The Project Gutenberg eBook, Suomalaisia kohtaloita, by Kyösti Wilkuna This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. Title: Suomalaisia kohtaloita Historiallisia kertomuksia III Author: Kyösti Wilkuna Release Date: December 3, 2019 [eBook #60835] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 ***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA KOHTALOITA*** E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen SUOMALAISIA KOHTALOITA Kirj. KYÖSTI WILKUNA Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913. SISÄLLYS: 1. Itseään etsivä vanhus. 2. Jöns Maununpojan urotyö. 3. Päivätyön päättyessä. 4. Vallanpitäjä. 5. Sukuhaaransa viimeinen. 6. Hakkapeliitat. 7. Kaupunkitulijainen. 8. Karoliinin korvapuusti. 9. Neljäntoista sadan retki. 10. Viimeiseen mieheen. 11. Häviön jälkeen. 12. Revontulten alla. 13. Poloinen papintytär. 14. Kukin kohdaltansa. 15. Kotiin! 16. Viimeinen koetus. ITSEÄÄN ETSIVÄ VANHUS. Oli oikea lokakuun iltapäivä vuonna 1450. Harmaana rykelmänä ja sateen tummentamin lautakatoin kohosivat Tuulensuunlahden rannalla noin viitisen vuotta sitten valmistuneet Naantalin luostarin rakennukset. Munkkien puutarhaa ympäröivä muuri ei ollut vielä täysin valmis ja sen takaa näkyi rakennusten välistä muutamia kellastuneita lehtipuita. Muurinrakentajat olivat vetäytyneet sateensuojaan eikä luostarin lähistöllä näkynyt yhtään elävätä olentoa. Jo lähes tunnin ajan oli piispa-vanhus kävellyt huoneessaan edestakaisin ja joka kerta kun hän pysähtyi luostarin puoleisen ikkunan eteen, näki hän tuon saman, syksyisen ja lohduttoman taulun edessään. Kun hän väliin teki poikkeuksen kävelylinjaltaan ja seisahtui hetkeksi toisen, Lemunselälle antavan ikkunan ääreen, aukeni hänen eteensä vieläkin apeampi näköala. Vesihöyryjen täyttämä taivas ja samanvärinen meri olivat kuin samaksi sumuharmaaksi kaaokseksi yhtyneet. Vettyneinä ja turvattomina uiskentelivat sen keskellä pienet luodot. Äsken oli lahden suulla näkynyt kalastaja verkkoaan nostamassa, mutta nyt oli sekin vetääntynyt matalaan tölliinsä Kailon saarella. Vanhuksen pehmeät kartuaanikengät eivät synnyttäneet kävellessä mitään ääntä. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sateen ropina ja se vähäinen sihinä, jonka seinään pöydän kohdalle kiinnitetty tiimalasi sai aikaan. Palattuaan keväällä Ruotsista, jossa hän yhdeksästäkymmenestä kolmesta ikävuodestaan huolimatta oli vielä ottanut osaa valtaneuvoston kokouksiin sekä rauhanneuvotteluihin Tanskan kanssa, oli Maunu Tavast juhlallisesti eronnut piispanvirastaan. Kolme kuukautta oli hän nyt melkein täydessä yksinäisyydessä viettänyt täällä pienessä talossaan, jonka hän oli rakennuttanut niemekkeelle vastapäätä luostaria. Hänen ainoana toverinaan oli iäkäs, puolikuuro palvelijatar, joka äänetönnä askaroitsi keittiössä. Huone hämärtyi yhä enemmän ja vanhus jatkoi kävelyään. Hänen kookas ja muinoin niin voimakas vartalonsa oli rapistunut ja ikäänkuin kokoon painunut. Kasvot olivat syvien ryppyjen uurtamat, parta ja mustan kalotin alta näkyvä tukka lumivalkoiset. Mutta viisaat ja lempeät silmät olivat vielä kirkkaat ja todistivat, etteivät hänen hengenvoimansa olleet kuihtuneet yhtä rintaa ruumiin kanssa. Pöydällä oli raskas, hopeasilainen Vulgata avattuna Salomonin Saarnaajan kohdalta. Vanhus oli ennen kävelemään ryhtymistään lukenut siitä pienen palasen ja toisti nyt hiljaa mielessään: "Minä saarnaaja olin Israelin kuningas Jerusalemissa. Ja minun sydämeni pyysi etsiä ja viisaasti tutkia kaikkea, mitä taivaan alla tapahtuu. Senkaltaisen viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä itseänsä vaivaisivat. Minä katsoin kaikkia töitä kuin auringon alla tehdään, ja katso, se oli kaikki turhuus ja hengen vaiva." "Turhuus ja hengen vaiva", toisti hän hetken kuluttua huoaten ja pysähtyi taas ikkunan eteen. Sieltä häämötti pienen lahden takaa hämärän ja sateen keskeltä luostari, yksi hänen monien puuhiensa näkyvä tulos. Mutta niin omituisesti oli hän siitäkin jo ehtinyt loitontua. Näinä kolmena kuukautena oli hän ikäänkuin vuorenrinnettä yhtämittaa kohonnut ylös. Kuta ylemmäs hän nousi, sitä pienemmiltä ja vähäpätöisemmiltä näyttivät hänen monet ja loistavat elämäntyönsä. Mutta samalla alkoi niiden takaa, hyvin kaukaa, yhä selkeämpänä näkyä hänen varhaisin nuoruutensa. Ja sitä hän ikävöitsi jälleen, ei suinkaan saadakseen uudelleen elämänsä elää, vaan voittaakseen takaisin puhtaan nuorukaissydämensä, tavatakseen jälleen oman itsensä. Sillä sikäli kuin hän maailman turulla liikkuessaan oli vieraantunut nuoruutensa herkästä puhtaudesta, sikäli oli hän tuntenut eksymistään eksyvänsä omasta itsestään. Mitä muuta olivat hänen väsymättömät toimensa kirkon ja valtion asioissa olleet kuin yhtämittaista kaupanhierontaa, tinkimistä, punnitsemista ja tuulensuuntain levotonta vakoilemista. Pala palalta se oli hajottanut hänen persoonallisuuttaan ja hänen ympärilleen oli vähitellen kasvanut kuin kuonakerros. Hän oli kyllä pitkin matkaa tuntenut tämän ja kaivannut yksinäisyyden puhdistavaa voimaa, ja kerran hän kesken kiihkeintä toimintaansa oli lähtenyt pitkälle ja vaivaloiselle matkalle pyhään maahan, vain saadakseen olla yksin oman itsensä kanssa. Mutta sitten oli taas alkanut sama levoton hyörintä ja itsestään vieraantuminen. Muut eivät olleet koskaan nähneet tätä hivutusta hänen sisällään. He tunsivat hänet vain "_et re et nomine magnus_" -- töiltään ja nimeltään suurena. Mutta hänelle itselleen olivat yhä syvemmässä merkityksessä selvinneet pyhän kirjan sanat: "Mitä se ihmistä auttaa, jos hän kaiken maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon." Olivatko hänen tekonsa sitten olleet itsekkäitä? Kaukana siitä! Sillä olihan hän suuret rikkautensa jakanut köyhille ja apua tarvitseville ja olivathan kaikki hänen toimensa tähdänneet isänmaan, kansan ja kirkon parasta. Eikä hän sittekään ollut voinut olla sovinnossa itsensä kanssa. Sillä hän oli suorittanut nuo työnsä valtiomiehenä eikä profeettana. Ja tätä jälkimmäistä hän kuitenkin oli nuoruudessaan uneksinut. Mutta valtiomiehen liukkailla poluilla oli hän eksynyt nuoruudestaan ja sen mukana omasta itsestään. * * * * * Ping-pang-ping-pang! alkoi äkkiä kuulua lahden takaa sateen ja hämärän keskeltä. Se oli ehtoo-soitto luostarista. Piispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin. "Herra, ennenkuin kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas sydän ja luo minuun uusi, vahva henki!" rukoili hän hiljaa. Hänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt kynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avosuiseen uuniin. Kun hän sen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa pesän edessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka jaloissa oli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta pitkän kävelyn jälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta. Puut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi ikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi hiekka hiljalleen tiimalasissa. "Jumalan rauha, isä!" kuului ovensuusta. "Ah, sinäkö se olet, poikani?" sanoi piispa havahtuen ja ojensi kätensä tulijan suudeltavaksi. Se oli nuori, kirkassilmäinen mies, puettuna birgittalaismunkin harmaaseen mantteliin. Vasemmassa rintapielessä näkyvä punainen risti osotti hänen olevan pappisveljen. Luostaritoimiensa ohella palveli hän piispalla kirjurina. Tämä hänen viimemainittu virkansa rajottui kuitenkin pääasiallisesti siihen, että hän iltasin kävi lukemassa vanhukselle. Sillä viime vuosina oli piispaa alkanut haitata pitkänäköisyys, joten hänen oli vaikea varsinkin tulenvalolla lukea. Kun nuori munkki oli kertonut luostarin niukat kuulumiset siltä päivältä, otti hän esiin kirjan, josta hän edellisinä iltoina oli lukenut. Se oli "Sermones Jacobi de Lausanno". Mutta piispa ei nyt kuunnellut Jakob Lausannelaisen oppineita raamatunselityksiä, sillä hänen ajatuksensa liikkuivat kokonaan toisaalla. Hän muisteli, kuinka hän viime huhtikuulla eräänä iltana istui näin pesän edessä majatalossaan Halmstadissa, jossa hän toisten valtaneuvosten mukana oli neuvottelemassa Tanskan edustajien kanssa Kaarlo Knuutinpojan ja Kristian Oldenburgilaisen välisistä riitakysymyksistä. Silloin ilmestyi odottamatta huoneeseen -- aivan kuten nuori munkki äsken -- yksi neuvotteluihin osaa ottavista Ruotsin herroista, kuninkaan sukulainen Maunu Green. Hänellä oli ilmotettavanaan eräs sangen tärkeä ja arkaluontoinen asia, mutta ennenkuin hän saattoi piispan tehdä siitä osalliseksi, tuli tämän pyhästi luvata ehdotonta vaitioloa. Hän lupasi kunniansa kautta ja herra Maunu Green ilmaisi asian, joka sai piispa-vanhuksen hämmästyksestä kalpenemaan. Muutamat kokouksessa olevat Ruotsin herrat olivat yhdessä tanskalaisten kanssa tehneet salaliiton, jonka tarkotuksena oli kukistaa Kaarlo Knuutinpoika ja toimittaa hänen kruununsa Kristianille. Luottaen hänen antamaansa juhlalliseen vaitiololupaukseen esitti Maunu Green valtiokeikaussuunnitelman yksityiskohdat sekä jätti hänet sitten miettimään, tahtoiko hän tulla osalliseksi liittoon. Koko yön vietti piispa sitten ankarassa sisällisessä taistelussa ja meni aamun tullen kuninkaansa luo sekä ilmaisi häntä uhkaavan vaaran. Tämä oli viimeinen niitä ikäviä ristiriitoja, joiden puristukseen julkinen elämä oli niin usein hänen omantuntonsa asettanut. Kohta sen jälkeen oli hän palannut kotimaahan, jättänyt piispanvirkansa sekä vetäytynyt tänne yksinäisyyteen. Mutta viimeisenä ja pahimpana jäyti hänen mieltään tuo Halmstadin tapaus eikä hän ollut sitä vielä saanut itselleen selväksi. Hermostuneesti sormieli hän kauhtanaansa kiinnittävän nauhan päitä, keskeytti äkkiä lukemisen ja lausui: "Kuulehan, poikani! Mieleeni johtui eräs arvotus, joka minulle kerran annettiin vastattavaksi. Se oli tämmöinen: oli kerran kaksi ystävystä, nuorempi ja vanhempi. Mutta nuoremmalla oli salaisia vihamiehiä ja he tulivat vanhemman luo sekä vaativat tältä vaitiolon lupauksen, ilmaistakseen hänelle tärkeän asian. Hän lupasi kunniansa kautta olla vaiti ja nyt hän sai kuulla salaliitosta, jonka tarkotuksena oli vahingoittaa hänen ystäväänsä. -- Sanopas nyt, poikani, kuinka sinä olisit menetellyt tuon vanhemman ystävän sijassa." "Minä en, isä, olisi ensinkään antanut vaitiolon lupausta, ennenkuin olisin ollut selvillä asian laadusta", vastasi nuori luostariveli hetken mietittyään. Itse asiassa tiesi vanhus, että munkki vastaisi juuri siten, ja itsekseen ajatteli hän: "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan." Kun munkki oli lähtenyt, istui vanhus vielä kauan riutuvan pesävalkean ääressä. Syyttikö hän itseään siitä, että oli kuninkaalle ilmaissut sen, mitä oli vaitiolon lupauksella kuullut? Ei, sillä olihan se hänen velvollisuutensa laillista hallitsijaansa kohtaan, johon häntä sitoi aikaisempi vala Mutta ah! jos hän noilla valtiomiehen liukkailla poluilla olisi voinut säilyttää nuoruutensa puhtauden ja kirkkaan Salomoni-vaiston, niin hän olisi tämänkin asian ratkaissut niinkuin tuo nuori munkki. Kun piispa-vanhus yksinkertaisen illallisen syötyään asettui levolle ja uni kauan pakeni hänen silmiään, johtui hänen mieleensä äkkiä kiirastuli. Kuinka hän olikin aina käsittänyt sen puustavillisesti ja kaavamaisesti! Mutta tämähän oli juuri kiirastulta, jossa pala palalta kulutettiin hänestä se elämän tartuttama kuona, joka peitti häneltä oman puhtaan ja alkuperäisen itsensä -- ja samalla Jumalan. Ja nyt saattoi hän siunata näitä yksinäisyytensä raskaita hetkiä, jotka hiljalleen puhdistivat häntä ja askel askeleelta palauttivat häntä alkuperäänsä: Jumalaan. * * * * * Seuraavana päivänä oli laannut satamasta ja kun luostarin kellokastarista kuuluivat tertian sävelet, pilkisti aurinko piispan huoneeseen. Tuntien itsensä tavallista virkeämmäksi kietoi hän kaapun päälleen ja lähti poukaman ympäri kiertävää polkua astelemaan luostarin kirkkoon, missä hän nöyrästi munkkien joukossa suoritti aamuhartautensa. * * * * * Mutta sateisia iltoja ja myrskyisiä päiviä seurasi vielä monta, jolloin piispa-vanhus käyskeli yksinäisessä huoneessaan ja teki tiliä elämästään. Vasta puolentoista vuoden päästä sai hän tilinsä päätökseen. