asia vasta muuttui, kun sitä ajattelin häpeällä ihmisten
edessä. Jo semmoisella se minua painoi ja löi leimansa koko olentooni.
Salaisuuteni oli niin suuri, että, jos ajattelin jonkun pääsevän sen
perille, minusta tuntui, että samassa olisi olemassaoloni käynyt
mahdottomaksi. Kun nyt vähitellen aloin tulla siihen käsitykseen, etten
voisi koskaan vapautua paheesta, niin ei ollut minulla muuta neuvoa
kuin tottua siihen ajatukseen, että tuo mato jää ainaiseksi minua
kalvamaan, että tuo salaisuus, tuo sisäinen häpeä on erottamattomasti
liittynyt kohtalooni. Ja kun en aavistanut kessään muussa ihmisessä
samallaista pahetta, kasvoi ja juurtui minuun se vakaumus, että olen
muita ihmisiä ala-arvoisempi olento.

Se oli alakuloisuuteni syy.

Se oli syy myöskin epäluuloisuuteeni.

Sillä vaikka olin varma siitä, ettei salaisuuteni ollut kellekään
tietty ja ettei kukaan voinut minusta mitään toteen näyttää, epäilin
kuitenkin ihmisten vainuavan sisäistä viheliäisyyttäni eikä siis
pitävän minusta. Tuntui kuin olisi sisäinen minuuteni ollut luettavana
kasvonpiirteissäni, käytöstavassani ja kaikessa muussa olennossani. Ja
jos niin oli, niin olisivat he joskus, vaikka hetkeksikin, tunteneet
samanlaatuista inhoa minuun, kuin tunsin minä ajatellessani omaa
sisäistä itseäni. Mutta juuri sitä he eivät saaneet millään muotoa
tehdä. Minä sentähden epäluuluisesti tutkin joko ilmettä heidän
katseessaan taikka tarkoitusta heidän puheissaan. Ja loukkaannuin
syvästi, milloin vaan luulin huomaavani jotakin, joka ilmaisi
rakkaudettomuutta minua kohtaan.

Miksi olin ujo?

Sylilapsi, niinpian kuin oppii erottamaan ympärillänsä olevia ihmisiä
toisistaan, samalla tavallisesti alkaa myöskin ujostella. Lapsi tekee
niin senvuoksi, ettei hän ole varma siitä, rakastaako jokainen häntä
niinkuin äiti tai hänen jokapäiväiset hoitajansa ja vaalijansa. Että
ujostelemisen syy todellakin on tämä, käy ilmi siitä tosiasiasta, että
lapsi lakkaa heti ujostelemasta sitä henkilöä, jonka rakkaudesta se
tavalla taikka toisella tulee varmasti vakuutetuksi,--tai siitä
tosiasiasta, että ne, jotka tahtovat, että lapsi lakkaisi heitä
ujostelemasta, koettavat sille kaikin tavoin saada todistetuksi ja
vakuutetuksi, että he häntä rakastavat.

Mutta nuorukainen on ujo, kun hän pelkää esiintyä epäedullisessa
valossa tuntemattomien ihmisten edessä; kun hän pelkää antamasta
itseänsä ilmi; kun hän pelkää joka sanaansa ja joka liikettään,
arvellen, että ne, jotka eivät häntä tunne, voisivat näiden
perustuksella luoda itselleen semmoisen kuvan hänestä, jota sitten
kylmästi arvostelisivat ja josta ehkä löytäisivät naurettavia puolia.

Mitä on tämä pelko, ellei se ole koko hänen olentonsa läpi tunkeva
vaatimus, että muiden täytyy häntä rakastaa?

Tämän rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen, on ollut minun elämäni
punainen lanka, sen suuri »pääasia». Kaikki minun ominaisuuteni
perustuvat siihen, ja se määrää kaiken suhteeni ihmisiin.

Tästä alkaa myöskin se kaksinaisuus, josta olen maininnut.

Sillä salaten sisäisen itseni, joka ei kelvannut kenenkään
rakastettavaksi, minä koetan luoda semmoisen tekokuvan itsestäni, jonka
luulen kelpaavan. Ja niin minulla jo on kaksi miellettä itsestäni: se
teeskentelemätön, mitä minä olen itseni ja Jumalan edessä, ja se
valheellinen, mitä luulen olevani ihmisten edessä.




3.

Molemmat suhteet muuttuvat.


Eräällä toisella kirjalla on niinikään ollut suuri vaikutus minuun. Se
oli hyvin levinnyt ikäiseni nuorison keskuudessa. Ja se sisälsi jotakin
aivan toista kuin tuo ennen mainittu pieni vihkonen, jossa ainoana
pelastuksena itsesaastutuksesta neuvottiin rukousta.

Tämä uusi kirja ei ollut kirjoitettu siinä raskaassa, epätoivoon
johtavassa mielialassa, joka ainoana pelastuksena pitää yhä uudistuvaa,
väsymätöntä sisällistä taistelua. Tämän kirjan henki oli vapaa, kevyt,
rohkaiseva. Jättäen sikseen kaikki teoloogiset näkökohdat, se tahtoi
pysyä vaan lääkeopillisissa tosiasioissa ja usein vetosi
yleistajuisella tavalla kaikkeen inhimilliseen tieteeseen, jota piti
korkeimpana ratkaisijana. Vakuuttavasti se selitteli järjestetyn
siitinelon tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä. Sekä miehen että
naisen luonto muka vaatii säännöllistä ruumiillista yhteiselämää toisen
sukupuolen kanssa, aivan niinkuin kaikessa eläinkunnassakin on
asianlaita urosten ja naarasten välillä. Sentähden kirjoittaja käy
sattuvin ja usein purevin sanoin taisteluun niitä katsantotapoja ja
mielipiteitä vastaan, jotka rakentavat estettä ihmisten
luonnollisuudelle tässä kohden ja koettavat mikäli mahdollista
vieroittaa eri sukupuolia toisistaan, jotta nämä pysyisivät viattomina
siihen asti kunnes varsinainen avioliitto tulee mahdolliseksi.
Luonnollisuus on ensimmäinen, ja ihmisten laitokset saavat mukaantua
sen mukaan, eikä päinvastoin. Luonnottomuus kostaa itsensä aina.
Päätodistukset siihen on yhdeltä puolen porttolaitos ja toiselta puolen
itsesaastutus. Edelliseen turvaantuvat ne ihmiset, jotka suoraan
rikkovat tapojen vaatimukset. Jälkimmäiseen taas ne, jotka ulkonaisesti
noudattavat tapojen vaatimuksia, mutta salaisuudessa kituvat oman
paheensa tähden.--Kirjoittaja ei voi käyttää kyllin ankaroita sanoja
itsesaastutusta vastaan. Se on luonnottomuuksista luonnottominta ja
alhaisuuksista alhaisinta. Ja kuitenkin, kuinka lukuisat ovat sen
uhrit! Sain vasta nyt tietää, että se pahe, jonka olin luullut vaan
minua yksin painavan, joka oli ollut minun syvin salaisuuteni, oli niin
yleinen ja levinnyt, että kirjoittaja piti harvinaisena poikkeuksena
niitä, jotka olivat siitä kokonaan vapaina säilyneet. Kirjoittajan
ehdoton neuvo tästä paheesta pääsemiseksi oli säännölliseen ja
molemmin-puoliseen yhteiselämään antautuminen. Ja jos avioliitto oli
syystä tai toisesta mahdoton, niin täytyi murtaa tapojen kahleet,
hävittää turha ujous ja saattaa luonto oikeuteensa hinnalla millä
hyvänsä! Itse prostitutsioonikin oli pidettävä oikeutettuna, koska
toiselta puolelta tavat tekivät luonnolle väkivaltaa. Kirjassa
esitettiin neuvoja, miten prostitutsioonia seuraavat terveydelliset
vaarat olisivat vältettävät ja mitkä varokeinot olisivat noudatettavat.

Henki tässä kirjassa oli niin ystävällinen, tuttavallinen, niin
sydämmestä sydämmeen käypä, että sana sanalta siihen yhä enemmän
kiinnyin ja luottamus kirjoittajaan, hänen toverilliseen osanottoonsa
kasvamistaan kasvoi. Yhtä vähän voin vieläkään epäillä hänen
tarkoitustensa puhtautta, kuin jos olisivat omat vanhempani minulle
samaa neuvoneet.

Omituisen vapauttava oli kirjan vaikutus. Samassa kuin olin, mitä
itseeni tulee, ehdottomasti valmis myöntämään näiden uusien näkökantain
oikeuden, minua sekä kummastutti että viehätti ajatus, että se, mitä
olin pitänyt miltei suurimpana syntinä, nyt olikin semmoista, mihin
päinvastoin kehotettiin.

»On hyvin järjetöntä uskoa, että meidän päävelvollisuutemme himoihimme
nähden on kieltäytyminen niiden tyydyttämisestä. Tämä ominaisuus ei ole
lainkaan aina hyvä; aivan yhtä usein se on pahe, jota ei pitäisi
suinkaan ehdottomasti ylistää. Jokainen luonnollinen intohimo on, kuten
kaikki ruumiin elimet, aijottu vaikuttamaan ja saamaan säännöllistä
tyydytystä, ja siihen olisi jokaisen yksityisen niinkuin yleensä
yhteiskunnankin pyrkiminen. Se on sekä yksilössä että yhteiskunnassa
aina puutteelisuuden merkki, kun ei kaikkien jäsenten luonnollisia ja
oikeutettuja vaatimuksia tyydytetä. Milloin hyvänsä näemme taudin
seuraavan jotakin tekoa, voimme olla varmat siitä, että teko on ollut
virheellinen ja synnillinen, sillä luonto ei erehdy. Kieltäytymisellä
on usein seurauksia, jotka eivät ole ollenkaan vähemmän totista laatua
kuin liioittelun seuraukset, vieläpä voivat olla paljoa petollisemmat
ja vaarallisemmat, koska niitä ei niin yleisesti tunneta.»---

[Näiden seurausten joukossa mainitsee kirjailija oikeastaan vaan
ylenmääräisen kiihtymisen ja hermollisen tunteellisuuden, joka tekee
mahdottomaksi ajattelemaan ja toimimaan muilla aloilla, tekee ujoksi ja
araksi ja ennen kaikkea tarmottomaksi. Tämän seurauksena sitten on
itsesaastutus ja ehdoton siemenenvuoto, jotka lopullisesti kuihduttavat
ihmisen sekä henkiset että ruumiilliset voimat.--Minun täytyy
huomauttaa, että oma kehitykseni oli käynyt ihan päinvastoin ja että
nuo seuraukset minulla esiintyivät juuri siitä, etten kyennyt
kieltäytymään. Kieltäytyminen vapautti minua ujoudesta, arkamaisuudesta
ja tarmottomuudesta.--En kuitenkaan epäillyt kirjailijan arveluita,
vaan näyttivät nekin minusta tosilta.]

Annettuansa Parent Duchâtelet'n teoksen mukaan asiallisen kuvauksen
porttolaitoksen pääpiirteistä ja ominaisuuksista, lausuu tekijä muun
muassa:

»Missä valossa esiintyy siis porttolaitos jos otetaan lukuun
siitinelollisen yhtymisen perusvälttämättömyys? Se on pidettävä
arvokkaana ajallisena korvauksena, kunnes olot muuttuvat paremmiksi. Se
on parempi kuin luonnottomuus. Siis on ihmiskunnan vastedes
halveksimisen sijasta osottaminen syvää kiitollisuutta niitä onnettomia
naisia kohtaan, jotka ovat kärsineet meidän siitinelollisen luontomme
asiassa. Totta on, että he ovat muuttuneet alhaisiksi, monessa
tapauksessa joutuneet ihmisten poljettaviksi kuin koirat, hävittäneet
ruumiinsa kohtuuttomuuden kautta sekä tärveltyneet huonojen ja
luonnottomien intohimojen alaisina; tätä kaikkea ja vielä paljon
enemmän he ovat tehneet, vaan kenen on syy? Ei suinkaan noiden, jotka
ovat epäkohtien ja onton ja huonosti mietityn siveyslain orjia, vaan
pikemmin meidän, heidän kanssaihmistensä, jotka olemme kovuudessamme ja
huolimattomuudessamme antaneet heidän vajota niin alas. Totisesti,
totisesti olemme mekin kärsineet ja tulemme vielä katkerasti kärsimään
heidän alentumisensa tähden.»

»Ainoa mahdollinen keino porttolaitoksen välttämiseksi on tehdä rakkaus
ulkopuolella avioliittoa kunnialliseksi. Jos nuoret henkilöt voisivat
kunniallisella ja avonaisella tavalla saada sopivaa sukupuolten
keskeistä kanssakäymistä, sitoutumatta yhteen koko elämän ajaksi, niin
ostettu ja myyty rakkaus pian lakkaisi. Tällä asialla on ääretön
merkitys. Ei ole mitään muuta keinoa päästä porttolaitoksen
sanomattomasta epäkohdasta, veneerisistä taudeista ja kaikesta siitä
yhteiskunnallisesta alennuksesta, joka näistä syistä seuraa.»

Minä ikäänkuin henkisesti suoriusin ja kohotin päätäni. Olihan
oikeastaan naurettava koko tuo käsite: synti. Jokin asia, jokin paha
tapa voi olla minulle vahingollinen ja sotia minun omia etujani
vastaan, mutta ainoastaan lapsille pelottimeksi kelpaa selitys, että se
samalla on synti jumalaa vastaan. Ja minä näin nyt tässä kirjassa
semmoisen kannan, joka on kokonaan ottamatta lukuun jumalaa, ja
perustuu yksistään ihmisen omaan etuun. Tämä kanta minusta tuntui
terveeltä ja järjelliseltä; enkä minä voinut muuta kuin täydestä
sydämmestä omistaa sen mielipiteen, jonka kirjasta löysin, että neuvot
rukouksiin ja sisällisiin taisteluihin, jotka tarkoittavat paheesta
vapautumista täydellisen kieltäytymisen avulla, eivät voi muuta kuin
vaikuttaa epätoivoa ja ristiriitaisuutta ja kuluttaa parhaimmat hengen
voimat turhaan työhön.

Sinä yönä, jona vihdoin olin voittanut »tuon tarpeettoman ulkonaisen
ujouden» ja tapasin itseni kulkemassa kotiin syrjäisellä kaupungin
kadulla, minä ikäänkuin sanoin hyvästi entiselle olemukselleni. Muistan
selvään kuinka minusta oli outoa ajatus, että »juuri se, mitä olin
pitänyt suurimpana syntinä», oli nyt tapahtunut. Ja muistan, että
tunsin hetkeksi taas Jumalan tutun läsnäolon. Taas se ei minulle
puhunut mitään; se oli vaan läsnä, ja minä ihmettelin, ettei sillä
ollut sen enemmän sanomista minulle juuri silloin. Ei vähintäkään
vivahdusta moitteesen! »Onko minulla todella vapaus tähänkin», kysyin
sydämmessäni ensi kerran, vaikka ajatuksissani olin jo aikaa sitten
ratkaissut kysymyksen, ja minä annoin ajatusten vastata sydämmelle.
Muistan, että salaa, ikäänkuin Jumalan selän takana, päätin käyttää
hyväkseni tuota hänen äänettömyyttänsä. »Minun omat etunihan tässä
olivat kysymyksessä! Kuinka minä, joka aloin jo olla aikaihminen,
olinkaan saattanut jäädä niin lapselliselle kannalle, että tahdoin
ratkaista tätä asiaa kysymällä itseltäni, oliko se synti vai ei!
Lapsille ja puolivillissä tilassa olevalle kansalle, jotka eivät itse
ymmärrä mikä on heille eduksi, saattoi olla hyödyllistä opettaa, että
tuo tai tämä on synti taikka ei sitä ole; koska heitä ainoastaan
rangaistuksen pelko taisi pidättää siitä, mikä oli heille itsellensä
vahingollista. Mutta että minä olin kulkenut sama lapsellinen
mielikuvitus ajatuksissa, se minulle nyt oli selvenevinään. Jumalan
äänettömyyskin ei voinut merkitä muuta, kuin että hän tahtoi sanoa
minulle: »sinä olet nyt täysikäinen ja tiedät itse, mikä on sinulle
hyväksi ja mikä vahingoksi; syntiä ei sinulla enää ole». Ja minä
houkka, kun en ollut tätä ennen ymmärtänyt! Ympärilläni liikkuivat
ihmiset kaikki täydessä toimessa ja puuhassa. He olivat aikaa sitten
ymmärtäneet, että kysymys ei ollut muusta kuin heidän omasta edustaan.
Ja sentähden, jos heillä onkin ollut nuoruudessa personalliset pienet
erehdyksensä, niin he ovat aikaa sitten ymmärtäneet niistä vapautua,
eivätkä enää ollenkaan niitä ajattele. Heillä on jokaisella
elämäntarkoituksensa, heillä on tulevaisuutensa ja aatteensa, jotka
heitä viehättävät ja vievät eteenpäin. Minä yksin olin takertunut
hedelmättömiin punnitsemisiin, enkä osannut elää sitä reipasta,
tervettä tulevaisuuden elämää, jota kaikki muut elivät.»

Muistan varmaan, että juuri niinä aikoina minä kadotin nuoruuteni.
Jumalan,--kadotin sen hienon suhteen, joka oli syntynyt rukouksieni ja
sisällisten taistelujen keskellä. Ei niin että suhde olisi tullut
kerrallaan revityksi, mutta niin, että se vähitellen itsestään nukkui
unohduksiin.

Ja aivan erilainen henkinen elämä kasvoi minulle sijaan.

Se alkoi muuttuneesta suhteesta ihmisiin,--sen perusti tieto, etten
siis ollutkaan muita ala-arvoisempi olento, jonka olisi pitänyt kulkea
elämän läpi sisällisesti masennettuna, hiipiä salattu synti sydämmessä.
Se oli minulle vapauttava ilosanoma, että muutkin olivat olleet saman
paheen alaisia kuin minä. Niinkuin muut olivat siitä vapautuneet,
tahdoin nyt minäkin siitä vapautua,--aivan sillä samalla keinolla, jota
kaikki aikaihmiset pitivät järkevänä eikä lapsellisena.

Minulle tuli hyvin tärkeäksi muuttua pian aikaihmisten tapaiseksi,
tulla heidän joukkoonsa ja seuroihinsa, ja näyttää semmoiselta, josta
voi sanoa, että hän on jo jättänyt nuoruuden ja viattomuuden selkänsä
taa.

Maailma minulle aukeni. Minä hengitin syvään ja tunsin kuin olisin
vasta nyt saanut oikeuden elää. Ihmiset eivät näyttäneet yhtä vierailta
kuin ennen; olin ikäänkuin lähempänä heitä. Sisällinen kokemukseni,
jota olin luullut niin perin personalliseksi, oli nyt muuttunut
yhteiseksi muiden kanssa. Maailma sitoi minut omituisesti jäsenekseen.

Mutta ei siinä kyllä.

Minulle aukeni samassa myöskin ikäänkuin uusi oikeus: arvostella
ympäristöäni, sääliä sen kärsimyksiä ja ajatella parannuskeinoja.

Oli ikäänkuin olisin nyt täältäpäin vasta löytänyt oikean tilaisuuden
pyrkiä totuutta kohden, sittenkuin olin sulkenut jälkeeni sinne vievän
ahtaan ja epämukavan oven.




4.

Uusi oppi.


Se kirja, josta olen viimeiksi maininnut on nimeltänsä »Samhällslärans
Grunddrag eller fysisk, sexuel och naturlig religion. En framställning
af den verkliga orsaken tili och det enda botemedlet för samhällets tre
förnämsta olyckor: fattigdom, prostitution och celibat.--Af en medicine
doktor.» (Yhteiskuntaopin pääpiirteet eli fyysillinen, siitinelollinen
ja luonnollinen uskonto. Todellisen syyn ja ainoan parannuskeinon
esitys yhteiskunnan kolmeen suurimpaan onnettomuuteen: köyhyyteen,
porttolaitokseen ja kieltäytymiseen siitinelosta.--Kirjoittanut
lääkeopin tohtori.)

Mahdollista on, että nuorin nuoriso ei enää tunne tätä kirjaa ja että
se on kokonaan joutunut pois muodista. Minun aikuiselleni.
ylioppilasnuorisolle--noin 14 vuotta sitten--se oli hyvin tunnettu ja
sen mielipiteet levisivät miehestä mieheen kuin kulovalkea. Nuo
mielipiteet yhtyivät kiinteästi koko silloiseen »ajanhenkeen», joka
lienee lukijoilleni kyllin tuttu. Niille, jotka eivät omin verin tunne
tätä ajanhenkeä, koetan tehdä sen selväksi valitsemalla mainitusta
kirjasta vielä pari kuvaavaa otetta, jotka ilmaisevat samalla sen, mikä
minuun enin vaikutti.

Fyysillisestä uskonnosta puhuessaan, sanoo tekijä:

»Se hengen uskonto, joka keskuudessamme on vallan päällä, on uhkaamalla
ikuista rangaistusta ja alituisesti teroittamalla nöyryyden ja
altistumisen hemmottavia ominaisuuksia, suuressa määrin murtanut
ihmishenkeä. Ei yksikään ihminen voi tosissaan uskoa ikuisia
rangaistuksia, ilman että koko hänen luontonsa menee pilalle, ja ilman
että hän joutuu pelonalaiseen mielentilaan omiensa ja muiden ihmisten
tekojen tähden, joka pelko ei sovellu yhteen miehekkään arvollisuuden
ja vapauden kanssa. Nöyryys ja alistuvaisuus ovat usein kyllä
toivottavia avuja, mutta yhtävähän nämä kuin mitkään muutkaan
mahdolliset tuntemisen tavat ovat kaikissa tapauksissa sanottavat
hyviksi, ja niiden teroittaminen noin ylimalkaan on samaa kuin
aikaansaada äärettömän paljon pahaa. Kun niitä koetetaan alituisesti
tyrkyttää henkilöille, joiden sielu jo ilmankin on murtunut ujoudesta,
itseluottamuksen ja voiman puutteesta, kyvyttömyydestä todellisesti
nauttia elämästä (mikä kaikki on nykyjään juuri päävirhe
luonteissamme), niin se paljon muistuttaa vanhaa parannustapaa: lyödä
usein suonta ja antaa ulostavia aineita, jotka keinot lääketiede
onneksi on hylännyt ja jotka vähitellen voivat lopettaa kaiken
ruumiinvoiman. Nykyjään sekä sielu että ruumis eivät vaadi hurskautta
tai laupeutta tai nöyryyttä tai hartautta, vaan vaativat
itseluottamusta, miehekästä intoa ja todellista elämännautintoa,--
sanalla sanoen terveyttä.»

Ja puhuessaan yhteiskunnallisista epäkohdista yleensä, sanoo tekijä:

»----Suurin osa tästä surkeudesta riippuu suorastaan siitä, ettemme
tunne onnen ja hyveen luonnollisia lakeja, että päästäksemme tästä
surkeudesta alituisesti takerrumme yliluonnollisiin keinoihin
luonnollisten asemesta. Mitä hyödyttävät rukoukset, että jumala
armahtaisi köyhiä, poistaisi köyhyyden tai ehkäisisi juopumuksen ja
porttolaitoksen! Kaikki rukoukset taivaan alla eivät vähimmäksi
osaksikaan voisi auttaa tätä kurjuutta ja tätä rikoksellisuutta.
Ainoastaan tarkoin tutkimalla onnen luonnollisia ehtoja, voidaan näin
siunattu tulos saavuttaa. Kuinka paljon aikaa onkaan tuhlattu, kuinka
paljon inhimillistä tuskaa ja alennusta onkaan saatu tuntea, kun on
pidetty kiinni näistä petollisista keinoista!

»Usko ylenluonnolliseen on aina vaikuttanut masentavasti ihmisten
pyrintöihin kurjuuden poistamiseksi. Köyhyyttä on pidetty
välttämättömänä pahana, joka on ylhäältä lähetetty ihmissuvulle,
mahdollisesti rangaistukseksi heidän ylpeydestään ja synnistään.
Tauteja on myöskin vuosisatojen kuluessa arvosteltu tässä väärässä
valossa, kunnes lääketaito on näyttänyt niiden täydellisesti riippuvan
fyysillisten lakien rikkomisesta. »Jumala on sallinut», taikka:
»Jumalan käsi lepää heidän ylitsensä», on ollut alituinen sananparsi
niiden suussa, jotka näkevät ylenluonnollista ilmestystä kaikkialla, ja
tältä kannalta ovat siveystieteilijät aina halveksineet niitä tuumia,
jotka tarkoittavat ihmissuvun olojen nostamista ja parantamista. »Nämät
eivät voi onnistua»,--sanovat he--»sillä köyhyyden ja kaikkien muiden
yhteiskunnallisten onnettomuuksien syy on ihmisissä itsissään asuva
pahennus. Ja eikö raamattukin sano, etteivät köyhät koskaan katoa maan
päältä?» Siis tyytyvät he rukoilemaan ylenluonnollista apua
ihmismielten muuttamiseen, ja panevat verrattain vähän arvoa
luonnontutkijan toiveihin ja aikeihin. Mutta tämäpä, vaikka sureekin
ihmisten nykyistä alennuksen tilaa, on kuitenkin täynnä toivoa, sillä
hän ei voi unohtaa sitä suurta totuutta, että kaikki kurjuus syntyy
luonnollisista syistä, luonnonlaeista, joita on rikottu, ettei siis
myöskään ole olemassa ylenluonnollisia esteitä sen poistamiseen, ja
että me, kunnioittaen tutkimalla onnen ja onnettomuuden, paheen ja
hyveen, köyhyyden ja rikoksen erilaisia syitä, olemme ajallamme,
ainakin suuressa määrin, poistavat nämät epäkohdat.»

Erityisesti hyväksyin sen ajatussuunnan, joka oli viimeisessä
kappaleessa. Se oli minun mielestäni valtava totuus, että ihmisten oli
oma asiansa järjestää, korjata ja parantaa yhteiset laitoksensa ja
olonsa, että jos he olivat syypäät niiden huonontumiseen, niin he
myöskin itse voivat ne jälleen entiselleen saattaa,--ettei mitään ole
tapahtunut ylenluonnollisesta sallimuksesta, vaan kaikki on seuraus
luonnollisesta asiain kehityksestä. Se oli ihmisen ylpeys, kunnia ja
onni, että hän tällä maanpallolla oli yksin herra, että hän sai
muutella ja asetella täällä aivan niinkuin tahtoi.

Porttolaitos--niin, minä tätä laitosta pakosta käytin ja olisin ollut
valmis neuvomaan sen käyttämistä paraimmalle ystävälleni,--oli
yhteiskunnallisena laitoksena surkea epäkohta, kurja vääryys, Ei
saanut, ei voinut olla oikein, että meidän keskellämme oli olemassa
semmoinen mädännys. Yhteiskunnan piti muuttua niin, ettei porttolaitos
siinä olisi välttämätön. Kuinka se voisi tapahtua, se ei ollut minulle
aivan selvä; selvä oli vaan, että laitos oli poistettava. Ja jos ei
muuten, niin kirkolliset käsitykset avioliitosta olivat hävitettävät;
taloudelliset olot olivat muutettavat niin, että yhteiselämä tuottaisi
aineellista voittoa eikä tappiota, kuten nyt; naisille oli välttämättä
hankittava ansiotyötä, naisen tila oli parannettava, naisen arvo
nostettava j.n.e.--kuka kaikki silloiset mietteet luettelisikaan!

Näin alettuani arvostella olevia oloja, ja yltyneenä siitä kasvavasta
itseluottamuksesta ja voimasta, minkä tämä arvostelu tuntui minussa
kehittävän, löysin epäkohdan toisensa perästä ja toistansa suuremman,
Minä muistan, että tämä arvostelu, jonka kynsissä tahdoin pitää koko
maailmaa, oli muuttunut ihan äkkiä minulle varsinaiseksi tarpeeksi,
sielun ruuaksi, jota paitsi en voinut elää. Minä iloitsin kaikista
näistä erehdyksistä, sillä ne antoivat minulle tilaisuutta pidellä
totuutta kädessäni ja vakuuttaa itselleni, että minä sen omistin.

Erittäin teki mieleni arvostella ihmisten jumaluudenkäsityksiä, heidän
jumalanpelkoansa, jumalanpalvelustansa ja kirkonmenojansa. Se oli
näistä käsityksistä johtuva, tuo katsantotapa, jonka mukaan maailman
järjestys on ylhäältä meille annettu, riippuu Korkeimman tahdosta,--
siis myöskin kaikki köyhyys, kaikki eriarvoisuus ihmisten välillä. En
voinut olla tuntematta suorastaan vihaa semmoista ihmistä kohtaan,
jonka tiesin »uskonnolliseksi». Ja minä melkein nautinnolla
ilmoittelin, etten puolestani enää uskonut mihinkään jumaliin, että
olin »ateisti» ja pidin sitä kunnianimenäni,--että materia on ollut
olemassa paljoa ennen kuin henki, ettei nytkään ole olemassa oikeastaan
muuta kuin voima ja aine, joista kaikki muu sitten on syntynyt.

Löysin niitä, jotka, kuten minä, tahtoivat nousta vastarintaan
yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan ja rakastivat odottaa suurta
yleistä vallankumousta, jonka sanoivat jo olevan ihan kynnyksellä ja
joka tulisi ukkos-ilman tavalla puhdistamaan koko maailman. Löysin
kirjallisuuden, joka voimalla kävi olevia oloja vastaan; löysin sen
ajanhengen, joka vaati muutosta, täydellistä muutosta, ja hylkäsi
kaikki parsimiset.

Syvimpänä syynä kaikkeen kurjuuteen yhteiskunnallisissa oloissa näytti
minusta olevan yhdenvertaisuuden puute ihmisten välillä.
Yhdenvertaisuuden aate oli tosin jo ennestään ikäänkuin omainen
minulle. En tiedä kuka oli istuttanut sen siemenen, enkä myöskään
muista, milloin sen olisin itse omistanut. Tuntuu kuin se olisi minulla
ollut jo syntyissäni. Ja tuntuu kuin sen pitäisi olla yhtä synnynnäinen
jokaiselle ihmiselle. Niin yhdistynyt se on olentooni, etten voisi olla
minä, ellei tuo ajatus, pyrintö, vaatimus--miksi sitä sanoisinkaan
siinä asuisi. Jo lapsena minä tunsin jonkinlaista vastenmielisyyttä
rahaan ja viranomaisiin, uniformuihin ja pakkomahtiin. Sillä tällä
ijällä en vielä ymmärtänyt sitä, mitä vanhetessani sain oppia ja
vähitellen itsekin todeksi tunnustin: että tuo jyrkkä vallan ja arvon
erotus, mikä vallitsee yhteiskunnallisessa koneistossa, on välttämätön
juuri yhdenvertaisuuden ja tasapainon ylläpitämiseksi kansalaisten
kesken! Lapsena me olemme niin lapselliset, että meistä tuntuu maailma
olevan vääryyttä täynnänsä. Me ihmettelemme, että toiset saavat liikkua
töyhtöpäinä kenraaleina, koristettuina tähtiin, kultanappeihin,
punanauhasiin ja rusettiloihin, syödä ja juoda mitä tahtovat,--silloin
kuin toiset kulkevat likaisissa ryysyissä ja syövät kovaa leipää ilman
voita.

Mutta nyt sai minussa tämä vastenmielisyys kaikkeen inhimilliseen
viranomaisuuteen ja pakkovaltaan suurta vauhtia. Huomasin ilolla, etten
ollut yksin minä ehdottomasti pakkovaltaa vastaan, vaan että niitä oli,
jotka tahtoivat antaa tämmöisen minulle tutun vastenmielisyyden puhua
teoissa. Historiassa ne olivat niitä, jotka olivat panneet toimeen
yhteiskunnallisia vallankumouksia, ja nykyisyydessä niitä, joita
sanottiin anarkisteiksi. Juuri niinkuin nämä, niin minäkin nyt tahdoin
tuntea, että olin ehdoin tahdoin asettunut vastarintaan jumalaa
vastaan, että minä oikeana, puhdasverisenä pakanana olin lämmin
kanssaihmisiäni kohtaan ja tahdoin auttaa heitä heidän
kärsimyksistänsä.--En voinut sammuttaa sydämmestäni myötätuntoisuutta
näihin yhteiskunnan hävittäjiin. Rehellisyys, totuus oli minusta heidän
puolellaan. Sillä he tahtoivat--ja se oli minusta tärkeintä--
perinjuurin sitä, mitä tahtoivat. Tinkimisen varaa ei saanut olla
pyrinnöissä pakosta vapauteen. (Sosialistien aatteista vieraannuin
senvuoksi, että näin heidän asettavan käytännölliseksi
tarkoitusperäkseen etuoikeuksien hankkimisen työväestölle lain ja
asetusten avulla. Semmoinen pyrintö tulisi aina rajoittumaan
jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen reformatsioniin, ja olisi lopussa, kun
uusi työväestön luokka olisi etuoikeutensa saavuttanut ja järjestynyt).
Minä olisin tahtonut jyrkkää, ehdotonta ja loppumatonta vastarintaa
sitä yhteiskuntaa vastaan, joka myöntää ja jakaa etuoikeuksia
jäsenilleen,--ihmisille, joilla täytyy olla yhtäläiset oikeudet
kaikilla, omat synnynnäiset oikeudet, jotka eivät ole keltään saadut.
Se, joka pyysi yhteiskunnalta etuoikeuksia, hän pyysi itselleen samaa
väkevämmän oikeutta, johon koko yhteiskunta oli perustettu, ja joka oli
vääryyttä, väkivaltaa ja verenvuodatusta.--Ainoastaan anarkistit olivat
perinpohjin ja oikein käsittäneet lain järjestämän väkivallan
epäpyhyyden. Ainoastaan heillä olikin täysi totuus sydämmessä.

Mutta--heidän keinonsa olivat väkivaltaisia ja verisiä, ja ne siis
myöskin sisälsivät vääryyttä. Semmoisia keinoja ei saanut käyttää
yhdenvertaisuuden aatteen toteuttamiseksi. Ihan toisella tavalla oli
tämä aate ajettava.--Millä tavalla? »Vähitellen itsestäänkö», lain ja
asetusten avulla?--Ei. Sillä tärkeintä koko kysymyksessä juuri oli se,
että muutoksen piti olla perinjuurinen, täydellinen, eikä se saisi
merkitä vaan siirtymistä toisesta pahasta toiseen.

Kysymystä en voinut ratkaista. Ja suuren osan ikääni olen sitten elänyt
tietoisena tästä ratkaisemattomasta ristiriitaisuudesta, joka ulottui
kaikkialle, mihin vaan ajatukseni käänsin. Yhdeltäpuolen eli minussa
vaatimus, että piti viipymättä muuttaa kaikki; toiseltapuolen ei saanut
käyttää väkivaltaisia keinoja; mutta syvimmin olin vakuutettu, ettei
mitkään rauhalliset parsimiset voineet ihmiskuntaa auttaa kurjuudesta,
jonka juuria minä aavistin ja olin tunnustelevinani niin kaukaa.

Nyt, kun minulla ei enää tätä ristiriitaisuutta ole olemassa, voin vaan
sanoa, että koko tuo vaatimus saada perinjuurin, täydellisesti
puhdistetuksi maailma ulkopuolellani syntyi siitä sanattomasta,
itsellenikin tunnustamattomasta sisällisestä tiedosta, että ainoastaan
perinjuurinen, täydellinen muutos olisi voinut auttaa minua itseäni, ja
että minä, seuraamalla kirjan neuvoa, olin oikeastaan vaan siirtynyt
toisesta pahasta toiseen,--siitä tiedosta, että olin kesken jättänyt
sisälliset taisteluni, suhteeni jumalaan ja sen kanssa aikeeni muuttua
perinpohjin.

Se tieto, että olin antautunut kirjan neuvoa seuraamaan, että yhä
enemmän tulin uudessa muodossa esiintyvän paheen orjaksi, ja että
samalla olin jättänyt aikeeni muuttua täydellisesti, teki, etten voinut
jatkaa mitään sisällistä elämää. Minulle päinvastoin tuli tuntuvaksi
pakoksi vapautua siitä, koko tuosta elämästä sisällisine ajatuksineen,
kokemuksineen ja rukouksineen,--vapautua siitä arvostelusta, joka
välttämättä käypi kaiken sisällisen elämän edellä ja mukana. Ja sen
sijaan käänsin arvostelun kärjen ulkopuolelleni. Sillä kokonaan
arvostelematta ei ihminen voi olla; se on hänessä välttämätön tarve. Ja
niin minä nyt käytin kaikkea minulle mahdollista teräväpäisyyttä
tuomitakseni olevat olot ja ympärilläni olevan yhteiskunnan.

Mutta yhtä välttämätöntä kuin minun näin oli löytää uutta esinettä
arvostelulleni sen sisällisen arvostelun sijaan, joka minussa oli
vaijennut,--yhtä välttämätöntä oli löytää ulkopuolellani alaa, jossa
olisin voinut olla jalo, suurimielinen, rakastavainen, hyvä--sen
sisällisen hyvään-pyrkimisen sijaan, jonka olin jättänyt.

Ja tähänkin tarjoutui tilaisuus.

[Leo Tolstoi väittää tupakanpolton syntyvän tarpeesta tukahuttaa
omantunnon ääni. Tätä väitettä todistettaessa kelpaisin minä eläväksi
esimerkiksi. Sillä juuri tähän aikaan, jolloin minä lakkaan sisässäni
arvostelemasta ja koetan saada sekä itseni että muut vakuutetuksi
siitä, että minulla on jotain muuta tekemistä elämässäni, tulee
tupakanpoltto minulle varsinaiseksi tarpeeksi. Se auttoi minua
haihduttamaan mielestäni omituisen henkisen epämukavuuden tunteen, joka
vaivasi henkisesti aivan kuin esimerkiksi sopimaton kaulus voi vaivata
ruumiillisesti. Vaivasta en ollut muka tietääkseni ja kuitenkin
alituisesti ryhdyin erityisiin temppuihin sitä haihduttaakseni. Vasta
sittenkuin jälleen voitin itselleni sisällisen elämän, on minulle ollut
mahdollista luopua tupakoimisen tavasta.]




5.

Rakkaus kansaan.


Siihen aikaan kuin tulin ylioppilaaksi, kulki suuri kansallinen herätys
läpi meidän maan.

Ihmismieliin oli levinnyt uusi kansanrakkauden oppi. Oli syntynyt ja
tuhansissa sieluissa vastakaikua löytänyt aate, että kansan kieli, jota
tähän asti julkisessa elämässä, ruotsalaisen sivistyskielen rinnalla,
oli melkein hävetty käyttää,--joka oli ollut vaan talonpoikien kieli
maalla ja palvelusväen kieli kaupungeissa, oli nyt tunnustettava
sivistyneiden kieleksi, ja uuden yhteisillä voimilla luotavan
kansallisen sivistyksen mukana vähitellen korotettava maan korkeimman
hallituksen kieleksi.

Ne, jotka nyt kuulevat ympärillänsä tätä kieltä jo valmiina
sivistyskielenä, tuskin voivat ymmärtää sitä voimakasta tunnetta, joka
vielä noin viisitoista vuotta sitten nostatti koko kansaa, kun siinä
tuli yleiseksi ajatus, että oli häpeä nähdä oma äidinkieli sysättynä
syrjään tässä sen kotimaassa, ja joka niin kuvaavasti puhkesi esiin
rakastetuissa runosäkeissä:

    Äänisjärvi, Pohjanlahti,
    Auranrannat, Ruijansuu,
    Siin' on suomalainen mahti,
    Jok'ei oo kenenkään muun!
    Sillä maalla sie oot vahti,
    Älä ääntäs halveksu!
    Nouse siis sä suomenkieli
    Korkealle kaikumaan!

Erittäin oli innostus virinnyt ylioppilaihin, joita siihen aikaan koko
maan huomio seurasi.

Kansallisen liikkeen herättäjän, Juhana Vilhelm Snellmanin
heegeliläinen rakkauden oppi sytytti ylioppilaiden mielet ilmi
liekkiin. Se oli uusi, demokraattinen oppi: sivistyneiden oli
lähestyminen sivistymättömiä, herrojen piti muuttua talonpoikien
veljiksi. Herännyt rakkaus kansaan oli pidettävä ylinnä kaikkea muuta;
isänmaalle oli kokonaan uhraantuminen; yksilö oli vaan katoova varjo
kansan rinnalla; yksilöt olivat vaan muotojen vaihtelua niinkuin meren
laineet, jotka nousivat ja laskivat olematta itsessään mitään.

Ja he muuttivat vanhat sukunimensä suomalaisiksi, niinkuin jättivät
koko entisyytensä ja vannoutuivat uudelle tulevaisuudelle.

