The Project Gutenberg EBook of Kaukaisesta lännestä, by Albin Järvinen

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Kaukaisesta lännestä
       Kolme kertomusta

Author: Albin Järvinen

Release Date: April 14, 2011 [EBook #35869]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUKAISESTA LÄNNESTÄ ***




Produced by Tapio Riikonen






KAUKAISESTA LÄNNESTÄ

Kolme kertomusta


Kirj.

ERNESTI TURVAMÄKI [Albin Järvinen]


Helsingissä 1891,
G. W. Edlund, kustantaja.
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa.



SISÄLTÖ:

   I. Haukansilmä:
          I. Yhtymys metsässä.
         II. Käynti majatalossa. -- Eräs keino.
        III. Vihollisen jäljillä. -- Kahleissa.
         IV. Tukala tila. -- Eräs seikkailu.
          V. Ikävä yhtymys. -- Päätetty yhteentulo.
         VI. Keskustelu. -- Vankeudesta.
        VII. Uusia tuumia. -- Kova onnettomuus.
       VIII. Kotiin tulo. -- Ojasta allikkoon.
         IX. Intialaisleirissä kahleissa. -- Odottamaton apu. --
             Jumalan sallimus.

  II. Kivisydän:
          I. Erämaan ratsastaja. -- Eräs kohtaus.
         II. Kuolemasta pelastus. -- Vanhuksen tiedonantoja.
        III. Hyökkäys ja voitto. -- Ero.
         IV. Siirtolassa. -- Selityksiä.
          V. Eräs yhtymys. -- Vastenmielisiä havaintoja.
         VI. Hyökkäys siirtolaan. -- Vihollisen tappio.
        VII. Havaintoja. -- Erään onnettoman kuolema.

 III. Wituh:
          I. Nuori siirtolainen. -- Saapumus. -- Nuori ystävä.
         II. Vanhuksen neuvo. -- Matkaan valmistus ja hyvästijättö.
        III. Rohkea ratsastus. -- Levähdys.
         IV. Hyökkäys. -- Voitto.
          V. Majassa. -- Vaarassa. -- Urhoollinen puolustus.
         VI. Hauska kotiintulo. -- Ero.
        VII. Kuolon kielissä. -- Ijäinen ero.






HAUKANSILMÄ.




Ensimmäinen luku.

Yhtymys metsässä.


Tämän kertomuksen tapahtumat sattuvat 1740 ja 1745 vuosien väliselle
ajalle; ne johdattavat lukijan New-Yorkin siirtokunnan asutulle
alueelle, Hudsonin joen varrella sijaitsevan erämaan kaitaiselle
maankaistaleelle.

Oli ihana kesäkuun aamu, kun tämän äärettömän metsän sakeimmassa
paikassa kaksi miestä kohtasi toinen toisensa; kappaleen matkaa
kuljettuansa he seisahtuivat kukkulan rinteellä olevalle avonaiselle
saarekkeelle. Asettuen kaatuneelle puunrungolle he ryhtyivät
tarpeellisiin tavallisen, vaan voimakkaan ateriansa valmistuksiin.

Tämän ajan käytän lähemmin tutustuttaakseni lukijan näihin molempiin
miehiin, joilla tässä kertomuksessa on varsin tärkeä osa.

Hurry, toinen heistä, jonka varsinainen nimi oli Heinrich March, joka
nimi, kuten intialaisten rajanaapurein on tapa, oli hänen itsensä
ottama, oli keskikokoinen, voimakas, luonteeltaan rauhaton ja levoton
mies. Käytöksensä oli vapaa ja teeskentelemätön, tekemättä kuitenkaan
mitään alhaisenlaista vaikutusta.

Haukansilmä, toinen heistä, oli sekä ulkomuotonsa että luonteensa
puolesta paljoa erilaisempi toveriansa. Ollen hoikka ja pitkä
vartaloltaan hänen jäsenissänsä oli notkeutta ja kasvonsa ilmaisivat
teeskentelemätöntä avomielisyyttä.

Molemmat raja-asukkaat olivat vielä elämänsä keväimessä. Hurry oli 26,
Haukansilmä 24 vuoden ijässä.

Heidän pukimensa oli suurimmaksi osaksi hirven nahoista tehty ja, mitä
Haukansilmän pukuun tulee, oli se erinomaisen huolellista tekoa,
samalla kun hänen aseensakin olivat somemmat ja hienommat, kuin
toverinsa. "Tule Haukansilmä, käykäämme käsiksi!" kehoitti Hurry
valmistettuaan aterian. Haukansilmä noudatti kutsumusta ja maistettuaan
palasen hän kyllälti oli alkanut ylistää kylmän riistapaistin hienoa
makua.

"Eikö ole totta, että palanen hirvivasikkaa on erinomainen ruoka
metsämiehelle", sanoi Hurry mielihyvästä suu hymyssä ja sitten
veitikkamaisesti jatkaen: "Montako tällaista eläintä etkö ole
ottanutkaan hengiltä! -- Sinä olet, kuten olen kuullut, tarkka
pyssymies; syyttäkös delawarelaiset olisivat sinua nimittäneetkään --
Haukansilmäksi".

"Paljon mahdollista!" vastasi puhuteltu; mutta nyt elämmekin toisissa
oloissa, jolloin pyssyn käyttäminen minun mielestäni sota-aseena on
edullisempi. Kaiketi tiedät nuo alinomaiset intialaisten ja
siirtolaisten väliset rauhattomuudet?"

"Kyllä hyvin tiedän", vastasi Hurry, "enkä näille tienoille ole
tullutkaan muuta varten, kuin auttaakseni ystävääni, Hutter ukkoa, joka
tuonne järven rantaan on rakentanut itselleen linnoituksen tapaisen
majatalon, hänen taisteluissaan intialaisia vastaan. Sanopa minulle",
hän uteliaasti jatkoi: "mikä sinut tänne erämaahan johdatti?"

"Odottelen täällä erästä hyvää ystävääni", vastasi Haukansilmä.

"Vai niin, eihän liene vaan tuota Chingachgookia, Delawaresta",
keskeytti Hurry, "tuota jaloa intialaispäällikköä, josta jo minulle
puhuit. Mihin paikkaan olet yhtymisesi hänen kanssansa määrännyt?"

"Tuonne järven rantaan, kalliolle", vastasi Haukansilmä, "missä
heimokuntain sanotaan tavallisesti kokoontuvan rauhan sopimuksiansa
hieromaan".

"Niimpä menemme sitten yhdessä", Hurry jatkoi: "Minä saatan sitten
sinua Hutter vanhuksen majaan, joka molempain tytärtensä kanssa
kestiystävällisesti on ottava sinut vastaan".

Näin sanoen Hurry nousi ylös ja Haukansilmä seurasi hänen
esimerkkiänsä. Tarttuen pyssyihinsä he jättivät avonaisen
ruokailupaikkansa ja katosivat sakeaan metsään.




Toinen luku.

Käynti majatalossa. -- Eräs keino.


Hetkisen saivat seikkailijamme kulkeneeksi, kun Hurry äkkiä pysähtyi
kaadetun jättiläislehmuksen kohdalle. Lähestyen sen tyvipuolta ja
poistaen muutaman karvapalasen hän koverretusta puusta Haukansilmän
suureksi ihmeeksi veti ilmoihin pienen venheen tuhtoineen ja airoineen.
Hurry, nostaen toverinsa avulla venosen hartioilleen, kantoi sen järven
rantaan, joka jo kotvasen aikaa oli ollut näkyvissä. Ollen metsäisten
kukkuloiden ympäröimänä tarjosi tämä järvi viehättävän näköalan, jota
Haukansilmä ei kyllin voinut ihmetellä.

Laskettuaan veneen järveen toverukset nousivat siihen ja työnsivät sen
rannalta vesille. Puolen tunnin matkan rantaa pitkin soudettuaan tuli
Hutterin majatalo yhtäkkiä näkyviin. Vahvain varusten ympäröimänä se
pilarein päällä seisoi ylhäällä veden pinnasta, ja Hurry selitti
toverilleen, minkätähden Tuomo Hutter asuntonsa näin oli varustanut.

"Kolmasti ovat ryöstöhaluiset intialaiset vanhuksen majan polttaneet
poroksi maalla", sanoi Hurry, "ukko Tuomo haki sentähden turvaa
järveltä. Kukaan ei voi veneettä tulla hänen luoksensa, ja veneestä
hyökätessä on epäiltävää, kumpiko kääntyy tappiolle, kumpi voitolle.
Sillä Hutter on kaukaisiksi ajoiksi sekä aseilla että ampumavaroilla
varustettuna ja majatalokin on, niinkuin näet, rakennettu vahvoista
tammipuista, jotka vihollisen kuulia vastaan muodostavat hyvän
varustuksen".

Hurryn näin kertoessa läheni vene majataloa ja tuhtolauta sai toimittaa
maalleastuttavan tointa. Kiinnitettyään veneen rantaan nousi Hurry
Haukansilmän kera kallion törmälle vastapäätä majataloa. "Niinpä näkyy
olevankin, kuin ajattelin", hän sanoi, "talossa ei ole yhtään ihmistä,
koko perhe on löytöretkellä ja kaiketi vasta iltayöllä palaa kotio".

Sillä välin kun Hurry majatalon eteisessä katseli onkivapoja, verkkoja
ja muita kalastusesineitä, astui Haukansilmä sisemmälle majataloa,
jonka ovet Hurry oli saanut auki. Kaikki täällä sisällä oli hyvässä
järjestyksessä, kuin maan kaukaisemmissa osissa olevilla siirtolaisilla
ainakin. Haukansilmä, tarkastettuaan kaikkia, lähti ulos majatalon
ulkopuolella olevalle tasangolle, missä Hurry oli rasvatyynen järven
katseluun vaipuneena. Heitettyään silmäyksen vesille päin Haukansilmä
etäällä huomasi veneen, jonka Hurry tunsi "arkiksi", kuten Hutterin
laivaa tavallisesti nimitettiin.

"Tämä on nyt se Hutterin perheen uiva asunto", sanoi Hurry ystävälleen.
"Se on liitetty kokoon vahvoista hirsistä ja huoneita siinä on
useampia, kuin missä muussa talossa hyvänsä. Majatalon asujamet voivat
ottaa pakonsa laivaan ja soutaa järvelle, kun rannalta huomaavat
uhkaavan vihollisen".

Sillä välin tuli arkki lähemmäksi. Taisi olla vaan pari sataa askelta
rannasta ja samassa laski arkki majatalon rantaan.

Huomatessaan ystävänsä sivulla vieraan, aivan tuntemattoman miehen,
Hutter hämmästyi. Jätettyään tyttärensä laivaan hän meni Hurryn luo,
joka lyhyen tervehdyksen jälkeen esitteli toverinsa. "Katsos,
Tuomoseni, tämä on Haukansilmä, tuo kuuluisa metsästäjä, joka turhaan
ei kannakaan nimeänsä. Suuren osan nuoruudestaan hän on delawarelaisten
keskuudessa oleskellut, voipi sentähden intialaisten hyökätessä olla
meille erinomaisena apuna".

"Olkaa tervetullut, nuori mies!" sanoi Hutter ystävällisesti
vieraalleen, ojentaen hänelle kovan, jäntevän kätensä. "Minä luotan
sinun apuusi", hän jatkoi, "ja toivon sinusta lapsillenikin oivaa
turvaa".

"Sen lupaan teille", vastasi Haukansilmä ojentaen lupauksensa
vakuudeksi oikean kätensä.

"Mutta kerropa", pyysi Hutter nuorukaista, "kuinka näihin kaukaisiin
seutuihin olet tullut? Mikä on varsinaisesti syynä tänne tuloosi?"

"Tuopa on pian sanottu, Hutter ukkoseni", Haukansilmä vastasi.
"Saattepa kuulla kertomukseni: Olen nuorimies, tähän asti vielä
saamatta sotakenttää polkea. Delawarelaisten luona oleskelin useampia
vuosia, he ovat rauhallisia intialaisia, jotka paljon eroavat
sotaisista Hurooneista. Delawarelaiset pyysivät minua menemään
valkoihoisten kansalaisteni luo pyytämään näiltä neuvoa ja apua. Sen
tein ja nyt täällä järvellä odottelen Chingachgookia, tuota jaloa
puna-ihoa, ilmoittaakseni hänelle keskusteluni päätöksen valkoihoisten
kanssa. Voinko tässä teitä hyödyttää on se minua ilahuttava.
Chingachgookikin, minun uskottuni, kuten varmuudella voi arvata, on
mielellään oleva teille apuna".

Haukansilmä oli tuskin lopettanut kertomuksensa, kun Hetty ja Judith,
molemmat Hutterin tyttäriä, jotka miesten keskustellessa olivat
keittiössä olleet puuhailemassa, tulivat tasangolle käskemään isää
vierainensa tulemaan illalliselle. Miehet kävivät majaan ja nautitsivat
mielihyvällä mehukasta riistapaistia.

Sillä välin tuli hämärä, mutta Hutter kielsi tyttäriänsä sytyttämästä
valkeata, jott'ei viholliset, jotka öisin tavallisesti ilmaantuivat
järvelle, huomaisi majataloa,

"Kirkkaalla päivällä", hän varovasti muistutti, "en näiden paksujen
hirsien suojassa pelkää tuhansiakaan villeistä, sillä olen sekä aseilla
että ampumavaroilla hyvin varustettu, mutta öinen hyökkäys on
vaarallinen. Salaa he voivat veneellä lähestyä majataloa ja silloin
voimme olla hukassa kaikista varokeinoista huolimatta".