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, juuri kun luostarin kellot soivat matutinaan, päätti hän viittä vaille satavuotisen vaelluksensa. Ja kun vanha palvelijatar primasoiton aikana astui hänen makuuhuoneeseensa, näki hän hänen kasvonsa onnellisen hymyn kirkastamina kuin olisi hän viimeksi kuiskannut: "Minä olen löytänyt itseni ja palaan Jumalaan." Jöns Maununpojan urotyö. "Heh, heh, hee!" kaikui leveä naurun remakka Viipurin linnan vanhassa ritarisalissa, jossa eräänä maaliskuisena iltana v. 1555 oli joukko herroja ryhmittynyt juomapöydän ympärille pesävalkean ääreen. Kaikista leveimmin hohotti muuan täyteläinen, parrakas ja iloisen näköinen mies, joka äänekkyytensä ja sukkeluuksiensa takia oli heti alussa päässyt seuran keskukseksi, vaikka joukossa olikin useita häntä arvossa ylempiä. Hän oli vallan nuorta rälssiä, nimeltään Jöns Maununpoika, Kelkkalan tilan haltia Viipurin pitäjästä. Tämän lisäksi oli hän äsken saanut kuninkaalta valtuuden Kivennavan ja Äyräpään voudinvirkaan. "Syököön minut seitsemän ryssää, ellei se äijä vielä vanhoillaankin ole ovelampi kuin me kaikki yhteensä -- niin, itse herra Klauskin mukaan laskettuna", huudahti hän naurunpuuskan tauottua. Hymyillen katsahtivat kaikki Klaus Kristerinpoikaan, jonka tarmokkaat, mutta samalla kettumaiset kasvonpiirteet selvästi ilmaisivat älyä ja viekkautta. Mutta asianomainen ei ollut tietävinään tästä likimenevästä leikinlaskusta, vaan kääntääkseen keskustelun takaisin kuninkaan kirjeeseen kysyi rauhallisesti: "Ihanko tosissaan hän kirjottaa sellaista ja lupaa oikein reininviiniä meille lähettää?" "No, saatte itse nähdä ja kuulla", lausui Ahtisten herra, Maunu Niilonpoika, joka nykyään hoiti linnan päällikkyyttä, ja pöydästä nousten poistui huoneesta. Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään Kustaa-kuninkaalta saapunut kirje. Näytettyään kaikille tuttua allekirjotusta "Göstavus", joka vankoin ja täsmällisin goottilaiskirjaimin oli piirretty hiukan vinoon tekstin alle, levitti hän paperin eteensä pöydälle ja alkoi hymyään hilliten lukea: "Ja muutoin meistä tuntuu viisaimmalta, että meidän väkemme saapi joitakin väkeviä juotavia, joko paloviinaa, reininviiniä, simaa tahi pryssinkiä niin paljon että kukin saa hyvän humalan, jotta he sitten, kun joudutaan taisteluun vihollisen kanssa, olisivat sitä kärkkäämmät ja rohkeammat käymään kimppuun." "He he he... hah hah haa!" vyöryi naurun jyrinä ympäri pöydän. "Ukko näkyy tietävän, mikä voima viinassa asuu", lausui Kivennavan vouti. "Mutta hänen olisi myöskin pitänyt toimittaa sitä ainetta riittämiin asti -- aivan yhtä riittävästi kuin tuolla itäkulmilla piisaa koirankuonolaislaumoja, joita vastaan meidät on tänne vartioiksi asetettu." "Elähän nurise, veli Kivennapa", vastasi linnanpäällikkö, "sillä näiden sarkkojen sisällys on juuri Kyösti-ukon toimittamaa tavaraa. Toissa päivänä saapui näet Turusta kuninkaan laskuun kokonaista neljätoista aamia reininviiniä." "No ei sitten muuta kuin: eläköön vanha Kyösti-kuningas!" huudahti herra Jöns. "Mutta entäs paloviina ja pryssinki?" "Niitä meillä on ennestään jonkun verran tallella -- ainakin parin kolmen tappelun varalle." "Entäs onko ruutia, kuulia ja pyssyjä yhtä riittävästi varastossa?" kysyi Niilo Boije. "Luulenpa niitäkin olevan meillä tarpeellisen määrän", ilmotti Maunu Niilonpoika, "vallankin mitä ruutiin tulee, sillä viime tammikuussahan me pääsimme vihollisista parin ruutitynnyrin hinnalla." "Niiden kävi kuin faaraon sotajoukon ennen, upposivat mereen koko kymmentuhantinen joukko", arveli Kelkkalan herra. "Kyllä maar ensi kesänä saadaan silakat ja turskat lihavina." "Oliko siinä jotakin sotajuonta teidän puoleltanne vai itsestäänkö meri heidät nieli?" uteli Niilo Boije, joka vasta äsken oli Länsi-Suomesta tänne saapunut. "Omasta itsestään meille Viipurinlahti sen palveluksen teki", virkkoi linnanpäällikkö, "jää yksinkertaisesti murtui heidän allaan, kun he yhteen läjään ahtautuneina kokoontuivat Revonhännän selälle. Ja olipa todentotta sitä molskahusta nautinto katsella täältä linnan muureilta, kun tiesi niiden pakanain taas tulella ja miekalla maakunnassa riehuneen, ryöstäen, kiduttaen, naisia raiskaten ja lapsia surmaten, kuten heidän tapansa on aina ollut." "Kymmenentuhatta partaa yhdellä iskulla -- kiitos sinulle, Viipurinlahti!" lausui herra Jöns ja tyhjensi sarkkansa. "Mutta olikos siellä kuninkaan kirjeessä muita yhtä otollisia ja maistuvia keinoja vihollisen vastustamiseksi?" "Kyllä, vaikk'ei niin makua hiveleviä", vastasi herra Maunu, jonka edessä kuninkaan kirje oli vielä levällään. Hetken sitä selailtuaan luki hän: "Levittäkää myöskin väestön keskuuteen sellaisia tietoja, että ne suomalaiset ratsumiehet, jotka ovat olleet vankeudessa Venäjällä, ovat tulleet niin julmasti ja armottomasti kohdelluiksi, että kunniallinen mies haluaa mieluummin kuolla kuin joutua sellaisen piinan uhriksi. Tämänkaltaisten tietojen kautta käyvät sotilaamme tarpeen tullessa sen kiukkuisemmin ryssien kimppuun ja kaatuvat mieluummin kuin haluavat vangeiksi antautua." "Kas, kas, äijää, kun osaa olla ovela", naurahti Klaus Kristerinpoika. "Mutta aivan liian varovaiseksi, etten sanoisi araksi, hän on vanhoillaan käynyt." "Ja itaraksi, joll'emme nyt tahdo noita neljäätoista reininviini-aamia ottaa lukuun", lisäsi Jöns Maununpoika. "Hän vastustaa kynsin hampain meidän suomalaisten pyrkimyksiä päästä antamaan ratkaiseva isku", jatkoi Klaus-herra vakavasti. "Hän kuvittelee vaaran suuremmaksi kuin se onkaan ja antaa soveliaan hetken luisua käsistä. Ja kun yli koko maamme nykyään oltaisiin alttiita suureen sotaretkeen moskovalaisia vastaan! Emmekä me ilman sellaista saa taas pitkiin aikoihin täällä rauhassa elää." "Niin, oikein perinpohjin ruhjova ja maan tasalle masentava sotaretki!" lisäsi Niilo Boije intohimoisesti. "En epäile ollenkaan, ettemmekö siinä onnistuisi." "Varmasti, sillä meillä on tätä nykyä siksi hyvät varustukset ja kansan mieli viimeisistä vihollisen hävityksistä siksi kiihdyksissä", vakuutti Klaus-herra. "Ja me, jotka ryssän kanssa olemme saaneet olla paljon lähemmissä tekemisissä kuin kuningas, tiedämme, ettei hänen mieslukunsa niinkään suuria merkitse." "Omituista, että ne siellä Ruotsissa yleensä pelkäävät moskovalaisia paljon enemmän kuin me, jotka täällä heitä lähinnä elämme ja olemme aina vaaralle alttiina", arveli Maunu Niilonpoika. "Niinhän se aina on", vastasi Klaus-herra, "että vaara kaukaa katsoen näyttää pelottavammalta, mutta pienenee sikäli, kuta lähemmäs tullaan. Ja me olemme jo kyllä ehtineet havaita, että tuolla Neva-joen takaisella jättiläisellä on jalat savesta kuten muinoin siinä Nebukadnesarin unennäössä." "Niin ettei muuta kuin voimakas potku koiville ja koko kuvatus lysähtää läjään kuin lumiukko keväällä", tarttui Jöns Maununpoika ja teki jalallaan vahvistavan eleen. "Niin, pudottaa se läjään, ihan vakavasti puhuen, silloin vasta me saamme rauhassa elää. Jos me olisimme tavallisten ihmisten kanssa tekemisissä, kuten lännen puolella, niin silloinhan kyllä tavalliset rauhansopimuksetkin jotakin merkitsisivät. Mutta moskovalaisen kanssa -- ei niist' mitään! He voivat tänään ristin suutelemisella vakuuttaa ikuista rauhaa ja jo huomenna murhaten ja polttaen karata rauhaan luottavan naapurinsa rajojen sisälle. Sanottu sana ja tehdyt lupaukset ovat heille kuin tyhjää ilmaa. Merkillisen niljakasta ja epäluotettavaa kansaa! Niin, koko Moskovan valtakunta on kuin pohjaton suo, josta myrkylliset usvat ja alituiset hallat uhkaavat meidän viljelyksiämme." "Ja ilmaa pimittävät heinäsirkkaparvet", lisäsi Jöns Maununpoika, "pajarien ja knääsien johdolla liikkuvat heinäsirkkaparvet. Milloin hyvänsä voimme sieltä taas saada kuuron niskaamme. Mutta vanhan Knuutti Possen ja hänen kruutitynnyriensä nimessä minä laitan asiat niin, että moskovalainen lyö nenänsä Iittiin sitä kivistä napaa vasten, mikä minun voutikuntani on." Toisten nauraessa vahvisti Jöns-herra sanojaan kuvaavalla eleellä, kohotti sitten kannunsa ja vaati pöytäseuruetta juomaan Suomen kaakkoisimman voutikunnan maljan. Leikillisten ja vakavien keskustelujen vuorotellessa jatkui sitten juominkia pitkälle yön selkään. * * * * * "Ylös, herra Jöns! Herätkää ja nouskaa ylös, herra Jöns!" Se oli nuorenpuoleinen mies kevätahavan tummentamin kasvoin, joka seuraavana aamuna ani varhain koetti kiskoa Jöns Maununpoikaa unettaren helmoista, jonne tämä viinin raskauttamana oli ehtinyt juuri parahiksi ja mukavimmilleen vaipua. Hyvän aikaa sai hän riuhtoa punottavaa voutia, ennenkuin sai hänen raskaan kuorsauksensa katkeamaan ja muuttumaan jonkunlaiseksi puheenärinäksi, josta saattoi erottaa sanat: Kivennapa, moskovalaiset, reininviini ja pryssinki. Nuori mies korotti ääntään ja melkein huusi hänen korvansa juuressa: "Nouskaa, herra Jöns, sillä vihollinen on tullut rajan yli!" "Häh, vihollinenko?" ärähti vouti, kavahti istualleen ja avasi verestävät silmänsä selko selälleen. Nyt vasta tunsi hän oman kirjurinsa. "Kautta kaikkien reininviinitynnyrien, kuinka sinä täällä olet ja mitä varten olet jättänyt virka-asemasi Kivennavalla?" huudahti hän. "Ettekö kuullut, että vihollinen on ilmestynyt taas rajalle kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla", kertoi kirjuri. "Lennossa kiidätin minä kahden kivennapalaisen talonpojan kanssa läpi yön tänne, tuomaan sanaa teille, kuten