Kun minä ensin tulin heidän piireihinsä, niin hämmästyin ja ihastuin
sitä elämän rikkautta, intomieltä, vapautta, jossa he näyttivät elävän.
He olivat täynnä suuria, rakentavia aatteita ja jaloja tulevaisuuden
aikeita. Heidän silmänsä loistivat ja heidän verensä kuohuivat. Eikä
heillä minun nähdäkseni ollut aavistustakaan mistään kivuloisesta,
ikävästä, hedelmättömästä sisällisestä elämästä ja taistelusta.

Minä melkein kadehdin heitä. Minä myöskin olisin tahtonut tulla
semmoiseksi kuin he. Minulla oli, kuten jo sanoin, välttämätön tarve
juuri tämmöiseen ulospäin menevään aatteelliseen elämään, jonka
päämäärä olisi tulevaisuudessa ja olisi ylevä, jalo,--johon kaikki
ajatukset, kaikki pyrinnöt olisivat voineet kiintyä.

En vaan voinut innostua niinkuin he, vaikka kuinka olisin tahtonut.
Tunsin, että heillä oli jotakin, jota minulla ei ollut, ja että se
juuri oli tuo »rakkaus isänmaahan». Ja sentähden minä tutkimalla
tutkin, mikä tunne se oikeastaan oli sydämmessä, jota he sanoivat
isänmaanrakkaudeksi. Sillä mahdotontahan oli, ettei sitä minulla ollut,
jos oli kaikilla muilla.

Vihdoin pääsinkin sen perille,--vaikka ensin hyvin epäilin olinko
löytänyt oikean tunteen. Sillä se oli sydämmen monien tunteiden
joukossa vähäpätöisimpiä. Se lehahti vaan vaatimattoman lämpimänä
esille äidinkielen tutun soinnun kanssa,--värähti mielessä, kun muistui
hongan humina kanervaisella salolla, tai kiurun viserrys pellon
pientareella.

Ymmärsin toverien puheista, että se oli juuri se oikea tunne, se, joka
oli sanottava rakkaudeksi kansaan eli isänmaahan. Silloin se minullakin
yhtäkkiä alkoi kasvaa siksi, mikä se oli muilla. Isänmaallisia puheita
kuultaessa, isänmaallisia lauluja laulettaessa ja isänmaanmaljoja
juotaessa se saattoi paisua valtavaksi tunteeksi pienimmästäkin
kosketuksesta. Ja minä paloin halusta näyttää tovereilleni, että nyt
minäkin osasia innostua,--rajattomasti niinkuin hekin, ja puhua ihan
saman hengen voimasta kuin hekin,--niin, että minulla oli ehkä
enemmänkin intoa ja että osasin lausua suurempiakin ajatuksia, kuin
mitä olin heiltä kuullut. Pian oli tuo ensin niin vähäpätöinen tunteen
värähdys muuttunut ikäänkuin lähteeksi koko elämälle, koko
tulevaisuudelle; se puhalsi todellisuudeksi ihanimmat ihanteet ja teki
lihaksi ja luuksi kaukaisimmat haaveet.

Elämä oli nyt minunkin kuin asetettu uudelle pohjalle; minäkin olin
kuin uudestasyntynyt, minullakin oli usko.

Eikä ollut epäilystä enää; varmin luottamus oli sydämmessä. Sillä
elämä, joka perustui isänmaanrakkauteen, uhraantumiseen kansalle, ei
voinut viedä harhaan. Ja meillä oli kaikilla tosi aikomus perustaa
vastainen elämämme tähän rakkauteen, unohtaa itsemme ja elää vaan
isänmaalle.

Hehkuvana elämäninnosta, horjumatta luottaen uuteen tulevaisuuteen,
minä aloin tämän väririkkaan, edessäni tuhansissa taitteissa
heijastelevan, kimeltelevän elämän,--elämän ilman Jumalaa.

Niin, mitä Jumalaan tulee, minä luulen, että tässäkin kohden nimenomaan
tahdoin tuntea voimaa ja uskallusta ja intoa riippumatta hänestä.
Minusta tuntui selvään, että minä olin, riippumatta Jumalasta, itse
synnyttänyt kaiken sen henkisen rikkauden, joka niin uhkuvana ja niin
aavistamattani oli alkanut tulvata sydämmestä.--Eläen hengen
maailmoissa minä tosin saatoin usein puhua Jumalasta, minulla saattoi
olla paljon tekemistä itse käsitteen kanssa, saatoin äkkiä unohtaa
ateistiset mielipiteeni ja innokkaasti selitellä, että Jumala on
rakkaus, että hän on juuri se meidän rakkautemme kansaan. Mutta Jumalaa
sisällisenä uskottina en kaivannut. En antanut itselleni aikaa
kuullakseni ääntä, joka niin vaatimattoman hiljaisesti tahtoi minulle
jotakin sanoa, ja kesken minun korkealentoisimpia elämänpyrintöjäni
kutsui pois melusta ja julkisuudesta, pois kaikesta
maineentavoittelusta ja kilpailusta ja suuresta tulevaisuudesta.

Tämän elämän lyhyt kertomus on seuraava:




6.

Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön
silmissä.


Jo alussa mainitsin, että ja mistä syystä olin ujo ja arka
luonteeltani.

Määrittelin ujouden niin, että se oli pelko antamasta itseäni ilmi
muille,--pelko, että muut loisivat itselleen semmoisen kuvan minusta,
jota voisivat arvostella,--pelko, että minusta ajateltaisiin toista ja
epäedullisempaa, kuin mitä tahtoisin ajateltavan. Ja sanoin, että tämä
pelko äärimmäisesti johtui vaatimuksesta, että muiden täytyi rakastaa
minua. Sanoin, että tämmöisen rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen
on ollut minun elämäni punainen lanka.

Kun nyt tulin uuteen ympäristöön, vaati minulta ihan ensimmäiseksi
ratkaisua juuri se kysymys, miten pääsisin tästä ujoudestani.

Mahdotontahan oli omistaa kaikkia noita suuria aatteita, innostua ja
hehkua--ja samalla olla ujo. Aatteet käskivät minua purkaantumaan
toisille, ja innostus kehoitti puhujalavalle. Ja niin oli minullakin
edessäni selvä tienhaara: joko pysyä semmoisena kuin olin, ujona ja
julkisuutta kammovana, taikka kerrassaan voittaa ujous ja rohkeasti,
omin käsin, avata itselleni tulevaisuus ja elämä. Toisella puolen
näytti minusta olevan minun pienuuteni ja vähäpätöisyyteni ehdot, ja
toisella ehdot suuruuteen.

Tämä kysymys ja sen ratkaisu sattuu ajassa kokonaan yhteen minussa
tapahtuneen, äsken kuvatun käänteen kanssa.

       *       *       *       *       *

Siihen aikaan meidän joukossamme oli eräs puhujatoveri, joka oli
yleisen ihailun esineenä. Hänellä oli omituinen voima vetää meidät
puoleensa. Hänen sanansa olivat täynnä intoa, täynnä uhkaa ja
rohkeutta. Meistä tuntui kuin hänen kanssaan suomenkieli olisi ylpeänä
noussut oikeuksiinsa, majesteettisena kohottanut päätänsä ja
muistuttanut meille raukkamaisuuttamme, jotka olimme antaneet oman
äidin kielemme olla poljetussa asemassa.

Muistan, että me eräässä valmistavassa kokouksessa, jossa häntä ei
ollut läsnä, teimme sellaisen päätöksen, että aijotussa
ylioppilasjuhlassa ei saisi tulla kysymykseen muuta kuin yksi ainoa
ruotsalainen puhe.--Kun hän sitten tuli saapuville, riensimme me
ylpeinä ilmoittamaan hänelle, kuinka äärimmäisen päätöksen olimme
tehneet.

Hän katsahti meihin kummastuneena:

--»Mutta hyvät ystävät, miksi tätä yhtäkään puhetta?»

Me vähän nolostuimme, ja joku meistä rupesi selittämään, että vaatiihan
toki oikeudentunto ... ja niin edespäin.

Se, mitä hän siihen vastasi, oli hänen hehkuvimpia puheitansa. Se oli
tähdätty juuri tätä oikeudentuntoa vastaan, joka yksityisen tunteena
nousi kansan etuja vastaan. Meidän ei ollut ainoastaan aatteessa
tunnustaminen, että tahdoimme tehdä kansan edut omaksi
tarkoitukseksemme, vaan meidän tuli käytännössä toteuttaa aate, se on,
meidän tuli väkisin kukistaa vastustajamme ja murtaa heidän valtansa.
Pois siis turha sääliväisyys ja yksityinen, tehoton oikeudentunto!

Se oli juuri nyt, jolloin minä ymmärsin, kuinka tuo vähäpätöinen
sydämmen tunne, joka oli vaan lehahtanut esille äidinkielen soinnun tai
jonkun kotoisen muiston kanssa, saattoi muuttua valtavaksi kaikki
nieleväksi tunteeksi ja luoda minusta uuden ihmisen.

Hänen kuumuutensa tarttui meihin. Me kaikki hänen kanssaan tahdoimme
maailmalle todistaa, ettemme suomalaisina olleet missään suhteessa
ala-arvoiset muiden rinnalla. Kuka uskalsi olla tunnustamatta meidän
arvoamme! Kuka uskalsi ylenkatsoa sitä, mistä me ylpeilimme! Mutta jos
uskalsi, niin me tahdoimme kukistaa, maan tasalle musertaa hänet,
hävittää niin, ettei jää jälkeäkään!

Kaikki ihailivat häntä ja hänen rohkeuttaan.

Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Sillä ei kukaan osannut liikkua
uuden opin aatteissa, niinkuin hän. Ja sentähden olivat hänen sanansa
meidän uskontomme.

Eläköön hän, joka tulkitsee meidän tunteemme!

Me saatoimme hurmaantuneina nostaa hänet hartioillemme ja kantaa
juhlasaatossa läpi riemuitsevan ylioppilasjoukon. Kaikkia kuohutti sama
innostus häneen ja yhteiseen asiaamme. Minä näin kuinka toverien
kasvoihin nousi puna, kuinka heidän silmänsä paloivat, ja kuinka
valmiit he olivat kaikkeen, mihin hän kehoitti.

Hän oli uusi ihminen.

Tiesin niin selvästi, mitä he hänessä rakastivat, mitä ajatuksia, mitä
puhetapaa, mitä äänenpainoa, mitä kädenliikkeitä. Hän ei puhunut
koskaan yksityisistä asioistaan. Ei olisi hänen suustaan voinut kuulla
mitään, mikä olisi koskenut esimerkiksi hänen omaisiaan tai muita hänen
personallisia suhteitansa.

Koko hänen olentonsa tahtoi sanoa, kuinka vähäpätöisenä ja asiaan
kuulumattomana hän piti kaikkea semmoista. Niinkuin yksityiselle
oikeudentunnolle hän ei antanut mitään merkitystä, niin hän ei antanut
merkitystä yksityisen personallisille sukulaisille. Ja ilmaistakseen
tätä kaikkea meille, hän ei aina tarvinnut sanoja; kun me--hänen
opetuslapsensa--istuimme hänen ympärillään juomaseurassa, saattoi hän
ruveta heittelemään laseja pirstaleiksi maata vastaan, yhden toisensa
perään, tai pyyhkäistä pöydältä kaikki, mitä siinä oli, kysymättä sen
kalleutta ja välittämättä ravintoloitsijan laskuista. Ja me ymmärsimme
hänet ja tunsimme, ettei hän tälläkään tahtonut muuta, kuin osoittaa
halveksimistansa yksityiselle punnitsevaisuudelle ja kirota kaikki
vaikuttimet, jotka eivät olleet kotosin ylempää, kuin omasta
personallisesta rahakukkarosta.

       *       *       *       *       *

Ihminen sisältää aina enemmän ja syvempiä elämän arvoituksia, kuin mitä
toiset voivat hänestä nähdä. Enkä minä tällä kuvauksella olekaan
tarkoittanut määrätä hänen olemuksensa rajoja. Olen vaan tahtonut
ilmaista, mitä minä itse silloin hänestä otin ja ihanteekseni omistin.
Ydin kaikesta siitä, mitä hänessä ihailin, muuttui minussa siksi
kuvaksi, jommoisena nyt itse tahdoin esiintyä ympäristölleni.

Tietysti jos minä tahdoin antaa semmoisen käsityksen itsestäni, että se
olisi ihastuttanut muita, niin en minä voinut esikuvaa valita muusta,
kuin siitä, mitä itse ihailin.

Tässä tarkoituksessa oli ennen kaikkea juuri ujouteni kukistettava.
Sillä se oli omansa ilmaisemaan tuota personallista yksilöllisyyttä,
joka ei saanut tähän kuvaan kuulua.

Muistan, kuinka, ensimmäisen puheeni edellä taistelin ujouteni kanssa,
kuinka vaikea minun oli sitä voittaa. Yhdeltä puolen tuntui, ettei
mikään asia maailmassa voisi olla luonnottomampaa, kuin minun
esiintymiseni julkisena puhujana. Ja toiselta puolen näytti, kuin olisi
koko elämäni riippunut siitä, että voitin ujouteni ja esiinnyin. Kaikki
riippui siis siitä, että minä osasin peittää ja salata sen, mikä oli
enin minua, se on, minun ujouttani eli sisällistä vastahakoisuutta
julkisuuteen.

Sentähden, kun sitten astuin esille, en luule, että kukaan olisi voinut
huomata ujouden merkkiäkään minussa. En tiedä itsekään mistä sain
kaiken tuon rohkeuden ja ponnen. Lausuin puheeni semmoisella yhtyvällä
voimalla, että omat sanani minua kummastuttivat ja innostuttivat.
Ajatus oli puheessani jyrkkä ja osoitti minun kuuluvan radikaaleistakin
radikaalisimpiin. Tunsin selvästi, että minäkin tempasin kuulijat
mukaani ja että he vaan odottivat tilaisuutta räjähtää kestäviin
hyvä-huutoihin minulle.

Ei kuitenkaan kaikki. Puheeni kestäessä ja sitä lopettaessani katseeni
lensi tutkivana ja nopeana yli kuulijajoukon. Ja minä näin muutamien
pilkallisesti nauravan minun odottamatonta ja vähän aiheetonta
innostustani. (Muistan vieläkin ketkä ne olivat ja millainen ilme oli
heidän kasvoissansa). Mutta paljoa suurempi joukko oli niitä, joihin
huomasin onnistuneeni vaikuttaa sen kuvan itsestäni kuin tahdoin. He
olivat ihastuen kummastuneet ja vaihtoivat keskenään hyväksyviä
katseita ja päännyökkäyksiä. Minua he tulivat onnittelemaan ja me
olimme kaikki heti kuin vanhoja ystäviä istuessamme juomapöytien
ääreen.

Vielä samana iltana olin niin päässyt ujoudestani, että kävelin erään
ystäväni kanssa edestakaisin keskellä valaistua juhlasalia, muiden
pysyessä enemmän tai vähemmän seinien vierustoilla. Me puhelimme
kovalla äänellä yleisistä asioista, enkä minä lainkaan tuntenut
ahdistusta siitä, että tiesin olevani kaikkien huomion esineenä. Ja
vaikka puhelimme asioista, oli minulla paljoa lähemmin mielessäni omat
askeleeni, liikkeeni, päänpudistukseni, naurahdukseni.--Sillä, kaiken
aikaa minä nyt »loin kuvaa itsestäni».

Tämä oli alku.

Näin minä ikäänkuin annoin suunnan sille toiselle itselleni, joka ihan
uutena olentona oli kasvanut entisen minuuden rinnalle; eikä ainoastaan
uutena, vaan--omituista kyllä--täydellisenä vastakohtana entiselle.

Tämä alkava kuva siitä, jommoiseksi tahdoin, että muut minua
ajattelisivat, selveni nyt minulle yhä enemmän ja minä kehitin sitä yhä
pitemmälle. Vastoin sisäistä luontoa esiinnyin ympäristölleni puhujana,
julkisuudessa eläjänä. Tämä uusi minä oli pelkäämätön, kuumaverinen
entusiasti, se oli iloinen, reipas, toverillinen,--ei rakastanut
senttimenttaalisuutta, ei suruja eikä yksityisyyksiä, oli aina valmis
tuimimpaan puolueotteluun, lähti viimeisenä juomaseurasta----niin,
niitä oli jo tuhansia vivahduksia, jotka välttämättä kuuluivat tähän
kuvaan.

En silloin huomannut erästä seikkaa, joka aivan kuin varkain hiipi ihan
sydänverieni ääreen:

Minulle syntyi vihollisia.

Niistä vihollisista vähät, jotka olivat vastustajamme,--jotka eivät
ymmärtäneet rakastaa suomalaista kansallisuutta, tai rakastivat omaansa
ja sortivat meidän. Nämä viholliset olivat vähimpiä. Ne olivat
luonnollisia ja välttämättömiä vihollisia, joita paitsi ei olisi voinut
olla koko tuota taistelua suomenkielen ja kansallisuuden puolesta.

Varsinaiset viholliset minulle kasvoivat omassa suomalaisessa
puolueessa,--semmoiset viholliset, jotka todella herättivät minussa
vihamielisyyttä.

Ne olivat niitä, jotka olivat nauraneet ylenpalttista innostustani ja
näyttäneet minua arvostelevan. Toisin sanoen: niitä, jotka eivät
omistaneet sitä kuvaa minusta, jommoisena olin esiintynyt ja useimpia
miellyttänyt.

Minä en silloin ymmärtänyt, että tämä katkera vihamielisyys heitä
kohtaan olisi ollut missään ristiriidassa sen aatteen kanssa, joka
käski rakastamaan kansaa ja tähän rakkauteen panemaan elämäni. Ne
olivat minusta niin eri asioita, etten niitä yhtaikaa osannut
ajatellakaan.




7.

Elämä siirtyy tulevaisuuteen.


Tuon kuvan luominen ei suinkaan pysähtynyt tämmöiseen puhujan kuvaan.
Puhujan kuva ja sen ylläpitäminen oli pääasia vaan niin kauan kuin
kysymys oli esiintymisestä olevassa elämässä ylioppilastoverien
keskuudessa.

Niinkuin palo ottaa yllykettä siitä, mitä kohtaa, ja tavoittaa kaiken
nielemistä, niin tavoittaa syttynyt ihmismieli kaiken omistamista, mitä
se edessään näkee.

Ylioppilaiden takana oli toisia ihmisiä, paljoa taajemmissa ryhmissä.
Mitä minä olin heille? Ei mitään. He puhuivat paljon ja suurella
ihastuksella henkilöistä, joita etevämpi tiesin olevani.--Minäkin
tahdon olla heille jotakin! Heillä täytyy olla kuva minusta. Niin,--
koko kansalla täytyy olla kuva minusta!

Mutta niinä kansallisen liikkeen aikoina oli kansallamme kuva miehestä,
jota se kunnioitti herättäjänänsä,--joka oli sen suuri mies, sen
rakkauden esine. Hän oli meidänkin kaikkien ihanteemme, jolle pidimme
hehkuvia puheita ja vietimme innokkaita juhlia.

En siis kaivannut mallia tähänkään kuvaan.

Kuitenkin on tällöin suuri erotus huomattava. Kun puhujana esiinnyin,
niin loin kuvaa nykyisyydessä. En tietysti voinut ryhtyä luomaan kuvaa
kansalle, niinkuin olin ryhtynyt luomaan kuvaa tovereilleni. Tämä
suuren miehen kuva oli kokonaan tulevaisuuden asia. Se oli luotava
vastaisuudessa, elämälläni.

Mutta vaikka itse haave olikin näin luonteeltaan määrätty, olivat sen
toteuttamisen keinot kuitenkin kokonaan epämääräiset ja aivan vähän
selvinneet. Mielessä voivat risteillä milloin mitkin aikeet, eri
aikoina erilaiset, eilen toiset kuin tänään, tänään toiset kuin
huomenna, joskus toisilleen ihan vastakohtaisinakin. Ja onhan se
luonnollista; sillä lukemattomathan ovat ne tiet, jotka voivat viedä
suuruutta kohden,--jotka voivat tehdä minut kansan rakastamaksi.

Oliko siis tarpeellista tulla senaattoriksi, pitikö pyrkiä
professoriksi, vai muutenko kansallissankarina tulla kohotetuksi kansan
ihanteeksi,--ne olivat toisarvoisia kysymyksiä, joitten ratkaisusta en
vielä tiennyt mitään.

Ainoastaan siitä oli selvä tieto, että oli tarpeellista osata
voimakkaasti rakastaa sitä kansaa, jolle tahtoi olla suuri; että oli
välttämätöntä tehdä jokin suuri, mittaamaton palvelus kansalleen, jokin
valtava hyvätyö. Tieto, että rakkaus todella asui minun sydämmessäni,
se oli, joka antoi niin suuren voiman tälle haaveelle ja teki sen
toteuttamisen minulle uskottavaksi ja varmaksi.

Mutta nyt on kaikki rakkaus sitä laatua, että se voi elää vaan
nykyisyydessä. Ainoastaan jos se vaikuttaa vastaavaa toimintaa
nykyisyydessä, jos se on välitön vaikutin tekoihin, voi se elää ja
pysyä elon lähteenä, laajeta ja kasvaa.

Minä luulen, että yhtä huomaamatta kuin viha toista puolueryhmää
vastaan sai sijansa sydämmessäni, yhtä huomaamatta tapahtui minussa
vähitellen vaikutinten vaihdos. Varma on, että tänä kehitykseni kautena
tapaan itsessäni tulevaisuudenhaaveen,--tuon kansalle luotavan kuvan,--
päävaikuttimena kaikkeen toimintaani. Ja rakkaus on jo siirtynyt vaan
välttämättömäksi ehdoksi tämän haaveen toteutumiseen.

Tämä rakkaus ei siis itse vaikuttanut mitään toimintaa; se ei siis
voinut kasvaa eikä laajeta, vaan pysyi aikojen kuluessa yhä samana
ajatuksen tai tunteen esineenä. Ja kun se ei mennyt eteenpäin, niin sen
täytyi vähitellen himmetä.

Muistan selvästi, kuinka tärkeänä pidin, etten tätä rakkautta
kadottaisi, kuinka minä koetin ikäänkuin todistaa itselleni, ettei se
ollut ohennut eikä kutistunut, kuinka koetin puhaltaa itseeni
innostusta, ja kuinka minä sitten lohdutin itseäni sillä, että jos tuo
rakkaus ajaksi sammuisikin, niin voisin minä sen kyllä tulevaisuudessa
tarvittaessa jälleen eloihin herättää, kun olisin muuten kypsynyt ja
valmistunut tuohon »suureen elämäntyöhön».

Missä on se elämän punainen lanka, jonka toisen pään olen kerinyt auki?

Se kulkee nyt tulevaisuudessa. Siellä minä kerran tulen rakastetuksi,
sitä minä rakennan, sitä varten elän. Nykyisyydessä minulla on, paitsi
läheisempiä tovereita, jotka tuntevat minut ja minun aikeeni, vaan yhä
karttuvia vihollisia, jotka eivät minua ymmärrä eivätkä tunnusta.

Tulevaisuuteen siirtyi siis koko elämäni. Tulevaisuuden haave oli nyt
sydämmeni sisäisin ajatus, sen syvin vaikutin. Siitä mieli syttyi,
sille sydän sykki. Se sisälsi ainoan ja kaiken elämänviehätyksen,




8.

Humaltuminen muuttuu tarpeeksi.


Ei se ensin ollut mikään tarve. Se vaan viritti innostustamme, aukasi
sydämmen ja päästi kielen kahleista.

Mutta sittenkuin julkinen puhuminen ja isänmaalliset puheet olivat
joutuneet pois muodista, jatkoimme me juomista totuttuna
seurustelutapana keskenämme. Se tuotti meille hauskuutusta.

Tulevaisuus oli niin minun, niin varma minä siitä olin, että katsoin
voivani juoda vaikka kolme vuorokautta yhtämittaa, ilman että sillä
asialla oli vähintäkään vaikutusta oikeaan elämääni. Kaikki me
ajattelimme niin, että mehän juomme vaan nyt; että sitten siellä
tulevaisuudessa me tietysti emme juo. Ja mitä tehdään nyt, se on vaan
satunnaista, merkityksetöntä. Nykyisyys on ikäänkuin vaan jonkinlainen
varjo verraten siihen oikeaan elämään siellä tulevaisuudessa. Ja mitäpä
siitä, jos vähän riehahtaakin nuoruudessa. »Man måste rasa ut!»
sanoivat jotkut.

Sitäpaitsi, mitä minuun tulee, juominen kuului tavallaan siihen kuvaan,
jommoisena tahdoin esiintyä tovereilleni. Vastatakseni tätä kuvaa
täytyi ennen kaikkea esiintyä niin, ettei minussa olisi voinut havaita
mitään pikkumaista punnitsevaisuutta, ei mitään peitettyjä, siveellisiä
näkökantoja, jotka jollakin tavoin olisivat rajoittaneet iloisuuttani
juomingeissa tai käskeneet minua esimerkiksi poistumaan kotiin
määräaikana. Mielelläni kerskasin, kuinka muka tuimalla juomaretkellä
olimme kulloinkin olleet. Minä tiesin, etteivät ihmiset minua
tuominneet, vaan päinvastoin myötätuntoisesti naurahtivat: no jaa, hän
nyt on kerran semmoinen! Ja juuri tuo »hän nyt on kerran semmoinen» se
kuuluikin minun kuvaani toverien piirissä. Jos minun oli mahdoton
kieltäytyä lasista punssia, jota toveri ehdotti, niin se ei ollut
siksi, että olisin ollut juomisen orja, vaan siksi etten tahtonut
rikkoa sitä kuvaa, joka toverilla oli minusta. Tämän kuvan orja minä
olin.

Mutta varsinaiseksi tarpeeksi muuttui humaltuminen minulle vasta
vähitellen ja ihan toisista syistä.

Ihmiselämä ei ole muuta kuin alituista nykyisyyttä. Entisyys on jo
eletty, tulevaisuus on vielä elämättä. Ainoastaan nykyisyydessä on itse
elämä.

Jos joku, tuntien syvää tiedonhalua, huomaa tarpeelliseksi ottaa selkoa
esimerkiksi lakikirjamme historiallisesta kehityksestä tai pääoman
suhteesta työhön, niin hän hankkii itsellensä tarpeelliset kirjat,
lukee ne, ja hankkii uusia ja lukee nekin, ja lukee vielä kolmannetkin,
kunnes huomaa, että hänen käsityksensä on selvä, ja tietonsa on
riittävä. Kaiken aikaa on itse työ häntä viehättänyt. Suurella innolla
hän on kaivellut kirjallisuuden aarteita ja sisällisellä ilolla
tuntenut käsityksensä ja tietonsa laajenemista. Hän on elänyt
nykyisyyden elämää, vaikka hän onkin ymmärtänyt, ettei hän yhdessä
silmänräpäyksessä saa tahtoansa toteutumaan, vaan pääsee sen perille
vasta tulevaisuudessa.

Aivan erilainen on sitävastoin sen mielentila ja sen työ, joka asettaa
itse tulevaisuuden tarkoitusperäkseen. Jos minä luen kurssikirjoja vaan
suorittaakseni lainopillisen tutkinnon, joka minulle on tarpeellinen
saavuttaakseni vissin päämäärän, esimerkiksi päästäkseni johonkin
virkaan, niin minä elän ulkopuolella nykyisyyttä. Minun työlläni ei ole
yhteyttä sen tarkoituksen kanssa, jossa sitä teen. Pian suoriutuakseni
minä koetan päästä työstäni niin vähällä kuin mahdollista, luen vaan
mitä on välttämättömintä, mieluummin kompendioita. Minun työni,
nykyisyys, ei voi minua viehättää. Minä elän tulevaisuutta varten.

Näin minä suoritin melkein kaikki pitkälliset lukutyöni tulevaisuuden
ajatuksissa.

Tottumus viihtymään näissä ajatuksissa, tottumus tekemään vaan
sellaista työtä, jonka yllykkeenä oli tulevaisuuden haave, kasvatti
minussa vähitellen vastenmielisyyttä niitä lukemattomia asioita ja
kysymyksiä kohtaan, joita nykyisyys alituisesti tuo esiin ikäänkuin
ratkaisua vaatiakseen. Niillä ei ollut mitään merkitystä. Ne olivat
olemassa ikäänkuin vaan vaivatakseen minua. Sillä ne esiintyivät aina
vaatimuksina, kehoittaen välittömään toimeen, johon ei minulla ollut
aikaa eikä halua. Nykyisyydellä oli aina minulle sanomista, ja jos
ummistin korvani yksiltä vaatimuksilta, oli sillä kohta tarjona toisia,
jos ei muuta niin: sinun pitäisi lopettaa keskeneräiseksi jäänyt
kirjoitus, jonka aate muuten hälvenee ja kadottaa tuoreutensa.--Ei;
minä jätän sen toistaiseksi, minulla on nyt tärkeämpää tekemistä.
Taikka: sinä olet laiminlyönyt äitiäsi; sinä olet ollut maksamatta
velkaasi toverille, joka on rahapulassa; sinä et ole ottanut selkoa
tärkeästä päivänkysymyksestä. Ja jos täytän yhden näistä tehtävistä,
niin nykyisyyden vaatimukset siitä vaan kasvavat. Ikäänkuin ilostuen
voitostaan se kietoo minut heti pikkuasiainsa suunnattomaan joukkoon:
kas tässä, tässä, tee tämä, tee tuo!--aivan kuin se vaan tahtoisikin
kääntää huomiotani pois tulevaisuudesta, laasta umpeen koko sen tien,
jonka olen elämälle viitoittanut. Ja sitäpaitsi, minulla on himmeä
aavistus, mihin tämä nykyisyyden tienhaara johtaisi. Minä aavistan,
että nykyisyys vihdoin ottaisi esiin kauan sitten unohtuneet
kysymykset, ja sanoisi minulle: sinä elät tovereinesi porttoloissa;--
tämmöiseksikö sinä aijoit tätä elämää, kun hait pelastusta paheestasi?
--ja oletko sinä nyt edes itsesaastutuksesta vapaa?

Ei, ei, se on mahdotonta, etten minä olisi muuta kuin mitä olen
nykyisyydessä.

Minullahan on suuret aikeeni. Minullahan on tulevaisuuteni!----

Mutta jos saankin tuon äänen vaikenemaan, niin jääpi minuun omituisesti
kalvava vaiva.

Minun täytyy saada ikäänkuin vahvistusta, varmuutta siihen, etten ole
huono. Minun täytyy jälleen saada nukutetuksi itseni siihen uskoon,
että nykyisyys on jotakin olematonta ja merkityksetöntä.

Ja siinä tarkoituksessa minä haen esille toverini.

En tosin tarvitse hakea, sillä tiedän hyvin, missä he ovat, miksi he
ovat sinne tulleet ja mitä he aikovat toisillensa sanoa. Minä vaan
tulen heidän seuraansa.

Mutta me emme voi vapaasti puhua toistemme kanssa, ellemme juo.
Erittäinkin emme voi sanoa toisillemme juuri niitä sanoja, joita
kaipaamme ja joita varten olemme tulleet yhteen. Juomatuulella
sitävastoin nuo sanat tulevat sanotuksi kuin itsestään. Ne saattavat
olla vaan jotkin pari sanaa, joita toinen tarvitsee. Koko kysymys
saattaa olla siinä, että saan tietää, kuinka hyvä mies minä olen, tai
että näen toisen pitävän totena tulevaisuuden aikeitani ja uskovan
niihin. Sillä se on tuo vakuutus, jota minä tarvitsen. Mutta juuri ne
sanat ovatkin mahdottomat sanoa humaltumatta; kieli ei käänny; tuntuu
kovin kömpelöltä.--

Enhän silloinkaan ollut viinan orja. En kurkistellut kaappiin, enkä
ymmärtänyt juomista yksikseni.

Ja kumminkin oli humaltuminen minulle yhtä välttämätöntä, kuin minulle
oli välttämätöntä saada toisilta tuo vakuutus ja haihduttaa itsestäni
tuo omituisesti kalvava vaiva.

--Minä tunnen tämän vaivan herkästi, edeltäpäin, ennenkuin se on
ennättänyt kasvaa rasittavaksi. Tunnen omituisen levottoman pyrkimisen
vapautumaan siitä, ennenkuin se vielä on olemassakaan.

Tätä vaivaa minä saatan tuntea ollessani kotona, niiden ihmisten
seurassa, jotka näkevät minussa sen, mitä olen sisällisesti, eivätkä
usko siihen kuvaan, jona esiinnyn ulkopuolella kodin seiniä. Minä en
viihdy heidän seurassaan. Minun täytyy ulos, sinne, missä minua
uskotaan ja missä itsekin saan jonkinlaisen uskon, että olen sitä, mitä
minusta luullaan.

Tätä vaivaa minä pakenen, kun jätän kesken jonkun vaikeuden,
voittamatta sitä; kun päätän tyytyä siihen, mihin en ole tyytyväinen.
Jollen pakenisi enkä haihduttaisi sitä, tiedän, mimmoiseksi se
kasvaisi. Kaikki horjahtaisi, koko itseluottamukseni ja tulevaisuuteni.

Tätä samaa vaivaa on minussa valmis synnyttämään kevätpäivä. Sillä sen
tuores ilma, sen uhkuva eloisuus ylistää nykyisyyttä ja kutsuu
nykyisyyden elämäniloon, jota minulla ei ole. Kevät ja sen ihanuus joka
hetkellänsä uhkaa pian haihtua, ja sentähden kehoittaa ja kiirehtää
minua. Mutta nyt minä en voi nauttia. Kevät on kuin minun
ulkopuolellani. Minun ohitseni, editseni vaeltavat nykyisyyden
ihanuudet, ne jättävät minut. Kaihoa herättää minuun kevätpäivä. Minun
täytyy juoda sammuksiin tämä keväinen kaiho. Täytyy tuntea jälleen omaa
elämääni. Minun kevääni on tulevaisuudessa.

Tämä vaiva tuntuu minussa, kun vihdoin huomaan, että selvänä ollessani
en enää voi rauhassa ajatella tulevaisuuttani, että minä hetki hetkeltä
levottomasti muuttelen sen pääpiirteitä, että se ajatuksen kuva, johon
olen koonnut koko tulevaisuuteni voidakseni olla jokakerta
ajattelematta sen erikoisuuksia, ja joka on aina tarvittaessa
mielessäni vilahtanut, on ikäänkuin kulunut, enkä minä voi enää sopivaa
uutta keksiä; kun huomaan, että minulla ei ole enää sitä luottamusta,
tulevaisuuteeni, ei ole enää sitä uskoa, sitä horjumatonta varmuutta,
joka ennen teki rohkeimmatkin toiveet mahdollisiksi ja ylimielisesti
painoi alas kaikki epäilykset. Ja minun täytyy saada luottamukseni
takaisin, täytyy uskoa, sillä koko elämäni riippuu siitä uskosta.

Silloin on toverielämä ja sen kanssa välttämätön humaltuminen muuttunut
tarpeeksi.




9.

Kaksinaisuuden huipulla.


En voi tarkkaan sanoa, milloin vihdoin kadotin uskon alkuperäiseen
tulevaisuudenhaaveeseeni.

Varmaan silloin, kuin huomasin, ettei minulla ollut entisestä suuresta
rakkaudestani kansaan enää jäljellä muuta kuin se vähäpätöinen tunteen
värähdys, jonka olin löytänyt äidinkielen soinnussa ja kotoisen seudun
muistossa. Vähitellen oli tämän tunteen ympäriltä kadonnut koko sen
taika ja sen mahti. Ja minun täytyi itsekin oudostua, että olin voinut
niin mahdottomia haaveksia.

Tämän tulevaisuuden kadottaminen ei kuitenkaan läheskään vienyt minua
epätoivoon. Kun tunsin, että ilma loppui tältä suunnalta, jatkoin
hengitystä toisaalta, enkä ollenkaan ruvennut tukehtumaan. Entisen
tulevaisuuden sijaan minä nyt vaan tein sisässäni ikäänkuin sopimuksen
uuden tulevaisuuden kanssa,--kaikessa hiljaisuudessa.

Tämä sopimus uuden tulevaisuuden kanssa,--jonka luonteesen kohta
tulen,--täytyi tapahtua ihan samassa kuin vanha tuli hylätyksi; niiden
välillä ei ole voinut olla vähintäkään aukkoa. Sillä ilman
tulevaisuutta en olisi voinut hetkeäkään elää, vaan olisin samassa
silmänräpäyksessä kadottanut kaiken malttini; olisin kuin pudonnut
pohjattomuuteen tai--kuten sanoin--tukehtunut. Ja tuo ylimeno vanhasta
uuteen piti myöskin tapahtua niin, etten ollut ikäänkuin tietävinäni
koko muutoksesta, niinkuin ainakin itsekkäästi jotakin ajatellessa tai
päättäessä.

Minä vaan ymmärsin, että oli välttämätöntä antaa sekä itselleni että
niille, jotka minua tunsivat, riittävä selitys muutokseen.

Sillä mehän olimme ennen kaikki toinen toisillemme koettaneet vakuuttaa
juuri sitä, ettei innostuksemme ollut mitään hetkellistä nuoruuden
innostusta, että mitä me ajattelimme ja puhuimme, sitä tulisimme
ajattelemaan ja puhumaan koko elämämme. Emmekä me ketään olleet niin
halveksineet, kuin niitä, jotka olivat koettaneet meille todistaa, että
muka mekin, niinkuin kaikki muut, aikaa myöten jättäisimme innostuksen
vähemmälle ja koreasti alkaisimme pyrkiä aineelliseen varallisuuteen ja
yhteiskunnalliseen merkitykseen.--Me emme tulisi niin tekemään, vaikka
koko maailma niin tekisi!

Ja tähän muuttuneen kannan selitykseen tarjoutui mitä sopivin
tilaisuus,--tilaisuus täydelliseen käänteeseen. Sillä aivan kuin minua
varten oli juuri siihen aikaan Schopenhauer ja hänen pessimisminsä
tullut muotiin. Heti kun haistoin ilmasta tämän lähestyvän ajan hengen,
olin minä sen ensimmäinen lapsi, ja minulle oli kohta selvänä, mitä
minä tulisin olemaan sekä omissa että muiden silmissä.

»Elämän karvas kokemus oli nyt muka minulle osoittanut, etteivät
aatteet ja ihanteet kelvanneet mihinkään. Kaikki tyyni oli vaan
nuoruuden hullutusta. Tasa-arvoisuuden toteuttaminen oli maailmassa
mahdotonta. Yhteiskunta ei liikahtanut meidän aatteittemme
vaikutuksesta. Päinvastoin, mitä lujemmin siihen jyskytti, sitä
selvemmin sain huomata, kuinka kallion kova se oli. Se liikkui vaan
minkä itse suvaitsi, kehittyi ja muodostui vähitellen itsestänsä. Juuri
tuo »vähitellen itsestänsä» oli totuus, vaikka olimmekin ennen
halveksineet sitä ja pitäneet sitä anastajain ja sortajain valittuna
tunnuslauseena. Mutta mitään kehitystä parempaan päin ei yhteiskunnalla
voinut olla, koska tasa-arvoisuus oli saavuttamaton. Aina tulisi
olemaan niitä, jotka tahtoivat ylentää itsensä muiden kustannuksella.
Koko yhteiskunta-rakennus ei ollut muuta kuin rauhallinen tilaisuus
muutamille sysätä raskain työ toisten niskoille, vapautuakseen siitä
itse ja päästäkseen ylellisyyden ja hyvinvoinnin nautintoon.--Mutta
yhtä vähän kuin oli yhteiskunnalla mitään tulevaisuutta, yhtä vähän oli
tulevaisuutta odotettavana yksilöllä. Kaikki se onni, jota ihminen
haaveksii ja odottaa tulevaisuudelta, on turha häikäsykuva,--niin, jos
ei onneksi tahdo sanoa varallisuutta ja porvarillista avioliittoa;
kaikki vähitellen sammuu ja katoaa ja muuttuu mullaksi; ihminen saattaa
korkeintaan vaan surullisesti hymyillä sille elämälle, jota hän oli
pantu elämään. Jos hän vielä jotakin toivoi ja johonkin luotti, niin
oli se todistus hänen kehittymättömyydestään; kaiken kehityksen hienoin
huippu oli synkkä pessimismi, ja sen järkevin pää--itsemurha.»

Olin siksi sokaistu, etten itsekään voinut erottaa omaa kuvaa oikeasta
olennostani, vaan luulin olevani sitä, mitä tahdoin olla omissa ja
muiden ajatuksissa: Ja sentähden, vaikka hyvin tiesin, että olin
luopunut vanhasta tulevaisuudestani paljoa ennen, kuin olin katsonut
tarpeelliseksi muuttua pessimistiksi, kuvailin kumminkin, että tämä
pessimismi todella oli minut näin perinpohjaisesti muuttanut.