Tämän kuultua miehet nousivat ylös ja Hettyn ja Judithin poistuttua
makuuhuoneesensa, Hutter ilmaisi tovereilleen tuumansa.

"Meidän asemassamme", hän sanoi, "on päähuomio laskettava siihen, että
täydellisesti pidämme järven vallassamme. Venhe on meille samasta
arvosta kuin sotalaiva. Sellaisia laivoja on täällä neljä. Kolme niistä
on täällä luonamme ja neljäs tuolla järven rannassa onteloon puuhun
kätkettynä. Lienee parasta hakea sekin pois, sillä villeillä on koiran
vainu ja helposti voisi venhe joutua heidän käsiinsä".

Tämä oli Hurrysta ja hänen ystävästään aivan selvää, jonkatähden
päättivät heti lähteä venettä tuomaan.




Kolmas luku.

Vihollisen jäljillä. -- Kahleissa.


Seurueen etunenässä meni Hutter. Ilmoitettuaan tyttärilleen
aikomuksestaan hän tovereinensa nousi venheesen ja kaikessa
hiljaisuudessa soudettiin ulos järvelle. Tämmöinen matka yön pimeydessä
oli vaarallinen, kuitenkin saattoi Hutter vakavalla kädellään ohjata
veneen puolen tunnin kuluttua määräpaikkaan.

Ensinnäkin oli jokataholta tutkittava, näkyisikö missään tulta
tuikkavan. -- Koska ei mitään huomattu, niin päätettiin laskea rantaan.
Hurry ja Hutter nousivat pyssyinensä hiljaa maihin ja Haukansilmä jäi
venettä vartioimaan.

Koverrettu puunrunko, jossa pieni venhe oli kätkettynä aivan lähellä
vuoren rinteellä. Syvä hiljaisuus vallitsi metsässä ja vaaratta
saapuivat etsijät määräpaikalle. Hutter veti sangen varovasti veneen
puun sisästä, nosti sen hartijoillensa ja molemmat lähtivät nyt
kulkemaan mäen rinnettä alas rantaan päin. Tänne saavuttuansa he
laskivat kevyen veneen toisen viereen veteen. Tällä tavoin saatuansa
kaikki venheensä valtoihinsa, oli tarkka vaarinpito näistä
tarpeellinen. He soutivat nyt sellaiseen paikkaan, mistä koko rannalle
voi nähdä. Mutta yht'äkkiä taukosivat soutamasta, sillä jonkun matkan
päästä huomasivat valoa, joka lähemmin katsellessa näytti sammuvalta
kekäleeltä. Aivan varmalta näytti, että tässä oli intialaisten leiri ja
koska he kaikessa tapauksessa seuraavana aamuna saivat tältä puolen
odottaa hyökättävän, niin tahtoivat saada tiedon villien sotilasten
sekä lu'usta että varustuksista.

Haukansilmä pysytteliin venheessä rannan läheisyydessä sillä aikaa kun
Hurry ja Hutter salaista polkua myöten hiljaa hiipivät tulelle päin.

Lukija voi ajatella missä jännityksessä nuori mies venheessä, yksin
istuen, odotteli mitä tuleman piti.

Hetkinen oli jo toverein lähdöstä kulunut, kun Haukansilmän huomion
herätti ääni, joka hänen täytti pelolla. Hän kuulusteli ja kuulikin
kohta läpitunkevan äänen, joka ilmaisi jotakin kauheata. Haukansilmä
laski aironsa veteen ja samassa, kun venheellä lähestyi rantaa, hän
selvästi kuuli kuivain oksain ritinää, jopa askeleitakin. Hetkisen
oltuaan epäilyksissä, ken tulija mahtoi olla, kuului yhtäkkiä viisi tai
kuusi laukausta. Hurja huuto seurasi sitä ja lehdistöstä kuului
räiskettä, josta selvään voi huomata, että mies miestä vastaan
taisteltiin.

"Heittäkää irti, te maalatut käärmeet!" Hurry kiljui vihasta. "Eikö
siinä jo ole kyllä että olen vallassanne, tahdotteko kai vielä minut
tappaakin?"

Haukansilmällä oli nyt se surullinen tieto että toverinsa uskallettuaan
liian pitkälle olivat joutuneet villein käsiin ja tietämättömänä, mitä
tehdä, hän antoi veneestä merkin.

"Pysy rannasta loitolla", huusi Hutter Haukansilmälle. "Me olemme
kahleissa ja minun lasteni turvallisuus riippuu kokonaan sinusta. Sinun
on varovasti koettaminen päästä villejä pakoon. Jumala ei ole toki
sinua hylkäävä, vaan onnellisesti vievä majataloon takaisin. -- Hän
sinua siunatkoon!"

"Olkaa huoleti!" huusi Haukansilmä rauhoittaen. "Minä olen tyttäriänne
suojeleva niin hyvin kuin voin".

"Niin, Haukansilmä, tee mitä vallassasi on!" huusi Hurry, joka kahden
intialaisen vartioimana, kädet kahleissa, seisoi muutaman askeleen
päässä Hutterista. "Mutta", lisäsi hän, "minun mielestäni on parasta,
että soudat majataloon, otat molemmat tyttäret ja vähän muonavaroja
mukaasi ja tulet siihen paikkaan järveä, josta tänään nousimme maihin.
Siitä voit löytää tien delawarelaisten luo; sillä, mitä minuun ja Tuomo
ukkoon tulee, niin tietämätöntä on, eivätkö intialaiset jo tänä yönä
meiltä ota päänahkaamme".

Tässä Hurryn keskeytti karkealla kädellä suuta vasten lyönti, merkki,
että yksi villeistä ymmärsi niin paljo englannin kieltä, että hän
miehen puheesta vähäisen ymmärsi. Heti sen jälkeen loittonivat
intialaiset rannalta syvemmälle metsään, ja Hurry ynnä Hutter
seurasivat heitä estelemättä.




Neljäs luku.

Tukala tila. -- Eräs seikkailu.


Haukansilmä oli nyt yksin kohtalonsa nojassa. Tilansa oli sangen
tukala. Kaukana metsässä olivat toverinsa, joita ei voinut auttaa ja
majatalossa molemmat tyttäret avuttomina, joiden luo synkässä yössä oli
vaikea päästä. Sidottuaan molemmat venheet yhteen hän souti järven
keskelle päin. Täällä hän levähtääkseen heittäysi pitkäkseen veneesen,
jonka jätti aaltojen ajeltavaksi. Edellisten hetkien jännitys väsytti
Haukansilmää niin että muutamassa minuutissa vastoin tahtoansa vaipui
makeaan uneen, josta vasta aamun koitteessa heräsi.

Yön kuluessa hän oli lähestynyt vuoren juurta, joka kohosi jyrkkänä
järven itäisellä rannalla, niin lähelle, että selvään voi kuulla
lintujen laulavan. Vinha tuuli puhalsi niin ankarasti että ajoi veneen
rantakiville, eikä kaikin voiminkaan hän voinut saada sitä rannasta
ulommaksi. Sekin toivo, että hän tässä paikassa voisi intialaisten
huomaamatta pysytellä, oli vähäinen. Neuvotonna, mitä tehdä, laski hän
airon veneesen ja tarttui pyssyyn. Olipa juuri nostamaisillaan
asettaan, kun kuula lensi niin läheltä päätänsä että hänen täytyi
kyyristyä ja heittäytyä pitkälle pituuttaan veneen pohjalle. Tätä
seurasi huuto ja seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi intialainen
lehdiköstä, jossa oli ollut piiloutuneena, avonaiselle paikalle sitä
nientä, jonka kivikolle vene oli ajautunut. Haukansilmä, huomaten
vaaran, nousi yht'äkkiä ylös ja tähtäsi pyssyllään. Kuitenkin -- hän
maltti silmänräpäyksen; oli näet ensimmäinen kerta, jolloin hän ihmistä
tähtäsi. Mutta kun näki, että tässä oli valikoiminen sen välillä joko
tappaa taikka tulla tapetuksi, niin hän laukaisi ja -- surkealla
huudolla kaatui intialainen maahan. Oudot tunteet valtasivat tässä
silmänräpäyksessä Haukansilmän. Katumus sekoittui voittoriemuun.
Ladattuaan pyssynsä uudestaan hän juoksi venheestä kaatuneen
intialaisen luo, joka rentonaan makasi seljällään. Tämä ei ollutkaan
hengetönnä, sillä silmänsä käännähtivät sinne tänne jokaisesta
voittajan askeleesta ottaen vaarin. Nähtävästi hän odotteli sitä
kuolettavaa pistosta, joka päänahkan riistämisen edellä tavallisesti
käypi, vaan Haukansilmä, joka arvasi intialaisen ajatukset, rauhoitti
hänen pelkonsa.

"Ei puna-iho", hän sanoi, "ei sinulla ole mitään pelkäämistä; päänahkan
riistäminen ei ole minun asiani, tahdon ennemmin vaan sinua auttaa niin
hyvin kuin voin". "Vettä", huusi kuoleva janoissaan, "anna
intialaisraukalle vettä!" "Sitä saat", vastasi Haukansilmä lauhkeasti
ja nostaen käsivarsilleen hän kantoi hänet rantaan, jossa asetti hänen
ruumiinsa sellaiseen asentoon, että saattoi palavata janoaan sammuttaa.

Muutaman minuutin intialainen istui selkä kallion suojassa rannalla,
kun yht'äkkiä nyökäyttäen päätään sulki silmänsä ainiaasti. Viimmeisen
silmäyksensä, jossa laupeus ja anteeksianto kuvastui, hän loi
Haukansilmään.

"Hänen henkensä on haihtunut", sanoi Haukansilmä surullisesti ja nosti
maahan vaipuneen ruumiin istuvaan asentoon kallioseinän nojaan. "Minä
en tahtonut sinun kuolematasi, punaiho", hän sanoi lohdullisesti, "vaan
itsepä annoit minulle vallan valita joko tappaa tai tulla tapetuksi, ja
silloin tein minkä jokainen asemassani olisi tehnyt. Luulenpa olevani
viaton".

Nämä sanat osaksi ääneen osaksi supisten lausuessaan hän ajatuksissaan
keskeytyi, kun parin sadan askeleen päässä maaniemekkeeltä huomasi
toisen intialaisen. Hän oli luonnollisesti vakooja, jonka pyssyn
laukaus nähtävästi oli saanut liikkeelle. Intialainen, huomattuaan
hänen, antoi kuulua kiihkeän huudon, johon ainakin tusina villejä eri
paikoilta vuoren harjannetta vastasi. Haukansilmä, tämän uhkaavan
vaaran huomatessaan, juoksi muutamalla hyppäyksellä venheesensä, jonka
muutamalla voimakkaalla aironvedolla sai ulommalle rannasta. Tuulikin
oli kääntynyt, joten hänen onnistui ennen villein tuloa soutaa
syvemmälle järveä, jonne mitkään pyssynluodit eivät voineet kantaa.

Intialaiset, nähdessään toverinsa hengetöinnä kallion nojassa,
joutuivat hirveään raivoon ja vannoen kauhean koston Haukansilmälle he
vetäytyivät metsään takaisin. Aurinko oli jo ehtinyt korkealle
taivaalle kun Haukansilmä lähestyi Hutter-vanhuksen majataloa. Judith
ja Hetty olivat tasangolla suuressa jännityksessä ja huolessa
odottamassa hänen tuloansa.




Viides luku.

Ikävä yhtymys. -- Päätetty yhteentulo.


"Missä isämme on?" molemmat sisaret huudahtivat, kun näkivät
Haukansilmän yksin tulevan luoksensa.

"Hänen kävi onnettomasti!" nuori mies vastasi yksinkertaisesti ja
peittelemättä. "Hän ynnä Hurry joutuivat villein käsiin; ja taivas
tietäköön, mikä tästä lopuksi tuleekaan. Metsässä kätkössä olleen
venheen olen tuonut mukanani, niin että ainoastaan lautoilla taikka
uiden voivat villit sotamiehet meitä lähestyä. Illampana on
Chingachgook'kin yhtyvä meihin ja silloin voimme, kuten toivon, sekä
arkkia että majataloa suojella, kunnes läheisen linnaväen upseerit,
näistä tapauksista tiedon saatuansa, saapuvat avuksemme".

"Oi toki!" huokasi Judith, "että tämä kumminkin piti tapahtuman! --
Kertokaa edes tarkemmin vangittuin kohtalosta!"

Haukansilmä antoi nyt lyhyen ja selvän kertomuksen kuluneen yön
tapauksista, jota Judith ja Hetty, näyttämättä mitään liikutuksen
merkkiä, jännityksellä kuuntelivat. Haukansilmän lopetettua tyttäret
äännettömään surumielisyyteen vaipuneina nousivat valmistamaan
päivällistä, kun sillä välin Haukansilmä asetteli aseitansa
järjestykseen.

Aterian kestäessä Judith kääntyen Haukansilmään sanoi: "Kerroit jo
ennen tuosta Chingachgookista. Luuletko voivamme antautua tuon
intialaisen suojelukseen?"

"Varmaan, yhtä hyvin kuin minun", vastasi Haukansilmä. "Jalosydäminen
hän on kuin harva heimolaisistaan".

"Mutta mitä tuo omituinen nimi, Chingachgook, oikeastaan merkitsee?"
kysyi Hetty uteliaasti.

