*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14385 ***

TYÖN ORJA

Kirj.

Eino Leino


1911.


[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
Onnen orja.]




1.


--Kah! Sinähän se olet?

--Päivää, päivää. Mitä sinä teet täällä Berlinissä?

Tohtori Johannes Tamminen ja sähköteknikko Topi Huotari puristivat
sydämellisesti kädestä toisiaan.

He olivat vanhoja tuttavia. Edellinen oli asunut koko talven
Berlinissä, jälkimmäinen kertoi palailevansa viimeksi Sveitsistä, jossa
hän oli ollut tutkimassa jotakin alaansa kuuluvaa uutta keksintöä.

--Valtion matkarahalla? kysyi Tamminen.

--Eikö hiidessä! Oman yhtiön kustannuksella.

--Se on totta. Sinähän olet toimitusjohtaja.

--Epäilemättä. Mutta minä aion pian vaihtaa asemaa.

--Saat paremman paikan?

--Paremman palkan luonnollisesti. Ja sinä?

--Jatkan tiedettäni. Kaikessa hiljaisuudessa.

He eivät olleet toisiaan vuosikausiin tavanneet. Topi Huotari
ehdotteli, että he menisivät jonnekin juomaan lasin viiniä. Tamminen
katsoi miettivästi kelloaan.

--Minun pitäisi oikeastaan jo aikoja sitten istua työpöytäni ääressä,
sanoi hän. Mutta olkoon menneeksi! Tämän harvinaisen tapauksen
kunniaksi.

--Sinä olet aina yhtä ahkera?

--Ei auta muu, jos aion kesään mennessä saada valmiiksi jotakin. No
niin, minä tulen mukaan, mutta vain muutamaksi minuutiksi.

--Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen kuulut, nauroi Topi.
Tunnen itseni tuiki vanhan-aikuiseksi sinun rinnallasi.

--Sähköä se on henkinenkin sähkö.

He seisoivat Brandenburgin portin luona, jonne Johannes tavallisesti
ulotti yksinäiset kävelymatkansa tuolta Potsdamin puolelta, missä hänen
asuntonsa oli. Topi taas oli aikonut Tiergarteniin.

Johannes tiesi lähellä hyvän viinipaikan.

Pian istuivat he myymälän takaosassa, hiljaisessa, puolihämärässä
huoneessa, joka oli miehenkorkuisilla aituuksilla jaettu mukaviin
pilttuisiin.

Seinällä komeili suuri, erinomainen kuva Strindbergistä. Topi kääntyi
sitä tutkimaan.

--Tämä on Strindbergin vanha viinipaikka, selitti Johannes.

--Tosiaankin!

Paikka sai Topille miltei pyhyyden leiman.

Niin käytännöllisellä alalla kuin hän olikin, hän harrasteli nimittäin
suuresti kirjallisuutta. Strindbergiä hän taas suorastaan jumaloitsi,
vaikkakaan hän ei voinut ymmärtää tämän naisvihaa.

--Taikka ei oikeastaan aivan sama, lisäsi Johannes välinpitämättömästi.
Isäntä on vain sama. Mutta hän on muuttanut sen jälkeen.

--Niinkö? virkahti Topi hajamielisesti.

Hän oli jo keksinyt seinältä erään toisen taulun, merimaiseman
Strindbergiltä, jonka tämä joskus lienee ravintolan isännälle
lahjoittanut.

Tavallinen kuolevainen ei siinä nähnyt paljon muuta kuin mustaa. Mutta
Topin haltioituneessa mielessä se kasvoi yhdeksi aikamme etevimmistä
taideteoksista.

--Se on sentään poika, se Strindberg! vahvisti hän vielä kerran
ajatuksensa. On se poika.

--Maljasi. Sinä olet sama entusiasti kuin ennenkin.

--Mutta myös sama materialisti. Taikka oikeastaan, paljon pahempi
vielä. Kehityn kumpaankin ulottuvaisuuteeni.

--Hyvään ja pahaan?

--Henkiseen ja aineelliseen, nauroi Topi.

--Minä puolestani etsin edelleenkin keskipistettäni.

Johannes sanoi sen enemmän leikillä kuin todella, sillä olihan hänellä,
ja juuri hänellä, henkinen keskipisteensä.

Siitä ei Topikaan tiennyt mitään. Se oli hänen unelmiensa määrä ja
työnsä tarkoitusperä.

Kukaan ei tiennyt siitä. Eikä hänellä myöskään ollut mitään halua
ruveta sitä ennen aikojaan maailmalle ilmoittelemaan.

Seurasi hetken hiljaisuus.

Johannes kysyi, milloin Topi oli tullut Berliniin.

--Tänä aamuna. Suoraan Münchenistä.

Hän oli sinne huvin vuoksi pistäytynyt. Hänellä oli myöskin
matkaseuraa.

--Keitä?

--Tietysti suomalaisia. Niitähän kohtaa nykyään kaikkialla. Hauskaa
väkeä muuten.

Topi luetteli eräiden suomalaisten liikemiesten nimiä, joukossa joku
taiteilijakin. Huvimatkailijoita ne olivat, Italiasta palailevia, jotka
hän oli äkki-arvaamatta Münchenissä yhdyttänyt.

--Olin juuri menossa Raatihuoneen kellariin, kertoi Topi, tiedäthän,
tuohon maanalaiseen viiniravintolaan, niin tulevat ovella vastaan
minua...

Mitäs muuta, tulijat olivat kääntyneet takaisin. He olivat istuneet
koko päivän yksissä ja päättäneet, koska he kaikki olivat kotimatkalla,
palata samassa matkueessa Berlinin ja Köpenhaminan kautta Helsinkiin.

--Ja missä he tällä hetkellä ovat?

--Museoissa. Taidetta tutkimassa.

Topi ei ollut viitsinyt seurata heitä sinne. Niin hän oli jäänyt yksin
ja tavannut Johanneksen. Mutta hän oli luvannut syödä päivällistä
heidän kanssaan Kempinskissä.

--Luonnollisesti! hymyili Johannes. Kenties veli tulee mukaan?

--En, Herran nimessä!

Johannes Tammisella oli vilpitön kauhu kaikkia maamiehiä kohtaan.
Varsinkin vihasi hän kaikkia tilapäisiä, ulkomailla tapahtuvia
tuttavuuksia, jotka solmittiin pelkän yhteisen isänmaan ja
kotipaikkatunteen hyllyvällä perustalla.

Äsken hän oli tehnyt silmänräpäyksellisen poikkeuksen tavoistaan,
suostuessaan tulemaan Topin kanssa hetkeksi tähän viinitupaan. Mutta he
kaksi olivat vanhoja tuttavia.

Kuitenkin hän jo nyt katui satunnaista heikkouttaan.

Olisi parempi, ajatteli hän, jos istuisin tälläkin hetkellä oman
työpöytäni ääressä.

Olihan se sittenkin hänen ainoa ilonsa. Ja ylimalkaan hänen mielestään
ainoa ihmisen arvoinen ilo maailmassa.

Tuttavuudet! Mitä ne olivat?

Kosteikkoja erämaassako? Eivät, vaan erämaita sille, jolla oli omassa
työssään kukkivat keitaansa ja kosteikkonsa.

Topi ei voinut arvata, miten epäystävällisesti toinen hänestä ja
ylimalkaan muusta maailmasta tällä hetkellä ajatteli. Mutta hän katsoi
Johannekseen kummastuneena.

--Kuinka niin? kysyi hän. Työ estää?

--Etupäässä työ. Mutta muutenkaan en missään tapauksessa suostuisi
tuohon seuraan tulemaan.

--Miksi et? Seura kuin seura.

--Suoraan sanoen: suomalaiset ovat viime vuosina ruvenneet todellakin
sietämättömässä määrässä matkustelemaan.

--Se voi olla totta, nauroi Topi. Sinä et rakasta kansalaisiasi?

--Kyllä, kaukaa, hymyili Johannes.

--Mutta läheltä?

--En tiedä mitään inhoittavampia olentoja.

He kilistivät.

--Kiitos kohteliaisuudesta.

--Läsnäolijoita luonnollisesti lukuun ottamatta.

--Tuolla rajoituksella voin minäkin jossakin määrin yhtyä edellisen.
puhujan mielipiteeseen.

He nauroivat ja kilistivät lasejaan.

Johannes kehitteli edelleen kantaansa. Olihan tietysti hyvä, että hänen
armaat maamiehensä matkustivat. Olihan se merkki maan nousevasta
varallisuudesta, kasvavasta sivistyskaipuusta, europalaistumisesta,
kansainvälistymisestä. Mutta se olisi ollut vielä ilahduttavampi merkki
siitä kaikesta, jos he eivät aina ja jokapaikassa olisi vain toistensa
seuraa etsineet.

Miksi he eivät voineet olla yksin tai ulkomaalaisten kanssa? Sehän
olisi kenties ollut kehittävää. Mutta nyt he nuuskivat toisiaan
jokaisesta Europan nurkasta ja sulkivat siten itseltään nekin pienet
kehittymismahdollisuudet, joita uusien vaikutusten vastaanotto muuten
ehkä olisi taannut heille.

--Saa siitä yksinäisyydestäkin kyllänsä, väitti Topi. Varsinkin näin
perheellinen mies...

--Se on totta. Veli on naimisissa? muisti Johannes.

--Ollut jo kaksi vuotta. Perheen isä, puheli Topi tyytyväisenä.

--Isä?

Se teki aina Johannekseen valtaavan vaikutuksen.

--Poika on, ja toinen tulee juhannukseksi, jos jumala suo.

--Maljasi! Minun ei tarvitse kysyä, oletko onnellinen.

Topi raappi päälakeaan.

--Kyllähän se siltä kohdalta. Mutta milloinkas se on ihminen lopulta
onnellinen!

--Mitä puuttuu?

--Tilaa.

--Liikkumisvapautta?

--Työn tilaa, toiminnan tilaa. Tilaa toteuttaa suunnitelmiaan.

--Sinulla on suuret tuumat?

--Ja pienet mahdollisuudet. Mutta jumalan kiitos, toivon niidenkin
lähimmässä tulevaisuudessa suurenevan, lisäsi hän sitten hiukan
salaperäisesti.

Johannes katsoi kulmiensa alta Topiin.

Jo toisen kerran viittaili tuo mies johonkin. Äsken hän oli maininnut
jotakin pian tapahtuvasta paikanmuutoksestaan.

Muuttakoon vain! Käyköön vain hyvin hänelle! ajatteli Johannes.

Topi oli aina ollut hänen mielestään yksi niitä harvoja todella kunnon
miehiä, joita hän oli elämänsä varrella tavannut ja jotka siksi myös
ehdottomasti ansaitsivat menestystä ja kauan elää maailmassa.

Hyvä mies, mutta rajoitettu, arvioi Johannes itsekseen. Ja varmaankin
verraton perheen isä!

Mitä suuria suunnitelmia hänellä voi olla? Tietysti sähköteknillisiä.
Ammattimies kiireestä kantapäähän! Mutta juuri sellaisethan ne maan
päällä menestyvätkin.

Hän itse sitävastoin?

Jumala ties, milloin hän olisi edes niin pitkällä. Mutta hänen
kunnianhimonsa tähtäsikin niin paljon korkeammalle. Huimaavan korkealle
kerrassaan.

Täytyi tehdä työtä, aina enemmän työtä. Mutta sitä säteilevämpi olikin
oleva kerran myös hänen voittonsa ja palkintonsa.

Entä ellei hän onnistuisikaan?

Palkitsihan työ itsensä, olihan se jo sellaisenaan ilo ihmiselle. Ja
olihan se sitä suurempi ilo, mitä laajemmat aatteelliset näköalat ja
korkeammat ihanteelliset tarkoitusperät sen takaa tekijälle
kangastuivat.

Työ aateloi ihmisen. Ja ihanne aateloi työn, arkipäiväisimmänkin. Se
oli Johannes Tammisen usko, syvä ja järkkymätön.

Hän katsoi äkisti kelloaan.

--Nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän ja nousi päättävästi. Näkemiin, ja
kiitos tästä hetkestä!

--Kiitos itsellesi, virkahti Topi hiukan tyytymättömänä. Mutta me
tapaamme kaiketi vielä?

--Toivottavasti. Jäätkö vielä kauaksi aikaa Berliniin?

--Vain pariksi päiväksi. Tottahan sinä syöt jossakin?

Topin mielestä he olisivat huomisen varalta voineet sopia esim.
yhteisestä aamiaisesta.

--Jolle sinä et tulisi kuitenkaan, nauroi Johannes, joka ei ollut
ollenkaan huvitettu tästä ehdotuksesta.

--Kuinka niin?

--Tietysti sinun matkaseurasi tahtoo myös syödä jossakin. Ei, paras,
että pistät pienen kirjelipun, jos tahdot tavata minua.

--Saatko sitä sitten?

--Olen aina kotona. Hyvästi, ja tervehdi tuttaviani!

--Kaukaa?

--Taikka läheltä. Kunhan minun vaan ei tarvitse tavata heitä.

He erosivat viinipuodin ovella kättä lyöden ja peittäen kumpikin
jotenkin pingoitetulla naurunremakalla pientä sisällistä
hermostumistaan.

Johannekselle oli pääasia päästä niin pian kuin mahdollista
yksinäisyyteen ja rakkaan työpöytänsä ääreen. Topi taas oli jonkun
verran loukkautunut siitä, että hänen vanha tuttavansa osoitti niin
vähän mielenkiintoa häneen, vaikka olikin vuosia vierähtänyt heidän
viimeisestä tapaamisestaan.

Kääntyivät vielä kerran ja nyykäyttivät päätä toisilleen.

Ja kulkivat kumpikin omalle taholleen, vaikka olisivat voineet varsin
hyvin kappaleen matkaa yhdessäkin kulkea.




2.


Johannes ei ollut aikansa niukkuutta teeskennellyt.

Hän teki todellakin työtä aamusta iltaan, oli aina tehnyt, vaikka hän
vaikeina hetkinään, joita hänellä tuon tuostakin oli, syyttikin itseään
ankarasti veltosta nuoruudestaan.

Hän oli erään tehtaan isännöitsijän poika Länsi-Suomesta.

Hänen lapsuutensa oli ollut sangen surullinen. Hänen äitinsä oli
kuollut jo hänen kapaloissa ollessaan ja hänen isänsä joutunut riitaan
esimiehensä, tehtaan omistajan kanssa, pyytänyt ja saanut eronsa,
perustanut kilpailevan liikkeen, mutta tehnyt tarpeellisen pääoman
puutteessa vararikon. Johannes oli ollut silloin koulun yläluokilla,
josta saakka hän oli saanut itse elättää itseään.

Hänen isänsä oli koettanut vielä kamppailla vuoden kaksi murtuneella
terveydellään, mutta epäonnistunut ja kaatunut hautaan samana keväänä,
jolloin hän itse oli saanut ylioppilaslakin.

Siitä saakka oli Johannes seisonut ypö-yksin maailmassa.

Veljiä hänellä ei ollut, sisar oli, vanhempi sisar, hourujen
hoitolassa. Joitakin etäisiä sukulaisia hänellä lienee elänyt vielä
isän syntymäpitäjässä, kaukana Pohjanmaalla, jossa hän ei ollut käynyt
milloinkaan. Yksinkertaista väkeä, talonpoikaisia ukkoja ja akkoja ynnä
heidän lapsiaan, jotka merkitsivät Johannekselle yhtä vähän kuin hän
heille arvattavasti.

Hän oli yksin. Hän tunsi sen syvästi ja oli aina oivaltanut, että hänen
oli vain omiin voimiinsa luotettava elämän taistelussa.

Tähän asti se oli käynyt, jumalan kiitos.

Vaikeata se oli ollut. Monesti oli tie noussut pystynä eteen. Oli ollut
tarmo taittua ja selkäranka siihen sitkahtaa. Kuitenkin se oli käynyt
jotenkuten.

Mutta tästä eteenpäin? Nyt hän oli pannut kaikki yhdelle kortille. Jos
se petti, petti samalla myös koko hänen pohjansa ja perustansa.

Täytyi ponnistaa. Ei saanut antaa yhdenkään hetken mennä hukkaan,
yhdenkään päivän jälkeä jättämättä.

Jos _hänen_ otteensa heltisi, jos _hänen_ jalkansa livetti, ei mikään
eikä kukaan pitänyt pystyssä häntä.

Muilla saattoi olla varaa veltostellakin, ei hänellä.

Työkyky oli hänen ainoa pääomansa. Sitä oli hänen hoidettava ja
kartutettava.

Ja vankalla aikomuksella käyttää hyvin ainakin tämän iltapäivän pisti
Johannes avaimen tuttuun lukonreikään ja astui huoneesensa, joka aina
otti hänet vastaan yhtä siistinä, turvallisena ja ystävällisenä.

Hetken perästä tuli sisälle hänen saksalainen emäntänsä. Herttainen,
vähävarainen leskirouva, joka salaperäisen näköisenä ilmoitti, että
tohtoria oli ollut hakemassa joku nainen hänen ulkona ollessaan.

--Nainen?

Johannes kohotti katseensa kummastuneena työpöydästään.

--Suloinen suomalainen nainen, joka kertoi tuntevansa tohtorin ja
tuovansa terveisiä kotimaasta.

Emäntä näytti aina salaperäisemmältä sitä sanoessaan.

Johannes mietti. Kuka se voi olla? Hänellä ei tietääkseen ollut ketään
suomalaista naistuttavaa Berlinissä.

Mutta olihan nainen sanonut tuovansa terveisiä kotimaasta. Hän oli siis
ehkä juuri saapunut tänne.

Siinä tapauksessa oli Johanneksen mahdoton arvata.

Mutta kenellä suomalaisella naisella saattoi olla niin paljon
mielenkiintoa häneen, että tuli jalansyten häntä katsomaan? Tuomaan
terveisiä? Keneltä?

Johannes ilahtui. Ehkä se on Aura? ajatteli hän.

Aura oli hänen entinen sosialistinen työkumppaninsa ja puoluetoverinsa.
Niin mahdottomalta kuin hänestä tuntuikin, että Aura olisi tällä
hetkellä Berlinissä, tuotti tuo ajatus kuitenkin suurta iloa hänelle.

--Hän ei jättänyt käyntikorttiaan?

--Ei.

--Eikä sanonut nimeään?

--Luulen, että hän sanoi sen. Mutta minä olen sen valitettavasti
unohtanut.

--Ei vahinkoa, virkahti Johannes välinpitämättömästi.

Ei se ollut Aura. Aura olisi kyllä jättänyt jonkun merkin itsestään.
Eikähän se voinut Aura ollakaan, sillä olihan Aura valtiopäivillä ja
istuihan Eduskunta juuri koolla Helsingissä.

--Ei suurta vahinkoa ainakaan, hymyili emäntä. Sillä hän lupasi tulla
takaisin.

--Niinkö?

--Hän näytti yleensä kovin kiihkeästi tahtovan tavata tohtoria.

Johannes loi jälleen nopean silmäyksen emäntäänsä.

Nähtävästi teki tämä pientä pilaa hänestä. Nainen? Tapaamassa nuorta
tohtoria? Saksalaisen porvariskäsityksen mukaan oli seikka jo
sellaisenaan mieltäkiinnittävä.

Nyt kuului selvästi pientä kirkasta naurunkikatusta avoimen oven takaa.

--Trudchen! oli emäntä toruvinaan. Oletko hiljaa!

--Hän tulee, hän tulee, hän tulee! huusi nuorekas nais-ääni sieltä,
purskahtaen sitten täyttä kurkkua nauramaan.

Emännän 17-vuotias tytär se oli, Trudchen nimeltään, jonka tämä olisi
mielellään tahtonut saada naimisiin.

Johannes oli alussa ollut hiukan kohtelias tytölle, tarjonnut pari
teatterilippua ja pyytänyt hänet äitineen jonkun kerran ulos
ravintolaan. Mutta hän oli heti huomannut tulevansa väärin käsitetyksi.

Äiti oli ruvennut kutsumaan häntä omalle puolelleen ja tyttö heittämään
häneen pitkiä, kaihomielisiä silmäyksiä. Hän oli senvuoksi lakannut
kaikesta turhasta huomaavaisuudesta ja vetäytynyt kylmän, virallisen
tiedemiehen kuoreen, jolla oli kovin kiire ja joka ei missään suhteessa
tahtonut häiriytyä.

--Hän tulee? Mistä Trudchen on sen niin varmaan tietävinään? kysyi hän
sentähden kuivimmalla, asiallisimmalla äänenpainollaan.

Tyttö pisti terhakan päänsä sisälle ovesta.

--Minä tiedän! minä tiedän! Tohtorilla on morsian! Tohtorilla on
morsian kotimaassaan!

Johannes rypisti kulmakarvojaan.

--Hullutuksia, sanoi hän äkeästi. Minulla ei ole mitään morsianta enkä
tule sellaista myöskään pitkään aikaan hankkimaan.

Tyttö nauroi kahta helakammin.

--Tohtori on pettänyt, tohtori on jättänyt morsiamensa! Ja nyt on
morsian matkustanut tohtoria noutamaan!

Hän löi oven kiinni ja juoksi tiehensä ilakoiden. Vielä toisesta
huoneesta kuului hänen raikas, vallaton naurantansa.

Myöskin emäntää pyrki naurattamaan. Kuitenkin hän, huomattuaan, että
tohtori ei ollut leikkituulella, koetti tekeytyä hyvin totiseksi.

--Tohtorin täytyy antaa anteeksi, sanoi hän. Trudchen on vielä niin
kovin lapsellinen.

Johannes vastasi yksikantaan:

--Niin. Hän on lapsellinen.

Emäntä seisoi vielä hetkisen ja odotti, että tohtori sanoisi jotakin.
Sitten hän käännähti ympäri lausuen hiukan haikeasti:

--Ei, täytyy tästä mennä askareilleen, etten häiritsisi tohtoria.

Johannes ei väittänyt vastaan. Ja emäntä sulki oven jälkeensä paljon
vakavampana kuin hän oli avannut sen.

Heti hänen mentyään nousi Johannes kävelemään.

Olihan tapaus itsessään varsin vähäpätöinen. Kuitenkin se oli häntä
tuntuvasti ärsyttänyt. Ja hän ärtyi vielä enemmän huomatessaan, että
tarvittiin niin vähän häntä hermostuttamaan.

Luonnollisesti se oli tämän kirotun yksinäisyyden vika, joka kuitenkin
oli niin tuiki välttämätön hänen työlleen ja henkiselle
keskittymiskyvylleen.

Johannes oli todellakin sangen paljon yksin. Saattoi joskus kulua
kokonaisia päiviä, ilman että hän tapasi ketään tai kuuli omaa ääntään
muualla kuin tehdessään yksitoikkoisia tilauksiaan ruokapaikoissa tai
tavanmukaisia ostoksiaan sikarimyymälässä.

Mutta se juuri oli suloista hänestä. Juuri silloin saattoi hän ajatella
ja työskennellä voimakkaimmin. Ja juuri sitävarten olivat tällaiset
suurkaupungit ihanat olemassa: niissä voi elää omaa elämäänsä ja olla
yksin paremmin kuin synkimmässä Lapin korvessa.

Ainakin tunsi ihminen itsensä niissä yksinäisemmäksi.

Mutta mitä kauemmin yhteen toviin hän oli tuollaisena suurkaupungin
erakkona elänyt, sitä vaikeampi hänen oli tulla tekemisiin ihmisten
kanssa. Sitä kipeämmin koski hänen herkistyneihin hermoihinsa jokainen,
vähäisinkin vaikutus ulkomaailmasta.

Se saattoi joskus käydä suorastaan kiusalliseksi.

Mieluimmin hän olisi tahtonut äärimmäisyyteen saakka pingoittaa tätä
sisällistä yksinäisyys-iloaan. Olla kuulematta ja näkemättä ketään.
Hautautua täydellisesti maailmalta. Mutta eihän se käynyt päinsä.
Täytyihän hänen aina joku sana sanoa, joku kirje kirjoittaa.

Ne voivat silloin muodostua suoranaisiksi merkkipylväiksi hänen
elämässään.

Tuttavan kohtaaminen, kuten tänään tuo hetken yhdessä-olo Topi Huotarin
kanssa, oli tavallisissa oloissa hänelle jo jättiläistapaus. Hän voi
miettiä pari päivää sitä, käännellä ja väännellä jokaista sanottua
sanaa mielessään, muistella toisen kasvon-ilmeitä ja kuunnella aina
uudestaan ja uudestaan omia äskeisiä äänenpainojaan.

Se oli yksinäisyyden helvetti, jolla hän sai maksaa sen taivaan
ihanuudet. Ja sen kärsimykset saattoivat käydä sitä kipeämmiksi, mitä
kiihkeämmin ja häikäilemättömämmin hän oli nauttinut yksinolostaan.

Voi sattua, että hän kiersi monta kadunkulmaa, ennen kuin hän sai
hermonsa edes senverran ulkomaailmaa vastaan terästetyiksi, että
uskalsi astua sisälle tavalliseen ruokapaikkaansa. Ja voi tapahtua
myöskin, että hän käveli kymmenen minuuttia kirjakaupan edustalla ja
meni sittenkin kotiinsa ilman tarvitsemaansa teosta, vain senvuoksi,
ettei hän saanut mieltään noita muutamia sanoja varten kyllin
yleispätevään tasapainoon viritetyksi.

Hän vakuutti silloin aina itselleen, ettei hän sitä sentään vielä
tänään niin tärkeästi tarvinnutkaan. Saattoihan hän huomennakin tuon
ostoksensa suorittaa.

Mutta jälkeenpäin hän oli moisesta aina kovin vihainen itselleen. Hän
huomasi olleensa liian paljon yksin ja haki hakemalla ihmisiä.
Saattoihan ihminen vähemmästäkin hulluksi tulla! Ja eiköö ollutkin
väärin näin järjettömästi hermojaan jännittää, kun hän itse tiesi
kuitenkin, ettei hänellä siinä suhteessa ollut liikoja kerskumista?

Nyt hänellä oli ollut jälleen tuollainen pitkä yksinäisyyden aikakausi.

Mutta hän tunsi sen pian lähenevän loppuaan. Hän kävi taas liian
herkäksi. Vaikutukset ulkomaailmasta kasvoivat liian valtaviksi.
Kärsimys voitti nautinnon, yksinäisyyden liekit kohosivat liian
korkealle.

Niitä vastaan ei ollut muuta lieventävää lääkettä kuin: seura. Ja häntä
kadutti jo, että hän oli niin töykeästi työntänyt luotaan Topi
Huotarinkin.

Olisi hän hyvin voinut syödä päivällistä niiden kanssa. Eikä se olisi
paljon hänen työ-aikaansa tärvellyt, jos hän olisi sopinut tämän kanssa
yhteisestä aamiaisesta.

Myöskin kadutti häntä hiukan äskeinen töykeä käytöstapansa ystävällistä
emäntäväkeään kohtaan. Mikä mörkö hän oli, joka ei sietänyt edes tuon
vertaa hilpeätä, viatonta leikinlaskua?

Olihan Trudchen soma tyttö. Miksi hän ei ollut suostunut hetkeksi hänen
kanssaan naljailemaan?

Hän päätti heti korjata erehdyksensä. Ja pyytää hänet äitineen vielä
tänä iltana ravintolaan.

Mutta hän ehtisi tuon asian kyllä hiukan myöhemminkin suorittaa. Nyt
hän tahtoi ennen kaikkea tehdä työtä.

Ja hän istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen, jolla lepäsi hänen
suurteoksensa alkuluonnos: »Suomi tulevaisuuden valtiona.»

Johannes oli kansallistalouden tohtori ja tiukka sosialisti
mielipiteiltään.

Ne olivat sortovuosina saattaneet hänet myös kiihkeään valtiolliseen ja
yhteiskunnalliseen toimintaan, jonka hedelmänä hänelle oli suurlakon
jälkeen kuin itsestään pudonnut sosialistisen kansan-edustajan paikka
valtiopäivillä sekä yleensä merkitsevä asema puolueen johdossa ja sen
pää-äänenkannattajassa.

Nyt hän oli kuitenkin asunut koko vuoden ulkomailla tieteellisiä
ansioitaan lisäten, yhteiskunnallista kirjallisuutta suomentaen, mutta
pääasiallisesti valmistellen suurta kansantajuista teostaan, jonka
selässä hän aikoi jälleen maansa julkiseen elämään purjehtia.

Politiikka oli ruvennut häntä ikävystyttämään. Hän ei ollut,
puoluetoveriensa innokkaista kehoituksista huolimatta, suostunut
rupeamaan enää kansan-edustajaksi eikä antanut valita itseään edes
puoluehallintoon. Samalla oli hänen välinsä särkynyt koko sosialistisen
puolueen kanssa ja hän oli ollut pakotettu siitä muodollisesti
eroamaan.

Mutta ainoastaan muodollisesti. Sillä mielipiteiltään hän katsoi yhä
edelleenkin olevansa kansainvälisen sosialismin kannalla, vaikka hän ei
ollut tyytyväinen tapaan, jolla sen asiaa Suomessa ajettiin.

Politiikkaan sellaisenaan hän ei ollut väsynyt, vaan omaan
puoluejohtoonsa, jossa hänellä tosin oli ääni, mutta ei ratkaisevaa
sanaa. Ja juuri sen hän tahtoi tällä teoksellaan hankkia itselleen.

Hän tahtoi tulla suomalaisen sosialismin auktoriteetiksi.

Se oli hänen suuri, huikaiseva päämääränsä, jonka hän oli itselleen
asettanut ja jonka takaa toiset vielä huikaisevammat hänelle
kangastelivat. Nyt olivat tosin kaikki tiet tukossa häneltä. Mutta hän
tahtoi aukaista ne jälleen ja palata takaisin, ei voitettuna, vaan
voittajana ja päätään pitempänä entistään.

Monet hänen entisistä puoluetovereistaan pitivät häntä luopiona. He
saisivat nähdä vielä, ketä he olivat pistäneet! Johannes tahtoi tulla
takaisin ankarana ja vanhurskaana tuomarina.

Porvarilliset puolueet taas olivat sulkeneet häneltä ovensa, samalla
kuin hän oli astunut taistelevan sosialismin riveihin, eikä hän
ainakaan vielä tuntenut pienintäkään halua käydä niille koputtamaan.

Joihinkin vapaamielisiin porvarillisiin sanomalehtiin hän tosin olisi
voinut periaatteittensa puolesta kirjoittaa. Mutta hän ei ollut
tahtonut vielä polttaa kaikkia laivoja takanaan myöskään nykyiseen
sosialistiseen puoluejohtoon nähden, ennen kuin hänen suuri teoksensa
olisi valmis ja ennen kuin hän tuntisi istuvansa kyllin varmasti
yleisen mielipiteen satulassa.

Kaikki riippui tästä teoksesta, myöskin hänen aineellinen asemansa.

Hän oli laiminlyönyt senvuoksi niin paljon muita töitään ja ottanut
kustantajalta jo niin paljon etukäteen, että hänen _täytyi_ saada se
valmiiksi ennen kesää, maksoi mitä maksoi. Sitä vaati myös hänen oma
sisällinen rauhansa ja kunnianhimonsa. Sillä hän ei suinkaan ollut
ajanut ainoastaan poliittisia pyyteitä tätä kirjaa suunnitellessaan.

Myöskin hänen yksityisen, sisäisen olentonsa syvin ilmaisu se oli.
Toistaiseksi hän piti sitä elämänsä päätyönä. Sen valmistuminen
häämöitti hänelle hänen ajattelemisensa ja ihanteellisen innostuksensa
korkeimpana, sinertävänä kukkulana.

Siinä hän tahtoi sanoa sanansa kerta kaikkiaan.

Siitä piti tulla suomalaisen sosialismin raamattu ja sen hän tahtoi
myöskin muiden kansojen hyödyksi ja opetukseksi käännättää. Hän oli
ollut niin varovainen, että hän oli jo ennen lähtöään ulkomaille
hankkinut sille varman kustantajankin.

Asia oli selvä sitä myöten.

Nyt täytyi ponnistaa päälle vaan, että kirja kesään mennessä
valmistuisi. Silloin se voisi syksyksi ilmestyä ja hän palata takaisin
kotimaahansa, ei suomalaisen sosialismin rintama-upseerina enää, vaan
sen esikuntapäällikkönä ja henkisenä johtajana.




3.


Kauan ei Johannes ollut istunut työpöytänsä ääressä, kun hänen ovelleen
jälleen koputettiin. Hän päätti olla tällä kertaa hermostumatta.

--Sisään, lausui hän sentähden tyynimmällä, lempeimmällä
äänenpainollaan.

Hänen emäntänsä se oli, joku kirje kädessään.

Tämä aikoi poistua heti asiansa toimitettuaan, mutta Johannes pyysi
hänet kohteliaasti istumaan.

--Ajattelin, että menisimme jonnekin tänä iltana, hän sanoi, jos
nimittäin teillä ja tyttärellänne ei ole muutakaan ohjelmaa. Mitä
sanoisitte esim. Apollo-teatterista?

Emäntä näytti iloisesti hämmästyneeltä.

Apollo-teatteri oli kevyt-ohjelmistoinen näyttämö, joka esitti pieniä,
helppotajuisia näytelmiä ja laulunumeroja. Johannes tiesi, että se oli
hänen emäntänsä, kuten yleensä alemman berliniläisen porvariston,
suosituimpia käymäpaikkoja.

--Me olimme kyllä aikoneet iso-äidin luokse tänä iltana, virkahti
emäntä hyvillä mielin, mutta ehdimmehän me sinne joskus toistekin.
Pyydän siis vain kiittää herra tohtoria.

--Ei kiittämistä. Illat käyvät niin pitkiksi joskus eikä aina tahdo
työkään sujua.

--Tohtori onkin niin ahkera.

--Täytyyhän sitä olla, jos mieli mennä eteenpäin maailmassa.

Johannes koetti puhua tahallaan niin, että hänen emäntänsä voisi ottaa
osaa keskusteluun. Ahkeruus oli nykyaikaisen berliniläisen päähyveitä.
Kun siitä langasta veti, rakentui heti keskinäinen ymmärrys hänen ja
heidän välille.

Niinpä nytkin. Emäntä puhkesi puhumaan.

--Ahkera oli minunkin mieheni, kertoi hän. Työ ja koti, oli minun
mieheni tapa sanoa, ne ovat kuitenkin ihmisen suurin ilo maailmassa.

--Eipä sitä muutakaan iloa, myönsi Johannes.

--Tohtorin pitäisi myös mennä naimisiin.

Emäntä näytti sen sanovan aivan vilpittömästi. Mutta Johannes epäili
tuon takana piilevän jälleen jonkun kätketyn naittamistarkoituksen.

--Niinkö? virkahti hän vain sentähden varovasti. Luuleeko rouva, että
se sopisi minulle?

--Mikä sitten?

--Avioliitto.

Emäntä katsoi häneen kummastuneena.

Nähtävästi hän ei ollenkaan ymmärtänyt Johanneksen ajatusjuoksua, yhtä
vähän kuin ylimalkaan ihmisiä, jotka eivät olisi luotuja kristillistä
avioliittoa varten.

--Koti sopii jokaiselle, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen
yksinkertaisesti. Tohtori tekee työtä, mutta tohtorilta puuttuu koti.
Ja siksi on tohtori niin usein synkkä ja alakuloinen.

Tuokin on huomannut sen, ajatteli Johannes.

Eikä hän jälleen voinut olla mielessään harmittelematta berliniläisen
porvariston ystävällistä tungettevaisuutta.

Synkkä? Alakuloinen? Mitä se muihin kuului!

Mutta ääneen hän sanoi:

--Täytyy miettiä asiaa. Me tapaamme siis illalla. Tulen kello puoli 8:n
tienoilla teitä noutamaan.

--Niin. Näkemiin saakka, herra tohtori.

Emäntä meni tyytyväisenä.

Sillä se asia oli korjattu, ajatteli Johannes.

Olenko minä nyt iloisempi? Onko minun nyt parempi olla? Tuskin! Mutta
täytyyhän sitä myös jotakin tehdä sympaattisen ja ystävällisen
ilmakehän hankkimiseksi.

Vasta sitten hän aukaisi kirjeen, jonka hän oli saanut. Sen sisällys
oli omiaan tuottamaan hänelle mielenliikutuksen.

Siinä seisoi nopeilla, epäsäännöllisillä kirjaimilla piirrettynä:

»Isäni pyytää teitä sydämellisesti tervehtiä. Ellei teillä ole mitään
sitä vastaan, syömme tänään yhteisen päivällisen. Odotamme teitä k:lo 5
i.p. Hotel Kronprinz.»

Sen alla päivämäärä ja lähettäjän nimi: Signe Carp, vapaaherrallisella
kruunulla varustettuna.

Signe Carp! Mikä muistojen sarja tulvikaan häntä vastaan noista
muutamista kirjaimista!

Hänen täytyi panna kirje taskuunsa ja kävellä monta kertaa huoneensa
lattian yli, ennen kuin hänen ollenkaan onnistui ajatuksiaan edes
itselleen selvittää.

Signe Carp!

Se merkitsi kokonaista aikakautta hänen elämässään. »Isäni pyytää teitä
tervehtiä.» Ne sanat eivät vieläkään olleet hänelle kaikkea
alkuperäistä merkitystään kadottaneet.

Signe Carp oli ollut hänen ensimmäinen suuri rakkautensa, hänen _ainoa_
suuri rakkautensa, olisi hän ollut taipuvainen sanomaan.

Siitä oli monta vuotta kulunut. Aika oli haavat arpeuttanut, mutta
vieläkin sävähti joku salainen sähkövirta hänen sisällään, kun hän
ajatteli, että hän pian seisoisi silmä vasten silmää hänen edessään.
Sillä tämä oli päivälliskutsu, josta ei voinut kieltäytyä.

Vapaaherra Carp oli maansa mahtimiehiä. Hän oli alkuaan ollut korkea
virkamies, ottanut eronsa jo ensimmäisten valtiollisten pilvien
kohotessa 1890-luvun alulla, siirtynyt senjälkeen yksityistä
asianajoliikettä harjoittamaan, tullut karkoitetuksi maanpakoon
Bobrikovin diktatuurin aikoina ja liittynyt suurlakon jälkeen
lainopillisena neuvonantajana erääsen vuorineuvos Rabbingin omistamista
osakeyhtiöistä.

Jyrkän, perustuslaillisen katsantokantansa vuoksi hän nautti kaikkien
puoluetoveriensa jakamatonta kunnioitusta, joka välittyi myöskin
vastustajiin, sitäkin enemmän, kun hän aina julkisuudessa esiintyi
humaanisena, sivistyneenä ja sovinnollisena, joskin järkähtämättömänä
ja suoraselkäisenä laillisuuden esitaistelijana.

Oikea-uskoisissa perustuslaillisissa piireissä ympäröi melkein
tarumainen sädekehä hänen nimeään.

Tiedettiin hänen tehneen maalleen suuria palveluksia. Mainittiin
mielihyvällä hänen ylhäisistä suhteistaan ja korkeista ulkomaisista
tuttavuuksistaan, joita hänellä sanottiin olevan myös hallitsevien
hovien läheisyydessä. Kuiskittiin legendana, miten itse Venäjän
virkavalta oli saattanut hänen tietoonsa karkoituskäskyn erinäisiä
kohteliaisuusmuotoja noudattaen, ja kerrottiin vahingonilolla, kuinka
kotitarkastusta toimeenpaneva suomalainen lääninsihteeri oli seisonut
vaivaisena syntisenä hänen edessään.

Hän oli suurmies. Hän oli isänmaallinen sankari ja tukipylväs.

Johannes Tamminen oli vain isännöitsijän poika ja sosialistinen
kansan-edustaja. Kuitenkin yhdistivät häntä monet sitkeät,
hiuksenhienot säikeet tuohon ylimystöperheesen.

Kun hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän katsoi olevansa pakotettu
itse pitämään huolta toimeentulostaan, mutta ei silti tahtonut
koulunkäyntiään katkaista, hän oli hakenut ja saanut kotiopettajan
paikan vapaaherra Carpin perheessä, ensin saman-ikäisensä pojan, sitten
kolmen tätä nuoremman tyttären suomenkielen opintojen ohjaajana.

Vanhimpaan heistä, Signeen, hän oli vielä ylioppilaanakin ollut
korviaan myöten rakastunut.

Kömpelö, tuskin sanoiksi puhjennut kosinta, epämääräinen, ilakoiva
vastaus, jonka Johannes oli pistäväksi pilkaksi käsittänyt, sisällinen
loukkautuminen ja sitä seurannut päistikkainen Amerikanmatka olivat
Johanneksen puolelta tuon haaveellisen suhteen lopettaneet.