Itse asiassa olin kuitenkin niin vähän pessimisti, etten ainoastaan
ollut tekemättä itsemurhaa, vaan päinvastoin olin mennyt naimisiin ja
antautunut täydellä todella ratkaisemaan kysymystä, miten voisin
järjestää elämäni mahdollisimman mukavaksi, huolettomaksi, suloiseksi,
onnelliseksi. Ja tiesin hyvin, että se juuri oli minun uusi
tulevaisuuteni.

Elämäni punainen lanka oli ihan itsestään siirtynyt entisestä
tulevaisuudesta. Minulle yhtäkkiä ei ollutkaan enää tärkeä koko kansan
rakkaus, vaan yhden ainoan ihmisen: vaimoni.

Erilaisuus pyrintöjeni esineissä ei estänyt täydellistä yhtäläisyyttä
tämänkin uuden rakkauden historiassa. Minä olin löytänyt senkin,
niinkuin olin löytänyt isänmaan rakkauden, aluksi vähäpätöisenä
tunteena sydämmen monien tunteiden joukossa; olin sitten temmannut sen
erilleen muista, nostanut ylemmäksi muita, ikäänkuin että: tässä se nyt
on! minäkin olen nyt löytänyt sen kuuluisan rakkauden, jota runoilijat
ylistävät ja joka romaanin sankareja viepi teosta tekoon, sen ikuisen
rakkauden, jota varten ihmiset elävät ja maailma pyörii! minä tahdoin
tuntea sitä yhtä voimakkaana kuin kuka tahansa muu!--Ja niin paisutan
minä tämänkin tunteen mahdollisimman suureksi, aivan kuin tahtoisin
sillä itselleni todistaa, että olen nyt löytänyt elämän varsinaisen
sisällyksen. Minä tahdon taaskin uhraantua. Minun oma etuni ei saa
merkitä mitään. Minä elän vaan sitävarten, että saattaisin vaimoni
onnelliseksi. Ja taas olen tuntevinani samaa luottamusta ja varmuutta,
enkä epäile mitään.

Mutta tässäkin käy jalojen aikomusten niinkuin ennen. Aivan pian ne
kääntyvät vastakohtaansa. Sillä nytkään ei minun rakkauteni synnytä
muuta kuin tulevaisuuden tarkoituksia. Ja nykyisyydessä pääsee
itsekkäisyyteni täyteen valtaan. Rakkauteni on nykyisyydessä vaan
vaatimus, että hän minua rakastaisi. Ja sitä varten minä koetan olla
hänen edessänsä kaikkea muuta kuin mitä olen. Ylennän alituisesti
itseäni hänen silmissään, puhun hänelle suurista aikeistani, joita
tuskin itsekään uskon, ja koetan laittaa niin, että hän vaan
oivaltaisi, että minä olen parempi, jalompi, viisaampi, lupaavampi
kaikkia niitä miehiä, joita hän tuntee tai tulee tuntemaan.--Sitten
minä vähitellen alan huomata, kuinka yhä enemmän paljastun hänen
edessään ja hän ei oikein tunnusta minua siksi, miksi olen tahtonut
antaa itseäni ilmi; alan usein epäillä, että hän näkee jotakin alhaista
minun olennossani, ja sentähden ei voi ihailla minua, ei pitää minua
muita parempana eikä rakastaa muita enemmän; alan kiusata häntä
mustasukkaisuudella ja katkeroitan sekä hänen että oman elämäni, pannen
alttiiksi koko sen onnen, jota olin sekä hänelle että itselleni
aikonut.

Ainoa onni se oli odotettavana tulevaisuudeltamme. Nykyisyys ei nytkään
viehättänyt minua entistä enemmän. Nykyisyydessä en tehnyt mitään koko
huomiolla enkä koko rakkaudella. Kaikki tein tulevaisuudelle.--Vaimoni
kerran kyyneleet silmissä valitti, ettei minulla ollut mitään oikeata
halua kodin laittelemiseen. Muistaakseni en osannut puolustaa itseäni,
mutta minä tunsin näin:--kyllähän minä kotia haluaisin rakentaa, mutta
eihän tämä meidän kotimme ole se oikea, se koti, jonka me kerran
todellakin perustamme; eiväthän nämä satunnaiset huonekalut, jotka sinä
olet tuohon kerännyt ja järjestänyt, tule ehkä olemaankaan siinä
oikeassa tulevaisuuden kodissa.----

--Mitä sinä tekisit, jos saisit sata tuhatta? kysyi vaimoni.

Mitäkö minä tekisin. Sepä kysymys!

Yhdeltä puolen se oli juuri ydinkysymys. Sillä tiesinhän minä, että
minulle oli tullut kaikkien ajatusteni ajatukseksi kysymys, miten
voisin saada tarpeeksi rahaa toteuttaakseni vastaisen onnen.

Ja toiselta puolen minun täytyi hämmästyä, etten voinut vastata tähän
kysymykseen. Aikeita oli monenlaisia ja erilaisia. Ja ne, jotka olivat
lähimpänä sydäntä, tuntuivat niin lapsellisilta ja alastomilta, ettei
niitä olisi omalle vaimollekaan tunnustanut aikamiehen totisiksi
tulevaisuuden ajatuksiksi.

Kun istuin kesällä kalastellen venheessä, saattoi minulle olla niin
perin selvänä, mitä rahoilla tekisin. Tietysti toteuttaisin vanhan
haaveeni: ostaisin maatilkun, johon rakentaisin kesäasuntoni. Eikä se
vielä ollut pääasia. Pääasia oli, että siinä olisi minulle erikoinen
venevalkama ja erotettu huone kalastustarpeita varten, jotka
järjestäisin tarkasti, verkot erilleen, onkivavat erilleen, siimat
vyyhteihin hyllyille ja sinne myöskin koukut, kukin laji omaan eri
rasiaansa.--Tai ajattelin vastaista purjevenhettäni, jonka sisustus oli
minulle pienempiin erikoisuuksiin asti selvänä.

Näin kesällä.--Mutta syksyllä oli tulevaisuuden kuva jo toinen:

Tärkeätä oli kaikissa tapauksissa lämpimät, korkeat, aistikkaasti
sisustetut huoneet. Minun huoneessani (--vaimoni huone oli vähitellen
häipynyt mielikuvituksesta) pitäisi olla kokonaismatto yli permannon,--
käynti ei saisi kuulua kuin hiljaisena tassutuksena,--arvokkaat verhot
korkeissa ikkunoissa, tummat seinät, joita koristavat taulut ja
kipsikuvat. Kirjoituspöytäni--painava, viheriäverkainen--tulisi
seisomaan vapaasti melkein keskellä huonetta. Pöydällä olisi
matalajalkaiset kynttilät, komeat kirjoitusneuvot, avattu kirja, jonka
lehdellä luinen paperiveitsi.

Tai kun kävelen alkaneen syksyn lokaisilla kaduilla: Miksi en pitäisi
hevosta ja vaunuja! Ettäkö sitä moititaan ja nauretaan? Mutta moittijat
ja naurajat eivät ole muuta kuin kadehtijoita. Mitäpä moitittavaa olisi
asiassa.

Taikka minä tulisin matkustamaan ulkomaille, missä eläisin sen ajan,
joka Suomessa on pimein ja ikävin. Kartuttaisin siellä tietojani,
puhuisin sujuvasti ranskaa ja englanninkieltä, ja kotimaassa olisin
keskuksena kaikelle kirjalliselle ja taiteelliselle elämälle.

Ja ihan kuin kaupanpäällisiksi saattoi näihin tuumiin liittyä
aatteellinenkin puoli, joka ei ollut suinkaan vielä käynyt minulle
tarpeettomaksi.

Kun minä tähän kaikkeen tarvittavia suuria rahoja saadakseni ajattelin
niitä korkeita yhteiskunnallisia asemia, joihin lainopilliset tietoni
ja kielitaitoni minua oikeuttivat, niin minulle samassa tarjoutui
ihankuin itsestään tilaisuus olla sekä isänmaallinen että jalomielinen.
Korkealta asemaltani minä kyllä tietäisin valvoa isänmaani etuja ja
vaikuttaa kansani parhaaksi. Eikä ainoastaan sitä; Tahtoisin myöskin
olla uskollinen nuoruuteni varhaisimmille aatteille. Minä käyttäisin
vaikutusvaltaani aikaansaadakseni demokraattiseen suuntaan käyviä
muutoksia yhteiskunnallisissa oloissa. Lausunnoissani aina pyrkisin
siihen suuntaan, että tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus kansalaisten
kesken lähenisi toteutumistansa; enkä missään ummistaisi silmiäni,
missä tämä kysymys olisi ratkaisun alaisena.

Tämmöinen aatteellinen mieliala ei minussa suinkaan ollut mitään
satunnaista, vaan minä päinvastoin siihen perehtymistäni perehdyin.
Toisin sanoen: minä tiesin niin selvästi kuin omin silmin näin, että
pyrin yhteiskunnalliseen asemaan rahan ja personallisen hyvinvoinnin
vuoksi; mutta minä tahdoin kuvailla ja kuvailinkin, että pyrin sinne
jalomielisyydestä.

Tämä kuvaileminen tuli minulle tarpeelliseksi. Sillä minulle tuli
tarpeelliseksi esiintyminen käytännöllisenä, kelpaavana ja luotettavana
kansalaisena sen valtiollisen puolueen silmissä, johon kuuluin ja jonka
kannatusta pyrinnöilleni toivoin.

Ja kun niin oli, niin ei ollut mikään helpompaa kuin jättää sikseen
pessimismi, joka ei näihin piireihin ollenkaan sopinut. Täällä ei
kukaan kysynyt, mitä minä olin ollut »ylioppilasaikana». Olot
ympärilläni olivat kokonaan muuttuneet, ja minä itse olin nyt jo
täysikäisten, julkisuudessa toimivien kansalaisten keskuudessa, jossa
en suinkaan tarvinnut pelätä, että kukaan olisi tullut tutkimaan minun
isänmaallisuuteni todellisuutta ja vaikuttimiani. Siellä ei edes
kuulunut sopivaisuuteen puhua suoraan siveellisistä vaikuttimista
julkisessa toiminnassa; olisi tuntunut kovin kömpelöltä ottaa vakaassa
seurassa semmoista puheeksi. Siellä puhuttiin vaan puolueen
käytännöllisistä tarkoitusperistä. Ja kaikki tuo muu se kuului paremmin
lyseolaisille. Oli tietysti itsestään selvä, että julkisuudessa
vaikuttavat miehet toimivat isänmaanrakkaudesta, että jokaisella heistä
oli sisällinen vakaumuksensa, joka oli hänelle ylin toiminnan ohje.
Mutta jos sattumalta muistui nuoruus ja sen vilpittömyys, niin
naurahdettiin vaan sopivalla tavalla, tarkoittaen sillä osoittaa, että
poikamaisuus oli jo jäänyt ammoisten aikojen taa.

Puolueessa annettiin kullekin arvoa sen mukaan, kuinka pitkälle kukin
oli ennättänyt mahdollisuudessa astumaan johonkin vaikuttavaan
yhteiskunnalliseen asemaan. Ihmiset ihailivat siropukuisia, vakavia
nuoria miehiä, jotka osasivat käyttäytyä ja edustaa itseänsä.

Enkä tarvitse siis lähemmin selittää, mimmoisen kuvan minäkin nyt olin
itsestäni luonut.

Huomattava on, että minä tähän aikaan, samalla kuin kaksinaisuuteni
näin kasvoi, tulin yhä itsetietoisemmaksi siitä, että minä ja minun
kuvani olivat eri asioita.

Mutta vaikka tulin itsetietoisemmaksi, en minä kuitenkaan koettanut
heikontaa kuvaani enkä siitä vapautua. Päinvastoin minulle tuli yhä
tärkeämmäksi uskotella itselleni, että se oli juuri minun kuvani, joka
jotakin merkitsi, ja että tuon toisen minuuden piti vaan koettaa
sovittautua kuvan mukaan. Sillä siitä, että muut tunnustivat tätä kuvaa
ja sen perustuksella toivoivat minusta jotakin ja kannattivat minua,
riippui koko menestykseni, tulevaisuuteni ja onneni.

Muistan hyvin siltä ajalta monta tekoa, joita tiesin aivan itsekkäiksi,
lähteneiksi mitä tavallisimmista pikkumaisista vaikuttimista. Mutta
minä en asettunut niitä arvostelemaan, en ottanut ollenkaan lukuun,
että vaikuttimeni johtuivat halusta ylentää omaa itseäni, ja katsoin
kokonaan tämän sisäisen tiedon ohi. Se, että minä oikeastaan en uskonut
mihinkään isänmaallisiin vaikuttimiin,--se, että minä oikeastaan olin
ateisti,--se kaikki oli minusta jotakin epäoleellista, ja oleellista
oli minusta se, mitä olin ulkonaisesti, julkisesti, muiden silmissä,
puolueen silmissä, niiden silmissä, jotka odottivat minusta lupaavaa
virkamiestä.

Ja jos tämä kaksinaisuus häiritsi minun sisäistä rauhaani, niin ei
minulla ollut muuta neuvoa kuin päästä sopusointuun kuvani kanssa.
Minun täytyi ruveta ajattelemaan niinkuin kuvani oli kaikissa
tapauksissa ajatteleminen. Kun minun piti esiintyä isänmaallisena,
sopivassa määrässä kirkollisena, yhteiskuntaa ja olevia oloja.
puolustavana, niin aloin hakea järjellistä tukea semmoisille
mielipiteille,--pitihän minun toki voida puolustaa itseäni
vastaväittäjiä vastaan. Eikä mikään ollut helpompaa. Kaikki oli sitä
varten valmistettu ja jo minua odottamassa. Kaikki oli ammoisista
ajoista valmiiksi mietitty, kaikki vastaväitteet kumotut ja
perusteettomiksi todistetut. Kuka ei tuntisi noita ikivanhoja ajatuksia
yhteiskunnallisten olojen historiallisesta kehityksestä, olevien olojen
pyhyydestä, kirkonopin välttämättömyydestä rahvaan vuoksi j.n.e.
Minäkään en siis tarvinnut näitä ajatuksia itse muodostaa, otin vaan ne
täysin valmiina omikseni. Ne olivat tarjolla kuin minua varten. Minne
katsahdinkin, siellä ne jo itsestään tulivat minua vastaan, tahtoen
ikäänkuin onnitella minua. Ja kun olin ensin yhden ainoan omistanut,
kaikki muut virtasivat itsestänsä mukana, aivankuin koko olentoni olisi
ollut juuri niitä varten laadittu kuilu.

Ei mikään asia niinkuin tämä auttanut minua pääsemään vakavien ja
kypsyneitten joukkoon. Minun taakseni kerääntyi itsestään koko siihen
tarvittava tausta. Kun joku nuorukainen tuli minulle selittämään
olevien olojen nurinpuolisuutta ja vaati senvuoksi niiden
mullistamista, saatoin nyt minäkin aivan niinkuin ne muut vakaat
pudistaa hymyillen päätäni. Mutta jos hän itsepintaisesti pysyi
väitteessään yhä vaatien mullistuksiansa, niin en tarvinnut muuta kuin
avata jonkun laatikon niistä monista, jotka kaikki olivat täytetyt
lainopillisilla ja sosioloogisilla tiedoillani ja aivan kuin leikilläni
heitellä sieltä esiin tavaraa,--kun hän jo vaikeni mykäksi ja painui
alakuloiseksi oman riittämättömyytensä tiedosta.

Mutta puolueessa oli minut huomattu. Ja minä kuulin ääniä, jotka muun
muassa arvelivat, että minä olisin saatava Pietariin Suomen
ministeri-valtiosihteerin virastoon.----

       *       *       *       *       *

Jos tämän kuvauksen perustuksella nyt tahtoisi antaa yleisen arvostelun
minun luonteestani, niin saattaisi olla hyvin helppo vaan lyhyesti
sanoa, että olin turhamielinen.

Arvostelu voi olla aivan paikallaan. Se vaan ei voi tyydyttää minua
itseäni. Minä en ole tätä kuvausta kirjoittanut vaan osoittaakseni,
kuin turhamielinen olin.

Minun täytyy siis edelleen vielä kysyä miksi olin turhamielinen,--mihin
se minussa perustui,--mihin sillä pyrin.

Onhan jotenkin helppo antaa siveellinen arvostelu esimerkiksi
keikailevasta naisesta. Me sanomme hänestäkin, että hän on
turhamielinen, ja jokainen heti myöntää tuon arvostelun oikeaksi.

Jos meiltä sitävastoin nytkin kysyttäisiin, mitä on hänen
turhamielisyytensä, niin olisi paljoa vaikeampi vastata.

Rupeisimme ehkä mielessämme luettelemaan joukon yksityisiä tapauksia
voidaksemme ensin päättää, mitä yleensä turhamielisyydellä voi
ymmärtää.

Mutta kun rupeamme esimerkkiä kokoomaan, niin hämmästymme, kuinka
laajalle tuo käsite ulottuu. Alamme tanssisaleista, poimimme
huvipaikoista, peilien äärestä, valtakaduilta; mutta huomaamme, että
esimerkkien sarja voi jatkua ihan toisille aloille, missä ei enää ole
kysymys huvituksesta eikä kevytmielisyydestä. Koulupoika, joka
tekemällä kepposia hakee toveriensa suosiota, saattaa olla
turhamielinen juuri samasta syystä kuin kirkollinen vanhus
ulkokultaisuudessaan, nuori tyttö samasta syystä kuin tiedemies,
taiteilija samasta syystä kuin politikoitsija ja niin edespäin.

Ennenkuin löydämme yhteisen syyn, täytyy löytää yhteinen tunnusmerkki.

Ja tämä yhteinen tunnusmerkki on se, että he kaikki tahtovat
ympäristölleen esiintyä jossakin erityisessä valossa, antaa itsestään
joku erityinen tekokäsitys.

Nainen, joka heijastellen itseänsä peilissä laittelee pukuansa, koettaa
jäljitellä määrättyä kuvaa, mikä esiintyy hänen henkisen näkönsä
edessä. Tämä kuva saattaa olla itsenäisesti syntynyt hänen oman makunsa
ohjaamana, mutta lienee kuitenkin tavallisesti lainattu
muotimaailmasta. Taikka jos hänellä ei ole mitään varmaa kuvaa
itsestänsä, niin hän paraikaa peilin edessä luopi sellaista. Hän
asettuu milloin mihinkin asentoon, sovittelee kukkaiset milloin
vasemmalle milloin oikealle puolen päätä, milloin kohentaa milloin
painaa alas tukkansa, milloin hyväksyy milloin hylkää jonkun värin tai
muodon, kunnes hänen edessään on semmoinen kokonainen kuva, joka häntä
tyydyttää ja jonka hän omistaa.--ja ulkona, kun hän hymyilee ja
nyykäyttää päätä tervehdykseksi, kun hän pysähtyy puhumaan jonkun
kansaa, saa tilaisuuden liikutella käsiänsä ja usein vaihtamaan
kasvojensa ilmeitä, hän kaiken aikaa seuraa kuvaa, joka on hänen
mielikuvituksessaan, tai joka paraikaa, siinä puhuessa ja nauraessa,
ihankuin itsestään syntyy,--jonka hän tahtoo siirtää toisiin ja jonka
hän näkeekin painuvan katselijoihinsa tai kuuntelijoihinsa. Usein on
naisten koko ilo ja elämä siinä, että he näkevät onnistuvansa tässä.
Ilo ei riipu siitä, että kuva todellakin painuu toisten mieleen, vaan
siitä, että tämä kuva siellä myöskin miellyttää ja saattaa kiintymään.

Mutta se ei ole suinkaan yksistään naisille omituinen tuo halu esiintyä
jollakin erityisellä tavalla toisten silmissä.

Niinpä tulee valtakaduilla lakkaamatta vastaani miesolentoja, jotka
itsestään tahtovat luoda sekä minuun että muihin jonkun vissin kuvan.
En tarvitse heitä tuntea; ulkonainen olentonsa heidät ilmaisee. Milloin
heidät ilmaisee heidän muheva turkinkauluksensa ja ne silmäykset, jotka
sen sisästä suvaitsevat kohdistua ohikulkijoihin, milloin heidän oma
jäykistynyt niskansa, teeskennelty käyntitapa tai luonnottoman arvokas
nauru. Samaa halua näen nuoressa virkamiehessä, joka ei katso minuun
nähdäkseen, mitä minä olen, vaan nähdäkseen, mitä hänestä ajattelen,
joka rupeaa puhumaan kanssani valituin lausein ja ääntänsä
teeskennellen vakaammaksi, kuin hänen sisällinen poikamaisuutensa
tahtoisi käyttää. Ja jos hänen tervehdyksensä ei olekaan mikään suloa
tavoittava päännyökkäys, kuten naisen, niin puhuu ihan samaa kieltä se
tekokylmä huolimattomuus, jolla hän ikäänkuin tahtoo tehdä
uskottavaksi, että hänellä on liiaksikin tuttuja, tai että hän oli
ajatuksissaan tervehtiessään, tai tahtoo sanoa, että se on vaan
ulkonainen tapa hänellä, että hän tervehtiessään hymyilee
ystävällisesti.

Ja jos tulen hänen vastaperustettuun kotiinsa, niin hänen raskaat
huonekalunsa, hänen draperiansa ja mattonsa--kaikki minulle ilmaisee
sen kuvan, joka hänen ajatuksissaan väikkyy ja jonka hän tahtoo siirtää
minuun. Hän tahtoo uskottaa minulle kuuluvansa ylempään
yhteiskuntaluokkaan, kuin mihin hän kuuluu, että hän on rikkaampi, kuin
on, että hän rakastaa puhtautta enemmän, kuin hän rakastaa, ja niin
edespäin.

Mutta kuvan luominen voi perustua haluun esiintyä jossakin erityisessä
valossa myöskin mitä sisälliseen olemukseen tulee, eikä välttämättä
tarkoita näin ulkonaista muotoa.

Kuka meistä ei tavan takaa huomaisi antavansa ihmisille toisen
käsityksen itsestänsä, kuin mikä hän todellisuudessa on. Joka on
tottunut tekemään havaintoja omasta sieluelämästään, on varmaan
huomannut, että hän on eri ihmisryhmille antanut itsestänsä
erilaisiakin kuvia. Hän on voinut yksille antaa aavistaa olevansa
iloinen, käytännöllinen, elämänhaluinen optimisti, ja toisille jostakin
syystä tahtonut esiintyä melkein »blaseerattuna», kaikki synkissä
väreissä näkevänä pessimistinä; mutta kolmansien edessä, joille hän ei
ole kyennyt mitään kuvaa itsestään antamaan, hän on saattanut tuntea
semmoista epävarmuutta, että on ujostellut ja punastunut kuin
koulupoika heidän edessään, aivan kuin olisi läpinäkyvä lasiastia.

Tunnen erään täydessä miehuudenijässä olevan henkilön, joka kokonaan
elää siinä kuvassa, jolla hän luulee miellyttävänsä ulkomaailmaa. Hän
on sisäisimmässä luonteessaan melkein naisellinen, suhteissaan
lähimpiin tuttuihinsa aran hieno. Hän rakastaa kotia ja lapsiansa ja
ottaa osaa koko sielullaan heidän puuhiinsa. Hän ihailee semmoista
taidetta, missä löytää hiljaista, syvää runollisuutta, joka välttää
efektejä ja kaikkea mahtipontisuutta. Mutta tämmöisenä hänet tuntevat
vaan harvat lähimmät ystävät. Koko muulle maailmalle hän on ihan toinen
henkilö: hän on siellä sitkeä öitten valvoja; juomatuulella ollessaan
hän vetää alas kaikki pyhät, arvostelee lokaan koko maailman ja armon
hänen silmissään on saavinaan vaan se, joka voi hänelle esittää jotakin
suurta, meluavaa, mahtipontista. Ja tämä itsessään niin hieno sielu
panee alttiiksi kotirauhansa ja kotionnensa näytelläkseen tuota
tekokuvaa, jota hän luulee rakastettavan ja ihailtavan.

Tunnen niinikään taiteilijaluonteen, joka elää ja hengittää siitä
kuvasta, mimmoisena yleisö häntä ihmettelee ja ihailee. En tarkoita,
että hän olisi yleisön maun orja. Ei; hän on päinvastoin pikemmin
luonut maun yleisölle. Mutta sen mukana hän on myöskin tullut luoneeksi
oman kuvansa. Ja nyt hän ei voi mitään tehdä, minkä hän pelkää tulevan
ristiriitaan tuon kuvan kanssa. Hän kärsii tästä, sillä se rajoittaa
hänen alaansa ja estää häntä antautumista uusille urille. Ja sittenkään
hän ei voi rikkoa kuvaa, jommoisena niin monet ovat häntä ihailleet ja
rakastaneet.

Voin myöskin hyvin ajatella tiedemiestä, joka mitä ulkonaiseen asuun
tulee, ei suinkaan välitä mistään kuvasta, vaan puikkelehtii mieluummin
huomaamattomana ja vähäpätöisenä ihmisjoukossa. Mutta istuessaan
kirjoittamaan tieteellistä teostansa hänelle avautuu se maailma, jonka
edessä hän ei suinkaan tahdo kulkea vähäpätöisenä ja huomaamattomana.
Hän on vasta alkanut herättää suurempaa huomiota. Hän tietää, että yksi
ja toinen tunnettu asianymmärtäjä on pannut hänet mieleensä,
muodostanut itselleen käsityksen hänestä ja odottaa jotakin häneltä. Ja
hänellä on hyvä vainu siitä, mitä hänen asemassaan olevan tiedemiehen
sopii väittää tai olla väittämättä, mikä voi näyttää lapselliselta
tieteellisessä teoksessa, vaikka olisikin tosi, ja mikä antaa puhtaasti
tieteellisen vaikutuksen esitetylle asialle. Hän tuntee tarkoin kaikki
tieteelliset lauseparret, joihin ajatukset, ovat puettavat, eikä hän
voi vahingossakaan jättää mihinkään raakaa aukkoa. Ja vihdoin on
hänelle selvänä suuntakin, mihin hänen asemassaan olevan tiedemiehen
sopii pyrkiä. Sillä tuo »hänen asemassaan oleva tiedemies» on hänen
kuvansa, joka häntä johtaa niinkuin valo pimeydessä. Totuus saa tulla
perässä niinhyvin kuin taitaa.

Mutta selvimmin näen tätä riippuvaisuutta omasta kuvasta
politikoitsijassa. Kuvan luominen ja kuvassa eläminen ikäänkuin kuuluu
hänen ammattiinsa. Puolue, jonka johtaja tai vaikuttava jäsen hän on,
on vähitellen omistanut sen kuvan hänestä, jota hän alkujaan on
tarkoittanut tai joka on itsestään syntynyt silloin kuin hänen
esiintymisensä ensi kerran onnistui ja herätti huomiota. Ja nyt on tämä
kuva määräävä koko hänen elämällensä. Koko kysymys hänellä on osata
ylläpitää tätä kuvaa puolueensa mielessä, olla poikkeematta niistä
kehyksistä, joita tämän kuvan luonne määrää, taitavasti ja varovasti
sovitella jokapäiväisiä valtiollisia tapauksia itseensä, mutta myöskin
olla laiminlyömättä tilaisuutta, milloin kuvan omassa hengessä sopii
rohkeasti astua esiin ja pitää sopivaa melua.--Omituista hänelle on
vielä se, että hän on, verraten kaikkiin muihin mainittuihin
esimerkkeihin, vähin itsetietoinen siitä, että hän toimii tämän kuvan
voimasta. Hän on niin kaiken aikaa ja niin täydestä sydämmestä elänyt
kuvassansa, että hänen sisällinen ihmisensä on sillävälin jäänyt
kokonaan kehittämättä. Hän on täydellinen lapsi erittäinkin mitä hänen
toimintansa vaikuttimiin tulee. Hän saattaa tehdä jotakin tavallisesta
vihasta tai koston tuomasta ja kuvailla toimineensa puhtaasta
isänmaanrakkaudesta. Sillä hän on niin kauan uskotellut muita
toimivansa jaloista ja ylevistä vaikuttimista, että hän vihdoin uskoo
itsekin omaa valhettansa. Kun hän antaa äänensä ratkaisevaan
äänestykseen ja lähestyy uurnaa, näkee hän itsessään vakavan, yleisissä
asioissa koetellun, kaikkia syitä ja vastasyitä punnitsevan, taatun
miehen, eikä hän tule ottaneeksi huomioonsakaan, että hän oikeastaan
oli epävarma viimeiseen hetkeen saakka ja toimitti sisässänsä hyvin
kevytmielisen »kruuna vai klaavan», ennenkuin pudotti lippunsa.
Istuessaan lakiasäätävässä kokouksessa hän ajattelee sisällisellä
liikutuksella sitä suurta edesvastausta, jota hän on pantu kantamaan ja
unohtaa samalla, ettei hän suinkaan olisi sallinut, että kukaan muu
olisi valittu tähän rasittavaan luottamustoimeen. Juhlapuheissa,
vastauksissa maljanesityksiin, mietinnöissä, artikkeleissä ja omassa
mielikuvituksessaan hän kuvailee toimivansa jaloista, ylevistä,
isänmaallisista vaikuttimista, mutta itse asiassa hän toimii, niinkuin
toimii, siksi, että hänen edessään on hänen kuvansa,--että tätä kuvaa
kannattaa se puolue, johon hän kuuluu, että hänen täytyy tämän puolueen
suosiota ylläpitää. Vielä enemmän:--Hän hämärästi aavistaa, että jos
hän kallistaisi korvansa riippumattomille järjen ja sydämmen
vaikuttimille, hän joutuisi kuin vuotavalle sannalle, koko hänen
kuvansa horjahtaisi ja hän esiintyisi puolueellensa epäluotettavana,
epävarmana, tai tulisi kokonaan mahdottomaksikin.

Kaikki tämä soveltuu nyt tosin yhteisen nimen, turhamielisyyden
piiriin. Mutta kuitenkin nousee itsestänsä kysymys, mikä on tämän
turhamielisyyden perustuksena, joka näyttää kaikkialla niin yhtäläisiä
tunnusmerkkiä ja esiintyy kumminkin niin erilaisissa elämänoloissa.
Onko se vaan satunnainen ominaisuus luonteessa, vika, josta voi
vapautua heti kun on sen huomannut.

Ei, sitä se juuri ei ole. Päinvastoin se tuntuu olevan nykyisen
kulttuuri-ihmisen perusominaisuuksia, joka ei riipu mistään
satunnaisuudesta. Nainen, joka on tottunut viehättämään sillä kuvalla,
jonka hän on itsestään luonut, ei voi mielin määrin luopua
keikailemisen tavasta, jos hän keikailemalla juuri kuvaansa luo.
Ainoastaan suurempi sisällinen muutos voi hänet tästä tavasta
vapauttaa,--semmoinen muutos, joka tekee kuvan tarpeettomaksi, koska on
tehnyt itse viehättämisen tarpeettomaksi. Toisin sanoen, hänen täytyy
muuttaa uskoansa. Sillä se on hänen sisällisin uskonsa, että hänen on
taivuttaminen toisten huomiota, tunnustusta tai rakkautta itseensä.
Elämän koko viehätys on hänellä siinä, ja toimiminen jostakin muusta
vaikuttimesta tuntuu hänestä käsittämättömältä, mahdottomalta,
ikävältä. Elämä tältä toiselta kannalta ei vedä häntä puoleensa; ei
viehätä häntä. Hänestä näyttää, että hän häviäisi tyhjyyteen, ettei
hänestä mitään jäisi jäljelle, jos hän kadottaisi sen kuvan, minkä hän
on itsestään luonut.

Ja aivan samasta syystä ei politikoitsijakaan voi ruveta huomisesta
päivästä alkaen toimimaan isänmaanrakkaudesta, jos hän vielä eilen ja
tänään toimi oman kuvansa ohjaamana. Hänelläkin on oma piintynyt
elämänuskonsa, jota hän ei voi mielin määrin muuttaa. Hänenkään
pyrintönsä eivät ole tavallista alhaisempia, sillä hän ei oikeastaan
ole koskaan muuhun pyrkinyt kuin taivuttamaan itseensä toisten
huomiota, tunnustusta ja rakkautta.

Mutta jos tämä kaikki nyt selitetään vaan turhamielisyydeksi, niin
tämmöinen arvostelu katsoo kokonaan kysymyksen ytimen ohi.

Tämmöisen kuvan luominen, sen muuttuminen elämän vaikuttimeksi,
ilmaisee, käsitettynä kaikessa laajuudessaan, ulottuen elämän joka
alalle, sen erilaisimpiin suhteisin, selvän yleisinhimillisen
pyrkimyksen. Siinä ei puhu mikään muu, kuin tuo vanha lapsellinen
toisten rakkauden tavoitteleminen.

Siinä puhuu se usko, joka ei ota horjuakseen mistään
vastatodistuksista, koska siihen yhtyy elämän koko viehätys ja yllytin.




10.

Kotona.


Eräänä kevännä matkustin vaimoni ja lapseni kanssa vanhempaini kotiin,
hovioikeuskaupunkiin. Vietettyä kesän kotona oli syksystä aikomus
seurata tuomaria lähiseudun käräjäkunnissa ja tutustua hänen
käytännöllisiin toimiinsa, tullakseni vihdoin itse määrätyksi käräjiä
toimittamaan, mikä kaikki tarvittiin vastaisia virka-ansioluetteloja
varten.

Tulin nyt vanhempaini kotiin juristin koko kukoistuksessa;
uusmuotisesti puettuna, käytöksessä alkavaa arvokkaisuutta ja tuota
lakimiehille omituista varmuutta joka kysymyksessä, joka eteen sattui.

Näin tyydytyksekseni, että täälläkin tein kaikkiin sen vaikutuksen kuin
tahdoin. Erittäinkin nuoremmat kotolaisistani ottivat minut vastaan
huomattavalla ihailulla, kun minä tulin ilosena, ryhdikkäänä, kun
puhuin oikeuslaitoksesta, maistraateista, poliiseista ja muusta
semmoisesta, johon tavalliset kuolevaiset katsovat ylöspäin, aivan kuin
olisin ollut kaiken tuon vastavalittu päällikkö. Erityisesti muistelen
tyydytystä, minkä minulle tuotti keskustelut--muiden kuullen vanhan
isäni kanssa,--keskustelut kunnallisista kysymyksistä, työpalkoista,
tullisuhteista, rahakannasta, valtiolainoista. Kaikki nämä kysymykset
viehättivät minua täällä kotona--aivan niinkuin ne olivat viehättäneet
muuallakin maailmassa--ainoastaan mikäli niiden avulla sain liikutella
sitä heijastinta, jolla näyttelin ja tein huomattavaksi itseäni. Tuo
halu esiintyä teko-olentona oli niin vahvaksi juurtunut, että minä
omien omaisteni edessä jokaisella sanalla pidin huolta kuvani
istuttamisesta heihinkin, ja iloitsin onnistumisestani siinä.

Ainoa, jonka ihailu ei minua oikein tyydyttänyt, oli minun äitini. Hän
osoitti kyllä iloa, että olin niin pitkälle tarkoituksissani päässyt.
Ja hän kuunteli minua huomiolla. Mutta kuitenkin minä olin lukevinani
hänen puhuvista harmaista silmistään, että hänen mielestään oli sentään
jotakin, joka oli vieläkin korkeampaa.

Nimittäin se, että ihmisen tarkoitus on pyrkiä hyvyyteen.

Hän eli kokonaan vielä entisissä aatteissaan; pysyi uskollisena
kaikelle sille vanhalle, jota me muut pidimme jo lapsellisena ja
epäkäytännöllisenä. Hän ei huolinut siitä, että puheen ollessa
totisista miesten asioista, vaaleista ja valtiollisista kysymyksistä,
hän hyvänaatteinensa tuntui niin sanomattoman epäkäytännölliseltä,
sanoisinko epäonnistuneelta, vähäpätöiseltä.

Ja minua harmitti, etten edes minäkään päässyt tässä kohden
yläpuolelle. Hän kuunteli, myönteli, mutta tuntui sittenkin pysyvän
vaan siinä omassaan, joka oli hänestä kaikkein korkeinta.

Äidin oli tapana lukea Leo Tolstoin teoksia,--niitä myöhempiä, joissa
kirjailija on omistanut Kristuksen opin. Meille hän aina oli koettanut
tyrkyttää niitä ja kun emme ottaneet lukeaksemme, rupesi hän
tavallisesti kertomaan ja selittämään »Tolstoitansa», milloin vaan
tilaisuutta löysi. Näin me vähitellen saimme käsityksen siitä, mitä
Tolstoi oli kirjoittanut ja miten hän selitti Kristuksen opin;--että
ihmisen ei pitäsi väkivaltaisesti vastustaa pahaa, se oli siinä
pääasia, ja samalla meille vaikein sulatettava.

Ja niin nytkin. Aivan huolimatta minun suurista tiedoistani ja siitä
oppineen nimestä, jota olin oikeutettu kantamaan, hän alkoi kun
alkoikin lähestyä ainettansa Tolstoista. Selitteli sieltä aivan kuin
muka sivumennen »paikkoja».

Minä huomautin hymyillen muutamia erehdyttäviä käsitteitä siinä ja
vältin ylemmyydellä kaikkea lähempää keskustelua tästä aineesta.

Kun äiti vaan alkoi siitä puhua, tuntui minusta kuin kaikki olisivat
katsahtaneet minuun, että saas nähdä mitä muka minä sanon. Mutta minä
valitsin vaitiolon ja osoitin kasvojen ilmeellä olevani vaiti vaan
siksi, että pidin koko kysymystä ulkopuolella totisen keskustelun
piiriä. Torjuin kaikkia yrityksiä saattaa se puheeksi, niinkuin
torjutaan lasten kysymyksiä, kun he puhuvat asioista, joita eivät
ymmärrä.

Äiti oli kumminkin väsymätön. Ja kerran kun me satuimme tulemaan
kokoon, siirsi hän kirjansa ja silmälasit luotaan, ja, ikäänkuin ottaen
johonkin vauhtia, sanoi omituisella hymyilevällä huokauksellaan:

»Voi, voi, jos vaan voisin teille selittää, kuinka minä tunnen ja
ymmärrän sen totuuden: älkäät olko pahaa vastaan! Jos ihmiset kaikki
sitä ymmärtäisivät ja noudattaisivat, niin koko maailma muuttuisi.»

Ja näin sanoessaan hän katsahti minuun niinkuin että: no Arvid, mitä
sinä nyt oikeastaan sanot?

Muistelen, että minussa silloin jostain syystä kiehahti harmi tuon
alituisen Tolstoin esille vetämisen vuoksi. Enkä siksi kyennyt
tavalliseen tapaan kääntämään leikiksi koko kysymystä. Ja kun vielä
näin, että kaikki muutkin odottivat minulta totista vastausta, en juuri
muuta voinut kuin vastata. Mutta ettei ainakaan pitempää keskustelua
syntyisi, tahdoin heti ensi alussa panna parastani. Senvuoksi valitsin
vaikuttavimman äänenpainon, minkä vaan osasin. Ja minulla oli
varastossani yksi semmoinen, jota olin monta kertaa menestyksellä
käyttänyt. Siinä puhkee kukkaan koko minun juriidillinen olentoni. Tämä
ääni ilmaisee ensiksikin kummastusta vastapuhujan ajatusjuoksun
lapsellisuuteen. Äänessä on jotain tahallista epävarmuutta ikäänkuin
hakisi mahdollisimman kohteliasta lausumatapaa, jolla voisi nimittää
toisen järjettömyyttä. Ja se antaa samalla tuntea takanaan
kirjanoppineen painavaa ylemmyyttä, jonka on puhuessa vaan senvuoksi
miettiminen, että hän puhuu maallikon kanssa, joka ei ymmärrä
tieteellisiä käsitteitä eikä esitystapaa ja tekee välttämättömäksi
lausua ajatuksen yleistajuisessa muodossa.

--Mutta mamma, sanoin minä tämmöisellä äänellä,--minä en oikein käsitä
--tahdotko siis todellakin sanoa, mitä sanot, se on: että ihmisen on
antaminen pahalle täydet ohjat?

--Ei, sanoi äiti, ja jo nyt tuntui hänen vastauksessaan minun ääneni
vaikutus.--Tarkoitus, sanoi hän, on vaan, että ihmisen ei ole
vastustaminen pahaa väkivallalla eli pahalla.

--Ei väkivallalla, vaan kuinka?

--No kaikilla muilla keinoilla.