"Isoa käärmettä!" vastasi Haukansilmä. "Kavaluutensa tähden häntä niin
nimitettiin. Varsinainen nimensä on Unkas, joka on vanhaa
intialaissukua".

"Koska hän on niin kavala", arveli Judith, "niin saammepa hänestä
oivallisen puolustajan".

Tämän sanottuaan nuori mies nousi seisoalleen ja ryhtyi tytärten avulla
majataloa mahdollisuuden mukaan varustamaan puolustustilaan ennen
lähtemistänsä Chingachgookia tapaamaan.

Sillä välin tuli hämärä ja yhtymyksen hetki lähestyi. Kätkien veneen
mutaan ajaantuneiden puunrunkojen sisäpuolelle Haukansilmä telkitsi
majatalon niin vahvasti että aivan mahdoton oli erinomaisitta aseitta
murtautua sisään. Tytärten kera astuttuaan arkkiin hän sen ohjasi ulos
ulapalle. Vieno tuuli puhalteli myötäisesti, niin että puolen tunnin
kuluttua saavuttiin yhtymyspaikkaan. Aurinko oli tuskin ehtinyt vuorten
taa, kun intialainen soturi, pyssy kädessä, ilmaantui kallion kärjelle.
"Jumala olkoon kiitetty, Käärme, että tulit", sanoi Haukansilmä.

"Tämä nyt on delawarelainen Chingachgook!" sanoi Haukansilmä molemmille
tyttärille esitellessään vierasta, jota nämät arkin ovella
ystävällisesti tervehtivät, jonka jälkeen molemmat miehet lähtivät
kajuuttaan asioistansa neuvottelemaan ja päättämään. Muun muassa
Chingachgook kertoi taipaleella järvelle kohdanneensa parven
Irokeessejä, joiksi vihollismielisiä intialaisparveja myös kutsutaan ja
heidän läheisyydessään huomaamatta tuntikausia oleskelleensa. "Hyvä
Käärme", puuttui Haukansilmä hänen puheesensa, "kuulitko mitään
vangeista heidän luonansa, näiden tyttösten isästä ja eräästä Hurry
nimisestä ystävästään?"

"Chingachgook on heidät nähnyt", vastasi päällikkö, "he kävelivät
vapaina ja kahleettomina villisotilasten seassa, joka vihollisen
kohtelu heidän luonansa on harvinaista!"

Tämän lohduttavan uutisen Haukansilmä oitis kertoi tyttärille, jotka
lausuivat toivomuksensa, että jollakin tavoin olisivat miehet
pelastettavat. Palattuaan ystävänsä luo, hän tälle sitte lyhyesti
kertoi tähänastisista tapauksista elämässään. Sillä välin oli arkki
lähestynyt majataloa. Päästyään vihdoin rantaan olivat kaikki iloiset
onnellisesta paluumatkasta. Kaikki majatalossa oli entisellään ja
nautittuaan vähän ravintoa majatalon asujamet menivät levolle, jonka
tarpeessa niin suuresti olivat.




Kuudes luku.

Keskustelu. -- Vankeudesta.


Päivän koitteessa vuoteeltaan noustua Haukansilmä ja delawarelainen
menivät ensimmäiseksi työkseen ulos tasangolle. Järvellä, jonne
tarkastelevan silmäyksen heittivät, oli syvä hiljaisuus. Olivat juuri
palaamaisillaan majataloon, kun yhtäkkiä kaukaa järvellä huomasivat
jotakin, jonka sittemmin tunsivat kahdeksi intialaiseksi soturiksi.
Nämä seisoivat lautalla ja näkyivät olevan aseettomia. Mitähän noiden
villien vierasten täällä oli tekemistä? Joutuin oli majatalo
suojelustilaan asetettuna, sillä mahdollisesti voi muita
intialaisparveja olla lautan seurassa. Tyttäretkään, jotka sillä välin
olivat nousseet vuoteeltaan, eivät tästä käynnistä ollenkaan tulleet
hämilleen vaan varustaivat pyssyillä ja vetäytyivät Chingachgookin
kanssa huoneisin, kun sillä aikaa Haukansilmä jäi tasangolle
odottamaan.

Hitaasti liikkuvan lautan ollessa noin sata askelta majatalosta hän
tuleville Hurooneille huudahti: "Sanokaa, missä tarkoituksessa olette
tuolla lautalla tänne tulleet?"

"Emme lähesty teitä sotilaina", vastasi toinen heistä, nimeltä
Rivanoak, "tahdomme vaan rauhassa kanssanne keskustella talostanne
kotoisin olevasta kahdesta miehestä, jotka leirissämme ovat vankeina ja
jotka päällikkömme erinomaisesta suosiosta ovat lunnaita vastaan
lunastettavissa".

"Niin olkaat tervetulleet, Irokeesit lautallanne!" huusi Haukansilmä ja
auttoi heitä maalle.

Kun Chingachgook ja tyttäret, nähtyään ettei vihollisesta hyökkäyksestä
tullutkaan mitään, saivat kuulla Huroonein tulleen keskustelemaan ja
hieromaan kauppaa vankein lunastamisesta, niin tunsivatpa sydämensä
kevenevän. Judith ja Hetty riensivät majataloon, toivat kaksi komeasti
kirjaeltua pukua hienoimmasta punaisesta kankaasta ynnä kaksi hopealla
taiteellisesti silattua pistoolia. Intialaisia nämät kapineet näkyi
miellyttävän, sillä hymysuin sanoivat tästä vievänsä ilmoituksen
päällikölleen ja ennen päivän laskua tuovansa vastuun.

Molemmat sotilaat laskeutuivat sitten lautalleen ja soutivat takaisin
vähän matkan päässä majatalosta olevalle rannalle.

Tunti toisensa perästä kului ja jo koskettelivat auringon säteet
läntisiä kukkuloita ilman että mitään merkkiä palaavasta lautasta
voitiin huomata. Vihdoin Haukansilmä huomasi lähestyvän lautan, jolla
näki nuo äsköiset intialaiset ja näiden jaloissa kahlehdittuina
makaavan Hutterin ja Hurryn.

Lautta rantautui ja intialaiset lähettiläät, vaadittuaan rannalla
seisovia riisuutumaan aseista, irroittivat vankein kahleet,
jättääksensä heidät luvattuja lunnaita vastaan omaisilleen.

Rivanoak tovereineen taas palasi kiiruhtaen takaisin heimolaistensa
luo.




Seitsemäs luku.

Uusia tuumia. -- Kova onnettomuus.


En tarvinne kertoa iloisesta yhtymyksestä majatalossa tuon ikävän eron
jälkeen. Illallista syödessä Haukansilmä molemmille miehille lyhyesti
kertoi kaikki, mitä heidän poissa ollessansa oli tapahtunut, samaten
Hutterkin antoi uskollisen kuvauksen omasta ja ystävänsä vankeudesta,
josta eivät koskaan toivoneet pääsevänsä.

"Olen kuitenkin utelias tietämään, tahtovatko villit tästälähin sotaa
vaiko rauhaa kanssamme", arveli Hurry. "Vapauttamisemme näyttää puhuvan
rauhan puolesta; mutta noihin intialaisiin ei ole luottamista, sen olen
kylläkin oppinut tuntemaan, pelkään vaan että Rivanoak seurueinensa
tänään vaan on tarkoittanut saada tietoja majatalostamme ja
varustuksistamme".

"Mahdollista kyllä", vastasi Haukansilmä, joka, tullen ovelle, näytti
heille hirvennahkanauhalla sidottua ja vereen kastettua pientä
puukimppua. "Tämä on intialainen sodanjulistuksen merkki", selitti hän
heittäen kimpun pöydälle.

Suuri hämmästys valtasi kaikki läsnäolijat, ja arkkiin pakeneminen
näkyi heistä parhaimmalta, sillä luultavaa oli vihollisen piankin
lähestyvän lautoillaan ja siinä tapauksessa ei majatalo enään tarjonnut
kyllin suojaa. Oli myös mahdollista että he tällä tavoin voivat välttää
hyökkäyksen.

Tuota pikaa koottiin kaikki irtaimisto arkkiin, eikä tuntiakaan
kulunut, kun majatalon asujamet jo olivat järvellä. Hutter ohjasi
alusta läntiselle rannalle, jossa sangen varovasti noustiin maihin.
Miehet, asetettuaan pyssynsä vireille, jättivät kaikessa hiljaisuudessa
aluksen ja jättäen tyttäret arkkiin hiipivät hiljaa metsän tiheikön
läpi löytääkseen vihollisen jäljet. Neljänneksen tuntia kuljettuansa he
yhtäkkiä kaukaa huomasivat tulta tuikkavan, jonka tähden voitiin pitää
varmana että vihollinen oli täällä leirissä. He lähestyivät tätä
hiipien ja Chingachgook huomasi tarkalla silmällään kymmenkunnan
sotilasta tulen ympärillä joutilaina makaavan. Muutaman askeleen
eteenpäin kuljettuaan olivat miehemme saapuneet erään tammen ta'a, kun
yksi intialaisista kuivain oksain ritinästä heräten kavahti ylös ja
huomasi Haukansilmän. Huutaen kirkeällä huudolla tovereilleen merkin
vihollisen läheisyydestä nämät nuolen nopeudella pyssyinensä riensivät
osoitettuun suuntaan. Miehemme päättivät palata arkkiin, koska
vihollinen oli heitä lukuisampikin.

Chingachgookin ja Hurryn onnistui päästä pakosalle, kun sitä vastaan
Haukansilmän, joka juostessaan kompastuen tuli viivähtämään, jättiläis
intialainen juuri arkin läheisyydessä sai kiinni ja vei vankina
leiriin. Asiain näin ollen oli arkin asujainten mahdoton ystävätänsä
pelastaa ja kun he itsekin olivat suuressa vaarassa, niin, jättäen
Haukansilmän surullisen kohtalonsa nojaan, työnsivät kiiruusti
aluksensa rannasta vesille.

Suuri riemu vallitsi intialaisleirissä vangitun saapumisen johdosta.
Mutta se katse, millä häntä tarkastivat, oli ylevän ihmettelyn
sekainen. Nuori mies oli nimittäin näillä seuduin kunnon pyssymiehenä
saavuttanut hyvän maineen, jonka tähden häntä, kuten vankeja
tavallisesti, ei sidottu käsistä eikä jaloista, vaan, pyssyn ja veitsen
otettua pois, sai vapaana liikkua leirissä.




Kahdeksas luku.

Kotiin tulo. -- Ojasta allikkoon.


Sillä välin kun Haukansilmän kävi näin surullisesti, ohjasi Hutter
alustansa majataloon nähdäkseen oliko se vihollisen hyökkäykseltä
säilynyt. Alus saattoi olla noin pari sataa askelta talosta --
yltympäri vallitsi syvä hiljaisuus, missäkään ei vihollismielisten
intialaisten jälkiä ollut nähtävissä. Hutter päätti tovereinensa
sentähden rantautua. Chingachgook oli tuskin ehtinyt aluksen keulalle
kun Hurry ja Hutter jo olivat tasangolla.

"Tulkaa", sanoi jälkimmäinen, "avatkaamme talossa ovet ja akkunat,
jotta täällä viihtyisimme yhtä hyvin kuin ennenkin". Miehet astuivat
sisään. Huoneissa vallitsi syvä hiljaisuus, mutta sitä seurasi räiske,
joka tuosta muuten niin pelottomasta Chingachgookista, hänen samassa
ovea lähestyessään, tuntui jokseenkin salaiselta. Päällikkö kuunteli.
Mutta samassa kuului kova intialaiskiljunta, jota seurasi Hurryn
kiroileminen, ja sitten kuului siltä, kun vuorotellen olisi ankarasti
painia lyöty. Chingachgook ei tiennyt mistä alottaa. Aseet kaikki
olivat arkissa; sillä kukapa voi huomata että vihollinen oli
tunkeutunut sisään niin tarkoin suljettuun taloon. Delawarelainen oli
juuri lähtemäisillään aseitansa hakemaan, kun ovi yht'äkkiä aukesi ja
Hurry, neljän Huroonilaisen saattamana, kädet sidottuina, tuli
näkyviin.

Taistelu pysähtyi hetkeksi, jota minä käytän kertoakseni, miten
intialaiset olivat tunkeutuneet majataloon. Yksi niistä, jotka
vangittua Hutteria ja hänen onnettomuuden toveriansa Hurrya olivat
tuoneet lunastettavaksi, oli tätä tilaisuutta käyttänyt hyväkseen
tarkastaaksensa majatalon rakennustapaa ja asetovereineen asujainten
poissa ollessa tunkeutunut sisälle. Noustuaan talon katolle ja
poistettuaan muutaman kattopuun oli heidän helppo laskeutua huoneesen
Hutterin paluuta odottelemaan.

Mutta luokaamme silmäyksemme tuonne tasangolle, jonne jätimme Hurryn
sidottuna vihollisten keskelle. Villejä sotilaita tervehdittiin
muutamalla laukauksella jonkun sadan askeleen päässä olevasta
aluksesta, sillä seurauksella, että kaksi intialaista kaatui ja
hetkisen kuluttua kaatuivat toisetkin koettaessaan venheellä lähestyä
arkkia.