Senjälkeen hän ei ollut tavannut Signeä. Hän oli välttänyt suorastaan
tavata tätä, vaikka Signen isä, vapaaherra, oli hänelle ystävällinen,
kuten ennenkin, ja vaikka he puolestaan usein Eduskunnassa ja muualla
tapasivat toisiaan.

Ja nyt oli Signe täällä Berlinissä! Ja nyt oli hänen tuokion kuluttua
syötävä päivällistä hänen ja hänen isänsä kanssa!

Johannes katsoi kelloaan.

Sehän näyttikin jo puoli 5:ttä. Hänen oli kiirehdittävä, jos hänen
mieli ehtiä määrähetkellä Hotel Kronprinziin.

Työ sai nyt jäädä tälle päivälle. Huomenna koettaisi hän olla kahta
ahkerampi.

Hänen mielensä oli enemmän kuohuksissa kuin hän tahtoi itselleen
tunnustaa kadulle astuessaan ja vielä raitiotie-vaunussa istuessaan.

Mitä olisi vapaaherralla, mitä olisi Signellä hänelle sanomista?

Oliko se ollut vain päähänpisto noilta molemmilta? Vai piilikö tämän
päivälliskutsun alla jotakin tärkeämpää? Ja kumman päähän oli
pälkähtänyt, että hän, Johannes Tamminen, yleensä oli Berlinissä?
Signenkö? Hänen isänsäkö? Tietysti hänen isänsä!

Kysymys oli ehkä jostakin suurpoliittisesta toimenpiteestä.

Niin, luonnollisesti sen täytyi olla. Olivathan he molemmat tavallaan
puoluejohtajia. Ja vetiväthän kaikki valtiolliset puolueet ainakin
tuossa pääkysymyksessä, taistelussa Venäjän virkavaltaa vastaan, yhtä
köyttä.

Tuo ajatuskyky tyynnytti jo Johannesta jonkun verran.

Mutta sitten hän tunsi veren jälleen poskilleen sävähtävän: Kenen
luokse hän oli menossa oikein? Eikö vihollisleiriin? Eikö
perustuslaillisten pääpukarin, eikö vuorineuvos Rabbingin lainopillisen
neuvonantajan, hän, Johannes Tamminen, Tuomas Tammisen poika, hylätty
kosija ja tulinen sosialisti?

Mitä hulluja! Miksi hän ei kääntynyt takaisin? Oliko hänkin vielä
ennakkoluulojen orja? Miksi merkitsi hänelle tuo päivälliskutsu enemmän
kuin hänen vanhan tuttavansa Topi Huotarin, jonka hän oli niin kylmästi
luotaan torjunut?

Siksikö, että tämän alla oli vapaaherrallinen kruunu ollut?

Johannes hymähti omalle ajatukselleen.

Ei, ei se senvuoksi ollut. Hän meni vain yksinkertaisesti senvuoksi,
että hän tahtoi mennä. Hän tahtoi katsoa petoa silmiin. Hän ei tahtonut
esiintyä pelkurina siinä, missä hän tunsi suurimman vastavoimansa
olevan.

Ei se ollut Signe, ei se ollut tämän isä, vapaaherrakaan. Mutta näiden
takaa nousi synkkänä vuorena kolmas vielä suurempi voima, se, joka oli
syössyt turmioon hänen isänsä ja jonka voittamiselle, murtamiselle,
maan tasalle musertamiselle Johannes jo varhaisimmasta nuoruudestaan
oli elämänsä pyhittänyt: vuorineuvos Rabbing.

Hänen isänsä Tuomas Tamminen oli aikoinaan ollut saman monimiljonäärin
palveluksessa. Ja miljooniensa painolla oli raharuhtinas hänen isänsä
kilpailevan liikkeen musertanut.

Kilpailu oli ollutkin kovin epätasainen: toisella puolen vain työ, äly,
tarmo ja ahkeruus, toisella puolen pääoma ja yhteiskunnallinen
arvo-asema.

Ja nyt oli vapaaherra Carp saman veren-imijän palveluksessa!

Ihmeelliset olivat kohtalon langat. Mitä olisi hänen isänsä, ankara,
järkähtämätön Tuomas Tamminen sanonut, jos hän olisi nähnyt poikansa
näillä poluilla taivaltavan?

Noissa ajatuksissa saapui Johannes hotellin ovelle.

Lähetti sisälle nimikorttinsa ja istahti esikäytävään odottamaan.




4.


Siinä istuessaan muisti Johannes, että häntähän oli käynyt kysymässä
nainen hänen poissaollessaan.

Se ei voinut olla kukaan muu kuin Signe.

Ensin käy hän toisen kotona, sitten kirjoittaa hän kirjeen! Signelle
mahtoi siis jostakin syystä olla hyvin tärkeää tavata häntä.

--Päivää, päivää! Kiitos, että tulitte. Te olitte todellakin kovin
ystävällinen.

Signe se oli, joka sieltä iloisesti riensi alas portaita häntä
tervehtimään.

Johannes nousi nopeasti.

--Ja te vielä ystävällisempi, kun muistitte minua. Tervetulemaan
Berliniin!

He puristivat toistensa käsiä, Signe lämpimästi ja sydämellisesti,
Johannes kohteliaasti ja kunnioittavasti.

Häntä ilahdutti oma tyyneytensä. Hyvä, että hän kerrankin näin itsensä
herrana ja näin puolueettomalla alueella tuli tekemisiin tuon naisen
kanssa.

--Te kaiketi hämmästyitte suuresti saadessanne minun kirjeeni? Eikö
totta? Teillä ei ollut mitään aavistusta, että olisin Berlinissä?

--Olisin ehkä hämmästynyt vielä enemmän, ellei...

--Ellei mitä?

--Ellei emäntäni juuri olisi ehtinyt ilmoittaa teidän käyneen minua
katsomassa, sanoi Johannes.

--Minun?

Signe katsoi suurin silmin häneen.

Teeskentelee, ajatteli Johannes.

Mutta ääneen hän sanoi:

--Niin, tietysti, aamupäivällä, hiukan ennen kotiintuloani. Nuori,
suloinen, suomalainen nainen, joka oli kertonut tuntevansa minut ja
tuovansa terveisiä kotimaasta.

--Minä? Minä olisin käynyt teitä hakemassa?

Signe nauroi, niin että hänen pienet, valkeat hampaansa kimaltelivat.

Johannes huomasi sanoneensa tyhmyyden. Hän virkahti sentähden aivan
kuivakiskoisesti:

--Se on ollut siis joku muu.

--Kyllä se on ollut joku muu, nauroi Signe.

Joku toinen tohtorin naistuttavuuksista. Hyvä, ettei tuo tuuma toki
minun päähäni pälkähtänyt.

--Anteeksi, että voin sellaista epäilläkin. Mutta muuten se olisi ollut
sangen teidän tapaistanne.

--Kuinka niin?

Signe katsoi häneen ällistyneenä. Johanneksen äänessä oli jotakin, joka
oli omiaan hänen naurunsa tyrehdyttämään.

Johannes katsoi kiinteästi silmiin häntä ja lausui harvakseen, paino
jokaisella sanalla:

--Koska teidän päähänne voi pälkähtää kirjoittaa minulle, tosin
vähäpätöisen asian johdosta, mutta kuitenkin minulle, joka en ole
nähnyt teitä kymmeneen vuoteen ja johon nähden te tuskin voitte asettaa
edes hauskan päivällisseuran vaatimuksia.

--No, mutta herra tohtori!

Signe löi kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä.

--Niin. Olen ainoastaan tahtonut huomauttaa teille, että teidän
hurmaava naurunne ei tässä tapauksessa kenties ollut aivan paikallaan.

Johannes sanoi sen melkein karkeasti, mutta hän ei voinut pidättää
itseään, sillä hän oli tuntenut ensi hetkestä tuon vanhan
loukkautumisensa jälleen heräävän sydämessään.

Hän tahtoi heti antaa tuon koreasiipisen päiväperhosen tietää, ettei
hän ollut enää mikään lapsi, ei mikään kömpelö kotiopettaja, jonka
kanssa sopi naljailla kuinka hyvänsä. Vakava, kypsynyt mies hän oli,
jonka paremmin sopi käyttää tuota toista leikkikalunaan, jos hän tahtoi
käyttää.

Suhde oli vaihtunut, vuodet olivat tehneet tehtävänsä. Vain tältä
uudelta pohjalta oli seurustelu mahdollinen heidän välillään, ei
muulta.

Sitä tahtoi Johannes hänelle töykeillä sanoillaan huomauttaa.

Signe oli arastunut ja käynyt hyvin totiseksi. Hän käänsi päänsä
syrjään ja katsoi alas. Seurasi hetken vaitiolo, jonka aikana
Johanneksen katse ei väistynyt hänen kasvoiltaan.

Tuo nainen oli siis ollut hänen nuoruutensa armastettu! Sievä hän oli
vieläkin Johanneksen mielestä, kovin sievä, pienine, herkkine
kasvoineen, pitkine silmäripsineen ja hiukan hekumallisine,
lapsellisesti kaartuvine nautiskelijahuulineen.

Korukalu hän oli, luotu käsillä kannettavaksi.

Ei sopinut ottaa kovilla kourilla kiinni hänestä. Täytyi suojata ja
turvata häntä päinvastoin kaikilta ikäviltä vaikutuksilta.

Nyt seisoi hän siinä niin nurpolla nokin kuin lapsi, joka on ollut
vallaton ja saanut varoituksen. Nyt hän oli kiltti kyllä, mutta samalla
oli myös kaikki iloisuus tipotiessään.

Täytyi jälleen laittaa hyvälle tuulelle hänet.

Johanneksen mieliala muuttui silmänräpäyksessä. Signen koko olento
vetosi tällä hetkellä hänen ritarillisiin, suojeleviin vaistoihinsa.

--Anteeksi, hän sanoi toisella, hiukan vavahtavalla äänellä.
Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä.

Signe kääntyi ja loi pitkän, kostean silmäyksen häneen.

--Kiitos, hän sanoi hiljaa kätensä ojentaen. Te olette niin hyvä. Minun
on teiltä anteeksi pyydettävä.

Heti seuraavassa hetkessä hän oli jälleen iloinen kuin leivonen. Hän
avasi nopeasti huoneensa oven, ja huusi:

--Irene, Irene! Tohtori Tamminen on täällä. Meillä on kavaljeeri!
Meidän ei tarvitse istua ja syödä päivällistä kahden kesken.

Hän johdatti Johanneksen riemusaatossa sisälle.

Johannes odotti tapaavansa siellä vapaaherran ja koetti säilyttää
ryhtinsä mahdollisimman kankeana ja juhlallisena. Mutta hän ei
nähnytkään huoneessa muita kuin Irenen, Signen serkun, pitkäkasvoisen,
parissakymmenissä olevan kaunottaren, joka ujostuneena nousi häntä
tervehtimään.

Kun Johannes viimeksi oli nähnyt hänet, hän oli käynyt vielä lyhyissä
hameissa. Nyt hän oli täysi daami, mutta vielä ikäänkuin pisara
luomisen aamukastetta kulmillaan.

--Tekö tarvitsette kavaljeeria? kysyi Johannes leikillisesti, hänelle
kätensä ojentaen.

--Me molemmat! Me molemmat! huusi Signe vallattomasti. Te ette voi
arvata, herra tohtori, miten surullinen orpojen, yksinäisten naisten
asema on ulkomailla.

Kaikkialla katsottiin heihin muka ja millä silmäyksillä! Kaikkialla
ajateltiin heistä, jumala ties mitä! Miehet olivat Signen mielestä
sentään kovin hävyttömiä.

--Onko se myös teidän yksityinen mielipiteenne, neiti Irene? kysyi
Johannes.

Irene ei vastannut mitään, vaan hymyili ainoastaan tyynesti ja
epämääräisesti.

Signe vastasi hänen puolestaan.

--Hänellä ei voi olla eikä saa olla heistä vielä mitään mielipidettä,
sanoi hän. Mitä te ajattelettekaan, herra tohtori? Onhan hän vielä
lapsi, vasta kaksikymmentä kolme vuotta!

--Ja sitä te sanotte lapseksi, te! sanoi Johannes, siirtämättä silmiään
tummasta, hymyilevästä tyttösestä. Mitäs neiti Irene itse siitä
arvelee?

--Minä en arvele mitään, lausui Irene. Signe on niin vallaton. Eikö
herra tohtori suvaitse käydä istumaan?

Signe nauroi.

--Kuulkaas vaan, hän sanoi, matkien Irenen levollista, herttaisen
arvokasta äänenpainoa. Mikä emäntä! Mikä maailmannainen! Eikö hän ole
suloinen, herra tohtori?

Signe puolestaan sanoi olevansa häneen aivan hassastunut!

Ja hän syöksyi Irenen luo, tarttui häntä käsistä kiinni, veti hänet
sohvaan vierelleen, syleili ja suuteli häntä.

Irene irtautui hänestä pehmeällä, torjuvalla ja samalla hyväilevällä
kädenliikkeellä.

--Sinä olet hullu, hän sanoi, aivan hullu. Mitä tohtori meistä
ajatteleekaan?

--Hän ei ihmettele sitä ollenkaan, sanoi Johannes. Ei teidät
nähdessään.

Hän kumarsi Irenelle.

Signe uhkasi häntä etusormellaan.

--Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän, sanoi hän. Tahdotteko tehdä hänet
vielä itserakkaaksi? Niinkuin ei hänellä jo ilmankin olisi aivan liian
suuret ajatukset itsestään!

--Se ei ole totta, sanoi Irene. Eihän minulla ole mitään ajatuksia.

--Eikö? kysyi Johannes huvitettuna. Ei pieniä eikä suuria?

--Ei muista eikä itsestäni.

Irene lausui sen niin rakastettavalla, vilpittömällä avomielisyydellä,
että Signen ja Johanneksen täytyi väkisinkin jälleen nauruun
purskahtaa.

--Hyi, miksi te nauratte! sanoi Irene hyväntahtoisesti. Sellaista se on
aina ja on ollut aina, herra tohtori. Jos minä en sano mitään, minulle
nauretaan. Jos minä sanon jotakin, minulle nauretaan vielä enemmän.

Herttainen lapsi, ajatteli Johannes.

Kerrankin oikea luonnonlapsi, kaikesta perinnäisestä sivistyksestään ja
yhteiskunnallisesta hyvinvoinnistaan huolimatta.

Tietysti oli tuossa kaikessa jonkun verran naisellista keimailua. Mutta
kuinka naivia, kuinka viehättävää keimailua!

Hän oli harvinaisuus. Hän oli ilmiönä paljon mieltäkiinnittävämpi kuin
hänen serkkunsa.

Mutta ääneen sanoi Johannes:

--Ja mitä te silloin teette, neiti Irene, kun me muut, tavalliset
kuolevaiset, ajattelemme?

Irene katsoi häneen lepäävällä, hyväilevällä silmäparillaan.

--En tiedä, sanoi hän. Minä olen vain. Minä en ajattele mitään. Minä en
ole tuntenut koskaan mitään tarvetta ajatella.

--Mutta jos te tuntisitte? Jos teille tulisi tarve?

--No niin, silloin kaiketi minäkin koettaisin ajatella.

Signe nauroi jälleen, taputti kädellä häntä ja katsoi Johannekseen
ikäänkuin vaatien hyväksyvää vahvistusta omalle, serkulliselle
ihailulleen.

Johannes nyykäytti hänelle päätään miettiväisenä. Hän ajoi takaa erästä
vertauskohtaa aivoissaan. Nyt hän tapasi sen.

Tuo tyttö on oikeassa, tuumi hän itsekseen. Hän ei ajattele, siksi että
hänen ei ole koskaan ollut pakko ajatella. Vasta ulkonainen tarve,
vasta päälletunkevat elämänkysymykset ja olosuhteet pakottavat yleensä
ihmisen ajattelemaan.

Ihminen on laiska luonnostaan. Tuo tyttö ei ajattele, siksi ettei
elämän kova todellisuus vielä milloinkaan ole häntä koskettanut.

Hänen on ollut aina hyvä olla.

Hänellä on ollut aina koti, vanhemmat, rakastavat sukulaiset ja
ystävälliset kasvot ympärillään. Hänen pöytänsä on aina ollut katettu,
hänen vuoteensa lämmin ja untuvainen. Hän on kulkenut elämänsä
kukkasilla. Kuinka Herran nimessä hän olisi oppinut ajattelemaan?

Ja Johannes muisti erään lukemansa jutun eskimosta, joka oli ollut
jonkun pohjoisnapa-retkeilijän mukana ja jolta kysyttiin:

»Mitä te ajattelitte, kun etäännyitte niin kauas kodistanne ja näitte
vain autioita jääkenttiä ympärillänne?»

»Meillä oli evästä tarpeeksi. Ei eskimo mitään ajatellut.»

»Entä kun tulitte niin lähelle pohjoisnapaa? Entä kun aina vain mentiin
ja mentiin eteenpäin?»

»Meiltä ei puuttunut mitään.»

»Mutta kun käännyitte takaisin? Kun tiesitte jälleen ihmisten ilmoille
pääsevänne?»

»Sanoinhan jo, että meillä oli evästä riittävästi. Valkoinen jumala
piti huolen kaikesta. Ei eskimon tarvinnut mitään ajatella.»

Johanneksen huulet kiertyivät kummalliseen hymyyn.

Eskimo ajattelee vain silloin, kun eskimolla on nälkä tai jano tai
muuten paha olla. Tuolla tytöllä on aina ollut hyvä. Valkoinen jumala
on pitänyt huolen kaikesta. Hänen ei ole koskaan ollut tarvis ajatella.

Hänenkö yksin ei?

Eikö yleensä ollut sama koko yläluokan ja kaikkien yhteiskunnan
päivänrinteellä kasvaneiden laita?

Ihmis-ajatus nousi vain ihmiskärsimyksestä. Ja eivätkö kaikki ihmiset
olleet pohjaltaan siinä suhteessa eskimoita?

Ihmiskunnan suuret ajattelijat olivat ihmiskunnan suuria kärsijöitä.

Kaikki ajattelijat eivät tosin olleet kärsineet nälkää ja janoa, se oli
totta. Mutta jokapäiväisen leivän käsite laajeni, herkistyi ja
moninaistui, sikäli kuin ihmiset itse laajenivat, herkistyivät ja
moninaistuivat.

Ruumiin tarpeiden tyydyttäminen ei riittänyt enää heille. He kärsivät,
ellei heidän henkensä saanut kohota aina korkeammalle vapauteen, valoon
ja aurinkoon.

Ja kuitenkin olivat niin monet ihmiset vielä vailla ensimmäisiä,
alkuperäisiä elin-ehtojaan.

Näin kauas oli Johanneksen ajatus ehtinyt lennähtää, kun hän kuuli
Irenen lausuvan serkulleen:

--Signe! Etkö näe, että tohtori hymyilee ivallisesti? Nyt minä olen
mahtanut sanoa varmaan jotakin oikein typerää.

--Päinvastoin, lausui Johannes, heräten ajatuksistaan. Teidän
sanoissanne piili syvä totuus.

--Mutta te hymyilitte? väitti Irene.

--En ivallisesti, vaan ymmärtävästi. Sillä minun tehtäväni oli etsiä se
ilmi niistä, lausui Johannes isällisesti.

--Ja te löysitte sen?

--Luulen löytäneeni. Ja toivon, että sen vielä joskus sopivassa
tilaisuudessa voin tarjota teille.

Signe nousi puolipiloillaan, puolivakavasti tyytymättömänä.

--Jos te nyt tässä vielä rupeatte uusia totuuksia etsimään, sanoi hän,
me emme ikinä saa mitään päivällistä. Herra tohtori: onko teillä
jotakin ehdotusta?

--Ehdotusta?

--Kahdelle yksinäiselle naiselle sopivaa, siistiä ehdotusta, tarkoitan
minä luonnollisesti.

Ehdotusta päivällispaikasta, tarkoitti hän! Sillä eiväthän he voineet
ravita itseään pelkällä henkevällä keskustelulla.

--Arvattavasti emme, vaikka sekin on jo omiaan suuresti...

--Teitä kyllästyttämään? nauroi Signe.

--Minun sisällistä nälkääni tyydyttämään, korjasi Johannes. Minä olen
niin paljon yksin. Mutta juuri siksi minä osaan tällaisia
seurustelutilaisuuksia myös oikein arvostaa.

Tuo tunnustus pääsi Johannekselta kuin vahingossa.

Heti kun hän oli sanonut sen, hän katui sitä. Irene katsoi häneen
pitkällä, hempeällä silmäyksellä, Signe kuin varkain ja ohimennen.

Mikä piru saattoikin nuo sanat huulilleni? ajatteli Johannes. Olihan
aivan kuin hän olisi vedonnut toisten hyväntekeväisyyteen.

Mutta tosi oli, että hän viihtyi hetki hetkeltä aina paremmin tässä
seurassa.

Nyt johtui kuitenkin äkkiä hänen mieleensä jotakin.

--Teidän isänne on kaupungilla? kysyi hän Signeltä.

--Eipä suinkaan, vastasi tämä ilkamoiden. Hän ei ole Berlinissä
ollenkaan.

--Ei Berlinissä? Mutta...?

--Mutta hän lähettää teille kaikissa tapauksissa sydämellisimmät
terveisensä, nauroi Signe.

Oliko se niin ikuinen ihme? Sanat kulkivat kautta ilman, terveiset läpi
sydämien. Pääasia oli, että hänen isänsä oli elossa ja olisi varmaan
ollut hyvin iloinen nähdessään heidät näin varman ja vakavan ritarin
katsannon alla.

Johannes kumarsi.

--Hänen hyvä ajatuksensa minusta on korkein iloni ja kunniani, sanoi
hän. Mutta missä hän on siis? Helsingissä? Kuussa?

--Norjassa, vain parin viikon matkalla, virkistäytymässä. Valtiollisten
huolten lomassa, te ymmärrätte...

--Sen ymmärrän. Mutta...

--Mutta te ette ymmärrä, kuinka me olemme täällä?

He kaksi taas olivat matkalla Wiesbadeniin, Irenen äidin luo, joka
siellä oli koko talven asunut.

Hänellä oli sydänvika.

--Niinkö? Ja te olette nyt päättänyt pysähtyä joksikin ajaksi
Berliniin?

--Vain muutamiksi päiviksi. Meillä on siis kiire, jos meidän mieli
käyttää aikaamme!

Signen mielestä Johanneksella oli nyt kaikki tarpeelliset tiedot
heistä.

Kyllä, Johanneksenkin mielestä.

--Te näette, että me emme ole mitään maankiertäjiä? Te huomaatte, että
me emme vaella millään harhapoluilla?

--Valitettavasti ette, hymyili Johannes. Olisin suonut ehkä mieluummin,
että olisitte olleet maankiertäjiä.

--Sitä en epäile, virkahti Signe nokkelasti. Teillä olisi ollut sitä
suuremmat mahdollisuudet osoittaa ritarillista uljuuttanne.

--Maantie-ritarillista, johon olen tottunut ja joka parhaiten sopii
minulle.

Heidän näin naljaillessa laittautuivat serkukset valmiiksi ulos
lähtemään.

Ja Johanneksen auttaessa päällysvaatteita heidän ylleen kertoi Signe
samalla heidän pienen sotaviekkautensa, taikka oikeastaan hänen, sillä
hän se oli keksinyt pistää kirjeesen nuo taikasanat: »Isäni pyytää
teitä sydämellisesti tervehtiä.»

--Meille oli nimittäin aivan välttämätöntä tavata teitä, nauroi Signe.

Tämä tepsii! oli hän sanonut. Ja Irene...

--En minä mitään sanonut, hymyili Irene. Mennään nyt sitten!

He astuivat iloisesti ja äänekkäästi pajattaen alas portaita, serkukset
käsikynkässä, Johannes keppi käsivarrella hiukan heitä jälempänä. Eikä
hän voinut olla pienellä syrjäsilmäyksellä ihailematta noiden kahden
nuortean varren rytmillistä taipumista eikä noiden kahden
hienohipiäisen poskipään siroa pyöreyttä, suurten, muodinmukaisten
hattujen alla.

Elegantimmassa naisseurassa ei Johannes vielä ikinä ollut ulkomailla
esiintynyt. Ja hän tunsi vilpitöntä tyytyväisyyttä siitä, että hänen
kevätpalttoonsa oli uusi ja hänen kenkänsä moitteettomasti kiillotetut.

Ikävä, ettei hänellä ollut silinteriä, vaan ainoastaan musta, pehmeä
huopahattu.

Johannes päätti ensi tilassa hankkia itselleen silinterin. Eihän sitä
tiennyt, mihin seuraan sitä sattui näin ulkomailla joutumaan, ja vaikka
olikin sosialisti, tai oikeammin, koska juuri oli sosialisti, täytyi
toki siististi pukeutua.

Mutta hansikkaat hänellä oli. Ja niitä alkoi hän hitaasti sormiinsa
pujotella, tuntien selittämätöntä elämän-ilon ja suorastaan
ruumiillista hyvinvoinnin tunnetta, joka sai hänen jalkansa tavallista
nopsemmin nousemaan ja hänen kielensä harvinaisella kerkeydellä
kääntymään.




5.


--Mutta minne me menemme? kysyi Signe hotellin ovella.

Johannes ehdotteli eri paikkoja, suomalaisten tavallisia,
keskikaupungilla.

Mikään ei kelvannut niistä. Signe julisti ne kaikki armotta liian
tutuiksi ja arkipäiväisiksi.

--Niihinhän me olisimme voineet kaksinkin mennä, hän sanoi.

Ei, he tahtoivat jotakin uutta! Toisin sanoen, hän tahtoi, sillä Irene
oli aivan ensikertalainen näissä asioissa.

--Todella? kysyi Johannes, kääntyen suojelevasti nuoremman serkun
puoleen. Te olette ensi kertaa ulkomailla?

--Olen minä ollut Tukholmassa, virkahti Irene vaatimattomasti.

--Niin, pikkutyttönä, papan ja mamman kanssa, keskeytti Signe. Mutta
oikein ulkomailla, suuressa maailmassa, on hän nyt vasta. Ja häntä
haluttaa niin hirveästi...

--Teitä haluttaa, oikaisi Johannes. No niin, mitä te haluatte siis niin
hirveästi?

--Seikkailla luonnollisesti, nauroi Signe, kiertäen keimaillen siroa
vartaloaan.

Mitä varten he muuten olisivat ulkomailla? Ja mitä varten he muuten
olisivat jääneet Berliniin?

--Ja mitä varten te muuten olisitte kirjoittaneet minulle! nauroi
Johannes vastaan. Mutta emmehän me voi seikkailla päivällistä
syödessämme.

--Päivällinen on sivuseikka, lausui Signe päättävästi.

Hänen mielestään he voisivat senkin syödä kuitenkin hiukan
salaperäisemmin. Peitetymmin, tarkoitti hän, intiimimmin, jossakin,
missä oli lehtimajoja, ja etäistä musiikkia, ja puolihämärää...

--Hyvä on, sanoi Johannes. Minä johdan.

Hän johti erääsen maanalaiseen paikkaan heidät, jossa oli kaikkea, mitä
Signe halusi.

Ravintolassa oli vähän väkeä. Sen oikea vierasaika alkoi vasta
illemmalla.

--Tämä on hyvä! huudahti Signe käsiään taputtaen. Ja nyt päivällistä!
Ja nyt viiniä! Ja nyt egyptiläisiä sigarretteja!

Johannes tarkasteli päivällisten aikana heitä molempia.

Kuinka yhdennäköisiä ja kuitenkin kuinka erilaisia! Kumpikin he olivat
tummat, kummallakin heistä oli suuret, ruskeat silmät, pitkät
silmäripset ja huulet hiukan hekumallisesti, hyvänpäivän-lapsellisesti
kaareutuvat.

Signe oli vain vähän lyhyempi, hänen kasvonsa olivat jonkun verran
pyöreämmät ja hänen nenänsä epäsäännöllisempi. Mutta muuten he olivat
kuin kaksi marjaa, saman varren kantamaa.

Heidän kasvojensa ilme erotti heidät sensijaan täydellisesti
toisistaan. Signen oli vilkas, nopeaeleinen, älyllinen, hänen silmänsä
räiskähtelivät kuin revontulet ja hänen suupielensä olivat alituisessa
väreilyssä. Samalla oli hänen kasvoillaan jotakin ohennettua, jotakin
hermostunutta, jotakin sisällisesti pingoitettua ja levotonta.

Tulleeko se ijän mukana? ajatteli Johannes. Tunteneeko hän jo elämän
liukuvan käsistään? Eihän hän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä. Mutta
hänessä on jo jotakin juuretonta, irrallista ja hätiköivää. Pelkääkö
hän joutuvansa vanhaksipiiaksi? Taikka ehkä hän on syntynyt
sellaiseksi.

Kaikissa tapauksissa hänen olisi paras mennä pian naimisiin, päätti
Johannes. Ja se voisi olla paras myöskin tuolle toiselle hienohelmalle.

Irenen kasvoilla oli kaikki rauhallista, pehmeää ja uneksivaa.

Kuinka kaunis nainen on levossaan, ajatteli Johannes.

Kuinka hän on arvokas, kuinka hän on itsetiedottomasti hallitseva ja
sopusointuinen! Kuinka plastillinen jokainen hänen kädenliikkeensä,
kuinka tyyni hänen hymynsä, kuinka tuoreesti pulpahtava jokainen hänen
äänenpainonsa!

Hän ei puhu paljoa, eikä häntä kuitenkaan voi jättää huomioon
ottamatta. Hänen sanoissaan ei ole mitään erinomaista, saati nerokasta,
eikä häntä kuitenkaan voi pitää typeränä.

Kuuntelisin paljon mieluummin häntä kuin tuota toista, ajatteli
Johannes. Mutta minä pelkään, että hän itse on luotu vähemmän puhumaan
kuin kuuntelemaan.

Ei, Irene ei ollut mikään päivänkukka, joksi Johannes ensin oli häntä
kuvitellut. Olisi ollut synti sanoa, että hänellä oli aamukastetta
kulmillaan. Kuun kukka hän oli. Kuuttaren hopeakairan olisi pitänyt
välkkyä noiden sysimustien suortuvien lomasta.

Hän ei ole vielä herännyt ollenkaan, ajatteli Johannes.

Mikään myrsky ei ole vielä tuota sydäntä myllertänyt. Ei edes lemmen
ensimmäinen auringonsäde ole vielä noita henkisiä silmäluomia
raottanut.

Hän ei ajattele mitään. Hän ei tunne mitään. Hän tuoksuu vain kuin
kukka kauneuttaan.

Ainoat, mitkä kulkevat hänen aivoissaan, ovat mielikuvat. Kulkevat kuin
keveät, kesä-öiset pilvet aallottoman lammenpinnan yli.

Nukkuva kuninkaantytär, ajatteli Johannes.

Romantinen kaunotar, puutarha-orvokki! Miks'ei, kun hän nyt kerran on
sellainen. Onko se vika, että hän vaikuttaa liian romantiselta ja
ylimalkaiselta?

Oliko yksilöllinen kauneus siis ainoaa kaunista? Ja mikä oli itse
asiassa yksilöllistä? Vainko pahkapuu metsässä? Vainko syylä nenän
syrjässä? Miksi ei myöskin suoraan kasvanut koivu ja moitteeton
nenänvarsi?

Mikä oli todenteolla luonteettomampaa kuin luonto itse? Mikä
ylimalkaisempaa kuin tuollainen tyyni kesä-yö tai kreikkalainen
kuvapatsas?

Eivätkö ne olleet kauniita? Eikö se karakteristinen kauneus, josta niin
monet nykyaikaiset taiteilijat puhuivat, ollutkin vain elämän
epätäydellisyyttä? Mutta jos elämän kerran onnistui luoda jotakin, mikä
kuolevaisen silmään kangasti täydelliseltä, eikö se ollut yhtä
ihailtavaa kuin epätäydellinenkin? Totta jumaliste!

Ja jos jumala itse kerran ryhtyi taiteilijaksi ja loi ihmisen oman
ihannekuvansa mukaan, oliko hän silti vähemmän taiteilija kuin
tuollainen nykyaikainen maalari, kirjailija tai kuvanveistäjä?
Tuollainen, joka pelkästä banalisuuden pelosta tahtoi kädestä pitäen
yleisölleen ilmoittaa, etteivät hänen kuvaamansa henkilöt suinkaan
olleet klassillisesti kauniita, sanan tavallisessa, arkipäiväistyneessä
merkityksessä, vaan eräällä toisella, yksilöllisemmällä,
luonteenomaisemmalla tavalla kauniita ja sentähden muka enemmän
ihailtavia?

Johannes puolestaan tunsi tällä hetkellä ja tässä tilaisuudessa
olevansa taipuvainen antamaan kaiken kunnian jumalalle.

Nyt näki hän jotakin täydellisen kaunista edessään. Ei ollut tuon tytön
piirteissä, ilmeissä eikä koko olennossa mitään, jota hän olisi
toivonut toisenlaiseksi.

Silti hänen ei suinkaan tehnyt mielensä omata häntä.

Tähtiä ei poimita, ei sidota säkkiin kuutamoa, ajatteli Johannes.

Ne putoovat, mihin ne tahtovat. Se paistaa, mihin sitä haluttaa,
metsiin, meriin tai sykkiviin ihmissydämiin, ollenkaan välittämättä,
onko niitä olemassa vai ei.

Eikö ollut samoin ijäisen kauneuden laita? Joskus olivat kansat ja
taiteilijat sen käsittäneet. Mutta nykyaikaisilla kansoilla oli liian
kiire välittääkseen enää mistään iankaikkisesta.

He tunsivat elävänsä vain tuokion. Ja kiirehtivät kulkuaan yhteisen,
vilisevän virran mukana.

Nykyaikaiset ihmiset tekevät liian paljon työtä, ajatteli Johannes.

He eivät ehdi nauttimaan mistään, eivät mitään tuntemaan, ajattelemaan
tai mielikuvittelemaan. Kaikki tekevät, kansat ja hallitsijat, ylhäisö
ja alhaiso, porvarit ja työväki, köyhälistö ja miljoonanomistajat.

Työ on tehty ajan evankeliumiksi. Työ on muka ihmisen kunnia, työ on
muka ihmiskunnan aateluus, joka sen eläimistä erottaa!

Kaikki tahtovat olla työn orjia. Kukaan ei uskalla laiskan nimeä
itselleen tunnustaa.

Ja kuitenkin on ihminen laiska alkuperäiseltä olennoltaan.

Mutta eihän saanut olla mitään alkuperäistä! Täytyihän koko luonto ja
ihminen viljellä, kesyttää, muuksi muodostella.

Mitä varten? Siksikö että hän ei muuten tullut toimeen maailmassa? Että
olemassa-olon taistelu pakotti siihen?

Siis oli työ käytännöllinen pakko eikä mikään uskonto tai
aateliskilpi...

--Herra tohtori, te tuijotatte todellakin liian kauan minun serkkuuni,
kuuli hän Signen vierellään virkahtavan. Minulla on kohta kaikki syy
käydä mustasukkaiseksi.

--Teillä? kysyi Johannes, heräten hämmästyneenä ajatuksistaan. Kuinka
niin?

--Tehän tuskin kuulette, mitä minä puhun teille. Hävetkäähän toki.
Kuinka epäkohtelias!

--Päinvastoin, hyvä neiti, päinvastoin. Minä kuulen jokaisen sananne.
Te kerroitte...?

--Minä en kertonut mitään, lausui Signe nauruun helähtäen. Minä vain
kysyin teiltä jotakin. Ja odotan vieläkin vastaustanne.

--Te kysyitte...?

--Siinäpä se, te ette ole kuullut mitään. Te olette koko ajan vain
ihaillut serkkuani.

--Pyydän siinä tapauksessa anteeksi teiltä molemmilta.

Johannes hymyili hämillään ja etsi anteeksipyytävästi Irenen katsetta,
samalla kuin hän kumarsi päätään ilvehtivälle Signe-neidille.

Irene kohtasi hänen katseensa täysin vapaana ja luonnollisena. Vain
kirkas, leveä hyväntuulen hymy kulki hänen huultensa yli.

Noin hymyilee vain nainen, jonka ei tarvitse pelätä näyttää hampaitaan,
ajatteli Johannes.

Tuolla toisella on jo kultapaikka vasemmassa kulmahampaassaan. Se
kiiltää, kun hän nauraa, ja se vaivaa häntä. Siksi hän nauraa suu
supummassa, mutta siitä johtuvat taas nuo huulten pienet rasittuneet
sädeviivat.

Johannes pani myös merkille, että Signellä oli pienemmät hampaat kuin
Irenellä. Kovin pienet, melkein liian pienet.

Kun Signe nauroi, hän muistutti nakertajaa. Myöskin hänen sormensa
olivat laihemmat ja ohuemmat.

Kuka tietää, ehkä piilevät kissankynnet niissä, ajatteli Johannes.

Peto hän on, vaikkei aivan suuri peto. Tuossa toisessa taas ei ole
petoa ollenkaan.

Kaikki oli Irenessä hänen mielestään niin suloista, niin pehmeää, niin
hyväntahtoista. Mitä eläintä hän muistuttikaan? Ehkä enimmän leikkivää
koiranpentua, joka laahustaa yli lattian, iloksi muille ja itselleen?

Ei hän niin kömpelö ollut. Hän ei ollut kömpelö ollenkaan, vaan
ainoastaan suloinen, raukea ja rakastettava.

Ei raukea väsymyksestä, vaan voimansa tunnosta. Ei rakastettava minkään
ansiotöiden, vaan pelkästään oman olentonsa vuoksi.

Siis pieni näätä, joka käpäliään ojentelee! Siis kuitenkin peto, vaikka
nuorempi, jonka käpälistä kyllä löytyisi kynnet aikoinaan.

--Eihän tohtori ole minuun katsonut, kuuli hän Irenen hyväntahtoisesti
nuhdellen sanovan serkulleen.

Tohtori oli muka vain syönyt ja katsonut lautaseensa.

--Niin, ja sitten taas sinuun, kahveli kädessään, aivan kuin hän
aikoisi leikata parhaan palan sinusta, nauroi Signe.

Tohtori sai muka kyllä hakkailla Ireneä, mutta ainoastaan vanhemman
serkun luvalla.

--Kiitos luvastanne, kaunis holhoojatar, sanoi Johannes.

--Minä en ole antanut sitä vielä, väitti Signe. Tie hänen sydämeensä...

--Käy ainoastaan teidän sydämenne kautta, nauroi Johannes.

Ja hän uskalsi jo huomauttaa, ettei Signen serkku siinä tapauksessa
voinut olla lujemmalla piikkilanka-aidalla vartioitu.

Päivällinen oli syöty, Signe vaati mokkaa ja likööriä.

Hän istui hiukan selkäkenossa, polvi toisen päällä, oikea käsi Irenen
uumenilla. Vasen hoiteli kultavartista egyptiläistä paperossia, jota
hän selittämättömällä, samalla synnillisyyden ja samalla ylemmyyden
ilmeellä naisten tapaan tuprutteli.

Viini oli kohottanut heikon punerruksen hänen poskilleen. Hän oli aina
juonut lasinsa pohjaan. Johannes oli maistellut varovammin, Irene
tuskin huuliaan lasinlaitaan koskettanut.

Mikä täydellinen kahvila-ilmiö! ajatteli Johannes Signen eleitä
seuratessaan.

Kuinka lähellä väijyikään jokaisen maailmannaisen takana puolimaailman
nainen! Kuinka hiuksenhieno saattoikaan joskus olla ero n.s.
kunniallisen ja kevytmielisen naisen välillä! Kaikki voi usein riippua
sattumasta, oikusta, tilaisuudesta.

Jos tuo olisi alhaison tytär, ajatteli Johannes, päättäisi hän ehkä
päivänsä maantien ojassa.

Nyt hän on ylhäisön lapsi, joutuu kristillisiin naimisiin tai kuolee
nirppanokkana vanhanapiikana.

Koko hänen perheensä, hänen sukuperänsä ja yhteiskunnallinen asemansa
kannattavat häntä.

Hän ei _pääse_ putoamaan. Siinä se on.

Eikä Johannes voinut olla samalla muistamatta omaa kasvinsisartaan,
joka oli langennut, joka oli syöksynyt niin syvälle, ettei hän edes
kärsinyt enää omasta häpeästään.

Ehkä se olikin onnellisinta hänelle. Olihan tuo kaikki niin
luonnollista mökintytölle.

Johannes oli tahtonut mielellään tehdä jotakin hänen hyväkseen, mutta
hän ei voinut. Tyttö ei tahtonut sitä eikä tarvinnut hänen apuaan.
Hänellä oli muita ystäviä.

Ja tuosta surullisesta muistosta kasvoi sisällinen kauna hänessä
kumpaakin noita edessään lekottelevaa kultaperhoa vastaan. Enin Signeä,
mutta myöskään Irene ei säästynyt siltä.