--Se on: kauniilla puheilla ja varoituksilla? Mutta niitä voi
luullakseni ajatella tapauksia, jolloin kaikki puheet ja varoitukset
ovat turhat. Raivostunut pahantekijä esimerkiksi ei kuule ääntäsi;
taikka olet huomannut pahanteon niin myöhään, ettei ole enää aikaa
varoituksiin.--

--Niin, en tiedä noissa kohdissa, sanoi äiti torjuen minun ansojani
avonaisella kädellä.--Minä ihailen tuota oppia yleisenä periaatteena.
Tiedän, että jos sitä seuraisimme, niin pahasta pääsisimme.

--Periaate on kelpaamaton, joka ei ehdottomasti sovellu jokaiseen
niistä yksityiskohdista, jotka sen piiriin kuuluvat. Eikö niin?

--No niin, olkoon, sanoi äiti päättäväisesti hetken mietittyään,--minä
väitän, että se soveltuukin.

--Sinä siis, periaatteen kannalta, et liikauta sormeasi, vaikka olisit
tilaisuudessa pienellä väkivallalla pelastamaan lapsenlapsesi
petomaisen murhaajan käsistä?

Äidin kasvoissa värähti epävarmuus. Hän ei nähtävästi ollut odottanut
juuri tätä esimerkkiä. Muut vielä rupesivat nauramaan, ja joku sanoi:

--Niin, mamma, myönnä nyt vaan, että suinpäin syöksisit murhaajan
kimppuun ja ihan ylenluonnollisella voimalla riistäisit lapsen hänen
käsistään!

Ja joku toinen lisäsi siihen:

--Olisit vielä jälestäkin päin onnellinen, että niin teit, etkä
ollenkaan katuisi, ettet jättänyt sitä tapettavaksi!

Mitä äiti tähän kaikkeen sanoi, se sekaantui kuulumattomaksi yleiseen
puheeseen, johon kaikki tahtoivat yhtaikaa ottaa osaa. Jtakin hän
luullakseni koetti saada esille semmoista, että jollei personallisesti
hän tässä tapauksessa olisikaan vastustamatta pahaa, niin ei se vielä
merkinnyt, että hän olisi menetellyt oikein.

Kun hän sitten alkoi saada sananvuoroa, keskeytin minä itse hänet
jatkamalla omaan suuntaani. Enkä enää väitellyt tieteellisiä sanoja.
Päinvastoin tunsin, että se antoi lisäpontta voitolleni.

--Voihan pikemmin sanoa, ettei ihmisen tehtävänä muu olekaan kuin
alituinen pahan vastustaminen,--ja että kaikki paha, mistä me vielä
kärsimme, tulee siitä, ettemme päinvastoin kylläksi vastusta pahaa.
Ihminen ei saa väistyä pahan tieltä! Hänen täytyy miehekkäästi astua
esiin joka paikassa, missä paha pyrkii toteutumaan. Se on ihmisen
ylpeys, siksi hänellä on voimia, siksi rohkeutta, siksi järkeä, siksi
otsaa!--Totta on, että tuo pahan vastustaminen voi tuottaa myöskin
turmiota. Ihminen tuskin koskaan voi tietää oikeata määrää, jos hänen
on puolustaminen joko itseänsä tai omaisiaan. Niinpä voi hänessä olla
kostonhimoa, voi olla pikaisuutta, ärtyisyyttä ja niin edespäin, joka
kaikki voi vaikuttaa, että ihminen ryhtyessään omakätisesti pahaa
vastustamaan tulisi menemään liiallisuuksiin, tulisi käyttämään
suurempaa väkivaltaa kuin pahan kukistamiseksi on tarpeen. Tämä
niinsanotun excessin mahdollisuus onkin saattanut yhteiskunnan pitkien.
historiallisten muodostusten jälkeen riistämään yksityiseltä oikeuden
omakätiseen pahan vastustamiseen,--lukuunottamatta niinsanottuja
hätävarjelustapauksia, missä se yhäkin on sallittu. Valtiovalta on
ottanut omaksi tehtäväkseen pahan sekä ehkäisemisen että vastustamisen.
Valtiovallalle ovat kaikki afektit mahdottomat: se vastustaa pahaa
ilman kostonhimoa, ilman pikaisuutta tai ärtyisyyttä. Joten siis me
yksityiset jättäen pahan vastustamisen valtiomahdin tehtäväksi, olemme
vapauttaneet näin käyttämämme väkivallan kaikista niistä
ominaisuuksista, jotka voivat tehdä sen siveellisesti moitittavaksi.--
Aivan toinen asia on, että yhteiskunnan nykyinen historiallinen
kehitysaste ei tässäkään asiassa täysin vastaa ajan valistuneita
käsitteitä. Saattaa olla, että esimerkiksi rangaistustavat ovat
sopimattomia, liian ankaroita,--jota syystä on väitetty muun muassa
kuolemanrangaistuksesta. Mutta kaiken edistyksen perustus onkin juuri
siinä, että ajan vaatimukset kulkevat olevien olojen edellä, näitä
vähitellen muodostaen mukaisiksensa. Yhteiskunnan parannuspuuhille on
kyllä sijaa yhteiskunnan rajojen sisäpuolella; ja ihmisrakkaudella on
siinä laajat vaikutusalat. Niinpä esimerkiksi juuri vankeuslaitoksen
alalla on erittäin viime aikoina tehty ja yhä tehdään suuria muutoksia
ihmisystävälliseen suuntaan. Siellä on löydettävänä lämpimiä teoriioja
rangaistuksen ja vankeuden tarkoituksesta parantaa rikoksentekijöitä,
jotka teoriiat ovat suuressa määrin vaikuttaneet vankilain
muuttumiseksi piinahuoneista kasvatuslaitoksiksi. Kas siinä ala, mikä
tarjoo miettimistä, väsymätöntä puuhaa ja työtä. Sitävastoin ovat
mielestäni kaikki semmoiset paradoksit kuin: älä vastusta pahaa,--noin
yksipuolisesti lausuttuina, aivan merkityksettömiä. Me tarvitsemme
enemmän tointa, enemmän optimismia, emmekä paradokseja, jotka vaativat
meiltä mahdottomia, mutta samalla lyövät kätemme lamauksiin ja jättävät
meidät toimettomiksi, sillaikaa kuin elämä kaikkialla kiehuu ja viepi
edistyksestä edistykseen.

Kun lopetin, näin että olin saanut kaikki vaikenemaan, ja etupäässä.
äidin. Hän istui mietteisinsä vaipuneena, poskipäät vähän punottavina
ja silmissä omituinen surullisuus.

--Niin, en tiedä,--hän sanoi;--kun sinä noin puhut, niin--sinä otat
kaikki niin toiselta kannalta, aivan kuin minä tahtoisin vastustaa
ihmisten hyviä pyrintöjä.----

Nämä sanat tuntuivat syyttävän minua jostakin suuresta vääryydestä
häntä kohtaan, jonka vuoksi minä hämmensin ne pois omasta ja muiden
huomiosta, kääntämällä keskustelun taas leikiksi ja lopettaen sen näin
omavaltaisesti.

Äiti jäi miettimään paikoillensa. Muut nousivat jaloittelemaan. Me
siirryimme viereiseen saliin, jossa rupesimme flyygelin ympärille mitä
iloisimmassa mielialassa.

Illallisilla minä sitten tahallani aloin puhua isän kanssa yleisistä
asioista. Puhuimme jyvämakasiineista, vaivaistalojen perustamisesta,
valtion viljalainoista ja hätäaputöistä ja niin edespäin. Ja sitten
kävimme tarkastamassa lämpömittaria, jonka liiallista laskeutumista yön
selvenevän taivaslaen alla pelkäsimme. Ja minä luulen näyttäneeni tämän
johdosta hyvin huolestuneelta, siinä haastellessa isän kanssa silmät
hienossa rypistyksessä. Minä olin nuori, lupaava mies, joka on ottanut
yhteishyvän palvelemisen elämänsä ohjeeksi,--joka, samalla kuin tietää
loistavimman tulevaisuuden omakseen, saattaa todellisesti huolestua
lämpömittarin laskeutumisesta kylmän kesäyön edellä...

Mutta sisässäni minä olin niin tyytyväinen itseeni, että oli melkein
vaikea näytellä hallavaarasta huolestuneen isänmaanystävän osaa.




11.

Päätökseni.


Tähän voisin jo lopettaa kuvaukseni, ellei minulla olisi vielä
lisättävää jotakin, joka valaisee minua vähän toiselta puolen.

Olen kaiken aikaa pitänyt silmällä, että saisin esille yleiset piirteet
luonteessani ja pyrinnöissäni. Ja senvuoksi minun on täytynyt tarkasti
välttää kaikkia erityisyyksiä, mitkä olisivat voineet, päästyään
yleisten piirteiden rinnalle, mutta ollen ehkä kokonaan
vastakohtaistakin itse luonnekuvaukselle, vähentää näiden piirteiden
merkitystä juuri pääpiirteinä.

Edellä olen sanonut, että elin alituisesti siinä kuvassa itsestäni,
jonka olin luonut. Niinikään sanoin eläneeni yksistään tulevaisuudessa
ja toimineeni vaikuttimista, jotka olivat tekovaikuttimia ja jotka
olivat itsetietoisuuteeni tulleet oltuaan ensin vaan minun suussani, se
on, pitkällisen valehtelemisen kautta omalle itselleni.

Nämät nyt yleensä ovatkin niinkuin olen ne kertonut.

Mutta minun on kumminkin lisääminen, etten voinut suinkaan
keskeytymättä aina olla näin sokea vaikuttimistani. En myöskään
keskeytymättä elänyt tulevaisuudessa; enkä alituisesti pitänyt mieltäni
kiinnittyneenä ulkonaiseen kuvaan itsestäni.

Elämässäni oli kyllä hetkiä ja yhä useammin, jolloin minun sisäinen
olentoni todellakin peittelemätönnä paljastui arvosteltavakseni ja
jolloin minä tätä kuvaa ja tätä tulevaisuutta yhtäkkiä epäilin.

Ei yksikään ihminen voine välttää näitä hetkiä. Hän puuhatkoon
elämässään vaikka kuinka kuumeentapaisesti, täyttäköön millä
likööreillä tahansa joutoaikansa,--aina osuu jonakin hetkenä hänen
mieleensä oikea kuva hänestä, semmoisena kuin hän on sisällisesti.
Ulkonaisen kuvan sijaan pujahtaa näkyviin sisällisen olemuksen kuva. Ja
samassa horjahtaa koko tulevaisuus kuin telineiltään. Entä jos minä
todella en ole mitään muuta kuin mitä olen nykyisyydessä! Ja mitä minä
olenkaan nykyisyydessä, jollen ole sitä mitä olen kuvaillut olevani,
jollen ole juristi ja tulevaisuuden mies? Olenko sitä, mitä tietoni
edustavat, sitä, mitä minä tunnen roomalaisoikeutta, kansallistaloutta,
valtiotiedettä ja niin edespäin? Mutta se on kaikki jotakin perin
hajanaista, jotakin melkein olematonta, jollei sitä juristin nimi
kokonaiseksi yhdistä.--Minun työnikö olen minä? Ei; kirjoittaessani
oikeuden pöytäkirjoja minä jokaisella rivillä tunnen nimenomaan, etten
ole sitä, mitä toimin,--että minä työskentelen olemattoman vastaisuuden
nimeen, ja että nykyisyydellä ei ole mitään yhteyttä työni kanssa.
Mutta jollei työnikään ollut minua, niin mitä minä sitten olin?--Minä
valvoin mielelläni iloisissa seuroissa ja join paljon. Luullakseni
hyvin harvoin pääsin täysin vapaaksi alkohoolin vaikutuksista
ruumiiseeni, ennenkuin jo ryyppäsin uudestaan. Sisäisten ajatusten ja
aikomusten yhteys ja yhtäjaksoisuus oli minulla melkein aina katkaistu;
ne menivät minulla kuin irti toisistaan; koko sisäinen elämä oli
hajalla, tietymättömissä; tunsin joskus selvästi ja voimakkaasti ja
päätin asioita tämän tunteen perustuksella, mutta tuuli vei tunteen
niinkuin se oli sen tuonut; tunnelmat ohjasivat jokapäiväisiä
ajatuksiani ja minusta riippumattomat vietit johtivat jokapäiväisiä
tekojani. Ainoastaan ulkoa katsovalle minä saatoin näyttää
kokonaiselta, jossa on järkeä ja johdonmukaisuutta ja joka liikkuu
jotakin tiettyä tarkoitusperää kohden, sillä meninhän minä ulkonaisesti
eteenpäin jokaiselle tuttua latua myöten. Jospa he olisivat tienneet
kuinka täynnä likaa olivat minun ajatukseni ja kuinka niistä
riippuvaiset olivat vaikuttimeni! Sanomaton epätoivo oli semmoisina
hetkinä täyttämäisillään sydämmeni yli reunojen: minä olen pelkkä
mitättömyys, jos minä en ole sitä, mitä kuvani on! Elämä on petos;
kaikki on sulaa tyhjyyttä; minä lytistyn olemattomaksi omien silmieni
edessä!

Sentähden ei tarvinnut muuta kuin että tämä epätoivo näin näyttäytyi
tai uhkasi näyttäytyä, kuin minä jo olin sen väkisin karkoittanut. Se
tyhjyys, joka täältäpäin tuli vastaani, oli niin ammottava, että jo
pieni alkutuntumus sai vavahtamaan ja vetäytymään sen tieltä. Minun
täytyi heti nielaista alas kauhistukseni, aivan niinkuin tukehtuvaisen,
joka tuntee, ettei hän enää voi rykäistä ulos kurkkuun tarttunutta
palasta.

Ja tähän on tarjona pettämätön keino:--vertaan itseäni muihin. Se on:
en vertaa sisäistä olentoani muihin, vaan vertaan näkyviä tekojani ja
toimintaani muiden tekoihin ja toimintaan. Turvaudun siihen
mittapuuhun, jota olen aina pitänyt määräävänä; arvostelen itseäni
muiden silmillä.

Ja tunnen heti huojennusta. Enhän ole missään suhteessa muita huonompi.
Ovathan muut sitä, mitä näyttävät olevan. Miksi en minäkin olisi se,
miltä näytän!

Ja jo taas olen isänmaallinen, kaikkea hyvää harrastava kansalainen. Jo
häämöittää minulle taas tulevaisuus ja tuo varsinainen, oikea elämä
siellä!

Mutta vaikka kauhistuksen jäljet ovatkin näin helposti silitetyt, niin
painuu niistä kumminkin mieleen tieto, että täytyy ennen tai myöhemmin
päästä semmoisista elämäntavoista, jotka ovat jyrkimmässä ristiriidassa
sekä oman kuvan että tulevaisuuden kanssa,--tieto, että minun täytyy
ikäänkuin ennättää kuvani, päästä sisällisesti siihen, miksi annan
itseni ilmi ulkonaisesti. Minussa elää koko ajan toivo, että minä
kaikessa hiljaisuudessa ja kenenkään näkemättä voitan pahat tapani,--
ennenkuin kukaan joutuu osoittamaan minua sormellaan ja sanomaan:
katsokaa tuota, hän ei olekaan sitä, mitä hänestä luulimme; ei hän
kelpaa mihinkään! Se, etten tehnyt parannusta, ei riippunut siitä,
etten olisi tahtonut sitä tehdä, vaan siitä, etten voinut. En voinut,
enkä tahtonut tunnustaa, etten voinut. Sillä jos olisin tunnustanut,
niin olisin sortunut tieltäni ja myöntänyt, että olen väärässä ja
valheellisessa elämässä.--Minä siis kuvailin, että voin parantua, jos
vaan oikein tahdon. Ja vaikka tiesin, että olin lukemattomia päätöksiä
tehnyt ja yhtä lukemattomasti niitä rikkonut, eli minussa kuitenkin
semmoinen kuvailu, että jos oikein tahtoisin, niin kyllä voisin
pitääkin päätökseni. Enkä sentähden, päättäessäni, koskaan uskaltanut
päättää nimenomaan niinkuin tämä nyt olisi ollut juuri se oikea,
lopullinen päätös,--sen varalta, että minulla olisi se lopullinen vielä
jäljellä, jos rikkoisin nytkin.--Kuinka mieletöntä, ja samalla kuinka
tuttua!

Huomautan vieläkin, että tämä hyväänpyrkiminen ei suinkaan saanut eikä
tarkoittanut saada minua horjahtamaan uskostani omaan tulevaisuuteen ja
koko siihen elämään, jonka olin itselleni suunnittanut. Se koski vaan
minun ominaisuuksiani tähän tulevaisuuden onneen pyrkiessä.
Onnistuakseni minulle oli tarpeen tapojen siisteys, tarkkuus,
säännöllisyys elämässä ja niin edespäin. Mutta uskoni varsinaisiin
elämän tavoitteluihin, siihen, että minun täytyi kilpailla
hyvätuloisiin paikkoihin päästäkseni, että minulla täytyi olla vireellä
joka jänne, hereellä joka hermo voidakseni valppaasti valvoa etujani ja
pitää puoliani tässä kilpailussa,--se usko oli yhtä horjumaton aina.
Näitä asioita olisin voinut panna kysymyksenalaisiksi yhtä vähän, kuin
väittää valoa pimeäksi.

Mutta nyt, vietettyäni rauhallisen kesän maalla, omaisten seurassa, ja
syksyn jo tultua, minä ensi kerran tunsin jonkinlaisen aivan itsenäisen
tarpeen siveellisesti muuttua,--ikäänkuin riippumatta siitä, että
tämmöinen muutos olisi ollut käytännöllisistä syistä hyödyllinen ja
välttämätön.

Mielen täytti jokin outo alakuloisuuden tunnelma, joka viihdytti ja
tuntui lämmittävän.

Muun muassa minä silloin päiväkirja-kirjoituksen tavoin kirjoitin
pienelle paperiarkille muistiin muutamia ajatuksia omasta itsestäni ja
elämästäni. Jos paperi olisi tallella, jäljentäisin sen tähän
semmoisenaan;--mutta se on hukkaantunut tai lienenkö sen hävittänyt.

Koetin siinä olla ehdottoman rehellinen itseäni kohtaan. Koetin kaikin
voimin kiinnittyä vaan totuuteen. Mietin kauan silmät ummessa ja käsi
silmillä. Säälimättä tunnustin elämäni tarkoituksettomuuden, oman
luonteeni höllyyden, kaiken lujuuden puutteen tahdossani; kirjoitin
siitä, kuinka monasti olin päättänyt toden teolla ryhtyä työhön itseni
kanssa ja kuinka olin aina tehnyt tyhjäksi edelliset päätökseni;
kirjoitin, että olin kehittynyt pahaksi, ilkeäksi olennoksi, että
vaivasin ympäristöäni olematta sille miksikään avuksi tai iloksi. Mutta
jatkoksi kirjoitin usein tuntevani, että minä oikeastaan, syvimmässä
itsessäni, en ollutkaan niin paha; että minussa oikeastaan olisi ollut
paljon taipumusta hyvään. Muistan erityisesti kirjoittaneeni jotenkin
näin:--»Joskus tuntuu kuin olisi jumala minusta aikonut ihan toista
kuin mitä nyt olen. Minusta tuntuu, että jos aina koettaisin olla hyvä,
niin pääsisin vieläkin tietämään mitä Hän on minusta aikonut.»

Mutta muistan myöskin, että kirjoittaessani minä samalla en voinut
karkoittaa mielestäni jonkinlaista levottomuutta, joka kasvoi sen
mukaan, mitä rehellisempi koetin olla, mitä avonaisemmin syventyä
todelliseen itseeni. Tämä levottomuus tuli siitä, että pelkäsin
paperilapun voivan joutua jonkun syrjäisen nähtäväksi ja minä olisin
tahtonut sitä tallettaa muistiksi siitä, kuinka nyt ajattelin ja
tunsin. Kirjoittaessani sentähden samalla mietin, minne sen
piiloittaisin: päivällä pitäisin povitaskussa ja yöksi panisin tyynyn
alle.--Sillä en olisi mistään hinnasta sallinut kenenkään saavan
tietää, että minä, partasuu juristi, ajattelin itsekseni niin
lapsellista, kuin että »jospa aina koettaisin olla hyvä!» Mikään asia
ei olisi voinut olla minulle masentavampaa ja saattaa minua enemmän
hämilleni.

Salaisesti minä kumminkin päätin käyttää hyväkseni tätä harvinaista
tunnelmaa.

»Jospa perustuisin siihen ja juuri nyt tekisin tuon viimeisen,
lopullisen päätökseni,--nyt, ennenkuin olen jälleen tullut vastatusten
ulkomaailman kanssa!»

Juuri tämä tunnelma teki, että nykyinen päätökseni saattoi tulla niin
erilaiseksi, kuin kaikki entiset, että nyt saattoi syntyä entisiä
vakavampi, perusteellisempi ja voimakkaampi päätös. Juuri tätä
tunnelmaa minä siis en saanut päästää käsistäni. Ja minä ryhdyinkin
aivan erikoiseen toimenpiteeseen sen säilyttämiseksi ja tehdäkseni sen,
jos mahdollista, vielä herkemmäksi.

Koetin siinä tarkoituksessa lähestyä Jumalata.

Siinä se oli tuo vanha lapsuuden suhde Jumalaan aivan entisellään.
Eivät mitkään ateismit olleet sitä vähimmässä määrässäkään muuttaneet.
Aivan niinkuin minulla ei olisikaan ollut suippopäistä partaa ja ylläni
kiiltävää verkatakkia, eikä koko tuota elämää levottomine
pyrkimyksineen. Kaikkien muiden kokemuksieni kasvaessa oli tämä suhde
Jumalaan yksin jäänyt siksi, mitä se oli ollut lapsena ollessani.

Enkä minä mitenkään osannut puhutella Jumalaa nyt niinkuin minusta
aikaihmiselle olisi sopinut.

Eriskummainen oli tämä mielentila. Kun vaan koetin rukoilla, vetäytyi
Jumala pois, eikä ollut enää läsnä, ja minä olin kadottamaisillani koko
tunnelman.

Miksi, miksi hän ei voinut tehdä tätä tunnelmaa ikuisesti kestäväksi!
Jos kerran sen pysymisestä riippui kaikki!

Juuri tätä kysymystä hän tosin kutsuikin minua ratkaisemaan, aivan
niinkuin ennen muinoin sitä kysymystä, miksi Jumala ei voinut muuttua
minulle pääasiaksi ja hänen ilmakehänsä ei voinut ympäröidä minua aina.

Mutta minulla ei nyt ollut aikaa syventyä tähän kysymykseen. Aivan
niinkuin ennen muinoin minä vaan nytkin tein hänelle lupauksen, että
tahdoin vihdoinkin oikein koettaa päästä kaikesta siitä, mikä minun
tulevaisuudelleni ja aikeilleni voisi olla vahingoksi. Ja niinkuin
silloin, niin nytkin, minusta tuntui, että Jumalan olisi ollut syytä
olla ainakin johonkin määrin tyydytetty kauniisiin lupauksiini ja siis
minua hyvissä pyrinnöissäni tehoisasti auttaa.

       *       *       *       *       *

Jos rukoukseni muistutti minulle lapsuuden aikoja, niin oli tässä
toinenkin asia, joka minulle samaa muistutti.

Se, ettei Jumala nytkään rukoustani kuullut.

Sillä jo muutaman päivän kuluttua minä olin kaikin puolin rikkonut
tämän näin erikoisesti valmistetun lopullisen päätökseni.

Olin senjälkeen kahdenvaiheilla, oliko minun purskahtaminen
hillittömään itkuun, vai oliko minun pitäminen koko asiata ikäiselleni
miehelle sopimattomana lapsellisuutena, joka ei ainoastaan ollut muilta
tyystin salattava, vaan minun itsenikin mitä pikemmin pyhittävä pois
muististani.




12.

»Kristuksen opin henki».


Eräänä syysiltana, palattuani kaupunkiin käräjiltä, istahdin äidin
huoneeseen ja aloin selailla hänen pöydällään olevia kirjoja. Tolstoin
teokset olivat siinä, kuten sopii arvata, valtavana enemmistönä.

Näistä huomasin yhden, jota en ennen ollut nähnytkään. Se oli vaan
pieni vihkonen, ruotsalainen käännös Leo Tolstoin kirjasesta
»Kristuksen opin henki».

Ensin herätti uteliaisuuttani seuraavat kohdat siinä:

»Juutalaiset, jotka pitivät itseänsä oikeauskoisina, palvelivat
ulkonaista Jumalaa, maailman luojaa ja herraa.

»Heidän arvelunsa mukaan oli tämä Jumala tehnyt liiton heidän
kanssansa, jossa hän oli luvannut heitä auttaa ja he häntä palvella.
Ensimmäisiä ehtoja liitossa oli sabatin noudattaminen. Jeesus sanoi:
»Sabatti on inhimillinen laitos. Ihminen, joka elää hengessä, on
yläpuolella kaikkia ulkonaisia menoja. Sabatin noudattaminen, kuten
kaikki muutkin ulkonaisen jumalanpalveluksen menot, sisältää
erehdyksen. Me emme saisi tehdä mitään sabattina, mutta hyvä työ on
tehtävä milloin hyvänsä, ja jos sabatti estää hyvästä työstä, niin on
sabatti selvästi erehdys.»----

»Senjälkeen hän vaelsi Jerusalemiin, pyhänä pidettyyn kaupunkiin, ja
astui temppeliin, jota sen ajan oikeauskoiset pitivät Jumalan asuntona.
Ja siellä hän sanoi, että ihminen oli tärkeämpi kuin temppeli, ja että
lähimmäisensä rakastaminen ja auttaminen oli ainoa välttämätön. Jeesus
sanoi myöskin, ettei ole välttämätöntä palvella Jumalaa jossakin
määrätyssä paikassa, vaan että meidän on palveleminen Jumalaa teossa ja
hengessä, mikä on ihmisen tieto lapsisuhteestaan ikuiseen Henkeen, jota
ei voi nähdä eikä näyttää.»

»Temppelit ovat tarpeettomia asioita, sillä todellinen temppeli on
rakkauden siteillä kokoonpantu maailma, ja ulkonainen jumalanpalvelus
on sekä väärä että vahingollinen kun se antaa aihetta pahoihin töihin,
kuten juutalaisilla, jotka vaativat murhaa ja velvollisuuksien
laiminlyömistä vanhempia kohtaan. Joka on tarkka noudattamaan
ulkonaisia menoja, tulee sitäpaitsi helposti tyytyväiseksi itseensä ja
unohtaa rakkaudentöiden tekemisen.»

Minä luin nämä paikat ääneen niille, jotka istuivat huoneessa ja
huomautin, kuinka tässä oikeastaan oli sanottu ulkonaisesta
jumalanpalveluksesta ja muista kirkonmenoista juuri samaa, mitä mekin
aina olimme niistä ajatelleet ja mistä meitä oli syytetty
jumalattomiksi.

Mutta kun sitten luin eteenpäin, hajotti kaikki muut ajatukset tieltään
suuri henkinen valo, joka aavistamattani täytti sieluni, joka ei voi
enää sieltä sammua, joka on antanut minulle ikuisen elämän tiedon.

En voi sanoin kuvata, en voi löytää kyllin elävää lausetta
ilmaistakseni sitä, mikä minuun heräsi kun ensi kerran koko sielullani
ymmärsin Kristuksen ilmoittaman elämänviisauden, että _minulla on
henkinen Isä, jonka tahdon voin tuntea itsessäni,--jonka tahdon
seuraaminen on minun elämäni ainoa tarkoitus_.

Tahtoisin tähän paikkaan, tähän paperille panna kaikki yhtaikaa, koko
sydämmeni jokaisen nähtäväksi.

Sillä kun koetan kuvata suhdetta Jumalaan, joka minussa nyt niin
aavistamatta syntyi, tuntuivat kaikki sanat elottomilta. Siitä leviävä
valo on niin erikoinen ja niin suuri, että kaikki kirjalliset apukeinot
tahtovat olla riittämättömiä, aivan niinkuin maalaajan käytettävänä
olevat värit ovat riittämättömiä esittämään kankaalle keskipäivän
aurinkoa.

Kun en siis voi kuvata tätä valoa osoittamalla sen keskukseen itseensä,
täytyy minun koettaa antaa elävä kuva sen voimasta osoittamalla sen
valaisemiin esineisiin.--Näin ollen lukija voi saada jotakuinkin
kokonaisen käsityksen tästä heräämisestä vasta sittenkuin olen
laveammin kuvannut valaistut pääesineet. Ja lähtiessäni siis
tavallisilla rauhallisilla sanoilla selittämään tätä uutta suhdetta
Jumalaan, tunnen voivani onnistua ainoastaan siinä tapauksessa, että
lukija oman totuudentietonsa avulla tahtoo itse nähdä, mitä minun
vaillinaisten viittausteni takana on.

       *       *       *       *       *

Ensiksikin minun täytyy koko laajuudessaan ottaa tähän ne kohdat
mainitusta Leo Tolstoin kirjasesta, joilla oli ratkaiseva vaikutus
käsitykseeni Kristuksen henkilöstä ja opista. Nämä kohdat ovat
mielivaltaisesti temmatut siitä yhteydestä, missä ne alkujaan ovat,
mutta minä toivon, että johtava ajatus ei sittenkään mene lukijalta
hukkaan.


»Jeesus sanoi opetuslapsillensa: Ihmisen oikea ravinto on Isän tahdon
täyttäminen, ja tämän tahdon täyttäminen on aina mahdollista. Koko
meidän elämämme on niitten elävien hedelmäin kokoomista, jotka Isä on
meihin istuttanut. Nämä hedelmät ovat se hyvä, minkä teemme muille.»

Meillä ei ole mitään odottamista; meidän elämämme täytyy olla
keskeytymätön rakkaudentyö kanssaihmisiämme kohtaan.


Ruumiin kuolema ei voi olla mitään pelättävää ihmiselle, joka on
antautunut Isän tahdon alaiseksi, sillä hengen elämä ei riipu ruumiin
kuolemasta. Jeesus sanoo, että se, joka uskoo hengen elämään, ei
tarvitse pelätä mitään.


Jeesus sanoi, että joka tahtoo saavuttaa totisen elämän, mikä on Isän
tahdon täyttämisessä, hänen on ennen kaikkea luopuminen omista
persoonallisista toivomuksistaan. Hänen ei ole ainoastaan luopuminen
halusta järjestää oma elämänsä oman toivonsa mukaan, vaan myöskin
milloin hyvänsä oleminen valmis kestämään kaikennäköisiä kärsimyksiä ja
kieltäymyksiä.

Joka tahtoo järjestää ruumiillisen elämänsä oman toivonsa mukaan, hän
tärvelee totisen elämän, joka on Isän tahdon täyttämistä.


Todellinen elämä Isän tahdon täyttämisessä ei ole se elämä, joka on
mennyt, ei myöskään se, joka tuleva on, vaan nykyisen hetken elämä,
mitä jokaisen on tehtävä nyt. Tästä seuraa, ettemme koskaan saa lakata
ponnistamasta saattaaksemme tämän elämän täytäntöön. Ihmisten tehtävä
ei ole huolehtia menneestä tai tulevasta elämästä, vaan siitä elämästä,
joka on kunakin nykyhetkenä, ja tämän elämän kestäessä täyttää kaikkien
meidän Isämme tahtoa. Jos he päästävät käsistänsä tämän elämän,
jättämällä täyttämättä Isän tahtoa, eivät he voi enää saada sitä
takaisin. Vahti, joka on pantu yötä valvomaan, ei täytä tehtäväänsä,
jos hän nukkuu, vaikkapa vaan hetkeksikin, sillä juuri tänä hetkenä voi
varas tulla. Ihmisen on senvuoksi paneminen kaikki voimansa liikkeelle
nykyistä hetkeä varten, sillä Isän tahdon täyttäminen voi tapahtua vaan
nykyisyydessä. Isän tahto on kaikkien ihmisten elämä ja onni. Senvuoksi
on hänen tahtonsa täyttäminen kaikkien ihmisten eduksi. Ainoastaan ne,
jotka hyvää tekevät, elävät. Tehdä hyvää ihmisille (nykyisenä hetkenä),
se on elämä ja yhdistää meidät yhteisen Isämme kanssa.


Vastaukseksi juutalaisten pyyntöön, että hän todistaisi oppinsa
totuuden, sanoi Jeesus todistuksen olevan sen, ettei hän opettanut
omasta itsestään, vaan kaikkien yhteisestä Isästä.

»Minä opetan sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten Isän edessä ja mikä
siis on hyvää kaikille ihmisille. Tehkää mitä minä sanon, täyttäkää
minun viisi käskyäni, ja te näette, että mitä sanon on totta. Näiden
viiden käskyn täyttäminen vapauttaa maailman pahasta, ja käskyt ovat
tosia. Selväähän on, että joka ei julista omaa personallista tahtoansa,
vaan sen, joka on hänet lähettänyt, hän julistaa totuutta. Mooseksen
laki opettaa ihmistahdon täyttämistä, ja senvuoksi se on täynnänsä
ristiriitaisuuksia. Minun oppini käskee Isän tahdon täyttämistä, ja
siksi se kaikessa johtaa samaan päätökseen.»

Juutalaiset eivät häntä ymmärtäneet, vaan vaativat ulkonaisia
todistuksia siihen, että hän oli Kristus, josta puhuttiin
ennustuksissa. Tähän hän vastasi: »Älkää koettako saada tietää, kuka
minä olen, taikka ovatko teidän profeettanne kirjoittaneet minusta vai
eivät, vaan pankaa minun oppini sydämmellenne ja mitä minä sanon
yhteisestä Isästämme. Minua, ihmistä, ei tarvitse uskoa, vaan uskokaa
mitä minä sanon kaikkien meidän yhteisen Isämme nimessä.»

»Mitään ulkonaista todistusta siitä, mistä minä olen tullut, ei ole
tarpeen, vaan ainoastaan että te seuraatte minun oppiani. Joka sitä
seuraa, saavuttaa totisen elämän. Ei voi löytyä mitään todistusta minun
oppini totuudesta. Se on valoa, ja niinkuin valoa ei voi valaista, niin
ei voi todistaa sen totuutta, mikä on totta. Minun oppini on valoa, ja
jokainen, joka sitä näkee, hänellä on valoa ja elämää, ja hänelle ovat
kaikki todistukset hyödyttömiä. Mutta joka pimeydessä on, hänen täytyy
päästä valoon.»

Mutta juutalaiset kysyivät häneltä uudestaan, kuka hän oli lihassa. Hän
sanoi heille: »Minä olen, mitä olen alusta teille sanonut, ihminen ja
elämän Isän poika. Ainoastaan se, joka ymmärtää itsekin olevansa tämän
Isän poika (mikä on se totuus, jota opetan) ja joka täyttää hänen
tahtonsa, lakkaa olemasta orja ja tulee vapaaksi, sillä meitä estää
vapaiksi tulemasta vaan se erehdys, joka panee meitä pitämään ruumiin
elämätä todellisena elämänä. Vapaa ja kuolematon on vaan se, joka
ymmärtää totuuden, että elämä on ainoastaan hänen Isänsä tahdon
täyttämisessä.»

Ja Jeesus sanoi: »Minun oppini on nukkuvan elämän herätys. Joka uskoo
minun oppiani, herää ikuiseen elämään ja on elävä kuoleman jälkeen.»

»Minun oppiani ei voi todistaa, mutta ihmiset seuraavat sitä siksi,
että se yksin lupaa heille elämää.»

»Niinkuin lampaat seuraavat paimentansa, joka antaa heille ruokaa ja
elatusta, niin hyväksyvät ihmiset minunkin oppiani, siksi että se antaa
elämää kaikille. Niinkuin lampaat eivät seuraa varasta, joka murtautuu
lammaskotaan, vaan pakenevat häntä, niin eivät voi ihmisetkään uskoa
oppia, joka perustuu väkivaltaan ja verenvuodatukseen. Minun oppini on
ovi lampaille, ja kaikki, jotka minua seuraavat, löytävät totisen
elämän. Hyvä paimen on itse isäntä ja rakastaa lampaitansa ja antaa
elämänsä niitten edestä, mutta paha paimen on palkattu eikä rakasta
lampaitansa. Sama on opettajien laita, ainoastaan se on totinen
opettaja, joka ei sääli itseänsä, mutta huono on se opettaja, joka
tekee minuutensa ensimmäiseksi tarkoituksekseen. Minun oppini on,
ettemme saa huolehtia itsestämme, vaan olisimme valmiit uhraamaan
ruumiillisen elämämme hengen elämälle. Sitä minä opetan ja teen.»

Mutta juutalaiset eivät sittenkään häntä ymmärtäneet, vaan yhä hakivat
todistuksia siihen, oliko hän Kristus vai ei, ja olisiko heidän siis
häneen uskominen vai ei. He sanoivat: »Älä pidä meitä enää epätiedossa,
vaan sano suoraan, oletko Kristus vai et?» Jeesus vastasi, ettei heidän
pitäisi uskoa sanoja, vaan töitä. »Niistä teoista, joita minä saarnaan,
voitte päättää saarnaanko totuutta vai valhetta. Tehkää niinkuin minä
teen, älkääkä enää pysykö tyhjissä sanoissa. Täyttäkää Isän tahtoa,
niin te kaikki yhdytte minuun ja Isään, sillä minä, Ihmisenpoika, olen
mitä Isä on. Minä olen mitä te sanotte Jumalaksi ja mitä minä sanon
Isäksi. Minä ja Isä olemme yhtä. Teidän laissanne on kirjoitettu, että
Jumala sanoi ihmiselle: te olette jumalia. Jokainen ihminen on hengessä
Isän poika, ja jos hän elää täyttääkseen Isän tahtoa, niin on hän yhtä
Isän kanssa. Jos minä täytän Isän tahtoa, niin on Isä minussa ja minä
Isässä.»

Sitten Jeesus kysyi opetuslapsiltansa, kuinka he ymmärsivät hänen
oppiansa ihmisenpojasta. Silloin vastasi Siimon Pietarinpoika: »Sinun
oppisi on, että sinä olet elävän Jumalan poika, että Jumala on hengen
elämä ihmisessä.» Ja Jeesus sanoi hänelle: »Autuas olet sinä, Siimon,
joka olet tämän ymmärtänyt, sillä totisesti ei ole liha ja veri sitä
sinulle ilmoittanut, vaan sinä olet sen ymmärtänyt Jumalan ilmestyksen
kautta sydämmessäsi.»

Ihmisen tosi elämä on perustettu tähän tietoon, ja semmoinen elämä ei
tiedä mistään kuolemasta.


Juhlassa oli läsnä muutamia pakanoita, jotka olivat kuulleet puhuttavan
Jeesuksen opista ja tahtoivat hänen kanssaan siitä asiasta puhua. Kun
opetuslapset tämän kuulivat, he pelästyivät. He pelkäsivät, että Jeesus
antaisi itsensä ilmi keskustelussaan pakanain kanssa ja kiihoittaisi
kansan vastaansa. Ensin he tahtoivat estää Jeesusta näitä tapaamasta,
mutta sitten he päättivät sanoa hänelle, ketkä halusivat puhua hänen
kanssaan. Tämän kuultuansa tuli Jeesus surulliseksi. Hän tiesi, että
jos hän saarnaisi pakanoille, hän sillä selvästi osoittaisi hylänneensä
koko juutalaisen lain, kiihoittaisi alemman kansan vastaansa ja antaisi
fariseuksille aihetta syyttämään häntä seurustelusta vihattujen
pakanain kanssa.

Jeesus oli tuskissaan tästä tiedosta, mutta hän tiesi myöskin
kutsumuksensa olevan julistaa ihmisille, yhden isän lapsille, heidän
yhteyttänsä riippumatta uskon erilaisuudesta. Hän tiesi, että tämä
askel kukistaisi hänet, hänen ruumiillisen elämänsä, vaan hän tiesi
myöskin, että hänen kukistumisensa antaisi ihmisille totisen
elämänkäsityksen, ja senvuoksi hän sanoi: »Niinkuin nisunjyvän täytyy
hävitä voidakseen kasvattaa hedelmän, niin on ihmisen kadottaminen
ruumiillisen elämänsä, tuottaakseen hengen hedelmiä. Se, joka säilyttää
ruumiin elämää, kadottaa totisen elämän, ja joka kadottaa
ruumiinelämän, voittaa totisen elämän. Sieluni on murheellinen siitä,
mikä minua odottaa, mutta minähän olen nykyhetkeen asti elänyt vaan
tätä varten, ainoastaan elääkseni tähän hetkeen asti; kuinka sitten
voisin olla tekemättä mitä minun on tehtävä? Tulkoon siis tänä hetkenä
Isän tahto kirkastetuksi minussa.»

Sitten Jeesus kääntyi kansan puoleen, pakanain ja juutalaisten puoleen,
ja lausui avonaisesti, mitä hän ennen oli sanonut vaan salaisesti
Nikodeemukselle.