lähtiessänne määräsitte. Tontteriin ja Mustapohjaan oli eilen iltapäivällä saapunut pakolaisia ja lähtiessämme loimotti eteläisellä taivaanrannalla useita tulipaloja." "Kyllä minä ne sen tulen vietävät korvennan!" huusi Jöns Maununpoika. "Mutta toimita minulle kaikista ensimäiseksi ja ilman siekailuja kannullinen pryssinkiä, sillä täällä pääkopassani takoo ja surisee kuin kimalaispesässä. Vai kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla, senkin vietävät! Mutta vartokoot, kyllä minä niille Kivennavalla nostan tien pystyyn." Tyhjennettyään sarkallisen vaahtoavaa ja raikasta pryssinkiä, kohentausi hän jalkeilleen ja oli tuota pikaa täydessä toimessa. Tällä välin oli myöskin linnanpäällikkö sekä toiset herrat saatu hereille ja Jöns Maununpojan kirjurin tuoma uutinen oli nopeasti saattanut heidät jalkeille. "No nyt me taas saimme parven niskaamme ja kokonaista kolmekymmentä tuhatta pitkäkauhtanaista Iivanaa", huusi herra Jöns, kun kaikki olivat kokoontuneet neuvottelemaan. "Kuinka paljon teillä on varaa luovuttaa minulle sotilaita, sillä lähden oitis lennossa Kivennavalle?" "Linnan varusväestä me tuskin uskallamme luovuttaa enempää kuin korkeintaan kolmisen ruotua ratsuväkeä ja viisi jalkaväkeä", vastasi Maunu Niilonpoika. "Hm, siis sataviisikymmentä miestä. Tosin se ei ole järin paljo kolmeakymmentä tuhatta vastaan, mutta yrittänyttä ei laiteta. Kuulehan sinä, Joensuun herra, joka olet parempaa oppia saanut ja kirjoja viljellyt, etkös sinä illalla puhunut jostakin kreekiläisten kuninkaasta..." "Niin, Leonidaasta", hymähti Klaus Kristerinpoika. "Aivan niin, ja hän seisoi..." "Seitsemän sadan kreikkalaisen kanssa toista miljoonaa persialaista vastaan." "Niin juuri, ja voitti." "Olisi kenties voittanut, ellei olisi ilmestynyt kavaltajaa." "No, jos siis tämä kreekiläiskuningas -- mikä sen nimi nyt taas olikaan -- voitti seitsemällä sadalla miehellä toista miljoonaa persialaista, niin totta totisesti Jöns Maununpojan silloin täytyy sadalla viidelläkymmenellä suomalaisella hajottaa tuuleen kolmekymmentä tuhatta moskovalaista." "Mutta Leonidaspa seisoi miehineen ahtaassa vuorensolassa." "Yks kaikki, sillä seisonhan minä sen sijaan kiven navalla. Mutta puoli tusinaa nikhakoja teidän on minulle lainattava sekä yhtä monta taitavinta tykkimestarianne. Ja jalkamiehistä pitää ainakin puolet olla pyssyniekkoja. Viidelläkymmenellä tuliluikulla minä jo poltankin heiltä parrat hyvänpäiväisiksi. Ja ryssä ilman partaa -- eihän se ole enää mistään kotoisin." * * * * * Tuota pikaa hankkiusi Jöns Maununpoika taipaleelle. Linnanpihalla sijotettiin rekiin kiiltäviä nikhakoja ja kaupungista hankittiin lisää hevosia, sillä matkan jouduttamiseksi sovitettiin kaikki jalkamiehet rekiin. Hevosen selkään noustuaan ja viiskymmenmiehisen ratsujoukkonsa etupäähän asettuessaan lausui Jöns Maununpoika linnanpihalle kerääntyneille herroille: "Muutaman päivän kuluttua minä palaan tänne pitoja jatkamaan ja silloin te näette minun vyössäni voitonmerkkinä puolikymmentä pajarin partaa." Hän kannusti hevostaan ja onnentoivotushuutojen kaikuessa lähti pieni joukkue pyrynä liikkeelle. "Saapas nähdä, kuinka se huimapää selviää", virkkoi Maunu Niilonpoika huolestuneena partaansa sivellen. "Tuollainen mies selviää mistä hyvänsä", arveli siihen Niilo Boije, tähystellen menevien jälkeen. * * * * * Levottomuudella ja jännityksellä odoteltiin Viipurissa tietoja vihollisesta, samalla kun kuumeisesti varustauduttiin häntä vastaan ottamaan. Porvarit kaupungissa ja sotilaat linnassa olivat yötä päivää toimessa. Ampuma-aseita laitettiin kuntoon ja muonavaroja kerättiin muurien sisälle ja edellistä pelastusta muistaen sahautti linnanpäällikkö laajalti kaupungin ja linnan ulottuvissa olevia jäätiköitä. Jöns Maununpojan odotettiin vihollisen edellä peräytyvän takaisin linnan suojaan ja toivottiin ainoastaan, ettei hän menettäisi kaikkia miehiään ja kallisarvoisia ampuma-aseita. Parin päivän kuluttua hän iltahämärissä palasikin. Linnanpäällikkö sekä toiset herrat olivat päivätyönsä päätettyään kokoontuneet jälleen pesävalkean ääreen. Silloin kajahti muureilta vahtisotilasten torventoitotukset ja kohta sen jälkeen tömisyttivät linnansiltaa lukuisat hevoskaviot. "Jöns Maununpoika varmaan?" virkkoi linnanpäällikkö ja aikoi lähteä ulos. "Hänellä on varmaankin vihollinen kintereillään." Toiset kavahtivat myöskin seisaalleen aikeissa seurata häntä. Portaita pitemmälle eivät he kuitenkaan ehtineet, sillä siellä tunkihe Jöns Maununpoika jo heitä vastaan huutaen: "Takaisin, takaisin, hyvät veljet! Ei mitään hätää, sillä häntä suorana pakenee vihollinen takaisin Moskovaa kohti!" Kun oli palattu takaisin sisälle, heitti Jöns Maununpoika matkaturkkinsa nurkkaan lavitsalle ja pyylevän asennon ottaen osotti vyötään, jossa roikkui puolikymmentä eriväristä karvatukkoa. "Viiden pajarin parrat, kuten lähtiessäni lupasinkin", virkkoi hän ja alkoi viskellä partoja vyöstään pöydälle. "Tämä ruskea ja kaikista tuuhein koristi vielä toissapäivänä heidän ylimmän päällikkönsä, pajari tai ruhtinas Iivana Bibikoffin leukapieliä. Ja noiden toisten entiset omistajat -- mene ja tiedä heidän nimensä, jotakin -koffeja, -jeffejä ja -noffeja ne olivat, mutta täysiä pajareita joka tapauksessa, sen voivat vankimme todistaa." "Mutta... oletko sinä todellakin ollut taistelussa moskovalaisten kanssa...?" sai Maunu-herra vihdoin lausutuksi. "Ja ajanut ne hiiteen, tietysti!" täydensi Jöns Maununpoika. "Mutta kuinka se on tapahtunut? Kerrohan lähemmin." "Kuivin suinko?" vastasi Jöns-herra, silmäillen kysyvästi ympäri pöydän. "Luulenpa että nyt olisi parempi syy pitää kemuja kuin pari päivää sitten. Vai oletteko sen kuninkaan lähettämän reiniläisen lipittäneet loppuun sill'aikaa kun minä olin noita partoja pyydystämässä?" "Missä ja kuinka suuri voimaisena sinä kohtasit vihollisen?" kysyi herra Maunu Niilonpoika, kun viiniä oli tuotu ja Jöns Maununpoika saanut alotteeksi hyvän kulauksen. "Kivennavan Joutselässä. Niitä oli kolmetoista tuhatta partaa tai ainakin niille paikoin. Alkuaan se oli ollut kolmenkymmenen tuhannen joukko, kuten sanantuojat kertoivat, mutta rajalla se oli jakaantunut kolmeksi joukkueeksi. Tämä, jonka minä Joutselässä hajotin tuuleen, oli niistä suurin ja sitä johti juuri tuon halliparran entinen omistaja. Toinen joukkokunta oli liikkeessä Uudellekirkolle ja kolmas Muolaaseen päin. Niiden oli tietysti tarkotuksena ryöstäen ja polttaen samota tänne Viipuriin, mutta pääjoukon häviöstä säikähtyneinä pötkivät nuo toisetkin kiiruunkaupalla takaisin ja nyt ne ovat tipotiessään. Niin että Kivennavan malja, hyvät herrat!" "Jöns Maununpojan malja!" huudahti Klaus-herra sarkkaansa kohottaen. "Mutta kerrohan nyt lähemmin taistelusta. Kai sinä ensinnäkin sait Kivennavalla vahvistusta pienelle joukollesi?" "Sain kyllä. Nelisensataa talonpoikaa oli Kivennavalle saapuessani kokoontunut kirkolle ja minä jaoin heille voudinkartanosta aseita. Lähes kuudensadan miehen voimalla lähdimme sitten lentomarssissa etelää kohti. Joutselässä tapasin tiedusteluretkelle lähettämäni suksimiehet, jotka ilmottivat vihollisen olevan jo aivan lähellä. Asetin kiiruusti väkeni rintamaan pienelle harjanteelle, jonka kahden puolen on ennen kaadetut laajat murroshakkiot. Ratsumiehet sijotin oikealle, suksimiehet vasemmalle ja keskelle pyssyniekat sekä nikha'at. Näiden viimemainittujen eteen levitin pari riviä keihäillä ja jousilla varustettuja talonpoikia, niin että tuliaseemme olivat aluksi kokonaan piilossa. "Tuskin oli kaikki saatu järjestykseen, kun vihollinen tuli näkyviin. Meidän pienen joukkomme nähdessään päästivät he sellaisen naurunrähäkän, että kymmenentuhatta harakkaa ei olisi heille vertoja vetänyt. Antaapa heidän nyt nauraa, sanoin minä miehilleni, tuolla lailla se Goljatkin varmaan röhötteli kun Daavidia läheni, mutta Daavid-poikapa se sittenkin oli joka viimeksi nauroi. "No niin, sitä peliään pitäen he tulla tollakoitsivat ihan nenämme eteen ja minä olin jo antamaisillani käskyn talonpojille avata rivinsä, että nikhakamme saisivat sylkäistä tervetuliaisensa, mutta samassa heidän päällikkönsä antoi pysähtymismerkin. He olivat jo niin lähellä, että huoleti saattoi kuulla tavallisen puheen. Bibikoff, heidän ylipäällikkönsä, joka oli puettu kalliisiin turkiksiin ja ratsasti hopeahelyihin hankitulla hevosella, ajoi joukkonsa etupäähän ja alkoi puhua posmittaa. Kirjurini, joka taitaa jonkun verran heidän kieltään ja joka oli siellä mukanani, tulkitsi minulle hänen sanansa. Hän teki kaikenlaisia ivallisia kysymyksiä, että onko tässä koko Suomen sotajoukko ja mitä varten me olemme siihen tien tukkeeksi asettuneet. Hän oli ehdottavinaan välirauhaa, ettei verenvuodatus muka kovin ylenpalttiseksi kävisi ja pyysi sen jälkeen saada juoda minun maljani. Hänelle tuotiin viinaa pienellä tinakannulla, jonka hän tyhjensi minun terveydekseni ja heitti sitten astian maahan koko joukkokunnan nauraa rähistessä. "'Vastamaljasi Iivana Bibikoff!' huusin minä ja hyppäsin samalla hevosen selästä alas, komensin talonpojat sivulle ja siepaten palavan luntun laukasin yhden nikha'an häntä kohti No, siinä ei käynyt sen hullummin kuin että äijä meni keskeltä miltei poikki ja mötkähti alas satulasta. Samalla hetkellä antoivat tulta toisetkin nikha'at sekä pyssymme, niin että kaikki muutkin päälliköt sekä kolme-, neljäkymmentä alempiarvoista kieri hangessa. Vilauksessa olin minä jälleen hevosen selässä ja huikean sotahuudon päästäen karahutimme me viisikymmentä ratsumiestä kuin hurtat päälle. Odottamattomasta kuulatuiskusta ja päällikköjensä kaatumisesta menetti vihollisjoukko kaiken ällinsä ja tuossa tuokiossa olivat he sekaisin kuin pyöräpäiset lampaat. Puolelle päivin ajoimme heitä takaa ja ainakin puolitoista tuhatta hakkasimme heistä maahan sekä otimme kolmesataa vankia. Mutta ainakin yhtä paljon he itse surmasivat toisiaan, sillä takimmaiset meidän ahdistaminamme kävivät kuin hullut etummaisten kimppuun, jotka eivät kyllin nopeasti antaneet heille tietä. Pari kertaa he tosin yrittivät vastarintaa, mutta ratsumiesteni käydessä sen tiukemmin päälle ja suksimiesteni ahdistellessa heitä kupeilta, hajaantuivat he lopulta pieninä joukkokuntina joka ilmansuunnalle. Ennen iltaa heistä oli joka sorkka hävinnyt rajan taakse. Muutamia vangeistani lähetin sen jälkeen niiden toisten joukkokuntien luo kertomaan, miten pääjoukon oli käynyt, ja siitä oli seurauksena se, että huomenissa nekin olivat kääntäneet nenänsä takaisin itää kohti. Siinä koko lorun loppu!" "Loistavin voitto, mitä tässä maassa lienee koskaan voitettu!" huudahti Niilo Boije, joka silmät kiiluen oli seurannut Jöns Maununpojan kertomusta. "Ajatelkaas, kuusisataa miestä lyö pakoon kolmetoista tuhatta! Maljasi, veli Jöns! Tästä pitää kuninkaan saada nopeasti