Hyvähän heidän oli hymyillä. Konstiko heidän oli katsella kirkkaasti ja
valoisasti elämää? Heidän kauneutensa riippui vain--rahasta.

Pannaanpa heidätkin työjuhdiksi, ajatteli Johannes, kytketäänpä
heidätkin tehtaasen tai pesupaljan ääreen, niin on pian haihtuva heidän
hipiänsä valkeus ja sammuva silmän tuikkiva elämän-ilo.

Rahasta riippui kasvojen kukoistus, rahasta jokainen sorea piirre, ele,
liike ja äänenpaino. Jos niiden takaa pilkisti esiin joku kaunis ajatus
tai tunne-arvo, oli sekin vain rahan ja sen luoman hyvinvoinnin
hedelmiä.

Raha oli maailman valtias. Raha loi henkisen ja ruumiillisen kauneuden,
raha loi totuuden, jalouden ja hyvyyden maailmaan.

Rikkaiden ihmisten oli niin helppo olla hyviä. Heidän oli niin helppo
olla kauniita, jaloja ja ystävällisiä.

Raha pyöristi, raha tasoitti kaikki. Raha kitki kaikki piikit pois
heidän polultaan.

Rahako? Eihän raha mitään tehnyt. Olihan raha hedelmätön. _Työ_,
uupumaton ihmistyö oli tehnyt kaikki.

Työ oli maailman valtias. Olisi _pitänyt_ olla, mutta ei ollut. Raha
oli sen kunnia-istuimelta kukistanut.

Pyhä työ!

Johannesta oikein kauhistutti, että hän äsken oli tullut niin
kerettiläisesti ja kiittämättömästi työstä ajatelleeksi.

Ja mitä oli tarvittu siihen? Vain pari kuutamosilmää, vain hiukan
silkkihameiden kahinaa!

Niinkö heikko hän oli? Niinkö löyhässä olikin hänen periaatteellinen
mahtipontensa?

Johannes tunsi jälleen povensa pohjasta kumpuavan tuon kumean vihan
riistäjäluokkaa vastaan. Tuon perivaiston, joka oli hänen tahtonsa
teräsjousi ja hänen sisäisen itsenäisyytensä elinehto.

Ja samalla oli kaikki epämääräinen, kaikki hetkellinen uneksunta ja
haaveharhailu hänestä kuin pois puhallettu.

Miksi hän tässä istui? Eihän hänen paikkansa ollut täällä. Hänenhän
piti tehdä työtä, paljon työtä. Oliko hänellä aikaa ruveta suomalaisen
yläluokan tytärten seikkailuja opastelemaan?

Hän katsoi kelloaan. Signe huomasi sen.

--Teillä on kiire? hän kysyi hiukan pisteliäästi.

--Niin, anteeksi, sanoi Johannes. Minä en tiennyt varata enemmän aikaa
itselleni.

--Sepä ikävää, virkahti Signe nyreästi. Me istuimme niin hauskasti
tässä. Joku kohtaus?

--Niin, minulla on kohtaus.

--Naisten kanssa?

--Oikein arvattu, naisten kanssa, hymyili Johannes.

Hän muisti, että hänhän todellakin oli luvannut tänä iltana istua
ulkona saksalaisen emäntänsä ja tämän tyttären kera.

Tuo lupaus harmitti häntä nyt jonkun verran.

Hän oli jo saanut aivan tarpeeksi seuranpidosta. Mutta olihan se
täytettävä. Ellei hän ehkä kuitenkin vielä voisi keksiä jotakin
tekosyytä, jolla siirtää se toistaiseksi?

Kaikissa tapauksissa oli hänen nyt lähdettävä.

--Niin, myönsi Signe pahantuulisesti. Siinähän ei sitten ole mitään
tekemistä.

Ja hän lisäsi kärkevästi Irenelle, että tohtorilla nähtävästi oli
toista ja viehättävämpää seuraa tarjonaan.

--Päinvastoin, hyvät neidit, päinvastoin, vakuutti Johannes. Mutta
lupaus!

--Lupaus! Mitä se on? purskahti Signe hermostuneesti. Luotu
rikottavaksi!

Jos nimittäin oli halu rikkoa, lisäsi hän vielä, hymyillen ohuinta,
salaperäisintä hymyään.

--Kiitos kauniista opetuksesta, vastasi Johannes ärsyttävästi. Mutta
mitä hyötyä minulla voisi olla siitä, että rikkoisin lupaukseni?

Signe loi nopean, välkähtävän silmäyksen häneen.

Sitten kääntyi hän serkkunsa puoleen, joka oli ottanut lyijykynän
laukustaan ja piirteli hajamielisen näköisenä jotakin pöytäliinaan.

--Mitä sinä teet? kysyi hän.

--Irvikuvia, nauroi Irene, peittäen piirustuksensa vallattomasti
kädellään.

--Sinä kuulet, että tohtorin pitää mennä, lausui Signe vakavasti ja
virallisesti.

--Myöskin minun, selitti Irene toimekkaana.

Häneltä oli jäänyt kesken kirje äidille Wiesbadeniin. Se oli hänen
vielä tänä iltana välttämättömästi kirjoitettava.

Johannes tahtoi maksaa, mutta Signe ei mitenkään sallinut sitä.

--Minä olen houkutellut teidät ulos, hän sanoi. Minä maksan.

Mikään muu ei hänen mielestään tietysti voinut tulla kysymykseenkään.

--Kuten tahdotte, lausui Johannes. Me maksamme siis kukin puolestamme.

Signe ojensi rahansa hänelle vaihdettavaksi.

Sillä aikaa kuin Johannes keskusteli tarjoilijan kanssa, otti Signe
ikäänkuin muissa mietteissä Irenen kynän pöydältä ja kirjoitteli laskun
selkäpuolelle.

Johannes tarvitsi sitä takaisin. Silloin sattuivat hänen silmäänsä
sanat:

»Mitäkö hyötyä teillä on lupauksenne rikkomisesta? Aina enemmän kuin
siitä, että pidätte sen.»

Hän vilkaisi nopeasti Signeen, joka yhtä nopeasti vastasi hänen
katseesensa.

Kaikki nousivat. Johannes rutisti paperin ja pisti sen povitaskuunsa.

--Te säilytätte laskuja, huomautti Signe ohimennen.

--_Tämän_ säilytän minä, lausui Johannes merkitsevästi.

He tulivat kadulle. Lämmin huhtikuun ilta läikähti heidän kasvoilleen.




6.


Johannes palasi kotiinsa sinä iltana vasta kauan puoli-yön jälkeen,
posket polttavina, pää kuumana risteilevistä ajatuksista.

Hänelle oli tapahtunut jotakin, jonka hän oli luullut kuuluvan jo
aikoja sitten sivuutettuun kehityskauteensa.

Nainen oli pettänyt hänet!

Sama nainen, joka oli hänet kerran ennenkin pettänyt. Pettänyt,
pettänyt perinpohjaisesti!

Sitä hän ei voisi koskaan elämässään enää antaa anteeksi itselleen.

Narri hän oli, naisten narri! Ei hän oppinut mistään, ei hän
viisastunut mistään. Eikä hänestä koskaan kunnollista, täyspäistä
miestä tulisi.

Signe oli häntä jälleen pitänyt pilkkanaan.

Signe, jonka suhteen hän jo oli luullut olevansa täysin
palovakuutettu! Signe, jota hän ei ajatellut koskaan, jonka muisto vain
joskus, viileänä, muiden asioiden yhteydessä, voi hänen mieltään
koskettaa!

Eivätkö kymmenen vuotta, kymmenen kärsimyksen, taistelun ja mietiskelyn
vuotta, siis merkinneet mitään? Oliko hänen kohtalonsa jäädä ikuiseksi
koulupojaksi?

Kuinka oli moinen taka-askel ollut mahdollinen? Ja kuinka oli tämä
kaikki, mutta varsinkin tuo viimeinen, suuri loppuromahdus voinut
tapahtua?

Johannes koetti järjestellä ajatuksiaan.

He olivat saattaneet Irenen hotelliin. Signe oli sanonut poikkeavansa
vielä erääsen lähelläolevaan myymälään, mutta heti kun oli käännytty
kadun kulman ympäri, pistänyt käsivartensa Johanneksen kainaloon ja
lausunut matalalla, muuttuneella äänellä:

»Te ette mene tänä iltana mihinkään. _Minä_ tahdon puhua teidän
kanssanne.»

Hän oli pyytänyt, hän oli vaatinut, että Johannes häntä kuuntelisi.
Tämän ainoan kerran elämässään.

Johanneksen korvat olivat kuumenneet. Hän oli antanut vietellä itsensä.

He olivat olleet koko illan yhdessä. Signe oli ollut suloista
suloisempi, välkkynyt kaikissa sateenkaaren väreissä. Johannes ei
lopuksi ollut tietänyt tälle maailmalle.

»Me seikkailemme», oli Signe sanonut.

Ja he olivat seikkailleet. He olivat käyneet kaikenmoisissa paikoissa,
eräissä, jotka avattiin vasta kello 10, toisissa, jotka avattiin vasta
kello 12. Johannes oli unohtanut kaikki, myöskin peruuttaa edes
kaupunginposti-kirjeellä lupauksensa saksalaiselle emännälleen.

Hän oli rakastunut uudelleen. Ja hän oli tuntenut itsensä rakastetuksi.

Kaikki hänen ensilempensä kultaiset, autereiset mielialat olivat
hänessä heränneet. Päätäpyörryttävän riemun, varmuuden ja
voitollisuuden laine oli käynyt läpi hänen olentonsa.

Hän oli katsonut Signen silmiin kuin kahteen aurinkoon. Ja silmät
olivat väistyneet ja houkutelleet hänen edessään, kutsuneet ja
kiehtoneet, torjuneet ja taas antautuneet.

Onni oli viittonut hänelle, _hänen_ onnensa, köyhän onni, käsittämätön,
ja salaperäinen. Ollut otettavissa ja jälleen saavuttamattomissa.

»Milloin seikkailu tulee?» oli Signe kysynyt aina leikillään.

Ja Johannes oli luvannut hänelle seikkailun ja johdattanut aina uuteen
paikkaan hänet.

Signehän oli luvannut puhua hänen kanssaan. Signehän oli antanut
ymmärtää, että hänellä olisi muka jotakin elämäntärkeää, jotakin
kohtalokkaan korvaamatonta sanomista. Mutta kun Johannes nyt palautteli
mieleensä heidän äskeisen yhdessäolonsa eri tuokiotiloja, hän
huomasikin puhuneensa koko ajan miltei yksin.

Mitä oli tuo toinen sanonut? Ei mitään. Ei ainakaan mitään merkillistä
tai tunnustuksellista.

Signe oli puhunut vain silmillään, eleillään ja vivahduksillaan. Joku
katse, joku päänliike, joku hymy, joku verhottu vaitiolo, joku
sisältörikkaasti lausuttu, mutta itse asiassa aivan sisällyksetön
huomautus oli riittänyt hänen puoleltaan vuoropuhelun vaihtotavaraksi.

Johannes oli puhunut. Hän oli antanut, hän oli aukaissut itsensä. Hän
oli ollut onnellinen. Onnellinen siitä, että hän antoi, autuas siitä,
että toinen vastaan-otti.

Älynsä, tunteensa, herkimmät haaveensa ja hauraimmat elämyksensä hän
oli tarjonnut tuolle naiselle, joka näytti vain pyytävän lisää, joka
vain vaati enemmän, joka ei näyttänyt koskaan kyllästyvän, vaan ahmivan
kaikki sangen ohuilla, mutta hekumallisilla, lapsellisesti kaartuvilla
nautiskelija-huulillaan.

Missä olivat hänen silmänsä olleet? Eivätkö olleetkin koko ajan
nauraneet pienet, valkeat nakertajahampaat noiden huulten takana?

Nauraneet ja purreet pieneksi kaiken, minkä hän muka suurta ja
parastaan tarjosi hänelle.

Lopuksi he olivat istuneet eräässä toisen luokan yöravintolassa.

Mustalaiset olivat soittaneet, suurkaupungin katulinnut ja niiden
pyydetyt pyydystäjät parveilleet heidän ympärillään. Signe oli
katsellut uteliaasti kaikkea. Johannes oli uskaltanut pusertaa
merkitsevästi hänen kättään ja tuntenut itsensä maailman herraksi, kun
toinen oli syvällä, upottavalla silmäyksellä sallinut sen tapahtua.

»Milloin seikkailu tulee?» oli Signe jälleen hiljaisella, hunnutetulla
äänellä kysynyt.

Ja Johannes oli hänelle uudella kädenpuserruksella jälleen luvannut
sen.

Se, mikä sitten oli seurannut, oli liian läheistä, liian tuskallista.

He olivat istuneet katetussa automobiilissä. Johannes oli pitänyt
Signen kättä kädessään. Signe oli kuomun nurkkaan painautunut. Johannes
ei ollut erottanut hänen kasvojaan, nähnyt vain epämääräiset ääriviivat
ja aavistanut silmien tummat, salaperäiset syvyydet.

Ja hän oli puhunut. Puhunut ensimmäisestä rakkaudestaan, ainoasta,
autuaasta, kullankimaltavasta. Rakkaudestaan häneen, Signeen,
hämäräiseen, terheniseen, näkinkenkään, vitsanvarpaan, kymmenen vuotta
sitten!

Signe oli kuunnellut sanaakaan sanomatta.

Joskus, kun Johanneksen puhetulva oli tauonnut ja hän oli jäänyt
ankarassa, henkeä-salpaavassa jännityksessään vastausta odottamaan, hän
oli vastauksen asemasta tuntenut vain heikon, vienon, kuin henkisen
kosketuksen kädessään. Ja hän oli puhunut jälleen. Hän oli kuvannut
muinaiset muistonsa ja toiveensa, riemunsa ja sydänjuuria jäytävän
ikävöimisensä. Hän ei ollut peittänyt mitään, ei kaihtanut mitään.
Riisunut viimeisenkin esiripun sydämensä pyhän, utuisen aamulemmen
edestä. Vihdoin hän oli aivan itsetiedottomalla liikkeellä laskenut
käsivartensa Signen uumenille.

»Me ajamme hotelliin», oli Signe silloin sanonut.

Ja Johannes oli antanut käskyn ajajalle.

Mutta hänen käsivartensa oli jäänyt ikäänkuin vahingossa paikalleen. Ja
he olivat istuneet silmä silmää, käsi kättä, sielu sielua vasten
pimeässä kuomunkulmassa monta minuuttia, vaieten, aistien,
ruumiillisesti tuntien ja henkisesti havaiten toisiaan.

Vaunun pysähtyessä hotellin ovelle oli Johannes kumartunut ja tahtonut
suudella häntä.

Signe oli noussut, koonnut hameensa ja astunut kadulle. Ojentanut
kätensä ja lausunut hiljaisella, sulkeutuvalla äänellään:

»Kiitos. Minä olen saanut seikkailuni.»

Kääntynyt hotellin ovessa, vieläpä virkkanut ilakoiden:

»Näkemiin. Älkää unohtako meitä!»

Jospa tuo viimeinen äänenpaino edes olisi ollut toinen!

Edellinen olisi jättänyt vielä jotakin toivoa. Jälkimmäinen mursi
kaikki. Olihan se sama, jolla Signe jo kerran ennen oli hänen
elämäntoivonsa musertanut!

Oli ollut murtaa elämänrohkeudenkin.

Johannes oli ollut koko sen vuoden kuin lamassa. Työkyky oli ollut
poissa, yleinen haluttomuus hermoissa ja jäsenissä. Hän oli jo ollut
vähällä ruveta juomaan. Ainakin oli alkoholi häneltä jo monta raskasta
hetkeä lievittänyt.

Vihdoin oli hänen terve itsesäilytys-viettinsä tullut väliin. Hän oli
päättävällä tempaisulla hakenut ja saanut Amerikan Suomi-opistossa
paikan, joka juuri silloin oli auki julistettu.

Tosin hän ei ollut viihtynyt kauan siellä. Olot olivat liian oudot
hänelle ja suomalaisten keskinäiset riitaisuudet siellä hänen
mielestään vielä pikkumaisempia ja ikävämpiä kuin kotimaassa. Hän oli
palannut takaisin jo puolentoista vuoden kuluttua. Mutta se aika oli
riittänyt hänelle nuoren elimistön uudistamiseksi ja vanhojen,
kalvavien mielihauteiden karkoittamiseksi.

Muutenkin oli matka tehnyt hyvää hänelle. Aukaissut hänen silmänsä
nykyaikaiseen kuohuvaan elämään, syventänyt hänen sisäistä
itsenäisyyttään ja laajentanut hänen koko henkistä näköpiiriään.

Hänen hidas, länsi-suomalainen verensä oli siellä joutunut liikkeeseen.
Hänen siihen saakka hiukan untelo, sulkeutunut sielun-elämänsä oli
valvahtanut, saanut vauhtia, tahtoa, tarmoa, yritteliäisyyttä ja
kunnianhimoa.

Siitä matkastaan hän itse laskikin elämänsä suuren murroskauden. Sen
taitteen, joka oli tehnyt hänestä miehen, yksilön ja
maailmankansalaisen.

Ynnä sosialistin.

Heti matkansa jälkeen hän oli ruvennut esiintymään
työväen-yhdistyksissä ja sosialistisiin sanomalehtiin kirjoittelemaan.
Hänessä oli herännyt intohimoinen halu tulla huomatuksi. Liittyikö
tuohon haluun myös joku salainen mieliteko tulla huomatuksi Signen ja
hänen isänsä silmissä? Sitä ei Johannes ollut ainakaan tahtonut koskaan
tunnustaa itselleen.

Hän oli vain mielihyvällä merkinnyt tosiasiaksi, että paha oli
kääntynyt hyväksi hänelle. Kestetyt kärsimykset olivat vain häntä
karkaisseet ja terästäneet.

Signe oli antanut surun lahjan hänelle. Ja siitä oli Johannes joskus
jaloimpina hetkinään voinut tuntea häntä kohtaan oikein vilpitöntä
kiitollisuutta.

Nyt hän ei voinut. Nyt hän ei parhaalla tahdollaankaan jaksanut kiittää
Signeä siitä uudesta murheen antimesta, jonka tämä vähillä keinoilla
oli hänelle valmistanut.

Että hän olikin ollut niin houkka ja vielä kerran lyönyt kirveensä
kiveen!

Olihan selvää, ettei Signe häntä ollenkaan rakastanut. Olihan tietysti
ollut tämän puolelta vain mielioikku lähettää tänään tuo kirottu kirje
hänelle.

Tietysti mieli-oikku! Naiset ovat niin uteliaita näkemään, mitä on
tullut heidän entisistä uhreistaan!

Ja hän oli nöyrtynyt nähtäväksi! Ja hän oli taipunut, taipunut kaikesta
huolimatta, mitä oli tapahtunut heidän välillään, noudattamaan tuota
nais-armollista asevelvollisuus-kutsuntaa!

Mitä varten hän oli sen tehnyt? Siksikö vain, että kirjeen alussa
olivat seisoneet nuo taikasanat: »Isäni pyytää teitä sydämellisesti
tervehtiä?»

Ei, hän antoi palttua tuollaisille yläluokan mahtimiehille ja heidän
vapaaherrallisille kruunuilleen! Vanha rakkaus oli hänessä liekkiin
leimahtanut.

Se oli leimahtanut jo silloin, kun hän oli saanut Signen kirjeen. Se
oli seurannut häntä serkusten luo hotelliin. Istunut koko illan hänen
vierellään, sokaissut hänen terveen järkensä ja arvostelukykynsä.

Vain välistä, silloin kun hän oli katsellut Signeä kylmästi ja
mielenkiinnottomasti, hän oli siitä tuokioksi vapautunut. Ja ne hetket
kangastuivat nyt valoisimpina Johannekselle koko tästä tapaamisesta,
jonka muisto muuten oli hänelle syttä synkeämpi.

Mutta oliko, kun hän oikein ajatteli, ollut tervettä järkeä tuokaan,
että hän päivällistä syödessä oli niin suuresti Ireneä serkun
kustannuksella ihannoinut? Mitä hän oli etsinyt Irenestä? Mitä nähnyt
hänessä?

Eikö entistä mielikuvaansa? Eikö kymmenen vuoden takaista, utuista
unelmaansa tuosta toisesta serkusta, joka oli vanhennut sillä välin ja
josta hän ei ollut ensi hetkessä löytänyt sitä?

Sittemmin, _kun_ hän oli löytänyt sen, hän oli heti suinpäin uponnut
siihen kuin suohon Joukahainen. Ja olisi tietysti vieläkin siellä,
ellei Signe olisi hänelle niin laupiaasti auttavaa kättään ojentanut!

Varsinkin harmitti Johannesta, että hän äskeisessä avomielisyyden
puuskassaan oli tullut Signelle myös suhdettaan muihin naisiin
koskettaneeksi.

Sitä vielä puuttui! Täytyi sitä olla pohjanperäläinen, täytyi sitä olla
kehittymätön pölkkypää miehekseen!

Meneppäs ja levitä elämäkertasi toisen, vieraan, välinpitämättömän
ihmisen eteen! Ojenna kuin tarjottimella!

Pahemman kuin vieraan, vaarallisemman kuin välinpitämättömän! Väijyvän,
vaanivan, aistihaluisen, sensatsionikipeän naisen, joka ilkkuen tietää
itsensä rakastetuksi, mutta ei tunne mitään vastarakkautta!

Eikä vain omaa elämäkertaansa! Myöskin muiden, ystävien, todellisten
ystävien, hyvien, uskollisten ihmisten, jotka sen ovat toiselle
luottamuksesta uskoneet. Ovat turvattomia, eivät voi edes vetää häntä
tilille siitä.

Se oli alhaista. Se oli raakaa!

Eikö hän ollut kieltänyt kaikki muut suhteensa, parhaimmatkin, ennen
kuin kukko kolmasti oli kiekahtanut? Vain ansaitakseen tuon naisen
rakkautta, vain kantaakseen uusia ja yhä uusia suitsutusuhreja hänen
alttarilleen!

Eikä Johannes voinut tällä hetkellä olla ilman liikutusta muistelematta
sitä parasta, sitä hienointa, naissuhdetta, mikä hänellä oli, jota hän
sai kiittää niin paljosta, joka niin monena vaikeana hetkenä oli
suorastaan pitänyt pystyssä häntä ja työhön kannustanut.

Se oli suhde Auraan, suomalais-amerikalaiseen naiseen, johon hän oli
Atlannin takaa palatessaan laivalla tutustunut.

He olivat jutelleet ja huomanneet heti ensi hetkestä olevansa
aatetovereita.

He olivat vielä kotimaahan tultuaankin jatkaneet tuttavuuttaan.
Tavanneet toisiaan työväenyhdistyksessä, sattuneet samoihin komiteoihin
istumaan ja vihdoin vierekkäin Eduskuntaan.

Johannes ei tiennyt mitään hänen entisistä elämän-kohtaloistaan
Amerikassa. Eikä paljon muuta hänen yksityis-olostaan Helsingissäkään
kuin että hän piti pientä lankakauppaa Sörnäisten puolella ja ansaitsi
nähtävästi sillä vaatimattoman toimeentulonsa.

Kuitenkin hän oli muodostunut Johanneksen elämässä tekijäksi, jonka
vaikutus tuntui kauas, tännekin, vieraille maille ja vieraiden ihmisten
keskuuteen.

Aura ei ollut kaunis, mutta hyvännäköinen. Auralla oli harmaansiniset
silmät ja luja, luottava kädenlyönti.

Aura ei koskaan vaivojaan vaikerrellut eikä tuonut torille yksityisiä
huoliaan.

Kun puolueseikat kävivät hullusti, kun riitalangat menivät ristiin ja
johtajien keskinäiset eripuraisuudet uhkasivat tehdä tyhjäksi kaiken,
minkä mahtava, yksimielinen kansan-aalto tuolta kaukaa, syvien rivien
sydämestä, oli köyhälistön valtaa ja alaluokan vapausvaatimusta
julkisen elämän pinnalle kohottanut, silloin Aura esiintyi sovittajana,
välittäjänä, rauhanrakentajana.

Kun muut väistyivät, Aura toimi. Kun muut katsoivat malkaa toisen
silmässä, Aura otti sen pois omastaan. Kun puolueen parhaat ainekset
menettivät intonsa ja tahtoivat vetäytyä syrjään julkisen elämän
tanterelta, Aura rohkaisi.

Ulospäin näkyi hänen toimintansa vähemmän. Mutta puolueen sisällä hän
oli välttämätön, koossapitävä voima, jonka arvon kaikki tunsivat,
vaikka vain harvat tahtoivat sen tunnustaa.

Johannes oli niitä harvoja. Hän sekä kunnioitti että ihaili tuota
naista, jonka koko olento oli niin suora ja rehti, joka aina piti
kiinni suuresta pääasiasta, joka ei koskaan omaa etuaan ajatellut.

Kun Johannes oli ilmoittanut omankin halunsa olevan vetäytyä syrjään ja
erota Eduskunnasta, heillä oli ollut monta vakavaa keskustelua
keskenään.

Johannes oli julkituonut koko pessimisminsä asioiden nykyiseen tilaan
nähden koko maassa ja etenkin omassa puolueessaan. Aura oli pitänyt
sitä tarpeellisempana, että ne harvat kyvyt, joita puolueella oli ja
jotka myös koko maahan nähden jotakin merkitsivät, pysyivät
eturinnassa.

Hän oli taipunut, vasta kun Johannes oli viitannut siihen, etteihän
hänen syrjäytymisensä tarvinnut kovin pitkä-aikainen olla.

Hetkellistä väsymystä siis? Niin, sen saattoi Aurakin ymmärtää.

Väsymystä valtiolliseen toimintaan? Olihan se niin luonnollista, jos
oli vuosia ponnistellut ja varsinkin jos hautoi muita suunnitelmia
mielessään.

Mutta ei väsymystä köyhälistön taisteluun eikä oikean asian ajamiseen.
Mitään sellaista ei Aura voinut eikä tahtonut ymmärtää.

Johannes oli tehnyt hänelle tiettäväksi, että sitähän kaikki hänen
suunnitelmansa juuri tarkoittivatkin, vaikka hän luuli sitä tällä
hetkellä paremmin palvelevansa sulkeutumalla itseensä ja tyydyttämällä
kauan salassa kytenyttä kirjoittamistarvettaan. Aura oli silloin tullut
oikein iloiseksi, toivottanut hyvää onnea, mutta myöskin pikaista
palajamista takaisin julkisuuden tanterelle.

Johannes oli hiukan hävennyt silloin hänen varmaa, luottavaa
kädenlyöntiään.

Eihän hän ollut tuota päätöstä kypsytellessään yksinomaan köyhälistön
taistelua ja oikean asian voittoa ajatellut. Kyllä hän oli ajatellut
myöskin omaa voittoaan, vaikkakaan ei aineellista.

Auran muisto tyynnytti jonkun verran Johannesta ja hän tunsi itsensä
siitä hänelle sydämellisesti kiitolliseksi.

Tännekin saakka säteili tuo nainen siis puhdasta, sympaattista
ilmakehäänsä!

Ollapa hän nyt tässä! Astuisipa Aura nyt tässä hänen vierellään,
saisipa Johannes nyt aukaista hänelle sydämensä ja kuulla jälleen hänen
tyyniä, järkeviä syitään ja vastasyitään!

Sensijaan hän oli ripittänyt itsensä tuolle toiselle, herrasheilakalle,
vihollistyttärelle, joka ei häntä vähintäkään ymmärtänyt ja joka
luonnollisesti sisässään, ja ehkä serkunkin seurassa, par'aikaa ilvehti
hänelle! Piti pilkkanaan hänen moukkamaista, nousukasmaista tarvettaan
avata sydämensä heti selkoselälleen.

Ripittänyt itsensä ja kertonut vielä Aurastakin! Signelle, joka oli
kuunnellut sitä liikkumattomana kuin lapsi, silmäripset alasluotuina,
kummallinen, hieno, arvoituksentapainen hymy ohuilla huulillaan.

Se oli rikos! Se oli rikos Pyhää Henkeä vastaan.

Sitä ei voinut pyytää eikä saada anteeksi. Se oli jääpä hänen
omantuntonsa pistäväksi, sovittamattomaksi tutkaimeksi.




7.


Johannes heräsi hetkeksi ajatuksistaan, kun eräs vastaantuleva herra
pyysi häneltä tulta. Hän katsoi hämmästyneenä kysyjään.

Se oli totta, olihan hänellä suupielessään palava sikari, jota hän oli
kävellessään aivan epätoivon vimmalla imenyt. Milloin ja missä hän
lienee senkin sytyttänyt!

Kenties kadunkulmassa, jossa hän oli tullut sen verran tuntoihinsa,
että oli huomannut tarvitsevansa raikasta ilmaa ja pysäyttänyt
automobiilin.

--Kiitos, sanoi herra, kohotti kohteliaasti hattuaan ja meni menojaan.

Omituinen tapa tuokin täällä Berlinissä, ajatteli Johannes, pyytää
tulta toisen tupakasta.

Tuo herra oli häntä jollakin tapaa hermostuttanut.

Miksi ei pitänyt itse tulitikkuja? Miksi suotta tungetella ja vaivata
vieraita ihmisiä? Se oli niin lemmon saksalaista! Se oli niin
poroporvarillista!

Tulla siihen toisen suun eteen ja pakottaa toinen melkein toisen
sierainten kautta hengittämään! Täytyy olla sivistymätön hevosvaras,
täytyy olla taskuvaras sellaista tehdäkseen!

Ja Johannes tuijotti oikein äkeästi menijän jälkeen viinistä ja hänelle
harvinaisesta yönvalvokista väsyneillä silmillään.

Samalla kopaisi hän aivan vaistomaisesti povitaskuaan.

Aivan oikein! Lompakko oli poissa.

Se huomio herätti hänet kokonaan.

Eihän siinä miljoonia ollut, mutta sentään tähteet siitä
satamarkkasesta, jonka hän oli tänään särkenyt ja joka oli melkoinen
summa hänelle hänen nykyisissä olosuhteissaan.

Tuoko mies sen oli varastanut? Vai oliko se häneltä ehkä unohtunut
automobiiliin?

Tai johonkin ravintolaan, jossa hän oli sitä käsitellyt? Tai ehkä se
oli häneltä jossakin muualla napattu?

Konstikos häneltä olisi ollut napatakin, kun hän oli kulkenut kuin
unessa, palttoo auki, ja kukaties ehkä ääneensäkin ajatellut! Tehnyt
tietysti tollon tai humalaisen vaikutuksen, joka on ensi kertaa
suurkaupungissa.

--Perkele! pääsi häneltä aivan selvällä suomenkielellä niin kovasti,
että ohikulkijat kääntyivät taakseen katsomaan.

Tuo mies sen oli sittenkin siepannut!

Ja Johannes päätti jo lähteä ajamaan takaa äskeistä tulenpyytäjäänsä,
kun hän äkkiä kuuli lähellään pehmeän, hiukan kimeän, mutta
hyväntahtoisen mies-äänen samoin suomeksi virkahtavan:

--Iltaa, iltaa, vaikka aamupa tuo taitaa jo olla. Mitäs suomalainen
siinä niin ääneensä rukoilee?

Johannes kohotti katseensa hätkähtäen.

Hänen edessään seisoi vanha, lyhyenläntä ukkorähjä, kädet syvällä
palttoon taskuissa, joka ei näyttänyt aivan uudelta ja joka oli vain
yhdellä napilla pyylevän vatsan yli huolimattomasti kiinnitetty.

Päässä leveälierinen huopahattu, kuten hänelläkin, mutta lyöty luttuun
ja rypistyneempi. Sen alla kaksi pientä, kummallisesti kiiluvaa,
teräsharmaata silmää, nykerö nenä, karkealla kädellä vetäistyt viikset,
leveästi hymyilevä suu ja turpea, eteenpäin työntyvä alileuka, jossa
lyhyt tylppä parranläiskä kuin harjassuka.

Johannes ei muistanut ikinä nähneensä häntä.

Joku suomalainen maalaiskauppias? ajatteli hän. Tai pikkukaupungin.
pormestari?

Mutta ääneen hän sanoi:

--Jos herra pitää vähän tätä sikaria, niin minä juoksen tuon miehen
jälkeen.

--Minkä miehen? kysyi äijä nauraa hehettäen.

--Sen, joka tässä juuri, kirkkaalla kadulla, sieppasi lompakkoni,
tuiskahti Johannes vihaisesti.

Niin hauskaa kuin hänestä muka olikin tavata maamiehiään, hänellä ei
ollut nyt aikaa siihen. Hänellä oli tulinen kiire tavata kiinni
pahantekijä.

Nyt hehetti äijä vieläkin makeammin.

Hänen naurunsa oli omituisen pehmeää, velttoa ja kaavamaista. Aivan
kuin hän olisi nauranut liian paljon elämässään eikä oikein viitsinyt
enää. Tahtonut vain merkitä noin suurimmassa ylimalkaisuudessaan asian
ääretöntä naurettavuutta.

--Heh, heh, veikö paljonkin?

Johannes loi sangen tuiman silmäyksen häneen.

--Tietysti. Minun ensimmäisen miljoonani!

Äijä näytti hieman hämmästyvän.

Hänen pienet, harmaat siansilmänsä tuikahtivat kuin kaksi puukonterää
ja hän vetäisi koukkusormin kerran pari alaleukansa harjastupajasta.
Silti hän ei kuitenkaan lakannut veltosta, hyväntahtoisesta
vanhanmiehen-naurustaan.

--Ähhäh, ei kumma sitten, että tuli suomalaiselle turva perkeleesen!

Siitä sanoi hän kaikkialla maailmassa tuntevansa omat
pappenheimiläisensä.

Rymä taidat itsekin olla, ajatteli Johannes. Sen olet näköinenkin.

Mutta ääneen hän sanoi:

--Olisi teiltä viety, niin kyllä siinä itsekin perkelöisitte!

Ja hän aikoi jo jättää toisen siihen seisomaan ja syöksyä
luulottelemansa varkaan jälestä, kun äijä estäen laski kätensä hänen
olalleen.

--Turha vaiva! sanoi hän, katsoen leveällä hyväntahtoisuudella häneen.
Tässä on teidän lompakkonne.

Näin sanoen hän veti toisesta palttoontaskustaan lompakon, jonka
Johannes heti tunsi omakseen.

Hän katsoi äijään hölmistyneenä.

--Niin, se on minun, hän sopersi. Te löysitte sen?

--Onneksenne, muhoili äijä. Se putosi teiltä, kun kumarruitte sitomaan
kengännauhojanne.

--Kumarruinko minä? Missä?

--Keskellä katua, niin että oli ikuinen ihme, ettei kukaan ajanut
päällenne. Te olette ollut hiukan ... noin ... hum...

Äijä osoitti otsaansa leikillisesti.

--Hummaamassa? Niin, luonnollisesti, selitti Johannes. Hiukan, noin,
tshinglallaa...

Hän ei muistanut kuolemakseenkaan, että hän olisi koko matkalla
kumartunut tai sitonut kengännauhojaan. Mutta tietysti sen täytyi olla
totta, koska tuo toinen niin sanoi ja koska hänellä oli itse
todistuskappale kädessään.

--Vai niin, hän lisäsi hyvillä mielin. Ja te näitte, että se putosi
minulta? Ja ajoitte takaa minua?

--Monta kadunkulmaa, joka ei ole niin aivan leikin asia vanhalle
miehelle. Minulla on, nähkääs, vähän hengen-ahdistusta...

Äijä rykästeli painaen toisella kädellä rintaansa.

Johannes kiitti vielä kerran ja sai takaisin lompakkonsa. Hän yritti
aukaista sen, nähdäkseen oliko sen sisällys tallella, mutta häpesi heti
ajatustaan ja pisti sen muitta mutkitta takkinsa povitaskuun.

--Kiitos vaan, hän sanoi. Satuin vähän suomalaisten seuraan tässä. Ja
taisin kulkea koko matkan tänne keskikaupungilta kovin ajatuksissani...

Äijä nyykäytti päätään hyväksyvästi.

Johannes ei tiennyt, mitä sanoa enää, vaan tuumi itsekseen, pitäisikö
tuolle esitellä itsensä tai antaa juomarahaa. Mieluimmin hän olisi heti
ojentanut kätensä jäähyväisiksi, mutta olihan toinen tehnyt hänelle
hyväntyön, josta hänen varmaan oli tavalla tai toisella osoitettava
kiitollisuuttaan.

Äijä näytti arvaavan hänen ajatuksensa.

--Kuulkaa, sanoi hän, tarttuen hänen napinläpeensä tuttavallisesti.
Enkö teidänkin mielestänne ole ansainnut vähän löytäjäisiä?

--Kyllä, tietysti, vastasi Johannes helpotuksesta huoahtaen ja teki
liikkeen kohti povitaskuaan.

--Ei, ei, sanoi äijä pidättävästi. En minä sitä tarkoita. Mutta...

--Mutta mitä?

--Lasin olutta te voisitte tarjota minulle, hehetti ukko. Jossakin
täällä lähiravintolassa.

--Mielelläni, kovin mielelläni, lausui Johannes, hyvillään että pääsi
niin vähällä. Tuolla!

Hän osoitti jonkun matkan päästä loistavia pyöreitä sähkölamppuja.

--Ei, ei, sanoi äijä päätään pudistaen.

--Siinä on suuri ensiluokan ravintola, väitti Johannes. Ja se on kyllä
vielä auki tähän aikaan.

--Tiedän, tiedän, virkahti äijä miltei kärsimättömästi.

Hän sanoi vihaavansa kaikkia suuria paikkoja. Yleisö aina yhtä tuhmaa,
ympäristö aina samaan kaavaan valettua...!

Johannes katsoi häneen kummastuneena.

Ei, ei tuo ollut mikään pikkuporvari. Saattoi olla suurikin
tukkukauppias tai kenties joku eläkettä nauttiva koulurehtori. Täytyi
kohdella häntä senmukaisesti.

--Te olette aivan oikeassa, hän sanoi. Siis mieluummin joku
issikkapaikka!

Niin, hehheh, vaatimattomasti, aivan vaatimattomasti, nauroi ukko.
Ellei teillä nimittäin ole mitään sitä vastaan?

--Eipä suinkaan. Mutta minä en tiedä vaan, tokko tässä lähellä mahtaa
olla sellaisia paikkoja, vastasi Johannes luoden etsivän ja epävarman
katseen ympärilleen.

--Minä tiedän, sanoi ukko. Tulkaa te vaan minun mukanani.

Hän näytti tuntevan Berlinin paremmin kuin Johannes itse. Lyhyillä,
tepsuttavilla askelilla lähti hän varmasti liikkumaan pitkin
katukäytävää, viitaten kädellään eräälle sivukadulle, joka ei ollut
kaukana Johanneksen omasta asunnosta.

--Tuolla, hän sanoi. Siellä on meidän paikkamme. Siellä me saamme
ryypyn, voileivän ja lasin olutta.

Tuo ei ole ensi kertaa pappia kyydissä, ajatteli Johannes. Vanha herra
on nähtävästi myös hummannut. Häntä janottaa ja hän haluaa seuraa
itselleen.

Omituinen sattuma, että hän tapasi minut. Miellyttävä sattuma minulle,
sillä ilman häntä minä olisin nyt keskellä Berliniä pennitönnä.

Tosin Johannes odotti huomenna pientä rahalähetystä kotimaasta. Juuri
siihen nähden hän oli uskaltanutkin tänään liikkua hiukan yli
varojensa. Mutta kirjeet voivat aina myöhästyä päivän pari. Ilman tuon
äijän ystävällisyyttä hänen olisi ollut kiristettävä nälkävyötään
kukaties kuinkakin kiusallisesti.

--Te olette ollut kauan Berlinissä? hän kysyi puheen aluksi.

--En tähän toviin, vastasi ukko. Mutta kyllä ennen.

--Liikeasioissa?

--Niin, liikeasioissa.

--Millä alalla, jos saan luvan kysyä?

Äijä kääntyi ja loi häneen pienet, pistävät siansilmänsä.

--Nuori mies, hän sanoi sangen ojentavasti, mutta täydellisen
maailmanmiehen kohteliaisuudella. Myöskään minä en ole kysynyt teiltä
mitään.

--Anteeksi...

--Ei mitään. Mutta eikö teidänkin mielestänne: meillä suomalaisilla on
hauskempaa olla yhdessä ulkomailla, jos me tiedämme niin vähän kuin
mahdollista toisistamme.

Johannes myönsi sen ja häpesi samassa omaa taitamattomuuttaan.