Hän sanoi: »Ihmissuvun elämä eri uskontunnustuksineen ja eri
hallitusmuotoineen on päättyvä. Kaikki inhimillinen valta on saava
loppunsa. Ainoa välttämätön on ymmärtää ihmisen poikasuhdetta elämän
Isään, ja tämä ymmärrys on hävittävä kaiken hajaannuksen ja vallan
ihmisten keskuudesta ja yhdistävä heidät yhdeksi ainoaksi suureksi
kokonaisuudeksi.»

Silloin sanoivat juutalaiset: »Sinä hävität juuriltaan koko meidän
uskontomme. Meidän lakimme mukaan löytyy yksi Kristus, ja sinä sanot,
että on olemassa vaan Ihmisenpoika, ja että hän on ylennettävä. Mitä
tämä on?» Hän vastasi heille: »Ylentää Ihmisenpoikaa se on elää
ymmärryksen valossa, joka löytyy ihmisessä, että niinkauan kuin valo
on, eletään sen mukaan. En minä saarnaa mitään uutta uskoa, vaan
ainoastaan, mitä jokainen ihminen tietää itsessänsä. Jokainen tietää,
että hänellä on elämä itsessään, ja jokainen tietää, että elämän on
hänelle ja kaikille ihmisille antanut elämän Isä. Minun oppini on vaan,
että teidän on rakastaminen sitä elämää, jonka Isä on teille antanut.»


Senjälkeen Jeesus nousi ja alkoi pestä opetuslastensa ja Juudaksen
jalkoja, ja lopetettuansa hän sanoi: »Minä tiedän, että yksi teistä on
pettävä minun ja vuodattava minun vereni, vaan minä olen antanut
hänelle syötävää ja juotavaa ja pessyt hänen jalkansa. Tämän minä olen
tehnyt opettaakseni teille, kuinka teidän on kohteleminen niitä, jotka
teille pahaa tekevät: Jos niin menettelette, te tulette autuaiksi.»
Opetuslapset kysyivät häneltä uudestaan, kuka heistä tulisi hänen
pettämään. Mutta Jeesus ei tahtonut häntä nimittää, ettei olisi
saattanut häntä rangaistuksen alaiseksi. Pimeän tultua osoitti Jeesus
Juudaksen luoksensa ja käski hänen mennä. Juudas nousi pöydästä ja
meni, eikä kukaan pidättänyt häntä.

Silloin sanoi Jeesus: »Tämä on mitä sanotaan Ihmisenpojan
ylentämiseksi. Sitä tehdä on olla rakastavainen niinkuin Isä, ei
ainoastaan niitä kohtaan, jotka meitä rakastavat, vaan kaikkia, myöskin
niitä kohtaan, jotka tekevät meille pahaa. Älkää siis puhuko minun
opistani, älkää tutkiko sitä järkiperäisesti niinkuin fariseukset, vaan
tehkää niinkuin minä aina olen tehnyt, niinkuin nyt olen tehnyt teidän
nähtenne. Minä annan yhden ainoan käskyn,--rakastakaa kaikkia ihmisiä.
Koko minun oppini on siinä sanottu, että te rakastatte toisianne
keskenänne loppuun asti.»


(Getsemanen yrttitarhassa:) »Isä, lopeta kiusauksen taistelu minussa!
Vahvista minua täyttämään sinun tahtosi! En minä tahdo omaa tahtoani,
oman ruumiillisen elämäni puolustamista; minä tahdon sinun tahtoasi,
etten vastusta pahaa». Opetuslapset eivät häntä ymmärtäneet. Hän sanoi
heille: »Älkää ajatelko ruumiin asioita, vaan koettakaa nostaa itseänne
hengessä. Henki on väkevä, mutta liha on heikko.» Ja taas hän sanoi:
»Isä, jos tämä kärsimys on välttämätön, niin anna minun se kantaa;
mutta kaikessa kärsimyksessäni tahdon minä ainoastaan, että Sinun
tahtosi on tapahtuva eikä minun.» Opetuslapset eivät ymmärtäneet
vieläkään häntä. Silloin Jeesus uudelleen taisteli kiusausta vastaan ja
vihdoin hän sen voitti ja tuli opetuslastensa luo sanoen: »Nyt on
kaikki päätetty, ja te voitte olla rauhassa. Minä en tahdo sotia
vastaan, vaan antaudun tämän maailman ihmisten käsiin.»


Kun Pilatus kuuli heidän sanansa, peräytyi hän ja käski viedä Jeesuksen
kuolemaan. Mutta ensin hän antoi hänen ruoskittavaksi ja puetti sitten
uudelleen kalliisen kaapuun, ja sotamiehet löivät ja rääkkäsivät ja
pilkkasivat häntä. Sitten he antoivat hänelle ristin kannettavaksi ja
veivät hänet mestauspaikalle ja ristiinnaulitsivat hänet. Ja kun Jeesus
riippui ristinpuussa, herjasi häntä koko kansa. Mutta tähän kaikkeen
hän vaan vastasi: »Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä,
mitä he tekevät.». Ja kun kuolema jo lähestyi, sanoi hän: »Isä, Sinun
haltuusi annan minä henkeni». Ja niin hän painoi päänsä alas ja heitti
henkensä.




13.

Uuden suhteen syntyminen.


  Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule niinkuin
  lapset, niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan.
  (Matth. 18:3.)

  Totisesti, totisesti sanon minä sinulle (Nikodeemukselle): ellei
  joku vasta uudesta synny, ei hän taida Jumalan valtakuntaa nähdä.
  (Joh. 3:3.)

  Mitä lihasta syntynyt on, se on liha: ja mitä Hengestä syntynyt
  on, se on Henki. (Joh. 3:6.)

  Ei astu kenkään ylös taivaaseen, vaan joka taivaasta astui alas,
  Ihmisen Poika, joka on taivaassa.

  Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen Poika
  pitää ylettämän: että jokainen kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman,
  mutta ijankaikkisen elämän saaman.

  Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut että hän antoi ainoan
  Poikansa, että jokainen, kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, mutta
  ijankaikkisen elämän saaman. (Joh. 3:13-16.)

Tämä uusi suhde Jumalaan syntyy samassa kun minussa herää tieto ja
tunto siitä, että hän rakastaa minua,--rakastaa minua semmoisena kuin
olin lapsena; rakastaa minussa sitä lasta, sitä sisäisintä minua, joka
oli jäänyt jonnekin vuosien taa, unohduksiin sen itsetietoisen,
levottoman, vaativaisen, ylpeän minuuden rinnalla, joka oli kasvanut
sijaan ja tunkenut edellisen tieltään. Ja kun minä tunnen tuon suuren
voimallisen Jumalanrakkauden kohtaavan minua, niin minä tahtoisin nähdä
mitä se oikeastaan on, jota hän minussa rakastaa, tahtoisin vetää sen
esille, nostaa sen päivän valoon, ikäänkuin todistaakseni itselleni,
että minun sisällisessä itsessäni on jotain, joka siis ansaitsee
Jumalan rakkautta. Mutta mitä tarkemmin katson, sitä vähemmän jääpi
minusta jäljelle, sitä kirkkaampana paistaa vaan vastaani elävän
Jumalan rakkaus.--Tahtoisin hävetä, tahtoisin huomauttaa entisestä
elämästäni, jonka koko mustuus, jonka kaikki alhaiset teot, jonka
herjaava ylimielisyys samassa on silmieni edessä. Mutta taas kuuluu
vastaan rajattoman hellän Isän ääni: kaikki on unhotettu, kaikki on
poispyyhitty, riemuitkaamme vaan palauksestasi!--Ja tässä suuressa
sovituksessa minä tunnenkin olevani kuin pesty. Tämän rakkauden valossa
minä olen valkoinen kuin lumi. Eikä siinä kyllä. Niinkuin kotiin
palannut tuhlaajapoika isän rajattoman rakkauden ympäröimänä ei voinut
enää jäädä syntiin, vaan tiesi tulevansa vastaisuudessa aina
ajattelemaan ainoastaan tämän isän palvelemista, aivan niin minäkin
tunnen, että vastasyntynyt uusi suhde Jumalaan on vapauttanut minut
ainiaaksi pahasta, ettei Jumalan ilmakehä ole asettunut minun
ympärilleni enää haihtuvana tunnelmana, vaan Isän rajattoman rakkauden
tieto on antanut minulle kokonaan uuden elämänviehätyksen, uuden halun
elää ainoastaan Hänen tahtoansa varten, joka on nyt muuttunut elämän
ainoaksi »pääasiaksi». Minuun syttyy vastustamaton vetovoima sinne
ylös, niinkuin pyrkisin johonkin takasin, josta olen lähtenyt, niinkuin
näkisin kaiken kaipaukseni sataman, niinkuin tuntisin, että siellä
Hänen luonaan on se kaikki, mikä on hienointa, puhtainta, lämpimintä,
mikä on ikuista kotia. Mutta kaikkien minun halujeni ylitse näen yhä
Isän suuren rauhallisen rakkauden paisteen, ikäänkuin hän odottaisi
minulta jotain, eikä kuitenkaan tahtoisi antaa minulle mitään aikaa
kiitollisuuden tunteisiin. Minusta näyttää, kuin pitäisi minun jostakin
ulkopuolelta tavoittaa vastausta siihen, mitä minun nyt on tekeminen
tässä armon äärettömässä valtameressä. Onko minun siirtäminen vuoria
paikoiltaan, onko minun kääntäminen tuulet kulussaan, vai onko minun
lentäminen valokeskusta kohden, siihen uppoutuakseni?

Silloin näen Jeesuksen tutut piirteet.

Juurihan minä luin hänen oppinsa. Juurihan hänen oppinsa kautta sain
tietää, että minulla on Isä. Hänen suuri kuolemansahan avasi silmäni
näkemään tämän rakkauden äärettömyyttä. Hänen ilmoituksensahan on
minulle antanut elävän Jumalan.

Ja hän siis myöskin ilmoittaa minulle, mitä minun on tekeminen.

Hän elää ja ilmoittaa itsensä jokaiselle, joka hänen sanansa kätkee.

»En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän tykönne.»

»Jokainen, joka minua rakastaa, se pitää minun sanani; ja minun Isäni
rakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä, ja asumme hänen
tykönänsä.»

Niin, minä tunnen, että he nyt jo ovat minun tykönä, enkä minä enää ole
tietämättä, mitä minun on elämälläni tekeminen.

Kuinka Jeesus ymmärsi Isän tahdon? Mitä hän teki, kun tunsi Isän
rakkauden kohtaavan itseänsä?

Hän otti Isän tahdon omakseen, tahtoi niinkuin Isä tahtoi ja rakasti
niinkuin Isä rakasti,--rakasti meitä ja tahtoi tehdä meidätkin saman
Isän lapsiksi, että mekin olisimme ymmärtäneet saman Isän tahdon ja
siinä saaneet ijankaikkisen elämän. Ja hän antautui
ristiinnaulittavaksi tietäen, että hän siten antoi meille uskon tähän
meidän omaan autuuteemme.

Ja kuitenkin hän juuri siinä täytti Isän tahdon. Hän kirkasti Isän maan
päällä, täyttämällä sen työn, minkä Isä oli hänen tehtäväksensä
antanut. Ja oli Isän ainoa poika.

»Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan
Poikansa, että jokainen, kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, mutta
ijankaikkisen elämän saaman.»

Ja minä tunnen, että koko heräämyksessäni toteutuu vaan Jeesuksen
rukous:

»Että he kaikki yhtä olisivat, niinkuin sinä Isä minussa olet, ja minä
sinussa, että hekin meissä niin yhtä olisivat: että maailma uskoisi
sinun minua lähettäneeksi. Ja minä annoin heille sen kunnian, kuin sinä
minulle annoit: että he yhtä olisivat, niinkuin mekin yhtä olemme. Minä
olen heissä, ja sinä minussa, että he niin yhdessä täydelliset
olisivat, ja maailma tietäisi, että sinä minun lähetit, ja että sinä
heitä rakastit, niinkuin sinä minua rakastit. Isä, minä tahdon, että
kussa minä olen, siellä nekin olisivat minun kanssani, kuin sinä
minulle antanut olet; että he minun kunniani näkisivät, jonkas minulle
annoit, sillä sinä rakastit minua ennenkuin maailman perustus laskettu
oli. Vanhurskas Isä, ei maailma sinua tuntenut, mutta minä tunsin
sinun, ja nämät ymmärsivät, että sinä minun lähetit. Ja minä julistin
heille sinun nimes, ja vielä julistan; että se rakkaus, jolla sinä
minua rakastit, heissä olisi, ja minä myös heissä.»

Kaikki elämän vaikuttimet nyt kääntyvät minussa, kun minä ymmärrän,
että minun on rakastaminen ihmisiä niinkuin Isä minua rakastaa. Minä
koetan ottaa Isän tahdon omaksi tahdokseni. Ja ensimmäiset tekoni tästä
uudesta vaikuttimesta--ne ovat niin lapselliset, niin kömpelöt, niin
taitamattomat, että on hyvin vaikea niistä muille kertoa, mutta
kuitenkin ne täyttävät sydämmeni sykkivällä riemulla, ei siksi, että
olisin niillä jotakin aikaansaanut, vaan siksi, että niiden vaikutin on
Isästä ja yhdistää minua Häneen, ja että minä tunnen mahdolliseksi
kasvaa Hänen tahtonsa täyttämisessä.

Siitä hetkestä perustui se suhde Isän ja minun välillä, se ikuinen,
joka ei koskaan voi katketa eikä kuolla.

Sen kanssa minä olen alkanut ijankaikkisen elämän. Sillä heräämisestäni
asti tähän päivään saakka olen minä elänyt hetki hetkeltä ja tunti
tunnilta tämän ainoan totisen Jumalan ja hänen lähettämänsä Jeesuksen
Kristuksen tuntemisesta.




14.

Rakkaus.


  »Niin tulivat hänen veljensä ja äitinsä, ja seisoivat ulkona, ja
  lähettivät hänen tykönsä kutsumaan häntä. Ja kansa istui hänen
  ympärillänsä, ja sanoivat hänelle: katso, sinun äitis ja veljesi
  kysyvät sinua ulkona. Ja hän vastasi heitä, sanoen: kuka on minun
  äitini taikka minun veljeni? Ja koska hän oli ympäri katsonut niiden
  päälle, jotka hänen ympärillänsä istuivat, sanoi hän: katso minun
  äitini ja minun veljeni! Sillä joka tekee Jumalan tahdon, hän on
  minun veljeni ja minun sisareni ja äitini.» (Mark. 3:31-35).

  »Älkää luulko, että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan päälle.
  En ole minä tullut rauhaa, mutta miekkaa lähettämään. Sillä minä
  tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä
  äitiänsä vastaan, ja miniätä anoppiansa vastaan, ja ihmisen
  vihamiehet on hänen perheensä. Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä
  enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias, ja joka rakastaa
  poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle
  sovelias.» (Matth. 10:34-37).

  »Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas.
  Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä,
  jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat,
  ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat,
  että te olisitte teidän Isänne pojat, joka on taivaissa, sillä hän
  sallii aurinkonsa koittaa niin pahain ylitse kuin hyväinkin, ja antaa
  sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. Sillä jos te rakastatte
  niitä, jotka teitäkin rakastavat, mitä teidän siitä palkkaa on?
  Eivätkö publikaanit myös niin tee? ja jos te ainoastaan veljeinne
  kanssa soveliaat olette, mitä te sen kanssa erinomaista teette?
  Eivätkö publikaanit myös niin tee? Olkaat siis te täydelliset,
  niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.»
  (Matth. 5:43-48.)

Kristus ei pysähtynyt nauttimaan Isän rakkauden paistetta, jonka tunsi
itseänsä kohtaavan. Vaan niinkuin peili lähettää edelleen siihen
sattuvan valon, niin lähetti Kristus Isän rakkauden edelleen ihmisiin.

Totinen rakkaus on ihmisen kautta kulkeva Jumalan rakkaus.

Taikka selvemmin: Se rakastaa totisesti, joka koettaa rakastaa muita,
niinkuin tuntee Jumalan rakastavan häntä itseänsä.

Joka yhtyy Isään, hänen täytyy tuntea ihmisissä saman Isän lapsia.
Hänen täytyy tuntea, että hänen pysymisensä Isässä on samaa kuin
rakastaa kaikkia ihmisiä niinkuin Isä kaikkia rakastaa. Se on: hänen
täytyy tuntea Isän rakkauden alituisesti kulkevan hänen kauttansa.

Tämän ymmärtäminen, tämän tiedon ensimmäinen värähdys, jota ei
vähinkään teko ollut vielä ennättänyt seurata, toi minut lähemmäksi
ihmisiä ja antoi aavistaa äärettömän lujan ja lämpimän yhdyssiteen
kaikkien meidän välillä.

Oli niinkuin jokin vangittu olisi minussa vapauteen päässyt, kun opin
tuntemaan tämän uuden Jumalasta lähtevän rakkauden.

Se oli uusi, ja kumminkin se oli sydämmen kotoisin tunne, sen lämpimin
kieli. Se oli erilainen kuin entinen rakkaus, ja kumminkin se oli yhtä
ymmärrettävä ja yhtä tuttu.

Uusi ja erilainen se oli siksi, että se kohtasi kaikkia erotuksetta, ja
jota vastoin entinen inhimillinen rakkaus valitsi jotkut pitääkseen
heitä parempina toisia. Erotus omaisten ja vieraiden, tuttujen ja
tuntemattomien välillä ikäänkuin katosi. Sillä juuri tämä erotus oli
vieras uudelle rakkaudelle. Ja kumminkin minä sanomalla sanon, ettei
tämä uusi rakkaus ollut minulle tuntematon, vaan tuttu ja kotoinen.
Lapsena minä osasin rakastaa omaisiani ja muita ihmisiä, jotka olivat
minulle hyviä, juuri sillä samalla rakkaudella. Ja vielä nytkin
vanhempana yksi puoli tai yksi osa omaisrakkaudesta oli sitä samaa,
sitä oikeata, vaikka tämä osa ijän karttuessa oli yhä supistunut ja
antanut yhä enemmän sijaa itsekkyydelle.--Niinikään, olihan se
vaatimaton tunne, jonka olin itsessäni löytänyt ja sittemmin tehnyt
suureksi isänmaanrakkaudeksi, alkujaan puhtain ja vilpittömin tunne,
eikä siihen ollut sekaantunut mitään kerskailemisen tarvetta tai
etevämmyyden pyyntöä.

Kaikissa tapauksissa, kun heräsin, oli minulle kohta selvänä uuden
rakkauden laatu. Puhtaudellaan, vilpittömyydellään ja rajattoman
kehittymisen mahdollisuudella se minut hurmasi. Se oli itse valo.
Jumala on rakkaus.

Mutta samalla minulle oli selvänä, kuinka poljettu se minussa oli,
kuinka unohtunut, kuinka kehittymättömäksi jäänyt, kuinka sotkuksissa
itsekkyyden kanssa.

Minun täytyi melkein kauhistua nähdessäni mitä rakkaus on ja kuinka
vähän minä rakastin. Lukuunottamatta omaisiani, minulla kyllä oli
ystäviä. Ne olivat niitä, jotka eivät olleet joutuneet pyrintöjeni
tielle, niitä, jotka tahtoivat minulle sitä, mitä minäkin tahdoin
itselleni, jotka olivat minun puolellani, kun minä kilpailin vieraiden
kanssa,--jotka toivoivat minun pääsevän muiden yläpuolelle ja joille
minun viholliseni olivat vihollisia. Mutta heti kun minun ja ystäväni
edut menivät vastakkain, saatoin minä jättää hänet ja olin valmis
löytämään hänessä kaikellaista rumuutta.

Jonkinlainen hämärä aavistus siitä, että elämän ajatus ja merkitys oli
haettava minussa itsessäni asuvasta rakkauskyvystä, oli nuoruudessani
saattanut minut tempaamaan irti sydämmestäni sen, mitä siinä oli
rakkautta, eroittamaan sen ikäänkuin nähtäväksi ja käsin pideltäväksi,
ja, kun se tuntui minusta liian vähäpätöiseltä ja vaatimattomalta,
kaikin tavoin kehittämään ja paisuttamaan sitä mahdollisimman suureksi
ja valtavaksi. Ja kun minä vihdoin, käytettyäni loppuun kaikki keinot
tämän luonnottamasti kasvatetun rakkauden ylläpitämiseksi, luovuin
turhasta vaivasta, näin minä, että todellinen rakkauskykyni ei ollut
nimeksikään suurennut, vaan päinvastoin oli entistänsä ehkä vieläkin
vähäpätöisempi. Eikä siinä kyllä. Sen sijaan, että olisin ruvennut
rakastamaan enemmän kuin ennen rakastin, oli minulle vaan kertynyt yhä
enemmän vihattavaa. Ei edes niitä ihmisiä kohtaan, joita sanotaan
puoluelaisiksi, samanmielisiksi, liittolaisiksi, minulla ollut sen
enempää lämpimyyttä, kuin että saatoin pitää jokaista heistä kuolleena
myöskin minulle, heti kun hän oli kuollut puolueelle tai yleisölle.

Minä heräsin omien vihollisteni keskuudessa.

Ja näitäkö nyt minun piti siunata ja rakastaa ja palvella!

Epäilemättä, koska me olemme saman Isän lapsia, koska Isä heitä
rakastaa niinkuin minua, koska minun täytyy olla vaan peili, josta Isän
rakkaus heihin heijastuu.

Isän kasvojen edessä kaikki viha ihmisiä kohtaan katoaakin niinkuin yön
varjo päivän tieltä. Ja ainoastaan tultua pois Jumalan kasvojen edestä,
ajatellessa suhteita ihmisiin ja oloja jokapäiväisessä elämäntouhussa,
voi tuo vihollisuus jälleen näyttää voittamattomalta.

Mistä syntyvät minulle viholliseni?

Koetan lyhyesti vastata tähän kysymykseen.

Olen jo edellisissä kuvauksissa osoittanut, että kaikkien pyrkimyksieni
perustus, koko elämäni perussävel ja sen päävaikutin oli toisten
rakkauden taivuttamisessa itseeni. Ilmestyen yksinkertaisimpana jo
lapsuudessa ja selvimpänä nuoruudessa, se ilmeni sittemmin elämän koko
moninaisuudessa, elämän levottomissa, ristiriitaisissa pyrinnöissä,
maineen ja kunnian, rikkauden tavoittelussa. Minun vihollisiani siis
olivat kaikki ne, jotka tässä tulivat tielleni, kaikki ne, joita minä
en miellyttänyt, jotka eivät minua rakastaneet ja jotka eivät
omistaneet sitä kuvaa minusta kuin tahdoin.

Mutta nyt edellyttää yhtyminen Isään, että tulen riippumattomaksi tästä
ihmisten rakkaudesta, että ennen kaikkea juurinensa hävitän tuon
valhekuvan itsestäni, että luovun omasta tulevaisuudestani ja kaikista
pyrinnöistä järjestää aineellinen elämäni omien toiveitteni mukaiseksi.

Senvuoksi yhtyminen Isään samalla poistaa kaiken aiheen
vihamielisyyteen ihmisiä vastaan.

Niille, jotka ovat itse kokeneet uudestasyntymyksen, en minä tarvitsisi
tarkemmin selittää tätä pääkohtaa siinä, sitä, kuinka rakkaus ihmisiin
vaan senvuoksi, että sama Isä näkee heitä ja puhuu heille ja sanoo
heitä lapsikseen, voi syntyä, kehittyä ja kasvaa.

Mutta minä olen ennen itse pudistanut päätäni niille, jotka minulle
puhuivat tämmöisen rakkauden mahdollisuudesta. Minusta on tuntunut
mahdottomalta rakastaa ihmisiä, joihin ei minulla ollut mieltymystä. Ja
kun tiedän, että ainoastaan Isään yhtyminen on voinut saattaa minua
käsittämään, mitä tämmöinen rakkaus on, niin voin hyvin asettua niiden
kannalle, jotka eivät sitä käsitä, vaan kysyvät: mitä se merkitsee,
että meidän on rakastaminen vieraita? Kuinka meidän on rakastaminen
meille tuntemattomia ihmisiä? Kuinka meidän on alkaminen rakastamaan
niitä, joihin meillä ei ole mitään tunteita? Täytyyhän meidän, jos
tehtävämme todellakin on tämä, voida aavistaa mimmoinen se rakkaus on,
johon meidän on pyrkiminen!

Ja niin omituinen on maailman rakennus, ettei ihminen todellakaan tässä
kohden jää vastausta vaille, vaikkei hän tahtoisikaan sitä hakea
suoraan sieltä, mistä se on haettava. Jokainen ihminen tietää, mitä
rakkaus on. Sillä jokaisella ihmisellä on omaisia, joita hän on
rakastanut tai vieläkin rakastaa, ja jokainen tietää, että tässä
rakkaudessa on yksi osa puhdasta ja kuolematonta, puhtainta mitä
ihmisessä voi olla. Se oli synnynnäinen, lapsuudesta asti tuttu suhde;
--tuskin mikään asia maailmassa saattoi ollakaan niin tuttu, kuin tuo
lämmin suhde omaisiin. Se voi tosin olla vaan ikäänkuin etäinen muisto,
mutta se on kumminkin antanut käsityksen siitä, mitä rakkaus on.
Jokainen ihminen on joko isä tai äiti tai poika tai tytär tai veli tai
sisar. Ja jokainen ihminen on joko vanhus tai keski-ikäinen tai lapsi.
Nyt kuuluu vastaus: rakasta vanhuksia niinkuin rakastat isääsi ja
äitiäsi, ikäisiäsi ihmisiä niinkuin veljiäsi ja sisariasi, ja vieraita
lapsia niinkuin omiasi.

Niille, jotka luulevat, että ihmisten väliset rakkauden suhteet ovat
tunteen asioita, joita ihminen ei itse voi ohjata, saattaa tämä näyttää
oudolta ja he hylkäävät sen ensi kuulemalta. Sillä heidän tunteensa
lyöpi heti vastaan, ja tähän tunteesen he vaan ovatkin tottuneet
luottamaan. Kuinka muka voisin rakastaa tuota ryppyistä akkaa niinkuin
vanhaa äitiäni, jonka olento on silmissäni kirkastunut
loukkaamattomaksi kuvaksi! Taikka tuota äijää niinkuin vanhaa isääni!
Tai voisinko rakastaa palvelustyttöämme niinkuin omaa sisartani; tuota
miestä, joka on kilpailijani, niinkuin veljeäni, jolle mielelläni suon
kaikessa etusijan! Taikka vierasta katupoikaa niinkuin omaa pienoista
lastani, jota en voi liikutuksetta ottaa syliini!

Mutta järki sitävastoin heilläkin hyväksyy ajatuksen kokonaan. Järki
sanoo kohta, että kaikki nuo tuntemattomat ukot ja akat, miehet,
naiset, lapset eivät eroa mitenkään niistä muutamista henkilöistä,
joihin tunnen rakkautta,--että juuri tuota akkaa, jossa minä en näe
kuin rumia ryppyjä, joku sanoo äidiksensä,--että tuo akka siis voi olla
aivan samallaisen hellän rakkauden esineenä, kuin minunkin äitini,--
että siis minun tunteeni on vaillinainen, koska se ei voi kiintyä
siihen, mitä toinen rakastaa.

Ja samassa kuin on näin kosketeltu tunteen arinta kohtaa, sen
riittämättömyyttä, on tunne valmis liikahtamaan, etsimään uutta
esinettä, jota se tähän asti ei ole ymmärtänyt sulkea lämpimyyteensä.

Miksi sanonkaan tuota akkaa ryppyiseksi, siten värittäen lauseeni
kieltämättä vähän halveksivaksi. Totta on, että hänen kasvonsa ovat
ryppyiset; mutta niinhän on äitinikin. Ja kun nyt lähemmin tarkastelen
hänen piirteitänsä, niin vähitellen ja yhä selvemmin alan ymmärtää,
että ne ovat samallaisten kärsimysten ja vaivojen tuotetta, joita on
ollut äidillä. Tuossa silmän luona värähtää vieraalla vanhuksella aivan
niinkuin äidillänikin. Poskien alaosa suupielen luona on paksuissa
rypyissä. Ne tietysti eivät siinä aina ole olleet. Ne ovat muodostuneet
varmaan niinkuin äidilläkin: ensin muistan olleen vaan tuskin
huomattavan viivan; mutta se syventyi ja toisia tuli vuosien mukana
viereen, kunnes ne vähitellen hänen harmaantuessaan muuttuivat
vanhuuden siliämättömiksi rypyiksi. Ja yhtäkkiä vieraan vanhuksen
kasvot kirkastuvat silmissäni. Hänenkin ryppynsä ovat muodostuneet
vähitellen ja niilläkin on oma historiansa, niittenkin takana on
kokonainen elämä suruja ja iloja. Katson hänen silmiinsä ja minuun
tulvahtaa outo riemu. Siinä hetkessä ymmärrän, miksi Jumala häntä
rakastaa ja miksi siis minunkin on häntä rakastaminen niinkuin äitiäni.

Tällä tavoin, omaisrakkauteen vertaamalla, voi selvitä sen rakkauden
laatu, jolla Jumala tahtoo meidän rakastavan erotuksetta kaikkia niitä
ihmisiä, joita näemme ympärillämme ja joiden keskuudessa elämme.

Ihminen syntyy vaan omaisrakkaus sydämmessä. Omaisrakkaus on hänellä
valmiina ilman että hän on sitä tarvinnut työllänsä saavuttaa. Mutta
maailma sitten hänelle väärin opettaa, että hänen asiansa on vaan
kartuttaa tätä omaisrakkautta, että hänen on rakentaminen sen
perustukselle, että hänen on valvominen omaistensa etua muiden rinnalla
ja muiden kustannuksella. Ja hänen elämänsä muodostuukin taisteluksi
omaisten puolesta vieraita vastaan, samalla kuin se on taistelua hänen
itsensä ylentämiseksi muiden rinnalla.

Mutta uudestasyntymys tuottaa hänelle uuden käsityksen. Uudestasyntymys
on Jumalan välittämä sovitus vieraan kanssa, rakkauden syntyminen
siihen, mikä ennen ei ole ollut rakkauden esineenä. Omaisrakkaus
kadottaa silloin kaiken merkityksensä, mikäli se on omaisien
asettamista vieraiden edelle.

Koko tämän asian, jota niin suurella vaivalla ja niin monimutkaisesti
koetan selittää, on Kristus lausunut lyhyesti ja selvästi. Paitsi yllä
mainittuja kohtia, tapaamme Luukaan evankeliumissa vielä seuraavat
sattuvat sanat: »Jos joku tulee minun tyköni, ja ei vihaa isäänsä, ja
äitiänsä, ja emäntäänsä, ja lapsiansa, ja veljiänsä, ja sisariansa, ja
päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni.»

»Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä j.n.e.----enemmän kuin minua, ei
se ole minulle sovelias.» Mutta »tulla Jeesuksen luo» taikka »olla
hänelle sovelias» se on yhtä kuin rakastaa kaikkia ihmisiä erotuksetta,
sen perustuksella, että kaikki ihmiset ovat saman kotoisen
elämänhengen, saman Isän lapsia.

Meidän ei ole rakastaminen omaisia enemmän kuin vieraita, se on,
meidän on rakastaminen vieraita sillä rakkaudella, jolla kykenemme
rakastamaan omaisiamme.

Mutta,--sanotaan tähän--rakkaus johonkin ihmiseen edellyttää, että
syvennyn tämän ihmisen sisälliseen olentoon. Mahdotontahan on siis
synnyttää rakkautta miljooneja olentoja kohtaan, koska nähtävästi
tarvitaan paljon aikaa oppiakseen rakastamaan yhtäkin sellaista
ihmistä, jota ennen ei ole rakastanut.

Tähän täytyy vastata, että rakkauden laajentumista ihmissydämessä ei
voi mitata lukumäärän mukaan, että, jos sisällisellä työllä olen
onnistunut hävittämään vastenmielisyyteni jotakin henkilöä kohtaan tai
olen oppinut rakastamaan semmoista ihmistä, johon minulla ennen ei ole
ollut mitään tunteita, niin, huolimatta siitä, että olen työni
kohdistanut johonkin erityiseen henkilöön tai henkilöryhmään, minä olen
samalla joka suunnalle laajentanut rakkauden kykyä, se on, minun on nyt
helpompi rakastaa kaikkia muitakin ihmisiä, joita ennen en ole
rakastanut tai joihin olen tuntenut vastenmielisyyttä.

Minulla on omaiset ja omaisrakkaus vaan sitä varten, että ymmärtäisin,
kuinka minun on rakastaminen vieraita. Toisin sanoen, omaisrakkauden
avulla minä ikäänkuin ymmärrän, että ja miten Jumala rakastaa niitä
ihmisiä, joita minä en vielä rakasta.

Kokemus näyttää sitäpaitsi, että juuri omaisrakkautta, mikäli se on
puhdasta ja itsekkyydestä vapaata, ei voi mielin määrin laajentaa ja
kasvattaa. Vai voiko kukaan sanoa onnistuneensa laajentamaan
rakkauttansa omaisiin? Kuka voi sanoa, että hän nyt rakastaa isäänsä
tai äitiänsä enemmän kuin ennen, nuorempana, tai että hän rakastaa
vaimoansa hellemmin kuin alussa, tai veljiänsä tai sisariansa tai edes
omia lapsiansa, enemmän kuin hän niitä on rakastanut? Ei kukaan.
Ihminen ei voi omin keinoin saada luonteesensa sisältymään suurempaa
rakkauskykyä kuin minkä se sisältää. Hän voi ainoastaan kohdistaa
rakkauskykynsä semmoisia ihmisiä kohtaan, joita hän ei ole ennen
rakastanut, ja siten oppia rakastamaan yhä useampia ihmisiä tai
ihmisryhmiä sillä rakkaudella, mikä hänellä on käytettävänään. Ja
silloin hänen omaisrakkautensakin vasta kirkastuu. Mutta jos hän
kohdistaa rakkauskykynsä yhä ja yhä omaisiinsa tarkoituksella näin
suurentaa tätä kykyä, niin pettyy hän surullisesti. Kaikki hänen
pyrintönsä särkyvät ja hän katkeroittaa sekä itsensä että ne, joita hän
luulottelee rakastavansa--Merkillistä on tältä kannalta tarkastella
ihmiselämätä. Merkillistä on nähdä, kuinka niitä tuhansia, miljoonia
ihmisiä, jotka eivät ole ymmärtäneet eivätkä koeta vapaaehtoisesti
toteuttaa Kristuksen ilmoittamaa uutta rakkauden oppia, elämän yhä
kovenevat kärsimykset tahtovat ikäänkuin väkisin johtaa tätä totuutta
kohden. Puhumatta nyt niistä ihmisen pääkärsimyksistä, joiden tarkoitus
on horjahuttaa hänen uskoansa omaan tulevaisuuteen ja lannistaa hänen
toiveitansa siihen, että muut ihmiset kesken omia asioitansa voisivat
joutaa häntä ajattelemaan, saati rakastamaan, tarkoittavat useimmat
muut tavallisimmista kärsimyksistä saattaa ihmistä siihen, että hän,
sen sijaan kuin ei ole tyytynyt omaisten ja vaatimattomien ystävien
rakkauteen, vaan tahtonut vieraiden rakkautta, nyt päinvastoin itse
oppisi vieraita rakastamaan. Tässä kohden on juuri syvin merkillisyys.
Sillä elämä näyttää ihankuin tahallaan tuovan ihmisen tielle vieraan ja
vihatun. Elämä tietää että jos hän oppii rakastamaan yhden vieraan
sillä rakkaudella, joka hänellä on käytettävänä, niin hän samalla ilman
muuta oppii kaikkia muitakin vieraita enemmän rakastamaan. Ja sentähden
se tavalla tai toisella liittää hänet tähän yhteen, pakottaa heidät
asumaan yhdessä, kärsimään yhdessä, suremaan ja iloitsemaan yhdessä.
Tämmöinen vieraiden ainesten yhdistäminen tapahtuu hyvin usein
esimerkiksi avioliittojen kautta. Minkä inhimillisen olosuhteen
ympärillä voisikaan ajatella enemmän kärsimyksiä kuin avioliiton!
Sattuu tosin usein, että avioliiton soimijat eivät ole toisillensa
henkisesti vieraita; mutta kuinka paljoa useammin käy niin, että
aistillinen viehätys yhdistää aviopuolisoiksi kaksi luonteeltaan ja
kehitykseltään toisilleen kokonaan vierasta olentoa,--että, kun
aistillinen tenho luonnon pakosta on kadonnut, nuo kaksi jäävät
seisomaan vastakkain, vento vieraina toisilleen ja tuntien yhä kasvavaa
kolkkoutta. Kuka mittaa silloin ne kärsimykset, joita heidän on
kestäminen, oppiakseen ehkä vasta elämänsä ehtoolla rakastamaan
toisiansa, hiljaa ja vaatimattomasti, niinkuin veli rakastaa sisartansa
ja sisar veljeänsä!--Eikö liene myöskin kyllin tunnettu se ilon ja
onnen täydellinen myrkytys, mikä perheessä voi olla välttämätön, jotta
anoppi oppisi rakastamaan miniätä ja miniä anoppiansa? Ja jos
kärsimykset todella opettavat anopin rakastamaan miniätä niinkuin hän
rakastaa omaa poikaansa, niin eikö hän silloin jo ole uusi ja
kirkastunut ihminen, jolle on enää mahdoton vihata ketään, vaan joka
rakastaa kaikkia?--Mutta miksi minä luettelisin esimerkkiä elämästä,
joka on jokaiselle tunnettu ja jota jokainen itse elää? Kuka
täysikäinen ihminen ei itse tietäisi, että elämämme todella on täynnä
tämmöisiä kärsimyksiä ja että ne kummallisella tavalla seuraavat meitä,
mihin ikinä koetammekin niitä paeta? Ja kuka ei olisi, nähdessään näitä
kärsimyksiä, ihmetellyt tai nurkunutkin kohtalon säälimättömyyttä!

Mutta kärsimykset ovat Jumalan rakkauden viimeinen todistus. Sillä ne
ovat aijotut niille vapaille ihmisille, jotka vapaasti hylkäävät
Kristuksen ilmoittaman rakkaudenopin, että he edes omien kärsimystensä
kautta ehdottomastikin löytäisivät oikealle tielle. Eikö totta, yksi
askel vielä Jumalan puolelta--ja koko siitä tahdon vapaudesta, josta
ihminen itse ylpeilee ja joka antaa hänelle arvon olla Jumalan kuvan
kaltainen, ei ole mitään jäljellä!

Mainitsemani Kristuksen sanat eivät ole mitään satunnaisia
lausumistapoja, vaan sisältävät ytimen Kristuksen rakkaudenopista. Ne
ilmaisevat ihmisille kokonaan uuden näkökannan, josta luonnollisella
ihmisellä ei ole aavistustakaan. Ne tarkoittavat, niinkuin tarkoittaa
kaikki, mitä Kristus on sanonut, Jumalan valtakunnan perustamista
ihmisten keskuuteen, valtakunnan, jossa ihmiset riippuvat yksistään
Isästä ja hänen tahdostaan.

Sentähden tämä oppi ulottuu kaikkiin olosuhteisin, mitkä ovat meidän
maailmassamme suinkin mahdolliset:

Minulla on tosin omaisrakkaus siksi, että ymmärtäisin miten minun on
vieraita rakastaminen. Mutta ei siinä kyllä.

Minulla on kotirakkaus, että minä oppisin rakastamaan vieraita koteja,
että ymmärtäisin kaikki kodit niiksi sijoiksi, joissa asuu minun
veljiäni ja sisariani,--minun oman isän lapsia.

Ja vieläkin enemmän.

Minulla on isänmaa, ja minä rakastan sen kansaa ja sen kieltä, vain
ymmärtääkseni, kuinka minun on rakastaminen vieraita maita, vieraita
kansallisuuksia ja vieraita kieliä, se on, ymmärtääkseni taaskin, että
kaikki eri kansallisuudet ovat saman Isän lapsia, joita hän rakastaa
niinkuin meitä. Jos siis olen yhtynyt Isään, niin täytyy minun tässäkin
asiassa pitää hänen rakkauttansa, joka kohtaa kaikkia erotuksetta,
ainoana ohjeena, eikä hakea maailman opeista mitään erikoista ohjetta,
joka sallisi minun rauhassa rakastaa omaani ja vihata vierasta. »Te
kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas. Vaan
minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, että te olisitte teidän
Isänne pojat, joka on taivaissa.»