tieto." "Mutta kuinka suuret olivat omat tappiosi?" kysyi Maunu Niilonpoika. "He, neljä kaatunutta, minkä lisäksi kymmenkunnalla ratsumiehellä lienee nahka sieltä täältä rikki. Mutta niiden korvaukseksi -- niin, lähdetäänkö tässä ryypyn välissä katsomaan sotasaalistani, jotta näkisitte, etten minä tässä istu päättömiä leksottelemassa." He tulivat alas linnanpihalle, jossa rekien ympärillä kuhisi iloisesti meluavia sotamiehiä. Jöns Maununpoika ryhtyi näyttelemään voittosaalistaan ja selville kävi, että hän oli viholliselta anastanut yhdeksänkolmatta lippua, viisisataa hevosta, parintuhannen miehen asestuksen sekä parisataa kuormallista muonaa ja kaikenlaista muuta tavaraa. "Sinä olet totinen sankari, Jöns Maununpoika!" puhkesi Niilo Boije sanomaan, kun he palasivat takaisin sisälle. "Istuhan tuohon kuningastuoliin, niin kannamme sinua aluksi juhlakulussa ympäri huoneen", jatkoi hän huoneeseen tultua. Iloisesti remuten kantoivat he Jöns Maununpoikaa useita kertoja ympäri huoneita. Ja sitten jatkettiin kemuja aamuun saakka. Koko linnan väestö ja kaupungin porvarit viettivät sen yönseudun iloisessa humussa ja kaikkien huulilla oli Jöns Maununpojan nimi. Mutta ylen varovaiseksi ja epäluuloiseksi käynyt Kustaa-kuningas, jolle voitosta toimitettiin pikainen viesti, ei ottanut sitä uskoakseen, vaan kirjotti Maunu Niilonpojalle narisevan kirjeen, jossa hän väitti Jöns Maununpojan voittoa kokonaan liiotelluksi sekä varotti vasta päästämästä häntä omin päinsä vihollisten kanssa mekastamaan. Suomessa sen sijaan osattiin Jöns Maununpojalle ja hänen urotyölleen antaa täysi arvo ja tunnustus. Ja häntä usein kutsuttiinkin sen jälkeen Kivennavan Leonidaaksi, joksi Klaus Kristerinpoika oli hänet ristinyt noissa voiton kunniaksi vietetyissä kemuissa. Päivätyön päättyessä. Kun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan Moskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa Agricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen: Hän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta venettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä pilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi virrata vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi. Kalat rupesivat sätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä. Vene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa ja voimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma kävi yhä synkemmäksi hänen ympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten tuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla rantakalliolle. Huudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli kummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven nietoksissa ja hänen rinnallaan istui matkaturkkeihinsa kääriytyneenä arkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen Lejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset huokuivat heidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua. Agricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään omituisesti pyörryttävän. "Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä kotiin", virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa johdosta oli kääntynet puolittain häntä kohti. "Mutta mistä juuri tällä hetkellä sellaiset aavistukset?" kysyi jälkimmäinen huolestuneena. "Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä parantua", vastasi Agricola. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto." Sitten kertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä varrella oli kahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin kertaa vaarallisesti sairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut Wittenbergissä ja sen jälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina ja lopettaessaan raamatunsuomennosta. Agricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Tämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa valtiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja. Itäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut hämäränä raakalaisalueena, josta ei kannattanut suuria välittää. Sieltä oli kyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty hävitysretkiä. hänen isänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain helposti lyöty takaisin ja saatu sitten elää rauhassa. Ne olivat loiskahtaneet kuin hyökyaallot kalliota vasten ja sitten särkyneenä hajonneet takaisin äärettömille ulapoilleen eikä niistä oltu sen enempää piitattu. Mutta tällä matkallaan hän oli tullut huomaamaan, että täällä oli syntymässä ja lujittumassa mahtava valtakunta. Se oli vasta päässyt tatarien ikeestä ja kokoontui nyt oman ruhtinaansa valtikan alle. Kuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja yleensä kaikista lännen kansoissa. Eikä ainoastaan kielen puolesta. Sillä olihan ruotsalaisillakin kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat suomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli vieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat -- niin, kansan sielu kokonaisuudessaan oli toinen. Näiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi, mikä vaara täältä idästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä puolin paljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan turmelemaan sen työn, jota hän Wittenbergistä palattuaan oli kansansa valistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi hän itseltään. Tuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon esimiehensä kanssa virkkoi hän tähän kääntyen: "Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin uhkaamaan entistä suurempi vaara." Arkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen kasvonsa ja lausui: "Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me ruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi etäällä ja lisäksi on meri välillämme." Hän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen kaikilta idän vaaroilta. Agricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän ja koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta päätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa selviämään vihollisesta, ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen, Agricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon epäedullisemman muodon. Ilta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen. Kun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola sairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin sen tjoktista, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta aiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle. Tällä kertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää kiihdyttävästi. Ja nuo ristinmerkkejä tekevät ja pyhäinkuvia kumartelevat ihmiset sitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien kansalaistensa pariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja nuolevan kohteliaita, mutta luottaa heihin ei voinut ollenkaan. Matkansa alussa he olivat tulleet sen kalliisti kokemaan. Heitä oli petetty monella tavoin ja varastettu missä ikinä siihen tilaisuutta tarjoutui. Varasteleminen, pettäminen ja valehteleminen näytti täällä olevan niin yleistä, ettei niitä tunnuttu pitävän edes minään paheinakaan. Ne miltei kuuluivat heidän uskontoonsa. Entä heidän hallitsijansa? _Talis rex, qualis grex!_ oli Agricola heidän Moskovassa ollessaan erään kerran tuskastuneena lausunut Lejonhufvudille, kun he palasivat suuriruhtinaan luota rauhanneuvotteluista. Kuinka tavattoman tukalaa hänen kanssaan olikaan ollut neuvotella! Milloin oli hän ollut mitä mukautuvin ja suopein, pelkkää hunajaa ja päiväpaistetta koko mies, milloin taas oikullinen ja juonitteleva kuin hemmoteltu naikkonen. Toisin vuoroin hän oli taas yhtäkkiä ja odottamatta joutunut silmittömän raivon valtaan. Heidän oli täytynyt oppia kokonaan uusi menettely asiansa ajamiseksi, sillä rauhanneuvotteluissa ei täsmällisillä keskusteluilla päästy mihinkään. Se oli ollut yhtä piilosilla-oloa, tosiasiain sotkemista ja mahdotonta tinkimistä. He olivat tulleet tarpeeksi asti huomaamaan, että totuus ja sanassaan pysyminen olivat täällä ylhäisimmillekin yhtä köykäisiä asioita kuin liassa ja pimeydessä eläville maakylien mushikoille. Täällä oli kaikki omituisen venyvää ja niljakasta. Alussa tuo venäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja huoleton antaa-mennä-vain -ominaisuus oli heitä uutuudellaan viehättänyt. Mutta pian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat alkaneet katsella sitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa ja kotimaan olot olivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään. "Eikö rehellisyys sekä lujuus sanoissa ja lupauksissa ole valtiotaidon ensimäisiä ehtoja?" kysyi Agricola heidän illastaessaan. "On, epäilemättä", vastasi Lejonhufvud. "Kuinka tärkeinä pitivät esimerkiksi roomalaiset näitä hyveitä ja siksipä heidän valtiorakennuksestaan syntyikin niin luja", jatkoi Agricola. Tähän virkkoi arkkipiispa: "Hm, näissä moskovalaisissa ei juuri voi ajatella olevan sellaisia miehiä kuin esimerkiksi konsuli Regulus, jonka karthagolaiset lähettivät Roomaan taivuttamaan kansalaisiaan rauhaan, kun hän ensin kunniasanallaan oli luvannut palata takaisin vankeuteensa. Hän tuli Roomaan ja yllytti siellä päinvastoin jatkamaan sotaa ja vaikka hän tämän johdosta tiesikin Karthagossa saavansa kärsiä kamalan kidutuskuoleman, palasi hän sinne kuitenkin uskollisena sanalleen." "Niin, sellaista esiintymistä moskovalaisten puolelta meidän on todellakin vaikea kuvitella, mikäli heitä tällä matkalla olemme oppineet tuntemaan", virkkoi Lejonhufvud. "Kun meillä ja muissa läntisissä maissa kaikki on rakennettu roomalaiselle pohjalle, ovat he kokonaan sen ulkopuolella. Siitä kai, lukuun ottamatta heidän omituista luonnettaan, johtuu se suuri juopa, mikä on meidän ja heidän välillä." "Jos siis rehellisyys on se pohja, jolle valtio voidaan pysyvästi rakentaa", jatkoi Agricola äskeistä ajatustaan, "niin eikö silloin valtakunta, joka rakennetaan valheille ja petoksille, ole tuomittu ennen pitkää luhistumaan kokoon?" Kaikki käsittivät, mitä hän sanoillaan tarkotti ja hetken kuluttua lausui Lejonhufvud varoen: "Mutta joka tapauksessa meillä on syy olla varuillamme moskovalaisia vastaan. Tämä on kovin laaja ja hedelmällinen maa... ja väkirikas. He lisääntyvät kuin sienet." "Sienet tosiaankin!" virkahti lähetyskunnan sihteeri, Olavi Laurinpoika. "Minä puolestani vertaisin heitä myöskin sammaleen, joka tiheänä ja matalana hiipii viljelyksen äärillä, tahtoen vallottaa koko maailman ja muuttaa viljelykset jälleen metsäksi." * * * * * Oltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti kääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän oli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi kuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän yksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes tämä jätti hänet kokonaan rauhaan. Saiko hänen isänmaansa sekä sen alulle pantu viljelys rauhassa tältä idän raakalaisuudelta kehittyä edelleen, se oli se kysymys, jonka ympärillä hänen kuumeiset ajatuksensa yhä pyörivät. Hän oli täysin vakuutettu siitä, mitä hän illalla oli sanonut, että tämä suuri valtakunta tulisi kerran romahtamaan omaan siveelliseen mahdottomuuteensa. Mutta vuosisadat eivät ole pitkiä historiallisessa kehityksessä ja useinhan sai pahakin Jumalan erityisiä tarkotuksia varten viivähtää maailmassa pitempään kuin mitä ihmissilmälle nähden oli suotavaa. Joka tapauksessa saattoi täältä päin uhkaava vaara häälyä vielä vuosisatoja Suomen yllä. Kun hän ajatteli, että ne tokeet, jotka hänen ja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli vasta saatu pystytetyksi Venäjää vastaan, jälleen murtuisivat -- minkä venäläisten ominaisuuksia muistaen saattoi odottaa milloin hyvänsä tapahtuvan -- ja kaikki se raakuus, juoppous, vääryys, lika ja pimeys, jota täällä kaikkialla kohtasi, alkaisi sakeana virtana painua Suomeen, niin häntä puistatti kuin horkassa. Miten kävisi silloin Suomen kansan ja hänen oman elämäntyönsä, joka vasta oli ehtinyt hennolle oraalle? Ne tallattaisiin maahan ja häviäisivät siihen pimeyteen, joka leviäisi yli maan! "Herra, auta minua epäuskon suosta!" vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan taas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine puuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain sokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän niin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän kuin tuo arkkipiispa, joka puoli nukuksissa istui hänen rinnallaan, kykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän saattoi tai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa. "Auttakoot suomalaiset itseään!" oli kuningas viimeisen sodan aikana lausunut -- sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin anastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten seisottava tai kaaduttava -- yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta mihin oli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta avunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja hänen kansastaan? * * * * * Ilta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää lumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman väreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset kirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin hän nuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa, milloin väitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien kanssa. Nyt hän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin pöydässä päivällistä syömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton ja vastapäätä on muuan pitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse suuri reformaattori istuu pöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine piirteineen ja hiukan vinoine silmineen tarjoilee perheenäidin huolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu tällä kertaa yksilöiden ja kansojen kasvatuksesta, pöytävierasten tarkkaavasti kuunnellessa. "Aivan samoin kansoja, joilla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen ja kurin kautta", puhuu hän. "Sellaisen on aina aikanansa elettävä suuressa ahdingossa ja taisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan." Kuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa. Ne ovat juuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja innostuu... ja havahtuu samassa todellisuuteen. Räntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa ja koetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja mitä hän vasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä Lutherin pöydässä eräänä sunnuntaina... ja nyt sai hän kiinni niistä sanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne nytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti, aivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu. Vaikka pahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa keveämmäksi. "Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen ankaran kasvatuksen ja kurin kautta", toisti hän itsekseen suuren opettajansa sanoja, "se on sanottu juuri minun kansalleni." "Mitä lausuit, veljeni?" kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää kuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa puoleen. Agricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä. "Niin, niin, epäilemättä se niin on", hymähteli arkkipiispa, ihmetellen itsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita sanoja muisteli. Pimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen taluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi. Riisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan herranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä. Suurimman osan yötä pysyi hän täydellä tajullaan, mutta unta hän ei saanut. Toisten matkatoverien nukkuessa lepäsi hän himmeässä kynttilän valossa avoimin silmin ja ajatteli haikein mielin, että hänen nyt jo täytyi poistua työmaaltaan ja jättää kaikki niin keskeneräiseksi. Mutta omaksi ja kansani parhaaksi se on, vaikka minä en sitä tällä haavaa kykenekään käsittämään, myönsi hän itselleen nöyrästi. Sitten alkoi hän muistella, kuinka hän kerran Wittenbergissä tovereineen oli elatuksen puutteesta ollut syvän epätoivon vallassa, mutta kuinka hän oli siitä vapautunut niin pian kun hänen sisäiselle katseelleen oli selvinnyt oma kutsumuksensa sekä jumalallinen johto hänen siihenastisessa elämässään. Niin saattoi hän taas tällä hetkellä nähdä jumalallisen johdon viisautta ja tarkotuksenmukaisuutta myöskin kansansa vaiheissa. Aivankuin Israelin kansan muinoin oli Jumala johdattanut suomalaiset kaukaa Aasian pimennoista ja osottanut heille oman erikoisen maan, jossa he olivat päässeet lännestä tulevan kristinopin ja valistuksen yhteyteen. Ja kuinka viisaasti asiat siinäkin suhteessa olivat järjestyneet, että noista kahdesta veljesheimosta karjalaiset olivat asettuneet juuri idän puolelle ja hämäläiset taas lännen puolelle. Jos järjestys olisi ollut päinvastainen, niin heitä erikoisena kansana tuskin olisi enää olemassakaan. Herkät ja mukautuvat karjalaiset olisivat lännessä helposti ruotsalaistuneet ja jäykkien hämäläisten ollessa rajakkain venäläisten kanssa olisi kitka näiden välillä käynyt niin suureksi, että verinen sota ei olisi lakannut, ennenkuin hämäläiset paljon vähälukuisempina olisivat hävinneet maan pinnalta. Mutta nyt olikin ruotsalaista lujuutta vastaan asettunut hämäläinen jäykkyys, samalla kun karjalainen luonne idän puolella esti rotukitkaa kovin tulen araksi käymästä. Omituista, ettei hän tuota seikkaa ollut ennen tullut juuri tässä valossa huomanneeksi tai ajatelleeksi. Siinäkin näkyi niin selvästi Jumalan viisas ja suomalaisten parasta tähtäävä johdatus. Kaikessa näki hän taas niin selvän tarkotuksen, että suomalaiset, asetettuina asumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan väliin sekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu, oli määrätty säilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista tarkotusperäänsä varten. Sitä edistämään hänetkin oli työhön kutsuttu ja tyytyväisenä saattoi hän nyt poistua työmaaltaan, kun hänellä kerran oli vakaumus, ettei hän ollut hukkaan työtä tehnyt. * * * * * Aamun lähetessä yltyi sairaus ja hetkittäisin vaipui Agricola jälleen hourioon. Hän ei itse tiennyt mitään siitä, kun hänet puetettiin ja autettiin rekeen. Vasta matkan alussa heräsi hän hetkeksi täyteen tajuntaan sekä tiedusteli, joko pian ehditään Suomen rajojen sisälle. Kun arkkipiispa ilmotti heidän kerkiävän jo puolenpäivän tienoissa rajalle, lausui hän tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen vieraalla maalla tarvinnut elämästä erota. Kohta sen jälkeen vaipui hän horrosmaiseen uneen, josta hän vasta illan suussa havahtui. Menomatkalla oli hän kerran Suomen ja Venäjän naapuruutta ajatellessaan verrannut itseään puutarhuriin, jonka tuli kasvipenkkejään hoitaa äärettömän, hallaisen metsän reunassa. Nyt palautui se unikuvana jälleen hänen mieleensä. Rikkaruohoja kitkien, harvennellen, kastellen ja vakoja puhdistellen hääri hän pienessä kasvitarhassa, joka oli ihan suuren ja pimeän erämaan reunassa. Sieltä kuului lakkaamatta hiipimistä ja tassuttelemista sekä väliin murinata ja kiljuntaa. Pensasten välistä kiilui verenhimoisia silmiä ja välähteli teräviä hammasrivejä. Yhä pahemmin ahdisti pelko ja epätoivo hänen mieltään ja lopuksi istuutui hän kivelle kasvitarhan laitaan sekä alkoi ääneensä napista taivaan herraa vastaan, joka ei ollut edes pientä virtaa asettanut hänen kasvitarhansa ja erämaan välille. Silloin risahtelivat oksat ja joukko petoja karkasi hänen saralleen. Tuskan vallassa painoi hän kasvonsa käsiin ja kuuli, kuinka hauraat kaalinpäät rusentuivat petojen jaloissa. Mutta silloin kuului pelottava jyräys taivaalta ja kun hän säikähtyneenä nosti silmänsä, oli keskelle taivasta auennut kuin akkuna, jossa näkyi suuret ja kirkkaudesta paistavat kasvot vihasta salamoivin silmin, samalla kun metallin kirkas, luita ja ytimiä vavisuttava ääni huusi: "Älkää tallatko minun kasvimaatani!" Nurinniskoin loikkasivat silloin pedot takaisin metsään, joka kävi äänettömäksi kuin hauta. Mutta uudestaan jyrähtäen sulkeusi akkuna taivaalla ja vavisten ajatellessaan, että se oli totisesti isä, jota eivät ole nähneet muut kuin poika, havahtui Agricola unestaan. Ilta oli alkanut jälleen hämärtää ja sää oli kuivan sees. Silmiään räpytellen veti Agricola keuhkonsa ilmaa täyteen ja unen vaikutelmista täysin toinnuttuaan virkkoi arkkipiispalle: "Tunnen ilmasta, että olemme jo Suomessa." "Niin olemme", vastasi arkkipiispa ilostuneena, kuullessaan sairaan matkatoverinsa äänen. "Mutta onpas sinulla, veljeni, tarkka vainu, kun tunnet isänmaasi ilmankin." "Kuinkas minä en tuntisi sitä, jota olen syntymästäni saakka hengittänyt. Jumalan kiitos, että olemme kotona! Ja tuolla on merikin, rakas Suomenlahteni!" Vasemmalla laajeni luminen ulappa silmän kantamattomiin, yhtyen etäisyydessä teräksen värisen iltataivaan kanssa. Rajajoen suulta aikain he olivat ajaneet pitkin merenrannikkoa kulkevaa talvitietä, jonka Viipurissa liikkuvat novgorodilaiset kauppiaat olivat muodostaneet. "Jumalan kiitos!" lausui Agricola vielä kerran ja vaipui jälleen pitkälleen reen perään, sillä raikas ilma ja tuo lyhyt keskustelu uuvuttivat häntä kovin. Hän ummisti silmänsä ja muisteli omituista untaan. Niin, se oli ainoastaan unta, mutta sittekin terveellinen muistutus hänelle, joka