Kuinka hän oli ollutkin niin tungettelevainen? Hän, joka juuri tahtoi
pitää ihmiset loitolla omasta yksityisestä henkilöstään! Ja hänen
täytyi ottaa ansaittua ojennusta siinä suhteessa ensimmäiseltä
vastaantulevalta suomalaiselta kadulla!

Oliko viini todellakin pannut hänen päänsä pyörälle? Vai vaivasiko
häntä vielä äskeinen avomielisyytensä Signen seurassa, jonka muisto yhä
karvaana palana painoi hänen kurkkuaan?

_Noli me tangere_, oli tuo ukko hänelle omalla kohteliaalla tavallaan
huomauttanut.

Johannes päätti ottaa opetuksen varteensa, ei vain häneen, vaan myöskin
muihin vastaisiin tuttavuuksiin nähden.

Ja jälleen oli kuin olisi äijä arvannut hänen ajatuksensa.

--Hehheh, te loukkaudutte? hän sanoi ja pisti ikäänkuin äskeisten
sanojensa merkitystä lieventääkseen kätensä tuttavallisesti hänen
kainaloonsa.

Suomalaiset loukkautuivat hänen mielestään liian vähästä! Ei pitänyt
loukkautua. Piti elää ja antaa ihmisten elää. Mutta ennen kaikkea oli
asetettava asiansa niin, ettei voinut ylimalkaan tulla loukatuksi.

Ja kun ei Johannes heti keksinyt tuohon mitään sanottavaa, hän lisäsi:

--Minä pidän teistä. Teidän olennossanne oli jo silloin, kun te
kuljitte tuolla yksin ajatuksissanne jotakin, joka miellytti minua.

--Hauskaa kuulla, sanoi Johannes.

--Niin. Mutta ettehän te silti voi vaatia, heh, heh, heh, että minä
lankeaisin teidän kaulaanne ja tekisin teille rakkaudentunnustuksen!

Äijä nauroi pehmeää, sarkastista, hiukan käheää nauruaan, joka
oikeastaan vaikutti sangen vastenmielisesti Johannekseen.

Hän tunsi vaistomaisesti siitä uhoavan kummallisen, täydellisen
epäkunnioituksen häntä itseään ja kenties yleensä ihmisiä kohtaan.
Taikka johtuiko se ehkä siitä, että Johannes tunsi tuon naurun
kumpuavan hänen omaa sieluaan syvemmistä lähteensuonista?

--Enpä suinkaan, hän vastasi, _sitä_ en minä voi vaatia.

Ja hän pyysi, että äijä, periaatteilleen uskollisena, sallisi toisen
olla muodostamatta mitään käsitystä myöskin _hänen_ omasta olennostaan.

Ukon silmät tuikahtivat:

--Siitä, olenko _minä_ miellyttävä tai epämiellyttävä? hän kysyi.

--Niin, vastasi Johannes. Toivottavasti te ette vaadi minulta mitään
vastarakkauden tunnustusta.

Nyt hän oli tyytyväinen itseensä. Nyt hän oli saanut maksaa samalla
mitalla ja tunsi heti hyväntuulen hymyn kutittavan huuliaan.

Äijä hehetti,

--Te olette ylpeä, hän sanoi. Sen parempi. Mutta nyt meidän on mentävä
kadun yli.

Heidän täytyi pysähtyä ohivierivien vaunujen vuoksi.

Yöllinen Berlini hurisi heidän ympärillään.

Kello saattoi olla jo kolme, mutta kadut olivat vielä täynnä kansaa.
Oli kirkasta kuin päivällä, suurista ravintoloista tulvaili iloista
väkeä, automobiilit toitottivat, herrat kiirehtivät tekemään viimeisiä
lemmenkauppojaan, kaunottaret myömään hienommin tai karkeammin
tarjottuja sulojaan.

Kaikilla ripeä käynti ja tiukka, täsmällinen kasvon-ilme. Kaikilla
nopea tahti ja päämäärästään tietoinen jalannousu.

--Berlini kuluttaa nopeasti, huomautti äijä.

Noista miehistä olivat useimmat nuorta liikeväkeä. Heidän oli oltava
taas ylhäällä neljän viiden tunnin perästä ja tehtävä koko päivä työtä
uutterasti. Siksi heidän keski-ikänsä olikin kovin alhainen. Kuka kesti
kymmenen, kuka kaksikymmentä vuotta.

--Grotte-mylly! sanoi Johannes toisen kirjallista sivistystä
koetellakseen.

Mutta noilla naisilla oli ehkä sensijaan liiaksikin aikaa venyä
vuoteillaan?

--Punainen mylly! puhkesi äijä ylenkatseellisella äänellä puhumaan.

Hän ei sanonut käsittävänsä, kuinka miehet olivat niin hulluja! Uhrata
rahansa, elämänsä, terveytensä naisten vuoksi, jotka, jos he eivät
saisi miestä, olisivat valmiit samoin tekemään.

Kuka oli sanonut, että juuri miehen tuli ostaa ja naisen myödä? Miksi
ei asia voinut olla päinvastoinkin? Ja niin se vielä tulikin olemaan,
jos nykyaikainen naisliike sai ilman vastarintaa täyttää
tarkoitusperänsä.

--Te olette naisvihaaja, hymyili Johannes.

--Olen, olen, olen! kähisi ukko odottamattomalla kiihkeydellä.

Nykyaikaisen, emansipeeratun naisen vihaaja hän sanoi olevansa, ei
itämaalaisen, ei japanilaisen naisen vihaaja eikä myöskään vielä niin
paljoa romaanisen tai saksalaisen. Mutta anglosaksisen, mutta
pohjoismaisen!

--Te olette nähnyt paljon naisia, huomautti Johannes.

--Kyllä, vastasi ukko lyhyesti, ja hänen pienet silmänsä tuikkivat
tulta. Mutta en yhtään kunnollista, en yhtään miehen arvoista.

Joka ei ollut tuhma, oli petollinen. Joka oli hyväsydäminen, oli
pässinpää!

Hän jatkoi esitystään.

Johannes katseli salavihkaa syrjästä hänen kasvojaan.

Ei, ei se ollut mikään tukkukauppias tai maalainen koulurehtori.
Saattoi se olla korkeammankin sivistyksen saanut, ehkä professori, ehkä
esittelijäsihteeri.

Taikka oli ehkä muuten vain viisas mies. Paljon elänyt, paljon kokenut,
paljon lukenut, miettinyt, matkustellut ja nähnyt maailmaa. Kenties oli
koroillaan eläjä vanhapoika, koska oli ollut varaa siihen?

--Miehet ovat hulluja! toisti ukko terävällä, kimeällä äänellään.

Siitä oli nyt kaukana kaikki hyväntahtoinen hehetys. Se halkoi ilmaa
ohuena ja iskevänä kuin kyynkieli.

Miehet eivät nähneet, mitä maailmassa tapahtui, väitti ukko. Puhuttiin
valtiollisista, puhuttiin yhteiskunnallisista vallankumouksista. Mitä
ne olivat sen hirvittävän vallankumouksen, sen luonnonmullerruksen
rinnalla, joka tapahtui joka hetki, halki maailman, heidän ympärillään?
Sillä se kävi, se oli käyvä halki maailman, naisliike nimittäin!

Pohjoismaista se oli alkanut. Ja nyt se myllersi jo puolta Europaa.

--Naisliike on vain osa ihmiskunnan yleisestä vapausliikkeestä,
huomautti Johannes.

Siksi olivatkin sosialidemokraatit kaikkialla ottaneet sen mielellään
ohjelmaansa.

--Älkää puhuko minulle sosialidemokratiasta! huusi ukko. Älkää tässä
yhteydessä, tarkoitan.

Sosialidemokratia oli ohimenevä liike hänen mielestään. Sen
maailmanhistoriallinen osa oli oleva loppuun näytelty tällä
vuosisadalla.

--Niinkö luulette? hymyili Johannes. Te olette optimisti.

--Ja te sosialisti, vastasi ukko nopealla silmäntuikahduksella häneen.

Mistäkö hän sen tiesi. Sen kuuli jo Johanneksen ensi sanasta.

Mutta äijä ei tahtonut nyt puhua sosialidemokratiasta. Hän sanoi
tahtovansa puhua naisliikkeestä.

--Aivan oikein, myönsi Johannes. Mutta emmeköhän, jos me tähän jäämme,
me silloin mahtane jäädä vaille ryyppyä ja voileipää?

--Se on totta, sanoi ukko, lyöden ystävällisesti olalle häntä. Me
menemme ja jatkamme siellä keskustelua.

He pääsivät sivukadulle.

Eivätkä he olleet monta askelta astuneetkaan, kun äijä jo kiipesi pari
porrasta matalalle, mitättömän näköiselle ovelle, jonka toisella puolen
pari himmeästi valaistua ikkunaa kuumotti, ja sanoi:

--Tässä!

Johannes ihmetteli.

On sillä paikkansa, ajatteli hän. Mutta kun on kerran pirun kelkkaansa
ottanut...

Hän astui sisälle.




8.


Todellinen issikkapaikka.

Pitkä tiski, jonka takana jättiläiskokoinen, punakasvoinen, liikaa
veren ja alkoholin runsauttaan tiukkuva isäntä, väkiviina-kranat
edessään. Ympäri huonetta, jossa vain yksi vaivainen kaasuliekki
lekutteli, puisia pöytiä ja karkeatekoisia, korkeakarmisia tuolia.
Seinällä keisarin ja jumalan kuvat.

Yleisö oli sangen vähälukuinen. Joku epäilyttävän näköinen,
tummapintainen, vilkassilmäinen miespöytye. Eräs hakkaileva pariskunta,
nainen jo museokelpoinen. Kaksi ajuria, jotka halulla haukkasivat
lämmintä makkaraansa. Vihdoin yksi poliisi, joka myöskin oli
pistäytynyt kadulta tänne virkistäytymään.

Poliisin läsnäolo rauhoitti suuresti Johannesta. Oltiinhan täällä
sentään esivallan suojassa ja laillisessa yhteiskunnassa.

Äijä tuntui olevan vanha tuttu täällä.

Isäntä nyökkäsi hänelle päätään ystävällisesti. Toivotti tervetulemaan
ja valitti, ettei hän ollut pitkään aikaan nähnyt häntä.

--Olen ollut taas matkoilla, selitti äijä. Täytyy aina välillä hoitaa
vähän asioitaankin.

Johannes kuuli, että ukko puhui täysin puhdasta saksaa. Äänsi oikein,
käyttipä vielä berliniläistä murrettakin.

Kuuli ja kummastui yhä enemmän. Minkähän peijakkaan seuraan hän oli
mahtanut joutuakaan!

--Makkaraa? kysyi isäntä.

--Ei. Voita, leipää, sardiineja.

--Ryyppy?

--Kyllä. Mutta oikeata jyväviinaa.

--Meillä on vain oikeata, kehui isäntä leveästi. Ensimmäisen luokan
Famos!

Oluesta hän ei kysynytkään.

Leikkasi leipää kaksi hirmuista kimpaletta. Asetti niiden päälle
tavattoman voivuoren ynnä kolme sardiinia kummallekin. Toi veitset ja
kahvelit, joudutti ryypyt, kaatoi oluet. Yksinkertainen yöateria oli
valmis.

Ei mitään lautasia eikä ruokaliinoja. Ei mitään liinaa pöydällekään.

--Mutta ei myöskään juomarahoja, sanoi äijä, kun Johannes huomautti
hänelle tästä spartalaisesta järjestyksestä.

Hän sanoi pitävänsä tällaisesta. Jos hän voisi, mitä tahtoisi, hän
söisi muka aina täällä.

--Onhan teillä vapaus, sanoi Johannes, laittaen valmiiksi voileipäänsä.
Vapaus seurata halujanne.

--Harvoin, sanoi ukko. Mutta ploiskis!

--Terveydeksi, vastasi isäntä tiskin takaa.

Hän oli myös kaatanut ryypyn itselleen.

--Teidän luvallanne?

Äijä nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi.

Isäntä kumosi vielä toisenkin ryypyn samaan teurastajakaulaansa, johon
näytti jo monta ennenkin pudonneen.

Johannes tunsi heti, että väkevä neste jälleen kihahti hänen päähänsä.
Eikä hän voinut olla irvistämättä.

Äijä sanoi:

--Se maistoi? Eikö totta, myöskin ruoka maistuu täällä toisenlaiselta?

Hän näytti voivan täällä hyvin kuin kala vedessä. Ja syödessään hän
rupesi Berliniä hiljakseen kehuskelemaan.

--Minä pidän Berlinistä, sanoi hän.

Hän tiesi, että suomalaisilla yleensä oli tapana haukkua Berliniä. Se
oli muka niin epätaiteellinen, niin poroporvarillinen. Eivätkä
suomalaiset kuitenkaan viihtyneet missään niin hyvin kuin täällä.
Täällä oli sentään niin kotoista ja turvallista.

Ehkä liiankin turvallista, hymähti Johannes. Berlinin poliisi...

--Ei häiritse ketään, jos vain itse ei häiritse muita ihmisiä, väitti
ukko.

Tietysti, eihän tämä ollut mikään Parisi. Mutta mikä polttopiste, mikä
sähköpatteri! Mikä kaikkien voimien kokoutuminen ja jälleen joka
suuntaan linkoutuminen!

--Te olette ollut Parisissa? kysäisi hän.

Ei, Johannes ei ollut ollut Parisissa.

Lontoossa hän oli ollut ja New-Yorkissa. Hänellä oli myöskin jo
ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan ollut tilaisuus seurata tulkkina
erästä suomalaista tukkukauppiasta. Matka oli käynyt halki Venäjän
Odessaan ja Konstantinopeliin, sieltä Palestinaan ja Egyptiin, sieltä
Kreikan, Italian, Itävallan ja Saksan kautta takaisin omalle maalle. Se
ei ollut kuitenkaan ollut mikään hauska matka hänelle. Tukkukauppias
oli ollut sangen omavaltainen ja vaikeasti tyydytettävä isäntä, joka
oli kohdellut häntä pikemmin heitukkanaan ja passaripoikanaan kuin
vertaisenaan ja matkatoverinaan. Johannes oli kiittänyt, kun oli
päässyt hänestä.

--Sen ymmärrän, nauroi äijä.

Mutta miesseura oli sentään aina miesseuraa. Hän puolestaan kertoi
tehneensä tuon saman matkan kerran naisseurassa...

--Rakastajattarenne kanssa? uskalsi Johannes kysyä.

--Anteeksi, vihityn vaimoni kanssa, hehetti ukko.

Ja hänkin oli kiittänyt onneaan, että ylimalkaan palasi hengissä
sieltä.

--Palasiko _hän_ hengissä? uskalsi Johannes jälleen kysyä,
rohkaistuneena äijän leikillisestä puhetavasta.

--Kyllä, hän elää, voi hyvin ja kukoistaa.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

Hän on siis naimisissa, ajatteli Johannes.

Mutta nähtävästi äijä ei erikoisesti rakasta vaimoaan. Voihan vaimo
olla Xantippa. Mutta kyllä silläkin naisella oli seitsemän päivää
viikossa, joka sai tuommoisen ukkorähjän rakkautta tyydyttää.

Eipä sillä, että tältä järkensä puolesta olisi puuttunut mitään. Mutta
oli muuten kovin kummallista kuvitella häntä aviomiehenä.

--Suomalaiset matkustavat kovin paljon, hän huomautti jotakin
sanoakseen.

Ja hän esitti jälleen hiukan teeskennellyn inhonsa kaikkia matkustavia
kansalaisiaan kohtaan. Se oli hänelle vähitellen muodostunut
täydelliseksi taidenumeroksi.

Ei ollut muka sitä museota Europassa, jonka saleja ei vähintään
puolikymmentä maalaisserkkua saapastanut. Ei sitä kahvilaa, jossa ei
ainakin joku tuttava tai outo tullut olalle lyömään ja leveällä
suomenkielellä iloaan tästä odottamattomasta tapaamisesta ilmoittamaan.

Berlini oli pahin kaikista. Siinä yhtyivät heidän kaikkien tiensä ja
erosivat. Varsinkin näin kevätpuoleen niitä näki kaikkialla, enin
kuitenkin Friedrich-kadulla ja Wertheimin edustalla.

Oli aivan kuin olisi uusi hakkapeliittain armeija lähtenyt liikkeelle
tuolta pohjan periltä, tällä kertaa vain entistä ehompana ja
lukuisampana. Tullut todellisen kansanvaelluksen tapaan, naiset ja
lapset mukanaan. Tulvinut yli esi-isiensä tappotanterien, tahtonut
haudata alleen Saksan kukoistavat kaupungit Hampurista Kölniin,
Stettinistä Leipzigiin, Dresdeniin ja Müncheniin saakka.

Vähävaraisinkin suomalainen pedagogi katsoi silloin pyhäksi
velvollisuudekseen tehdä ainakin parin viikon opintomatkan Saksan
tieteellisen elämän keskuksiin. Ahtaimmissakin olosuhteissa elävä
helsinkiläinen porvarisperhe piti kunnianasianaan silloin suorittaa
ainakin välttämättömimmät ostoksensa Berlinin jättiläismyymälöissä.

Ja kaikki toivat ne terveisiä kotimaasta, kaikki tahtoivat ne ainakin
yhden illan tai aamupäivän istua ja pakista ulkomailla elävän
kansalaisensa kanssa tumman oluen ja Rheinin viinin vierellä. Baueriin
esim. oli siinä suhteessa aivan hengenvaarallista pistäytyä.

Äijää näytti hänen esityksensä huvittavan. Mutta ei näyttänyt häntä
millään tavalla loukkaavan tai hämmästyttävän, kuten Topi Huotaria.

Kun Johannes oli lopettanut, hän virkahti aivan yksinkertaisesti:

--Onhan luonnollista, että suomalaiset matkustavat. Sillä eihän _voi_
asua kotimaassa.

Tuo väite tuli Johannekselle niin äkki-arvaamatta, että hän mykistyi
silmänräpäykseksi. Eikä se tapahtunut ensi kertaa hänelle tämän äijän
seurassa.

Tietysti oli hänenkin mielestään kotimaan ilmakehä raskas. Tietysti
siellä oli vaikea elää myöskin monen hänen toverinsa mielestä. Mutta
hän ei ollut koskaan kuullut tuota väitettä vielä tuolla jyrkkyydellä
lingottavan.

--Kuinka tarkoitatte? kysyi hän.

--Tarkoitan, eihän se ole ihmisten asuinsija, jatkoi ukko. Tarkoitan,
sivistyneiden ihmisten, niinkuin te ja minä ja monet meidän
kaltaisemme.

Sehän oli konnien, sehän oli murhamiesten ja valtiollisten
onnen-onkijain kotisija, väitti hän. Mädätys ylhäällä ja mädätys
alhaalla! Päältä virkavallan, alta anarkian ja raakalaisuuden uhka.
Siinä välissä ohut kerros kultuuria, joka mureni päivä päivältä yhä
ohuemmaksi.

Ei, Suomi ei ollut mikään sivistynyt maa. Sen kansan kohtalo olisi
ollut muka epätoivoinen, ellei se kaikkiviisaan jumalan, vatsakatarrin,
keuhkotaudin ja kuningas alkoholin armosta pian kuolisi sukupuuttoon.
Se olisi äijän mielestä sopivin ratkaisu myös koko Suomen ja Venäjän
kysymykselle?

--Kuitenkin se lisääntyy, lausui Johannes rauhallisesti.

Kansa lisääntyi, kansan tieto ja taito, yleinen varallisuus ja
hyvinvointi lisääntyivät. Mitäs äijä siihen sanoi? Taisi homehtua
odotellessa se hautajais-frakki, jolla hän aikoi Suomen kansan muistoa
kunnioittaa.

--Täitkin lisääntyvät, virkahti ukko. Mutta minä kuulen puheestanne,
että olette patriootti.

Hänen mielestään oli hauska nähdä suomalaista sosialistia, joka oli
patriootti. Sellaista tapasi kovin harvoin meidän päivinämme.

--Jos meillä kerran sota tulee, vastasi Johannes varsin tulisesti,
nähdään kyllä, ketkä ovat oikeat isänmaan-ystävät. Yläluokka pötkii
tietysti pakoon pitkin Europaa.

Se _pääsi_ nimittäin pakoon, selitti Johannes. Alaluokan täytyi jäädä
puolustamaan kotiaan ja kontuaan. Sekin oli vain rahakysymys.

--Kuten koko sosialismi, irvisti ukko.

--Anteeksi, se on enemmän, sillä se on oikeuskysymys, väitti Johannes
vakavasti.

--Mikä on oikeus? kysyi ukko, levittäen Pilatuksen tapaan käsiään.

Se oli siellä, missä oli voima. Mikä ratkaisi, kuka oli oikeassa, kuka
väärässä? Voitto. Voittaja laati lain, voittaja määräsi oikeuden
mallit. Se, mikä oli väärin tänään, voi olla oikein huomenna, ja
päinvastoin, riippuen siitä, kuka oli yöllä vallan itselleen anastanut.

Ei ollut ihmiskunnan asioissa mitään ylintä tuomio-istuinta, ei
nykyistä eikä tulevaa. Jumala yksin oli ehdoton. Senjälkeen kuin hän
oli pantu viralta, olivat kaikki ehdottomat käsitteet kadottaneet
merkityksensä.

--Ja mikä on teidän ylin oikeusmallinne? kysyi Johannes
puolipiloillaan.

--Täytyy onnistua maailmassa, siinä kaikki, vastasi äijä, hymyillen
viekkaasti ja hörpäten olutlasistaan.

Kaikki muu oli hänen mielestään tuulenpieksämistä.

--Ja te mitä sanotte sitten onnistumiseksi? kysyi Johannes, vielä
vastaten hymyyn, mutta epävarmasti.

Hän tunsi ukon sanojen valuvan hienona myrkkynä koko elimistöönsä,
varmistavan hänen omia hämäriä epäilyjään ja herättävän eloon uusia,
ennen tuntemattomia. Eikö hän itsekin ollut joskus noin ajatellut?
Hetkinä, joita hän jälkeenpäin oli heikoimmikseen nimittänyt?

--Valtaa, valtaa, vastasi ukko kiihkeästi.

Vallan saavuttaminen, ihmisten, ihmis-elämän, ihmisvoimien ja niiden
kautta luonnonvoimien hallitseminen, oli hänen mielestään korkeinta
onnistumista. Kaikki pyrkivät valtaan, suuret ja pienet, kaikki
tahtoivat tehdä maan itselleen alammaiseksi ja käyttää hyväkseen
toisiaan.

Vain tuon pyrkimyksen kautta oli kultuuri syntynyt. Vain sen kautta se
oli hetkeäkään mahdollinen.

--Siis sorron pohjalta? hymähti Johannes.

--Nimittäkää sitä miksi haluatte! vastasi ukko. Pääasia on, että
yksilöt, kansat, yhteiskunnat nousevat vain toisten hartioilta.

Ei ollut mitään nousua ilman valtaa, ei mitään valtaa ilman toisten
sortamista. Tai niinkuin äijä sen mieluummin tahtoi sanoa: hyväkseen
käyttämistä.

--Omaksi yksityiseksi hyväkseen?

--Yleiseksi hyväksi, maailman hyväksi, jos niin tahdotte.

Sillä mikä oli yksityinen? Mikä oli yleinen? Nekin olivat vain sanoja.
Kaikki ihmiset tekivät työtä yksityiseksi hyväkseen...

--Myöskin ihmiskunnan suuret hyväntekijät? huomautti Johannes.

--Kaikki, varmisti ukko päättävästi.

Kaikki kokosivat toisilta, myöskin henkisillä aloilla, kaikki
riistivät, anastivat ja käyttivät hyväkseen. Mutta kaikkien työ tuli
myös kaikkien hyväksi.

--Jos tulee, huomautti Johannes happamesti.

--Aina.

Mitä Johannes muuten sanoi hyväksi ja mitä pahaksi? tiukkasi ukko. Ketä
hyväntekijäksi ja ketä pahantekijäksi?

Nekin olivat vain sanoja. Napoleon oli tietysti Johanneksen mielestä
suuri pahantekijä, koska hän lopetti Ranskan suuren vallankumouksen ja
teurastutti miljoonia ihmisiä? Ja kuitenkin hän oli kenties sittenkin
hyväntekijä, suurin, minkä historia tunsi.

--Tietysti, jos kaikki käsitteet asetetaan päälaelleen, kuten te näytte
tekevän! pisti Johannes.

--Kuten kaikki ihmiset tekevät, hehetti ukko.

Ruma oli kaunis ja kaunis oli ruma! Se oli ainoa oikea oppi maailmassa.

--Pirun oppi!

Kaikkien sivistyneiden ihmisten oppi, hymyili äijä.

Totuus oli se, jonka vastakohtakin oli totuus. Elämä oli joka
pisteessään ääretön, ja me ihmiset voimme sanoa sitä hyväksi tai
pahaksi, suureksi tai pieneksi, todeksi tai epätodeksi, ja osua
kuitenkin suhteellisesti oikeaan.

Johannes peitti haukotuksensa.

Tällainen kapakkafilosofia, tällaiset metafyysilliset harharetket eivät
oikeastaan häntä huvittaneet. Ne päättyivät aina siihen, että kaikki
oli turhuus, joka hänen mielestään taas oli tavaton henkisen köyhyyden
todistus.

Se teki tyhjäksi kaiken tekemisen. Raukaisi kaiken ajattelemisen ja
omien voimien ponnistamisen.

Hän ilmoittikin tuon mielipiteensä jotakuinkin peittelemättömästi
puhetoverilleen.

Äijä innostui.

--Päinvastoin, sanoi hän kimeällä, kiihkeällä äänellään, aivan
päinvastoin.

Aina jäi muka jälelle jotakin, nimittäin nautinto. Täytyi tehdä vain,
mistä nautti, ja ajatella niinkuin huvitti. Tällä hetkellä häntä esim.
huvitti riisua päällysvaatteensa. Sillä eikö totta Johanneksenkin
mielestä: täällä oli hiukan kuuma.

He olivat istuneet lakit päässä ja täysissä tamineissaan.

Nyt vasta huomasi Johannes, kuinka sian näköinen oikeastaan hänen
tuntematon toverinsa oli. Siansilmät, siankorvat, siankärsä. Tukkakin
sian harjasten tapainen, pysty, kankea, tasaiseksi leikattu. Kaikki
epämääräistä, harmahtavan punertavaa väriä, joka parrassa ja ohimoilla
jo vivahti hopeaan.

Mutta mikä henkinen pirteys tuossa miehessä! Mikä tuli, mitkä näköalat!

Johannes ei voinut olla ihmettelemättä. Milloin oli Suomen porvaristo
käynyt noin älykkääksi? Tämä mahtoi olla poikkeustapaus, mutta mikä?

Hän päätti ottaa vielä kerran selon siitä.

Ukko kehitteli edelleen mielipiteitään.

Yksilö oli kaiken keskipiste. Hyvää oli vain yksilöllinen hyvä, pahaa
vain yksilöllinen paha, jonka toiselle tyrkyttäminenkin jo oli yritystä
toisen orjuuttamiseen. Tuo ei ollut mitenkään tietopuolisesti
puolustettavissa, ainoastaan käytännön, käytännöllisen pakon ja
olemassa-olon taistelun kannalta. Se taas ei tarvinnut mitään
puolustusta.

Napoleon oli ihmiskunnan suurin hyväntekijä. Hän oli osoittanut, kuinka
korkealle ihminen voi nousta ja kuinka paljon vallalleen alistaa.
Sitäpaitsi hän oli särkenyt valta-istuimia, siirtänyt valtakuntien
rajoja, nöyryyttänyt keisareita ja kuninkaita enemmän kuin kukaan. Näin
hän myös oli suurin vallankumouksellinen, jos Johannes sosialistina
tahtoi ehkä mieluummin tämän muodon hyväntekeväisyyttä hyväksyä.

Nykyajan Napoleoneja olivat Morganit, Rockefellerit, Vanderbiltit. Raha
oli nykyisen ajan valtikka. Miekat, pyssyt, tykit ja sotalaivat olivat
vain sen tahdon täyttäjiä, sen vertauskuvallisia palvelijoita.

Kaikki kysymykset olivat valtakysymyksiä. Niin sosialismit kuin
spiritismit, niin naisliike, raittiusliike tai maailmanrauhan liike.

Itse rakkaus oli vain valtakysymys, valtakysymys kahden sukupuolen
välillä.

Luonnon järjestyksen mukaan oli mies voimakkaampi. Miehen olisi siis
aina tullut suoriutua siitä taistelusta voittajana. Mutta naiset ja
naisellistuneet miehet olivat kääntäneet koko voiman käsitteen
takaperin, pukeneet sen miehen päälle kuin housut väärinpäin, niin että
hän uskoi edistykseksi sitä, mikä oli vain _naisen_ edistystä, ja
oikeaksi sitä, mikä oli vain naisen kannalta oikeaa.

Miehen, oikean miehen, kannalta oli koko naisliike kovin väärää ja
hylättävää.

Kukaan terve ihminen, kansa tai yhteiskuntaluokka ei luopunut
vapaaehtoisesti vallasta. Jos se sen teki, se todisti samalla olevansa
mätä, madonsyömä ja rappeutunut.

Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä henkilöä sosialistien riveissä kuin
miestä puhujalavalla ajamassa naisten ääni-oikeutta.

Kukin ajakoon vain omaa asiaansa. Rikas rikkaan, köyhä köyhän, naiset
naisten ja miehet miesten asiaa! Näin oli myöskin aivan oikein, että
suomalaiset ajoivat suomalaisten asiaa, mutta aivan yhtä oikein, että
venäläiset ajoivat omaansa.

Se oli yleinen sääntö, josta tosin voi olla poikkeuksia. Mutta nekin
vain vahvistivat sääntöä, sillä jos ihminen yleensä ajoi toisen asiaa,
hän sen teki vain näennäisesti, toista hallitakseen, ja oli siis
syvemmässä merkityksessä kuitenkin oman itsensä intohimon asiamies.

Niin teki sivistynyt, joka rupesi sosialismin palvelukseen, niin mies,
joka saarnasi naisvapautusta. He tahtoivat hallita alempiaan, siinä
kaikki.

Valtakysymys pysyi. Aseet vain vaihtelivat.

Mutta mieluummin näytti äijä aina palajavan takaisin naiskysymykseen.

Se oli hänen mielestään nykyajan tärkein. Siitä riippui kansojen ja
yhteiskuntien tulevaisuus.

Hän ei uskonut mihinkään todelliseen tasa-arvoon miehen ja naisen
välillä. Ennen oli mies ollut voitolla. Pian oli oleva nainen. Nainen
otti miehen oikeudet, mutta sälytti hänen selkäänsä kaikki entiset
velvollisuudet.

Naisia oli nyt jo enemmän. Oli miesten puolelta sulaa hullutusta antaa
heille ääni-oikeutta.

Nyt he saivat olla jo naisille siitä kiitollisia, kuten Suomessa,
ett'eivät nämä sitä väärinkäyttäneet. Ennen olivat naiset saaneet olla
kiitollisia. Osat olivat jo nyt vaihtuneet ja vaihtuisivat vielä
enemmän tulevaisuudessa.

Suomen miehet elivät jo valtiollisessa suhteessa Suomen naisten
armoilla. Se oli totuus.

Sosialistit eivät olleet niin vaarallisia. Heitä oli vähemmän kuin
porvareita. Mutta jos Suomen naiset tahtoisivat, he voisivat jo nyt
vallata useimmat paikat Eduskunnassa.

Tietysti he eivät sitä vielä tahtoneet, sillä se ei olisi ollut heille
edullista. Miehet olisivat ehkä siitä heränneet ja toimeenpanneet
vastavallankumouksen.

Mutta viidenkymmenen, mutta sadan vuoden perästä! Miehet tulisivat
silloin kauhistuksella huomaamaan muuttuneensa vapaista orjiksi,
hallitsijoista hallituiksi.

Ainakin. julkiseen elämään nähden heidän olisi tullut säilyttää
yli-otteensa.

Sen kadotettuaan he muuttuisivat samalla viekkaiksi, keimaileviksi, ja
epäluotettaviksi. Ollen riippuvaisia naisten vallasta heille kävisi
välttämättömäksi keinoilla millä hyvänsä naisten mielisuosiota
säilyttää.

Jo nyt valehtelivat ja vilpistelivät monet miehet naisten edessä.
Miksi? Siksi että he pelkäsivät näitä ja siksi että nämä olivat jo nyt
monessa suhteessa heitä voimakkaammat.

Kuitenkin olisi asianlaidan luonnollisesti pitänyt olla päinvastoin.
Olihan mies herra. Olihan mies luomakunnan kruunu! Miesten tulisi
kantaa päänsä korkealla, mutta myöskin oivaltaa uhkaava vaara ja yhtyä
sentähden suureksi, kansainväliseksi miespuolueeksi.

Naiset Suomessa olivat jo saaneet valtiollisen ääni-oikeutensa. Mutta
olivatko he silti lakkauttaneet omia nais-yhdistyksiään? Eivätpä
suinkaan, sillä he tahtoivat ajaa edelleen omaa asiaansa.

Keitä vastaan? Tietysti miehiä, jotka olivat heidän luonnolliset
vihollisensa.

Naisilla oli jo nyt voimakas, keskinäinen yleinen mielipide. Jokainen
mies, joka ei tanssinut heidän pillinsä mukaan, leimattiin tuhmaksi,
raa'aksi, turmeltuneeksi tai vanhoilliseksi.

Missä oli miesten yleinen mielipide? Missä olivat mieslehdet,
miesklubit ja mies-yhdistykset?

Naiset tunkeutuivat kaikkialle. Useimmat sanomalehdet tosin olivat
vielä miesten toimittamia, mutta nekin ajoivat vain naisten asiaa.
Sehän olikin aivan ihanteellista naisten kannalta! Miehet tekivät työn
ja naiset poimivat hedelmät.

Ainoastaan maalla, jossa vielä yleensä vallitsevatkin terveemmät
olosuhteet sukupuolten välillä, oli asioidentila parempi. Siellä oli
isäntä-yhdistyksiä ja emäntä-yhdistyksiä. Se oli tervettä edistystä.

Tuohon suuntaan olisi kysymystä kehitettävä, siksi kuin koko maa, siksi
kuin koko maailma olisi vain suuri isä- ja emä-yhdistys, joiden välillä
lopullisen valtataistelun tulisi tapahtua.

Naisten taktiikka oli sama kuin sosialistien: he eivät vielä
tahtoneetkaan päästä ulkonaiseen valtaan. He eivät vielä pyrkineetkään
ehdottomaan enemmistöön, sillä he eivät olisi tehneet sillä mitään.
Toiset olisivat voineet jättää heille silloin valtion ja yhteiskunnan,
sanoa: hoitakaa se, eikä heissä kuitenkaan olisi ollut sen hoitajia.

Naiset käyttivät miestä hyväkseen, samoin kuin sosialistit käyttivät
porvarillisten tietoa, taitoa ja laintuntemusta. Siten he nyt jo itse
asiassa hallitsivat yhteiskuntaa, vaikka he vielä ikäänkuin vanhasta
tottumuksesta tekivät sen peitetysti ja salakavalasti.

Altapäin, toisin sanoen, joka olikin heidän luonnonmääräämä asemansa.

Jo nyt tuomittiin naista usein paljon edullisemmalla mitalla kuin
miestä. Jos nainen oli onneton avioliitossaan, sääli koko kaupunki
häntä. Mutta jos mies oli onneton, hän ei juljennut sitä edes omalle
parhaalle ystävälleen tunnustaa.

Sitä pidettiin häpeällisenä, epäritarillisena. Ja kuinka naiset
olisivat siitä kaakottaneet! Mies, joka parjaa omaa vaimoaan! Olihan se
hirviö ihmishahmossa.

Mies itsekin olisi pitänyt sitä häpeällisenä, vaikka hänen oma vaimonsa
olisi parjannut häntä kuinka paljon tahansa ja vaikka hänen omat
parhaat ystävänsä olisivat hänestä juuri senvuoksi vetäytyneet syrjään
ja vierautuneet.

Mies oli nykyaikaisessa avioliitossa yksin, ehdottomasti yksin.

Naisella oli isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävättärensä, joille
hän ei pitänyt minään häpeänä ilmoitella aviohuoliaan. Miehellä saattoi
myöskin olla isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävänsä. Mutta hänen
suunsa pysyi mykkänä, ja jos hän oli onneton, hän veti oman nokimustan
murheensa hiilellä ylikäymättömän piirin itsensä ja perheensä
ympärille.

Tietysti se oli uljaampaa. Tietysti se oli komeampaa ja
ritarillisempaa. Mutta siitä oli myöskin seurauksena, että mies sortui,
sillä aikaa kuin nainen eli edelleen, kukki ja kukoisti kuin Saaronin
lilja...

Ukko säköi sanoja suustaan kuin tulikipinöitä. Hänen silmänsä
leimusivat matalan otsan alta sisäistä vihaa, katkeruutta, voimaa ja
intohimoa, niin että teki kipeää katsoa niihin.

Johannes istui kuin lumottuna. Kuin metsän otus kalkkarokäärmeen
edessä.

Mitä oli tuo mies mahtanut elää? Mitä hän oli mahtanut kokea ja kärsiä,
ennen kuin hän oli tullut moisiin tuloksiin?

Johannes tunsi itsensä tuon ukon rinnalla kovin nuoreksi ja
lapselliseksi.

Tietysti hän ei hyväksynyt kaikkea, mitä toinen sanoi. Mutta kaikki
piirtyi hänen mieleensä, kaikki vaikutti kiihottavasti hänen omiin
vaaniviin miesvaistoihinsa, jotka äsken, Signen seurassa, olivat
saaneet niin kovan kolahduksen.

--Ja entä avioliiton ulkopuolella? kähisi ukko, raappien partaansa
kourukynsillään.

Puhuttiin niin paljon naisista, joita sydämettömät miehet olivat
pettäneet. Heitä autettiin, säälittiin ja surkuteltiin. Kuka puhui
miehistä, joita naiset olivat pettäneet?

Tapahtui se avioliitossa tai avioliiton ulkopuolella, mies jäi
yksinomaan naurettavaksi.

Kuitenkin voi katastrofi miehelle olla yhtä suuri.

Kuitenkin saattoi keimaileva nainen viedä turmioon yhtä monta miestä,
raunioittaa yhtä monta jaloa, puhtaasti tuntevaa ja kauniisti
ajattelevaa miesyksilöä kuin koskaan raiskata impeä Don Juan.

Kuka veti naista tilille siitä? Don Juania tuomittiin, mutta hänen
naisellista vertauskuvaansa ylistettiin, ihailtiin ja käsillä
kannettiin.

Jälleen tuntui Johanneksesta kuin olisi äijä arvannut hiuskarvalleen
hänen ajatuksensa.

Juuri samaahan hän itsekin oli äsken vaistomaisesti tuntenut Signen
seurasta palatessaan, vaikka hänellä ei ollut ollut kyllin voimaa tai
älyä pukea sanoihin sitä. Tämä lausui julki kaikki hänen salaiset
mielenliikkeensä.

Signe oli ollut syöstä hänet turmioon. Jos hän olisi mennyt turmioon,
ei kukaan olisi siitä tuon enempää välittänyt. Mutta jos hän olisi
yrittänyt tehdä samaa Signelle, hän olisi oman itsensäkin edessä
esiintynyt kovin raakana ja konnamaisena.

--Naisten voima on miesten ritarillisuus, jatkoi ukko.

Sen avulla he voittivat aina. Siksi naiset tahtoivat sen säilyttää,
vaikka he samalla tahtoivat kaikilla aloilla esiintyä miehen
vertaisina.

Nainen joko on miehen vertainen tai hän ei ole. Edellisessä tapauksessa
hän ei voi vaatia mitään ritarillisuutta osakseen, jälkimmäisessä taas
ei mitään miehen oikeuksia.

Mutta nykyaikainen nainen vaatii molemmat.

Ja miehet ovat vielä kyllin hulluja kirjoissa, tauluissa,
kuvapatsaissa, vieläpä elämässä ja omassa sydämessäänkin häntä
jumaloidakseen.

Ibsen oli siinä suhteessa erinomainen esimerkki meidän sairaasta
aikakaudestamme.

--Mutta Strindberg? uskalsi Johannes huomauttaa. Hän ei ainakaan naista
jumaloi.

--Ei, myönsi ukko. Ja siinä hän on aivan oikeassa.

Miesten piti ihannoida vain miestä. Kuka lempo oli sanonut, että nainen
oli kauniimpi sukupuoli? Hänen mielestään oli mies paljon kauniimpi
sekä hengeltään että ruumiinrakenteeltaan.

Mutta Strindberg oli narri, sillä hän oli vielä liian riippuvainen
naisista. Miesten, voidakseen itsenäistyä ja suoriutua voittajina tästä
hirvittävästä taistelusta, oli ennemmin tai myöhemmin laitettava
itsensä naisista riippumattomiksi.