Aivan niinkuin omaisrakkaus ei voi kasvaa ennenkuin olen oppinut
rakastamaan vieraita niinkuin omaisiani, aivan samalla tavalla ei voi
olla mitään hyötyä siitä, että minä koetan puhaltaa hehkuksiin
isänmaanrakkauden. Todellinen rakkauskykyni ei siitä liikahda
nimeksikään ylöspäin, vaan sen sijaan kasvaa kansallisylpeyteni, johon
tosi rakkaus päinvastoin tukehtuu. Ja kansallisylpeys kasvattaa minulle
yhä yltyvän kansallisvihan vieraita vastaan. Kaikki kansallisuudet
elävät siinä maailman uskossa, että he menisivät suinpäin turmioon, jos
seuraisivat uutta totuuden oppia. Ja sentähden he sulkevat rajansa ja
koettavat kaikin tavoin nostattaa kansan rakkautta omaan itseensä.
Mutta kuka taaskin mittaa ne veriset kärsimykset ja ne raskaat taakat,
joita kansojen on kestäminen tullaksensa vihdoin pakostakin tämän
saman totuuden tielle, avatakseen rajansa selko selälleen ja oppiakseen
toistensa tarpeita palvelemaan ja toisiansa rakastamaan niinkuin
omaansa!

Vielä minun täytyy ottaa puheeksi pari kohtaa.

Olen sanonut, että esimerkiksi äiti, vaikka kuinka koettaisi suurentaa
rakkauskykyänsä omiin lapsiinsa, ei sitä voi tehdä. Hänen yrityksensä
tulevat päättymään--ja melkein aina päättyvätkin--siihen, että hän yhä
enemmän antautuu vaan lastensa ruumiillisen hoidon ja aineellisen
hyvinvoinnin palvelemiseen.

Ainoastaan yhdessä tapauksessa voi todellinen rakkauskyky suureta.
Siinä tapauksessa, että äiti oppii rakastamaan vieraita lapsia niinkuin
omiansa, ei ainoastaan tunteissa, vaan teoissa. Sillä silloin hän itse
on muuttunut uudeksi ja kirkastuneeksi ihmiseksi, joka tietää, mitä
hänen omat lapsensa ovat ja mitä he tarvitsevat. Hän rakastaa heitä
Jumalan rakkaudella, joka ei voi suureta vaan siksi, ettei sitä voi
mitata.

Jos sen rakkauden ohjeena, jolla meidän on vieraita lapsia
rakastaminen, on se rakkauskyky, jolla voimme rakastaa omiamme, niin on
ihanteena sille rakkaudelle, jolla meidän on omia lapsiamme
rakastamisen, Jumala itse.

»Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan
Poikansa----»

Mitä tämä merkitsee inhimillisesti?

Se merkitsee, että meidän ei ole rakastaminen omia lapsiamme niinkuin
kana rakastaa poikiansa, vaan henkisesti, niin, että jos meidän
lapsemme, opittuansa meiltä totuuden, sanoisi: »isä ja äiti, minä näen,
että totuus minua vaatii uhraamaan henkeni sen edestä, ja minä olen
tullut jättämään teille hyvästiä», niin me emme ottaisi häntä syliin
estääksemme häntä tästä teosta, vaan ottaisimme hänet syliin
siunataksemme hänet siihen.




15.


Mistä syystä en ruvennut tuomariksi.


  »Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.» (Matth. 7:1.)

Kirjanoppineet ja fariseukset toivat kerran Jeesuksen eteen, joka istui
temppelissä ja opetti kansaa, huoruudessa tavatun vaimon, ja sanoivat:
»Laki käskee meitä, että tämmöiset ovat kivillä surmattavat. Mitäs sinä
sanot?»

He kysyivät näin, koska tiesivät Jeesuksen opettavan, että ihmisen
tulee kuunnella ainoastaan taivaallisen Isänsä ääntä eikä tuomita
ketään. Ja he toivoivat siis, että hän olisi nyt sanonut heille
jotakin, joka oli heidän omaa lakiansa vastaan.

Jeesus, tietäen tämän, kumartui ja kirjoitteli vaan sormellansa maahan,
tahtomatta ensin vastata mitään. Mutta kun he yhä vaativat vastausta,
ojensi hän itsensä, ja sanoi heille:

»Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä.»----

Jos nyt Jeesus olisi antanut toisen vastauksen ja sanonut heille jonkun
rangaistuslajin, joka olisi lain mukaan ollut tähän rikostapaukseen
sovitettava, niin kenen tahdon mukaan hän silloin olisi menetellyt? Hän
olisi menetellyt »kansan tahdon» mukaan, »kansan oikeudentunnon»
mukaan, joka on lausuttu kansan laissa. Hän olisi myöskin tehnyt
itsensä tuomariksi.

Mutta hän ei niin tehnyt, vaan sanoi, että ruvetkoon se tuomariksi,
joka tuntee olevansa synnitön.

Samaa opetti hän vuorisaarnassansa, kun suorin sanoin kielsi
tuomitsemasta:

»Miksi näet raiskan, joka on veljes silmässä, etkä huomaa malkaa
omassasi? Taikka kuinka sinä sanot veljellesi: odotappas, minä otan
raiskan silmästäsi, ja katso, malka on omassa silmässäs? Sinä
ulkokullattu, heitä ensin malka ulos silmästäsi, ja katso sitten,
kuinka saisit raiskan ulos veljesi silmästä.»

Ja kuinka hän olisi voinut ruveta tuomariksi, joka määrää rangaistuksia
pahoille ja siis vetoo inhimilliseen pakkovaltaan, kun hän itse juuri
oli antanut näille ihmisille uuden lain, että pahoja ei pidä
väkivallalla vastustaa?

Kristuksen opetus on siis selvä.

Juuri näistä syistä oli nyt minunkin valittava Isän tahdon ja
yhteiskunnan tahdon välillä.

Jos minä olisin tullut tuomariksi, olisi minun pitänyt vannoa
tuomarivala. Mitä se on se tuomarivala? Minun olisi pitänyt vannoa,
että tulen seuraamaan »kansan tahtoa» eli »kansan oikeudentuntoa»
semmoisena kuin se ilmaantuu kirjoitetussa laissa, se on, että tulisin
tämän kansan tahdon toimeenpanijaksi, sen kätyriksi, tuomitsemaan sen
nimessä niitä, jotka lakia rikkovat.

Mikä on kansan tahto? Kuinka se on saatu selville? Kuinka voin olla
varma siitä, että se on kansan tahto, joka on vaatinut esimerkiksi
kuolemanrangaistuksen rikoslakiimme? Taikka jos valtiopäivälaitoksemme
on todella niin merkillinen ja viisaasti kokoonpantu ihmekalu, että sen
avulla on käynyt mahdolliseksi päästä kansan tahdon perille, niin mitkä
takeet minulla voivat olla siihen, ettei ole päästy ainoastaan kansan
tahdon vaan myöskin sen oikeudentunnon perille? Sillä onhan kansan
tahto jotakin ihan toista kuin kansan oikeudentunto. Vai voivatko
valtiopäivät saada aikaan senkin, mikä jokaiselle yksityiselle on
itsensä suhteen niin vaikea saavuttaa,--sen, että kansa todella rupeaa
tahtomaan sitä, mitä se pitää oikeana?

Mutta olkoon, että valtiopäivämiehet voivat äänestämällä päästä
selville siitä, mikä on kansan oikeudentunto. Niin ollen jääpi jäljelle
vaan se kummallinen seikka, että oikeudentunto, se on: omatunto, joka
pitäisi olla sama kaikilla ihmisillä, voi olla erilainen kansalla kuin
sen yksityisillä jäsenillä.

Minun olisi nyt vannominen, että tahdon ottaa noudattaakseni »kansan
tahtoa», joka suurimmaksi osaksi edellyttää erilaista oikeudentuntoa,
kuin mikä minulla on. Vala on Jumalaan vetoova lupaus ihmisille, että
tulen menettelemään heidän tahtonsa mukaan.

»Taas te kuulitte sanotuksi vanhoille: älä vanno väärin, vaan pidä
valas Herralle. Vaan minä sanon teille: älkäät ensinkään vannoko.»
(Kolmas käsky vuorisaarnassa.)

Ja todellakin,--kuinka voisin täyttää Isän tahtoa, ja samalla kertaa
valalla sitoutua noudattamaan ihmisten tahtoa, joka lakikirjassa löytyy
edeltäpäin ilmoitettuna kutakin tapausta varten! Isän tahto on siitä
omituinen, että se kussakin eri tapauksessa osoittaa minulle, miten
minun on menetteleminen. Olen antautunut kokonaan tälle Isän tahdolle,
ja se johtaa minua nykyisyydestä nykyisyyteen. Nyt minä hänelle
itsellensä vannoisin, että vastaisuudessa tulen erityisissä tapauksissa
aina noudattamaan jotakin muuta kuin hänen tahtoansa!

Jos aijon aina seurata Jumalaani, niin en voi samalla kertaa vannoutua
jollekin muulle.

Jos minä olen valalla sitonut toimintavapauteni, on minun mahdoton edes
ajatella Jumalan tahdon täyttämistä. Pelko, että tämä tahto
näyttäytyisi ristiriitaiseksi virkavelvollisuuteni kanssa, tekee
minulle tarpeelliseksi ajatella Jumalaa niin vähän kuin mahdollista.
Minun täytyy nimenomaan oppia panemaan hyvin vähän arvoa sille
sisälliselle äänelle, joka tahtoisi nousta virkavelvollisuuksia
vastaan.

Mahdoton on harjoittaa yhteiskunnallista pakkovaltaa Jumalan nimessä
tai edes Jumala ajatuksissa. Ainoastaan kirjoituksissa ja
juhlallisemmissa puheissa voi tavata väitteitä, että niin tehdään.
Mutta itse asiassa ensimmäinen vallanharjoitus ehdottomasti karkoittaa
Jumala-ajatuksen. Pakkovallan harjoitus ajan pitkään saattaa ihmisten
uskonnollisen elämän supistumaan vaan jonkinlaiseksi sisälliseksi,
personalliseksi erikoiselämäksi, jolla ei ole mitään yhteyttä
jokapäiväisen yhteiskunnallisen elämän kanssa, ja luopi heille ahtaan
käsityksen Jumalasta, joka ei tahdo mitään tästä elämästä tietää.
Kuinka hullunkuriselta heistä tuntuisikaan sekoittaa Jumalan tahtoa
johonkin yhteiskunnalliseen kysymykseen!

Ja kumminkin, kaikki riippuu siitä, että me tunnustamme Isän tahdon
ainoaksi ratkaisijaksi niissä kysymyksissä, joita elämä eteemme
asettaa.

Perustumatta Kristuksen nimenomaisiin sanoihin ja opetuksiin, voi saman
asian--ettei meidän ole tuomitseminen--todistaa myöskin välittömästi
hänen rakkaudenoppinsa avulla.

Silloin sanon, että syy, miksi en voinut ryhtyä tuomarintoimeen, oli
se, että minun olisi pitänyt tuomita rangaistukseen niitä, joita minun
oli rakastaminen niinkuin omaa isääni tai äitiäni tai veljeäni tai
sisartani tai parasta ystävääni.

Jos kuvailen, että isäni olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen
tekoon, joka on laissa rangaistuksen alainen, niin en minä olisi voinut
tuomita häntä. En tarvitse kauan ajatella ymmärtääkseni, mistä syystä
vanhan isäni tuomitseminen olisi vastoin Jumalan tahtoa. Minä en voisi
tuomarinistuimelta katsoa isääni silmiin, sen rakkaussuhteen vuoksi,
joka välillämme vallitsee. Hän tuntee minut, on nähnyt minun kasvavan
silmäinsä edessä ja on minua pienuudesta pitäen rakastanut. Samaten
minä tunnen hänet, olen häntä kunnioittanut ja rakastanut ja nähnyt
omin silmin hänen harmaantuvan. Kuinka hyvin minä tiedän, ettei mikään
rangaistus voi tässä olla paikallaan, ettei mikään rangaistus ole
suinkaan omiansa häntä parantamaan, vaan että siihen tarvittaisiin
jotakin ihan toista, jotakin sisästäpäin vaikuttavaa. Sillä minä, joka
tunnen hänet, tiedän, kuinka syvältä ovat haettavat hänen tekonsa syyt,
kuinka monet asianhaarat ja kuinka lukemattomat erikoisseikat, joista
vieraalla ei voi olla aavistustakaan, ovat vaikuttaneet, että hän on
se, mikä hän on. Onnettoman isän rikos minua vaan vetää rakastamaan
häntä entistä enemmän, ja nimenomaan tuntuu moittivan, etten ole
kylläksi häntä rakastanut, mutta ei missään tapauksessa käske
tuomitsemaan häntä.

»Mutta,--sanotaan tähän,--ei ole kysymyskään hänen parantamisesta.
Tiede on aikaa sitten luopunut siitä teoriasta, että rangaistuksen
tarkoitus muka olisi parantaa rikoksentekijöitä. Kysymys on vaan siitä,
että tässä tapahtuu oikeus. Oikeus on Jumalan tahto. Ankaran
jumalallisen oikeuden mukaan, sinun velvollisuutesi olisikin tuomita
isäsi, mutta laki on kuitenkin, erityisiin seikkoihin nähden,
vapauttanut tuomarin tästä velvollisuudesta, käskien hänen semmoisissa
tapauksissa jäävätä itsensä.»

Minä säpsähdän ja alan horjua. Mielessäni välähtää kertomus
roomalaisesta sotaherrasta, joka pelkästä oikeudentunnostaan tuomitsi
oman poikansa surmattavaksi.--Olisiko todellakin Jumalan tahto, että
minä tuomitsisin isäni? Ja pitääkö minun todellakin kiittää
inhimillistä armahtavaisuutta siitä, että minulle on tässä kohden
vaatimukset lievennetyt? Ei, minä olen vannoutunut Jumalan tahdolle,
minä tahdon täyttää sen kokonaan, minä en huoli mistään
lievennyksistä.--Ja ylevä oikeudentunto täyttää koko minun olentoni,
kun nyt olen voittanut inhimillisen heikkouteni ja kun pidän kädessäni
loukkaamattoman, ikuisen oikeuden vaakaa. Ja minä tunnen ikäänkuin
Jumalan pyhyys virtaisi minun kauttani.

Mutta juuri ennenkuin lausun tuomion, katsahtaa vanha isä minuun, ja
meidän silmät kohtaavat toisensa. Isäni katse yhtäkkiä muistuttaa
minulle koko entisyyteni. Hän tietää kaikki, kaikki, mitä siellä on
ollut;--tietää senkin, kuinka minä kerran menettelin alhaisesti,--
punastun vieläkin kun sitä ajattelen.--Ja samassa hetkessä minä
lutistun alas siltä pyhän oikeuden jalustimelta jonne olin kohoutunut.
Minä häpeän enin, että olin sinne osannutkaan kohota. Minä häpeän, että
olin kohonnut sinne, missä ei ollut ollenkaan minun paikkani. Juuri
jumalallisen oikeuden edessä minä häpeän. Juuri jumalallisen oikeuden
valo syöksee minut tuomarinistuimelta ja käskee minun punastumaan sen
edessä, jota aijoin tuomita.

Aivan samat tunteet minussa risteilisivät, jos minun olisi
tuomitseminen veljeäni, tai sisartani, tai omaa vaimoani. En luule
myöskään, että yksikään poika voisi oikeudentuntonsa perustuksella
toivoa yhteiskunnallista rangaistusta esimerkiksi omalle äidillensä.

Se on äitini ja minun välillä elävä rakkaus, joka tekee minulle niin
selväksi, että minun ei ole tuomitseminen.

Yhtä vähän minä voisin tuomita semmoisia ihmisiä, jotka eivät ole minun
omaisiani, vaan joita kumminkin olen oppinut rakastamaan niinkuin
omaisiani.

Ja juuri siksi, että se on rakkaus, joka minulle asian selvittää, en
minä tarvitsekaan erityisesti Jumalan välitystä tässä tapauksessa
ymmärtääkseni, ettei minun ole tuomitseminen. Inhimillinen luontoni sen
minulle jo selvittää.

Sitävastoin tarvitsen nimenomaan Jumalan välitystä, ymmärtääkseni, että
tuomitseminen on yhtä paljon hänen tahtoansa vastaan myöskin niihin
henkilöihin nähden, joita minä en rakasta niinkuin omaisiani. Kun vaan
jätän Jumala-ajatuksen mielestäni, olen minä nimittäin taas valmis
vähitellen vetämään ylleni pyhän oikeuden kaapun, sen mukaan kuin on
kysymys minulle vieraammista olennoista. Jos on kysymys toveristani,
joka pankinvirkamiehenä on tehnyt kassanvajausrikoksen, olen minä vielä
kahden vaiheilla. Sääli tosin tahtoisi ottaa voiton, mutta minä voin
sen myöskin pudistaa päältäni, ja silloin minun itserakkauttani jo
melkein kutkuttaa se kärsimys ystävän puolesta, jonka minä
oikeudentunnon nimessä muka otan kantaakseni. Jos saman rikoksen tekee
minulle tuntematon henkilö, niin, vaikka hänen oma äitinsä hyörisi
ympärilläni ja koettaisi saada mieltäni järkähytetyksi, en minä voisi
muuta kuin hymyillä tuon äidin lapsellisuudelle. Minun oikeudentuntoni
on silloin jo horjumaton.

Kunnes vihdoin tullaan siihen ihmisryhmään, joka on minulle enin
vieras. Se on se ihmisryhmä, jota sanotaan alemmaksi
yhteiskuntakerrokseksi. Tässä ei ole enää edes oikeudentunnosta
kysymys, tässä on vaan »päivänselvää», että heitä on tuomittava. Vai
vieläkö niitä pitäisi jättää rankaisematta, noita tappajia, varkaita ja
huorintekijöitä! Täällä minä tunnen, mitä en tuntenut silloin, kuin oli
kysymys sen yhteiskuntaluokan jäsenistä, johon itse kuulun, jolloin
rangaistus tuntui vaan semmoiselta välttämättömältä pahalta, mistä
oikeuden vuoksi ei sopinut ketään vapauttaa. Täällä minä nimittäin
vasta tunnen että suorastaan vihaan heitä ja heidän rikoksiansa, ja
että pidän rangaistusta erittäin sopivana heidän rikostensa
kostokeinona.

Mutta jos nyt minun on näitäkin ihmisiä rakastaminen niinkuin saman
Isän lapsia!

Jos minun täytyy osata ymmärtää ja olla tuomitsematta heitä, niinkuin
ymmärrän ja olen tuomitsematta isääni tai äitiäni tai veljeäni tai
sisartani tai parasta ystävääni!

Tai jos minun tässäkin täytyy asettua puhtaan oikeuden kannalle, niin
mitä sanoo minun omatuntoni?

Se sanoo, että minun suhteeni heihin on kahdenlainen, riippuen siitä,
ajattelenko vaan omaa suhdettani heihin vai ajattelenko heidän ja minun
välilleni meitä yhdistävää Isää.

Edellisessä tapauksessa minä todellakin esiinnyn tuomarina heihin
nähden. Minun on todellakin melkein mahdoton ymmärtää, mikä
oikeudentunto voisi kieltää minua tuomitsemasta tavallisia tappajia ja
varkaita. Sitä paitsi asettaa tässä minun sivistyksenikin minut heidän
yläpuolelleen ja ikäänkuin oikeuttaa minun tuomarinasemaani. Minähän
tiedän ja ymmärrän, että tappaminen ja varastaminen on väärin, mutta he
eivät sitä ymmärrä. Ja sentähden minun täytyy pitää huolta siitä, että
he rangaistuksen avulla sitä vähitellen oppisivat ymmärtämään. Toisin
sanoen, tässä ei ole ratkaisevana enää oikeudentunto, vaan itse
rangaistuksen tarpeellisuus.

Mutta jälkimäisessä tapauksessa, kun nimittäin ajattelen meidän
suhdettamme toisiimme saman Isän lapsina, minä taaskin kukistun
tuomarinasemaltani. Ja tällä kertaa on kukistumiseni vieläkin
täydellisempi. Ei mitään, ei mitään jää minusta jäljelle Jumalan
kasvojen edessä. Musta verkatakki, kiiltokaulus, kultanappi
kaulahuivissa ja suippopäinen parta eivät tule otetuksi ollenkaan
lukuun. Ne olivat äsken minulla ulkonaisena tunnusmerkkinä siihen, että
minä olin sivistyksessä ja kehityksessä heidän yläpuolellaan ja siis
sekä oikeutettu että velvollinen heitä tuomitsemaan. Nyt ne hävettävät
minua ja minä en tiedä, mihin niiltä lymyisin. Sillä sivistyksen, jota
niiden oli tarkoitus edustaa, Jumalan edessä tuomitsee minua itseäni.

Astuessani Jumalan eteen vastaamaan siihen, mikä on oikeuttanut minua
muiden tuomariksi, ja riisuttuani siis yltäni kaiken tuon ulkonaisen
asun, jolla täällä tietysti ei ole mitään merkitystä,--mikä häpeän puna
nousee kasvoihin, kun minun eteeni aukeaa minä kaikessa
alastomuudessaan!

Minun täytyy katsoa ympärilleni nähdäkseni olenko todella yksin
ajatusteni kanssa, ettei minua kukaan yllättäisi.

Kuinka outo on tämä näky, kuinka tottumaton minun silmäni on siihen!

Onko tuo teko, jonka muisto nousee nyt esiin oltuaan tähän asti kuin
maanpakoon karkoitettuna ajatuksistani,--onko se todellakin minun!--Ja
tuo toinen, jota en ole koskaan voinut loppuun asti ajatella ilman että
kaikki on minun sisässäni kouristunut.

Kuinka minä olinkaan saattanut unohtaa nuo tekoni niin kokonaan, etten
kymmenkuntaan vuoteen kertaakaan ollut niitä toden teolla ajatellut! Ne
eivät olleet astuneet mieleeni edes silloin, kuin olin luullut
arvostelevani sisäistä itseäni. Ne eivät olleet vähimmässä määrässäkään
antaneet väriänsä sille minulle, jona itseäni pidin.

En voi ajatella itseäni noiden tekojen yhteydessä. Minulla ei ole
mitään kuvaa semmoisesta minuudesta, jossa noilla teoilla olisi jotakin
osaa. Se olisi sentähden minusta ihan mieletöntä, jos joku tahtoisi
kaivaa ne semmoisinaan esille, ottaa ne erikseen tarkastaaksensa ja
antaa niiden perustuksella arvostelun minusta.

Mutta minähän olen valmis ottamaan tarkastaakseni muiden ihmisten
tekoja ja langettamaan niiden perustuksella tuomion--aivan riippumatta
siitä, missä yhteydessä nämä teot olivat tekijän sisäisen minuuden
kanssa, tuntematta ollenkaan näitä ihmisiä,--ainoastaan ilmiantajan tai
yleisen syyttäjän ilmoituksesta!

Minä olen sivistynyt ihminen ja minä pidän rangaistusta aivan
välttämättömänä rikoksentekijöille. Ja minä olen ollut valmis ottamaan
elämäntehtäväkseni poimia tämmöisiä tekoja, tutkia, arvostella ja
tuomita niitä, semmoisina kuin ne joutuvat syytteesen ja tulevat
todistetuiksi.

Minä olen sivistynyt ja ymmärrän, että yhteiskunnan turvallisuus vaatii
rangaistusta.

Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on
välttämätön tappajalle,--ja kumminkin tietää Jumala, että minä
kriminaalisesti täysikäisenä opetin pienen tyttölapsen samaan
paheeseen, jota itse harjoitin,--että minä näin tehdessäni
täydellisesti aavistin, minkä vaaran alaiseksi minä lasta saatoin. Ja
vaikka tiedän, että lapsi kuoli aikasin, ja vaikka epäilen itseäni
siihen syylliseksi, en minä sivistykseni perustuksella sittenkään mene
yleisen syyttäjän luo antaakseni itseäni ilmi, enkä millään tavalla
katso itselleni hyödylliseksi tai yhteiskunnallisen turvallisuuden
vaativan, että minä kärsisin rangaistuksen.

Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on
välttämätön varkaalle,--ja kumminkin tietää Jumala, että minä eräässä
juhlatilaisuudessa toverieni kesken kokosin hattuun rahoja yhteisten
juomien tilaamista varten, mutta tilasin sitten juomia vähemmän summan
edestä, kuin minkä olin koonnut, sekä käytin näin kavalletun jäännöksen
vielä samana iltana omiin tarkoituksiini. Ja vaikka minä hyvin tiedän,
että tämmöinen kavallus ei ole vähempää kuin tavallinen varkauskaan,
niin ei minun sivistykseni sittenkään aja minua yleisen syyttäjän luo,
enkä minä ollenkaan joudu huoliin yleisen omistusoikeuden
turvallisuudesta.

Ja mitä minä vielä kaikkea tiedänkään Jumalan edessä!

Jumalan edessä voi minun suurempi sivistykseni, se on, parempi
ymmärrykseni siitä, mikä on hyvä ja mikä paha, vähimmin oikeuttaa minua
tuomitsemaan. Täällä tämä sivistys tuomitsee vaan minua itseäni.

Minä tiedän, että minussa on itu, mahdollisuus, kaikkiin niihin
rikoksiin, joita kriminaalipsykologiiassa luetellaan ihmisten
tekemiksi. Ja tiedän vielä, että tämä itu olisi voinut kasvaa ja
kehittyä teoiksi, jollei minua olisi huolellisella kasvatuksella jo
alusta pitäen ohjattu oikealle tielle,--ellen olisi alituisesti nähnyt
ympärilläni hyviä esimerkkiä ja aatteellisia harrastuksia, jotka minua
johtivat hyvään ja haihduttivat rumat ajatukseni,--ellei minulla olisi
ollut tarpeeksi millä nälkääni sammuttaa, millä vaatettaa itseäni,
millä nauttia lämmintä, kodin rauhaa, virkistyksiä...

Enkä minä siis voi tuomita niitä, joilla ei ole osaa minun
sivistyksestäni,--jotka ovat saaneet yksin taistella sisälliset
taistelunsa ilman kasvatusta ja opetusta, ilman ympäristön ohjausta ja
ilman mitään aavistustakaan aatteellisista harrastuksista. Minä voin
Jumalan edessä tuntea vaan sitä suurempaa edesvastausta siitä, että
minulla on tätä kaikkea ja heillä ei ole. Jumalan edessä minun elämäni
ei saa olla muuta kuin alituista pyrkimistä tämän erotuksen
poistamiseen. Jumalan edessä ne heidän tekonsa, joita minä sanon
rikoksiksi, eivät tuomitse muita, kuin minua itseäni. Sillä minä en ole
rientänyt jakamaan heille sivistystä, vaikka olen nähnyt, että he ovat
pimeydessä; en ole antanut heille omastani, vaikka minulla on
yltäkyllin ja enemmänkin, ja he ovat puutteessa; en ole tehnyt mitään,
saattaakseni heidät vertaisikseni ja heidän elämänsä semmoiseksi, että
heidän olisi yhtä tarpeeton ja yhtä vaikea tehdä yhteiskunnallisia
rikoksia, kuin on minun.

Siellä siis, missä maailman käsityksen mukaan tuomari on enin
paikallaan, siellä Jumala suurimmalla voimalla osoittaa hänet viralta.




16.

Tasa-arvoisuus.


  »Te tiedätte, että ne, jotka ovat asetetut kansain päämiehiksi,
  hallitsevat heitä, ja heidän ylimmäisillänsä on valta heidän
  ylitsensä. Mutta ei niin pidä oleman teidän keskenänne. Vaan joka
  teidän seassanne tahtoo suurin olla, se olkoon teidän palvelijanne;
  ja joka teistä tahtoo tulla ensimmäiseksi, hän olkoon kaikkein orja.»
  (Mark. 10:42-44).

  »Kansain kuninkaat valitsevat heitä, ja joilla valta on heidän
  ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi. Mutta ette te niin.
  Vaan joka teistä suurin on, se olkoon niinkuin nuorin; ja joka
  ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se, joka palvelee. Sillä kumpi
  suurempi on, sekö joka aterioitsee, vai sekö, joka palvelee? Eikö se,
  joka aterioitsee? Mutta minä olen teidän keskellänno niinkuin se,
  joka palvelee.» (Luk. 22:25-27).

  »Sittenkuin hän oli pessyt heidän jalkansa, ja vaatteensa ottanut,
  istui hän taas ja sanoi heille: Tiedättekö, mitä minä teille tehnyt
  olen? Te sanotte minun Mestariksi ja Herraksi, ja te sanotte oikein,
  sillä minä myös olen. Sentähden jos minä, joka olen Herra ja Mestari,
  olen teidän jalkanne pessyt, niin pitää myös teidänkin toinen
  toisenne jalat pesemän. Sillä minä annoin teille esikuvan, että te
  niin tekisitte, kuin minä tein teille. Totisesti, totisesti sanon
  minä teille: ei ole palvelija suurempi herraansa, eikä sanansaattaja
  suurempi kuin se, joka hänet lähetti.» (Joh. 13:12-16).

Jotkut sanovat:

»Myönnämme kyllä, että Kristuksen rakkaudenoppi, jos pääsisi ihmisten
joukossa valtaan, voisi muodostaa maailman uudestaan; mutta me
epäilemme, voiko se päästä valtaan meille käsitettävässä
tulevaisuudessa. Sillä asia ei ole vielä sillä autettu, että kaikki
ihmiset tietävät, että heidän pitäisi rakastaa vierasta niinkuin
omaista. Muutos parempaan päin voi tulla kysymykseen vasta silloin,
kuin kaikki ihmiset todella rakastavat vierasta niinkuin omaista.»

Tämä on nyt se tavallinen väite, jolla me koetamme vapautua meille
asetetuista vaatimuksista. Me teemme kysymyksen koko maailmaa
tarkoittavaksi, ja ilmaisemme sitten vaan surumme siitä, ettei tämä
maailma voi uutta oppia sulattaa. Samassa me emme enää ole
tietävinämmekään siitä, että vaatimus olisi ollut mitenkään meille
personallisesti tarkoitettu.

Tässä ei ole ollenkaan kysymys mistään toimenpiteistä, joilla maailma
opetettaisiin rakastamaan vieraita niinkuin omaisia. Tässä on kysymys
yksistään siitä, ilmoittaako Jumala jokaiselle yksityiselle tahtonsa
olevan semmoisen. Ja jos ilmoittaa, miten silloin tämän yksityisen on
suhtautuminen maailmaan. Tässä on siis yksinomaan kysymys yksityisen
suhteesta maailmaan, eikä ensinkään maailman muuttamisesta ensin meidän
ihanteittemme mukaiseksi.

Tosin voi yksityinen omastakin puolestaan sanoa, että hän kyllä myöntää
Jumalan tahdon olevan sellaisen, mutta että hän ei voi rakastaa kaikkia
ihmisiä niinkuin omaisiaan ja paraita ystäviään, ja että mitäpä silloin
siitä myöntämisestä kellekään olisi hyötyä.

Ja kuitenkin riippuu kaikki juuri siitä myöntämisestä.

Sillä jos minun onkin mahdoton heti oppia rakastamaan vieraita ihmisiä
niinkuin omaisiani, niin minun ei ole mahdotonta heti luopua kaikesta
siitä toiminnasta, jolla tieten tai tietämättä olen tätä Jumalan tahtoa
polkenut. Minun on mahdollista, niinkauan kuin en vielä osaa kaikkia
rakastaa, muuttaa elämäni niin, etten koko sen voimalla ja kärjellä
nouse suoraan Jumalan tahtoa vastaan. Minun on mahdollista juuri
ulkonaisessa suhteessani maailmaan asettua muiden ihmisten rinnalla
sille kannalle, kuin olisimme saman Isän lapsia.

Ensiksikin täytyy yksityisestä elämästäni kadota kaikki se, mikä on
suorana esteenä tälle rakkaudelle. Mikä siinä on esteenä? Kaikki
entiset pyrintöni; sillä ne ovat kaikki tarkoittaneet minun itseni
saattamista muiden edelle. Minä olen toivonut ja hakenut itselleni
edullista virkaa, ja olen ollut valmis kilpailemaan kaikkien muiden
kanssa tämän viran saamisesta. Ainoastaan siinä tapauksessa, että minun
oma veljeni olisi toivonut samaa virkaa, olisin minä luopunut
kilpailusta. Mutta minunhan täytyy rakastaa vieraita niinkuin veljeäni.
Onhan minun mahdoton rakastaa niitä, joiden edelle minä pyrin; sillä
mahdoton on minun yhtaikaa sekä toivoa heille kaikkea menestystä että
toivoa heidän joutuvan tappiolle. Koska en voi kilpailla veljeni
kanssa, jota rakastan, niin en voi, noudattaen Isän tahtoa, kilpailla
niidenkään kanssa, joita minun tulee rakastaa niinkuin veljiäni.

»Mutta,--sanotaan tähän taas,--melkein kaikkihan yhteiskunnallinen
elämä edellyttää tällaista kilpailemista muiden kanssa; kaikki
teollisuus edellyttää sitä, kaikki kauppa edellyttää sitä; jokainen
kaupunki on elävä kuva siitä, kuinka keskinäinen kilpailu synnyttää
edistystä ja uusia elämänmuotoja; ja katsoen inhimillistä elämää ja sen
hyörinää ikäänkuin yläpuolelta sitä itseään, meidän täytyy nähdä, että
oikeastaan ihmiset kilpaillessaan keskenään eivät tee muuta kuin
kilpailevat yhteiskunnan tai yleisön tarpeiden palvelemisessa: paras
viranhakijoista paraiten palvelee yhteiskuntaa, taitavin tehtailija tai
kekseliäin kauppias paraiten palvelee yleisöä.»

Tämä ajatustapa onkin itse asiassa nykyisen kansantaloudellisen
tieteilemisen pohjana. Tiedemiehet puhuvat tästä maailmanjärjestyksestä
aivan niinkuin se olisi heidän oma keksimänsä järjestelmä. He
selittävät sentähden peittelemättä ja avonaisesti, ettei ihmisen ole
itseltänsä kysyminen, mitä toisten tarpeita siveellisyys häntä käskee
palvelemaan, se on, mitä hän itse pitää muille hyödyllisenä,--vaan että
hänen on ainoastaan tutkiminen, mistä palveluksesta enin maksetaan;
sillä ainoastaan siten hän voi koota rikkauksia ja tulla
yhteiskunnallisesti hyödylliseksi. Vaikka hän siis palvelisi
esimerkiksi toisten tarvetta humaltumiseen, niin on se heidän
mielestään siveellisesti yhdentekevää. Ja kaikki muutkin ihmiset, kun
on kysymys uusista yhteiskunnallisista elämänmuodoista, vetoovat
niinikään tähän kilpailun lakiin aivan niinkuin se olisi heidän oma
säätämänsä, suurella vaivalla, vuosisataisilla ponnistuksilla ja kaiken
mahdollisen ihmisviisauden avulla pystytetty laki, jolla he ovat
perustaneet maailman onnen.

Ei mikään voi olla suurempi erehdys. Ihmiset eivät ole viisaudellaan
ottaneet mitään osaa sen lain säätämiseen, jonka nojalla he
itsekkäisimmissä puuhissaan tulevat sittenkin toinen toistaan
palvelleeksi. Se on Jumalan taloutta. Siinä vaikuttaa se sama Jumala,
joka osaa kääntää kaiken muunkin pahuutemme lopulta meidän
parhaaksemme.

Jos me siis tahdomme puolustaa itsekkäisyyttämme sillä, että vetoamme
kilpailun tuottamiin hyviin seurauksiin, niin on se samaa, kuin jos
sanoisimme, että meidän on tekeminen pahaa, jotta Jumala voisi sen
kääntää parhaaksemme.

Minun täytyy, jos tahdon Jumalan selvästi ilmoitettua tahtoa seurata,
luopua kaikista pyrinnöistä, jotka edellyttävät kilpailua ja vahingon
saattamista toisille.

Mutta sen yhteiskunnallisen toiminnan ala, jolla minä olin, tekee
estettä Jumalan tahdon täyttämiselle vielä kahdesta muusta yleisestä
syystä.

Ensimmäinen on se, että pyrkiessäni eteenpäin virka-uralla, minun
menestykseni tulee riippuvaksi joko yksityisestä henkilöstä tai
henkilöryhmästä. Ja riippuvaisuus synnyttää luonnon pakosta erityisen
suhteen minun ja heidän välillensä. Jos tämä suhde ei ole puhdasta
liehakoimista, niin se on vaan tavallista suosiontavoittelemista. Mutta
jollei se ole sitäkään, niin se voi olla salattua vihaa pakotetun
ulkonaisen kohteliaisuuden alla. Ei missään tapauksessa tätä suhdetta
määrää vapaa veljesrakkaus, joka ei voi perustua muuhun kuin tietoon,
että olemme syntyisin samasta Isästä. Minun on mahdoton rakastaa
tämmöisellä vapaalla rakkaudella niitä, joiden suosiosta
yhteiskunnallinen menestymiseni riippuu. Minun rakkauteni täytyy tulla
riippuvaksi tästä suosiosta, ja se sammuu heti kun suosio kääntyy
minusta pois tai joku nimitys tapahtuu minun ohitseni.

Toinen syy on se, että yhteiskunnallinen asema antaa minulle itselleni
vallan ja ylemmyyden niiden ihmisten yli, joiden päälliköksi minä
tulen. Sillä tämä minun valtani estää minua vapaasti suhtautumasta
niihin, jotka ovat sen alaisia. Minä tosin voin syyttää tästä heitä
itseään, koska he itse pitävät minua ylempiarvoisenaan ja ovat valmiit
minua kumartamaan ja matelemaan edessäni; minä en voi siis parhaalla
tahdollanikaan laskeutua täydellisesti heidän vertaisekseen. Mutta
samalla pelkään itse, että jos laskeutuisin, he ymmärtäisivät minut
väärin ja alkaisivat tuttavallisesti taputella minua olalle. Jos
esimerkiksi vahtimestarimme, jonka tehtävänä on muun muassa auttaa
päällystakkia ylleni, menettelisi näin, niin ei se olisi suinkaan
omiansa minussa herättämään ystävyyden ja veljeyden tunteita häntä
kohtaan.--Sen vuoksi minun on mahdoton rakastaa vapaalla, Jumalan
tahtoon perustuvalla veljesrakkaudella niitä, joita minun täytyy pitää
arvolleni sopivan välimatkan päässä itsestäni, olkoon tämä välimatka
sitten vaikka kuinkakin lyhyt ja tuntumaton.

       *       *       *       *       *

Heräämiseni kautta olin näin ihan aavistamattani ja kokonaan toista
tietä tullut takaisin keskelle nuoruuteni ensimmäistä ja minulle
läheisintä aatetta,--tasa-arvoisuutta kaikkien ihmisten välillä.

Mutta kuinka toisellainen, kuinka paljon syvempi ja totisempi oli nyt
tämä aate. Se ei ollut minun, se oli Jumalan.

Kaikki entiset yhdenvertaisuuden haaveeni, kaikki ajatukset, jotka
olivat tarkoittaneet yhteiskunnan vastaista kehittämistä tasa-arvoa
kohden, kaikki tieteelliset teoriiani, joilla olin oppinut näkemään
sekä entisyyden historiassa tätä kehitystä että vastaisuudessa tämän
kehityksen tietä,--se kaikki kadotti arvonsa. Minä olin noilla
aatteillani, luottamuksellani yhteiskunnan edistykseen, uskollani sen
tulevaisuuteen vaan oppinut miedosti ja silmät ummessa arvostelemaan
yhteiskunnan nykyisyyttä. Ja tätä minä olin tehnyt omaksi edukseni.
Sillä minähän olin ollut nuoruuteni aatteelle uskoton; olin täysin
voimin antautunut yhteiskunnallisen aseman ja vallan tavoittelemiseen
ja pyrkinyt aineelliseen varakkuuteen. Jos varhaisimmassa
nuoruudessani, jolloin minulla ei ollut mitään asemaa eikä mitään
rahoja, minun olikin oikeus hyökätä juuri yhteiskunnan nykyisyyden
kimppuun ja julistaa kaikki siinä kelvottomaksi, niin tämmöinen
menettely kävi yhä mahdottomammaksi mitä enemmän asemaa ja rahaa
minulla joko alkoi olla taikka oli toivo vastaisuudessa saada. Jokainen
olisi voinut sanoa minulle, että parasta olisi ensin ajatella omia
virheitänsä ja sitten vasta korjata toisten. Sentähden minun tuli hyvin
tärkeäksi ummistaa silmäni yhteiskunnalliselle nykyisyydelle, niinkuin
ummistin omalleni. Tiesinhän minä, että ne elivät ja hengittivät
paraikaa ne huono-osaiset, joilla usein oli nälkä ja kylmä eikä mitään
toiveita; tiesin, että ne päivä päivältä kärsivät yhä samaa aineellista
puutetta ja samaa henkistä pimeyttä. Samalla minä myöskin tiesin, että
itse yhä kartutin varojani ja tietojani, söin hyvin, pukeusin
lämpimästi ja asuin mukavasti, ja jos tulin itseäni työllä
rasittaneeksi minulla oli aina tilaisuus virkistyksiin ja huvituksiin.
Mutta minä selitin, että sekä edellinen että jälkimäinen tosiasia oli
seuraus pitkällisestä historiallisesta kehityksestä. Minä tahdoin kyllä
tutkia tätä kehitystä, miettiä sen syitä, ehdotella lakeja ja yleisiä
toimenpiteitä epäkohdan poistamiseksi. Mutta minä olin karttuvan ijän
ja opin perustuksella yhä selvemmin ymmärtävinäni, että syyt
eriarvoisuuteen ihmisten välillä olivat liian syvällä, liian kaukana
entisyydessä, että niitä olisi voinut yhtäkkiä korjata.