oli hetkisen uskaltanut epäillä Jumalan johdatusta. Nyt hän ei sitä enää tehnyt, vaan oli vakuutettu kansansa tulevaisuudesta. * * * * * Meren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue saapui Kyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut olivat nousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli tullut hänen vointiaan tiedustamaan: "Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja kuulla suomenkieltä." Hän teki liikkeen kohotakseen reestä, mutta silloin hänen sisällään jotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen asentoonsa. Nähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi Laurinpoika aivan lähelle ja kuuli hänen kuiskaavan: "Jumala siunatkoon ja varjelkoon kansaani!" "Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä", virkkoi Olavi Laurinpoika hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain taakse koetti nostaa häntä ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna hänen käsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi Laurinpojan piirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle ilmestyi samalla toinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus ja puoleksi se vanha lempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä ja virsut jalassa eräänä kesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt hänen syntymäkotinsa pihalle ja saanut hänen isänsä taivutetuksi lähettämään hänet kouluun. Se tarttui häntä hellästi kädestä ja lausuen: "katso!" viittasi sauvallaan etäisyyteen. Ja leimauksena aukenivat silloin vuosisadat ja hän sai silmätä kauas siihen aikaan, jolloin hänen kansansa suuresti lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana ja valistuneena asui isiensä maata sillä henkisellä perustalla, minkä hän oli sille luonut. Näky hävisi samassa, mutta hän tunsi Kristus-munkin ohjaavan itseään kädestä ja sydämessään suloinen tyytymys sekä omituisten sävelten soidessa korvissaan keinui hän pois äärettömyyksien ulapalle... Toiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen ympärille ja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä. "Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän", lausui Olavi Laurinpoika. Kun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan puoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää kallistuneena toisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se onnellinen hymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli niille loihtinut. Vallanpitäjä. Turun syysmarkkinat, jotka vanhastaan pidettiin Maarian syntymäpäivänä eli syyskuun kahdeksantena, muodostuivat vuonna 1596 tavallista vilkkaammiksi ja väkirikkaammiksi. Pitempään kestäneet kauniit ilmat olivat houkutelleet kaupunkiin väkeä läheltä ja kaukaa. Joki oli sulloutunut niin täyteen aluksia, että Katinhännän poikaviikarit juosta vilistivät niitä myöten Samppalinnan alta Aningaisten puolelle. Kauempana linnan alla liehuivat niiden uusien sota-alusten viirit, jotka marski muutama päivä sitten oli tuonut Pikkalasta tänne. Siellä peilailivat Auran veteen vasta tervattuja kylkiään amiraalilaivat "Suomen Jalopeura" ja "Suomen Joutsen", kaleerit "Lohikäärme", "Merenneito" ja "Karhu", "Flemingin parkki", "Innamaan haaksi" y.m., ja rannalla linnan ulkovarustusten edessä tungeskeli niitä ihailemassa parvi joutilaampaa markkinarahvasta. Vilkkain oli liike ja hyörinä kuitenkin ahtaalla kauppatorilla sekä rannassa sillan kummallakin puolen. Harmaakuosisen talonpoikameren keskellä vilahteli siellä mustapukuisia pappeja, töyhtöpäähineisiä vapaakartanoiden isäntiä sekä nahkahousuisia, ylimielisesti teiskuvia sotilaita. Viimemainittuja olikin nykyään kaupungissa tavallista enemmän, sillä marski oli koonnut heitä tänne kokonaista kolme joukkokuntaa, jotka oli leiritetty kaupungin lähimpään ympäristöön. Torin kulmassa, lähellä sillankorvaa, oli Sihveri Porsaanjalan lesken avara krouvitupa, jonka ovensaranat kitisivät yhtä menoa, alemman markkinarahvaan suoltuessa sisään ja ulos. Siellä tyhjennettiin pienistä tinakulhoista viime vuosikymmeninä käytäntöön tullutta paloviinaa, samalla kun kymmenissä katajahaarikoissa läikähteli vanha Turun olut. Huoneen täytti korvia huumaava äänten sorina. Tuolla juteltiin markkinakaupoista ja täällä kiisteltiin valtakunnan asioista: toiset, etupäässä vakaisemmat talonpojat, pitivät ääntä Kaarlo-herttuan puolesta, samalla kun huovit ja löysäläisväki esiintyivät tulipunaisina kuninkaan miehinä. Mutta yhtäkkiä vaimentui rähinä ja kaikki kääntyivät kuulemaan erästä huovinpukuun puettua nuorta miestä, joka oli hypännyt lavitsalle seisomaan ja kilistäen kookasta rahakukkaroa huusi: "Hei miehet, täss' on poika, joka kykenee tarjoamaan jokaiselle puoli tusinaa viinaryyppyjä ja pari haarikallista olutta päälle! Ei muuta kuin ojentakaa astianne muorille täytettäviksi!" Toiset tuijottivat häneen epäillen, toisten huutaessa: "No tuo joltakin kuuluu!" -- "Onpas siinä reilu poika!" -- "Se mies ei olekaan Kitulasta kotoisin!" Huovi hyppäsi lavitsalta alas ja maksoi kukkarostaan krouvarimuorille sikäli kuin astiat täyttyivät. Silloin lähenivät myymäpöytää epäilevimmätkin. Mutta huovi oli jälleen noussut lavitsalle, josta hän täysi oluthaarikka kädessään puhui: "Ja nyt me juomme kuningas Sigismundin ja vanhan katolisuskon maljan. Eläköön Sigismund ja katolinusko!" "Eläköön! eläköön!" hoilasi joukko hänen perässään. "Ja nyt marskin malja!" huusi huovi ja rahakukkaroaan helistäen riensi hän jälleen maksamaan täyttyviä tuoppeja. Kun kaikki olivat osansa saaneet, juotiin marskin malja huutaen ja hoilaten. "Eikö teidän, miehet, täydy tunnustaa, että vanha usko, jota Herrassa kuollut kuningasvainaja sekä nyt hänen poikansa, jalo Sigismund, ovat koettaneet jälleen voimaansa saattaa, on paljon parempi kuin tämä uusi kerettiläissotku? Laulakaapas suunne puhtaaksi, miehet! Mutta sitä ennen ryyppy viinaa ja uudet oluthaarikat." Kunkin saatua osansa huudettiin jälleen entistä innokkaammin vanhan katolisuskon hyväksi. Kun pahin remakka oli vaiennut, kuului torilta kapakan edustalta torventoitotusta. "Kuuluttaja! Avatkaahan, miehet, ovi, että mekin saamme kuulla, mitä siellä julistetaan", huusi huovi. Kun ovi oli työnnetty auki, kuului karkea miehen ääni, joka puhui kuin ulkoa opittua läksyä: "Klaus Fleming, Viikin vapaaherra ja Ruotsin valtakunnan neuvos, valtakunnan marski ja yliamiraali sekä kenraali-sotaeversti ynnä käskynhaltia yli kaiken Suomenmaan kutsuu täten kaikkia läsnäolevia, niin ylhäisiä kuin alhaisia, niin vapaamiehiä ja hengellisen säädyn jäseniä kuin porvareita ja talonpoikiakin nyt heti saapumaan kapitulihuoneelle, lukeakseen ja selittääkseen siellä kaikille hyville miehille erinäisiä kuninkaalta saapuneita kirjeitä." Jälleen kuului torventoitaus ja kuuluttaja etääntyi torilta. "Vielä kerran haarikat täyteen ja sitten miehissä kapitulihuoneelle kuulemaan, mitä kuningas meille kirjottaa", huusi huovi. Itse asiassa oli hän saapunut kapakkaan vartavasten värväämään väkeä tuohon marskin kuuluttamaan kokoukseen sekä valmistamaan viinalla ja oluella markkinarahvaan mieltä. Hän oli vasta Pohjanmaan voudiksi nimitetyn Abraham Melkiorinpojan miehiä ja oli isäntänsä toimesta tullut markkinarahvasta yllyttämään. Nyt saattoi hän olla varma herransa kiitoksesta, sillä muutamia varakkaamman näköisiä isäntiä lukuunottamatta lähtivät kaikki kapakassa olleet meluten hoippumaan hänen jälessään kapitulitaloa kohti. * * * * * Marski oli vasta saapunut kapitulihuoneeseen parin seuralaisen kanssa, joista toinen oli Abraham Melkiorinpoika. Hän oli näiden kanssa juuri tehnyt ratsastusretken kaupungin ulkopuolelle sijotettujen sotaväkiosastojen luoksi ja sen vuoksi hänellä oli jalassaan raskaat ja pölyiset ratsusaappaat. Ruoskansa hän oli viskannut pöydälle sekä sen viereen mustan nahkalippaan, jossa oli kuninkaalta saapuneita kirjeitä. "Hö', hö'!" -- naurahti hän yht'äkkiä lyhyeen ja karkeaan tapaansa, lyöden samalla kämmenensä pöytään, "saapas nähdä, minkä karvaista kansaa sieltä sinun huovisi tänne raahaa!" "Käskin hänen kerätä mahdollisimman oikeita talonpoikia", vastasi Abraham-herra hiukan pelästyneenä, "ja uskon, että hän siinä suhteessa täyttää toiveemme, sillä ei hän ole ensi kertaa..." Hän keskeytti lauseensa ja kurottausi ahtaaseen ikkunakomeroon ja alkoi tirkistellä ulos. "Sieltä tulee, luulen minä, hengellisten herrain pää ynnä joukko muita pienempiä hengellisiä", jatkoi hän hetken päästä. "Hyvä on, kyllä minä heidän käpälänsä kuumennan", murahti marski ja kourasi pari kertaa mustaa leukapartaansa. Tuokion kuluttua astui sisään iäkäs Turun hiipan haltia, Ericus Erici Sorolainen. Hänen laiha ja kumaraan painunut vartalonsa peittyi mustan kauhtanan poimuihin ja hänen parrattomat kasvonsa näyttivät valkoista röyhelökaulusta vasten kalpeilta ja riutuneilta, kirkkaat, harmaat silmänsä kiinnitti hän hitaalla varovaisuudella ensin marskiin ja sitten hänen seuralaisiinsa, minkä jälkeen hän tervehti: "Jumalan rauha, jalot herrat!" "Jumalan rauha!" kuului marskin parrasta murahdus. Piispan mukana saapui huoneeseen kolme tuomiokapitulin jäsentä sekä puolikymmentä maalaispappia. He sijottuivat istumaan esimiehensä ympärille päinvastaiselle puolelle pöytää kuin missä marski istui. Syntyi kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä marski, saappaan kärkeensä tuijottaen, naputti oikean käden pikkusormella pöydän reunaan ja Abraham Melkiorinpoika hiiviskeli kuin kissa varpaillaan akkunan luota toisen luo. Asentoaan muuttamatta ja päätään kääntämättä katsoa mulautti marski piispaa. Heidän katseensa yhtyivät pikimmältään, piispa vilkasi pöydällä olevaa ruoskaa ja nosti jälleen katseensa marskiin, jolloin hänen silmänsä pohjalla vilahti kaukainen hymy. Marski tuhahti sieramiinsa ja alkoi jälleen tuijottaa saappaansa kärkeen. Ulko-oven takaa rupesi tällöin kuulumaan sekavia ääniä, askelten töminää ja häijynkurista rykimistä. Hetken päästä nykäistiin ovi epävarmasti auki ja näkyviin tulivat markkinarennosti puetun rengin juopuneet kasvot. Kun hänen sinne tänne harreilevat silmänsä pysähtyivät huoneen perällä olevaan seurueeseen, yritti hän vetäytymään takaisin. Mutta nähtävästikin häntä työnnettiin takaapäin sisälle, sillä vastaanpanostaan huolimatta retvalehti hän kynnyksen yli, samalla kun hänen takaansa tulivat näkyviin yhdet juopuneet kasvot toisensa jälkeen. Koko joukko, jonka keskellä Abraham Melkiorinpojan huovi puikkelehti, sijottui rykien, lakkireuhkojaan käännellen ja oluen katkua huokuen yhteen ryhmään lähelle ovea. Ilmettään muuttamatta silmäili heitä marski eikä Abraham-herra kyennyt hänen katseestaan lukemaan, mitä hän pohjaltaan ajatteli noista hänen esiin loihtimistaan "kansan miehistä". "Hyvät ystävät, piispa, papit ja te rahvaan