--Taidamme saada sitä kauan odottaa, hymyili Johannes.

Ikinaisellinen viehätti meitä, selitti hän. Ei ollut mitään keinoa
paeta kohtaloaan. Ja miehen kohtalo oli nainen. Mies halusi haihtua
naisen rakkauteen.

Äijä katsoi kummallisesti häneen ja laski kätensä hänen kädelleen.

Johannes huomasi nyt vasta, miten leveä, pehmeä ja lihava tuo kämmen
oli. Ellei se olisi ollut niin lämmin, olisi hänestä tuntunut aivan
kuin suuri sammakko olisi hänen käsiselälleen loikahtanut.

--Kreikkalaisilla oli keinonsa, sanoi ukko matalalla äänellä.

Myöskin meillä europalaisilla olisi keinomme, jos me vain ymmärtäisimme
käyttää niitä. Miesten tulisi rakastaa vain miehiä, niinkuin monet
naiset nykyään jo ainoastaan naisia rakastivat.

Sanottiin, että se oli luonnotonta. Mutta mikä oli luonnotonta? Ei
mikään. Sillä olihan kaikki luontoa, eihän ollut mitään luonnon
ulkopuolella.

Nyt ymmärsi Johannes.

Hän tempasi kätensä pois ja nousi maksaakseen.

--Minä maksan, sanoi ukko kiiluvin silmin.

--Ei, vaan minä, lausui Johannes jyrkästi. Olihan minun suoritettava
teille löytäjäisiä.

--Sehän oli vain leikkiä, sulaa leikkiä, väitti ukko.

--Teidän leikkinne on tällä kertaa sattunut väärään esineesen, virkahti
Johannes. Isäntä!

Ukko oli jo ehtinyt iskeä silmää isännälle. Tämä hymyili leveästi.

--Kaikki on maksettu, sanoi hän.

--Pyydän siinä tapauksessa lausua vain hyvästini, sanoi Johannes
jääkylmästi äijälle kumartaen.

Ja hän lausui vielä toivovansa, että joskus toiste voisi jossakin
toisessa muodossa korvata hänen hyväntyönsä.

--Jaa, kiitos, kiitos, hehetti ukko. Me tapaamme vielä.

Johannes astui puhkuen kadulle. Vasta siellä uskalsi hän ruveta
lähemmin selvittämään ajatuksiaan.

Tämä oli tapahtunut ensi kerran hänelle.

Hän ei ollut mielestään vielä koskaan niin niljaiseen ja kamalaan
koskettanut.




9.


Johannes tuli kotiinsa kello 5.

Hän haparoi työpöytänsä luo ja sytytti lampun.

Ensimmäinen näky, joka kohtasi häntä oli kirjelippu hänen saksalaiselta
emännältään.

Tämä ilmoitti tyttärensä kera häntä eilen illalla kauan turhaan
odottaneensa. He pelkäsivät, että Johannekselle oli tapahtunut jotakin.
Jos Johannes siis tahtoisi heitä rauhoittaa, niin hän olisi hyvä ja
heti kotiin tultuaan panisi pienen lipun eteiseen.

Ei sanaakaan soimausta, ei pienintä huomautusta hänen tahdittomasta
laiminlyönnistään.

Johannes tunsi pahan omantunnon piston sydämessään.

Hän näki edessään Trudchenin, teatteria varten valmiiksi pukeutuneena,
ja ystävällisen emäntänsä, joka huolestuneena katsoi vuoroin
piironkikelloon, vuoroin kadulle, peläten hänen joutuneen kukaties
minkä surman suuhun.

Mitä ne hänestä, vieraasta ihmisestä, niin huolehtivat? Ehkä ne
sittenkin hiukan pitivät hänestä. Ehkä hän ei kuitenkaan ollut aivan
samantekevä heille.

Ja jo se ajatus, että joku elävä olento tällä hetkellä välitti hänestä,
sai hänen silmänsä kyynelistä hämärtymään.

Hän istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti nopeasti lyhyen vastauksen.

Hän sanoi kovin valittavansa asiaa, mutta tavanneensa eilen aivan
odottamatta eräitä kansalaisiaan ja olleensa pakotettu heidän
seurassaan iltansa viettämään. Hän pyysi tuhannesti anteeksi ja lupasi
selittää kaikki lähemmin huomenna. Silloin he myös voisivat sopia
seuraavasta teatteri-illasta.

Sen tehtyään hän riisui kenkänsä, kiinnitti niihin kirjelipun, raotti
ovea ja asetti ne eteiseen kiillotettaviksi.

Pisti sitten tohvelit jalkoihinsa ja rupesi tasaisilla, äänettömillä
askelilla kävelemään edestakaisin huoneessaan.

Häntä ei nukuttanut. Hän ajatteli tämän päivän tapauksia, eri ihmisiä,
joita hän oli tavannut, ja eri vaikutuksia, jotka nämä olivat hänen
sieluunsa jättäneet.

Signen kuva nousi jälleen muista etualalle. Mutta siihen liittyi pian
myöskin tuon pyylevän, helvetillisen ukkorähjän kuva.

Tuo äijä oli sittenkin ollut oikeassa.

Ei pitänyt liiaksi naisia ihannoida. He eivät itse pitäneet siitä, ja
siitä seurasi pelkkää surua ja onnettomuutta. Täytyi ottaa heidät
suoremmin, häikäilemättömämmin.

Naiset kunnioittivat vain voimaa.

Liian hienot, liian arat ja kainot miehet olivat naisten mielestä aina
naurettavia. He olivat oikeassa. Onneton rakastaja oli aina naurettava.

Onneton? »Mitä te sanotte onnistumiseksi?»

»Valtaa», oli ukko vastannut. Valtaa naisen yli, hän olisi vastannut
tässä tapauksessa.

Voisiko hän, Johannes, ehkä valloittaa Signen omakseen? Miksei, jos hän
vain ryhtyisi miehen tavoin asiaan.

Tosin oli Signe ylhäisestä suvusta ja hänen isänsä maan mahtimiehiä.
Entä sitten! Olihan hänkin tohtori, olihan hänkin tunnettu
politikoitsija ja yhteiskunnallinen kirjailija.

Ei se niin mahdotonta olisi.

Ja Johanneksen aivot täyttyivät epämääräisillä, hekumallisilla näyillä,
hänen siinä edestakaisin kävellen ja Signeä omakseen kuvitellen.

Välillä vilkaisi hän aina peiliin, jonka ohi hänen oli kuljettava.

Eihän hän mikään kyttyräselkäinen ollut. Olihan hänellä oikeastaan
sangen edullinen ulkomuoto.

Pitkät, soikeat kasvot. Suora nenä, älykäs otsa, mukiinmenevät viikset
ja tumma tukka, joka oli kulmilta vähän kiharakin. Lisäksi solakka
vartalo keskimittaa pitempi, rinta leveä ja voimakas. Mitäs puuttui?

Vain ulkonevissa poskipäissä, turvattomassa suunseudussa ja kenties
liian heleässä, maitomaisessa ihossa hän oli näkevinään
talonpoikamaisen sukuperän merkkejä.

Itse asiassa hän oli komea poika. Hansikkaisiin ja hännystakkiin
puettuna hän hyvin saattoi kilpailla minkä paroonin tai kreivin pojan
kanssa tahansa naisten suosiosta.

Muilla aloilla tunsi Johannes taas äärettömästi ylemmyytensä.

Olihan hän lahjakas. Olihan hänellä tavallista parempi, keskitetty
järjenjuoksu. Sitäpaitsi yleistä humaanista sivistystä.

Historia, estetiikka ja suomenkieli olivat olleet hänen
kandidaattitutkintonsa pää-aineet. Kansallistaloutta ja muita
yhteiskunnallisia tieteitä hän taas oli aina harrastanut. Niiden alalta
hän myös oli väitöskirjansa aiheen valinnut sekä sen menestyksellä
suorittanut.

Maailmaa hän oli nähnyt enemmän kuin moni muu. Elämänkokemusta hänellä
oli mielestään aivan riittävästi kolmenkymmenen vuotiaaksi. Olipa ihme,
ellei hän voisi naista valloittaa!

Mutta aineellinen asema? Mutta vakava, yhteiskunnallinen toimeentulo?

Niin, se häneltä puuttui tosin. Puuttui tykkänään, kun hän oikein
ajatteli.

Sosialismi elätti huonosti harrastajansa. Edusmiehen toimen hän voisi
saada tietysti takaisin milloin hyvänsä ja siitä vähän tuloa. Mutta sen
keralla seurasi niin tulenperhanasti muita puuhia ja velvollisuuksia,
jotka veivät miehen koko ajan ja estivät lisätuloja hankkimasta.

Kannatti oikeastaan paremmin tämä yhteiskunnallisen kirjallisuuden
suomenteleminen, joka hänellä nyt jo kohta vuoden oli ollut
aineellisena astinlautanaan. Sillä eli kuitenkin, kun piti suun säkkiä
myöten.

Sen lomassa jäi vielä aikaa hänen mielityöhönsäkin »Suomi tulevaisuuden
valtiona». Politiikan ja edusmiestoimen jaloissa sitä ei ollut
ajattelemistakaan.

Johannes astui työpöytänsä ääreen, missä hänen paperipinkkansa
lepäsivät, ja selaili niitä ajatuksissaan.

Olihan siinä törkyä! Olisihan noista painovalmiista sivuistakin jo
nytkin sievoinen kirja tullut. Mutta enemmän tarvittiin, ennen kuin oli
sanottu julki kaikki, mitä hänellä oli sydämellään.

Tarvittiin arviolta melkein kaksivertaa lisää, ennen kuin olisi valmis
hänen aaterakenteensa. Tuo suurtyö, joka hankkisi hänen nimelleen kaiun
kansainvälisen sosialismin riveissä ja takaisi hänelle itselleen
kuolemattomuuden.

Sangen luettava kirja siitä tulisi. Jo aihe oli hänestä uusi ja
mieltäkiinnittävä.

»Kyllä sitä menemään tulee», oli hänen suomalainen kustantajansakin
arvellut, »suuri yleisö ostaa meillä nykyään tuollaista
kirjallisuutta».

Johannes olikin suunnitellut sen oikeaksi kansankirjaksi. Niin
helppotajuiseksi, että oppimattomin työmieskin voisi sitä ymmärtää. Ei
mitään liikaa viisastelua, ei turhia tilastotieteellisiä numerosarjoja.
Mutta kuitenkin vahva aatteellinen suunta ja sitova todistelutapa.

Mieluummin hän olisi antanut puhtaasti kaunokirjallisen muodon sille,
jos hän olisi uskaltanut. Mutta hän ei luottanut tarpeeksi kirjallisiin
kykyihinsä, jotka toverikunta-ajoilta saakka olivat jääneet
viljelemättömiksi.

Nyt siitä oli muodostumassa noin vaan puoleksi tieteellinen, puoleksi
kaunokirjallinen teos, joka kenties juuri tällaisena voisi tehokkaimmin
ja laajimpiin piireihin vaikuttaa.

Eräänlainen utopia siitä tulisi. Ihannevaltion unelma, jonka
laatimisessa hän tahtoi käyttää hyväkseen kaikkein uusimpia
kansallistalouden voittoja ja kaikkein viimeisimpiä valtio-opin,
yhteiskuntafilosofian ja ennen muita tietysti sosialidemokraattisten
ajattelijain saavutuksia.

Maailmankuva pienoiskoossa siitä tulisi, kansainvälisen sosialistisen
maailman, sellaisena kuin hän sen näki sielunsa silmien edessä ja
sellaisena kuin tämä 20:s vuosisata, hänen varman vakaumuksensa mukaan,
sen oli ennen loppuaan toteuttava.

Mutta Suomessa se voitiin toteuttaa jo ennen, jos vain Europan vallat
takaisivat sille itsenäisen aseman ja neutraliteetin.

Täällä oli maanala sille paremmin kuin missään valmistettu. Täällä oli
sosialismi jo nyt suuremmassa vauhdissa ja merkitsevämmässä
valtiollisessa asemassa kuin missään muualla. Täällä ei ollut
militaristista henkeä eikä kansallista sotaväkeä. Ei mitään
puolustettavia siirtomaa-etuja eikä edes siinä määrin pinttyneitä,
naurettavia ennakkoluuloja kuin suurissa sivistysmaissa.

Suomessa oli kansanvaltaisuudella jo nyt syvät juuret ja rajattomat
kehitysmahdollisuudet.

Suomessa oli sosialistisen ihannevaltion synty mahdollinen.

Miksi Johannes oli valinnut tuon muodon maailmankatsomuksensa
julistamiseksi, siitä hän ei ollut itsekään oikein selvillä. Mutta hän
arveli sen tapahtuneen salaisesta, syvällä piilevästä pyyteestä koettaa
yhdistää perittyä kansallista ja itsehankkimaansa sosialistista
ajatustapaa.

Jyrkkä ristiriita, joka näiden eri katsantokantojen edustajien välillä
vallitsi hänen kotimaassaan, oli usein viiltänyt hänen sydäntään, jopa
joskus määrännyt hänen julkista esiintymistäänkin tavalla, mikä hänelle
jo hänen oman puoluejohtonsa taholta oli tuottanut useamman kuin kerran
»revisionistin» pelätyn haukkumanimen.

Mutta eiväthän ne itse asiassa olleet ristiriitaisia. Taikka oikeammin,
olivat ainoastaan äärimmäiseen hulluuteensa asti kehitettyinä.

Hän puolestaan tunsi vallan mainiosti voivansa olla samalla kansallisen
asian ja kansainvälisen sosialismin palvelija.

Senkin tahtoi Johannes saada uudessa kirjassaan julki sanotuksi.

Mitä jos hän istuisi pöytänsä ääreen? Mitä jos hän jatkaisi siitä,
mihin hän oli lopettanut eilen aamupäivällä?

Yö oli jo pitkälle kulunut. Mitä jos hän koettaisi tehdä työtä aamuun
saakka ja nukahtaa sitten pois väsymyksensä iltapäivällä?

Johannes koetti, mutta työ ei ottanut edistyäkseen. Ajatukset
kiertyivät kerälle, käsitteet sommelolle. Hän jäi aina jokaiseen
vastakäsitteesen tuijottamaan ja koko ajan hän oli kuulevinaan tuon
äsken tapaamansa äijäpahuksen vastenmielisen naurunhehetyksen
korvissaan.

Helvetin äijä se oli ollut! Oikea myrkynkeittäjä. Selvien asioiden
sekoittaja.

Johannes nousi jälleen kävelemään.

Kuinka se oli taas sanonutkaan? »Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä
henkilöä sosialistien riveissä kuin miestä puhujalavalla ajamassa
naisten äänioikeutta.»

Oli sekin paradoksi olevinaan!

Ja kuinka se oli vielä sanonut? »Kukin ajakoon omaa asiaansa!»

Tietysti, sitähän Johannes juuri ajoi. Olihan hänen asiansa juuri
sosialismi.

Tekikö hän sen itsekkäisyydestä? Tahtoiko hän hallita noita laumoja?
Tietysti, mutta ainoastaan valistaakseen ja kohottaakseen heitä.

Mutta mikä oli saanut hänet juuri sosialismia harrastamaan? Eikö ollut
niin monia muita keinoja palvella isänmaata ja ihmisyyttä?

Johannes mietti mielessään.

Tuon ukon muisto tuntui jollakin tapaa vaativan tilille häntä.
Pakottavan menemään syntyihin syviin, etsimään koko elämänjuoksunsa
salaisimpia pohjavirtoja.

Minkä vuoksiko hän oli ruvennut sosialismia harrastamaan? Hyvä, siitä
hän oli heti tekevä selon.

Huomaamattaan keskusteli Johannes ajatuksissaan yhä edelleen saman
äijän kanssa, jota hän vielä hetki sitten oli paennut niin suurella
inholla ja kauhistuksella.

Mistäkö saakka hän oli harrastanut sosialismia? Jo koulupojasta, vaikka
hän vasta Amerikasta palattuaan oli varsinaisesti liittynyt
sosialistiseen puolueesen.

Mikäkö oli johtanut hänet siihen? Tietysti hänen luontainen
oikeudentuntonsa ynnä hänen erikoiset elämänkohtalonsa lapsena ja
nuorukaisena.

»Viha se oli ollut», hehetti ukon ääni hänen korvissaan.

Tietysti viha! Viha lähinnä vuorineuvos Rabbingia vastaan, mutta sitten
koko porvarillista yhteiskuntaa.

Hän oli nähnyt, miten hänen isänsä oli taistellut ja sortunut. Hän oli
aavistanut, mitä juonia häntä vastaan oli pantu liikkeelle, vaikka hän
oli ollut vielä liian nuori niitä täydellisesti ymmärtääkseen. Mutta
hän oli ollut kuitenkin kyllin vanha tajutakseen, että tässä oli
kysymys työstä ja pääomasta, taistelusta hänen isänsä, nousukkaan,
tyhjäkätisen Tuomas Tammisen kyvyn ja älyn ynnä vuorineuvos Rabbingin
isiltäperityn omaisuuden välillä.

Pääoma oli voittanut, työ kukistunut. Oliko ihme, että hän vihasi
porvarillista yhteiskuntaa?

»Siis kuitenkin henkilökohtaista vihaa», kuuli hän äijän ärsyttävästi
huomauttavan.

Eipä niinkään henkilökohtaista, vastasi hän siihen melkein ääneen.

Hän ei ollut ikinä vuorineuvos Rabbingia nähnyt. Ei tiennyt hänestä
henkilökohtaisesti, oliko hän kala vai lintu. Vuorineuvos Rabbing ei
ollut koskaan hänen lapsena ollessaan käynyt sillä tehtaalla, jonka
isännöitsijä hänen isänsä oli. Jos vuorineuvoksella oli ollut jotakin
asiaa tälle, hän oli kirjoittanut tai kutsuttanut hänet luokseen
Helsinkiin, jossa hänen pääkonttorinsa oli.

Muuten kerrottiin hänen, varsinkin naimisiin mentyään, oleskelevan
enimmäkseen ulkomailla.

Hänen rouvansa oli sensijaan kerran Helsingissä osoitettu
Johannekselle.

Pitkä, komea nainen.

Hän oli ollut juuri astumassa vaunuihinsa, jotka olivat Seurahuoneen
edessä odottaneet. Hänen ryhtinsä oli ollut moitteeton ja hänen upean
vartalonsa kaarre aivan ruhtinaallinen.

Sanottiinkin hänen olevan jonkun kaukaasialaisen lammasruhtinaan
tyttären, jonka vuorineuvos oli tuonut mukanaan Moskovasta.

»Sellainen nainen pitäisi sinullakin olla», kuuli hän ukon kimeän,
intohimoisen äänen soinnahtavan.

Pitkä, komea, pystyrinta! Silloin tietäisi muka Johanneskin jotakin
elämästä. Silloin voisi hänkin sanoa sanansa naisten rakkaudesta.

Johanneksen aivot täyttyivät jälleen houkuttavilla, hekumallisilla
kuvilla, joita hän turhaan koetti torjua mielestään.

Pah, eihän se ollut hänen nais-ihanteensa! Hänen ihanteensa oli
sirompi, henkevämpi, aineettomampi.

Signe oli kerran vastannut sitä. Olisi vieläkin vastannut sitä,
ellei...

»Ellei mitä?» kysyi kärkkäästi tuo päälletunkeva äijän-ääni.

»Ellei hän pitäisi minua pilkkanaan», täytyi Johanneksen hänelle
huoaten tunnustaa.

»Pilkkanaan? Sinua? Kuinka se on mahdollista?» usutti toinen.

»Niin se kuitenkin on. Hän on juuri muutamia tunteja sitten sen minulle
jälleen päivänselvästi osoittanut.»

»Sinä erehdyt! Mitä hän teki sinulle?»

»Hän nauroi.»

Johannes pysähtyi peilin eteen. Rypisti kulmansa ja tuijotti tuimasti
silmiin itseään.

»Naiset nauravat aina», lohdutti ukko. »Ota hänet, valloita hänet! Hän
nauroi vain sinun omaa avuttomuuttasi.»

»Hän nauroi minun hienoimmille unelmilleni», huokasi Johannes.

»Äh, houkka!» ärjäsi toinen. »Ei saa olla mitään hienoja unelmia.»

Taikka jos oli mahdoton päästä niistä, ne täytyi pitää vain itselleen.
Muille täytyi tarjota vain sitä, mitä muut voivat vastaanottaa. Ja
tuolle naikkoselle oli Johanneksen tarjottava...

»Minä olen jo tarjonnut henkeni hänelle», vastasi Johannes
juhlallisesti. »Hän ei huoli siitä.»

»Hän on oikeassa», hehetti ukko. »Mitä on henki? Palanen lihaa on
paljon parempi jo.»

Se oli näet jo jotakin kouraantuntuvaa.

»Sinä erehdyt! Hän on niin sielukas, hän on niin terheninen.»

»Hullutuksia! Hassutuksia! Ei ole mitään sielukkaita naisia
maailmassa.»

»Hän on», väitti Johannes kohottaen pateettisesti käsivartensa.

»Sielu on vain miehellä. Naisella on vain...»

Johannes oli näkevinään irstaan liikkeen, jolla täydensi ajatuksensa.

»Voit olla oikeassa muiden naisten suhteen, et hänen! Hän on poikkeus
sukupuolestaan.»

»Huomaan, että rakastat häntä vielä.»

»En, minä vihaan!»

»Mainiota. Siispä kosta hänelle!»

»Mielelläni. Mutta miten?»

»Nöyryytä hänet, niinkuin hän on sinut nöyryyttänyt! Saata hänet
kärsimään samoja tuskia, joita itse olet hänen tähtensä kärsinyt!»
neuvoi ääni.

Se ajatus kelpasi Johannekselle.

Lemmen tuskia? Pistävän pilkan tuskia? Vaivaa mustan sukkamielen?

Olihan hän niitä kaikkia Signen vuoksi kärsinyt. Mutta hän ei
rakastanut ketään muuta. Kuinka siis kostaa hänelle?

Rupeamalla edes näön vuoksi jotakin toista rakastamaan.

Ketä siis? Jotakin tuttavaa? Jotakin sukulaista? Hänen serkkuaan.

Irenen kuutamoinen kuva kulki Johanneksen kiihoittuneiden aivojen läpi.

Samalla vetäytyivät hänen huulensa pirulliseen hymyyn. Siinä ajatus!
Kolmatta kertaa hän ei tahtonut enää Signen edessä loukattuna esiintyä.
Äijän ääni oli voittanut hänessä.

Hän ei kärsinyt, sillä hän ei tahtonut kärsiä enää. Nyt oli hänellä
valmis sotasuunnitelma.




10.


Johannes teki nyt pari päivää työtä ahkerasti.

Työ edistyi, mutta vain muodollisesti. Hän kirjoitti vain, mitä hän oli
ennen ajatellut. Mutta kun entiset ajatukset loppuivat ja hänen tuli
alottaa jotakin uutta, silloin hämärtyi kaikki hänen aivoissaan.

Sisällinen raivo ja epätoivo valtasivat hänet. Oliko hän väsynyt? Oliko
hän äkkiä työkykynsä kadottanut?

Mutta eihän hänellä ollut aikaa väsyä. Työn _piti_ tulla valmiiksi
ennen kesää. Teoksen _täytyi_ jouluksi ilmestyä. Muuten meni kaikki
nurin. Muuten taittui hänen koko henkinen selkärankansa ja ehtyi hänen
aineellinen toimeentulonsa.

Hänen laskelmansa olivat selvät. Ellei hän saanut valmiiksi tätä
työtään ennen toukokuun loppua, hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta
elää kesän yli.

Velkaa hän ei tahtonut tehdä, sillä se soti vasten hänen
periaatteitaan. Etukäteen hän ei voinut saada kustantajalta enää, ennen
kuin käsikirjoitus oli jätetty. Eikä olisi viitsinyt pyytääkään.
Hänellä ei ollut edessään muu kuin nälkäkuolema, ellei hän ajoissa
jättäisi koko juttua ja ryhtyisi niiden parin kansallistaloudellisen
käsikirjan suomentamiseen, jotka joulusta saakka olivat levänneet hänen
pöydällään.

Mutta se olisi taas ääretön sisällinen haaksirikko hänelle.

Silloinhan hän olisi pakotettu itselleen tunnustamaan, että hän oli
ottanut tehtäväkseen työn, joka kävi yli hänen voimiensa. Jos hänelle
voi sellaista kerran tapahtua, voihan sama sattua hänelle useamminkin.
Milloin hän sitten olisi varma itsestään?

Olihan hän nyt varannut aikaa itselleen. Olihan hänellä nyt, ensi
kerran elämässään, ollut aikaa puoli vuotta mielensä mukaan
käytettävänään. Milloin hänellä ennen oli ollut näin edullinen
tilaisuus? Ei milloinkaan.

Ei koulupoikana eikä ylioppilaana. Vielä vähemmän sitten myöhemmin,
maisteriksi ja tohtoriksi tultuaan ja julkisen elämän mieheksi
antauduttuaan. Työn orja hän oli ikänsä ollut. Oliko hän häkkilintu,
joka ei osannut enää käyttää vapauttaan?

Jos hän ei saisi tätä työtä _nyt_ valmiiksi, hän ei saisi sitä koskaan
valmiiksi.

Se oli hänen varma vakaumuksensa. Sillä hän ei koskaan enää saisi
tällaista tilaisuutta. Se jäisi hänelle vain unelmaksi, vain
toteutumattomaksi mielihauteeksi. Ja juuri nehän olivat yksilön
vapaalle kehitykselle vaarallisimmat.

Ensi syksynä hänen kuitenkin oli jälleen aisoihin astuttava. Ellei hän
aikonut ruveta opettajaksi, joka oli hänen kauhunsa, hänen oli jälleen
ruvettava sanomalehtimieheksi tai kansan-edustajaksi. Mutta sitävarten
hänen oli lopullisesti valittava sosialistien ja porvarillisten
puolueiden välillä. Eikä hän tahtonut valita, ennen kuin tämä hänen
elämänsä suurtyö ja rakkain suunnitelmansa olisi kunnolla suoritettu.

Eihän hän voinut jäädä ilmaan häilymään. Eikähän Suomessa voinut elää
puolueiden ulkopuolella.

Nyt hänellä vielä oli valta valita, ei sitten enää. Tuhannet langat,
tuhannet olosuhteet tulisivat hänet sitomaan. Hänen oli valittava
ijäkseen, elämäkseen.

Hänellä oli vain yksi elämä. Ja sen suunnasta, sen lopullisesta
päämäärästä hänen oli ensi syksynä päätettävä.

Muodollisesti ensi syksynä. Muihin nähden, ulkopuolisesti, vasta ennen
vuoden loppua ja tulevien eduskunta-vaalien alkamista. Mutta sisällään,
mutta omassa sielussaan oikeastaan jo nyt. Muodot seuraisivat kyllä
itsestään sitä sisällistä päätöstä, jonka hän nyt tekisi.

Hän oli tienhaarassa. Ja tunto siitä häiritsi nähtävästi hänen
ajatustensa kirkasta keskittämistä.

Tahtoiko hän mennä oikeaan vai vasempaan?

Tahtoiko hän astua hallituksen vai oppositsionin tietä? Tahtoiko hän
asettua vallassa-olevan kapitalistisen järjestelmän kannalle vai sen
uuden, sen syntymättömän, jota hänen omat silmänsä eivät varmaan tulisi
koskaan näkemään? Tahtoiko hän tehdä työtä lähimpien vai etäisimpien
päämäärien eteen? Näkyvien ja esineellisten tarkoitusperien vai
ikuisempien ja näkymättömien?

Nykyisyys vai tulevaisuus? Siinä ponsi.

Omaatuntoansa hän kyllä tahtoi seurata. Mutta ei ollut niin helppo
saada selville, mikä oli omantunnon ääni tässä pulmallisessa
kysymyksessä.

Vakaumuksestaan hän ei missään tapauksessa tahtonut tinkiä
hiuskarvaakaan. Mutta mikä oli hänen vakaumuksensa? Mikä hänen sisin,
vaistomaisin sielunpyrkimyksensä?

Hätäkö sitten, jos olisi saanut siitä kiinni! Siinähän olisi ollut
ohjenuora. Johtolanka, jota seurata, ratakiskot, joita viilettää vaikka
perikatoon! Mutta kun ei ollut rataa, kun ei ollut viittatietä. Ja kun
juuri se oli kahdesta vastakkaisesta valittava.

Tietopuolisesti oli Johannes valinnut jo hamassa nuoruudessaan.

Hän oli sosialisti. Hän oli vakuutettu, että kansainvälinen
sosialidemokratia oli voittava ja että useimmat sen unelmista tulisivat
toteutumaan. Mutta oliko se tapahtuva tasaisen kehityksen vai
vallankumouksen, evolutsionin vai revolutsionin tietä? Siitä hänellä ei
todellakaan ollut mitään varmaa vakaumusta.

Itse asiallehan se tietysti oli sama. Mutta ei suinkaan asian ajajille.

Siitähän riippui koko asian käytännöllinen puoli. Ja käytännöllisestä
puolestahan tässä olikin kysymys, jos kerran tietopuoli oli selvillä
eikä siinä suhteessa enää mitään sijaa epäilylle.

Oli kysymys ihanteen toteuttamisesta todellisuudessa.

Ja oli kysymys lähinnä Johanneksen omasta henkilökohtaisesta
suhtautumisesta siihen. Kysymys aatteen takomisesta elämäntyöksi,
vakaumuksen puhtaan vuorikullan mynttäämisestä ulkopuolisiksi teoiksi
ja toiminnaksi.

Ja siinä tuli kysymys jälleen uusista vakaumuksista ja uusista,
toisiaan risteilevistä vaihdekiskoista.

Johanneksesta tuntui usein kuin hän olisi seisonut suurella
rautatie-asemalla. Tuollaisessa kuohuvan, kansainvälisen liike-elämän
solmukohdassa, josta lähtee junia joka minuutti ja matkustajia eri
ilmansuuntiin. Jos hyppäät tuohon junaan, joudut itään. Jos tuohon,
ehkä länteen tai koilliseen. Suunnan ero voi olla alkupisteessään
tuskin silmin havaittava. Mutta kulman sivujen jatkuessa voi toinen
viedä pohjoiselle, toinen eteläiselle pallonpuoliskolle.

Taikka tuntui hänestä joskus kuin hän olisi seisonut tähtäys-asennossa,
kivääri kädessään. Nostat millimetrin ja ammut kuuhun! Lasket
millimetrin, ja ammut maahan! Tässä, sinun kohdallasi, on ero niin
mitättömän pieni. Mutta siellä, kauempana, kilometrin tai parin päässä,
se saa ihmeitä aikaan.

Kuu oli yli-ilmaisen idealismin, maa karkean materialismin vertauskuva
hänelle. Hänen elämäntyönsä oli luoti, jonka hän tahtoi lennättää. Jos
sen mieli sattua maaliin, sen oli noiden kahden äärimmäisyyden väliltä
kuljettava.

Hän ei olisi mielellään tahtonut tonkia maata, mutta vielä vähemmän
tuhlata ruutia harakoille.

Johannes oli ollut aina taipuvainen kieltämään kaikki vastakohdat tai
julistamaan ne ainakin suhteellisiksi mielessään. Mutta olihan tässä
vastakohta! Oli useampiakin, vaikka ne lopuksi kaikki saman suuren,
pääasiallisen vastakohdan alle alistuivat.

Oikea vai vasen? Porvari vai sosialisti? Hallitus vai vastustus?
Evolutsioni vai revolutsioni?

Kenties eivät nekään teoreettisesti ja metafyysillisesti ottaen olleet
mitään vastakohtia. Mutta käytännössä ne olivat aivan varmaan. Ja
yksilön, joka joutui niiden eteen, oli lähdettävä jompaakumpaa tietä
taivaltamaan.

Yhtyiväthän kaikki samansuuntaisetkin viivat äärettömyydessä. Mutta
oliko hänellä aikaa äärettömyyttä ajatella?

Äärettömyydessä olivat _plus_ ja _minus_ sama. Äärettömyydessä
lakkasivat kaikki inhimilliset käsitteet. Mutta oliko hänellä varaa
johtaa niitä niin pitkälle? Eikö hänen ollut ajateltava vain lähintä,
vain kouraantuntuvinta tulevaisuutta?

Ja silloin hänen oli päätettävä, menisikö hän kotimaahan tultuaan
porvarilliseen vai sosialistiseen lehteen. Rupeisiko porvarilliseksi
vai sosialistiseksi kansan-edustajaksi?

Hän tiesi vielä voivansa päästä kummaksikin. Kaikki riippui siitä,
minnepäin hän purtensa ohjaisi, minkä tuulen hän antaisi viittansa
liepeitä levittää.

Nuo ajatukset tahtoivat tunkea aina Johanneksen työn lomaan ja häiritä
sitä.

Silloin hän saattoi istua kauan liikkumattomana kynä kädessään.
Tuijottaa vain tyhjään ilmaan tai laskea koneellisesti seinäpaperin
kuvioita. Kunnes hän jälleen huomasi harhapoluille joutuneensa,
suuttui, rypisti otsansa ja kääntyi päättävästi papereihinsa.

Tämä ensin! Sitten tuo kaikki muu.

»Suomi tulevaisuuden valtiona!»

Jos hänessä ei ollut miestä saamaan tätä valmiiksi, niinkuin hän oli
luvannut itselleen, ystävilleen ja kustantajalleen, silloin hän
todellakin oli kurja, luonteeton olento, jonka olikin parasta jäädä
ikuiseksi työn orjaksi! Oikean, raskaan, vastenmielisen työn, eikä
sellaisen, josta nauttii ja jota tekee mielellään!

Eikö sitten kaikkea työtä voinut tehdä mielellään?

Ei, ehdottomasti ei! Johannes tunsi henkeään ahdistavan, kun hän
ajattelikin, että hän olisi pakotettu hautautumaan jonkun suomalaisen
pikkukaupungin koulun-opettajaksi.

Kuitenkin oli monille kova täytymys sitäkin työtä tehdä. Kenties he
nauttivat siitä? Kenties he tekivät sitä hyvinkin mielellään?

Mahdollista kyllä, mutta he eivät olisi tehneet taas jotakin muuta
työtä mielellään. Eivät ehkä suutarin tai räätälin työtä. Eivätkä nämä
ehkä taas olisi mielellään ajurin tai piharengin tointa harjoittaneet.

Tehtaan työmies taas ei olisi mielellään taipunut ojankaivuun. Ja
hänelle, Johannekselle, oli aina ollut tavallaan ojankaivua
opettaminen.

Hän oli saanut sitä tehdä kylläksi jo koulupoikana ja nuorena
ylioppilaana. Hän tiesi, että jos hän siihen jälleen rupeaisi, se olisi
kaiken hänen sisäisen kehityksensä loppu, hänen henkinen itsemurhansa.
Parempi palata sittenkin julkisuuden tanterelle. Parempi taistella
jokaisesta jalansijasta kuin ennen aikojaan ojentaa aseensa ja
tunnustaa itsensä voitetuksi.

Ja jälleen lähtivät hänen ajatuksensa entisiä latujaan kulkemaan. Ja
jälleen unohtui kynä käteen ja silmä tyhjää ilmaa tuijottamaan.

Kerran hänen näin istuessaan ja elämänsä lähintä tulevaisuutta
tuumiessaan koputettiin hiljaa hänen ovelleen.

Trudchen se oli, joka tuli kysymään, oliko tohtorin lampussa öljyä. Hän
ei ollut muka aamulla muistanut täyttää sitä.

Oli, lampussa oli öljyä. Hänen äitinsä oli nähtävästi aamulla täyttänyt
sen.

--Minä olen usein niin hajamielinen, selitti Trudchen. En muista
tavallisimpia käytännöllisiä asioita.

Johannes huomasi heti, että tuo oli tekosyy. Ja hän odotti, mitä
Trudchenilla olisi hänelle tärkeämpää sanomista.

Tyttö viipyi ovensuussa.

--Onko tohtorilla kovin kiire? hän kysyi.

--Aina, vastasi Johannes, mutta koetti hymyillä niin ystävällisesti
kuin mahdollista. Kuinka niin?

Trudchen loi silmänsä alas.

--Minulla olisi ollut tohtorille vähän asiaa, virkahti hän.

Arvasinhan minä, ajatteli Johannes. Joku perhehuoli? Joku pikkutytön
murhe? Voihan sellaiseenkin olla hauska tutustua työn lomassa.

Hän nousi. Olikin tullut hämärä jo aivan hänen huomaamattaan. Jälleen
hän oli istunut ja tuuminut turhuuksia.

Hän viittasi ystävällisesti nojatuoliin.

--Trudchen on hyvä ja istuu, sanoi hän.

Ei ollut tavallista, että Trudchen yksin kävi Johanneksen kamarissa.
Äiti hoiteli kaikki jokapäiväiset askareet. Jos Trudchen joskus sinne
tuli, hän tuli vain äitinsä liepeissä.

Tyttö istui koneellisesti.

Johannes katsoi häneen, sytytti sikarin ja istui sohvankulmaan. Veti
pari haikua ja katsoi jälleen kysyvästi häneen.

--Kas niin, hän sanoi. Olen valmis kuuntelemaan.

Tyttö ei vieläkään sanonut mitään. Istui vain alasluoduin silmäripsin.
Kun Johannes kumartui häntä tarkemmin katsomaan, hän huomasi, että
Trudchen itki.

--Kas niin, kas niin, hän sanoi, tyttöä hiljaa kädelle taputtaen. Ei
pidä itkeä. Ei pilata kauniita silmiään...

Trudchen itki valtoinaan. Hän tarttui Johanneksen käteen, puristi
kovasti sitä ja vei, ennen kuin toinen ehti estää, sen huulilleen.

Johannes tempasi kätensä pois nopeasti.

--Trudchen! hän sanoi ankarasti. Mitä tämä on?

Tyttö ei vastannut, vaan kätki kasvonsa käsillään. Syöksyi sitten äkkiä
hänen jalkoihinsa ja huusi:

--Minä en tiedä, mitä minä teen! Minä en tiedä, mitä minä teen!

Johanneksen oli nyt aika laskea pois sikarinsa.

Hän koetti kohottaa tyttöä ylös, mutta hän ei voinut. Hänen täytyi
päinvastoin vetää hänet luokseen ja kannattaa käsistä häntä, jos mieli
estää häntä lattialle pitkin pituuttaan kaatumasta. Ja niin tuli
Trudchenin pää lepäämään hänen polvillaan.

Tyttö itki hervottomana. Kun Johannes koetti jotakin puhua hänelle ja
häntä tyynnyttää, hän sai vain vastaukseksi itkunhyrskeiden lomasta:

--Minun on niin vaikea olla! Minun on niin vaikea!

Johannes ei tiennyt, mitä tehdä hänelle.

Vihdoin hän sanoi aivan koruttomasti:

--Eikö Trudchen tahtoisi nousta ylös? Äiti voi tulla.

Trudchen loi lyhyen silmäyksen häneen.

--Äiti ei ole kotona, sanoi hän. Minä olen yksin. Minä olen aivan yksin
maailmassa!

Painoi poskensa Johanneksen polvea vastaan ja rupesi jälleen
nyyhkyttämään.

Nyt loppui Johanneksen kärsivällisyys.

--Trudchenin täytyy heti nousta, sanoi hän päättävästi. Kuuleeko
Trudchen? Nyt heti, aivan heti! Eihän tämä käy päinsä.

Ellei Trudchen heti nousisi, hän uhkasi kertoa äidille asian. Eikä
Trudchen enää koskaan saisi tulla hänen huoneesensa.

Itse hän ei päässyt nousemaan. Kun hän yritti, hän tunsi tytön
käsivarsien kietoutuvan lujasti ympärilleen ja painavan häntä takaisin
istumaan. Ja hän kuuli korvissaan vain sanat:

--Ei kukaan ymmärrä minua, ei kukaan! Eikä kukaan tahdo minua ymmärtää.

Nyt oli Johannes vielä äskeistä pahemmassa pinteessä. Hän päätti
tyynesti odottaa kohtaloaan.

--Hyvä on, hän sanoi. Minä poltan.

Hän otti sikarinsa ja poltteli tuokion äänettömänä.

Huoneessa oli jo melkein pimeä. Vain Trudchenin nyyhkytykset ja sikaria
kiiluva tulipää olisivat sisään-astujalle ilmaisseet siellä olevan
kaksi ihmistä, jotka ruumiillisesti olivat niin lähellä toisiaan,
ett'eivät he voineet enää päästä lähemmäksi.

Johannes istui liikkumattomana.