Häiritsemättä saattoi Chingachgook nyt rantautua. Noustuaan tasangolle
molempain tytärten seuraamana hän alkoi päästämään Hurryn kahleista kun
sillä välin Judith ja Hetty riensivät isänsä luo huoneesen. Täällä oli
aivan hiljaista, yhdestä huoneesta vaan kuului haikeata valitusta.
Tyttäret avasivat sykkivin sydämin oven; vaan mikä näky tässä heille
tarjoutui. Isänsä oli huoneen nurkassa kyyryssä pää rintaa vasten
vaipuneena. Salaisen tunteen valtaamana meni Judith hänen luokseen ja
aikoi paljastaa hänen päästään hatun, joka oli syvään painettuna. Mutta
-- oi kauhistusta -- onnettoman Hutterin päälaesta oli nahka
poisriistettynä. Myöskin Chingachgookiin ja Hurryyn, jotka saapuivat
paikalle, tuo surkea tila, missä kuoleva vanhus oli, koski hellästi.
Vanha Tuomo koki saada puhetta suustaan, vaan ei voinut muuta kuin
raskaasti huoahtaa; nyökäytti vaan päätänsä -- ja hänen henkensä jätti
ainiaaksi maallisen kotelonsa.

Surullisen liikutuksen valtaamina seisoivat tyttäret kuolleen isänsä
vieressä. "Kunnon mies hänessä erosi meistä", sanoi Hurry ja vedet
tunkeutuivat Chingachgookinkin silmiin.

Samana päivänä vielä toimitettiin Hutterin hautajaiset. Peitteesen
pantu ruumis upotettiin samaan paikkaan järveä, missä vuosikausia
sitten vaimonsakin oli leposijan löytänyt.

Chingachgook ja Hurry huomasivat kyllä yksinänsä ajan pitemmyyteen ei
voivansa pitää majataloa hallussaan; sillä aivan selvää oli että
intialaiset näin onnistumattoman taistelun perästä tekisivät uuden
hyökkäyksen. Hurry päätti sentähden lähteä englantilaisesta linnastosta
hakemaan apua taistelussa saaliinhimoisia Hurooneja vastaan. Seuraavan
päivän aamulla tapaamme hänet jo matkalla sinne, mutta Chingachgook jäi
majataloon orpojen tyttösten suojelijaksi.




Yhdeksäs luku..

Intialaisleirissä kahleissa. -- Odottamaton apu. -- Jumalan sallimus.


Mutta palatkaamme takaisin intialaisleiriin, jonne Haukansilmän
jätimme. Tuon onnettoman taistelun jälkeen Hutteria ja hänen
tovereitansa vastaan oli vangilla huonot päivät. Eräänä aamuna
kokoontui villien koko seurue hänen ympärilleen ja yleinen vaitiolo,
syvän hiljaisuutensa tähden sitä uhkaavampi, vallitsi. Haukansilmä
huomasi vaimoin ja lasten vuoleskelevan pihkaisia kuusenjuurilastuja,
jotka hän tiesi pistettävän ruumiisensa ja sytytettävän, kun sillä
välin kolme nuorta miestä sitoi hänet köysiin. Vanhemmat soturit
sivelivät sormillaan tomahawkiensa kärkiä, ikäänkuin niiden terävyyttä
koetellaksensa.

Haukansilmä ei ottanut vastarintaa. Rauhallisena, kädet sekä jalat
kahleissa, hän antoi nahkahihnalla sitoa itsensä puuhun. Nämä olivat
mitä tuskallisimpia silmänräpäyksiä, jotka varma kuolema olisi
päättänyt, ellei yht'äkkiä jotakin odottamatonta olisi tapahtunut.

Metsästä kuului yhtaikaa outo ääni, jota kaikki intialaiset suurella
jännityksellä kuuntelivat. Ääni tuntui säännölliseltä ja jykevältä,
kuin olisi nuijalla maahan lyöty. Taustalla puitten välissä ilmestyi
vähitellen olentoja ja järjestetyssä kulussa lähestyi nyt
englantilainen sotaväen-osasto, jonka punaset takit loistivat vihreän
lehdistön läpi. Kohtausta, joka nyt seurasi, on vaikea kertoa.
Unhottaen puuhun sitomansa vangin villit sotilaat epätoivon valtaamina
pakenivat suurimmassa epäjärjestyksessä. Saarroksiin joutuneet Huroonit
nostivat kauhean huudon, jota englantilaisten sotamiesten riemuhuudot
seurasivat. Harva heistä vaan pääsi pakoon, useimmat joko kaatuivat
taikka otettiin vangiksi. Mutta tulipa tappiota englantilaistenkin
osaksi. Kaatuneitten joukossa oli kunnon Hurrykin, intialainen oli
tomahawkillaan hänen päänsä halaissut. Sittenkuin Hurry oli erittäin
juhlallisesti haudattu ja Haukansilmä kiusallisesta asennostaan
päästetty, lähtivät sotamiehet majataloon, jonne Chingachgook lautalla
heitä saattoi.

Täälläkin kohtasi surullinen näky, sillä Hetyn, toisen sisarista, he
löysivät kuoleman kielissä vuoteellaan. Hirveä kuume kalvoi viimmeisiä
voimiaan ja Chingachgookin sekä Haukansilmän huoneesen astuessa kuolon
enkeli kirkasti jo kasvonsa piirteitä. Surullisena seisoi Judith
kuolinvuoteella ja muittenkin oli nähdessään tuon niin aikaiseen
poislähteneen vaikea pidättyä itseään liikutukselta. Muutaman tunnin
kuluessa oli Hettykin rakkaitten vanhempainsa viereen upotettu ja
Judith vuodatti katkeria kyyneleitä sisarensa kostealla haudalla.

Tällä, hiljaisella hautajaisjuhlallisuudella päätettiin päivä ja
muutaman tunnin kuluttua oli koko majatalon asujaimisto syvään
uneen vaipuneena. Olivat näet aikaisin menneet levolle, sillä
päivänkoitteessa tahtoivat englantilaiset soturit palata takaisin.
Yksinkertaisen aamiaisen nautittuaan sotilaat laskeusivat arkkiin, joka
heidät vei niemekkeelle, mistä sitten jalkaisin jatkoivat taipaletta.
Englantilainen upseeri Warley, osaston johtaja, kehoitti Judithin
muuttamaan kanssansa osaston kaupunkiin, jossa hän tahtoi ystävyydellä
vastaan ottaa hänet perheesensä. Tätä kutsumusta hän mielellänsä
seurasikin; sillä mitäpä oli, joka häntä, kaikki rakkaansa
kadotettuaan, voi tässä yksinäisessä seudussa pidättää ja jossa hän
intialaisten hyökkäyksistäkään ei koskaan ollut varmana.

Majatalon huolellisesti suljettua Judith ystävällisen upseerin ja
muitten miesten seurassa nousi veneesen. Äänetönnä istuen Haukansilmän
rinnalla, venheen tyvenellä järvellä kiitäessä, hän yhtämittaa loi
katseensa majataloon, jossa suurimman osan elämätänsä oli viettänyt ja
jonka hän niin monen katkeran kokemuksen jälkeen kentiesi ainaisesti
jätti. Vihdoin saavuttiin rantaan. Maallenousupaikalla Chingachgook
erkani Judithista ja Haukansilmästä heimonsa leiriin mennäksensä, jonne
seuraavan päivän illalla saapui. Suurella ilolla ottivat toverinsa
häntä vastaan ja vastakin tuo oiva intialainen taisteluissa, joita
delawarelaiset naapuri-heimoja vastaan kävivät, kunnosti monesti
itseään. Kansansa keskuudessa Chingachgook saavutti yhä enemmän
mainetta, kunnes hänenkin vuoronsa tuli. Eräässä taistelussa Hurooneja
vastaan hän kaatui, ja makaa juuri lähellä mainittua järveä haudattuna.
Haukansilmä, joka oli englantilaisten joukkoon liittynyt, kunnosti
monissa verisissä tappeluissa itseään ja kohosi suureen maineesen.
Viisitoista vuotta sai kuluneeksi ennenkuin hän tuli tilaisuuteen käydä
majatalossa.

Rannassa vielä seisovalla venheellä, jonka ensin laati käytettävään
kuntoon, hän sousi yli järven. Jäljettömästi eivät olleet vuodet
vierineet vanhan majatalon yli. Katto oli myrskyjen hävittämä ja
seinähirret mädäntyneet. Muutama ankara myrsky voi vähitellen koko
rakennuksen syöstä järveen.

Surumielin Haukansilmä jätti tämän seudun, johon niin monet muistot
häntä kiinnittivät. Hän ei sitä enään koskaan nähnytkään, sillä
muutaman vuoden kuluttua tästä käynnistä hän vihollisen luodin
lävistämänä kaatui kunnian tantereelle, ja Judith, joka koko myöhemmän
elinaikansa vietti jalon Warleyn perheessä, itki tuota kunnon miestä ja
säilytti häntä uskollisessa muistossa.






KIVISYDÄN.




Ensimmäinen luku.

Erämaan ratsastaja. -- Eräs kohtaus.


Oli heinäkuun päivä vuonna 1857, noin kolme tuntia ennen auringon
laskua, kun eräs ratsastaja istuen komean hevosen seljässä, Meksikon
alueella seurasi Rio-Vermejo-joen rantaa, joka noin 70 peninkulmaa
erämaan läpi juostuaan laskee Rio Grande-del-Norte jokeen.

Ratsastaja, kantaen meksikolaista metsästäjäpukua, oli arviolta noin
kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies. Ollen pitkä, hoikkavartaloinen
hänen liikkeissään oli jotakin miellyttävää ja kasvonpiirteissään
kuvastui avomielisyys ja lempeys. Vieno katse sinisissä silmissään,
vaalean tukkansa sakeat kiehkurat, jotka ympäröivät hatun lievettä, ja
laskeusivat epäjärjestyksissä hartioille, kasvoinsa kalpeus, joka
meksikolaisten omituisesta ihokarvasta erosi, kaikki tuo saattoi
päättämään ett'ei ratsastaja ollut espanjalaisen Amerikan polttavan
auringon alta syntyisin.

Tämä ulkomuodoltaan niin rauhallisen näköinen mies kätki sydämessään
leijonan urhoollisuuden, jota mikään ei voinut järkähyttää,
jonkatähden seudun asujamet eivät syyttä olleet antaneetkaan hänelle
"Kivisydämen"-nimeä.

Juuri silloin, kuin lukijalle häntä esittelimme, poikkesi ratsastajamme
erämaasta tiheään metsään, joka ulottuu aina Rio-Vermejo-joen rantaan.

Tämä kaukaisen lännen erämaa oli niitä, joiden yksinäisyyttä ei kaiku
ainoastakaan kirveen iskusta ollut häirinnyt. Puut täällä kasvoivat
omin tahtoinsa, risteilivät ja kiemuroivat toistensa yli ja ympäri,
siellä täällä joskus jättäen avoimen, oksissa ja kaatuneilla
puurungoilla sullotun paikan. Vuosituhansia kaatuneitten puitten
muodostama maaperä on jyrkkää, milloin se kohoaa kukkuloina ja vuorina,
milloin taas alenee mutaisiin soihin, joissa hirvittävät sisiliskot ja
käärmeet vihreässä limassa rypien asuskelevat, samalla kun miljoonia
myrkyllisiä hyönteisiä näiden kostealla pinnalla suristen lentelee
ympäri. Kivisydän mahtoi olla tavallinen vieras näissä erämaissa,
koskapa hän niin rohkeasti oli sinne uskaltanut, vieläpä semmoisella
hetkellä, kun taivaalta pakeneva aurinko peittää maan pimeydellä, joka
jättiläispuiden tiheiden oksain muodostaman peiton kautta tulee yhä
sakeammaksi. Kivisydän jatkoi matkaansa, tarkasti tähystäen ja
kuunnellen eteenpäin niin nopeaan kuin maanlaatu hänen hevosensa salli
kulkea.

Yli useiden jokien ja jyrkkäin rotkojen hänen täytyi mennä, kun samalla
joka taholta kuului milloin jaguaarin ulvominen milloin taas viekkaan
tiikerikissan naukuminen, jotka näkyivät hänen jälkiänsä seuraavan.

Näistä häntä ympäröivistä vaaroista hän ei paljoakaan huolinut,
tunkeutui vaan rohkeasti eteenpäin, vaikka metsäkin askel askeleelta
tuli jylhemmäksi ja ikävämmäksi.

Saavuttuaan vihdoin kukkulan juurelle Kivisydän pysähtyi, ja
laskeutumatta alas heitti tarkastelevan silmäyksen ympärilleen.

Ylt'ympäri vallitsi syvä hiljaisuus. Petoeläinten ulvonta poistui
kauemmaksi; ainoastaan kallioita myöten juoksevan veden lirinä kuului.

Tummansinervä taivas oli lukemattomissa tähdissä, valkoisissa pilvissä
uiva kuu heitti hopeisia säteitänsä yli kukkuloiden, joiden valaistut
rinteet tekivät niin omituisen vastakohdan paikkakunnan täydelliseen
pimeyteen.

Kivisydän seisahtui hetkiseksi ja kuulusteli tarkkaan pienintäkin ääntä,
ollen, pyssyynsä nojaten, samalla valmiina joka silmänräpäyksessä
antamaan tulta.

Huomattuansa, että kaikki oli kunnossa, hän teki liikkeen
laskeutuaksensa hevosen selästä, kun hevonen yht'äkkiä pää pystyssä ja
korvat pörhössä muutaman kerran syvään nuuski.

Kivisydän kuunteli ja muutaman hetken kuluttua hän kuuli useampain
paikkaa lähestyväin ihmisten askeleita.