miehet!" katkaisi marskin karkea basso äkkiä hiljaisuuden, "kun viime aikoina on esiin tullut kaikenlaisia häiriöitä ja kinasteluja uskonasioissa ja kun minun luonani juoksee lakkaamatta valittajia niin puolelta kuin toiseltakin, niin olen minä kutsunut teidät koolle, tulkitakseni teille kuninkaalta äsken saapuneen kirjeen, joka sisältää ohjeita juuri näihin riitakysymyksiin nähden. Ja kun meillä kenelläkään, olimme sitten piispoja tai vaikka suorastaan herttuoita (tässä kohti heitti marski nopean syrjäkatseen pappeihin päin), ei ole mitään oikeutta juonitella hänen majesteettinsa kuninkaan selviä käskyjä vastaan, niin toivon minä, että kaikki kinat ja valitukset tämän jälkeen lakkaavat." Hän silmäsi ympäri huonetta, otti sitten lippaasta kuninkaan kirjeen ja levitti sen auki, niin että nauhasta riippuva vahasinetti kalahteli pöydän laitaan. "Ensinnäkin ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti", jatkoi hän kirjettä silmäillen, "että hän ei ole käskenyt vähentää niitä kirkonmenotapoja ja käytöksiä, jotka vanhastaan ovat tässä maassa olleet käytännössä, ja että mitä siinä suhteessa on päätetty Upsalan kokouksessa, se on tapahtunut vastoin hänen tahtoaan." "Mutta Upsalan kokouksen päätöstä tekemässähän ovat olleet kaikki valtakunnan säädyt ja itse kuninkaallinen majesteetti on vahvistanut saman päätöksen", keskeytti piispa yhtäkkiä marskin. Marski kääntyi häntä kohti äkkiä ja vihaisesti, niin että tuoli risahti, mutta samassa aukeni ulko-ovi jälleen ja sisään astui kolme aatelismiestä. Etummainen heistä, huolella puettu, viittäkymmentä alotteleva mies, jonka ryhdissä ja käytöksessä ilmeni sekä oppineen arvokkuutta että hovimiehen siroutta, oli marskin sukulainen ja kaima, Klaus Fleming nuorempi, Kaskisten herra. Häntä seurasivat hänen veljensä, Louhisaaren herra Lauri sekä lankonsa, Kankaisten herra Kaarlo Horn. Kaimansa nähdessään synkkeni marskin katse huomattavasti. Oli yleisesti tiettyä, ettei hän voinut sietää tätä sukulaistaan ja siihen vaikutti osaltaan se, että Kaskisten herra veljineen oli, samoinkuin Kankaisten Hornitkin, lähempänä Kaarlo-herttuan leiriä, osaksi taas se, että tuon hänen kaimansa ulkomainen oppineisuus ja hieno käytöstapa omituisella tavalla ärsyttivät marskia. Sen vuoksi hän aina, milloin he sattuivat samaan seuraan, tahallaan käyttäysi tavallistakin töykeämmin ja raaemmin, ikäänkuin osottaakseen, että hänen ei tarvitse ketään kursastella. Fleming-veljesten ja Hornin sisään astuessa nielasi marski alas piispalle aikomansa sapekkaan vastauksen. Sen sijaan rykäsi hän tuolla yli valtakunnan kuululla tavallaan, niin että seinät kajahtivat ja arkahermoisimmat läsnäolijoista hätkähtivät, minkä jälkeen hän sormin niisti nenänsä, viskasi hyppystensä sisällön viereensä lattialle ja huitasi samettisen mekkonsa hihalla nenänsä alustaa. Vasta tämän jälkeen ärähti hän piispalle: "Mutta kun kuninkaallinen majesteetti kerran tässä kirjeessään sanoo niin ja niin, niin sen pitää oleman niin, olkoot sitten säädyt ja Upsalan kokoukset päättäneet mitä tahansa. Vai mitä yhteisen kansan miehet tähän sanovat?" Tässä kääntyi marski silmäilemään ovinurkkaan ryhmittynyttä miesjoukkoa. "Niin on!" -- "Kyllä me ollaan kuninkaan ja marskin puolella!" -- "Vanhan Ruotsin uskon me tahdomme pitää!" -- kuului joukosta rähiseviä ääniä. Marski silmäili jälleen kirjettä ja puhui: "Edelleen ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti, että jos täällä Suomessa on muutettu vanhoja uskonnon menoja, niin hän suvaitsee, että sellaiset muutokset peruutetaan." "Koska kuninkaallisen majesteetin kirje sisältää niin tärkeitä ja seurakuntamme elinkysymyksiä koskevia asioita, niin rohkenen minä pyytää kopiota siitä", lausui piispa, joka nähtävästi alkoi epäillä, että marski lasketteli omiaan kirjettä vapaasti tulkitessaan. "Joka ei usko minun tulkintaani, hän saa milloin hyvänsä itse lukea kuninkaan kirjeen", mörähti marski, mutta ei kuitenkaan tehnyt pienintäkään liikettä, jättääkseen kirjettä käsistään. "Kyllä se uskotaan sillä, mitä marski sanoo!" -- "Papit ilman vain juonittelevat!" -- kuului rahvaan joukosta rähinää. Piispa ja Kaskisten herra katsahtivat toisiinsa ja tästä katseesta rohkaistuneena lausui edellinen: "Kun nyt kerran on kysymys kirkkoa ja papistoa koskevista seikoista, niin katson minä soveliaaksi saattaa maamme ylimmän käskynhaltian tietoon sen raa'an häväistyksen, joka viime sunnuntaina on kohdannut Rantamäen kirkkoherraa, jonka joukko kirkkopihassa juopuneina reuhaavia huoveja oli viskannut muurin yli, kun hän saapui heidän jumalatonta menoansa asettamaan. Harras ja oikeutettu toivomukseni on, että herra marski saattaa syylliset rangaistukseen, jotta sellaiset väkivallanteot eivät vasta uusiinnu." Piispan puhuessa kuului rahvasjoukosta naurun rähinää ja huudahduksia: "Olipa ne poikia!" -- "Ei muuta kuin yli muurin vain!" Kaskisten herra kavahti vihaisesti seisoalleen ja lausui tulisella kiivaudella: "En voi kauemmin olla minäkin puolestani tähän seikkaan sekaantumatta ja lausumatta julki, kuinka tuiki sopimatonta on, että huuditonta roskaväkeä ja juopuneita tyhmyreitä haalitaan kokoon häväisemään sielunpaimeniamme ja oppi-isiämme ja väittelemään muka uskonnon asioista. Tällaiselle kokoukselle minä en tunnusta minkäänlaista arvoa!" "Olen täydellisesti yhtä mieltä veljeni kanssa!" huudahti Louhisaaren herra heti perään. "Ja minä!" lisäsi Kankaisten herra. Syntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten naurahti marski väkinäisesti ja aivankuin ei olisi lainkaan kuullut sukulaisensa paheksumislausuntoa, vastasi hän piispan kanteluun: "Siihen asiaan minä en totisesti tiedä parempaa keinoa kuin että asianomainen pappi viskataan muurin yli takaisin kirkkopihaan ja entistä lujemmin." Aivan kuin merkin saatuaan rähähti rahvasjoukko nauramaan. "No se oli paikalleen sanottu! Niin sitä, pojat, pitää tehdä!" -- kuului huutoja. "On itsensä alentamista viipyä hetkeäkään kauemmin tällaisessa kokouksessa!" huudahti Kaskisten herra. Hän nousi ja lähti vihaisesti huoneesta. Hänen veljensä ja Kankaisten herra seurasivat hänen kintereillään. Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi piispakin paikoiltaan ja lausuen: "Pidän turhana pitemmät keskustelut tällä kertaa", -- lähti marskille kumarrettuaan huoneesta. Kaikki papit seurasivat hänen esimerkkiään. Heidän mentyään tuhahteli marski hetken aikaa sieramiinsa ja tuijotti saappaansa kärkeen. Sitten kääri hän kuninkaan kirjeen kokoon, pisti sen takaisin lippaaseen ja sen tehtyään ärähti vihaisesti ovinurkan joukolle: "Ei teitä täällä enää tarvita!" Pelästyneinä alkoivat silloin "kansan miehet" sulloutua ovesta ulos. "Vietävän risajaakot!" murahti marski itsekseen, työnsi kirjelippaan vyönsä alle ja ruoskaansa tarttuen lähti astua tömistelemään ulos. Kirkkotorilla piteli ratsurenki suitsista marskin kuuluisaa mustaa oritta, joka levotonna pärskähteli sieramiinsa ja kuopi etukavioillaan maata. Ähkäisten nousi marski rengin avulla satulaan ja lähti Kirkkokatua pitkin ratsastamaan kauppatorille. "Tehkää tietä, marski tulee!" kuului markkinaväen keskeltä häädettyjä huudahduksia. Kansanjoukon keskelle aukeni laaja kuja sikäli kuin Musta notkuvin seljin kuletti herraansa eteenpäin. Mutta marski ei katsonut sivuilleen eikä ollut tietävinään, kun lakit molemmin puolin kujaa lensivät miesten päästä. Tömisten ajoi hän sillan yli Aningaisten puolelle, räpsäytti piiskalla oritta ja alkoi hattutöyhdön liehuessa hölkkäjuoksua ratsastaa alas linnaa kohti. Sukuhaaransa viimeinen. Kun keskiviikkona, 7 p. marraskuuta 1599 oli Turun raastuvassa luettu kuolemantuomio Arvid Stålarmille ja muille Turun linnan toistamiseen antautuessa vangiksi joutuneille Suomen herroille, kirjotti Juhana Fleming perjantaina vankihuoneessaan sisarelleen seuraavan kirjeen: "Rakkaalle sisarelleni, jalosyntyiselle neitsyelle Katariina Flemingille. Rauhaa ja terveyttä Jumalalta kaikkivaltiaalta! Rakas sisko! Kun tiedän sinua rakkaan äitimme ja Hebla-siskomme kanssa pidettävän vartioituina siellä Tukholmassa, niin epäilen suuresti, ettet ole vielä saanut kuulla meidän lailliselle kuninkaalle uskollisten suomalaisten lopullisesta kohtalosta. Mutta luulen kuitenkin, että te kerkeätte siitä jonkunlaisen tiedon saada ennenkun Olavi-vanhus, joka kaikissa näissä vaiheissani on uskollisesti minua palvellut, ehtii tämän kirjeen perille saattaa. Sen vuoksi rohkenen kertoa asiat peittelemättä, tarvitsematta pelätä niiden äkkiyllätyksenä teitä saavuttavan. Tiedä siis, että alun toista kuukautta sitten täytyi meidän jättää Turun linna herttualle sekä itse heittäytyä hänen armoilleen. Siitä saakka olemme olleet suljettuina linnaan, jonka porteilla ja käytävissä herttuan nihdit vartioivat. Ainoastaan kerran olemme olleet muurien ulkopuolella, nimittäin toissapäivänä, jolloin meidät vietiin kaupungin raastupaan, missä meidän kanssamme käytiin oikeutta. Vaikka eihän se ollut mitään laillista oikeudenkäyntiä, jota meitä kohtaan harjotettiin; ainakaan me itse emme sitä siksi tunnustaneet, sillä eihän meidän hyvin perusteltuja puolustuksiamme otettu ollenkaan huomioon ja kaikesta näki, että herttua oli jo ennalta päättänyt meidän kuolemamme ja oikeutta istuttiin vain näön vuoksi. Ainakin näkyy herttua päättäneen maanpinnalta hävittää isämme suvun. Tosin hän kaksi viikkoa sitten, jolloin minut täällä linnassa saatettiin hänen puheilleen, tarjosi minulle armoa, jos luopuisin kuninkaasta ja rupeaisin hänen palvelukseensa. Mutta kun minä en siihen suostunut ja lisäksi notkistin hänen edessään vain toisen polveni, sanoen täyden polvistumisen säästäväni Jumalalle ja kuninkaalle, julmistui hän uudelleen ja sanoi näkevänsä, että minussa elää isäni henki. No niin, siitä hänen todistuksestaan olen ylpeä ja käyn tyynenä kuolemaan, kun tiedän sen tekeväni isäni poikana. Kuolemaan -- sillä samana päivänä julistettiin meille kuolemantuomio ja tänä aamuna kävi herttuan tallimestari vankihuoneissamme ilmottamassa, että tuomio pannaan huomenna täytäntöön. Kuinka monet muistot täyttävätkään päivittäin mieleni, sillä onhan vankihuoneenani äitimme entinen arkihuone, lounaiskulman holvikammio -- lapsuutemme leikkisija pitkinä talvipuhteina; viereisessä tornikammiossa vartioidaan Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ja sen takana, Juhana-herttuan entisissä huoneissa, ovat velipuoleni Olavi sekä muut osatoverini. Kuinka alastomaksi tämä ennen niin kotoisa huone onkaan linnan monissa viime vaiheissa riisuttu. Verhoton makuutila, pari jakkaraa ilman patjoja ja pieni pöytä, jonka ääressä tätä kirjotan -- siinä kaikki! Mutta uuniseinällä näkyvät vielä ne koukeroiset nimet ja vaakunat, joita me kerran väriliidulla muovailimme. Näkyypä siellä vielä se kruunukin, jonka sinä piirsit minun