Oikeastaan hän oli sangen äkäinen tästä yhtä naurettavasta kuin
kiusallisesta tuokiotilasta. Tyttö oli joko hysteerinen tai häneen
hullusti rakastunut! Taikka oli se tuollaista ylimalkaista nuoruuden
tunteellisuutta vain, joka tuli alkavan naisijän mukana...

Trudchenilla ei ollut isää. Eikä hänen äitinsä ollut varmaankaan kyllin
kehittynyt häntä ymmärtääkseen. Mikä äiti sitäpaitsi ymmärsi tyttäriään
tuossa ijässä? Ja mikä isä poikiaan?

Tämä ajatus saattoi Johanneksen jo tyttöä kohtaan isosti
sovinnollisemmaksi.

Ehkä Trudchen etsikin hänestä vain isää? Mutta isää itselleenkö vai
tulevalle lapselleen? Siinä kysymys. Tuollainen nuori naissielu saattoi
olla niin herkkä ja monisäikeinen kudos, että oli suorastaan synti sitä
karkealla kädellä koskettaa.

Johannes tyyntyi pian kokonaan.

Olihan Trudchen lapsi, aivan lapsi. Ja itkihän se tuossa kuin lapsi
hänen polvillaan. Ja valitti, että hänen oli niin vaikea olla ja ettei
kukaan häntä ymmärtänyt.

Ikäänkuin yksin hänen olisi ollut vaikea! Ikäänkuin vain hän olisi
ollut orpo maailmassa!

Olihan Johanneksenkin. Tiesikö hänkään, mitä hän teki? Tajusiko
häntäkään kukaan? Ymmärsikö hän edes itse itseään?

Kummallinen yhteenkuuluvaisuuden tunto virtaili hänen olentoonsa tuosta
nuoresta, lämpimästä naisruumiista, noista pehmeistä käsivarsista ja
tuosta nyyhkyttävästä, neitseellisestä povesta, joka niin avuttomana
hänen polviaan vasten pusertui.

Hänen oli mahdoton olla äkäinen enää. Hän tunsi itsensä nyt vain
sisällisesti kauniiksi, jaloksi ja isälliseksi.

Hän laski jälleen pois sikarinsa ja rupesi hiljaa, rauhoittavasti tytön
suortuvia hivelemään. Samalla kumpusivat kuin itsestään sanat, tyynet,
ystävälliset, vieraskieliset sanat hänen huulilleen.

Trudchen ei saanut luulla, että hän vain oli onneton. Oli niin paljon
yhtä orpoja ja yksinäisiä. Täytyi vain talttua, vain hillitä itsensä.
Kaikki olivat astuneet yhtä suurilla vaatimuksilla elämään, mutta
kaikkien vaatimukset eivät tulleet samassa määrin täytetyiksi.

Hän julisti kohtaloon alistumisen oppia, hän, joka aina oli pitänyt
suurimpana kunnianaan uhmata jumalia!

Johannes huomasi senkin, mutta hän ei siitä välittänyt. Miks'ei hän
voisi kerran näinkin ajatella? Kenties olisi hänenkin pakko pian
nöyrtyä ja kohtaloonsa alistua? Tinkiä liian suurista vaatimuksistaan?
Luopua liian suurista unelmistaan? Kenties hän ei saisikaan ikinä
valmiiksi suurta teostaan »Suomi tulevaisuuden valtiona»?

Tuo epäily teki nöyräksi hänet. Mutta samassa tunsi hän myös kymmeniä
vuosia vanhenneensa. Hänhän puhui kuin vanha ukko. Mutta täytyihän
hänenkin kerran vanheta, eihän hänkään voinut vaatia ikuista nuoruutta
itselleen.

Kumma kyllä, saattoi Johannes nyt ajatella tuota kaikkea ilman
katkeruutta.

Eilen se ei olisi hänelle vielä onnistunut. Eikä vielä jotakin
minuuttia sitten. Mutta Trudchenin läsnä-olossa oli jotakin, joka
pakotti hänet alistumisen evankeliumia julistamaan.

--Täytyy tyytyä siihen, mitä täytyy, sanoi hän.

Ja sitten, aivan huomaamattaan, hän rupesi omasta itsestään puhumaan.

Hän kertoi isästään ja äidistään. Hän puhui kodistaan ja
koulupoika-ajoistaan. Hän kuvaili, kuinka vaikeata hänen nytkin oli
olla ja kuinka täpärällä koko hänen olemassa-olonsa heilui. Ja vielä
teki hän tiettäväksi, että hänellä oli vihollisia, paljon vihollisia,
jotka etsivät hänen turmiotaan, mutta myöskin eräitä kunnon ystäviä,
joihin hän voi luottaa ja joiden avulla hän toivoi kaikesta vielä
menestyksellä suoriutuvansa.

Tyttö kuunteli. Hän lakkasi nyyhkyttämästä. Hänen käsivarsiensa ote
höltyi vähitellen, hänen päänsä kohosi ja pian tunsi Johannes pimeässä
Trudchenin käden hiljaa ja tyynnyttävästi hänen omaa kättään hivelevän.

Itse oli tyttö tyyntynyt jo aivan kokonaan. Toisen murhe oli vedonnut
hänen syvimpiin naisellisiin vaistoihinsa ja hänen oman elämänhuolensa
haihduttanut.

He istuivat kauan pimeässä äänettöminä.

Johannes nousi vihdoin ja sytytti lampun. Ja nyt hän sai kuulla
myöskin, mikä oli tytön käynnin hänen huoneessaan aiheuttanut.

Trudchen kertoi sen nyt aivan levollisesti hänelle.

Hänellä oli ihailija. Eräs etäinen sukulainen, konttoristi, joka kävi
heillä, jonka Johanneskin tunsi ja jonka nimi oli Fritz. Tämä oli eilen
illalla kosinut häntä.

Fritz oli kunnon poika. Trudchen sanoi pitävänsä paljon hänestä, mutta
hän ei tiennyt, oliko se oikeaa rakkautta. Siitä kyyneleet. Ja siksi
hän oli tullut Johannekselta neuvoa kysymään.

--Tohtori on niin viisas, sanoi hän. Äitikin sanoo, että tohtori tietää
kaikki. Ja myöskin Fritz kunnioittaa suuresti tohtoria.

--Niinkö? hymyili Johannes. Ja äiti? Tietääkö hän asiasta?

--Luonnollisesti. Hän sanoo, että minun pitäisi ottaa Fritz. Mutta minä
en tiedä itse.

Fritz olikin kunnon miehenä ja perheen ystävänä ensin kääntynyt äidin
puoleen.

Johannes katsoi vakavasti Trudcheniin.

Tyttö kohtasi yhtä vakavana hänen katseensa sinisillä, hiukan
itkettyneillä silmillään, jotka siitä olivat vain suurentuneet ja
kirkastuneet. Johannes tunsi vasten tahtoaan joutuneensa rippi-isän
edesvastuulliseen ja arkaluontoiseen asemaan.

--Niin, tietysti te otatte Fritzin, hän virkahti.

Trudchenin silmät saivat melkein rukoilevan, madonnamaisen ilmeen.

--Niinkö? sanoi hän avuttomasti. Te neuvotte minua siihen?

Johannes katsoi jälleen häneen. Hän tiesi, että tarvittiin vain sana
häneltä, ja tuosta naimiskaupasta ei tulisi mitään. Kenties olikin
Trudchenin tarkoitus vain asettaa temppelin harjalle hänet? Kenties tuo
Fritz olikin vain keksitty tekosyy, jolla tahdottiin lopullisesti
tutkia hänen tunteitaan?

Oli, miten oli, ainakin tässä asiassa hän tahtoi käyttäytyä
gentlemannina. Ja hän vastasi jälleen vakavasti ja isällisesti:

--Niin, minä neuvon siihen. Minä luulen, että Trudchen on tuleva hänen
kanssaan onnelliseksi.

Ja hän ojensi kätensä toivottaen kaikesta sydämestään onnea hänelle.

--Kiitos, sanoi Trudchen hiljaisesti. Me menemme kihloihin sitten.

Hän poistui äänettömästi.

Johannes tahtoi istua jälleen työtään jatkamaan, mutta hänen
ajatuksensa olivat muualla. Trudchenin käynti oli jättänyt tuiki
alakuloisen ja painostavan vaikutuksen jälelleen. Hänen rintaansa
ahdisti. Lamppu liekutti himmeämmin, koko huone oli kuin entisestään
tummennut ja supistunut.

Hän nousi kävelemään.

Noinko helposti elämänkysymyksiä ratkaistaan? ajatteli hän. Pari
kyyneltä, pari epäröivää ajatusta, siinä kaikki. Ja lopuksi neuvo
vieraalta tohtorilta! Sitäkö oli ihmis-onni? Siinäkö oli rakkauden koko
mysteria?

Onnellisia ihmisiä, ajatteli hän. Pysyvät elämän harvoissa viivoissa,
ratkaisevat vain sen suuret alkukysymykset. Ja niistä on tietysti
ensimmäinen jokapäiväinen leipä.

Trudchenin ja hänen äitinsä tasolla kuului siihen tietysti ennen
kaikkea kunnon aviopuoliso, josta kaikki nuo muut hyvät putosivat kuin
hedelmät puusta: kohtuullinen toimeentulo, kuuliaiset lapset, hyvät,
ystävälliset kylänmiehet.

Se oli niin varmaa. Se oli niin tukevaa ja turvallista. Ja kun Luoja
lisäksi antoi terveyttä ja pitkää ikää, ei ihmisellä voinut eikä
saanutkaan olla enää mitään valittamista.

Tuon onnen olisi hänkin ehkä vielä voinut hankkia itselleen.

Johannes hymähti. Kenties siihen ehtii vielä, ajatteli hän.

Mutta hän ei voinut olla vertaamatta tuohon yleispätevään,
porvarilliseen onnen-käsitykseen omaa vaikeaa, haparoivaa, epämääräistä
etsintäänsä.

Mitä hän etsi oikein? Tietysti tahtoi hänkin tulla onnelliseksi. Mutta
mitä hän käsitti onnella? Tuonko kirjan kirjoittamista?

»Onni on valtaa!» kuuli hän jälleen tuon toissayönä tapaamansa äijän
äänen korvissaan.

Poistu, paha henki! ärjäsi hän sille mielessään. Onni on rakkautta.
Onni on lämpöä, ystävyyttä ja ymmärtämystä.

Ja onni on ennen kaikkea työtä! Työtä aatteen, työtä ihanteen ja
tulevien sukupolvien hyväksi.

Johannes istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen.




11.


Mutta heti Trudchenin mentyä tuli Topi Huotari. Johannes tunsi heti
hänen korkean, kantavan bassoäänensä eteisestä.

Oliko tohtori kotona? »Kyllä», kuului Trudchen vastaavan hiljaisesti.
Ja voi hyvin? Ja missä huoneessa hän asui? »Ei, ei siitä ovesta.»

Topi tuli sisälle lakki päässä, palttoo yllään, ja nähtävästi hiukan
liikutettuna.

--Päivää, sanoi hän leveästi. Olipa tänne matkaa! Hyvä, että tapasin
sinut.

Johannes nousi kättelemään.

--Päivää, päivää, sanoi hän. Olethan vielä Berlinissä.

Se ei soinnahtanut erittäin ystävälliseltä. Mutta Topi oli liian
toimessaan huomatakseen mitään.

--Olen, vastasi hän painokkaasti. Mutta tiedätkö mistä syystä minä
olen? Luepas tämä sähkösanoma!

Hän kaivoi palttoonsa taskusta rutistuneen paperin ja piti sitä
Johanneksen silmien edessä.

--Niin, minä näen, että se on sähkösanoma, virkahti Johannes.

--Niin, mutta mitäs siinä seisoo? Lue! Sinun pitää lukea se.

Johannes luki:

»Kaikki hyvin. Odottakaa Berlinissä! Vuorineuvos saapuu jonkun päivän
päästä sinne.»

Alla nimi, jota Johannes ei tuntenut. Hän ojensi paperin takaisin
omistajalle.

--Mikä vuorineuvos? kysyi hän.

Topi katsoi häneen voitonriemuisesti.

--Vuorineuvos, vuorineuvos Rabbing luonnollisesti, sanoi hän. Minun
tuleva esimieheni! Hän saapuu Berliniin. Hän tahtoi tavata minua.

Johannes synkistyi.

Vuorineuvos Rabbingin nimi vaikutti aina kiusallisesti häneen.
Vuorineuvos Rabbing oli aikojen kuluessa muodostunut hänelle kaiken
pahan esikuvaksi.

--Mitä se merkitsee? kysyi hän sentähden kylmästi, Topin iloon millään
muotoa osaa ottamatta.

--Se merkitsee, että minä tästä päivästä saakka olen hänen
palveluksessaan, selitti Topi. Että minun ehtoni ovat hyväksytyt! Että
minulla on nyt tuhat markkaa kuukaudessa!

--Se on paljon, vastasi Johannes kuivakiskoisesti. Enkä minä kuitenkaan
katso voivani sinua hyvällä omallatunnolla onnitella.

--Kuinka niin?

Topi katsoi ällistyneenä häneen.

Johannes mietti. Sanoisiko hän tuolle, joka näytti niin vilpittömästi
iloitsevan onnestaan, mikä mies vuorineuvos Rabbing oli? Kuinka tämä
istui kuin sammakko koko Suomen liike-elämän päällä? Ehkäisi kaikki,
tukehdutti kaikki, teki tyhjäksi kaikki uudet alotteet ja kukisti
kaikki kilpailevat nuoret yritykset!

--Kuinka niin? tiuvasi Topi. Miksi et voi muka onnitella?

Kertoisiko tuolle, ajatteli Johannes, mitä vuorineuvos Rabbingista myös
liikemiesten omissa piireissä ajateltiin, vaikka kukaan ei rohjennut
julki lausua sitä? Kuinka vuorineuvos oli kohdellut aikoinaan hänen
isäänsä, kuinka satoja muita, ja mitä hänen omat apulaisensa hänestä
ajattelivat?

Eihän voinut saada pahempaa isäntää. Olihan se sama kuin joutua pirun
palvelukseen.

--Että sinäkin viitsit! pääsi häneltä vasten tahtoaan.

--»Viitsit»? Viitsin mitä? Ottaako vastaan kaksitoista tuhatta markkaa?

--Mennä sen veren-imijän mieheksi, virkkoi Johannes.

Ja hän selitti parilla sanalla Topille, mikä oli hänen mielipiteensä
asiasta. Topi oli tähän saakka ollut onnellinen mies, joskin hänellä
oli ollut ehkä joku tuhat vähemmän palkkaa. Hän oli ollut oma miehensä,
oman liikkeensä toimitusjohtaja.

--Johtokunta siinäkin oli, huomautti Topi. Mutta totta on, että se ei
minun työhöni paljoa sekaantunut.

Siinäpä se, väitti Johannes. Vuorineuvos Rabbing tulisi sekaantumaan
kaikkeen. Hän ei kärsinyt mitään itsenäisiä miehiä. Hän ei sietänyt
mitään omapäisiä alotteita. Kaiken tuli käydä hänen kauttaan. Kaikkien
muiden piti olla vain shakkinappuloita hänen kädessään.

--Mistä sinulla on tuo käsitys vuorineuvos Rabbingista? kysyi Topi.

--Isältäni, vastasi Johannes. Ja eräiltä muilta, jotka ovat joutuneet
hänen kanssaan tekemisiin.

Topi vaikeni, sillä hän muisti Johanneksen isän ja vuorineuvoksen
välillä olleen jotakin riidanrapinaa. Lie ollut paljonkin, koska se
näytti niin syvästi myös poikaan vaikuttaneen.

Vuorineuvos Rabbing käytti hyväkseen kaikkia, jatkoi Johannes. Imi
mehun, kulutti työkyvyn, ja potkaisi sitten maantielle! Niin hän teki
sekä työmiehilleen että isännöitsijöilleen ja konttorihenkilöilleen.
Kukaan hänen alammaisensa ei voinut olla hetkeäkään varma asemastaan.

--Nyt tuomitset sinä väärin vuorineuvosta, lausui Topi.

Jos Johannes tahtoi yleispätevästi asioita arvostella, sanoi hän,
täytyi hänen myöntää, että harva oli tehnyt niin paljon alammaistensa
hyväksi kuin juuri vuorineuvos Rabbing. Topi oli käynyt eräillä hänen
tehtaillaan. Missään ei työväellä ollut mukavampia ja terveellisempiä
asuntoja, laajempia lukusaleja eikä paremmin varustettuja kirjastoja.

--Rabbingin työmiehet voivat kuin prinssit, väitti hän. Siihen koulut,
siihen kokoushuoneet.

--Minä tiedän, katkaisi Johannes. Sinä voisit lisätä vielä: siihen
henkivakuutukset, siihen palovakuutukset, siihen tapaturma-vakuutukset,
säästökassat, hautaus- ja sairasapu-rahastot.

Tuo oli kyllä tunnettua. Ja niihin viitattiinkin Suomessa aina, kun oli
kysymys kapitalistisen järjestelmän kiittämisestä ja sosialismin
saattamisesta huonoon huutoon. Katsokaa vuorineuvos Rabbingia!
sanottiin. Siinä on malli-isäntä! Siinä on isännän ja työväen väli
mallikelpoisesti järjestetty!

--Eikö olekin sitten? hymyili Topi, mielestään jo kokonaan
voitonpuolella. Mutta sinä nyt olet sosialisti. Ethän sinä tietysti
tahdo tunnustaa olevan ketään kunnon kapitalistia.

Kyllä, sen tahtoi Johannes kyllä tunnustaa. Kapitalistien joukossa
saattoi olla hyvinkin monta kunnon ihmistä, yhtä paljon ja ehkä enemmän
kuin itse sosialistien. Mutta vuorineuvos Rabbing ei ollut mikään
kunnon ihminen. Ja jos se tuli väärän järjestelmän lisäksi...

--Sinulla on omat ennakkoluulosi, väitti Topi. Vuorineuvos Rabbing on
tietysti mies kuin useimmat muutkin liikemiehet, ainoastaan hiukan
heitä etevämpi.

Tietysti hän ajoi omaa etuaan. Mutta kuka ei tässä maailmassa tehnyt
sitä? Tietysti hän käytti muita hyväkseen. Mutta eivätkö muutkin
hänestä hyötyneet?

Topi ainakin hyötyi tuhat markkaa kuussa. Ja sillä hinnalla hän
puolestaan lupasi toistaiseksi olla kenen käytettävänä tahansa.

--Jos vuorineuvos Rabbing on roisto, sanoi hän, hän ainakin maksaa
hyvin kanssarikollisilleen!

Sitä eivät kaikki roistot tehneet. Ja se oli hänen mielestään jo isosti
lieventävä asianhaara.

Johannes ei viitsinyt väitellä enää. Menköön toinen, mihin meni!
Itsepähän sai Topi vastata kohtalostaan. Ja ehkäpä hän tulisi hyvinkin
onnelliseksi vuorineuvos Rabbingin palveluksessa.

Johannesta kadutti jo, että hän oli ollenkaan sanonut mitään.

Eihän hän voinut vaatia, että Topi ymmärtäisi häntä ja hänen ääretöntä
vastenmielisyyttään pelkkää vuorineuvos Rabbingin nimeä ja käsitettä
kohtaan. Olihan tuolla tunteella niin syvät ja erikoiset juuret
hänessä.

Mutta koska hän kerran oli jotakin sanonut, hän tahtoi myös keskittää
johonkin ponteen sanottavansa.

--Tähän asti sinä olet ollut herra, lausui hän. Nyt sinusta tulee orja,
rahan orja.

--Parempi sekin kuin työn orja, väitti Topi. Sillä se minä olen ollut
näinä vuosina. Herra, sanot sinä? Mitä sillä tarkoitat?

--Tarkoitan, että olet ollut vapaa mies.

--Kaunis vapaus! Vapaampi minusta nyt tulee. Vähemmän työtä ja enemmän
palkkaa!

Eikö se ollut myöskin sosialismin oikea resepti? nauroi Topi.

Johannes ei vastannut. Hän kulki edestakaisin lattialla pehmeissä
huopatossuissaan ja mietti otsa rypyssä. Topin sanat olivat häneen
läheltä koskettaneet.

Vapaus? ajatteli hän.

Mikä oli vapaus? Ja kuka oli vapaa lopullisesti? Hänkö, joka tässä
marssi ja tuumi joka hetki työtään ja toimeentuloaan? Vai tuoko, jolla
oli toimeentulo ja jonka palkka oli vain nousemassa?

No niin, Topi oli rahan orja. Mutta ehkä Topi lopullisesti oli paljon
vapaampi häntä itseään.

Hänellähän ei ollut lepoa koskaan. Hänellähän ei ollut lomaa
milloinkaan. Hänellähän oli aina paha omatunto, jos häneltä oli
päiväkin, jos puolikin päivää hukkaan kulunut. Hänhän orja oli, työn
orja.

Mitä se auttoi, että hän teki työtä mielellään? Työ vallitsi häntä, työ
vaati jokaisen päivän, jokaisen hetken häneltä. Työhän vasta
hirmuvaltias oli. Paljon pahempi isäntä kuin mikään raharuhtinas.

Raha on vapautta, ajatteli hän.

Mutta jos hänellä olisi rahaa, voisiko hän sittenkään olla työtä
tekemättä? Tuskin. Hän oli jo liiaksi tottunut siihen. Työn intohimo
asui hänessä. Voisiko hän koskaan elämässään voittaa sitä?

Olisi hyvin mukavaa voida joskus laiskotellakin, ajatteli hän.

Lapsena hän oli voinut sitä ja vielä koulun alaluokillakin. Mutta
sitten oli tullut eteen ankara välttämättömyys. Työn pakko se oli
ollut. Johtunut toimeentulon kysymyksestä.

Siis hän ei ollut suinkaan vapaaehtoisesti ruvennut työtä tekemään?
Työnhalu ei siis ollut suinkaan mitään hänelle ominaista,
myötäsyntynyttä? Hänen oli ollut vain pakko tehdä työtä enemmän kuin
monen muun ja hän oli tehnyt. Ja kuvitellut tekevänsä sitä mielellään!

Ei, työtä ei kukaan tehnyt mielellään. Jos joku sanoi niin, hän
valehteli tai hän ei ollut syvemmin asiaa ajatellut. Kaikki tahtoivat
vähemmän työtä ja enemmän palkkaa. Hän itse, kuten Topi ja kuten niin
monet miljoonat maailmassa.

Ja hän oli koettanut tehdä uskonnon siitä! Mikä hulluus! Mikä henkinen
sokeus!

Mutta niinhän ihmiset yleensä tekivät. Käänsivät pahan hyväksi,
virheensä ansioiksi. Muodostivat mielipiteensä sen mukaan kuin
käytännöllinen pakko vaati heitä muodostamaan. Ja olisivat kuitenkin
olleet valmiit vannomaan, että he tekivät sen aivan vapaasti ja
luonnollisesti, ilman mitään ulkonaista pakotusta.

Ihmisillä on sellaiset mielipiteet kuin heillä on varaa pitää, ajatteli
Johannes.

Hänellä oli tällaiset mielipiteet, siksi että hän oli syntynyt
keskiluokasta. Jos hän olisi ollut yläluokan lapsi, hänellä olisi ollut
yläluokan katsantotapa. Jos alaluokan lapsi, arvattavasti alaluokan
vaistot ja maailmankatsomuskin.

Nähtävästi hän juuri siksi, että hän itse oli keskiluokan lapsi, koetti
yhdistää niitä molempia.

Hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän oli ollut poika-ijästään
saakka pakotettu itse leipänsä ansaitsemaan. Se oli tehnyt hänestä
sosialistin.

Mutta hän ei voinut kuulua sosialistisen puolueen äärimmäiseen
vasemmistoon, siihen, joka vaati aseihin tartuttavaksi. Miksi ei? Siksi
että hän ei ollut syntynyt samassa yhteiskunta-asemassa kuin he eikä
kestänyt samoja elämänkohtaloita.

Hänen paikkansa oli sosialismin oikealla sivustalla. Aivan kuin se
olisi ollut porvarillisten puolueiden vasemmalla, jos hän olisi niihin
liittynyt. Mikä määräsi sen? Tietysti hänen vakaumuksensa. Mutta mikä
määräsi hänen vakaumuksensa? Tietysti hänen verensä, hänen syntyperänsä
ja elämänkohtalonsa.

Sokea sallimus siis! Sillä eihän hän ollut itse itseään siittänyt eikä
synnyttänyt.

Ja jos hänen isänsä ei olisi tehnyt vararikkoa? Jos hän ei olisi ollut
pakotettu itse leipäänsä ansaitsemaan? Olisiko hän nyt sosialisti
ollenkaan?

Tuskin. Sokea sallimus oli senkin määrännyt.

Ei ollut vapaata tahtoa, tunnetta, mielipidettä, ei edes vapaita
vaistoja eikä intohimoja maailmassa. Mutta jos näin oli, eikö ollut
naurettavaa koettaakaan muuttaa ihmisiä toisenlaisiksi tai saada heitä
toisin ajattelemaan?

Hehän ajattelivat niin, siksi että heidän _täytyi_ niin ajatella...

Kun ei Topi saanut mitään vastausta ystävältään, hän rupesi hiljakseen
omaa kohtaansa selittämään.

--Älä luule, että minä olen narri, sanoi hän. Ymmärrän varsin hyvin,
mitä vuorineuvos Rabbing tahtoo minusta.

Liike, jonka toimitusjohtaja hän oli ollut, oli uusi ja oli ruvennut
hyvin menemään. Ja vaikka Topi sen itse sanoi, se oli ollut hänen
ansionsa, sillä hän oli tehnyt työtä kuin hevonen nämä viimeiset
vuodet. Suonut tuskin ruoka-aikoja ja pyhäpäiviä itselleen.

Hänen kuntonsa ja ahkeruutensa olivatkin ammattipiireissä herättäneet
huomiota.

Nyt oli vuorineuvos Rabbingilla toinen samantapainen, vanhempi ja
vakavaraisempi liike, jolle tämä uusi yritys tuotti suurta vauriota.
Mikä oli sen luonnollisempaa kuin että hän tahtoi tappaa sen? Ja
kiinnittää palvelukseensa toisen liikkeen toimitusjohtajan?

--Mutta edeltäjäsi virassa? kysyi Johannes. Minne hän on joutunut?

--Tietysti erotettu, vastasi Topi, aivan kuin se olisi ollut itsestään
selvin asia maailmassa. Eikä hänestä vahinkoa ollutkaan.

Hän oli ollut jo vanha. Ja hän oli hoitanut liikettä liian
vanhan-aikaisten periaatteiden mukaisesti.

--Ja tuota pidät sinä luonnollisena? hymähti Johannes katkerasti.

Hän muisti isäänsä. Samoin oli tälle käynyt. Toinen nuorempi,
uuden-aikaisempi oli tunkenut hänet tieltään.

--Se on liikemoraalia, vastasi Topi.

Johannes nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi.

--Niinpä tiedät, kun itse tulet vanhaksi...

Topi ei antanut hänen lopettaa lausettaan.

--Se on sen-aikainen murhe, lausui hän iloisesti. Nyt minä olen
onnellinen mies ja nautin onnestani.

Hän oli huomannut jo viime talvena eräistä vihjauksista, että hänellä
olisi valmis paikka Rabbingin liikkeessä. Varmuuden hän oli hankkinut
siitä kuitenkin vasta vähää ennen ulkomaa-matkaansa.

--Kuinka? kysyi Johannes. Etkö kertonut toissapäivänä minulle
matkustavasi oman yhtiösi, _entisen_ yhtiösi rahoilla?

--Kyllä, vastasi Topi luonnollisesti.

--Ja sinä tiesit jo silloin, että tulisit siitä pian luopumaan?
Maksatat heillä vielä opintomatkasi?

--Aivan oikein. Välikirjani menee umpeen vasta syyskuussa.

--Mutta sehän on...

Petollista! aikoi Johannes sanoa.

--Se on liikemoraalia, hymyili Topi.

Miksi he olivat niin hulluja, että maksoivat? Miks'eivät olleet häntä
välikirjalla pitemmäksi aikaa sitoneet? Taanneet itselleen hänen
työtään ja ammattikokemustaan ainakin muutamiksi vuosiksi eteenpäin,
ennen kuin matkarahan antoivat.

--Mutta kaikissa tapauksissa...

Johannes ei ymmärtänyt eikä tahtonut ymmärtää sellaista menettelyä.
Topi, jota hän oli aina niin kunnon miehenä pitänyt! Mutta se mahtoi
olla liikemoraalia.

Oli niin paljon moraaleja maailmassa. Oli yksityistä, oli valtiollista,
oli orjamoraalia, oli herramoraalia, ja jumala ties mitä! Ehkäpä Topin
oli yhtä hyvää kuin jonkun muunkin. Kuka oli tuntojen tuomari? Ja missä
oli ylin tuomio-istuin?

Yhden asian hän kuitenkin tahtoi vielä kysyä ystävältään.

--Sinä siis kuulut jo nyt tavallasi vuorineuvos Rabbingin palvelukseen?

--Kyllä, tavallani, vastasi Topi. Tämän sähkösanoman jälkeen.

Se oli liikkeen johtokunnan puheenjohtajalta. Eräs noita bulvaaneja,
joita vuorineuvos Rabbingilla aina oli, milloin hän ei tahtonut itse
näkyä! Hänen kanssaan Topi olikin ollut vain tekemisissä, ensin
suullisesti siellä kotimaassa, sitten kirjeellisesti täältä ulkomailta
pitäen.

Oikeastaan oli asia jo Topin Sveitsissä ollessa tullut päätetyksi
heidän kesken. Oli vain kysymys enää eräistä ylimääräisistä
palkkaeduista, joita Topi voimansa tunnossa oli vaatinut itselleen.
Johtokunta oli ne jo periaatteessa hyväksynyt, mutta asia oli vielä
alistettu vuorineuvos Rabbingin harkinnan alaiseksi.

Nyt oli tämäkin sen siis lopullisesti hyväksynyt. Ja nyt oli Topi
tapaava hänet täällä Berlinissä, jonne vuorineuvos oli saapuva
matkaltaan Lontoosta ja Parisista.

--Se mies on aina matkoilla, selitti Topi. Ja kuitenkin, kun häntä
tarvitaan, hän on aina kotimaassa. Hän on kaikkialla! Kuin jumala,
näkymätön ja jokapaikassa läsnä-oleva.

--Niin, myönsi Johannes. Paha on kaikkialla läsnä-oleva.

Mutta hän ei ollut vielä saanut tehneeksi kysymystään, joka mietitytti
häntä.

--Sinä kuulut siis vuorineuvos Rabbingin palvelukseen, sanoi hän, ja
aiot kuitenkin vielä ensi syyskuuhun saakka kantaa palkan entiseltä
yhtiöltäsi?

--Tietysti. Välikirjan mukaan.

--Mutta jos he saavat tietää sinun salahommistasi?

--Tietysti ne saavat tietää, hymyili Topi. Yhtiökokous on nyt keväällä
ja asia tulee sanomalehtiin.

--Mitä he silloin sanovat? Entisen yhtiösi johtokunta nimittäin?

--Se on heidän asiansa, virkkoi Topi verrattomalla ylemmyydellä.

--Eivätkö he heti erota sinua? Eiväthän he voi sallia, että sinä
kilpailevan liikkeen tulevana johtajana toimit heidän liikkeessään.

Topi hymyili tyytyväisesti.

--Jos he sen tekevät, sanoi hän, minä haastatan heidät oikeuteen
välikirjan rikkomisesta. Voinpa vielä vaatia vahingonkorvaustakin.

--Vahingonkorvausta? Mistä?

--Tietysti hukkaan menneestä oppi-ajasta, nauroi hän. Sillä onhan oloni
tuossa entisessä liikkeessä ollut kuin oppi-aika minulle.

Se oli ollut hänen kokeilukenttänsä, hänen ponnahdinlautansa. Ilman
sitä hän ei olisi koskaan kiivennyt näin korkealle.

--He maksavat viulut, sanoi Topi. Ja minä soitan.

Tuo oli Johanneksen mielestä jo niin nerokasta, että hänenkin täytyi
nauruun purskahtaa.

--Ja vuorineuvos Rabbing soittaa sinulla, sanoi hän. Onneksi olkoon!
Nyt voin minä sinua _hyvällä_ omallatunnolla onnitella.

--Soittaa parhaiten, joka viimeksi soittaa, mutisi Topi.

Muuten hän ei ollut tullut väittelemään Johanneksen kanssa, sanoi hän.
Hän oli tullut hakemaan Johannesta ulos. Sillä oli Johanneksella kuinka
kiire tahansa olevinaan, tämä ilta hänen kuitenkin täytyi uhrata
ystävälleen.

--Minä tahdon istua ja iloita, selitti Topi. Ja minä tahdon maksaa!

Hän oli istunut ja iloinnut jo koko iltapäivän, kertoi hän.
Aamupäivällä hän oli, heti sähkösanoman saatuaan, kirjoittanut pitkän
kirjeen vaimolleen. Mutta sitten hän oli mennyt Baueriin, tavannut
siellä pari tuttavaa, syönyt heidän kanssaan päivällistä ja tullut nyt
Johannesta hakemaan.

--Sinun _pitää_ tulla, sanoi Topi. Tätä ei tapahdu minulle kuin kerran.
kymmenessä vuodessa. Enkä minä vielä liian hutikassa ole.

Tuttavat olivat jääneet Victoria-kahvilaan odottamaan.

--Keitä he ovat? kysyi Johannes.

--Samaa matkaseuraa, josta jo toissapäivänä mainitsin sinulle. Kauppias
Oikarinen, tiedäthän, tuo suuri tukkukauppias Itä-Suomesta ja
kuvanveistäjä Toivo Muttila. Hauskoja miehiä! Kyllä sinä heidän
kanssaan toimeen tulet.

Heidänkin oli ollut tarkoitus matkustaa oikeastaan jo eilen. Mutta
heillekin oli tullut joku sähkötieto, joka oli heidät tänne pidättänyt.

Johannes katsoi kelloaan. Alkoikin lähestyä hänen tavallinen
illallis-aikansa.

--Minä tulen, sanoi hän. Mutta en pitkäksi aikaa.

--Niin pitkäksi kuin puhumista piisaa, nauroi Topi hyvillä mielin.
Olitpa kerrankin oikea toveri! Tule, ja minä vakuutan, että saat nähdä
onnellisen miehen minussa.

--Sitä en epäile, vastasi Johannes. Mutta muista, että jumalat ovat
kateellisia. Ottavat toisella kädellä, mitä antavat toisella...

--Ja minä pidän näillä molemmilla, keskeytti Topi. Mennään nyt!

He menivät. Topi oli tullut automobiililla, joka vartoi oven edessä.

Johannes nuhteli häntä kevytmielisestä rahan tuhlauksesta.

--Kerran elämässä, kerran elämässä! huusi Topi. Istu alas!
Victoria-kahvilaan!

Ettei hän vain joisi itseään juovuksiin, ajatteli Johannes. Ilo tekee
hulluksi ihmisen. Murhe pitää miehensä jo paljon paremmin jaloillaan.




12.


Kahvila oli täpötäynnä väkeä. Tuolien ja pöytien lomitse pujottelemalla
he vihdoin löysivät sen sohvankulman, missä Topi Huotarin toverit
istuivat.

Nämä osoittivat innokkaasti iloaan hänen tulonsa johdosta.

--Kauanpa viivyit, lausui Oikarinen, pieni, vilkas karjalainen, joka
häikäilemättä puhui omaa murrettaan. Mie jo pelkäsin, ettet tulisikaan.

Johannes oli pysähtynyt hiukan taemma. Topi tahtoi esittää hänet
Oikariselle.

--Me kyllä tunnemme toisemme, hymyili Johannes.

Olihan Oikarinen sama tukkukauppias, jonka tulkkina hän ennen
ylioppilas-aikoinaan oli tehnyt suuren ulkomaisen kiertomatkansa.

Oikarisen suu meni leveään hymyyn, kun hän huomasi Johanneksen.

--Päivää, päivää, sanoi hän, sydämellisesti kätensä ojentaen, mutta
paikaltaan nousematta. Tohtorihan se on! Tottahan me toki tunnetaan
toisemme, kun ollaan vanhoja reissukampraatteja...

Ja Oikarinen selitti seuralle, että tämä tohtorihan hänellä oli ollut
kuskipoikanaan Egyptin-matkallaan. Nyt hänellä oli tämä Muttila, joka
oli viime talvena muovaillut hänestä rintakuvan ja saanut
valtionpalkinnon sillä. Herrat kai olivat kuulleet siitä?

Muttila nousi juhlallisesti tervehtimään.

--Me tullaan Italiasta, sanoi hän. On pysähdytty tähän Berliniin.
Tärkeiden asioiden vuoksi.

Hän lausui viimeiset sanat tavallista painokkaammin.

Muuten ilmoitti Muttila täydellisesti halveksivansa Berliniä ja koko
saksalaista kansanluonnetta. Mitä ihmisiä! Mitä rakennuksia! Mitkä
museot, mitkä hirvittävät kuvapatsaat!

--Ei siun pidä niin puhua, ojensi Oikarinen häntä. Sie et ymmärrä
Berliniä. Berlini on ahväärikaupunki ja sie et ymmärrä ahvääriä.

Oikarinen selitti, että se olikin ainoa ero heidän välillään. Hän
rakasti taidetta ja ymmärsi taidetta. Muttila taas piti paljon rahasta,
mutta ei ymmärtänyt ahvääriä ollenkaan.

--Hyvä mies muuten tämä Muttila, lisäsi hän. Ei koppava ollenkaan,
kuten niin monet muut taiteilijat. Saa sitä neuvoa, ja ottaa se
onkeensa, mitä sille sanoo. Kyll' siitä vielä taiteilija tulee. Terve!

Muttila teki kärsivän marttyyrin eleen.

--Ja kyll' siusta vielä ahväärimies, sanoi hän sitten. Terve!

Se huvitti Oikarista tavattomasti. Ja hän selitti Johannekselle, että
ahväärimatkoilla hän oikeastaan olikin, vaikka samalla katseli muutakin
maailmaa. Hän oli aina tottunut huvin ja hyödyn yhdistämään.

--Täälläkin Berlinissä, sanoi hän, älkää luulko, että mie täällä tyhjin
toimin olen. Miulla on ahvääriä, paljon ahvääriä. Mie olisin
matkustanut poiskin jo eilen, vaan sitten tuli illalla tämä
sähkösanoma.

Se oli vuorineuvos Rabbingin pääkonttorista Helsingistä.

Johannes vilkaisi Topi Huotariin, joka mulkoillen vastasi hänen
katseesensa.

--Myö ollaan vanhoja ahväärituttavia Rappingin kanssa, kehuskeli
Oikarinen huomattavalla itsetyytyväisyydellä. Vanhat veljet ja toverit!
Et sie, Huotari, ikinäs kadu, että tulet sen miehen alustalaiseksi.

Hän kertoi vuorineuvos Rabbingin saapuvan niinkuin huomenna Berliniin.
Ja heidän piti tavata toisiaan tärkeissä asioissa.

--Miullahan ne tärkeät asiat on, selitti Oikarinen. Mitäs tällä
Muttilalla! Vähän vain tyttöjä katselee, hihihi...

Kuvanveistäjän ammatti oli hänen mielestään aivan erikoisen edullinen
sitä tarkoitusta varten. Tarvitsee muka mallia, vie kotiinsa, riisuu
alastomaksi. Eikä kenelläkään ole mitään muistuttamista.

--Siinä sen tärkeät asiat on, hihitti Oikarinen. Jos en mie ois
ahväärimies, mie rupeisin kuvanveistäjäksi. Kippis!

Muttila katsoi filosofisesti lasiinsa.

--Sie et vain saisi ketään atelieriisi, virkahti hän. Ja mitä tärkeihin
asioihin tulee, niin perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

Johannes olisi tahtonut syödä, mutta toisilla ei ollut nälkä vielä.
Hänen sallittiin kuitenkin tilata pari voileipää. Toiset tahtoivat
syödä vasta myöhemmin ja jossakin oikeassa ruokaravintolassa, mutta
sitä ennen he tahtoivat käydä vielä varieteessa.

--Mie tahdon nähdä naisia, selitti Oikarinen. Ja mie tahdon syödä
naisten kanssa illallista. Ja tohtorin täytyy tulla mukaan. Mie maksan.

Tämä Huotari oli maksanut tähän asti, lisäsi hän. Nyt oli hänen
vuoronsa. Ja oli hänelläkin syynsä siihen, sillä tuotti tämä
sähkösanoma hänellekin tuhansia.

Johannes meni mukana tahdottomasti. Tällainen seura oli suorastaan lepo
hänen viime aikoina hyvinkin ärtyneille hermoilleen.