Peruuttaen nopeasti hevosensa muutaman askeleen kukkulan juurelle, hän
hypähti maahan ja, suojaten itseänsä hevosensa ruumiilla, veti pyssynsä
vireisin. Koska kuitenkaan ei ennustanut vaaran lähestymistä tulijoiden
puolelta, niin vetäytyi turvapaikastaan pois, ja, heittäen ohjakset
käsivarrelleen sekä pyssynsä maata vasten, odotteli tulijoiden
lähestymistä.

Vihdoin aukeni lehdikkö ja viisi ihmistä tuli näkyviin.




Toinen luku.

Kuolemasta pelastus. -- Vanhuksen tiedonantoja.


Matkamiehiä, jotka pimeässä yössä erämaan läpi kulkivat, oli neljä
miestä, joista kaksi horjuvin askelin taluttivat erästä naisihmistä, ja
omituisinta oli kaikista että matkustajoilla, jotka näkyivät olevan
valkoihoisia, ei ollut hevosta eikä tavaroita matkassaan.

Tuokiossa eivät huomanneet ratsastajan läsnäoloa, joka surkuttelun
sekaisella tunteella näki heidän lähestyvän. Yht'äkkiä muuan heistä,
joka näytti olevan talutettavan naisen isä, huudahti, huomatessaan
Kivisydämen: "Jumala olkoon kiitetty! Olemme pelastetut, tuolla on
vihdoinkin ihmisolento".

Matkailijat pysähtyivät, ainoastaan vanhus, joka nuo äsköiset sanat oli
lausunut, lähestyi Kivisydäntä sanoen kohteliaasti: "Suokaa, herrani,
minun pyytää teiltä, mitä ihminen toiseltaan erämaassa ei voine
kieltää, turvaa ja apua".

Kivisydän ennen vastaamistaan tunnusteli tarkalla silmällä vierasta.

Hän näytti kuudennellakymmenennellä olevalta mieheltä, kasvonpiirteensä
jalolta ja käytökseltään ylevältä. Hiuksensa olivat ohimoilta hieman
harmaat, mutta käyntinsä ja tuli tummissa silmissään niin elokasta,
kuin olisi ollut vasta kolmenkymmenen ikäinen. Vaatetuksensa komeudesta
ja käytöksensä ylevyydestä voi päättää hänen olevan korkeata
meksikolaista sukua.

Kivisydän ei ehtinyt vieraalle vielä sanaakaan virkkaa, kun muutamia
askeleita sivussa seisovain keskestä kuului heikko kuolemaisillaan
olevan naisen ääni.

"Isäni! Hyvä isäni!" hän huudahti. "Missä olette? Älkää minua jättäkö!"

"Täällä olen, tyttäreni!" vanhus hellästi vastaten kääntyi ja kiiruhti
kutsuvan luo.

Apua tarvitsevan äänen kuullessaan ratsastajan otsa synkistyi ja
silmissään välähteli tulinen liekki. Hieman viivyttyään hän lähestyi ja
laskien kätensä vieraan olalle kysyi: "Kenen ääni se on?"

"Kuolemaisillaan olevan tyttäreni, joka huutaa minua apuun", vastasi
vanhus haikeasta surusta värähtelevällä äänellä.

Kivisydän astui lähemmäksi. Maassa oli nuori nainen pitkällään;
kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleen, silmänsä ummessa ja ainoastaan
heikko hengitys osoitti, ettei elämä vielä ollut sammunut.

Läsnäolijat tyttöraukkaa katselivat liikutettuina, joka Kivisydämeenkin
näkyi koskevan.

"Oo", huudahti isä vaipuen polvilleen tyttärensä viereen, tarttuen
hänen käteensä sitä suudellen: "omaisuuteni, elämäni annan sille, joka
rakkaan lapseni vaan pelastaa".

Kivisydän tarkasteli miettivästi tyttöä, kääntyen sitten isään hän
kysyi: "Mikä tauti häntä vaivaa?"

"Oi", vastasi isä, "parantumaton tauti, hän sai käärmeen pureman".

"Kauanko siitä on", Kivisydän kysyi.

"Juuri äsken!" isä vastasi.

Nuoren miehen katse kirkastui ja hetkisen ajateltuaan hän
läsnäolijoille, vastaustansa vartooville, sanoi toivoa herättävällä
äänellä: "Hetkinen vaan, niin pelastus on mahdollinen?"

Isä huudahti ilosta ja Kivisydämeen kääntyen, hän sanoi: "Oi,
pelastakaa, pelastakaa! Minä olen teitä, ken lienettekään, siunaava".

"Kiiruhtakaamme", ratsastaja sanoi, "tässä ei ole viivytteleminen", ja
lähestyi erästä puuta, jota tarkoin, ikäänkuin jotakin siitä
hakeakseen, tutkisteli. Yht'äkkiä hän veti puukkonsa, jolla katkoi
muutaman puunrunkoja kiertelevän kasvin oksia, joitten kanssa sitte
palasi matkailijain tykö, jotka rauhattomina seurasivat hänen
liikkeitään.

Karsittuaan kasvista lehdet ja isän riisuttua silkkisukan tyttärensä
jalasta, Kivisydän avasi haavan veitsellään ja vuodatti huolellisesti
siihen kasvin mehua.

Onneksi kuukin tätä tehdessä valaisi seudun kirkkaalla valollaan, jotta
voi nähdä yhtä selkeästi kuin päivällä.

Koetta tehdessä lapsiparka tunsi kauheita kipuja.

Haavan päälle asetteli Kivisydän sitten lehtiä, jotka nauhalla sitoi
kiinni. Näkyi heti että tytär tunsi helpoitusta, kouristukset
lakkasivat, silmät ummistuivat ja hetkisen kuluttua vaipui sairas
makeaan uneen.

"Jumala olkoon kiitetty", huudahti isä, "hän on siis pelastettu!"

"On!" vastasi Kivisydän, "ellei vaan kipu palaa takaisin, niin ei
mitään ole pelkäämistä. Voitte nyt minuttakin tulla toimeen.
Auttaessani tytärtänne olen tehnyt velvollisuuteni ja tahdon nyt
poistua. Voikaa hyvin!"

"Ei, ennenkuin saan tietää nimenne", huusi isä tarttuen nuoren miehen
käteen.

"Minkätähden sitä tahdotte?" Kivisydän kysyi.

"Säilyttääkseni sitä miestä muistossani, jolle olen kiitollisuuden
velassa", vanhus vastasi.

"Turhaa on että tiedätte nimeni", nuori mies virkkoi.

"Olkoon niin", sanoi isä, "en tahdo enempää nimeänne tutkistella,
Sallikaa toki minun sanoa omani, jotta tiedätte, kenen olette
itsellenne saattaneet kiitollisuuden velkaan, Nimeni on Don Pedro ja
asuntoni on täällä aivan lähellä. Olen San Antonio nimisen, suuren
meksikolaisella alueella sijaitsevan espanjalaisen siirtolan omistaja".

"Sen omaisuuden kyllä tunnen", keskeytti Kivisydän; "mutta sanokaa,
kuinka olette keskellä yötä joutuneet tänne erämaahan?"

Don Pedro kertoi nyt lyhyesti koko tapahtuman. "Olen", sanoi hän,
"tyttäreni Hermosan, jonka hengen näin pelastitte, ja muutamain
ystäväini kanssa pienellä matkustuksella täältä kahden päivämatkan
päässä olevaan siirtolaan nyt palaamassa. Illan pimetessä pysähdyimme
metsän laitaan, koska pelkäsimme yöllä eksyvämme tieltä ja olimme juuri
ehtineet asettua väsyneitä jäseniämme lepuuttamaan, kun yht'äkkiä
joukko villejä miehiä hyökkäsi päällemme ja, ennenkuin ehdimme käyttää
aseitamme, sitoivat meidät. Eikä siinä kylläksi, rosvoilijat peittivät
vielä päämme naamioilla ja laahasivat meidät kauas metsään, varmaankin
siinä tarkoituksessa että kuolisimme nälkään taikka joutuisimme
petoeläinten saaliiksi. Senjälkeen he hevostemme ja kapineittemme
kanssa katosivat jättäen meidät oman onnemme nojaan".

Kivisydän, joka kertomusta oli tarkkaan kuunnellut, rypisti otsaansa,
sillä hän näkyi arvaavan, keitä nuo rosvoilijat olivat, kuitenkaan hän
ei keskeyttänyt Don Pedroa, joka jatkoi:

"Olimme epätoivon tilassa ja ellei ystäväni ja onnettomuuden toverini
Don Estevanin, joka omistaa jättiläisvoimat, olisi onnistunut
siteitänsä katkoa ja meitä irroittaa kahleistamme, niin kurjasti
olisimme joutuneet hukkaan. Kaikki kapineemme riistettyinä jatkoimme
matkaamme jalkasin, mutta mahdotonta oli tästä aivan tuntemattomasta
metsästä löytää ulos. Harhailtuamme ympäri antauduimme vihdoin
kärsivällisesti kohtalomme huostaan".

"Onnettomuus tulee kuitenkin harvoin yksin -- sillä yht'äkkiä huudahti
tyttäreni kivusta -- hän oli saanut käärmeen pureman. Silloinpa vasta
epätoivomme nousi korkeimmilleen. Nyt oli ajatuksemme kuumeentapaisesti
kiintyneinä siihen, kuinka saisimme lapsiraukan pelastetuksi".

"Tässä epätoivon hetkessä Jumala lähetti teidät pelastavana enkelinä
luoksemme".

Kivisydän seurattuaan osaaottavaisesti Don Pedron kertomusta tahtoi nyt
sanaakaan lisäämättä poistua seurueesta.

"Oi, jääkää tänne!" rukoili vanhus kääntyen Kivisydämeen, "elkää
jättäkö meitä tänne erämaahan!"

Kivisydän ei mielinyt heitä kauemmaksi seurata, vaan antoi sen neuvon
että odottaisivat täällä aamun tuloa, koska yön pimeydessä
matkustaminen oli arveluttavaa. Mutta kun toisetkin häntä kiihkeästi
pyysivät saattamaan heitä metsästä pois, niin hän siihen suostui, sanoi
kuitenkin: "Olen teitä varoittanut vaan en vastaa siitä kaikesta, joka
vielä voi tapahtua".




Kolmas luku.

Hyökkäys ja voitto. -- Ero.


Matkailijat valmistautuivat nyt jättämään tämän paikan jossa edellinen
kohtaus oli tapahtunut. Hermosa nukkui vielä sammalikolla, ja herättää
häntä olisi ollut sangen varomatonta, joka olisi hänen paranemisellensa
mitä arveluttavimpia seurauksia vaikuttanut. Kivisydän katkoi sentähden
vahvan puunoksan, josta valmisti jonkunlaisen kantopaarin, jolle sitten
kaksi Don Pedron palvelijaa Hermosan nostivat.

Noustuaan ratsullensa antoi Kivisydän merkin lähtöön. Nuori ratsastaja
katsasti alinomaa levottomasti ympärilleen, kuin olisi odottanut jotain
hirveätä tapahtuvan. Hän otti kulkunsa eräälle kukkulalle päin, jonka
juurelle pian saavuttiin. Matkailijat seurasivat noin kymmenen minuutin
matkan päässä saattajasta, joka aina ratsasti hyvän matkaa edellä, kun
yht'äkkiä kova laukaus kuului.

Matkailijat katsahtivat taakseen. "Mitähän tämä merkitsee", Don Pedro
sanoi levottomana. "Epäilemättä kavallusta!" Don Estevan vastasi
katsahtaessaan tarkkaavasti ympärilleen ja nähdessään Kivisydämen
loitolla katoavan pensaikon taakse.

Tätä peloittavaa ääntä seurasi hiljaisuus. Mutta tuskin oli muutama
minuutti kulunut kun tiheätä ampumista eri haaroilta alkoi kuulua
silminnähtävästi vastauksena aikaisemmin annettuun merkkiin. Kohta
tämän jälkeen tuli Kivisydän matkailijain luo, jotka hänen poissaolonsa
oli tehnyt levottomaksi.

Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja liikkeensä levottomat.

"Teidän tahtonne mukaan on tapahtunut", hän sanoi kiukustuneena. "Minä
en vastaa siitä onnettomuudesta, joka nähtävästi teitä kohtaa".

"Mikä se on? Mikä vaara meitä uhkaa", Don Pedro kysyi kavahtaen ylös.

"Intialaiset ovat meidät huomanneet", vastasi Kivisydän, "Tiikerikatin
villi seurue on meidän läheisyydessämme".

"Oi!" Don Pedro huudahti kauhistuksella, "minkä nimen lausuitte?
Tiikerikatti, tuo peloittava rosvoilija, jonka lukemattomat rikokset
vuosikausia on tämän seudun täyttäneet kauhulla, lähestyy meitä. Oi
meitä, olemme hukassa!"

"Ei hän itse", Kivisydän rauhoittaen vastasi, "vaan osa hänen
rosvojoukkoansa. Nyt tarvitaan kylmäverisyyttä ja miehuutta". Hänen
annettua merkin laskeutuivat kaikki nyt maahan ja alkoivat hiljaa käydä
konttaamalla eteenpäin; Hermosakin oli niin paljon virkistynyt että
saattoi tähän outoon kulkuun voimiansa myöten ottaa osaa. Hän tahtoi
ennen viimmeisetkin ponnistuksensa käyttää, kun joutua vihollisten
kynsiin. Askel askeleelta tulivat matkailijat, aseet käsissä,
eteenpäin, kunnes aivan lähellä huomasivat intialaiset. Neljä heistä,
jotka vasemman korvansa yli pistetystä korppikotkan sulasta voi tuntea
päälliköiksi, olivat nuotiovalkean ääressä kyyryssä äännettöminä
polttaen piippuansa.