Sitävastoin ymmärsin nyt, että nämä »syyt» olivat minussa, ja että
niiden korjaaminen äkkiä tai vähitellen oli todellakin aivan minun
omassa vallassani.

Kun ymmärsin, mitä on tasa-arvo Isän tahtona,--tasa-arvo; joka perustuu
siihen, että me olemme saman Isän lapsia, niin minun täytyi hämmästyä,
kuinka kaukana juuri minä olin totuudesta. Kummallisella sokeudella
olin tähän asti, valittaessani ihmisten välillä olevaa eriarvoisuutta,
jättänyt ottamatta lukuun itseäni. Kun nyt käännyin itseeni, kohtasi
minua täällä se odottomaton ilmiö, että, vaikka kuvailin olevani
yhdenvertaisuuden lämpimin puoltaja, löysin kaikki esteet, jotka
tekivät yhdenvertaisuuden mahdottomaksi ihmisten välillä, juuri
itsessäsi. Minähän itse pyrin pois kaikesta tasa-arvoisuudesta, kun
kilpailin muiden kanssa päästäkseni heidän edelleen. Minähän itse,
huolimatta ylpeistä teoriioista, olin valmis kumartamaan esimieheltäni
suosiota ja mieltymystä. Ja minä itse katsoin välttämättömäksi pitää
alaisiani tarpeellisen välimatkan päässä.--Minähän itse, joka tein
työtä silloin kuin tahdoin ja sen verran kuin tahdoin ja niiden
aatteiden hyviksi kuin tahdoin,--palvelutin itseäni palkkaväellä, jotka
tekivät työtä kaksitoista tuntia päivässä ilman mitään vaihtelua tai
vapautta työssä ja semmoisesta paikasta, että juuri hengissä pysyivät.
Suutarit, räätälit, ajurit, kyyppärit, vahtimestarit, torimyöjät,
kadunlakasijat,--kaikkien näiden työ ei tarkoittanut muuta, kuin tehdä
mahdolliseksi minun mukavuuttani ja vapauttani.--Ja vihdoin, omassa
kodissanikin minä palvelutin itseäni palkatuilla palvelijoilla, joiden
kanssa en olisi saattanut syödä samassa pöydässä enkä olisi voinut
pakottaa itseäni kävelemään rinnakkain julkisella kadulla.

Nyt minulla ei ollut mitään keinoa, jolla olisin voinut selittää
olemattomaksi tai edes lieventää tätä ristiriitaisuutta »olevien
olojen» ja Isän tahdon välillä. En voinut epäillä, että minun oli juuri
itsestäni hävittäminen tämä inhimillisen eriarvoisuuden perustus, ja
tunnustaminen ei ainoastaan ajatuksissa vaan teossa veljikseni ja
sisarikseni ne henkilöt, joiden tehtävänä oli minua palvella kantamalla
ruokaa eteeni pöytään, korjaamalla jälkiäni, valmistamalla minulle
saappaita, vaatteita ja niin edespäin.

Enkä olisi koskaan ennen, kuin nyt, voinut aavistaa, että herrasmaisuus
oli todella siihen määrään syöpynyt koko minun olentooni,--minuun, joka
olin pitänyt itseäni läpitsensä »kansanvaltaisena» ja »vapaamielisenä».

Niinkauan kuin oli kysymys vaan myöntämisestä, että minun
velvollisuuteni oli asettua tasa-arvoiselle kannalle noiden ihmisten
kanssa, oli kaikki selvää ja luonnollista. Mutta kun sitten teossa
koetin palvella omaa palvelijatani, niin minun piti pakottamalla
pakottaa itseäni siihen, aivan kuin johonkin kuulumattomaan
nöyrtymiseen, ja kun minä sain itseni pakotetuksi, niin olin siitä
ilonen kuin lapsi jostakin urotyöstä!--Tai kun käskin itseni kovan
pyryn aikana kadulle lunta luomaan ja siellä tapasin erään tuttavan
taiteilijan, hämmennyin minä ja punastuin hänen edessään kuin olisi hän
tavannut minua missä sopimattomassa paikassa tahansa.

Erittäin kuvaavana tässä suhteessa täytyy minun mainita vielä seuraava
yritykseni.

Niiden veljieni joukosta, joiden herrana olin tottunut itseäni
pitämään, tuntuivat minusta suutarit olevan kauimpana minusta.
Tunnustan, että kun ajattelin itseni laskeutuvaksi johonkin
heikäläiseen työverstaasen pimeässä kivijalan alustassa, istuakseni
heidän viereensä ja oppiakseni heidän käsityötänsä, niin tuntui kuin
olisi vastaani lämähtänyt ylipääsemätön mahdottomuuden muuri. Tuhannet
vastasyyt tunkivat päähäni: Sehän olisi ihan turhaa; mitä sillä
voittaisin;--järjellinen työnjako;--ihmiskunnalle on enemmän hyötyä
minusta, jos kirjoitan, kuin jos valmistan saappaita;--suutarit
käsittäisivät minut väärin ja nauraisivat selkäni takana; muut ihmiset
selittäisivät käytökseni jonkinlaiseksi omituisuuden tavoitteluksi,
sanoisivat, että tahdon matkia Tolstoita, ja niin edespäin. Mutta
minulla oli niin selvänä ja niin kirkkaana tieto siitä, että olin
oikealla tiellä, että heti ymmärsin kaikki nuo vastasyyt tekosyiksi ja
tunsin, että jos olisin antanut niiden vaikuttaa, olisin tieten tahtoin
luopunut totuudesta. Mitä mahdottomammalta minusta tuntui, sitä
selvemmäksi minulle kävi, että minun täytyi astua tämä askel ja voittaa
kaikki vastenmielisyys. Tämä omituinen ristiriitaisuus vaan selvensi
minulle, kuinka kauas olin jo eksynyt totuudesta.

Kun olin päätökseni tehnyt, menin heti erääseen kenkäkauppaan, jonka
isännälle olin tuttu vanhana ostajana. Tässä kohtasi minua ensimmäinen
koetus. Miten esittäisin asiani suutarimestarille, joka ei tietysti
aavistanut mitään! Mitä hän ajattelisi minusta, kun saisi kuulla
omituisen pyyntöni!--Ja niin vahva oli minussa vielä luomani kuva
entisestä itsestäni, etten voinut pakottaa itseäni sanomaan suoraan,
että tahdon oppia suutarintyötä. Minä koetin puhuessa peittää
hämmennystäni ja käytin semmoista puhetapaa ja äänenpainoa, jolla
luulin onnistuneeni säilyttää hänessä rikkomattomana sen kuvan, mikä
hänellä, katsoen yhteiskunnalliseen arvooni, olisi pitänyt minusta
olla. Sillä hän ei ällistynyt. Sanoin hänelle, että muka halusin
läheisesti tutustua kaupunkilaisen käsityöläisluokan oloihin ja
elämäntapoihin, ja että senvuoksi tahdoin jonkun aikaa olla läsnä
heidän työverstaassaan, ja tehdessäni työtä yhdessä heidän kanssansa,
keskustella ja kysellä kaikkea, mikä heitä koskee. Suutarimestari
pitikin tuumaani järkevänä, enkä minä nähtävästi pudonnut hänen
silmissään vakavien herraskansalaisten rivistä.

Mutta kohtalo määräsi minulle uuden koetuksen tämän näin keskeneräisen
sijaan.--Suutarimestari ilmoitti, että niin mielellään kuin hän muuten
suostuisikin pyyntööni, oli se hänelle mahdoton verstaassa vallitsevan
ahtauden takia. Ja neuvoi puolestaan erään toisen luo, jolla olisi
sijaa enemmän.

Ennen lähtöäni käänsin vielä puheen toisaanne, johonkin leikilliseen
aineeseen, siten kokonaan silittääkseni mahdollisen häiriön hänen minua
koskevassa ajatusjuoksussaan.--Ja sittenkin tuntui minusta kuin olisi
hänen silmäyksensä seurannut minua vielä ovessa mennessäni ja
arvostellut: hm, eikö tuo siis olekaan niitä! Ja etäisyys hänestä
minuun ikäänkuin lyheni; hän varmaan piti nyt minua lähempänä
vertaisenaan, jonka kanssa sopii käyttäytyä tuttavallisemmin. Tunsin
selässäni hänen myhähdyksensä, ja se tuotti minulle todellista
kärsimystä.

Mutta tämä tunteeni ei nyt enää ollut semmoinen, etten olisi voinut
asettua sen ulkopuolelle ja arvostella sitä. Päinvastoin se juuri
selvitti minulle, että minä paraikaa taistelin koko entistä olemustani
vastaan, että minä olin pala palalta hävittämässä tuota kuvaa, joka oli
ollut entisen elämäni perustus. Kadulla ensimmäinen raikas tuulahdus
puhalsi mieleni puhtaaksi ja totuus oli taas minulle kirkkaana kuin
valo itse.

Viipymättä läksin toisen suutarimestarin luo. Ja hänelle sain sanotuksi
yksinkertaisesti ja suoraan, että tahdon oppia suutarintyötä, ja pyysin
päästä hänen verstaaseensa. Ehdot hän sai määrätä niinkuin itse tahtoi.
Hän tosin kummasteli pyyntöäni, mutta ei pannut vastaan.

Kuitenkin vielä täälläkin tahdoin edes vähän parsia rikki revittyä
kuvaani ja lisäsin sittenkuin olimme sopineet ehdoista, että
tarkoitukseni oli samalla oppia tuntemaan työväen oloja.

--Jaa, jaa, tietysti, kyllä ymmärrän, herra on vissiin kirjailija
taikka niin--?

Minä ajattelin, että varsinainen koetus alkaa kumminkin vasta tuolla
verstaassa ja että siis on yhdentekevää vaikka tämä täällä jäisikin
väärään käsitykseen.

Hän oli heti valmis, auttoi minulta päällystakin ja saattoi minut
verstaaseeensa.

Se oli pienen- ja pimeänlainen huone, jossa ensi katsaukselta näytti
vallitsevan epäjärjestys ja likaisuus. Valo tuli ylhäältä, kivijalan
soikeista ikkunoista. Ilma oli huoneessa tukahuttavan lämmin.

Kaikki miehet ja pojat lakkasivat heti naputtelemasta ja koputtelemasta
tekeleitään, kun näkivät minut, jonka isäntä nyt toi heidän eteensä.

--Tämä herra tässä--sanoi hän heille ikäänkuin esitellen minua,--tahtoo
oppia suutarin työtä. Tiironen siirtyy tänne lähemmäs Tourusta ja Sarén
vähän sinnemmäs Pakkalan viereen!--komensi hän.

--Herra on niin hyvä,--sanoi hän sitten minulle kohteliaasti kumartaen
ja osoittaen istumaan matalalle pallille, joka työnnettiin Tiirosen ja
Sarénin väliin, ja katosi samassa omalle puolelleen puotiin.

Minä istuin osoitetulle pallille.

Suutarit ryhtyivät sanaakaan sanomatta työhönsä ja syntyi kummallinen,
järjetön äänettömyys, jonka kuluessa he vaan silloin tällöin
katsahtelivat toisiinsa lyhyillä, kysyvillä silmäyksillä, välttäen
tyystin kohtaamasta minun katsettani.

Olin kuin kuumilla hiilillä. Tukalampaa asemaa lienenkö koskaan
tuntenut.

Mutta samalla tiesin horjumattoman varmasti, että juuri näin pitikin
olla,--että tämä vaan oli kärkeensä kehittynyt taistelu sitä entistä
olemusta vastaan, jonka olin ajatuksissani jo hylännyt, ja että minun
asiani oli nyt vaan voittaa.----

Vihdoin aloin keskustella heidän kanssaan. Ja he tarttuivat siihen
kuumeentapaisesti, aivan kuin hekin olisivat vaan hakeneet tilaisuutta
päästäkseen vaikeasta asemasta. Pian olimme tuttavia ja pahin kankeus
oli murrettu. Heidän huomiolla ja ystävyydellä ei tuntunut rajoja
olevan. Enkä tiedä, kuka olisi voinut hienotunteisemmin varoa, etten
minä vaan olisi epäillyt heidän minulle nauravan.

Mutta minä tiesin joka sanan mukana, ettei minun taisteluni vielä ollut
lopussa. Selvästi tunsin, kuinka minä pelastuakseni koetin luoda heihin
uuden kuvan itsestäni, jota he olisivat voineet ymmärtää ja asettaa
tarpeellisen korkealle. Minulla oli ikäänkuin kiire antaa heille
käsitys itsestäni. Tuntui niinkuin ei olisi ollut minkä päällä seisoa,
ennenkuin heillä oli käsitys minusta. Sentähden minulla olikin hyvin
paljon puhumista heille itsestäni ja ajatuksistani. Panin nimenomaan
merkille, että tämä välttämätön tarve saada pian määrätyksi, mitä minä
olin siinä uudessa maailmassa, jossa minulla ei vielä mitään kuvaa
itsestäni ollut, olisi voinut antaa oman suuntansa koko minun
vastaiselle kehitykselleni. Kuinka hyvin ymmärrän niitä nuoria,
sivistyneestä luokasta lähteneitä »sosialistejä», jotka luopuvat
entisistä elämäntavoista, antautuvat rahvaan sekaan ja koettavat
omistaa sen elämäntapoja! Täällä he juuri tavallisesti eksyvätkin. He
ovat luopuvinaan entisestä kuvasta, jossa ovat eläneet, mutta he
samalla luovat uuden: he esiintyvät omituisissa puvuissa, he muuttavat
käyntitapansa, rupeavat syljeskelemään, puhuvat luonnottomalla
äänenpainolla ja lausuvat heille itselleen vieraita ajatuksia. Ja he
ihmettelevät, ettei se totuus, jota he niin suurella ponnistuksella
ovat koettaneet toteuttaa, annakaan heidän sydämelleen sitä rauhaa ja
sitä tyydytystä, jota he olivat odottaneet. Päinvastoin heistä tuntuu
kuin olisivat he rikkirevityt ja kaikkien jättämät: toverinsa he ovat
itse hylänneet, yläluokka nauraa heille heidän selkänsä takana ja
alaluokka ei ota uskoakseen sitä, mitä he koettavat vakuuttaa, vaan
pysyy yhä sitkeästi omissa tuumissaan. Mutta kuinka hän voisikaan jäädä
kokonaisuudeksi, kun hän entisen yhden kuvan sijaan nyt elää kahdessa
ja kolmessakin: alaluokalle hänen pitäisi esiintyä heikäläisenä
rahvaanmiehenä, tovereille yhteiskunnallisena uudistajana, ja
yläluokalle jonkinlaisena intressanttina ilmiönä! Ja sentähden, jos
hänen kärsimyksensä eivät jaksa viedä häntä Jumalan luo, hän
tavallisesti palaa entiseen yhteiskuntaluokkaansa, ja, melkein
jonkinlaisesta kostontunteesta julistaen valheeksi kaikki, mihin oli
pyrkinyt, antautuu suuremmalla vauhdilla, kuin ennen, yläluokan
elämäntapaan ja on valmis puhtaalla omallatunnolla ottamaan jälleen
osaa sen sortoon ja väärinkäytöksiin.

Mahdotonta on ilman Jumalaa kokonaan vapautua entisestä kuvasta.

Mahdotonta on myöskin, ilman Jumalaa, olla luomatta uutta kuvaa samassa
kuin entisestä vapautui.

Sillä jos ei riipu Jumalasta, niin ei voi muuta kuin riippua ihmisistä
ja olla siis heidän käsityksensä orja.

Mahdotonta on minun siis pysyväisesti asettua oikealle tasa-arvoisuuden
kannalle niiden ihmisten suhteen, joita olen pitänyt luonnollisina
palvelijoinani, ellen ajattele Jumalaa meidän välillämme yhdistävänä
siteenä, isänä samoille veljille.

Mutta jos ajattelen Jumalaa, niin en enää voi pitää yrityksiäni heitä
lähestymään minään urotyönä. Minun täytyy päinvastoin vaan hävetä, että
olen ollenkaan voinut pitää itseäni parempana ja arvollisempana heitä,
--hävetä sitä, että minulla voi edes syntyä urotyön ajatus, vaikka
kysymys ei ole ollut muusta, kuin tunnustaa Isän edessä, että minä en
ole ylempi enkä etuoikeutettu oman veljeni rinnalla.

Tässä valossa minulle muuttuvat yhä epäselvemmiksi ne syyt, jotka ennen
olivat tekevinään eriarvoisuuden meidän välillämme niin luonnolliseksi.

Pääsyy oli ollut se, että yksinkertaisesti olin sivistyneempi heitä.
Mutta Jumalan edessä, kuten sanoin, juuri tämä tosiasia käski minua
poistamaan kaiken eriarvoisuuden minun ja muiden välillä. Sillä minun
sivistykseni ei vaikuttanut, että olisin ollut heitä arvokkaampi
siveellisessä suhteessa. Siis juuri siinä, missä erilaisuus olisi
oikeuttanut eriarvoisuuden, ei erilaisuutta ollut olemassa, tai jos
oli, niin ei ainakaan minun edukseni. Minä en tosin tavallisesti
puheessa käyttänyt rumia enkä raakoja sanoja, mutta minä tiedän, että
ajatukseni ja useat tekoni eivät suinkaan olleet puhtaampia kuin
heidän. Minä join hienompia juomia ja käytin siihen tarkoitukseen
pimeämpää vuorokauden aikaa ja paikkoja, joista rähinä ei kuulunut
kadulle,--mutta minä tiedän, etten minä suinkaan juonut vähemmän enkä
kuluttanut siihen vähemmän aikaa.

Mutta jos ei tämä siveellinen puoli sivistyksestäni--ja missä muussa
puolessa sivistyksen merkitys olisi--ollenkaan saa tulla kysymykseen,
niin voin minä eriarvoisuuteni perustaa vaan siihen, että minulla on
tietoja, joita heillä ei ole, ja että minä näiden tietojen
perustuksella pystyn semmoiseen työhön, johon he eivät pysty. Minä
tiedän kumminkin, ettei tämä suurempi tieto ja taito suinkaan perustu
siihen, että olisin ollut heitä henkisesti etevämpi, vaan yksistään
siihen, että vanhemmillani on ollut varoja minua kouluttaa, jota
vastoin heillä ei ole ollut mitään varoja siihen tarkoitukseen
käytettävänä. Minulla itselläni ei siis ole ollut tässä asiassa mitään
osaa näyteltävänä. Ainoastaan siinä tapauksessa saattaisin minäkin
tulla vaa'assa jotakin merkitsemään, jos voisin todistaa, että minun
työni on kysynyt suurempia ponnistuksia, suurempaa kestäväisyyttä ja
väsymättömyyttä, kuin heidän. Mutta jos minä tässä suhteessa ajattelen
ketä tahansa minun ijässäni olevaa työmiestä ja hänen
kaksitoistatuntista työpäiväänsä, niin en voi muuta kuin hävetä. En ole
tehnyt enemmän työtä kuin he, en edes niinkään paljon.

Alan joutua yhä pahemmin ymmälle.

Sekö oikeuttaisi minun eriarvoisuuteni, että minä tehdessäni työtä teen
»henkistä» työtä? Vai sekö, että minun työni olisi ihmiskunnalle
hyödyllisempää kuin heidän?--Mutta eihän mikään työ voi olla
hyödyllisempää, kuin se työ, mikä on ihmiskunnalle välttämätön. Ja
heidän työnsä on epäilemättä välttämätön, koskemme voi tulla toimeen
saappaitta, vaatteitta ja niin edespäin.--Vai sekö, että minun työni
olisi vaikeampaa? Mutta eihän se ole vaikeampaa, koska minä sen voin
suorittaa käyttämällä vähänkin tarkkuutta ja ajatuskykyä. Kuka hyvänsä
heistä, joka olisi samalla tavalla koulutettu, voisi tehdä minun
työtäni, ja ehkä vielä paljoa paremmin. Sekö vihdoin olisi antanut
minulle suuremman arvon heidän rinnallaan, että minä olin heitä
kauniimpi, että minulla oli sileämpi ja hienompi iho, että minulla oli
aina puhdas kaulus ja sirotekoiset vaatteet? Mutta nämä kaikki edut
olivat minulla senvuoksi, että heidän yksinomaiseksi tehtäväkseen oli
joutunut kaikki ruumiillinen työ ja minulle oli valmistettu tilaisuus
siitä kokonaan vapautua. Minun kauneuteni, ihoni hienous ja käytökseni
somuus oli etuoikeuksia, joita voin nauttia vaan sillä ehdolla, että
heiltä nämät edut olivat riistetyt. Ja mitä minun puhtauteeni tulee,
niin ei sekään ollut minun ansioni. Huomasinhan verstaassa enemmän kuin
yhden kerran, etten ajan pitkään huolinut noudattaa tuskin niinkään
suurta siisteyttä kuin he. Miksi minä olin siis verstaan ulkopuolella
niin paljoa siistimmän ja puhtaamman näköinen? Siksi, että minä ostin
suurimman osan siisteyttäni rahalla, ja sitä he eivät voineet tehdä.
Sillä jos kaikki ne kädet, jotka korjasivat tupakintuhkaa pöydältäni ja
tomua huoneestani,--jotka kiillottivat saappaani, harjasivat vaatteeni,
silittivät kaulukseni, keritsivät tukkani, leikkasivat partani ja
kähersivät viikseni, olisivat kieltäneet minulta palveluksensa,--luulen
minä, että aivan pian olisin ollut jotenkin samannäköinen, kuin mikä
rahvaan mies tahansa. Ajan pitkään minä tuskin olisin viitsinyt panna
itseni hoitamiseen enemmän huolta ja vaivaa, kuin nyt ne huolelliset ja
työteliäät ihmiset, joita nämä kädet eivät palvelleet.

       *       *       *       *       *

Ei mikään järjen avulla keksitty peruste, jonka tarkoitus on puolustaa
tai edes lievästi selittää eriarvoisuutta ihmisten välillä, voi siis
pitää paikkaansa.

Päinvastoin. Kun asia vedotaan Ylimmän järjen ratkaistavaksi, menee
auttamatta hajalle koko se monipuolinen, historiallinen
ajatusjärjestelmä, jonka me sukupolvesta sukupolveen olemme toisiltamme
perineet, siten vähitellen kasvattaen lujan ja läpipääsemättömän
etuvarustuksen omaa totuudentietoamme vastaan.

Täällä meidän täytyy nähdä, että keksimillämme teoriioilla ja
kaikellaisilla historiallisilla näkökannoilla, joilla me koetamme
yhdeltäpuolen selittää keskuudessamme vallitsevaa eriarvoisuutta ja
toiseltapuolen uskotella, että me vähitellen yhä lähestymme tasa-arvoa,
on vaan ollut tarkoituksena löytää tarpeellista viihdytystä pahalle
omalletunnollemme.

Se ei ole mikään logiikka, ei mikään järjen välttämättömyys, eikä
mikään jumalallinen maailmanjärjestys, että meidän keskellämme täytyy
vallita eriarvoisuus. Se on yksinkertaisesti vaan meille edullista,
että niin on. Meille on edullista, että me olemme ylempänä niitä, jotka
ovat meitä alempana.

Enkä minä siis ollenkaan saa syyttää yhteiskuntaolojen historiallista
kehitystä siitä, että minä yhä pysyn näin ylempänä niitä, jotka ovat
minua alempana.

Jos syy on haettava entisyydestä, niin on ainoa ja koko syy se, että
minä itse olin vähitellen luonut kuvan itsestäni, jolla tahdoin itseäni
yleistää; jonka nimeen olin rakentanut tulevaisuuteni, valinnut
toimialani, pyrkinyt vaikuttavaan asemaan ja yhteiskunnalliseen
valtaan. Siinä on todella ollut ainoa ja ehdoton este yhdenvertaisuuden
toteutumiselle.

Tie yhdenvertaisuuteen ei siis voi olla se, että minä ensin saavutan
omat tarkoitukseni ja toteutan oman tulevaisuuteni, jotta sitten vasta
korkealta asemaltani muka voisin vaikuttaa aatteen hyväksi. Se on samaa
kuin jos luulisin voivani aikaansaada tasaisempaa omaisuuden jakoa
tulemalla ensin itse rikkaaksi.

Tie yhdenvertaisuuteen on sama kuin yleensä tie Jumalan luo:

Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani. Minun täytyy hävittää se
tietoisuudestani, hävittää juuria myöten. Minun täytyy, kun se
alituisesti pyrkii entiseksi vaikuttimeksi sydämmessäni ja totuttuun
asemaansa ajatuksissani, yhtä alituisesti sitä sieltä häätää, täytyy
joka aamu herätä siihen tietoon, etten saa tuota kuvaa ylläpitää, en
mitään ajatella enkä mitään tehdä sen vaikutuksesta.

Vasta sittenkuin olen onnistunut särkemään ja tekemään olemattomaksi
tämän kuvan, vasta sitten minä olen hävittänyt yhdenvertaisuuden
ensimmäisen ja todellisen esteen.

Sillä kuvani kanssa särkyy koko minun ylpeyteni ja koko maallinen
elämäntarkoitukseni. Minun nyt täytyy nöyrtyä rakastamaan samoja
ihmisiä, joiden huomiota ja arvonantoa olen tahtonut niin vaativaisesti
taivuttaa puoleeni, sillä pienellä, vähäpätöisellä kehittymättömällä
rakkauskyvyllä, joka minulla on käytettävänäni.

Mutta jos minä huomaan, etten minä ollenkaan voi rakastaa näitä
ihmisiä, tai etten  minä edes voi käsittää mitä tämmöinen rakkaus
merkitsee, niin en minä ainakaan saata enää pitää tätä
kykenemättömyyttä minään puolustuksena itselleni, vaan minun täytyy
hävetä sitä, pitää sitä henkisenä raajarikkoisuutena, onnettomuutena,
johon olen itseni saattanut ja josta minun on hakeminen pelastusta.

Minulla on silloin, kuten jo olen sanonut, vaan yksi keino jäljellä:
asettua ainakin ulkonaisesti heidän suhteensa semmoiselle kannalle,
kuin olisimme saman Isän lapsia.

Ja minä luulen, että pelastus silloin tulee jokaista vastaan itsestään,
ennenkuin täysi askel on ennätetty ottaakaan: niinkuin kevään henki
irroittaa maasta jääkahleet, niin tämä askel on ihmisessä vapauttava
rakkauskyvyn. Se on avaava hänelle uuden maailman, jota hän ei ole
aavistanut olevan, jonka ääriä hän ei näe, jonka rajoja hän ei tunne,--
sillä se on ääretön ja rajaton Jumalan valtakunta.




17.

Tulevaisuus.


Jotkut sanovat taas tähän:

»Mutta mihin joutuisi koko meidän yhteiskuntamme, jos kaikki näin
jättäisivät semmoisen toiminnan, joka sotii heidän yksityistä
omaatuntoansa vastaan. Jos ei olisi sotapäällikköjä, niin ei olisi
sotamiehiä, ja jos ei sotamiehiä, niin ei koko sotaväkeä. Mutta jollei
olisi sotaväkeä, niin kuka tottelisi kuvernööriä, joka on ylimmäinen
käskynhaltija? Mutta jollei olisi kuvernööriä, niin ei olisi
kruununvoutia eikä vallesmannia, ja kuka silloin panisi tuomiot
täytäntöön? Pitäisi jättää velat ryöstämättä ja pahantekijät
kiinniottamatta. Ja jos ei olisi tuomareita, niin ei olisi tuomituita,
ja jos ei tuomituita, niin ei vankeja, ei vanginvartijoita eikä
vankiloita. Jos ei olisi syyttäjiä, niin ei olisi syytetyitä, jollei
olisi poliiseja, niin ei olisi järjestystä. Ja jos ei olisi siis
oikeutta eikä järjestystä; niin vallitsisi oikeudettomuus ja
epäjärjestys; intohimot pääsisivät vapaasti riehumaan, petoina
hyökkäisivät ihmiset toinen toisensa kimppuun, yleinen sekasorto ja
hämmennys olisi ainoa seuraus.»

Taas me siis rupeamme huolehtimaan maailman tähden. Äsken me
huolehdimme sitä, ettei maailma kokonaisuudessaan voi muuttua
Kristuksen ihanteiden mukaiseksi, koska se voisi käydä päinsä vaan
siinä tapauksessa, että kaikki yksityiset ottaisivat samalla kertaa
näitä ihanteita seuratakseen. Ja nyt me taas epäilemme, että
yhteiskuntamme eli yhteiset asiamme joutuisivat sekasortoon, jos me
kaikki ilman muuta alkaisimme seurata näitä samoja ihanteita.

Tähän tavalliseen ja usein kuultuun arveluun on vaan vastaaminen, että
intohimot, oikeudettomuus ja yleinen sekasorto eivät suinkaan ole
mahdolliset semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka kaikki ovat niin
hienotunteisia, etteivät suostuisi semmoiseen toimintaan, mikä sotii
heidän omaatuntoansa vastaan. Semmoiseenhan edellytykseen--»miten
kävisi, jos kaikki jättäisivät»--perustuikin kuitenkin koko
johtopäätös.

»Mutta,--sanotaan,--tarkoitus olikin vaan kysyä, mitä tekisimme
kaikille varkaille, ryöväreille, murhaajille, pettäjille, järjestyksen
rikkojille, jos me muut, jotka emme ole heidän kaltaisensa, olisimme
niin hienotunteisia näitä sankareja kohtaan, ettemme rupeisi
poliiseiksi, syyttäjiksi, tuomareiksi, kuvernööreiksi, emmekä
pukeutuisi mihinkään sota-aseisiin vastustaaksemme väkisin yhä yltyvää
pahaa?»

Tämmöisenä saa kysymys kuitenkin yhä oudomman ratkaisun. Sillä jos me
kerran muutumme näin hienotunteisiksi, niin epäilemättä meidän
hienotunteisuutemme tulee ilmaantumaan myöskin ja ennen kaikkea siinä,
ettemme enää ajattele vaan omien lastemme kouluttamista ja
sivistämistä, silloin kuin muiden lapset elävät köyhyydessä ja
pimeydessä; ettemme kokoo omiin käsiimme rikkauksia ja siten pidätä
niitä muilta; ettemme elä ylellisyydessä, kun tiedämme, että se on
ostettu muiden puutteella; ettemme ylennä itseämme ja pyri
ensimmäisiksi, vaan tahdomme olla tasa-arvossa ja yhdenvertaisina
jokaisen kanssa. Mutta jos hienotunteisuutemme siis ylettyisi myöskin
tähän kaikkeen, niin ei murhaajia, rosvoja ja varkaita meidän
keskuudessamme olisikaan. Sillä miksi kukaan enää tahtoisi väkisin
muilta ottaa, jos hänellä kerran itsellään olisi kylläksi sekä
aineellista että henkistä ravintoa?

Kysymyksellä saattaa siis olla jotakin järkeä ainoastaan siinä
tapauksessa, että sillä tahdotaan saada tietää, mimmoiseksi meidän
yhteiskuntalaitoksemme muodostuisi, jos me asianomaiset, joilla on
valtaa, tietoja ja varoja, muuttuisimme niinhyvin yhdessä kuin
toisessakin suhteessa hienotunteisiksi.

En minä sitä tiedä. Semmoiseen kysymykseen voi jokainen hakea vastausta
itseltänsä, kahdenkesken. Sillä onhan se kysymys aivan sama, kuin
kysymys: mimmoiseksi yhteiskuntamme muodostuisi, jos me rupeisimme
noudattamaan Jumalan tahtoa. Eihän juuri mielellään voisi epäillä
sitäkään, että Jumala olisi neuvoton, miten käyttää meidän
hyväntahtoisuuttamme meidän parhaaksemme.

Mutta jos sittenkin minun on jotakin vastaaminen, niin en tietysti voi
perustua muuhun, kuin omiin yksityisiin kokemuksiin. Ja ne minä saatan
mielelläni kertoa.

Kun minä elin yksistään oman tahdon täyttämistä varten, saatoin minä
hartaastikin rukoilla Jumalaa, että hän auttaisi minua
tarkoituksissani. Mutta minä rukoilin turhaan. Hän ei kuullut minua,
vaikka ei kyllä sysännyt luotansakaan.--Ja kun minä en siis tarvinnut
Jumalaa muuta kuin omia tarkoituksiani auttamaan, ja kun hänestä näin
ei ollut mitään apua, jätin minä hänet tarpeettomana syrjään.

Mutta tuli sitten aika, jolloin Kristuksen oppi antoi minulle uuden
tiedon Jumalasta. Tämä oppi käski minua kääntymään Jumalan puoleen
saadakseni häneltä itse elämäntarkoituksen ja osoitti ainoaksi
semmoiseksi Jumalan tahdon täyttämisen. Se antoi minulle oman
tulevaisuuteni sijaan uuden tulevaisuuden: Jumalan valtakunnan
rakentamisen.

Ei kukaan, joka olisi nähnyt saman valon, kuin sain nähdä minä ilman
vähintäkään omaa ansiotani, olisi voinut pysähtyä arvelemaan, mihin
suuntaan hänen nyt olisi ollut meneminen.

Mutta ne, jotka eivät nähneet tätä valoa, eivät sentähden voineet
ymmärtää menettelyäni, kun minä jätin kesken pitkälle saatetun ja
suuria varoja kysyneen urani. Mitkä varoittivat, mitkä ennustivat
minulle ja perheelleni täydellistä perikatoa,--ja taisi olla niitäkin,
jotka epäilivät, etten ollut täysissä järjissäni.

Jos minä nyt voisin kuvata sen siunauksen laajuutta, joka tästä
askeleesta oli seurauksena, niin epäilemättä todistukseni voima
kasvaisi, mutta minä tarvitsisin siihen yhtä paljon paperia kuin jo nyt
olen tähän kirjaan käyttänyt. Sen vaan sanon, että jos olisin
edeltäpäin tiennyt nimenomaan mimmoiseksi uusi tulevaisuuteni tulisi
muodostumaan, niin en olisi hetkeäkään epäillyt vaalia vanhan ja uuden
välillä.

Tämmöisen tiedon kautta olisi kuitenkin koko askeleen merkitys
kadonnut. Sillä minä en olisikaan enää voinut perustua vapaasti Jumalan
tahtoon, vaan olisin perustunut siihen viekottimeen, mikä tässä uuden
tulevaisuuden tiedossa oli.

Minunhan oli juuri kehittyminen vapaudettomuudesta vapauteen. Oltuani
oman tulevaisuuteni orja minun nyt piti päästä vapaaksi tästä
ulkonaisesta viekottimesta. Oman tahtoni eli oman tulevaisuuteni sijaan
minun nyt piti perustua Jumalan tahtoon. Siis en minä voinut saada
mitään tietää siitä, mikä minua odotti.

Mutta kun minulla nyt on personallinen kokemus siitä sanomattomasta
siunauksesta, mikä seuraa Jumalan tahtoon perustumista, niin kuinka
minä voisin hetkeäkään epäillä, että koko ihmiskunnankaan kävisi muuten
kuin hyvin, jos se perustuisi Jumalan tahtoon?

Minä näen selvästi, että ihmiskunnankin »oma tulevaisuus» on kehittynyt
yhtä toivottomaan umpisokkeloon, kuin oli kehittynyt minun yksityinen
tulevaisuuteni.

Me olemme luottavinamme tähän tulevaisuuteen, siihen että kerran
selviämme sota-asioistamme ja pääsemme sotaveroista vähemmälle; me
kuvailemme, että kerran perustamme kansainväliset sovintotuomarit, ja
me mietimme ihan tosissamme, mimmoinen se valta muka pitäisi olla,
jonka tehtävänä olisi valvoa tasa-arvoisuutta ihmisten välillä ja jakaa
heille tavaraa yhtäpaljon jokaiselle. Mutta päivä kuluu päivän perästä
ilman että me näitä hyviä tarkoituksia lähestymme nimeksikään;--
päinvastoin, sotaverot yhä kasvavat, riitaisuudet kansojen välillä yhä
enenevät ja tavara köyhien ja rikkaiden välillä ei ota tasaantuakseen.

Niin kurjalta kuin ihmiskunnan oma tulevaisuus siis minusta näyttääkin,
uskon minä, että se juuri jouduttaa ihmiskunnan todellista parasta,
sillä sen kautta luottamus tähän sen omaan tulevaisuuteen ennen tai
myöhemmin täytyy auttamattomasti kadota.

Kansain päämiehet, ylimmäiset ja muut vallanpitäjät, jotka johtavat
kansojen työtä ja määräävät kansojen tulevaisuutta, ovat myöskin
aikoinaan alamaistensa rukousten ja siunausten kannattamina koettaneet
kääntyä asioissaan Jumalan puoleen ja koettavat osaksi yhä vieläkin.
Mutta meidän aikamme Jumala ei kallista enää korvaansa sota-asuun
pukeutuville kansoille, jotka pyytävät hänen apuansa tarkoituksilleen,
jotka sulkevat rajansa ja koettavat naapuriensa kustannuksella
rikastuttaa itseänsä. Eivät mitkään kirkot, eivät mitkään juhlamenot,
joissa rukoillaan siunausta näille tarkoituksille, ole voineet tuottaa
apua. Jumala on läsnä, mutta hän ei kuule meitä. Ja sentähden olemme me
vähitellen yhä enemmän jättäneet tämän Jumalan, josta ei ole mitään
apua, ja teemme vielä viimeisiä ponnistuksia omin päin toteuttaaksemme
tulevaisuutemme.

Näin kituu koko ihmiskunta omien tarkoitustensa orjuudessa.

Mutta aika on tuleva ja on jo tullut, jolloin Kristuksen oppi antaa
ihmiskunnallekin uuden suhteen Jumalaan.

Silloin on ihmiskunta kehittynyt sille asteelle, jolta se menee
vapauteensa,--jolloin se, oltuaan ihmisten valtakunta, mikä on kulkenut
eteenpäin hallitsijainsa ja rahamiestensä tahdon mukaan, muuttuu
Jumalan valtakunnaksi, mikä elää jokaisessa ihmisessä yhtäläisesti
kuuluvan Jumalan tahdon mukaan.

Ja kun ihmiskunta nyt seisoo vapautensa ääressä, niin on luonnollista,
että sen tulevaisuus peittyy meidän silmiemme edestä. Ei minkään
ihmisen mielikuvitus voi avata tätä salaisuutta.

Sillä vapaata ihmiskuntaa ei saa liikuttaa eteenpäin tulevaisuuden
häikäsykuva, vaan ainoastaan rakkaus Jumalaan ja usko hänen tahtoonsa.

       *       *       *       *       *

»Mutta--kuuluu vielä vastaväite,--ei ole kylläksi antaa ihmisille
yleistä lakia, että heidän on rakastaminen toisiansa. He tarvitsevat
selvää ja helposti sovitettavaa lakia, joka ilmaisee heille, miten
heidän on menetteleminen jäseninä yhteiskunnassa.»

Eikä tässäkään kohden ihmisiltä puutu johtoa Kristuksen opissa.

Päinvastoin. Juuri ne Kristuksen käskyistä, jotka lähimmin koskevat
ihmisen suhdetta kansalaisiinsa, ovat annetut semmoisessa muodossa,
ettei niiden sovittamistavasta voi syntyä vähintäkään epäilystä. Ne
eivät nimittäin ole mitään käskyjä, miten meidän on menetteleminen,
vaan ovat ainoastaan kieltoja, mitä meidän ei ole tekeminen.

Yksi kielto on muun muassa se, josta jo olen puhunut,--ettei ihmisen
pidä valalla lupautua täyttämään kenenkään toisen ihmisen tahtoa, koska
hän on kutsuttu täyttämään ainoastaan Jumalan tahtoa.

Mutta tärkein ja meidän kehityskauttamme ehkä läheisimmin koskeva käsky
on se, joka kieltää väkivallalla vastustamasta pahaa.

»Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä
sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan.» (Neljäs käsky
Vuorisaarnassa).

Yhtä uusi kuin on maailmalliselle katsantotavalle Kristuksen
rakkaudenoppi, joka käskee rakastamaan vierasta niinkuin omaista, yhtä
uusi on myöskin tämä sen luonnollinen johtopäätös, pahan vastustamisen
kielto.

Se on uusi, ja kumminkin, mikä voisi olla enemmän vanhaa ja korvillemme
tutumpaa, kuin meidän oma sananlaskumme: pahaa ei ole pahalla
kostaminen!--Siis ei myöskään väkivallalla.

Uutuus, ei olekaan siinä, että ensi kertaa kuulisimme sitä lausuttavan,
vaan uudeksi se muuttuu vasta kun ensi kerran kuulemme vaadittavan sen
toteuttamista koko laajuudessaan.

Meillä on silloin heti esillä tuhansia vastasyitä, jotka tekevät tuon
opin toteuttamisen ainakin useissa tapauksissa mahdottomaksi. Meille
tulee hyvin tärkeäksi todistaa, että löytyy tämmöisiä tapauksia. Sillä
me hyvin ymmärrämme, että jokainen poikkeus yleisestä periaatteesta
heikontaa tätä periaatetta, rikkoo koko sen kärjen ja tekee siitä vaan
kauniin lauseen, jota voi käyttää korkeintaan sananlaskuna,--jota tosin
voi ehkä opettaakin, mutta jonka noudattamisessa on käytettävä kaikkea
valintaa ja varovaisuutta. Me tuomme esiin esimerkkiä, toinen toistaan
liikuttavampia, joilla nyt tarkoitamme osoittaa, mihin hullunkurisiin
johtopäätöksiin muka tulisimme, jos tekisimme tuon opin ehdottomaksi
säännöksi. Pahin esimerkki ei ole siinä, että jos sinua lyö joku
oikealle poskelle, niin käännä hänelle myöskin vasempasi. Sillä
kunnioituksesta Kristusta kohtaan, joka tätä vertausta käytti, me
menemme sen ohi lausumatta siitä sitä tai tätä, taikka, jos varovasti
myönnämmekin, että olisihan ylevämielistä siihen määrään hillitä
itseänsä, niin kohautamme sitten olkapäämme ja sanomme: mutta me nyt
olemme tavallisia kuolevaisia! Paljo pahempia ja arveluttavampia
esimerkkiä me voimme keksiä. Me asetumme itse ulkopuolelle tapausta,
annamme pahantekijän lyödä, ei meitä, vaan jotakin meille rakasta
henkilöä, ja kysymme sitten, onko meidän nytkin seisominen kädet
ristissä tai sanominen: lyö vielä toisellekin poskelle! Tai vielä
pahemmin: Inhoittava murhaaja hyökkää meidän oman äitimme kimppuun
pistääkseen veitsen hänen rintaansa,--pitäisikö meidän antaa hänen
suorittaa loppuun katala työnsä? Veret nousevat meidän päähämme
pelkästä ajatuksestakin, meidän oma oikeudentuntomme nostattaa meitä
kapinaan, ja me olemme valmiit inholla syöksemään mokoman opin
luotamme. Sillä me aivan oikein tiedämme, että jollei oppi pidä
paikkaansa näissä esimerkeissä, niin on se samassa kelvoton miksikään
yleiseksi säännöksi.

Sentähden minä tahdon koettaa osoittaa, että oppi todella pitääkin
paikkansa kaikissa kohdin, ja että se näin ehdottomana sääntönä
muodostaa välttämättömän eikä vähimmin tärkeän osan Kristuksen
rakkaudenopista.

Epäilemättä löytyy alemmassa kehitystilassa olevia kansoja tai heimoja,
joille yhä vielä tuo tuttu käsky: ei sinun pidä tappaman, on jotakin
uutta ja käsittämätöntä. Kuinka?--sanovat he,--vaaditteko todellakin,
että minun pitäisi jättää henkiin sen joka on minua ja minun sukuani
solvaissut? Siinä tapauksessa teillä ei ole mitään oikeudentuntoa, ja
teidän moraalinne on käynyt hölläksi!

Mutta vaikka me hänet täydellisesti ymmärrämme, vaikka meitä voi
miellyttää tuo hänen pyhä loukkaantumisensa, niin tiedämme kumminkin
hänen olevan aivan väärässä. Meitä melkein naurattaa hänen itsepäinen
pysymisensä omassa harhaluulossaan. Ja me olemme aivan vakuutetut
siitä, että, jos vaan jollakin lailla voisimme saada hänelle asian
selitetyksi, hänen täytyisi,--niin totta kuin hän on ihminen kuten
mekin,--myöntää, että olemme oikeassa ja löytää juuri itsessänsä tuon
moraalisen lain, joka on kaikille ihmisille yhteinen ja joka kieltää
tappamasta. Vieläpä me voimme kuvailla, kuinka me häntä koettaisimme
vakuuttaa ja kuinka hän vihdoin, pitkien miettimisten ja punnitsemisten
perästä, alkaisi suostua uuteen ajatukseen. Rauhallisina hetkinä hän
kenties voisi varovasti myöntää, että todella saattaa puhua semmoisesta
yleisestä laista, joka kaikissa tapauksissa häntä kieltää tappamasta.

Mutta siinä myöskin kaikki.

Sillä niinpian kuin hänen mielenrauhansa tulisi häirityksi, niinpian
kuin häntä tai hänen sukuansa jälleen loukattaisiin, häviäisi meidän
pieni istutuksemme heti kuulumattomiin siihen sykkivän veren tulvaan,
joka paisuttaisi hänen sydäntään. Hän viskaisi inholla pois meidän
»hennot, humaaniset haaveemme». Hän ei tahtoisi enää mitään niistä
tietää. Hän sanoisi meille: minulla on minun omat käsitykseni ja
oikeudentuntoni,--pois tieltä!

Kuinka ymmärrettävä on hänen raivostumisensa, ja samalla kuinka eksynyt
hän on, kun menee tappamaan lähimmäistänsä!

Me ymmärrämme, että jos he vaan tunnustaisivat tuon moraalisen lain, ja
alkaisivat sitä seurata, niin heidän onnensa olisi sillä luotu. He
voisivat jättää heimolaiselämänsä, heidän hajonneet sukunsa voisivat
yhtyä kansaksi, he voisivat ryhtyä rauhalliseen maanviljelykseen,
sivistys orastaisi heidän joukossaan, syntyisi kouluja ja yliopistoja,
tulisi mahdolliseksi taide, tiede,--kaikki, mikä nyt antaa sisältöä
meidän elämällemme.

Me sen ymmärrämme, sillä meillä on kaikki nuo siunaukset, ja me
tiedämme, että ne ovat meillä juuri sen vuoksi, että olemme
tunnustaneet tuon lain yleiseksi ja sitä noudatamme. Me olemme
kirjoittaneet ja julistaneet semmoisen lain, että tappaminen on
jokaiselle kaikissa tapauksissa kielletty.

Mutta nyt on tosin kiusansa meilläkin.

Näyttäisi, että kaikki on järjestyksessä. Näyttäisi, että onnestamme ei
puutu mitään. Mutta sittenkin meitä jokin painaa. Onko se se tieto,
että meidän joukossamme veriset sodat riehuvat, että me tuomitsemme
ihmisiä kuolemaan tai elinkautiseen vankeuteen, että toisilla meistä on
rajaton valta toisten yli, tai että toiset voivat olla joukossamme
upporikkaita ja toiset ryysykerjäläisiä,--vai mitkä yhteiskunnalliset
epäkohdat lienevätkään meitä painamassa? Me tosin koetamme vakuuttaa,
että ilo riippuu sisällisestä tyytyväisyydestä eikä ulkonaisista
seikoista. Mutta kuitenkin jääpi jäljelle kysymys: mistäs sisällinen
tyytyväisyys riippuu? Eikö siihen ollenkaan voi vaikuttaa tieto
ulkopuolella olevasta vääryydestä ja erehdyksestä? Tai eikö sillä ole
mitään tekemistä toisten ilon ja surun kanssa?

Mutta mitenkäpä me voisimme päästä sodista ja tuomioistuimista ja
mestauksista ja vankeuksista. Täytyyhän meidän toki torjua vihollisen
hyökkäystä, täytyyhän meidän tuomita pahantekijät ja vangita
rauhanrikkojat.

Vai eikö pitäisi? Kuka sanoo, ettei pitäisi? Niin, se on totta, se on
tuo vanha juttunne, ettei saa vastustaa pahaa! Mutta onhan yhtä vanha
totuus, ettei sääntönne pidä kaikissa tapauksissa paikkaansa. Sillä
ettehän toki väitä, että meidän olisi seisominen kädet ristissä, jos
esimerkiksi inhoittava murhaaja hyökkäisi oman äitimme kimppuun!

Siinä se nyt on se esimerkki, aivan samoilla sanoilla kuin villin,
jolle koetettiin vakuuttaa, että tappaminen on kaikissa tapauksissa
kielletty.

Meille on noin kaksi tuhatta vuotta sitten ilmoitettu, että jos me emme
tyydy sen valtakunnan oloihin, jossa elämme, niin meidän keskuuteemme
voi tulla perustetuksi toinen valtakunta, onnellisempi ja suurempi,
joka lupaa vapautta ja yhdenvertaisuutta kaikille. Mutta tämä toinen
valtakunta edellyttää uutta yleistä lakia. Se laki kieltää
väkivaltaisesti vastustamasta pahaa. Ja tämä uusi laki on ilmoitettu
tavalla, joka ei voi olla meihin vaikutusta tekemättä. Kristus ei ole
ainoastaan sanoilla lausunut sitä, vaan hän on omalla kuolemallansa
tahtonut saada sen ikuisiksi painumaan meidän mieleemme. Hän oli siinä
määrässä meidän pahuuttamme vastustamatta, että salli meidän esteettä
itseänsä rääkätä ja ristinpuuhun itsensä naulita, ja vielä sieltäkin
tyynesti kuuli herjauksemme, kun me hänelle, täynnä ivaa, huusimme:
tules nyt alas sieltä, jos olet Jumalan poika!

Mutta tähän istutukseen me suhtaudumme samalla tavalla kuin äskeinen
villi suhtautui omaansa. Rauhallisesti ajatellessamme uskonnollisia
asioita tai ollessamme muuten tieteilevällä tuulella, me kenties joskus
varovasti myönnämme, että todella voi puhua semmoisesta yleisestä
laista, joka kaikissa tapauksissa kieltää vastustamasta pahaa. Se alkaa
silloin tuntua joltakin tutulta, meissä itsessämme olevalta.--Mutta
meidän on mahdoton ajatella sitä käytännössä toteutetuksi. Me sanomme,
ettemmehän ole kaikki enkelejä. Tai me alamme luetella esimerkkejä,
joissa vähitellen kadotamme tyyneytemme ja kiivastumme yhä enemmän. Ja
vihdoin olemme valmiit inholla viskaamaan luotamme koko »teorian».

Ne esimerkit, joita me luettelemme ja joita kuvailemme ottavamme aivan
sattumalta sieltä täältä elämän eri suhteista, ovat kuitenkin kaikkea
muuta kuin satunnaisia. Niissä kaikissa piilee sama syy, joka ne tekee
meille sopiviksi. Niissä on nimittäin kaikissa kysymys siitä, että
jokin meille rakas henkilö, meidän äitimme tai oma lapsemme on joutunut
jonkun »inhoittavan murhaajan» raadeltavaksi. Se on, me asetamme
tahallisesti vastakkain rakastetun ja vihatun henkilön, ja annamme tuon
vihatun henkilön mitä julmimmalla tavalla rääkätä rakastettua henkilöä.

Nyt selviää kuitenkin meille, jotka ymmärrämme, mitä laki merkitsee, ja
siis myöskin mitä moraalinen laki merkitsee,--ettemme saa näin, lain
edessä, tehdä mitään erotusta henkilöjen välillä. Meillähän on
Kristuksen rakkaudenopissa nimenomaan semmoinen laki, ettemme saa tehdä
erotusta ihmisten välillä,--että meidän on rakastaminen vieraita
niinkuin omaisiamme, kaikkia ihmisiä erotuksetta niinkuin saman Isän
lapsia. Kielto väkisin vastustamasta sitä, joka on paha, on ainoastaan
tämän suuren rakkaudenlain käytännöllinen sovittaminen niihin oloihin,
joissa tähän asti on vallitsevana lakina ollut silmä silmästä ja hammas
hampaasta!

Sanon vieläkin, että syyt, miksi meistä tuo laki ja sen sovittaminen
näyttävät niin mahdottomilta, perustuvat aivan samaan kuin ne syyt,
jotka villien kansain mielestä tekevät heille mahdottomaksi noudattaa
lakia: ei sinun pidä tappaman.

Ja aivan samalla tavalla kuin villit kansat eivät voi saavuttaa
semmoista onnellisempaa elämän tilaa, joka on meille mahdollinen
nykyisessä yhteiskunnassamme, elleivät he omista tätä lakia,--aivan
samalla tavalla me puolestamme emme voi saavuttaa sitä vapauden
valtakuntaa, joka meille häämöittää ja johon me pyrimme yhdeltä puolen
kartuttamalla sota- ja poliisivoimiamme ja teroittamalla lakien
ankaruutta ja toiselta puolen panemalla toimeen dynamiittiräjähdyksiä
ja verisiä vallankumouksia,--ellemme tunnusta yleiseksi sitä uutta
lakia, joka on meihin istutettu.

Ja vertausta voi vielä jatkaa tähän suuntaan:

Villi saattaa arvella, että heidän olonsa voisivat parantua korkeintaan
siinä tapauksessa, että kaikki villit samalla kertaa ottaisivat
noudattaakseen heille uutta lakia, ja ettei se mitään auttaisi, jos hän
vaan yksin sitä alkaisi seurata. Samalla perustuksella olemme mekin
valmiit hylkäämään oman uuden lakimme: emme voi, kun eivät kaikki tahdo
yhtaikaa. Ja tällöin me unohdamme, että olemme haaveksineet vapauden
valtakuntaa, sillä tämmöiseen valtakuntaan täytyy tiekin olla vapaa.
Sinne ei voi tulla minkään inhimillisen lain tai yleisen tahdon
pakotuksesta. Se voi siis syntyä ainoastaan niin, että ihmiset tulevat
sinne yksitellen omasta tahdostaan.

Isä meidän, lähestyköön sinun valtakuntasi!




18.

Usko.


Uskon merkitys ei ole siinä, että minä uskon jotakin järjen kannalta
yliluonnollista; vaan usko saapi sisällyksensä siitä, minkä verran
siinä on luottamusta ja uskallusta.

Usko Kristukseen, Jumalan poikaan, on, kuten hän itse sanoo, yhtä kuin
usko siihen, joka hänet lähetti, se on Isään. Mutta usko Isään ei ole
ollenkaan yhtä kuin usko Jumalan olemassaoloon. Jeesuksen opetuslapsi
Jaakob sanoo, tästä asiasta puhuessaan, hyvin sattuvasti: »Sinä uskot,
että yksi Jumala on; sen sinä oikein teet: perkeleet myös sen uskovat,
ja vapisevat. Mutta tahdotkos tietää, sinä turha ihminen, että usko
ilman töitä kuollut on? Eikö Abraham töiden kautta vanhurskautetuksi
osoitettu, koska hän poikansa Isaakin alttarille uhrasi?» Jokainen
muistaa tuon liikuttavan kertomuksen siitä, kuinka Jumala käski
Abrahamin uhrata poikansa, kuinka Abraham jo ojensi veitsensä
tappaakseen tämän, mutta kuinka enkeli sitten pidätti hänen kätensä ja
ilmaisi Jumalan mielisuosion hänen uskonsa vahvuuteen.--Kristuksen
jälkeen meillä on tosin paremmat tiedot siitä, mikä Jumalan tahto on;
mutta uskon merkitys ja sisällys on yhä sama kuin Abrahamin päivinä.
Nytkin seuraa elävää uskoa Isään välttämättä usko hänen tahtoonsa,
hänen tahtonsa täyttämisen mahdollisuuteen ja kutsumukseen.

Senvuoksi ylimeno uskottomuudesta uskoon ei ole sitä, että oltuani
uskomatta joihinkin henkisiin asioihin, minä jostakin hetkestä asti nyt
rupean uskomaan niiden todellisuutta. Jos niin olisi, niin voisi usko
pesiytyä ihmissydämmeen vaikuttamatta mitään näkyvää muutosta hänen
elämänsä kulkuun. Niin ei ole kumminkaan asian laita, vaan seuraa uskoa
aina samalla täydellinen uudestasyntyminen.

Tämä ylimeno ei ole oikeastaan siirtyminen uskottomuudesta uskoon,
vaan on uskojen vaihtaminen,--semmoisten uskojen, joista kumpikin voi
antaa oman suuntansa elämälle. Tahdon sillä sanoa, että jos minulla
ennen ei ollut uskoa mihinkään Jumalaan tai vielä vähemmän mihinkään
Jumala-Isään, niin en siltä ollut ilman mitään uskoa. Päinvastoin,
minulla oli silloinkin semmoinen usko, joka ohjasi elämätäni, tekojani
ja ajatuksiani.

En tarkoita uskoa ihanteihin, tieteesen, taiteesen, sosialistisiin
aatteihin tai muuhun sellaiseen. Tämmöinen usko on aina enemmän tai
vähemmän omatekoista teoriiaa, jota voi itse arvostella, muodostella
mielin määrin, ja joka voi eri aikajaksoina muuttua toisesta toiseen.

Siitä uskosta, joka johti minua ja jota tässä tarkoitan, ei minulla
ollut silloin aavistusta. En ollut siitä itsetietoinen. Vasta sitten
kuin olen ruvennut toisin uskomaan, näen nyt, että minulla oli usko
ennenkin. Se usko oli syntynyt minuun ilman omaa valintaani; sen olin
perinyt semmoisenaan maailmalta; maailma oli sen itse minuun painanut.
Se kuului niin vereni ja lihani ja luonteeni ominaisuuksiin, etten
voinut asettua sen ulkopuolelle, aivan niinkuin en voinut asettua
ulkopuolelle itseäni.

Jos lyhyesti tahtoisin merkitä, mikä tuo entinen uskoni oli, niin
pitäisi minun sanoa, että se oli usko itseeni.

Taikka, että luulin olevani oman elämäni herra. Uskoin horjumattomasti
siihen, että elämäni tarkoitus oli minun oma menestykseni, että minä
siis saatoin hallita tulevaisuuttani, että kaikki siellä riippui siitä,
mitä minä tahdoin ja kuinka minä menettelin.

Jos joku olisi siihen aikaan sanonut minulle, että minulla on tämmöinen
usko, että minä tämän uskoni voimasta puhun, ajattelen ja toimin, että
tämä usko määrää koko minun elämäni laadun ja värin, olisin minä
pitänyt hänen puhettansa mielettömyytenä, ei siksi, ettei se olisi
ollut totta, vaan siksi, että hän sanoi sitä »uskoksi», sitä, mikä on
luonnollisin asia maailmassa, mikä ei voi olla muuten.

Nyt sitävastoin en voi tuossa entisessä elämänkäsityksessä nähdä muuta
kuin vahvan, syvälle juurtuneen uskon. Siinä oli uskon tavallisimmat
tunnusmerkit. Päätunnusmerkki on, että se, niinkuin jokainen muukin
usko, ei ottanut mitään vaikutusta järjen päätelmistä, joilla voi
todistaa sitä vastaan, sen mahdottomuutta. Kuten jokainen elävä usko,
niin tämäkin oli ehdottomassa yhteydessä varsinaisen elämänviehätyksen
kanssa; kaikki todistukset sitä vastaan tuntuivat vihollismielisiltä,
ikäänkuin ne olisivat tahtoneet riistää pois elämältä juuri sen, mikä
siinä oli viehättävää. Sentähden mitä voimakkaammat ja selvemmät
todistukset olivat, sitä vastenmielisemmät ne olivat uskolle ja sitä
vähemmän se niistä tahtoi tietää.

Nyt, kun selvästi ja itsetietoisesti näen tuon oman entisen uskoni,
en voi kyllin ihmetellä sen sitkeyttä. Sillä ne todistukset, jotka
sitä vastaan puhuivat, ja joita tässä etupäässä tarkoitan, eivät
olleet suinkaan mitään keksittyjä filosoofillis-teoloogillisia
todistuskappaleita, vaan olivat luonnollisinta tietoa ja
jokapäiväisintä kokemusta. Niin, melkeinpä voin sanoa, että koko minun
elämäni, sen lukemattomat tapaukset ja monenlaiset muodostukset eivät
muuta tarkoittaneet kuin todistaa minulle tuon uskoni mahdottomuutta.

Uskoin omaan tulevaisuuteeni ja kumminkin tiesin, ettei ainoakaan asia
elämässäni ollut mennyt niinkuin olin aikonut, ettei yksikään haaveeni
ollut toteutunut. Tiesin sen, se oli jokapäiväinen kokemukseni, mutta
minä uskoin sittenkin, että ne aikeet, jotka eivät vielä olleet
ennättäneet mennä mitättömiksi, tulisivat kyllä toteutumaan niinkuin
ajattelin. Sitäpaitsi tiesin kaikista niistä ihmisistä, joita tunsin
perinpohjin, että heidän elämänsä oli muodostunut ihan toiseksi kuin he
olivat aikoneet; joskus tuntui, että kohtalo menetteli säälimättömästi
ja julmasti ohjatessaan heidän elämänsä täydelliseen vastakohtaan
kaikesta siitä, mitä he olivat nuoruudessansa haaveksineet. Ja
kumminkin, kun näen heitä jo sortuneina ja nolattuina elämän koulussa,
ei minua ollenkaan kummastuta kuulla heidän yhä puhuvan
tulevaisuudestansa ja yhä koettavan siitä innostua, kuin puhaltaakseen
hehkua sammuvaan hiillokseen. Mitäpä heillä muuta olisi tehtävääkään!

Uskoin omaan tulevaisuuteeni ja elin sitä varten, ja kumminkin tiesin,
että kuolema minä hetkenä tahansa voi keskeyttää kaikki ne puuhat,
joilla tulevaisuuttani rakensin. Minä sentähden en tahtonut ajatella
kuolemata enkä ollut siitä tietääksenikään. Kun kuulin kerrottavan,
että joku oli kompastunut liukkaalla kadulla, särkenyt pääkallonsa ja
kuollut siihen paikkaan, oli se minusta jotakin erikoista, joka ei
koskaan voisi minulle tapahtua. Kaikki muut saattoivat olla tuommoisen
sattumuksen oikun alaisia, vaan en minä. Minun tulevaisuuteni ja
aikeeni tuntuivat olevan ylempänä sattumusta. Ja vaikka jokapäivä näin,
että minun ijässäni ja asemassani olevat ihmiset saattoivat kuolla
kesken aikeitansa, usein niinkin, että kuolivat juuri silloin, kuin
olivat voittaneet kaikki esteet ja vastukset, mitkä olisivat olleet
heidän aikeittensa tiellä, niin ei se minuun mitään vaikuttanut: Minä
uskoin sittenkin, että elämäni tarkoitus oli minun aikeitteni
toteutuminen;--uskoin, että olen oman elämäni herra.

Voiko ajatella vahvempaa ja sitkeämpää uskoa!

Tätä uskoa ei voi ottaa ihmiseltä pois mikään järki, mikään logiikka,
mikään filosofia. Sillä siihen on yhdistynyt hänen elämänsä koko
viehätys.

Tämän ihmeen voi aikaansaada ainoastaan toinen usko, joka tulee entisen
sijaan ja tarjoo suurempaa elämänviehätystä kuin entinen.

Ja semmoinen toinen, aivan vastakohtainen usko on usko siihen Isään,
joka meille on itsensä ilmoittanut Jeesuksen kautta. Se usko tarjoo
uuden elämänviehätyksen vanhan sijaan. Ja sentähden se--ja ainoastaan
se--voi juurineen hävittää tuon vanhan sitkeän maailmanuskon.

Palaan siihen mistä aloin. Uskon sisällys ei ole siinä, että voin uskoa
asioita, jotka minusta tuntuvat yliluonnollisilta ja sotivan järkeäni
vastaan, vaan usko saa merkityksensä siitä, minkä verran siinä on
luottamusta, uskallusta. (Toinen asia on, että tämä luottamus sitten
avaa silmät näkemään paljon semmoista, johon järki sitä ennen ei ole
voinut ulottua.)

Ainoa »yliluonnollinen», johon sinun on uskominen ennenkuin voit uskoa,
että sinun on noudattaminen Isän tahtoa, on se, että sinulla on Isä.

Mutta ei tämäkään ole mikään kuiva tosiasia.

Eikä se ole ollenkaan sen yliluonnollisempaa, kuin se usko, joka sinua
on johtanut elämässäsi ja joka on ollut kaiken toimintasi vaikuttimena.

Sinähän itse olet uskonut rakkauteen--ja sehän on kokonansa henkinen
asia. Sinä olet uskonut, että ihmiset tulevat sinua rakastamaan, että
he tulevat sinua kunnioittamaan, että sinun nimesi tulee olemaan heidän
huulillansa, että he tulevat antamaan sinulle tietä, missä kulkenetkin,
ja että sinä vielä kuoltuasikin olet pitävä vallassasi suuren osan
heidän ajatuksistaan,--että kukaties tulet heidän ajatuksissaan
kuolemattomaksi. Ja usko siihen, että sinä voit tämän kaiken tehdä, on
ollut sinussa niin sitkeä, ettei mitkään pettymykset ole voineet sitä
hävittää. Sinä olet pettymistäsi pettynyt, mitä vanhemmaksi olet
tullut. Vihdoin olet ruvennut vihaamaan yhä enemmän ihmisiä ja
ihmisryhmiä; mitkä ovat sinusta tyhmiä, mitkä aivan mitättömiä, mitkä
muuten vastenmielisiä. Ja kumminkin sinä uskot, että nämä samat ihmiset
jossakin vastaisuudessa rupeavat sinua rakastamaan ja sinä muutut
heidän ajatustensa esineeksi!

Onko se usko luonnollisempi kuin usko, että sinulla on henkinen Isä,
joka sinua rakastaa, (jota uskoa sinulle antaakseen ja sinussa
vahvistaakseen Kristus on elänyt ja kuollut)?

Sillä usko Isään on usko siihen, että hän sinua rakastaa.

Nyt minä sanoin, että uskon merkitys riippuu kokonaan siitä, minkä
verran siinä on luottamista, uskallusta ja antautumista.

Mutta meidän luottamus ei lähde ensiksi liikkeelle, vaan luottamuksen
lämpimyys tulvahtaa jo meitä vastaan sieltä ennenkuin me olemme
ennättäneet saada silmämme oikein auki.

Onko vaikea luottaa siihen, joka sinua rakastaa?

Vai onko todellakin niin, että sinun on mahdoton uskoa, että löytyy
mitään olentoa, joka sinua rakastaa?

Se ei ole totta.

Joko sinä uskot, että ihmiset sinua rakastavat tai tulevat rakastamaan,
taikka sinä et sitä usko; ja silloin sinä uskot, että löytyy jokin
henkinen olento, joka sinua rakastaa tai tulee sinua rakastamaan
ainakin sinun kuolemasi jälkeen. Sinä voit sanoa, ettet usko,--voit
nauraa koko tälle puheelle ja ehkä todella itsekin kuvailla, ettet
usko. Mutta sydämmesi syvimmässä sinä sittenkin uskot, että on jokin,
joka sinua rakastaa. Jos sinä sydämmessäsi tätä asiaa epäilisit, niin
sinä olisit todellinen pessimisti, joka ei eläisi päähän tätäkään
päivää; vaan tappaisi itsensä heti. Mutta nyt sinä et ole mikään
pessimisti. Tai jos olet, niin olet niitä, jotka kyllä puhuvat elämän
arvottomuudesta, mutta teossa todistavat toista, kun jäävät elämään.
Semmoinen pessimisti oli nykyaikaisten pessimistien isä. Hän oli kyllä
kadottanut uskonsa siihen, että ihmisten puolelta koskaan voisi odottaa
semmoista itsekkyydestä vapaata rakkautta, lämpöä ja hienoutta, mikä
voisi tehdä tämän elämän elettäväksi; mutta oikeastaan hän kaikessa
hiljaisuudessa kypsytti vaan uutta uskoa itsessänsä, että on Jumala,
josta hän on kotosin ja josta ovat rakkaus, lämpö ja hienous
löydettävät. Sentähden hänenkään pessimisminsä ei ollut sen
vaarallisempi, kuin että hän sanoissa neuvoi ihmiskunnalle itsemurhaa,
mutta itse jäi elämään.--Niitä on kyllä todellisia pessimistejä, mutta
ne eivät ole filosoofeja eikä semmoisia, joilla vielä on halua ja
voimaa mietiskellä filosoofisia kysymyksiä. Ne ovat tavallisia,
»jokapäiväisiä» ihmisiä, useimmiten semmoisia, jotka ovat kasvaneet ja
kasvatetut ahtaihin porvarillisiin käsityksiin siitä, mikä on sopivaa
ihmisten edessä, mikä hankkii ihmisten kunniata ja mikä langettaa
heidän tuomionsa. Sanotaan, että esimerkiksi taloudelliset seikat
olivat syynä jonkun itsemurhaan. Mutta itse asiassa hän oli vaan
ymmärtänyt, ettei hän taloudellisen skandaalinsa jälkeen voi enää
esiintyä sinä, minä ihmiset ovat häntä pitäneet ja miksi hän oli heidän
silmissään kohonnut. Se on tämä hänen kuvansa täydellinen konkurssi,
joka vie hänet itsemurhaan,--pelko, että häneltä otetaan ikuisiksi pois
ihmisten arvonanto, johon hän jo osaksi oli päässyt, ja johon hän yhä
edelleen oli pyrkinyt, ja että hän sijaan saisi samojen ihmisten joko
halveksimisen tai ivan. Sanalla sanoen, hän on kadottanut sen uskon,
joka häntä on ylläpitänyt.--Toiset taas tekevät itsemurhan siitä
syystä, että heistä näyttää, ettei Jumala heitä rakasta. He ovat
mielestänsä niin arvottomia ja niin ilettäviä, ettei heitä Jumala voi
rakastaa. Tästä sanotaan tavallisesti, että uskonnollinen epäilys tai
mielenhäiriö oli ollut itsemurhaan syynä. Mutta suuri erehdys olisi
luulla, että heidän epäilynsä tai miettimisensä koskisi jotakin
uskonkappaletta,--että he siksi surisivat, että heidän on mahdoton
uskoa Jumalan olemassaoloa ja senvuoksi myöskin hänen rakkauttaan. Jos
niin olisi, niin todellakin voisi syyttää Jumalaa siitä, ettei hän ole
kyllin selvästi ilmoittanut itseänsä ja todistanut, että hän meitä
rakastaa.

Ei kukaan ihminen voi syyttää järkeänsä siitä, että hänen muka on
mahdotonta uskoa. Jokainen rehellinen ihminen tietää, jos kerran tulee
näitä asioita ajatelleeksi, ettei hänen järkensä tässä asiassa tee
mitään estettä.

Jokainen voi uskoa, että noin kaksi tuhatta vuotta sitten eli ihminen,
nimeltä Jeesus.

Jokainen voi myöskin uskoa, että tämä mies opetti jotenkin niin, kuin
hänestä on kirjoitettu, pääasiallisesti henkisestä Isästä, jota
ihmisten pitäisi tunnustaa ja kuulla.

Miksi ei voisi uskoa, että hän Getsemanessa, Pietarin, Johanneksen ja
Jaakopin seurassa, kun tiesi, että hänen vainoojansa olivat jo tulossa,
rukoili tätä Isäänsä näillä sanoilla:

»Minun Isäni, jos mahdollista on, niin menköön pois minulta tämä
kalkki. Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin Sinä.»

Ja sitten uudestaan rukoiltuansa:

»Minun Isäni, ellei tämä kalkki taida mennä pois minulta, muutoin jos
en minä sitä juo, niin tapahtukoon sinun tahtos!»

Jotka sanat ilmaisevat, että hän oman tahtonsa mukaan olisi suonut
käyvän toisin, kuin mihin osoitti se tahto, jonka hän sitten täytti, ja
että hän tällä ratkaisevalla hetkellä taisteli jättiläistaistelua oman
tahtonsa ja tuon toisen tahdon välillä.

Ei ole myöskään vaikea uskoa, että hän todella antautui vastarinnatta
vainoojiensa käsiin, ja että nämät, rääkättyänsä häntä, naulitsivat
hänet ristinpuuhun.

On ainoastaan yksi mahdollisuus jäljellä, se on, epäillä, että kaikki
tyyni, kaikki Jeesuksen puheet Isästä ja rukoukset tämän Isän puoleen
olivat hänen mielikuvitustansa,--että hän ei kuullut mitään Isän ääntä,
vaikka luuli kuulevansa,--että »Isän tahto» toisin sanoen oli sulaa
erehdystä hänen puoleltaan.

Mutta semmoinen epäilijä voi epäillä mitä hyvänsä, siis omaa
järkeänsäkin. Järjen kannalta sitävastoin on helpompi olla epäilemättä,
kuin selittää tämmöisen mielikuvituksen mahdollisuus.

Jos nyt siis täytyy myöntää, että Jeesus teki tekonsa sen hänessä
asuvan hengen tahdosta, jota hän sanoi Isäksensä, niin voipi vaan enää
kysyä: mikä tarkoitus oli tällä isällä, joka antoi pojallensa--ainoalle
tahtonsa täyttäjälle--käskyn mennä kuolemaan.

Ja mitä rehellisemmin sinä kysyt ja mitä rehellisemmin sinä odotat
vastausta, sitä selvemmin ja voimakkaammin tulvaa sinulle vastaus,
tuhansista lähteistä samalla kertaa: rakkaudesta; että sinäkin uskoisit
tähän samaan Isään, ja eläisit ikuisesti.

Mutta sittenkään ei uskosi merkitys ole siinä, että sinä vaan myönnät
näin olevan; ei siinä, että teet sopimuksen järkesi kanssa, ettei se
enää vaivaa sinua turhilla vastaväitteillä, eikä edes siinä, että sinä
hurmaannut siitä ajatuksesta, että tuo sinun oma Isäsi, jonka äänen
sinä kuulet niin kotoisena kuin se olisi sinun oma parempi itsesi, on
samalla kaikkien tähtitaivaitten ja koko maailman Luoja ja elävä henki.

»Usko ilman töitä on kuollut».

Ei se ole usko lääkäriin, että minä tiedän hänen eteväksi, vaan se,
että minä uskon henkeni hänen haltuunsa.

Abrahamilla oli usko, kun hän aikoi uhrata oman poikansa. Jeesus uskoi,
kun seurasi Isän tahtoa omaan kuolemaansa asti.

Elävä usko on se usko, joka voi tehdä Isän tahdon teon vaikuttimeksi.

Mutta mimmoisena kohtaa tämä uskon kysymys meitä, jotka olemme eksyneet
harhaan totuuden tieltä,--jotka olemme eläneet ilman Jumalata, ja vasta
kesken elämätämme heräämme totuuden ymmärrykseen?

Yhä ja yhä samana.

Me olemme koko ikämme puuhanneet omissa tarkoituksissamme,
toteuttaaksemme vaan oman tahtomme. Me olemme rakentaneet itsellemme
tulevaisuuden, olemme tahtoneet ylentää itsemme niin monen nähtäväksi
kuin mahdollista, olemme aikoneet koota itsellemme tavaraa ja aikaa
myöten rikastua.

Ja nyt kohtaa meitä yhtäkkiä uusi oppi: Elääksenne teidän on tekeminen
teidän Isänne tahto, joka on taivaissa, eikä omaanne.

Eikö ole mitään keskitietä, jonka voisi valita pelastuakseen
äärimmäisyyksistä?

»Ei kenkään voi palvella kahta herraa: sillä taikka hän tätä vihaa, ja
toista rakastaa: taikka hän tähän suostuu, ja toisen ylenkatsoo. Ette
voi palvella Jumalata ja mammonata.»

Mitä merkitsevät meille nämä sanat?

Jos me rakennamme tulevaisuuttamme, emmekö silloin voi palvella
Jumalata? Emmekö voi rukoilla Jumalan apua omia tarkoituksiamme varten?
Emmekö voi pyytää Jumalalta tarkkuutta, ahkeruutta, kärsivällisyyttä,
hyvyyttä, jos huomaamme, ettemme ilman näitä ominaisuuksia voi omia
tarkoituksiamme saavuttaa? Eikö tuhannet ihmiset tänäkin päivänä
tavoittele omaa menestystänsä, otsa hiessä puuhaa asioitansa, mutta
samalla myöskin palvele Jumalaa ja notkistetuin polvin rukoile hänen
siunausta pyrinnöillensä?

Järkähtämätön vastaus kuuluu: Te ette voi palvella yhtaikaa Jumalata ja
mammonata.

Selitys onkin aivan käsillä:

Yhtä vähän kuin orja palvelee herraansa sillä, että pyytää häneltä
jotakin, yhtä vähän ihminen palvelee Jumalaa sillä, että notkistaa
polvensa hänen edessään ja rukoilee häntä.

Jeesus kyllä rukoili Jumalaa, silloin kuin hän sanoi: Isä, ota pois
minulta tämä kalkki. Mutta ei hän silloin palvellut Jumalata.

Aivan niinkuin orja palvelee herraansa ainoastaan silloin, kuin täyttää
hänen käskyjänsä, aivan samaten voi Jumalaa palvella ainoastaan sillä,
että tekee hänen tahtonsa.

»Ette voi palvella Jumalata ja mammonata», merkitsee siis, ettemme voi
yhtaikaa täyttää Jumalan tahtoa ja ajaa omia tarkoituksianne.

Meille, jotka olemme eläneet eksyksissä, omia tarkoituksiamme varten,
esiintyy nyt uskon kysymys siinä, onko meillä kylläksi uskallusta ja
luottamusta, voidaksemme vaihtaa oman tahtomme Isän tahtoon.

Voimmeko jättää kaikki ne aikeet, joiden tiedämme tarkoittaneen oman
tahtomme täyttämistä? Voimmeko jättää kaikki ne tulevaisuuden
suunnitelmat, jotka tiedämme luoneemme oman tahdon täyttäminen
mielessä? Voimmeko jättää kaikki ne puuhat, joiden tiedämme
tarkoittavan tavaran kokoomista itsellemme ja omalle perheellemme,
joilla olemme tahtoneet turvata toimeentulomme tai taata itsellemme
vanhuutemme päivien suruttomuuden? Jättää tämä kaikki, ja ruveta
noudattamaan Isän tahtoa, vaikka sen noudattaminen näyttäisi menevän
aivan ristiriitaan kaikkien entisten pyrintöjemme kanssa ja uhkaavan
heittää meidät sokean kohtalon kylmiin käsiin, ehkä leivättömiksi,
nälkää näkemään. Jättää tämä kaikki sillä luottamuksella, että »kyllä
Isämme tietää meidän tarvitsevan sekä ruokaa että vaatteita ja suojaa»,
tai sillä luottamuksella, että Isä ei voi saattaa häpeään sitä, joka
hänen tahtoonsa perustuu.

Lapsellista uskoa ei mitata sillä, minkä verran voin uskoa asioita,
jotka minusta näyttävät yliluonnollisilta, vaan ainoastaan sillä,
kuinka suuri luottamus minulla on mahdollisuuteen noudattaa tätä Isän
tahtoa näin vastoin kaikkia inhimillisiä epäilyksiä.

Ja meitä, jotka jo täysikäisinä tai ikämme lopulla heräämme Kristuksen
sanomaa ymmärtämään, kohdannee siis uskon kysymys aina siinä muodossa,
että Jumalan tahdon täyttäminen esiintyy meille ristiriitaisena koko
sen elämänrakennuksen kanssa, jota olemme kokeneet pystyttää, ja vaatii
meitä palvelukseensa ilmoittamatta meille tuumankaan vertaa siitä
uudesta tulevaisuudesta, joka nyt on meidän edessämme.

Meidän uskomme on juuri luottamus siihen, että, noudattamalla jokaisena
nykyhetkenä Isän tahtoa, näistä nykyhetkistä muodostuu itsestään
elämänketju, jonka suunta, tarkoitusperä ja päämäärä on äärettömän
paljoa korkeammalla sitä tulevaisuutta, jonka olimme itsellemme
osanneet haaveksia, ja että tämä ketju ei voi, kuten meidän entiset
omat aikeemme, kuoleman kautta kesken katketa, vaan jatkuu ikuisuuteen.

Helsingissä, lokakuussa 1894.







End of the Project Gutenberg EBook of Heräämiseni, by Arvid Järnefelt

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14267 ***