He pistäytyivät varieteehen. Oikarinen sai nähdä naisia. Lähellä oli
pieni »musiikkisalonki», joka oli tätä tarkoitusta varten sangen
taitavasti järjestetty. Ne, jotka tahtoivat kuulla musiikkia ja nähdä
esityksiä, voivat istua aivan rauhallisesti salongissa. Ne taas, jotka
välittivät vähemmän taiteesta kuin taiteilijattarista itsestään,
pääsivät eräästä sivuovesta suorastaan yksityishuoneisiin.

Ovenvartija vilkasi tottuneella silmällä heihin ja ohjasi heidät heti
jälkimmäistä tietä sisälle.

Huoneet olivat pieniä, paksuilla oviverhoilla ja pehmeillä leposohvilla
varustettuja. Jostakin kuului lasien kilinää ja naurunkikatusta. He
valitsivat suurimman ja tilavimman niistä.

--Mie en riisu päältäni, sanoi Oikarinen. On sitten vapaampi lähtemään.

Viisas mies tuo, ajatteli Johannes. Ei vanhaa nenästä vedetä.

Lihavahko, keski-ikäinen nais-ihminen tuli mielevänä kysymään, mitä
herrat suvaitsivat.

Muttila katsoi tiedustavasti Oikariseen.

--Sano sille, käski Oikarinen, että mie en juo muuta kuin pommeria.
Sano, että tuopi pullon miestä päälle!

Emännän kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli tilauksen.

--Ja muuta? kysyi hän merkitsevästi.

--Tietää se sen sanomattakin, virkahti Oikarinen. Tyttö miestä päälle.

Hän itse selitti tahtovansa »ruuna riiman».

Se oli eräs hänen seisovista sukkeluuksistaan. »Pruna prima», se oli
primadonna tai primaballerina.

Muttila tulkitsi Oikarisen tahdon emännälle. Tämä nyykäytti päätään
hyväksyvästi.

--Sikari, sanoi Oikarinen, tarjoten kotelostaan Johannekselle. Eivät
sitten ainakaan suuhun lennä.

--Jaa, ketkä?

--Nuopahan herhiläiset, hymyili Oikarinen, puraisten sikarinsa ja
syläisten pään suustaan. Vieläkös se tohtori muistaa? Näinhän sitä
myökin ennen aikoinaan.

Johannes muisti kyllä. Oikarinen oli ollut hänen suuri opettajansa
elämän taidossa. Tuokiotila oli sama kuin niin usein heidän yhteisellä
Egyptinmatkallaan. Se ero ainoastaan, että tällä kertaa oli Muttila
pikenttinä.

Pullot tulivat ja tytöt niiden mukana. Oikarinen otti heti yhden
kummallekin polvelleen.. Tytöt ymmärsivät, kuka päähenkilö oli, ja
kohdistivat häneen kaiken huomionsa. Taputtivat häntä leuan alle ja
sallivat hänen rohkeita hyväilyjään.

Toiset kaksi hän oli määrännyt Johanneksen ja Topi Huotarin
hoidettaviksi.

Johannes esiintyi englantilaisena eikä ollut muuta kieltä
ymmärtävinään. Topi ei ollut ollut yhtä viisas, vaan tuonut heti esille
saksankielen taitonsa, joka osottautui erinomaiseksi. Hän sai sentähden
ylläpitää keskustelua kaikkien kolmen puolesta.

Muttila oli jäänyt aivan ilman. Mutta hän lohduttausi samppanjalla ja
jalkakurtiisilla.

Tytöt tahtoivat riisua Oikarisen palttoon, mutta hän ei sallinut sitä.
Ei edes sikaria hän suostunut suustaan ottamaan. Mutta muuten hän oli
aivan mainio kavaljeeri.

--Nää on minun tyttöjäni, selitti Oikarinen, minun ottotyttöjäni. Sano
niille, Muttila, että mie tykkään paljon heistä.

Muttila teki työtä käskettyä. Ja tytöt ilmaisivat äänekkäästi
ihastustaan.

--Hyvä setä, hyvä setä, he sanoivat ja tahtoivat kilvan tarjota hänelle
sulojaan. Hyi, setää! Mitä setä tekee?

Toinen heistä ilmoitti, että hänen täytyi nyt mennä esiintymään.

--Pieni laulu vaan, hän sanoi. Minä tulen heti takaisin.

Mutta Oikarinen ei päästänyt häntä.

--Ei sinun nyt sovi mennä, huomautti hän. Sano hänelle, Muttila, että
mie annan viismarkkasen emännälle.

Emäntä tuli, sai lasinsa ja viismarkkasensa. Vilkutti silmää tytöille,
tytöt hänelle, ja lopuksi he kaikki iskivät silmää Oikariselle. Tuossa
saalis, näyttivät he ajattelevan. Tuossa kukko, joka vielä ennen
aamunkoittoa munii kultaisia munia meille.

Mutta tytöt olivat tehneet laskelmansa Oikarisen tahtoa
kuulustelematta.

--En mie näitä tässä jaksa kauan pitää, hän virkahti äkkiä ja lykkäsi
tytöt polviltaan. Ota sie, Muttila! Mie tahdon juoda kanss' vähän
pommeria.

Tytöt osoittivat suurta tyytymättömyyttä, mutta alistuivat kohtaloonsa.
Pitivät nähtävästi sen jonakin ohimenevänä oikkuna sedältä.

--Mie olen saanut näistä tarpeeni, kääntyi Oikarinen Johanneksen
puoleen puhumaan. Kippis! Mitenkä se oli? Eikö me oltu ennen veljet
tohtorin kanssa?

--Ollaan vieläkin, hymyili Johannes.

--Sitähän miekin! Kun ei ole tavattu niin pitkiin aikoihin ja kun
siusta on tällä välin niin kuuluisa mies tullut...

--Jaa, kuinka kuuluisa? kysyi Johannes.

--Edusmies ja muuta. Mutta anna sie palttua sille sosialismille! Vaikka
voi se olla ahvääriä sekin, lisäsi hän sitten tuttavallisella,
keskinäisellä ymmärryksellä.

--Huonoa ahvääriä, väitti Johannes.

--Ka, tietysti, myönsi Oikarinen. Mut sen selästä voi hypätä paremman
ahväärin selkään. Etkö hypännekin? lisäsi hän, jälleen silmiään
hyväntahtoisesti siristäen.

--Niin, minäkö? hymähti Johannes. Mihinkäpä minä hyppäisin?

Oikarinen katsoi hetken leikillisen tutkivasti häneen. Sitten kun
Johannes ei näyttänyt ymmärtävän hänen leikkiään, vetäisi hänkin suunsa
vakavaksi.

--Ka niin, mitäpä niistä, hän sanoi. Puhuivat vain siellä
Helsingissä...

--Mitä puhuivat? kysyi Johannes.

Oikarinen katsoi varovasti ympärilleen. Ei näyttänyt olevan vaaraa
Muttilasta eikä Topi Huotarista.

--Että siusta tulisi rokuristi, kuiskasi hän sitten.

--Prokuristi?

Johannes katsoi häneen hämmästyneenä.

--Tai tuota, konttoripäällikkö. Miten minä sanoin? Siihen, siihenpähän
Rabbingin konttoriin!

--Rabbingin!

Johannes ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa tälle jutulle. Mutta
hän tahtoi kuulla enemmän.

--Mitähän vuorineuvos minulta! lausui hän sentähden, luoden ikäänkuin
ujostuneena alas silmäluomensa.

Oikarinen innostui. Se oli noita vuorineuvoksen tavallisia
neronleimauksia. Tietysti saattoi olla ensi silmäyksellä
hämmästyttävää, että juuri Johannes...

--Minä itse olen enimmän hämmästynyt, selitti Johannes.

--Sie, veitikka!

Oikarinen löi häntä tuttavallisesti olalle. Aivan kuin olisi tahtonut
sanoa: peijooni, olet sie aika ahväärimies!

--Paikka on hyvä. Siihen olisi kyllä ollut paljon pyrkijöitä, lisäsi
hän. Mutta Rabbingilla on aina oma päänsä. Se osaa, se!

--Mikähän neronleimaus tässä nyt sitten on? tiedusti Johannes.

Ka, asia oli aivan selvä, selitti Oikarinen. Johannes oli sosialismin
merkkimiehiä. Sitäpaitsi sen harvoja oppi-arvoja saavuttaneita
edustajia. Mikä oli sen luonnollisempaa kuin että Rabbing, joka oli
samalla tapaa jo monta kiivasta sosialistia kesyttänyt, nyt oli iskenyt
silmänsä häneen? Johannes oli tohtori, ei sopinut tarjota vähäpätöistä
paikkaa hänelle.

--Eikä hänen vaalinsa ole hulluimpaan mieheen osunutkaan, lisäsi
Oikarinen, nyykäyttäen hänelle päätään rohkaisevasti. Kippis! Mie olen
aina tykännyt paljon siusta.

Johanneksen korvat olivat kuumenneet.

Mikä lemmon juttu tämä oli, joka hänelle näin äkki-arvaamatta ja näin
oudossa paikassa syötettiin? Tiesivätkö muut siitä? Kuka oli sen pannut
liikkeelle? Mitä tuon jutun takana piili? Oliko tarkoitus pilkata häntä
tai tappaa hänet julkisena henkilönä?

Oli asianlaita miten tahansa, sen takana ei voinut piillä mitään hyvää.
Ja hän päätti itsekseen heti kirjoittaa Helsinkiin ja ottaa selon
siitä.

Mutta ääneen hän sanoi:

--Sinä kuulit sen Helsingissä? Tietävätköhän monet siitä?

--Ka, kuuluu se seisoneen jo sosialistisissa sanomalehdissäkin, selitti
Oikarinen.

Morjens, ajatteli Johannes. Tuli on silloin pantu kulkemaan, kipinä
kiertämään. Siis siinä leirissä ainakin minä mahdan olla kuollut mies
tätä nykyä.

--Vai niin, hän sanoi jyrkästi. Ikävä kyllä, siinä ei ole perää
vähintäkään.

Oikarinen katsoi epäuskoisesti häneen.

--Sie aiot pysyä sosialistina? virkahti hän keveästi. Ka, ei miulla
mitään sosialismiakaan vastaan ole. Pahemmat ne on nuo osuuskaupat!

Hän puolestaan ei sekoittanut politiikkaa ahvääreihinsä, kertoi hän.
Hän möi jokaiselle, joka vain tahtoi ostaa häneltä. Toista oli
vuorineuvos Rabbingin laita! Hänellä oli aina suuret näköalat, laajat
tarkoitusperät.

--Mie olenkin vain tällainen kamasaksa, nauroi hän.

Johannes ei vastannut mitään. Kummat ajatukset kiertelivät hänen
aivoissaan.

Mutta Oikarinen oli jo kyllästynyt tähän paikkaan.

--Myö mennään nyt! sanoi hän. Muttila, hoida sie lasku käsikassastasi.

Tytöt hätääntyivät ja yrittivät yhteisvoimin pidättää häntä. Mutta
Oikarinen oli järkähtämätön.

--Muttila, virkahti hän, sano niille, että meillä on muita asioita.
Taikka jos tahtovat välttämättä tavata meitä, niin tulkoot sitten
huomen-illalla hotelliin.

He pääsivät pois hädin tuskin.

Kadulle tultua sanoi Johannes hyvästit heille. Hän tahtoi mennä kotiin.
Nyt hän oli yhtä järkähtämätön.




13.


Seuraava päivä oli sunnuntai. Heti Johanneksen tultua aamiaiselta,
käytiin häntä kutsumassa emännän puolelle, missä Trudchenin kihlajaisia
vietettiin.

Läsnä oli vain eräitä sukulaisia ja suvun läheisimpiä ystäviä.
Yksinkertaista, porvarillista väkeä, jonka seurassa Johannes viihtyi
erinomaisesti. Miehet puhuivat politiikkaa, kotimaista ja ulkomaista.
Myöskin Suomen kysymystä kosketeltiin ja Johannes sai tehdä
juurtajaksain siitä selkoa heille.

--Niin, aivan oikein, virkahti eräs kuulijoista, pienen olutpaikan
isäntä. Tietysti te tahdotte tulla saksalaisiksi. Koko maailman täytyy
tulla saksalaiseksi.

Se oli esitelmän tulos.

Naiset kuuntelivat päältä ja maiskuttelivat sokerileivoksiaan.
Trudchen, joka oli yleisen huomion esineenä, kantoi hetken merkityksen
miellyttävällä arvokkaisuudella. Sama ei oikein tahtonut onnistua hänen
sulhaselleen. Tämä punastui vähäväliä tuiki tarpeettomasti, ei sanonut
mitään, siirteli jalkojaan ja kaasi viinilasinsa valkealle
pöytäliinalle.

Kesken kestiä soi ovikello. Trudchen meni avaamaan ja palasi takaisin
ilmoittaen, että eräs herra tahtoi tavata tohtoria.

Topi se oli. Johannes ohjasi hänet huoneeseensa.

--No, kuinkas teidän iltanne päättyi? hän kysäisi iloisesti. »Rattoisaa
mielialaa jatkui pikkutunneille saakka?» kuten se sanomalehdissä
kuuluu.

Topi oli istunut sohvankulmaan. Hitaasti ja haparoivalla äänellä hän
sopersi sanan kerrassaan. Niin, oli ollut hauskaa. Muttila oli kaikkien
hämmästykseksi tarjoutunut viimeiset pirakat maksamaan. Hän oli saanut
uuden, suuren rintakuvatilauksen nimittäin.

--Nyt ymmärrän minä hänen salaperäisen hymynsä, virkahti Johannes. Kuka
tilaa häneltä rintakuvan?

--Vuorineuvos Rabbing.

Aina tuo sama nimi! Sehän rupesi olemaan jo liian mystillistä. Oliko
tuo mies todellakin joka paikassa läsnä-oleva? Liikkuiko hän kuin
jumalan henki vetten yllä?

--Muttila oli tietysti myös saanut sähkösanoman? hymähti Johannes. Vai
onko vuorineuvos ehkä jo saapunut Berliniin?

Topi ei vastannut. Johannes katsoi häneen ja huomasi nyt vasta, kuinka
kalmankalpea hän oli.

Onpa poika tainnut viettää perusteellisesti eilisiltansa, ajatteli hän.

Mutta sitten katsoi hän jälleen, säikähti ja nousi ylös. Hän oli nähnyt
selvään Topin alasluotujen silmäluomien alta pusertuvan esiin
kyyneleitä.

Aivan oikein, Topi itki. Mitä tämä oli?

--Mies, kuinka sinun laitasi on? kysyi Johannes. Pää? Hermot? Vai onko
sinulle tapahtunut jotakin ikävää?

Topi kamppaili värähtelevin huulin vasten sisällistä mielenkuohuaan.

--Niin, sanoi hän sitten vaikeasti, minulle on tapahtunut jotakin
ikävää.

--Mitä? Joku tapaturma? Olethan tuossa toki? Hukannut rahaa? Suuria
summia? Häh?

Topi ei vastannut, vaan nojasi pään kätensä varaan ikäänkuin tahtoen
koota ajatuksiaan. Nähtävästi hän etsi muotoa, miten ilmoittaisi
asiansa Johannekselle.

--Suo anteeksi, hän sanoi, minun pääni on aivan sekaisin. En ole koko
yöhön nukkunut. Sitten se kävi liian hirveäksi. Minun _täytyi_ saada
tavata sinua.

--Mutta mitä Herran nimessä on sitten tapahtunut? kysyi Johannes, nyt
jo vakavasti huolestuneena. Ikäviä uutisia kotimaasta? Lapsi
sairastunut?

--Ei, ei...

--Vaimosi?

Johannes alensi vaistomaisesti ääntään.

Hän muisti, että Topi oli jotakin maininnut hänelle vaimonsa
lähestyvästä synnytyksestä. Olisiko se jo tapahtunut? Lapsi kuollut?
Vaimo?

--Niin, sanoi Topi äkkiä aivan kovalla ja kirkkaalla äänellä. Hän on
pettänyt minut.

--Kuka?

Johannes ei tahtonut uskoa korviaan.

--Vaimoni. Hän on pettänyt minut. Hän on pettänyt jo kauan minua. Ja
lapsi, joka syntyy, ei ole minun lapseni.

Topi tuijotti eteensä, kasvoillaan ilme, joka kauhistutti Johannesta.
Oliko tuo Topi? Oliko Topi tullut hulluksi? Saanut jonkun äkillisen
taudinkohtauksen?

--Ei sinun lapsesi? pääsi Johannekselta melkein parahtaen.

--Ei, vastasi Topi samalla hirvittävällä, jähmettyneellä tyyneydellä.
Hän ilmoittaa itse siitä minulle. Se on lopussa. Kaikki on lopussa.

Topi oli noussut ja tullut aivan Johanneksen eteen, joka tahtomattaan
perettyi pari askelta. Mitään sellaista hän ei ollut ikinä nähnyt.
Tuska, joka kuvastui noissa kasvoissa, oli yli-inhimillinen.

--Se on lopussa, toisti Topi, katsoen suoraan silmiin häntä. Kuuletko,
kaikki on lopussa. Minulla ei ole mitään perhettä enää.

Johannes tiesi, mitä nuo sanat merkitsivät Topille. Eihän hänellä ollut
mitään laajempia, yleis-inhimillisempiä harrastuksia. Perhe oli ollut
hänelle kaikki kaikessa. Perhe oli ollut koko hänen maailmansa. Jos se
oli lopussa, se oli maailmanloppu hänelle.

Ja myöskin hänen oma loppunsa. Sillä sen kanssa katkesivat kaikki
oljenkorret häneltä.

Johannes johdatti hänet jälleen istumaan.

--Ystäväni, hän sanoi sitten vakavasti, sinun täytyy nyt ennen kaikkea
olla järkevä. Voihan olla, että erehdyt...

Topi esti jyrkällä kädenliikkeellä hänet jatkamasta.

--Sanoinhan sinulle, että hän itse ilmi-antaa itsensä, virkahti hän.
Tässä on kirje? Tahdotko lukea?

--En, sanoi Johannes päätään pudistaen.

--Hyvä. Siispä luen minä sen sinulle. Sinun _täytyy_ kuunnella.

--Etköhän sen lukemisella liiaksi kiusaa itseäsi, esitti Johannes
varovasti. Sillä arvattavasti sinä sen jo olet itseksesi monta kertaa
lukenut.

--Sata kertaa, tuhat kertaa! Enhän minä ole muuta tehnyt kuin lukenut
tätä kirjettä koko yön. Mutta sinun täytyy tulla vakuutetuksi, että
mikään erehdys ei tässä asiassa ole mahdollinen.

Muutenhan Johannes voi muka luulla häntä humalaiseksi tai
mielipuoleksi. Hän vaati suorastaan vanhan toveruuden nimessä, että
Johannes häntä kuuntelisi.

Mikään ei voinut estää häntä. Hän luki kirjeen.

Vaimo ilmoitti siinä monilla huokauksilla, selityksillä,
itsesoimauksilla ja tuskanparahduksilla, ettei hän enää voinut pettää
Topia. Ei enää tämän viimeisen kirjeen jälkeen, jossa Topi oli
maininnut kotimatkastaan ja valoisista tulevaisuustoiveistaan. Hänen
täytyi sanoa täysi totuus. Ja totuus oli se, että hän jo lähes vuoden
oli ollut uskoton hänelle ja että hän oli rakastanut toista, joka nyt
vuorostaan oli pettänyt hänet.

--Riittää, sanoi Johannes hiljaisesti. Vaimo parka!

Hän kuvitteli mielessään tuon kurjan naisen tilaa, joka nyt orpona,
pettäneenä ja petettynä, istui lapsensa kera autiossa kodissaan. Seinät
syyttivät, katto tahtoi murskata hänet. Mitä hän oli mahtanut
kärsiäkään, ennen kuin hän oli päättänyt ottaa tuon ratkaisevan
askeleen ja tunnustaa kaikki miehelleen.

--Ei riitä, virkahti Topi julmasti. Kuulehan eteenpäin!

Ja hän jatkoi lukemistaan, joka näytti tuottavan tuskallista,
hekumallista huvia hänelle.

Äkkiä hypähti Johannes.

--Kenen sanoit sinä tuon miehen olevan?

Topi luki nimen uudestaan. Se oli hyvinkin tuttu Johannekselle.

--Työnjohtaja Jaakko Jyrkkä, luki Topi. Tässä seisoo niin. Tunnetko
hänet? Onneksi hän ei ole minun tehtaastani.

Josko Johannes tunsi hänet! Olihan Jyrkkä ollut hänen läheisimpiä
puoluetovereitaan. Suuri, musta, rokon-arpinen mies ja kiivas
sosialisti! Hän ei vain voinut ymmärtää, että Jyrkkä...

--Kenties sinä tunnet myös naisen, jonka vuoksi hän on jättänyt
vaimoni? jatkoi Topi järkähtämättömällä, kamalalla tyyneydellä. Hänen
nimensä seisoo täällä alempana. Aura, Aura...

--Aura? kysyi Johannes henkeään pidättäen.

--Aivan oikein, Aura Kylmänen. Niin se oli. Sinä näet, että minun
vaimoni on aivan rehellinen. Hän ei jätä mitään yksityiskohtaa
mainitsematta.

Johannes oli noussut ylös ja mittaili nyt pitkin askelin permantoa.
Ystävän tuska oli häneltä toisen ja läheisemmän vuoksi unohtunut.

--Mutta sehän on mahdotonta, höpisi hän. Sehän on tuiki mahdotonta...

Miksi se muka olisi hänestä niin mahdotonta, sitä ei Johannes ollut
mies tällä hetkellä itselleen selittämään. Hänestä tuntui vain, että
jos tuo oli totta, silloin katkesi hänen viimeinen siteensä siihen
maailmaan, jossa Jaakko Jyrkkä nyt oli niin ehdoton hallitsija. Olihan
Aura suorastaan hänen aatteellinen selkänojansa. Jyrkkä taas oli jo
pitemmän aikaa osoittanut häntä kohtaan ilmeistä vihamielisyyttä.

Topi ei näyttänyt huomaavan ollenkaan ystävänsä liikutusta. Hän luki
yhä edelleen kirjettään, toistaen tärkeimpiä sanoja, alleviivaten
parhaita paikkoja ja käyttäytyen ylimalkaan niinkuin vähämielinen.

Äkkiä pysähtyi Johannes ja loi katseen sohvankulmassa istujaan..
Samassa selvisi hänelle koko tuokiotilan ääretön vakavuus.

--Mehän tulemme molemmat hulluiksi tällä tavalla, hän sanoi, otsaansa
rypistäen. Älä lue enää! Ja hän tempaisi kirjeen nopeasti Topin
kädestä, joka jäi häneen ällistyneellä silmäyksellä katsomaan.

--Minähän olen jo hullu, Topi sanoi sitten hiljaa ja ikäänkuin
anteeksipyytävästi. Aivan hullu. Älä välitä minusta! Mennyttä kalua
minä olen...

Hän painoi jälleen pään käsiinsä. Johannes katsoi hetkisen häneen
keksimättä sanoa mitään.

--Me menemme, virkahti hän sitten päättävästi.

--Minne? kysyi Topi avuttomasti.

--Pois. Jonnekin. Kävelemään. Eihän tätä kestä kenenkään ihmisen
hermot.

Töin tuskin sai Johannes hänet kadulle. Siellä pälkähti hänen päähänsä
jotakin.

--Nyt minä tiedän, mihin me menemme, hän sanoi. Muistatko, missä me
pari päivää sitten istuimme?

Topista oli kaikki samantekevää.

--Pari päivää! sanoi hän väsyneesti kättään kohottaen. Siitähän on
iankaikkisuus.

--Saatpa nyt vain istua oppi-isääsi Strindbergiä vastapäätä, sanoi
Johannes. Sillä nähdäkseni ei sinulle enää ole muuta lääkettä kuin yksi
olemassa.

--Mikä?

--Saada naisrakkautesi naisvihaksi muuttumaan, vastasi Johannes.

Topi loi raukean, surullisen silmäyksen häneen.

--Ja sinulle? kysyi hän sitten.

Johannes ei vastannut enää. Hänelle ei tuosta lääkkeestä olisi tehoa
enää, tiesi hän. Hänen mielikuvansa olivat murtuneet jo nuoruudessa.

Topi oli pysynyt nuorena tähän saakka. Mutta nyt oli hänkin vanheneva
muutamassa vuorokaudessa enemmän kuin koko entisessä elämässään.




14.


Pari tuntia myöhemmin oli Johannes paluumatkalla takaisin kohti omaa
asuntoaan.

Hän oli koettanut lohduttaa Topia niin hyvin kuin oli tainnut ja
saattanut hänet vihdoin hotelliin levähtämään. Topi oli näyttänyt
jonkun verran tyyntyneeltä, mutta Johannes pelkäsi kuitenkin pahinta
hänen puolestaan. Hän tiesi, ettei Topi ikinä voisi tätä tapausta
unohtaa eikä antaa anteeksi vaimolleen. Mitä hän siis oli tekevä?...

Johannes ei uskaltanut jatkaa ajatusjuoksuaan.

Myöskään hänen oma sydämensä ei ollut syttä valkeampi. Topin kohtalo
oli koskenut kovasti häneen, ei oikeastaan jutun itsensä vuoksi, vaan
siihen sekautuneiden henkilöiden. Olivathan. Aura ja Jaakko Jyrkkä
kumpikin omalta kulmaltaan läheisesti hänen ajatusmaailmaansa
koskettaneet. Ja Topi oli epätoivossaan kysynyt häneltä kuin
rikostoverilta:

--Tuoko se nyt on sitä nykyaikaista naissosialismia? Sitä
vuoroviljelystä, jota ne kuuluvat saarnaavan siellä teidän lehdissänne?

Eikä Johannes ollut osannut siihen sanoa mitään. Mitä vastata
epätoivoiselle?

Hän olisi itse tahtonut kysyä sitä ja paljoa muuta noilta molemmilta.
Mutta hän tunsi, ettei hän voisi enää edes heille kirjoittaa. Hänen
viimeiset siteensä entisten puoluetoveriensa kanssa tuntuivat nyt
katkenneen. Hän oli nyt yksinäisempi olento kuin milloinkaan.

Samalla hän muisti jälleen, mitä tukkukauppias Oikarinen oli kertonut
hänelle. Häntä aiottiin pyytää vuorineuvos Rabbingin palvelukseen? Mikä
kohtalon iva! Mutta miks'ei, jos kerran kaikki muu maailma oli mullin
mallin...

Johanneksen huulet vetäytyivät pirulliseen hymyyn, aivan kuin hänelle
joskus näinä päivinä oli tapahtunut Signeä ajatellessaan. Ja silloin
hän muisti aina ne kalpean Natsarealaisen sanat, jotka häntä jo lapsena
olivat kauhistaneet ja joiden valtavan, hirvittävän voiman hän nyt
vasta alkoi ymmärtää:

--Olkaa viattomat kuin kyyhkyset ja kavalat kuin kyykäärmeet, mutisi
hän.

Sekö oli oikea oppi? Sitäkö oli seurattava, jos mieli jotakin saada
aikaan ja toteuttaa maailmassa?

Miksi hän ei voisi mennä Rabbingin palvelukseen? Taata toimeentulonsa,
saada vaikutusvaltaa ja yhteiskunnallista asemaa? Eihän palveluksen
tarvitsisi olla ikuinen. Jäisihän hänelle aikaa vielä senjälkeenkin
harrastaa sosialismia ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen
vapaustaisteluun.

Mutta hänen työnsä. Mutta hänen suuri teoksensa »Suomi tulevaisuuden
valtiona?» Kuinka sen kävisi? Voisiko hän, jos hän kerran tuolla tapaa
olisi sitonut kätensä, kirjoittaa sitä enää vapaan miehen mielellä ja
suoruudella?

Tuskin. Ja sehän näkökanta oli, senhän täytyi olla hänelle ratkaiseva.

Eihän hän voinut olla uskoton työlle, Pyhälle työlle! Jos se usko vain
säilyi hänessä, sai koko muu maailma murtua hänen ympärillään.

Mutta säilyikö se hänessä enää? Tekikö hän enää työtä sillä oikealla
uskonnollisella mielenlaadulla, jolla hän oli sitä ennen tehnyt ja
josta hän myös oli aina itsekseen johtanut menestymisen salaisuuden?

Ei, myöskin työn usko oli hänessä viime päivinä jollakin muotoa
järkähtänyt.

Mutta se oli niin vakava huomio, että se heti tyrehdytti kaiken
yli-ihmisellisen virnistyksen Johanneksen huulilta. Jos niin oli
asianlaita todellakin, sittenhän hänellä ei ollut enää mitään
kiintopistettä maailmassa.

Sittenhän oli kaikki samantekevää. Sittenhän hän jo todellakin oli
kypsä vuorineuvos Rabbingin palvelukseen!

--Ei, ei se voi olla niin, sanoi hän melkein hätäisesti itsekseen.

Mikä olisi hänet niin äkkiä muuttanut? Vai olisiko mädätyksen mato jo
kauan kaivertanut hänen sydäntään?

Sillä olihan tämä mädätystä, selvää mädätystä! Täytyihän ihmisen
johonkin uskoa, täytyihän ihmisellä olla joku itseään korkeampi
päämäärä maailmassa. Olihan uskonnoton ihminen kuin kuollut, kuin
kaatunut puu metsässä. Joko oli tuo kohtalo, jota hän niin usein oli
muissa säälinyt, nyt tullut hänen osakseen?

--Hyvää päivää, herra tohtori, kuuli hän samalla syvän, miehekkään
äänen lähellään virkahtavan. Te pidätte täällä puheharjoituksia
itseksenne?

--Minäkö?

Johannes katsoi hämmästyneenä ympärilleen ja typertyi vielä enemmän.
Vapaaherra Carp seisoi hänen edessään.

Huomaamattaan hän oli kävellyt Brandenburgin portista ulos ja jatkanut
matkaansa kauas pitkin erästä syrjäistä puistokäytävää. Nähtävästi hän
oli jälleen seurannut pahaa tapaansa ja puhunut ääneen itsekseen.

--Anteeksi, sopersi hän, temmaten hatun päästään. Minä kuljin niin
mietteissäni ... minä en huomannut ollenkaan...

Vapaaherra Carp puristi hänen kättään sydämellisesti.

--Ymmärrän, ymmärrän kovin hyvin, nauroi hän. Kun on elänyt kauan yksin
ja vieraissa kaupungeissa...

Johannes heitti kiitollisen silmäyksen häneen. Siinä mies, jolle ei
tarvinnut mitään selittää. Siinä mies, joka kenties hänetkin
ymmärtäisi, jos hän vain rohkenisi uskoa hänelle nykyiset
ristiriitaiset mielenmyrskynsä.

Hän tunsi sydämensä heti keventyvän. Vapaaherran ystävälliset,
avomieliset silmät paistoivat kuin aurinko hänen pimeyteensä.

--Milloin vapaaherra on saapunut Berliniin? hän kysyi.

--Eilen, eilen-illalla, selitti vapaaherra. Hyvä, että tapasin teidät.
Minun olisi kuitenkin täytynyt hakea tiedät käsiini.

--Minut?

Johannes tunsi punastuvansa pelkästä mielihyvästä. Tämä oli tuttavuus,
jonka hän aina oli asettanut kovin korkealle elämässään.

Kerrankin mies, jota voi kunnioittaa! Kerrankin mies, jolla oli selvä
suunta ja suuret ihanteelliset tarkoitusperät.

Ellei hän vain olisi ollut tuon kirotun vuorineuvoksen palveluksessa...

Ja samalla jysähti Johanneksen aivoihin, että vapaaherra Carp tietysti
oli myöskin matkustanut tänne tapaamaan vuorineuvos Rabbingia. Saanut
sähkösanoman, totellut taikasanaa. Aivan kuin Topi, aivan kuin
kuvanveistäjä Muttila tai tukkukauppias Oikarinen.

Kaikki, kaikki he olivat samanlaisia! Kaikki he olivat mammonan orjia,
kaikki tanssivat tuon kultaisen vasikan ympärillä!

Kaikki muut, paitsi ei hän itse vielä. Ei vielä nyt, mutta kenties jo
huomisesta.

Tuo ajatus oli käynyt kuin jäinen virta läpi hänen aivojensa. Ja hän
kysyi karskilla, häikäilemättömällä äänellä, joka kokonaan poikkesi
hänen äskeisestä, ujosta ja hapuilevasta tavastaan:

--Asia koskee vuorineuvos Rabbingia, eikö totta?

--Ah, te tiedätte siitä jo? Niin, tuo uutinen oli tietysti
ennen-aikainen...

Se oli ollut, kuten Johannes oli arvannutkin, Johanneksen vihollisten
julkaisema. Mutta muuten oli asiassa perä. Vapaaherra Carp oli tavannut
Rabbingin ennen lähtöään Helsingistä ja Rabbing oli jättänyt koko jutun
hänelle, Johanneksen vanhana ystävänä ja suosijana, järjestettäväksi.
Paikka oli valmis, ja oli siihen astuttava ennen kesää. Ellei
Johanneksella nimittäin ollut mitään tarjottuja ehtoja vastaan
muistuttamista?

Vapaaherra Carp selitti kaikki muutamassa silmänräpäyksessä hänelle.

Johannes katsoi häneen kuin kummitukseen. Siinäkö se oli? Noinko se
vain kävi? Noinko sitä järjestettiin? Noinko sitä korkeammissa
piireissä köyhien ihmisten elämän-urat ja kohtalot päätettiin?

--Ymmärrän, että te tahdotte miettimis-aikaa, virkahti vapaaherra Carp,
kun Johannes ei vieläkään vastannut mitään. Se sopii.

Ja vapaaherra Carp selitti samalla sujuvalla puhetaidolla, jonka
Johannes niin hyvin tunsi kotiopettaja-ajoiltaan ja sittemmin
Eduskunnan istunnoista, että kaikki kävi aivan erinomaisesti. Hän oli
nyt matkalla Wiesbadeniin, josta hän palajaisi takaisin toukokuun viime
päivinä. Johannes voisi varmuuteen tultuaan joko kirjoittaa hänelle
sinne tai odottaa häntä täällä. Vuorineuvos Rabbing saapuisi
huomenaamulla kaupunkiin, Johannes voisi silloin tavata hänet ja sopia
alustavasti hänen kanssaan asiasta.

Eikä Johannes vieläkään vastannut mitään. Hän vain tuijotti
vapaaherraan. Hän olisi tahtonut katsoa tuon vanhan diplomaatin
sydämeen.

Tarkoittiko tuo ystävällisen näköinen, harmaapartainen herra, jonka
perheessä hän oli nuoruutensa ensimmäiset kohtalorikkaat vuodet
viettänyt, tällä hetkellä hänen onneaan vai turmiotaan? Oliko tuon
ehdotuksen takana jotakin vielä kummallisempaa kuin tuo itsessään jo
suuri kumma hänelle, että häntä pidettiin näin tärkeänä henkilönä?
Tahdottiinko hänelle pahaa vai hyvää? Aiottiinko hänet johtaa
pimeydestä valkeuteen vai päinvastoin?

Työn orja hän oli ollut ikänsä. Oliko tarkoitus vapauttaa hänet vai
saattaa vielä vaikeampaan, tuskallisempaan orjuuteen?

»Raha on valtaa!» kuuli hän erään epämääräisen äänen, jonka alkuperää
hän ei nyt ehtinyt etsiskelemään, soinnahtavan korvissaan. »Työ on
valtaa!» teki hänen mielensä ärjäistä takaisin sille. Mutta hän ei
voinut, sillä hän ei olisi uskonut enää omia sanojaan.

Eikä vapaaherra Carpin kasvoista näkynyt mitään muuta kuin pelkkää
arvokasta, päivänpaisteista herttaisuutta.

--Niin, sanoi Johannes lopuksi. Täytyy miettiä asiaa.

He olivat istuneet puiston penkillä, erään pienen lammikon rannalla,
jossa oli rauhallista keskustella. Vapaaherra Carp nousi nyt ja ojensi
kätensä hänelle.

--Oikein, sanoi hän reippaalla, miehekkäällä tavallaan. Tärkeitä
asioita ei ole kevytmielisesti päätettävä.

Mutta nyt hänen oli nälkä, lisäsi hän sitten leikillisesti. Ja jos
Johannes tahtoi tehdä hänelle mieliksi, hän seuraisi nyt vapaaherran
vieraana päivällisille.

--Myöskin viiniä ja nuorta, miellyttävää naisseuraa tarjotaan, hymyili
vapaaherra. Ah, sehän on totta, tohtorihan on jo tavannut heidät.

Hänen tyttärensä oli kertonut siitä. Ja hän pyysi nyt kiittää
Johannesta ystävällisestä ritarillisuudesta, jota tämä oli hänen
tyttärelleen ja Irenelle osoittanut.

Johannes kumarsi.

--Tässä tapauksessa se todellakaan ei ollut mikään uhraus minulta,
lausui hän kohteliaasti. Arvoisat naiset ovat siis vielä Berlinissä?

--Kyllä, vastasi vapaaherra.

Ja hän lisäsi vielä hilpeästi, että hän toivoi heidän jääneen tänne
todellakin vanhan isänsä vuoksi, kuten he olivat sanoneet, eikä esim.
eräiden sivuvaikuttimien.

Näin sanoessaan hän katsoi leikillisesti Johannekseen, joka tunsi
jälleen punastuvansa. Oliko Signe ehkä kertonut jotakin? Tiesikö
vapaaherra ehkä, mitä kaikkea hänen tyttärensä joskus oli merkinnyt
Johannekselle?

--»Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang», hyräili vapaaherra ja pisti
käsivartensa Johanneksen kainaloon. Naiset odottavat. Meidän on
kiirehdittävä, ellei meidän mieli nähdä heitä suuttuneina.

Hänkin sanoi halanneensa yksinäisyyttä ja tulleensa senvuoksi puistoon
kävelemään. Hänelläkin oli nimittäin miettimistä jotakin. Hänen täytyi
vielä tänä iltana kirjoittaa loppulause erääsen artikkeliinsa, jonka
hän oli jo aikoja sitten luvannut johonkin ranskalaiseen
aikakauskirjaan. Kirjoitus kosketteli Suomen valtio-oikeudellista
asemaa.

Johannes onnitteli häntä väsähtymättömistä työvoimista, joita hän
edelleen niin suurella auliudella käytti isänmaan palvelukseen.

Vapaaherra hymyili.

--Jumalan kiitos, sanoi hän, että meillä on työtä ja että meillä on
isänmaa. Mitä me muuten olisimme?

Tahdosta kaikki riippui, lisäsi hän. Voimat tulivat kyllä itsestään.

Eikä Johannes voinut olla muistamatta omaa synkkää, puskupäistä
työtapaansa tuota valoisaa, sopusointuista puhetta kuullessaan.

Hän tiesi valiokunta-kokemuksistaan, että vapaaherra Carp sekä teki
työtä että pystyi työhön, vaikka kaikki näytti valmistuvan kuin
leikillä häneltä. Ei työ eikä ikä näyttänyt häntä vähääkään
painostavan. Päinvastoin kävi hänen otsansa vain sitä kirkkaammaksi ja
hänen olentonsa sitä keveämmäksi, mitä enemmän julkiset toimet hänelle
vaivaa ja työtaakkaa kasasivat. Kuitenkaan hän ei laiminlyönyt myöskään
iloisen seura-elämän nautintoja.

Hän näytti ehtivän kaikkeen ja häneltä näytti riittävän aikaa kaikkeen.
Ja työ näytti olevan siunaus eikä kirous hänelle.

Mutta hänen ei ole koskaan tarvinnutkaan olla työn orja, ajatteli
Johannes sisällisellä katkeruudella. Hänen ei ole koskaan tarvinnut
itseään työllä ylenmäärin rasittaa. Siksi on säilynyt työn ilo hänelle.
Ja eikö se säilyisi kaikille, jos kaikki kasvaisivat yhtä onnellisissa
olosuhteissa?

Kaikille muille, paitsi ei minulle, ajatteli hän taas. Sillä eihän työn
orjuus ole ollut minulle vain ulkonaisten olosuhteiden tyrkyttämä.

Sisältäpäin se oli tullut, sisältäpäin painostanut. Olisi hän
vähemmälläkin elänyt. Mutta hän ei ollut osannut tehdä muuta kuin
työtä. Mikään ei ollut häntä maailmassa huvittanut.

Työ ei ollut koskaan ollut hänelle ilo, vaan intohimo. Niin se oli.

Siksi se oli hänet niin perinpohjin orjakseen lannistanut. Siksi se
oli imenyt kaiken hänen mielenkiintonsa ja ollut usein tehdä, ei
yli-ihmistä, vaan epä-ihmisen hänestä. Sellaisen, joka ei nähnyt
mitään, ei kuullut mitään muuta kuin työtään. Joka kulki läpi elämän
kuin umpisokea, mistään nauttimatta, mistään kärsimättä, vaikka hänen
edessään olisivat kaikki helvetin kuilut ja taivaan ihanuudet auenneet.