Kivisydämen käskystä nousivat matkailijat hiljaa ylös ja kukin heistä
haki puurungon takaa suojan.

"Jätän teidät tänne", sanoi Kivisydän hiljaa, "minä menen leiriin,
rauhoittukaa, ja mitä tapahtuneekaan, niin elkää ennen ampuko, kuin
näette minun heittävän hattuni maahan".

Matkailijat nyökäyttivät myöntyväisesti päätään ja Kivisydän katosi
pensaikkoon. Siitä paikasta, mihin matkailijat olivat laskeutuneet,
saattoi helposti huomata kaikki, mitä leirissä oli tekeillä, saattoipa
tarkasti kuuntelemalla kuulla keskustelunkin. Kumarruksissa eteenpäin,
sormi pyssyn hanassa ja katse leiriin tuijottaen matkailijat nyt
kuumeentapaisesti odottivat sitä hetkeä, jolloin saisivat lauaista.

Saavuttuaan leiriin Kivisydän astui esille nuotiotulen ääreen. Hitaasti
hän lähestyi intialaisia ja siitä ystävällisyydestä, jolla nämät häntä
tervehtivät, saattoi huomata, että mies, jonka huostaan matkailijat
olivat antautuneet, oli villeille jo vanhastaan tunnettu. Don Pedro
piti ensimmältä tätä onnena, sillä hän toivoi Kivisydämen mahdollisesti
voivan vaikuttaa heidän pelastukseksensa, mutta sitte hän rupesi
epäilemään luullen nuorta miestä petturiksi. Matkailijat eivät tienneet
vielä, kuinka tämän turvaajansa käytöstä oikein selittelisivät, kuin
leiristä alkoi kuulua vilkasta keskustelua, josta seuraavan selvästi
saattoi huomata: "Minun veljeni on varovainen", sanoi yksi päämiehistä,
"hän on valkoihoiset hyljännyt, koska hän tietää, että Tiikerikatti on
heidät intialaisten keihäille pyhittänyt".

"Valkoihoisia en ole hyljännyt", Kivisydän vastasi päättävästi,
"intialaiset siinä pettyvät, minä olen vannonut valkoihoisia veljiäni
suojella, ja olenkin heitä puolustava voimieni mukaan".

"Tiikerikatin käskyt ovat sitä vastaan!", huudahti yksi päälliköistä.

"Minä en ole velvollinen tottelemaan Tiikerikatin käskyjä", Kivisydän
vihastuen vastasi, "minä vihaan kavaltamista enkä ole salliva
punaihoisten täyttää murhaavia aikomuksiansa".

"Ooh!" huudahti ensimmäinen päälliköistä. "Tiikerikatti tahtoo, että
valkoihoisten päänahka on heiltä otettava".

"Te kurjat", metsästäjä kiljaisi vihastuen, "minäkin olen valkoihoisia,
niin ottakaa minunkin päänahkani!" ja silmän räpäyksessä hän heitti
karvaisen hattunsa maahan, hyökkäsi samalla intialaisen päällikön
päälle ja syöksi veitsensä syvälle hänen rintaansa. Samassa kuului kuin
yhdestä pyssystä neljä laukausta ja toisetkin nuotiovalkean ääressä
olleista päälliköistä ketertyivät veriinsä hiekalle.

Nyt alkoi hirveä viiden miehen viittätoista vastaan taistelu, joka
yltyi sitä kiivaammaksi, kun kukin tiesi ettei tässä ollut armoa
odotettavissa. Onneksi matkailijoilla oli pistoolit, jotka ensin
vastustajoitansa vastaan laukasivat ennenkuin sapeleillaan ryntäsivät.
Kahdestakymmenestä sotilaasta kaatui kaksitoista, kahdeksan jälelle
jäänyttä pötkivät pakoon.

Taistelun melske tunkeutui Hermosankin korviin, joka sivussa pensaissa
sen taukoomista odotti. Pistooli kädessä tuo urhokas nainen oli joka
hetkenä valmis puolustaimaan. Vihdoin tuli isä kertomaan koko
tapauksen, sitten nousi koko seurue ratsailleen ja lähti matkaan.

Vinhaa vauhtia ratsastaessa yökin sai kuluneeksi. Auringon nousussa
matkailijat saapuivat tien risteykseen, jossa Kivisydän tahtoi heistä
erota. "Teillä on tästä ainoastaan muutaman peninkulman taival
siirtolaan ja tie sinne on helppo löytää", hän sanoi.

"Elkäämme kuitenkaan näin erotko toisistamme", Don Pedro vastasi,
"minulla on velvollisuuksia Teitä kohtaan".

"Unhottakaa ne!" keskeytti Kivisydän. "Te palaatte kotiinne, minä taas
harhailen erämaassa ja säilytän teistä muiston, joka koskaan ei ole
katoova. -- Jääkää hyvästi!" Näin sanoessaan hän ojensi kätensä
kaikille, käänsiin ja ratsasti täyttä laukkaa pois.




Neljäs luku.

Siirtolassa. -- Selityksiä.


Kaksi tuntia Kivisydämen erottua matkailijat vihdoinkin saapuivat Don
Pedroksen siirtolaan, jossa kotiväki oli suuresti iloissaan heidän
tulostansa.

Hermosa vetäytyi huoneesensa, jossa lankesi polvilleen kiittämään
Jumalaa heidän onnellisesta pelastumisestansa erämaassa. Lopetettuaan
hän vaipui syviin mietteisiin istuimelleen. Yht'äkkiä, ikäänkuin unesta
kavahtaen, hän tarttui kelloon kutsuakseen jotakin luokseen. Ovi
avautui ja sisään astui kaunis tummaihoinen nainen. Ystävällisesti
tervehtäen hän notkistui nuoren rukoilijattaren jalkoihin ja,
kiinnittäen mustat silmänsä häneen, hän kysyi: "Mitä haluatte,
Hermosa?"

"Tahdoin sinua nähdä, kanssasi vähän jutellakseni", nuori hallitsijatar
vastasi.

"Oi, mikä onni", huudahti Nina -- se oli tytön nimi -- lyöden ilosta
käsiänsä yhteen. "En ole kaukaan aikaan teitä nähnyt; kuten kuulen,
olette matkallanne olleet suuressa vaarassakin".

"Ken sanoi sen teille?" Hermosa kysyi. "Don Estevan kertoi kaikki, mitä
erämaassa oli tapahtunut", vastasi Nina, "hän kertoi myös siitä
miehestä, joka niin urhokkaasti oli teitä puolustanut, ja Don Torribio,
hovimestarinne, sanoi tuntevansa Kivisydämen, vaan vakuutti myös, että
hänen hyvyytensä vain oli näennäistä, jonka takana pirullinen petos
piili".

Kuin salaman satuttamana Hermosa nämät sanat kuullessaan kavahti ylös
huudahtaen: "Mahdotonta! Missä on Don Torribio? Käske häntä luokseni!"

Hetkisen kuluttua tuli Torribio, keskiaikainen kaunis mies, viehättävä
ja notkea käytöksessään, sisään. Nöyrästi kumartaen hän tervehti
hallitsijatartansa, joka ystävällisesti ojentaen kätensä sanoi: "Olen
onnellinen Teidät nähdessäni. Istukaa ja kertokaa minulle jotakin
tuosta miehestä, joka kutsuu itseään Kivisydämeksi ja joka erämaassa
niin paljon meitä hyödytti. Kuten olen saanut tietää, kuulutte tuntevan
hänet".

"Oi, jotta voisin sanoa Teille totuuden!" Don Torribio huudahti.
"Kivisydän tuo nuori seikkailija, jonka olette nähneet, on villin
Tiikerikatin, tuon peloittavan rosvoilijan poika, jonka nimeäkin koko
seudussa mainitaan kauhulla".

Ikäänkuin käärmeen pistämänä Hermosa vaipui istuimellensa, kasvonsa
kalpenivat ja vapisevalla äänellä hän sanoi: "Mahdotonta! Se mies, joka
niin jalosti meitä kohteli, ei voi olla mikään pelottava rosvoilija".

"Olen kuitenkin kertova, mitä henkenne pelastajasta tiedän", Torribio
jatkoi. "Kivisydän on tuon kuuluisan Tiikerikatin poika, niinkuin jo
mainitsin. Isän maine on luonnollisesti siirtynyt poikaan ja tehnyt
tämän yhtä peloittavaksi, kuin hänenkin. Kuitenkin on minun
tunnustaminen, että vaikka häntä monesta rikoksesta ja häpeällisestä
teosta syytetään, ei vielä ole ollut mahdollista saada häntä syytteen
alaiseksi. Kaikki, mitä hänestä kerrotaan, on läpitunkemattomaan
salaisuuteen kiedottuna. Kivisydän lienee noita tunnetuita
mehiläis-metsästäjöitä, joiksi muutamia puolivillejä kutsutaan, jotka
ympäri heinäaavikoita ratsastelevat ja tuontuostakin ystävällisessä
sovussa liittyvät intialaisiin".

"Kuinka mielelläni enkö riistäisi sitä salaisuuden huntua, joka
henkenne pelastajata ympäröi! Kentiesi joskus tähän tilaisuus
tarjoutuu".

"Oi, kuinka olisin teille kiitollinen siitä", Hermosa vastasi ojentaen
kätensä hovimestarille, joka kohteliaasti tervehtäen poistui.




Viides luku.

Eräs yhtymys. -- Vastenmielisiä havaintoja.


Erottuaan matkailijoista, jotka, kuten olemme kuulleet, onnellisesti
saapuivat kotiinsa, Kivisydän käänti hevosensa tiheässä metsässä
olevaan vuoren luolaan, joka oli useinmainitun rosvoilijan,
Tiikerikatin, suosima olopaikka.

Vaivaloisen kulun jälkeen hän vihdoin saapui piilopaikalle, jonka aukon
sakea pensasto peitti. Kytkien hevosensa puuhun, hän pensaikkoa
raottaen astui maanalaiseen huoneesen, jonka nurkasta löytämällään
soihdulla valaisi. Neljänneksen tuntia varrottuaan kuului hevosen
kavioiden kopsetta, joka seisahtui rotkon edustalle. Heti jälkeen astui
Tiikerikatti sisään.

Tämä villi rosvoilija oli hämmästyttävän kookas mies. Leveät
hartiansa ja jäntevät jäsenensä osoittivat, että voimansa, vaikka jo
useita vuosia keski-ikäänsä pitemmälle ehtineenä, olivat vielä
käyttämättömässä kunnossa. Ilman vaikuttamasta tulipunaiseksi
muuttuneesta iho karvastaan voi huomata Tiikerikatin kuuluvan
valkoihoisiin. Pukunsa oli puoleksi meksikolaisten ja punaihoisten;
kuitenkin todistivat piikkisijan piikeillä ja lasihelmeillä koristetut
mokkasiininsa hänen mieltymystään intialaispukuun.

Leveäteräinen veitsi, sotakirves ja kuula- sekä ruutipussi riippui
nahkaisessa kireälle vedetyssä vyössään.

Korvallisensa yli hän kantoi valkopäistä kotkankynää, päällikön
tuntomerkkiä, ja kädessään hän piteli suuren suurta, hopealla hienosti
kirjaeltua pyssyä.

Tämä siis oli nyt se mies, jolle intialaiset olivat antaneet
Tiikerikatin nimen.

Synkkä pilvi laskeutui hänen leveälle otsalleen ja kääntyen poikaansa
hän lausui: "Näyt unhottaneen että olen isäsi; sillä päättäen kaikesta,
mitä olen kuullut, olet tuohon Don Pedroon, jota kuolemaani asti
vihaan, ystävällisesti liittyneenä".

Näin sanoen hän heitti ankaran katseen Kivisydämeen, joka
närkästyksissään iskien pyssynsä maahan ja kääntyen isäänsä kiljasi:
"Olette siis todellakin hätyyttäneet matkailijoita, jotka rauhallisesti
kulkevat pitkin tietä. Tämä on kovin minua vihastuttanut. Kutsutte
itseänne isäksi, suokaa anteeksi, jos olen pakoitettu nyt sanomaan,
ett'en voi teitä rakastaa".

"Mitä minuun tulee, niin ei ainoatakaan sanaa suustanne joko
synnyinpaikastani tai muista perheellisistä suhteistani ole
todistamassa, niin että ylimalkaan alan epäillä olevan sukulaisuuden
siteitä välillämme ollenkaan".

"Haluan puhua suuni puhtaaksi!" Kivisydän kiljaisi vihaisena. "Silmäni
ovat avautuneet. Olette lapsuudestani saakka koettaneet sydämestäni
kaikki säälivät tunteet tukahuttaa; siinä ette, kiitos Jumalan, ole
onnistuneet, ja nyt olen päättänyt elää omin nokkini, saattakoon tämä
päätös mihin hyvänsä". Näin sanoen Kivisydän suuresti kiivastuen
poistui. Hampaitaan purren rosvoilija vanhus seurasi nuorta
ratsastajaa, joka ratsullaan pian katosi sakeaan metsään.




Kuudes luku.

Hyökkäys siirtolaan. -- Vihollisen tappio.