Johannes oikein mielessään sätti itseään, että hän oli elänyt
kolmenkymmenen vanhaksi eikä ollut vielä tuon verta omasta onnestaan
ymmärtänyt.

Onni ei ollut valtaa, vaan vapautta, päätteli hän itsekseen. Ja jos
hänestä mieli koskaan tulla onnellinen mies, hänen oli vapauduttava
tästä intohimostaan.

Jos hän siitä pääsisi, hän heräisi kuin pahasta painajaisesta!

--Te väitätte? kuuli hän vapaaherran äänen vierellään soinnahtavan.
Minun mielestäni taas...

He olivat keskustelleet nykyisistä ajoista Suomessa ja uhkaavasta
taantumuksesta. Ja Johannes oli väittänyt, ettei suomalaisilla kenties
ollut tarpeeksi ihanteellisuutta kestääkseen tässä uudessa,
epätasaisessa taistelussa Venäjän virkavallan kanssa.

--Päinvastoin, juuri päinvastoin, väitti vapaaherra. Meillä on nyt
suuremmat mahdollisuudet onnistua kuin koskaan ennen, sillä meistä
alkaa vähitellen tulla realisteja.

--Realismin kannalta on meidän asiamme heti kadotettu, väitti Johannes.

--Realismi palvelijana, idealismi isäntänä, hymyili vapaaherra. Niin me
voitamme. Ja kiitos olkoon sosialismin, me olemme heränneet huomaamaan
aineellisten arvojen merkityksen myöskin valtiollisessa elämässä.

Vapaaherra kehitteli edelleen ajatustaan. Ennen oli taisteltu aatteilla
ja lakipykälillä. Nyt oli taisteltava rahalla. Suomen entinen taistelu
oli ollut oikeustaistelua. Tämä, joka nyt uhkasi, oli oleva kotimaisen
kaupan, teollisuuden, maanviljelyksen, karjanhoidon ja kaikkien
kansallisten elin-ehtojen ottelua vasten päälletunkevaa vihollista.

Ahaa, ajatteli Johannes. Kuuluuko se niin? »Viattomat kuin kyyhkyset ja
kavalat kuin kyykäärmeet.» Eikö se ollut hänenkin oppiaan?

Eikä hän voinut olla itsekseen hymyilemättä. Tuota oppia, josta hän
aina oli ponnistellut pois päästäksensä, saarnasi nyt hänelle,
sosialistille ja radikaalille ajattelijalle, vanha, harmaapartainen
mies, jota hän isänmaan suuressa kysymyksessä oli tottunut melkein
poliittisena trubaduurina pitämään!

Hän oli mahtanut olla liian kauan poissa kotimaastaan. Oliko ajan
aatteiden tuuliviiri sillä välin näin ympäri käännähtänyt?




15.


Päivällisillä, jotka syötiin musiikin soidessa, erään hienon,
keskikaupunkilaisen hotellin sisäterassilla, esiintyi vapaaherra Carp
mitä hilpeimpänä seuramiehenä. Vain viattomia sanaleikkejä, vain
pieniä, keveitä sukkeluuksia ja vuoropuhelun lomaan somasti
siroitettuja kaskuja, joita hän kertoi mestarillisesti.

Ei sanaakaan politiikasta. Ei mitään vakavia, ikäviä eikä
ruuansulatusta häiritseviä asioita.

Johannes ei voinut olla sydämestään ihailematta tuon miehen
joustavuutta. Mikä gentlemanni! Mikä miellyttävä seurakumppani! Ja
kuinka kaikki häneltä sujui ja solui kuin itsestään!

Noin hänkin olisi tahtonut nauraa, noin pakista. Mutta hän ei voinut.
Tämän sähkö-auringon säteillessä hän tunsi oman vähänkin
seuratottumuksensa kokonaan himmenevän.

Signeen hän tuskin tohti katsahtaakaan. Hän kohdisti sensijaan koko
huomionsa Ireneen, joka ei ollenkaan näyttänyt tuosta pahastuvan.

Johannes ei ollut ollenkaan tavannut heitä tuon päivän jälkeen, jolloin
hän oli saanut Signen kirjeen. Jotakin outoa oli tullut heihin. Signe
puhui melkein yhtä vähän kuin Johanneskin ja vältti katsoa silmiin
häntä. Irene taas oli vilkas ja iloinen ja loi joskus salavihkaa
Johannekseen pitkiä, tutkivia silmäyksiä.

Mitä se oli? Johannes tunsi ilmassa jotakin outoa, mutta ei voinut sitä
itselleen selittää.

Äkkiä hän kuuli Signen sanovan isälleen:

--He rakastavat toisiaan, he kaksi.

Johannes kohotti katseensa tyrmistyneenä ja näki Signen viittaavan
häntä ja Ireneä kahvelillaan.

--Niin, nyykäytti vapaaherra päätään rauhallisesti. Sinä olet kertonut
siitä minulle.

--Niin, mutta he ovat jo kihloissa. Etkö usko?

--Mielelläni, vastasi vapaaherra jälleen. Mikään ei olisi minusta sen
luonnollisempaa.

Johannes ei tahtonut uskoa omia korviaan. Mitä lempoa? Oliko hän
kihloissa? Oliko hän Ireneen rakastunut? Kuka sitä sanoi? Signekö,
jolle hän vasta muutamia päiviä sitten juuri oli tehnyt oman
epäonnistuneen rakkaudentunnustuksensa!

--Sanotko _sinä_ niin? kuuli hän Signen jälleen virkahtavan isälleen.
Sanotko _sinä_ niin? Sinä soisit sen siis mielelläsi?

--Kyllä, muhoili partaansa vapaaherra. Mielestäni he sopisivat
erinomaisesti toisilleen.

Johannes luuli tulevansa hulluksi. Mitä tämä oli oikeastaan? Tehtiinkö
hänestä jälleen pilkkaa vai oliko Signe ymmärryksensä kadottanut?

Hän katsahti kuin apua etsivä ympärilleen. Signe oli puhunut niin
äänekkäästi, että Irenen oli täytynyt kuulla hänen sanansa. Mutta Irene
hymyili vain yhtä tyynesti ja viehättävästi kuin ennenkin, siirtämättä
ollenkaan pois kuutamoista silmäpariaan, johon Johannes upotti oman
tuijottavan, sekasortoisen kysymyksensä.

Päinvastoin näytti hänen huulensa kaartuvan kuin valmiisen, kypsyvään
suudelmaan.

Musiikki pauhasi. Signe ja vapaaherra keskustelivat edelleen,
jälkimmäinen aina välillä vilaisten heihin herttaisesti ja
suojelevasti.

Asioidentila kävi Johannekselle sietämättömäksi. Hän kääntyi
päättävästi Irenen puoleen.

--Onko teidän serkkunne kertonut teille jotakin? hän kysyi.

--Kyllä, kuiskasi Irene ja loi katseensa alas.

Nyt teki Johanneksen mieli hävitä maan rakoon.

--_Mitä_ hän on kertonut teille? kivahti hän. Kaikki ne tuhmuudet,
jotka minä tuona iltana tulin hänelle sanoneeksi?

--Kaikki.

--Ja te? Mitäs _te_ siihen sanotte?

Johanneksen oli vaikea enää itseään pidättää. Hän melkein huusi julki
nuo sanat.

Olihan Signe hänen mielestään käyttäytynyt tuiki sopimattomasti! Olihan
se aivan häpeämätöntä! Paljastaa hänen sydämensä herkimmät salaisuudet!
Ja uskotella sitten vielä isälleen, että Johannes oli kihloissa hänen
serkkunsa kanssa!

Oliko kummempaa kuultu? Mutta Signe oli saapa sen vielä maksaa, totta
totisesti!

Irene ei vastannut aluksi mitään. Hän loi vain suuren, kimaltelevan
katseen Johannekseen, jonka hyväilevän vaikutuksen tämä tunsi kiertävän
päätään kuin siunauksen.

--Niin, minäkö? virkahti hän sitten hiljaa. En minä mitään ajattele.

Johanneksen täytyi hymyillä vasten tahtoaan.

Se oli totta! Tuon hän oli kokonaan unohtanut. Eihän eskimo mitään
ajatellut.

Mutta tuo toinen! Tuo ajatteli nähtävästi liiankin paljon. Jumala ties
minkä verkon hän oli tästä kutonut jo?

Heti kun jälkiruoka oli syöty, nousi vapaaherra.

--Anteeksi, sanoi hän, pistäydyn hetkiseksi hotellin
kirjoitushuoneesen. Tulen pian takaisin. Te voitte varsin hyvin jäädä
tänne kahvia juomaan.

Ja hän selitti hymyillen Johannekselle, että hänen täytyi päättää
artikkelinsa, jos sen mieli ehtiä vielä tämän illan postiin.
Johanneksen taas oli luvattava, ettei hän poistuisi sillä aikaa.

--Isä, odota, minä tulen mukaan, virkahti Signe. Sillä nyt on minulla
kirje kirjoitettava.

Viimeiset sanat hän lausui erikoisella äänenpainolla Johannekseen ja
Ireneen päin ikäänkuin hän olisi tahtonut vartavasten muistuttaa heitä
tuosta illasta, jolloin Irene oli saman syyn takia jättänyt heidät
kahden kesken.

Tämä oli Johannekselle jo liikaa.

--Anteeksi, sanoi hän, nousten nopeasti pöydästä ja Signen jälkeen
kiirehtien. Neiti, te unohditte jotakin.

--Mitä?

--Tämän, sanoi Johannes ja ojensi pienen paperipalasen hänelle.

Se oli sama, jolle Signe tuolla edellisellä kerralla oli kirjoittanut,
ettei Johannes tulisi kauppojaan katumaan, jos hän jäisi heidän
seuraansa. Johannes oli kätkenyt sen taskuunsa ja nyt äkkiä muistanut
sen.

--Kiitos, sanoi Signe ja otti paperin. Se lupaus oli tehty hyvässä
tarkoituksessa.

He seisoivat keskellä käytävää ja katsoivat suoraan silmiin toisiansa.

Ihmisiä tuli ja meni. Viinurit lensivät, musiikki pauhasi, ihmis-äänet
sorisivat, veitset ja kahvelit kilisivät heidän ympärillään.

Johannes ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän katsoi vain noiden
kahden silmän tummaan salaisuuteen, jonka hän tahtoi nyt, juuri nyt,
tässä tuokiossa, hurjasti ja väkivaltaisesti selvittää.

--Niin, sanoi hän hitaasti ja katkerasti. Te saitte seikkailunne. Mutta
minä? Mitä minä sain?

--Hänet, sanoi Signe, viitaten päällään sinne päin, missä Irene istui.
Mutta menkää! Hän odottaa. Enemmän toiste.

--Milloin?

--Sitten, sitten ... Sitten kun te olette kosinut häntä.

Signe sanoi viimeiset sanat hätäisellä, pistävällä äänenpainolla, joka
katkaisi Johanneksen viimeisenkin järjenjuoksun.

Hän tarttui Signeä kädestä kiinni ja sopersi:

--Mitä te sanotte? Mitä te tarkoitatte...?

Signe melkein tempasi kätensä pois. Hänen silmänsä leimahtivat ja hänen
äänensä helähti kuin teräsjousi, kun hän sanoi:

--Menkää! Sillä _häntä_ te rakastatte ettekä minua. Luuletteko, etten
minä ole ensi hetkestä nähnyt sitä?

Samassa livahti hän kuin sisilisko ulos samasta ovesta, josta hänen
isänsä juuri oli mennyt.

Hän oli hyvin ampunut vasamansa.

Johannes palasi horjuvin polvin paikalleen. Nyt hän vasta olikin
sisällisessä sekasorrossa. Nyt vasta kiehui ja kihisi hänen aivoissaan.

Ehkä Signe oli hyvinkin oikeassa? Mutta silloinhan hän, Johannes, vasta
olikin oikea tomppeli, joka ei tuntenut edes sen vertaa itseään, että
olisi tiennyt, ketä hän rakasti oikein!

Taikka oli Signe väärässä? Mutta uskoiko hän itse todellakin, mitä hän
oli sanonut? Vai oliko hän lingonnut nuo sanat vain päästäkseen
Johanneksesta ja katkaistakseen kaikki viimeisetkin langat heidän
väliltään.

Irene ei näyttänyt mitään huomanneen.

--Te annoitte jonkun paperin hänelle? kysyi hän tyynesti, hymyillen
kirkasta, peilailevaa hymyään.

--Niin, vastasi Johannes hajamielisesti. Se oli vain eräs vanha
velkasitoumus.

--Entisiltä ajoilta? kysyi Irene vielä, luoden pitkän, veitikkamaisen
katseen häneen.

--Niin, entisiltä ajoilta. Se oli jo molemmin puolin suoritettu.

Johannes tunsi jälleen Irenen pitkän, hyväilevän katseen kiertävän
kulmiaan kuin siunauksen.

Mitä tämä oli oikeastaan? ajatteli hän.

Kertoihan tuo katse rakkautta? Tulkitsihan tuo ilme lämmintä, ääretöntä
antautumusta, joka herpaisi hänen sielunsa ja kietoi kuin pumpuliin
koko hänen olentonsa?

Vai eikö hän enää tiennyt mitään, ymmärtänyt mitään? Täytyihän tuon
olla rakkautta! Vai oliko hänkin jo kuin Niniven lapsi, joka ei osannut
enää oikeata kättä vasemmasta erottaa?

Hän koetti tyyntyä. Joi kahvikuppinsa, sytytti sikarin, nojasi päänsä
käden varaan ja katsoi vakavasti Ireneen.

--Ettekö tahtoisi olla hyvä, sanoi hän sitten aivan kiltisti, ja kertoa
sanasta sanaan, mitä serkkunne on puhunut teille?

--En, vastasi Irene, jälleen sama veitikkamainen ilo silmissään.
Taitaisi tulla liian pitkä kertomus siitä.

--No niin, sitten lyhyesti?

--Jos teillä on vielä joku paperipala, minä kirjoitan sen mieluummin
teille.

Johannes repäisi lehden muistikirjastaan. Irene kirjoitti ja ojensi sen
takaisin hänelle.

Johannes luki: »Hän on sanonut, että te rakastatte minua. Siinä
kaikki.»

Johannes ei kotvaan uskaltanut nostaa silmiään paperista.

Hän luki uudelleen ja uudelleen nuo rivit. Salamoina kulkivat kuvat
hänen sielussaan.

Ehkä oli Signe sittenkin oikeassa? Ehkä olikin Irenen hempeä hahmo
tuona kohtalokkaana iltana tuonut lemmen ja tunnustuksen sanat hänen
huulilleen?

Johannes koetti muistella, mitä kaikkea tuona iltana oli tapahtunut.

Eikö hän ollutkin istunut ja vertaillut toisiinsa näitä serkuksia? Ja
eikö tuo vertailu ollutkin päättynyt nuoremman eduksi ja vanhemman
tappioksi!

Kenties oli Signe silloin huomannut hänestä jotakin? Kenties oli hänen
katseensa, kenties kasvonilmeensä juorunnut jotakin?

Mutta silloinhan oli Signe paljon hienompi psykologi kuin hän itse. Ja
silloinhan Signe ei tietysti ollut uskonut sanaakaan siitä, mitä
Johannes oli hänelle sittemmin kahdenkesken sanonut.

Taikka ehkä hän oli uskonut jotakin? Ehkä senverran, että Johannes
joskus ennen-aikaan, kymmenen vuotta sitten, oli häntä rakastanut?
Mutta jos hän ei ollut uskonut, että Johannes enää rakasti häntä,
kuinka hän oli mahtanut sitten tämän uuden, valtavan tunnepurkauksen
itselleen selittää?

Ja kuinka tuolle toiselle? Ja kuinka oli tuo toinen sen selittänyt
itselleen?

Johannes otti kynän ajatuksissaan ja kirjoitti samalle paperille, heti
Irenen sanojen alle:

»Ja jos teidän serkkunne olisi puhunut totta? Mitä te siihen
sanoisitte?»

Irene luki, hymyili ja kirjoitti vastaukseksi:

»En minä mitään sanoisi. Minä tunnen vain.»

--Ja mitä te tunnette? kysyi Johannes äkkiä, keskeyttäen
kirjoitusleikin. Te pidätte tietysti minua äärettömän naivina ja
naurettavana olentona?

--Tuskin, vastasi Irene, hymyillen omituisesti, salaperäisesti ja
ikäänkuin sisäänpäin.

Eskimo ajattelee, huomautti Johannes itselleen. Mutta ääneen hän sanoi:

--Minä olen mies, joka ei tunne itseään. Sanokaa minulle, kuka minä
olen!

--Se on helposti sanottu, hymyili Irene. Mutta minä kirjoitan paremmin
kuin minä puhun.

Ja hän kirjoitti jälleen muistikirja-lehdelle ja ojensi sen
Johannekselle.

Johannes luki: »Te olette _mies_, oikea mies. Ja jos minä olisin Signen
sijassa...»

--Niin, mitä sitten? kysyi Johannes. Mitä te silloin tekisitte?

Irene käänsi kasvonsa pois. Mutta Johannes kuuli hänen hiljaa
virkahtavan:

--Minä en teitä niin helposti muille luovuttaisi.

Heidän kätensä tapasivat toisensa. Eivätkä he sitten enää pitkään
aikaan puhuneet mitään.




16.


Johannes kulki jälleen myrskymielin kotiinsa Potsdamin sillan yli.

Hän oli jälleen ollut koko iltapäivän Signen ja Irenen seurassa.
Vapaaherra Carp oli nimittäin hetken perästä tullut ilmoittamaan, ettei
hänen artikkelinsa valmistuisikaan niin nopeasti kuin hän oli luullut
ja pyytänyt Johannesta uhrautumaan hänen sijastaan nuorten neitosien
ritariksi.

He puolestaan tapaisivat toisensa huomenaamulla samassa hotellissa,
jolloin Johanneksella myös tulisi olemaan tilaisuus tutustua
vuorineuvos Rabbingiin.

Nyt oli Johannes selvittänyt täydellisesti välinsä Signen kanssa. Ja se
oli tuottanut hänelle erään uuden sielullisen kokemuksen, jota hän
par'aikaa koetti eritellä mielessään.

--Mutta ellette te uskonut, että rakastin teitä, hän oli kysynyt
Signeltä, miksi te siis ollenkaan kuuntelitte minun hulluja
lemmenhoureitani?

--Niin, se oli kenties epämoraalista minun puoleltani, oli Signe
sanonut.

Mutta hän oli niin mielellään tahtonut oppia tuntemaan, kuinka mies voi
pettää itseään. Eikä vain itseään, vaan myöskin muita, ainoastaan
jonkun entisen, ammoin haihtuneen mielikuvan pohjalta, kun joku uusi
eroottinen vaikutus on siihen koskettanut.

--Ja jos asianlaita olisi ollut toinen? hän oli vielä kysynyt. Ellei
Ireneä olisi ollut olemassa ja minä olisin kuitenkin tehnyt teille
saman tunnustuksen?

--Niin, mitä sitten? oli Signe kysynyt vastaan ilkamoiden.

--Tarkoitan: mitä te siinä tapauksessa olisitte vastannut minulle?

--Totuuden, oli Signe sanonut. Sillä _olinhan_ minä kuitenkin se
nainen, joka tuona ensi aamuna kävi teitä kotoa etsimässä.

Se oli siis sittenkin ollut Signe. Eikä Johannes ollut voinut kyllin
ihmetellä niitä naispoven hämäriä liikkeitä, jotka olivat tuon käynnin
ja sitten sitä seuranneen tapahtumasarjan aiheuttaneet.

Hän huomasi, että hän oli tavannut mestarinsa.

Ja hän koetti nyt kotiin kulkiessaan itselleen selvittää, mitä hänen
oli tässä asioidentilassa tekeminen.

Hänen teki mieli hengittää hiukan raitista ilmaa, ennen kuin hän
sulkeutuisi yksinäiseen kammioonsa. Ja hän lähti seurailemaan virran
vartta, yksitoikkoista, tummien lehvästöjen läpi tuikkivaa
katulyhtyjonoa, joka pitkänä kaarena reunusti rantaparrasta ja hävisi
etäisyyteen.

Oli tähtikirkas, myöhäisen huhtikuun ilta. Ilma oli haalea kuin maito
ja tuo Berlinille ominainen kivihiilen ja kuuman asfaltin tuoksu suli
yhteen jostakin etäältä, Ala-Saksan suurilta vainioilta tulevien
lämpöaaltojen kanssa, maistuen ryydiltä ja maustimilta.

Johanneksen pohjoismainen sielu nautti siitä kuin ainakin lauhkeamman
vyöhykkeen antimista. Jo Tanskassa tai oikeammin jo Juutinraumassa hän
oli joka matkallaan tuntenut tämän tuoksun, joka vaikutti häneen aina
samalla, salaperäisellä, houkuttelevalta ja troopillisella tunnelmalla.

Hän muisti, miten väsyneenä ja rikki-raadeltuna hän oli tuon taipaleen
viime syksynä suorittanut. Miten hän täällä ulkomailla, yksinäisyydessä
ja kaukana kotimaansa julkisesta elämästä, jälleen oli koonnut itsensä,
syventynyt työhönsä ja tuntenut ajatuksiensa päivä päivältä
voimistuvan, kirkastuvan ja karaistuvan. Ja miten hän jälleen näinä
viime päivinä oli ollut rikki menemässä, miten työn pohja oli luisunut
häneltä syrjään, hänen sielunsa omasta keskipisteestään harhautunut ja
koko hänen elämänsä ollut uusille urille suuntautumassa.

»Työtä, työtä!» huusi epätoivoinen ääni hänen sisällään.

»Mutta mitävarten työtä!» vastasi heti siihen eräs toinen, kylmä ja
pirullinen ääni, jonka puolelle Johannes tunsi päivä päivältä ja hetki
hetkeltä yhä enemmän kallistuvansa.

Siinäpä se, minä olen menettänyt uskon työhöni, ajatteli hän. Minä olen
vapaa. Työn orjuus ei enää sido minua. Nyt on vain kysymys, mitä minä
teen tällä vapaudellani.

Otanko vastaan huolettoman aineellisen aseman? Nähtävästi ei sitävarten
tarvitse muuta kuin kätensä ojentaa. Menenkö kihloihin naisen kanssa,
jota en rakasta, mutta jota nainen, jota todella olen rakastanut,
väittää rakastavani? Sekin käy yhtä helposti.

Kaikki käy yhtä helposti sille, joka on viimeisen ihanteensa
kadottanut.

Myöskin valtiollinen asemani olisi minulle tältä pohjalta leikkityö
takaisin valloittaa. Kenties vielä entistä ehompi asema. Sehän käy kuin
tanssi, kun ei vaan ota ajaakseen mitään itseään ijäisempiä asioita.

Johannes tunsi huulensa kiertyvän ohueen, voitolliseen hymyilyyn.

Miksi hän ei oikeastaan ottaisi vastaan tuota kaikkea? Olisihan se
kosto kaikille. Kosto Signelle, joka oli leikkinyt kuin kissa hiirellä
hänen elämällään! Kosto koko hänen omalle entiselle itselleen ja
turhille unelmilleen, joiden vuoksi hän oli saanut kärsiä niin paljon!
Ja vielä kosto kaikille hänen vihollisilleen, ennen muita tuolle
tuntemattomalle vuorineuvos Rabbingille, joka aikoi käyttää häntä omien
salaperäisten tarkoitustensa palvelukseen!

Monta muuta hän oli täten ottanut, käyttänyt ja musertanut. Mutta
entäpä hän tällä kertaa olisikin tavannut väkevämpänsä?

Johannes oli näissä ajatuksissaan etääntynyt liikkeen suurilta
valtaväyliltä ja tullut erään toisen pienemmän sillan läheisyyteen.

Täällä oli hiljaista ja hämärää. Täällä eivät hevosenkaviot kopsaneet
eivätkä raitiotie-vaunut vilisseet. Eivät automobiilit toitottaneet,
eivät leimunneet suurten myymäläin valomeret. Katu oli melkein autio ja
tyhjä. Vain hänen omat yksinäiset askeleensa kaikuivat vasten tasaisia
kivilaattoja.

Hän pysähtyi sikariaan sytyttämään.

Samassa hän kuuli kiivaita ääniä jostakin aivan läheisyydestään.
Nais-äänen ja mies-äänen, jotka riitelivät keskenään.

Nais-ääni oli kova, kirkas ja täsmällinen. Mies-ääni taas kummallisen
kimeä, pehmeä ja pingoitettu. Jälkimmäinen huusi ja raivosi. Edellinen
vastaili kylmästi ja viiltävästi, leikaten ilmaa kuin timantti lasia.

Sanoja ei voinut erottaa. Sen verran kuitenkin, että Johannes heti
huomasi kielen olevan jotakin muuta kuin saksaa.

Hän käännähti ympäri katsoakseen, mistä nuo äänet tulivat. Ja hän näki
edessään kadun toisella puolen sillan korvassa matalan,
kaksikerroksisen rakennuksen, jonka seinältä häämöittivät suurilla,
haalistuneilla kultakirjaimilla piirretyt sanat: »Drei Kronen.»

Nähtävästi joku kolmannen luokan majatalo.

Yläkerran valaistut ikkunat olivat auki. Juuri sieltä sinkoutuivat,
mikäli korva voi päättää, nuo vihan kuumat ja kylmät äänenpainot yön
pimeyteen.

Ruotsia se oli. Nyt erotti Johannes sen aivan selvälleen. Ja vielä
lisäksi suomen-ruotsia! Ei, hän ei voinut siitä erehtyä.

Siis joku helsinkiläinen porvarisperhe, päätteli Johannes. Joku, joka
laihan kukkaronsa vuoksi on ollut pakotettu tuosta vaatimattomasta
paikasta yösijansa etsimään ja kenties samasta syystä joutunut
suunkopuun ennen uinahtamistaan aviollisen autuutensa polstereille.

Johannes aikoi jo kääntyä takaisin, kun hänen päähänsä samassa iski,
että tuo mies-ääni oli hyvinkin tuttu hänelle. Olihan se saman
merkillisen äijän ääni, joka kerran ennen oli hänet tuolla Potsdamin
kadulla öisistä ajatuksistaan herättänyt?

Maailma on sentään hyvin pieni, ajatteli Johannes. Tuossa minä nyt heti
saan selon hänen salaisuudestaan.

Mutta tuskin hän oli toipunut tuosta ensimmäisestä hämmästyksestään,
kun uusi ja paljon huumaavampi kohtasi häntä. Hän oli kuulevinaan omaa
nimeään mainittavan.

Johannes hypähti. Valehtelivatko hänen korvansa? Oliko hän hullu? Vai
oliko hän niin ylenmäärin hermostunut?

Joskus ennenkin oli hänelle tuontapaisia kuulohäiriöitä tapahtunut.
Suuren ihmisjoukon sorinasta, kaduilla, toreilla, rautatie-asemilla tai
outoon ravintolaan astuessa, olivat hänen korvansa usein ottaneet
vastaan katkonaisia yksityis-ääniä ja niistä järjellisiä sanoja,
lauseita, kysymyksiä ja vastauksia muodostaneet.

Johannes oli kuitenkin ne aina heti oman mielikuvituksensa tuotteiksi
ymmärtänyt.

Luonnollisesti täytyi asianlaidan tässä olla sama. Ja kuitenkin hän
olisi voinut vannoa, että hän oli kuullut tuon mies-äänen sanovan
kiihkeästi ja itsepintaisesti:

--Minä otan tohtori Tammisen. Minä tarvitsen häntä.

--Ja minä kiellän sinut häntä ottamasta, oli siihen vastannut tuo
kylmä, kirkas nais-ääni.

--Ja minä en välitä sinun kiellostasi! oli hän jälleen ollut
kuulevinaan mies-äänen sanovan.

Mihin aiottiin hänet ottaa? Kuka aikoi? Ja kenellä oli moinen
mielenkiinto estää sitä tapahtumasta?

Minä olen hullu, hymähti Johannes itsekseen. Taikka minä olen täynnä
makeata viinaa. Paras, että laittaudun heti kotiini peiton alle.

Hän oikaisi kadun yli, hotellin porraskäytävän ohi johtavalle
sivukadulle, josta hän tiesi olevan suorimman tien omaan
kaupungin-osaansa.

Nyt vasta hän huomasi, että hotellin edessä odottivat suljetut
taksavaunut. Pilanpäin ja osaksi myöskin tyydyttämättömästä
uteliaisuudesta hän heitti ohimennen kuskipukillaan torkkuvalle
ajurille:

--Vapaa?

--Ei, vastasi ajuri yhtä lakoonisesti.

--Tilattu?

--Pyydetty odottamaan.

Samassa aukeni hotellin ovi. Johannes vetäytyi askeleen syrjään ja näki
siitä astuvan ulos pitkäkasvuisen, komeasti puetun naisen, joka lausui
kirkkaalla, täsmällisellä äänellään saman suurhotellin nimen, missä hän
juuri tänään oli vapaaherra Carpin ja tämän naisten kera syönyt
päivällistä.

Johannes kuuli heti, että se oli sama nais-ääni, jonka hänen korvansa
äsken oli tuolta avattujen akkunain takaa erottanut. Ja hän ehti juuri
parhaiksi näkemään täyteläisen vartalon ja upean pohkeen kaaren, kun
nainen hameensa kooten kumartui kuomun pimentoon.

Tuon kaaren hän oli nähnyt ennen jossakin: Mutta missä?

Helsingissä! Aivan oikein, vuorineuvoksetar Rabbing se oli.

Mutta mitä hän teki täällä? Tuossa hotellissa; joka näytti ennemmin
rosvojen pesältä kuin sivistyneiden ihmisten asunnolta?

Tietysti hän oli ollut tapaamassa jotakin. Tuota ukkoa? Mitä voi heillä
kahdella olla keskenään tekemistä?

Se mies on vuorineuvos Rabbing, iski nyt välkähdyksenä Johanneksen
päähän.

Mutta mitä tekee hän tuolla hotellissa? Jos hän todella on vuorineuvos
Rabbing, silloinhan hän on asunut jo monta päivää täällä. Mutta miksi
hän on valehdellut kaikille kauppatuttavilleen saapuvansa kaupunkiin
vasta huomen-aamulla? Epäilemättä siksi, että hänellä on tuossa
hotellissa jotakin muuta, jotakin hyvin tärkeätä tekemistä.

Mitä se voi olla? Ja oliko se todellakin vuorineuvos Rabbing?

Kaikki salapoliisin vaistot olivat heränneet Johanneksessa.

Tuossa hotellissa piilee rikos, ajatteli hän.

Hän kääntyi päättävästi ympäri ja astui hotellin ovesta sisälle.

Ei, todellakaan tämä ei ollut mikään ensiluokan paikka. Eteinen oli
pimeä ja ikävä, matto kulunut ja portaat, jotka näkyivät nousevan
yläkertaan, ahtaat ja epämukavat.

Ovenvartia, laiha, kippuranenäinen, luppasilmä ukko, otti hänet vastaan
matelevalla kumarruksella ja monilla luihuilla silmänluonneilla.

Jos tuo ei ole luotu vankilan koppia varten, ajatteli Johannes, niin ei
sitten kukaan tämän ilman alla!

Mutta ääneen hän sanoi:

--Etsin vuorineuvos Rabbingia. Onko hän kotona?

Hänen karski käytöksensä näytti tekevän vaikutuksensa ovenvartiaan.
Tämän kumarrukset syvenivät huomattavasti, mutta samalla kaartuivat
hänen kulmakarvansa aina epäluuloisemmin.

--Mi-minä ... minä en tiedä, änkytti hän.

Johannes kopaisi liivintaskuaan ja ojensi kaksi markkaa hänelle. Sitten
hän kaivoi esille käyntikorttinsa ja virkahti käskevästi:

--Viekää tämä hänelle! Ja sanokaa, että sen lähettäjä tulee huomenna
häntä eräässä toisessa paikassa tapaamaan.

--Mielelläni, armollinen herra.

Ovenvartia riensi yläkertaan.

Hänen poistuttuaan astui Johannes kadulle. Hän tiesi nyt, mitä hän
tahtoi, ja aavisti, mihin salaperäisiin tarkoituksiin Rabbing käytti
tätä hotellia. Hän oli kuullut sellaisia olevan paljonkin
suurkaupungeissa. Mutta ensi kerran hän oli omin silmin nähnyt paikan,
missä naisvihaajat nähtävästi tapasivat toisiaan.

Pieni silmäys alikerran ruokasaliin ja siinä istuskeleviin seurueisiin
oli hänet siitä vakuuttanut.




17.


Tämän jälkeen ei enää mikään olisi voinut Johannesta hämmästyttää, ei
mikään liikuttaa. Hän oli kuin puu, joka ei tunne mitään, ei tahdo
mitään. Kaikki inhimillinen oli kuollut hänestä.

Häntä ei hämmästyttänyt, että hän kotiin tullessaan tapasi pöydältään
Topi Huotarin hänelle lähettämän kirjeen, jossa tämä ilmoitti
aikomuksestaan päättää päivänsä ennemmin kuin kestää kohtaloniskuaan.
Onhan se niin luonnollista, ajatteli hän olkapäätään nykäyttäen, tässä
kummallisimmassa kaikista maailmoista.

Mitäpä siinä olisivat hänen toimenpiteensä auttaneetkaan! Sillä Topi
ilmoitti olevansa kuollut jo ennen kuin hänen kirjeensä Johanneksen
saavuttaisi.

Johannes nukkui yönsä aivan rauhallisesti. Nousi ylös hyvissä ajoissa,
pukeutui juhlapukuunsa ja ilmestyi minuutilleen vapaaherra Carpin
hotelliin, jossa hän tapasi myös tukkukauppias Oikarisen ja hänen
taiteilijansa.

Vuorineuvos otti hymyillen vastaan hänet. Eikä Johanneskaan osoittanut
sen suurempaa ihmettelyä, vaikka hän ei voinut olla ohimennen
leikillisesti huomauttamatta heidän odottamattomasta yöllisestä
kohtauksestaan.

--Herra vuorineuvos on pelastanut minun lompakkoni, selitti hän
kaksimielisesti läsnä-olijoille, jotka kukin käsittivät sen omalla
tavallaan.

--Toivon, että vielä usein olen tilaisuudessa tekemään teille saman
palveluksen, nauroi Rabbing.

Ja he katsoivat toisiaan silmiin kuin kaksi auguria, jotka toisensa
ymmärsivät ja tiesivät saman hengen lapsia olevansa.

Heidän asiansa oli pian päätetty. Näön vuoksi otti Johannes kuitenkin
miettimis-aikaa pari viikkoa, joiden kuluttua hänen oli kirjeellinen
tieto Rabbingille annettava.

Vuorineuvoksetarta ei näkynyt. Rabbing sanoi hänen jatkaneen matkaansa
suoraan kotimaahan.

Upeilla aamiaispäivällisillä, jotka sitten seurasivat, herätti jonkun
verran murheellista mielialaa Topi Huotarin poissaolo. Johannes selitti
syyn siihen ja puhelintieto Topin hotellista vahvisti sen.

--Hän oli heikko, virkahti vuorineuvos. Me emme olisi kuitenkaan
voineet kauan käyttää häntä.

Kaikki katsoivat hetken lautaseensa näyttäen vakavalla
pään-nyykähdyksellä tuon lauseen täysin hyväksyvän.

Signeä ei Johannes sitten tavannut enää, mutta kyllä Irenen, jonka
kanssa he jo sopivat tulevasta kihlauksestaan. Irene matkustaisi nyt
ensin sukulaistensa kera Wiesbadeniin ja kirjoittaisi sieltä
Johannekselle, mitä hänen äitinsä asiasta arvelisi.

Sitten he rientäisivät yhtä matkaa kotimaahan.

Johannes jäi vielä pariksi viikoksi Berliniin.

Hän kulki samoja katuja kuin ennenkin, söi samoissa ruokapaikoissa ja
tunsi vaipuvansa joka hetki syvemmälle ehdottoman sielullisen
yksinäisyyden tylsyyteen. Ei mikään eikä kukaan liikuttanut häntä enää,
senjälkeen kuin hän eräänä viimeisen tuskan ja epätoivon yönä oli
työntänyt uuniin paksun paperipinkan pöydältään.

Siinä meni »Suomi tulevaisuuden valtiona».

Mutta olisi ollut synti sanoa, että hän myöskään kärsi enää. Hän antoi
päivän mennä, toisen tulla, ihmetellen, oliko hän enää ollenkaan
olemassa. Usein hän ajatteli jo seurata Topin esimerkkiä. Mutta sekin
tuntui hänestä niin joutavanpäiväiseltä.

Eivät edes aineelliset huolet voineet herättää häntä tästä yleisestä
herpautumistilastaan. Naurusuin panttasi hän kellonsa, ainoan muiston
isältään, vielä naurusuisemmin hän koetti valmistaa samaa kohtaloa
vanhalle talvipalttoolleen, josta ei edes pahin juutalainen huolinut
kuitenkaan.

Nälkäpäivätkin, joita hänellä oli useampia, menivät hänen ohitseen
jälkeä jättämättä.

Tuttavia ei Johannes tavannut enää muita paitsi erään lähetystön
Berlinin »Suomalaisesta yhdistyksestä», joka tuli häneltä erästä kauan
sitten luvattua iltama-esitelmäänsä karhuamaan. Yksinkertaista
käsityöläisväkeä, joiden kanssa Johannes aikaisemmin oli paljonkin
seurustellut, vaikka hän nyt oli heidät ylhäisempien tuttavuuksiensa
vuoksi unohtanut.

Johannes piti esitelmänsä ja ihmetteli, miten kuollut mies voi puhua ja
ihanteeton muita innostuttaa. Ei koskaan ollut hänellä ennen
esitelmöitsijänä sellaista menestystä ollut.

Saksalaista emäntäänsä hän tapasi vielä silloin tällöin, samoin
Trudchenia ja tämän sulhasta, jotka hiljaa, mutta varmasti vaelsivat
kohti hääilojaan. Hekään eivät enää Johannesta vähintäkään
liikuttaneet.

Eräänä yönä tapahtui hänelle kuitenkin jotakin ihmeellistä. Hän heräsi
siihen, että hänen ovellensa hiljaa koputettiin. Hän nousi, raotti ovea
ja kuuli pimeästä eteisestä kuiskattavan:

--Iso-äiti on sairaana ja äiti nukkuu hänen luonaan. Minua niin
pelottaa.

Ja Trudchen pyysi kauniisti, että hän saisi hetkeksi tulla sisälle.
Olihan pimeä. Ei kukaan näkisi heitä.

Johannes jätti oven raolleen ja kiirehti takaisin vuoteesensa. Hetken
perästä hän näki sisälle leijailevan jotakin epämääräistä, kuin valkean
enkelin, joka istahti hänen sänkynsä laidalle.

--Sinäkin suret, sanoi enkeli. Miksi? Nyt olisin minä valmis sinua
lohduttamaan.

Eikä Johannes muistanut edes kummastua, että Trudchen häntä sinutteli
ja silitteli niin hellästi hänen kulmiaan.

--Minä olen mennyttä miestä, sanoi hän. Eikä mikään mahti maailmassa
voi enää minua pelastaa.

--Me olemme menneitä molemmat, kuului ääni pimeydestä soinnahtavan.
Mutta juuri siksi me kuulumme toisillemme.

Johannes itki. Itki itsensä väsyksiin ja heräsi vasta tietoisuuteen
tuntiessaan nuoren, lämpimän naisruumiin kosketuksen vasten ihoaan.

Sitten he eivät enää tavanneet toisiaan. Sillä seuraavana päivänä
saapuivat Irene ja vapaaherra Carp jälleen kaupunkiin, heidän
kihlauksensa päätettiin julaista ja samalla sähköttää vuorineuvos
Rabbingille, että Johannes oli valmis astumaan hänen palvelukseensa.

Tavaransa noudatti Johannes hotellin portinvartialla entisestä
majapaikastaan.

Mutta Trudchenin suuret, surulliset silmät seurasivat mukana
kotimatkallekin ja niihin uusiin olosuhteisiin, jotka häntä odottivat.
Eikä haihtunut myöskään muisto niiden kukkivien lehmusten, joiden alla
hän eräässä Berlinin puistossa oli Irenen kanssa lähtöpäivänsä
viettänyt ja jotka olivat kuulleet tämän kysymyksen:

--Ystäväni, sinä olet niin surullinen? Onhan kesä.

--On, oli Johannes vastannut, hiljaa hänen kättään puristaen. On onni
yksillä, kesä kaikilla. Mikä lienee meillä edessämme?







End of the Project Gutenberg EBook of Työn orja, by Eino Leino

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14385 ***