Kivisydämen poistuttua rosvoilija nousi ratsullensa ja ratsasti
intialaistensa leiriin. Villisoturit olivat Tiikerikatin saapuessa
istuallaan tupakoiden nuotiotulen ympärillä. Nähdessään hänen he
kunnioittavasti nousivat seisoalleen, merkki, että häntä pidettiin
suuressa kunniassa. Ystävällisesti vastattuaan heidän tervehdykseensä
hän viittoi heitä kokoutumaan ympärilleen, jonka jälkeen kuuluvalla
äännellä lausui: "Apaakkein päälliköt, te urholliset soturit! Elkäämme
kauempaa viivytelkö kukistaa vihollisemme Don Pedron ylpeyttä. Kukin
asettukoon paikalleen, Urubuksen huuto on oleva hyökkäyksen merkkinä".

Hyväksymisen merkiksi päälliköt kumarsivat Tiikerikatille, jonka
johdolla sitten teltat otettiin pois ja lähdettiin Don Pedron siirtolaa
kohti. Päivän koitteessa saavuttiin lavealle pitkää heinää kasvavalle
aavikolle, jota kesti hyvän aikaa, sitten tultiin taas sakeaan metsään
ja vasta seuraavana päivänä yön pimetessä lähestyttiin San Antonio
siirtolaa.

Vahtimies, joka läpi yön oli siirtolan turvallisuuden takia valveilla,
oli kuullut askeleita, jotka vaikka olivatkin hiipiviä, tyynenä yönä
sitä selvemmin kuuluivat. Hän laukasi heti pyssynsä siirtolan
asujamille merkiksi, että vihollinen oli läheisyydessä. Don Pedros
nousi peljästyksissään vuoteeltaan ja aavistaen lähestyvän vaaran,
puhalteli sotatorveen, joka kutsui kaikki näillä tiluksilla olevat
miehet aseisin. Muutamassa minuutissa oli melkoinen joukko miehiä
koolla, jotka päivää ennen olivat saapuneet siirtolaa suojelemaan
intialaisten hyökkäyksiä vastaan.

Kului hetkinen ilman että yön rauhallisuutta mikään häiritsi. Silloin
yht'äkkiä Urubuksen kiljunta kuului tyynessä yössä. Toistamiseen kuului
kiljunta, miesten riveissä syntyi nyt eloisuutta. Kolmannen kerran
vielä huuto uudistui ja silloin vasta nousi hirvittävä melu joka
taholta; intialaiset hyökkäsivät siirtolan äärimmäisiä varustuksia
vastaan, joille koettivat kiivetä, mutta kovan vastustuksen perästä
siirtolaiset heittivät heidät takaisin tulipommeilla ladatuilla
pyssyillänsä, levittäen kuoloa ja hävitystä intialaisten leirissä.

Taistelua jatkettiin läpi yön vähillä loma-ajoilla ja loppui vasta
sitten kun aurinko oli ehtinyt korkealle taivaalla. Ilohuudolla
intialaiset tervehtien aurinkoa syöksivät uudessa vimmassa eteenpäin.
Siirtolaiset jättivät, ikäänkuin pakosalle lähtevinään, asemansa
julmistuneitten sotilasten seuraamina.

Mutta, oi kauhistusta, mitä tapahtui? -- Yht'äkkiä kuului hirvittävä
räjäys. Tanner jymisi heidän jalkainsa alla ja ilmaan heitetyt
intialaiset putosivat kappaleina maahan. Siirtolaiset olivat, näet,
kaivaneet maahan alaisia käytäviä, jotka he täyttivät ruudilla, jonka
intialaisten lähestyessä sytyttivät. Peloittava oli vihollisten
kauhistus. Mielettöminä he pakenivat joka haaralle. -- Valkoihoiset
pelastuivat.

Kun murhaavan taistelun perästä Don Pedros ystävineen meni
taistelutantereelle, he täällä löysivät hävityksen seassa pahoin
haavoitetun sotilaan, joka näytti heistä sangen oudolta. Ihokarvaltaan
valkoinen hän sekä pukunsa että aseittensa puolesta näytti päälliköltä.

Don Pedros käski viedä miehen majaan häntä vielä viimeisillä hetkillään
kunnioitettavaksi. "Tämä ei ole kukaan muu, kuin Tiikerikatti, tuo
peljätty rosvoilija", sanoi Don Estevan nähdessään haavoitetun. Niin
olikin. Kuullessaan rosvoilijan nimen pääsi läsnäolijoista pelästyksen
huuto. Tiikerikatti, jonka monista haavoista verta vuoti, heräsi
vihdoin kuumeen tapaisesta unestaan. Don Pedros oli juuri häntä
lähestymäisillään puhutellaksensa, kun ulkoa kuului hevosen kavioin
kopsetta. Ratsastaja ajoi samassa pihalle, jonka Don Pedros pian tunsi
samaksi uskolliseksi saattajakseen erämaassa. "Kivisydän" hän ilosta
huudahtaen riensi nuorta ratsastajata vastaan. Kuullessaan Kivisydämen
nimen Tiikerikatti hämmästyksestä äännähtäen vaipui liikkumatonna
vuoteelleen.




Seitsemäs luku.

Havaintoja. -- Onnettoman kuolema.


Erottuaan isästään luolassa ei Kivisydän ollut häntä sen koommin
tavannut. Aavistaen intialaisten aikovan Don Pedrosta vahingoittaa hän
pysytteliin siirtolan läheisyydessä voidakseen tarpeen tullessa tälle
nyt rakkaaksi tulleelle ukolle olla apuna.

"Onnetoin!" Kivisydän huudahti nähdessään verissään makaavan
Tiiketikatin.

"Kivisydän!" vastasi rosvoilija kohottautuen vuoteeltaan ja tuijottavin
silmin nuorukaiseen katsahtaen. Kooten kaikki voimansa hän kaikkien
läsnäolijoiden kuullen huudahti: "Saatte kuulla salaisuuden! -- Vuodet
ovat varmaankin paljon minun muuttaneet, koskapa tähän asti olen voinut
pysyä tuntemattomana".

Tarttuen Don Pedrosta käteen hän lausui: "Minä olen -- Fernando,
veljesi, joka yli kolmenkymmenen vuoden olen epäsovussa ja vihassa
ollut sinusta eronneena".

"Mitä sanottekaan?" huudahti Don Pedros ja hämmästyksen huuto pääsi
kokoutuneista. "Olen totuuden sanonut", sanoi Tiikerikatti kylmästi
vastaten. "Nimeni olen sanonut. Olen Fernando". Heikommalla äänellä hän
jatkoi: "Kolmekymmentä vuotta olen erämaassa harhaillut; tullut itse
villiksi, liittynyt intialaisiin, jotka pian minun valitsivat
päälliköksensä. Heidän avullaan tahdoin sinulle kostoa, kun katala
onneni minun saattoi tähän tilaan, sinun käsiisi". "Jumalan sallimus
tässä on!" lausui Don Pedros lauhkeasti, mutta Tiikerikatti viitaten
kädellään jatkoi: "Voimani katoavat. Kuulkaat siis kaikki, ennenkuin
silmäni ainiaksi ummistuvat", ja Kivisydäntä osottain hän sanoi: "Sinä
et ole minun poikani -- olet Don Carlos, veljeni Don Pedroksen poika.
Pienenä poikasena sinut salaa ryöstin isältäsi ja vein erämaahan.
Lapsesi on tässä, Don Pedros!" huudahti hän ponnistaen kaikki voimansa,
jonka jälkeen voimattomana vaipui vuoteelleen.

"Lapseni", kuului kuin kaiku isän suusta ja sydämellisesti hän puristi
nuorukaista rintaansa.

"Veljeni!" huudahti Hermosa tuolilta hypähtäen, jolle liikutuksesta oli
vaipunut. "Sinäkö, veljeni, olit siis henkeni pelastaja, saattajamme
erämaassa aavistamattamme rahtuistakaan, mitkä sisälliset siteet meitä
yhdistivät. Jumalani, kuinka kaiken tämän piti tapahtua!"

Tämän kohtauksen kestäessä Tiikerikatti yhä oli kuolontapaiseen uneen
vaipuneena. Kerran raotti kuoleva silmäänsä ja yhä kalpenevilta
huuliltaan kuului ainoa sana: "Anteeksi!"

Huulet ummistuivat ja hetkisen kamppailtuaan Tiikerikatti jäi
liikkumattomaksi. -- Hän oli kuollut.

"Jumalan sormi on tässä!" lausui Don Pedros syvästi liikutettuna.
"Rukoilkaamme onnettoman sielun puolesta!"

Ja langeten sitten ruumiin viereen polvilleen hän rukoili ja kaikki
läsnäolijat seurasivat esimerkkiänsä.






WITUH.




Ensimmäinen luku.

Nuori siirtolainen. -- Saapumus. -- Talon ystävä.


Kesällä vuotta 1814 lähestyi laiva Etelä-Amerikan itärannikolla olevaa
Buenos-Ayres nimisen melkoisen kauppakaupungin satamaa, ja mukanaan oli
suuri joukko matkailijoita. Siirtolaisten joukossa oli myös eräs Thomas
Mahr niminen nuorukainen, jonka keskustelusta katteinin kanssa saattoi
huomata hänen muutama viikko sitten jättäneen synnyinkaupunkinsa
Frankfurtin lähteäkseen ensin mainitussa kaupungissa asuvan Robert
Warren nimisen enonsa luo. Tämä harjoitti suuremmoista kauppaa eläinten
nahoilla, joita Pampas-nimisiltä heinä-aavikoilta kuljetti ja
kuultuansa eräältä kauppaystävältään että sisarensa pojasta tulisi aimo
kauppias, kutsui hän tämän jälkimmäisen tulemaan luoksensa. Thomas,
joksi tahdomme nuorukaista lyhyesti nimittää, seurasi kutsumusta sitä
halukkaammin, kun vanhempansa jo kauan sitten olivat kuolleet.

Peninkulmia leveän La Plata-joen ranta tarjosi Thomakselle omituisen
näyn. Pitkät matkat olivat sakeata pensaikkoa, joitten yli siellä
täällä milloin mahtavat palmupuut leveine lehtikatoksinen milloin taas
aloekasvin jättiläisoksat kullankeltaisen karvaisine kukkineen
kohosivat ilmoihin. Lukematon monenkarvainen lintuparvi liikkui niiden
oksilla, kun samalla koko rantamaa vilisi mitä erinkaltaisimmista
vesilinnuista.

Lukematon paljous aluksia ja venheitä ilmoitti vihdoinkin
Buenos-Ayresin sataman läheisyyden, jonne pian saavuttiinkin.
Astuessaan maihin Thomas ihmisjoukosta suureksi ilokseen kohta huomasi
rakkaan enonsa. Sukulaiset ajoivat nyt vaunuilla kaupunkiin, jonka
matkan kestäessä Thomaksella oli erittäin äitinsä kuolemasta paljon
kertomista.

Sillä välin lähestyttiin varsinaista kaupunkia. Tässä tarjoutuva
maisema ei Thomaksesta ollut niinkään ihanaa, sillä La Platan varrella
olevat äärettömät Pampas-nimiset heinä-aavikot ulottuvat
peninkulmamääriä sisämaahan.

Hitaasti vierivät vaunut pitkin katuja, kun omituinen joukko ihmisiä
tullen sivukadulta seisattui erään puodin edustalle. He olivat
kauniita, tummaihoisia miehiä rintoihin asti ulottuvalla parralla.

Kauan Thomas tarkasteli näitä komeiden ratsuin seljässä istuvia miehiä.

"Tuletpa heidät lähemmin tuntemaan", sanoi Warren erästä ratsastajoista
ystävällisesti tervehtäessään. "He ovat nimeltä Gauchos, tuon suuren
juuri näkemäsi Pampas-aavikon asujaimia. Omistaen monilukuisia
karjalaumoja he minulle luovuttavat eläintensä nahkoja; jonka tähden
olen aina heidän kanssansa tekemisissä".

Pian saavuttiin talon edustalle, joka sekä kokonsa että komeutensa
puolesta paljon erosi muista. Tämä oli Warrenin perheen asunto, jonka
kesti-ystävälliset ovet nuorelle sukulaiselle nyt avautuivat.

Talonisäntä esitteli sukulaisensa kotiväelleen ja tarjottua ruokaa sekä
juomaa vieras vietiin huoneesensa, jossa hyvässä levossa sai virkistää
matkan vaivoista rasittunutta ruumistansa.

Herätessään Thomas kuuli enonsa vilkkaasti keskustelevan erään miehen
kanssa, jonka tunsikin samaseksi Gaucholaiseksi, jota enonsa matkalla
oli tervehtänyt.

Thomas meni huoneesen, missä molemmat miehet keskustelivat.
Gaucholainen nimeltä Wituh, tarkasteli mielihyvällä koreata
nuorukaista, ja tultuaan esitellyksi, pyysi häntä ottamaan osaa
keskusteluun, joka koski suuremmoista nahkojen hankintaa. Keskustelun
molemminpuolisella menestyksellä loputtua Wituh otti sydämellisesti
jäähyväiset.




Toinen luku.

Vanhuksen neuvo. -- Matkaanvalmistus ja hyvästijättö.


Vuosi oli kulunut umpeen mitään erinomaista Warrenin talossa
tapahtumatta. Thomas tuli enonsa kauppaliikkeessä, joka laajenemistaan
laajeni, aivan hyvin aikoihin. Peräänkysymys nahoista tuli niin
suureksi, että Warren katsoi parhaimmaksi vuosittain lähettää mies
nahkain ostoa varten aavikoille. Kysymys vaan oli, ken olisi niin
rohkea, tälle pitkälle matkalle lähtemään, seuduille, joilla
intialaisten hyökkäyksistä ei ollut varmaa.

Kukapa muu kuin Thomas oli tähän kuin luotu. Mutta tässä asiassa oli
Wituh'inkin mielipidettä kuultava.

Muutamana päivänä tämä saapuikin kolmen aseellisen miehen kanssa
Warren'ille. Warren, kauppatoveriaan tervehdittyään, kertoi hänelle
tuumansa ja Wituh iloitsi siitä suuresti että Thomas hänen kanssansa
tahtoi lähteä matkalle, kuitenkaan salaamatta, että täällä moni vaara
oli uhkaamassa erittäinkin intialaisten puolelta, jotka samoilevat
aavikoita ja hyökkäävät gaucholaisten alueelle. "Kuitenkin", hän sanoi,
"on rohkean miehen helppo ajaa tuon julman, suurimmaksi osaksi
pelkurimaisen roskajoukon pakosalle".

Ukko Warren joutui kuitenkin kaikenlaisiin epäilyksiin, kun tuli
kysymys sukulaisensa lähettämisestä Pampas-aavikolle. Hän pelkäsi näet
nuorukaisen henkeä, mutta Thomasta ei mitkään esteet voineet enään
pidättää ja lopulta saikin enonsa suostumaan.

Tuota pikaa ruvettiin nyt matkalle varustamaan. Kaksi urhoollisinta
palvelijoistaan Warren valitsi Thomakselle matkatovereiksi.
Tarpeellisten muona- ja muitten tarpeitten varustettua he ottivat
Warrenilta jäähyväiset. Ukko ei voinut kättä-antaessaan salata hiipivää
surullista tunnetta, vaan Wituh sanoi rauhoittaen: "Olkaa huoleti,
ukkoseni, minä panen henkeni nuorukaisen edestä alttiiksi ja katson
perään, ettei vähintäkään saa tapahtua!"




Kolmas luku.

Rohkea ratsastus. -- Levähdys.


Oli ihana kevät päivä kun urhoolliset ratsastajamme olivat
Pampas-aavikolle matkalla. Tuo ääretön lakeus oli kuin peite, jonka
mehevän vihreästä pohjasta tuhannen tuhannet monen karvaiset kukkaiset
nostivat päitänsä. Siellä täällä oli vaan joukko mangolio-puita taikka
kaktus-kasveja nähtävänä. Lukemattomat laumat kesyttömiä hevosia oli
noilla äärettömillä ruohokentillä laitumella, ja alinomaa näki
puhvelihärkä-parveja ja gaucholaisten puolivilliä sarvikarjaa samoavan
ympäri aavikkoa.

Nuorukainen ratsasti äännetönnä gaucholaisen rinnalla, kun yht'äkkiä
hänen hevosensa pörhisti korviansa, levitti sieraimiansa ja laski
päänsä maan tasalle.

"Hevoset vainuvat tovereitaan", sanoi Wituh Thomakselle; "ne
kiiruhtavat juomapaikoille, ja koska mekin tarvitsemme virkistystä,
niin lienee parasta seurata heidän jälkiänsä", Neljännestunnin kuluttua
matkailijamme saapuivat pensastoon, josta juoksevan kirkkaan lähteen
vedellä saivat janonsa sammuttaa. Toverit levittivät peitteet
pehmoiselle nurmelle ja Wituh seuralaisineen laskeutui puitten
siimekseen hetkiseksi levolle.

Parvi intialaisia, joka juomapaikoille oli tullut hevosia
kiinniottamaan, oli huomannut matkailijoitten pensastoon tulon, ja
päätti tehdä hyökkäyksen.




Neljäs luku.

Hyökkäys. -- Voitto.


Wituh oli seuralaisineen vaipunut sitkeään uneen, kun hän yht'äkkiä
heräsi hevosen hirnumisesta. Hän herätti heti toverinsa, jotka
ensimmältä hänen ilmiannostaan pelästyivät, vaan sitten tarttuivat
aseihinsa. Ennenkuin toinen nuoli lensi läpi ilman, joka yhä vähän kuin
ensimmäinenkään sattui tarkotettavaansa, matkailijat jo olivat
taistelukunnossa, kukin määrätyllä palkallansa.

Rynnäten lähemmäksi lähettivät intialaiset lakkaamatta murhaavia
nuoliansa. Kun heidän sotilaistaan kaksi pahoin haavoitettuna kaatui
hevostensa seljästä, niin koko parvi hajosi toinen toisestaan hetkeksi,
jolloin taistelu taukosi; mutta tuskin saivat matkailijat pyssynsä
uudestaan ladanneiksi, kun vihollinen taas aikoi tehdä hyökkäyksen.
Nuolen nopeudella he laskeutuen hevosiltaan toisessa kädessä tomahawka
niminen intialais-aseensa, toisessa keihäs ryntäsivät jalkasin
matkailljoitten kimppuun. Mutta kun Thomas sai hyökkäävän päällikön
yhdellä laukauksella kaadetuksi maahan ja useimmat tämän sotilaista
olivat jo kaatuneet, niin jälelle jääneetkin hakivat pakenemalla
pelastuksensa.

Kahdeksan kaatunutta intialaista jäi taistelu tantereelle, kun
sitävastoin matkailljoitten puolella säästyivät kaikki.

Hieman levättyänsä matkailijat nyt käänsivät kulkunsa Wituh'in asuntoa
kohti, sillä pelkäämistä oli, että vihollinen piankin tuli
monilukuisempana näkyviin.




Viides luku.

Majassa. -- Vaarassa. -- Urhoollinen puolustus.


Gaucholaisen asunto on tavallisesti tehty savesta ja rakennukseltaan se
on piammiten linnoituksen näköinen. Ympäri rakennusten käy leveä, syvä
hauta, jonka äyräiden etu- ja takasivulle piikkisiä kaktus- ja
orjantappura pensaita on istutettu. Wituh omisti äärettömän
sarvikarjalauman, jota kaitsemassa hän piti kahdeksantoista paimenta.
Hänen majansa oli sievästi kivistä rakennettu, kun sitä vastoin katto,
kuten sellaisissa rakennuksissa on tavallista, oli turpeilla ja
puunoksilla peitetty.

Wltuh'in perhe, vaimonsa ja kaksitoistavuotias poikansa, olivat jo
sikeässä unessa, kun matkailijat lähestyivät asuntoa. Gaucholaisen
emäntä koiran haukunnasta heränneenä nousi peljästyksissään
vuoteeltaan, vaan rauhoittui kuullessaan miehensä äänen. Tervehdittyään
vaimoansa Wituh hänelle esitteli vieraan. Ruokaillessa emäntä sai
kuulla kertomuksen siitä tuimasta taistelusta, jonka matkailijat olivat
pamparetkellään kestäneet, eipä hän sitäkään unhottanut mainita, että
Thomaksella oli syytä kehua itseänsä hänen henkensä pelastajana.

Koko sen päivää ja seuraavan yön oli aivan rauhallista; mutta seuraava
päivä ei ehtinyt iltaan, kun aivan läheltä Wituh'in asuntoa kuului
intialaisten kiljuva sotahuuto. Kauhistuneina huudosta asukkaat
tarttuivat aseisin. Muutama laukaus katolta kaatoi heti kaksi
hyökkäävää intialaista. Hurjassa vimmassa syöksivät nyt muut uudelleen
esiin; mutta Wituh, vieraansa Thomas ja urhoisat toverinsa pitivät
lakkaamatta ampumista vihollisten riveihin vireillä katon aukoista,
jossa kuolettavilta nuolilta olivat turvassa. Vihollisten sotilaita oli
jo kahdeksan kaatunutta ja useita haavoittuneita, antamatta kuitenkaan
vähintäkään perään, kun yht'äkkiä yli Pampas-aavikon kaikui vieras
sotahuuto, joka täytti intialaiset kauhulla. Kun he suurimmassa
epäjärjestyksessä yrittivät peräytymään, huomasivat ratsujoukon, joka
nähtävästi riensi apuun. Viholliset pakenivat tuuliaispäänä, jättäen
kuolleensa ja haavoitettunsa, vastakkaiseen suuntaan, apuun
rientäneitten karjapaimenten seuraamina. Kaikki kokoontuivat sitten
Wituh'in asuntoon, jossa emäntä sytytetyllä nuotiovalkealla oli
voimakkaan aterian valmistanut. Miehet asettuivat sitten nuotion
ympärille mehukasta riistapaistia syömään. Wituh oli sitä mieltä että
mahdollinen hyökkäys kostonhimoisten vihollisten puolelta olisi
estettävä, jonka tähden hän kutsutti kokoon kaikki gaucholaiset ja
paimenet yksissä voimin vihollista rankaisemaan. Tähän tuumaan kaikki
yhtyivätkin. Talon asujamet menivät sitten levolle ja seuraavan päivän
sarastaessa vietiin joka haaralle viestit yhteisestä retkestä
intialaisia vastaan. Sunnuntain aamuna kokoontui melkoinen joukko
miehiä joka taholta Wituh'in asuntoon. Sotaneuvottelun pidettyä lähti
illan pimetessä muudan sata aseellista ratsastajaa pampas-retkelle.
Thomas jäi perettä ja kotia vartioimaan, kun liittoutuneet kaikessa
hiljaisuudessa lähtivät matkaan.

Kolmannen päivän aamulla he jo pääsivät intialaisten
jäljille ja puolenpäivän korvissa syntyi taistelu, joka
kääntyi rosvoilija-joukoille hirveäksi tappioksi.




Kuudes luku.

Hauska kotiintulo. -- Ero.


Kuudennen päivän aamulla vihdoinkin ratsastajat suurella riemulla
palasivat Wituh'in asuntoon, jossa voiton johdosta ilokemut
toimitettiin. Thomaksen kanssa suostuttuaan suuremmoisista
nahkalähetyksistä gaucholaiset, sekä Wituh'ilta ja hänen perheeltänsä
että Thomakselta ottivat sydämelliset jäähyväiset. Myös Thomaskin, joka
näissä muutamissa päivissä oli kaikkien rakkauden saavuttanut, mietti
paluumatkalle lähtöä ja Wituh tahtoi itse saattaa vieraansa kotio.

Häiritsemättä saapui seurue muutaman päivän kuluttua Buenos-Ayresiin ja
vanhan enon ilo oli suuri nähdessään sukulaisensa ihka terveenä
edessään.

Warrenille kertoi nyt Wituh kuinka urhoollisesti nuorukainen oli
taistellut ja mitä hän koskaan ei voinut unhottaa, kuinka Thomas
eräässä hyökkäyksessä oli hänen henkensä pelastanut.

Kolmipäiväisen viipymisen jälkeen tuli gaucholaisellekin eronhetki.
Syleillen Warrenia ja Thomasta, jotka hänelle olivat tulleet rakkaiksi,
hän nousi satulaansa, kannusti hevostansa ja katosi pian ystävänsä
näkyvistä.




Seitsemäs luku.

Kuolon kielissä. -- Ijäinen ero.


Seuraavat vuodet Warrenin talossa vierivät erinomaisempia tapahtumatta.
Kauppa kävi oivallisesti, ja sen laajeneminen oli suureksi osaksi
Thomaksen ansio. Mutta kaikki on katoovaista. -- Keväällä vuotta 1817
nähtiin Wituh Buenos-Ayresin katuja pitkin ratsastavan Warrenin taloon.
Surullisena ja alla päin tuli Thomas tällä kertaa häntä vastaan.

"Terve tultuanne, rakas ystäväni", huudahti Thomas surullisella
äänellä. "Kiitos Jumalan että tulitte enoni luo viimeisille
jäähyväisille".

Kyynelsilmin astui Wituh portaita ylös ja meni kuolevan vanhuksen
huoneesen. Hänen lähestyessään kuoleva vielä kerran raotti lakastuneita
silmiään ja vaivaloisesti liikkui huuliltaan sana "Wituh!" jonka
jälkeen päänsä rauhallisesti vaipui alas ja -- hän heitti henkensä.

Pitkällisiä surun päiviä Wituh tällä kertaa vietti Warrenin talossa.
Tätä hän ei aavistanut. Hän viivähti kaupungissa siksi kunnes väsyneen
matkailijan ruumis oli haudattu, jonka jälkeen rupesi paluumatkalle
lähtöä säälimään. Jäähyväisten hetki nyt tuntui katkerammalta kuin
koskaan ennen ja ratsastaessaan seurueineen kaupungin katuja oli kuin
näkisi hän tämän viimeisen kerran.

Ja viimeisenpä erän hän sen näkikin. Muutama kuukausi sen jälkeen hän
eräässä taistelussa intialaisia vastaan tuli kuolettavasti
haavoitetuksi ja viimeisiä sanojansa oli terveiset Thomakselle.

Helppo on ajatella millä tunteilla tämä vastaan otti tiedon Wituh'in
kuolemasta. Thomas sitä vastoin, joka sai enonsa kauppaliikkeen periä,
näki vielä monta onnellista päivää ja palautti usein mieleensä muiston
kelpo gauchosta.








End of the Project Gutenberg EBook of Kaukaisesta lännestä, by Albin Järvinen

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUKAISESTA LÄNNESTÄ ***

***** This file should be named 35869-8.txt or 35869-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/3/5/8/6/35869/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.