nimikirjainteni päälle. Kruunu, hm! Mutta se tuo niin elävänä mieleeni lapsuutemme ajoilta erään tapauksen, jota aamulla herättyäni niinikään muistelin. Mutta tahdonpa kertoa asiat järjestyksessään ja juurtajaksain, sillä onhan tämä viimeinen kerta, jolloin edes hanhensulan välityksellä saan sinulle jutella. Kuten tiedät, vietin viime talven osaksi Kuitiassa, osaksi Suitiassa ynnä muilla tiloillamme sekä väliin vierailuilla Turussa. Kesäkuun alkupuolella alkoivat asiani olla jo siksi kunnossa, että saatoin ajatella matkaa takaisin Puolaan sekä sitten edelleen lännen maihin näkemään ja oppimaan. Niin laskeusin eräänä iltana juhannuksen alla levolle siinä mielessä, että vietän sillä kertaa viimeisen yöni rakkaassa, nyt miltei autioksi jääneessä Kuitian linnassa. Kauan sain kuitenkin vartoa unta, sillä oudot aavistukset ja omituinen surkumieli täyttivät sydämeni ja kun viimeinkin nukahdin, vaivasivat minua levottomat unet. Ainakin pariin kertaan luulen nähneeni isä-vainajamme, joka kulmat uhkaavasti rypistettyinä kohotti minua kohti varottaen sormeansa. Kun aamulla Malina-muori laittoi viimeisiä matkakapineitani kuntoon, istuin minä kuninkaan kammion ikkunakomerossa ja katselin ulos salmelle, samalla kun moninaiset lapsuuden muistot tulvivat mielessäni. Silloin näin erään purjealuksen, Turun suunnalta tullen, laskevan Kuitian laituriin. Siitä nousi maalle pari vallasmiestä, joista toisen kohta tunsin Arvid Stålarmiksi. Hän tuli minua tapaamaan ja hänen asianaan oli saada minut jäämään tänne siksi kuin Suomen kohtalo saadaan ratkaistuksi. Aluksi olin kerrassaan taipumaton hänen tuumiinsa, mutta kun hän vetosi siihen, että minun läsnäoloni on ehdottomasti hyödyksi kuninkaan asialle, sillä Fleming-nimellä on Suomen aateliston kesken siksi mahtava ja kokoava vaikutus, myönnyin minä vihdoin. Siten tuli minun kohtaloni ratkaistuksi ja elämäni polku kääntyi tuona aamuna kulkemaan mestauslavaa kohti. Lähdin kohta Arvid Eerikinpojan seurassa Turkuun, missä sittemmin olen ollut tähän saakka. Alussa, kuten koko viime talvenkin, tunsin minä täällä itseni orvoksi ja vieraantuneeksi karkeapintaisten ja jäykkien Suomen herrain parissa, sillä olinhan jo ehtinyt perehtyä kokonaan toisenlaisiin tapoihin iloisessa Puolan hovissa. Mutta ennen pitkää minä kuitenkin pääsin heitä lähemmäs ja aloin samalla tuntea suurta mieltymystä heihin sekä lämmintä turvallisuutta heidän seurassaan. Minusta ikäänkuin pala palalta lohkeili pois muukalainen verho, samalla kun alkuperäinen suomalaisuuteni otti oikeutensa takaisin. Kun nyt muistelen puolalaisia ja muita, joiden seurassa elin kuninkaan hovissa, tuntuvat he minusta kovin vierailta, ja jos asiamme täällä olisivat päättyneet toisin, niin tuskinpa olisin sinne enää palannutkaan. Täällä olisin elänyt isäni perillisenä ja ajan pitkään kenties muuttunut yhä enemmän hänen kaltaisekseen. Sillä tässä Suomen luonnossa ja kansan luonteessa on jotakin, joka tekee ihmiset karkeiksi ja koviksi, mutta säilyttää ne sydämeltään lämpiminä ja rehellisinä. Niin että kuka vain jaksaa kaivautua meidän paksun kuoremme läpi, tulee aina viihtymään meidän parissamme. Minä jäin siis tänne Suomeen, vaikuttaakseni vointini mukaan kuninkaan asian hyväksi, ja se tuli merkitsemään nuoren elämäni pikaista päättymistä. Kuinka raskaalta tuntuikaan alussa tietoisuus, että minun on yhtäkkiä jätettävä kaikki ne elämän riemut ja ihanuudet, joista yhdessä olimme uneksineet! Pari ensimäistä päivää minä elin mitä synkimmän epätoivon ja ihmisvihan vallassa. Mutta kuinka pian sitä ihminen tottuukaan mihin hyvänsä! Nyt olen jo täydellisesti alistunut Jumalan tahtoon sekä siinä määrin perehtynyt kuoleman ajatukseen, että tieto eloon jäämisestäni tuntuisi oudolta, melkein vastenmieliseltä. Eilen minua vielä elämä kangastuksillaan houkutteli ja silloin minä pyysin sukulaistamme, kreivi Maurits Leijonhufvudia, joka on yksi herttuan lähimpiä miehiä, rukoilemaan herttualta minun henkeäni. Hän täyttikin pyyntöni, mutta ilman mitään tuloksia; herttua oli pysynyt järkähtämätönnä. No niin, nyt en siinä suhteessa enää mitään odota, vaan koetan valmistautua autuaalliseen kuolemaan. Viime yönä näin unissani teidät kaikki ynnä isä-vainajamme. Olimme Kuitiassa ja siellä vietettiin ikäänkuin hääjuhlaa. Kun sitten aamulla herättyäni muistelin tätä unta, palautui äkkiä mieleeni eräs hetki, jolloin me kaikki, paitsi Hebla-siskoamme, olimme koolla tässä samassa huoneessa. Isämme oli jo silloin Suomen ylimmäinen käskynhaltia ja hänen sekä herttuan välit olivat niihin aikoihin alkaneet kiristyä. Hän oli juuri palannut Pikkalasta uutta laivastoansa tarkastamasta ja päivällisen jälkeen tuli meidän pariimme hetkeksi juttelemaan, sillä jostakin syystä hän oli tavallista paremmalla tuulella. Elävänä palautui mieleeni hänen ja äitimme välinen keskustelu, vaikka minä en sitä erikoisesti kuunnellutkaan, vaan istuen jakkaralla äitimme jalkojen juuressa autoin sinua nukkesi pukemisessa. "Mitä sinä lopultakin arvelet nuoresta kuninkaastamme?" kysyi äitimme ja hetken kuluttua vastasi siihen isä aivankuin itsekseen puhellen: "Hm, totta puhuakseni minä en anna hänelle kovinkaan suurta arvoa; hän on saamaton ja nahjus. Toista on miehekseen hänen setänsä, herttua". -- "Ja kuitenkin sinä olet jyrkästi asettunut häntä vastaan", huomautti äitimme. Kireämmällä äänellä vastasi tähän isä: "Miksi hän tahtoo sekaantua meidän suomalaisten asioihin! Me tahdomme hoitaa täällä itse omat asiamme ja tehdä niistä tilin ainoastaan kuningas Sigismundille, kunnes --". Isä vaikeni siinä äkkiä ja äitimme käänsi nopeasti kuin säikähtyneenä katseensa häneen. Tällöin kohotin minäkin pääni ja katsoin ylös heidän puoleensa. Isän silmissä paloi omituinen tuli, joka yhtäkkiä tarttui äidinkin silmiin, samalla kun hän minun tukkaani silittäen lausui: "Niin, Klaus, miksi se ei voisi istua tässäkin!" Silloin en käsittänyt heidän silmäyksiään enkä äitini sanoja, kunnes nyt aamulla tuota kohtausta muistellessani minulle yhtäkkiä selvisi, että he tarkottivat kuningaskruunua, itsenäisen Suomen kuningaskruunua. Oli kuin se hehkuva innostus, mikä tuona hetkenä varmaankin oli syttynyt vanhempaimme sielussa, olisi yhtäkkiä tällä myöhäisellä hetkellä tarttunut minuunkin, sillä rintaa avartavina alkoivat omituiset tunteet myllertää mielessäni ja voimakas elämänhalu leimahti vielä kerran liekkiin. Mutta -- juuri silloin astui herttuan tallimestari huoneeseen ja ilmotti, että kuolemantuomio pannaan huomenna täytäntöön! Mutta minun täytyy rientää lopettamaan, sillä luokseni saapui juuri mestari Gregorius ja minun on valmistautuminen ripitykseen. Viimeinen hyvästijättöni äidillemme sisältyy testamenttiini, jonka Olavi-vanhus on Jumalan avulla toimittava perille samoinkuin tämän kirjeen ynnä sormukseni. -- Niin totta kuin tiedän sinun rukoilevan minun sieluni autuuden puolesta, niin totta pyydän nyt sinua olemaan liioin murehtimatta, vaan muistamaan että minä kuolen isämme poikana ja että me saamme kerran vielä tavata. Siinä toivossa ja Vapahtajaansa turvaten lausuu sinulle hyvää yötä veljesi Juhana." * * * * * Siltä ajalta säilyneiden kertomusten mukaan oli tapausten kulku tuomion täytäntöönpanopäivänä seuraava: Lauantaina, marraskuun 10 p:nä v. 1599 oli tyyni ja kirkas ilma. Yöllä oli ollut joltinenkin pakkanen, niin että Aurajoki ja linnan selkä kimaltelivat ohuessa jäässä. Puihin ja nurmikoille oli asettunut kuuraa, mikä auringon yletessä kuitenkin suli pois. Kullattu pallo tuomiokirkon tornin huipussa loisti ja välkehti kuin sula metalli, Kakolanvuoren ja Luostarimäen tuulimyllyt ojentelivat siipiään kuin jotakin odottaen ja Korpolaisvuorella, edellisen piirityksen jäleltä jääneen patterin harjalla näkyivät seivästen neniin pistettyinä Kastelholman päällikön Salomon Illen ja hänen kuuden onnettomuustoverinsa kelmentyneet päät; ne oli jo toista kuukautta sitten asetettu sinne kamotteeksi Arvid Stålarmille ja hänen miehilleen, jotka urheasti puolustivat linnaa. Kaikki arkitoimet näyttivät kaupungissa pysähtyneen ja odottelevia väkijoukkoja liikehti linnan ja kaupungin välisellä tiellä. Kun auringon asema ilmotti päivän yhdennentoista hetken alkaneen, aukeni linnanportti rämisten ja narahdellen ja ulos marssi lippukunnallinen sotilaita herttuan tallimestarin, Anders Niilonpojan johdolla. Sotilasten keskellä astelivat kuolemaan tuomitut Suomen herrat, jotka olivat matkalla surmapaikalleen kaupungin torilla. Etummaisena kulki marskivainajan ainoa aviopoika, vapaaherra Juhana Fleming. Hänen jälessään seurasivat Hämeenlinnan isäntä Steen Fincke, Juhana-herran velipuoli Olavi, Vuolteen herra Hartikka Henrikinpoika y.m., kaikkiaan lähes parikymmentä miestä. Maan ylimpiä päälliköitä, Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ei näkynyt heidän joukossaan; heidät oli määrätty lisätutkimuksia varten vietäviksi Ruotsiin. Väkijoukkojen huomio kiintyi melkein yksinomaan Juhana Flemingiin. Tuo yksikolmatta vuotias, hoikka ja siro nuorukainen oli puettu kiinteään samettijakkuun, jonka päällä oli polviin ulottuva flanderin-verkainen kappa, mikä leuan alta oli kiinnitetty hopeasoljella. Päässään hänellä oli tumma töyhtöbaretti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta muutoin hän oli aivan tyyni ja astui varmasti, tervehtien tuon tuostakin hattuaan kohottaen tien varrelle kerääntyneitä turkulaisia. Hänen toisella sivullaan kulki Turun kirkkoherra, mestari Gregorius Teitti ja toisella hänen iäkäs palvelijansa Olavi. Kumpikin saattajista oli syvän liikutuksen vallassa, puhjeten tuon tuostakin itkuun, jolloin Juhana-herra puhui heille lohdutuksen sanoja. Heidän liikutuksensa tarttui väkijoukkoihinkin, joista alkoi kuulua itkunnyyhkytyksiä ja äänekkäitä säälinosotuksia. Niin kulki saattue eteenpäin ja sotilasten pertuskat ja leveäteräiset hilporit välkehtivät auringossa. Kun saattue läheni Aningaisten siltaa, veti Juhana-herra sormestaan kultaisen kantasormuksen ja ojensi sen Olaville, lausuen: "Olin kokonaan unhottaa tämän. Anna se äidilleni ja sano hänelle minun viimeisten terveisteni ohella, että koska minä en voi hänelle mitään kalliimpaa muistolahjaa lähettää, niin pyydän minä häntä kantamaan tätä sormusta minun muistonani. Ja kertoessasi tästä minun viimeisestä matkastani rouva äidilleni ja siskoilleni, sano minun viimeisen pyyntöni olleen, etteivät he antautuisi ylenmääräisen surun valtaan. Sillä minä kuolen mielelläni ja iloisena ja astun tätä taivalta kuin se, joka työstä väsyneenä kiiruhtaa lepoonsa, ja minä uskon vakaasti, ettei tämä ole minulle mikään kuolema, vaan ainoastaan kaikkien maallisten vaivojen loppu sekä pääsy iäiseen iloon, jossa minä toivon rakkaan äitinikin sekä siskoni vielä kerran tapaavani." Aningaisten silta kumisi raskaiden askelten alla, kun saattue kulki joen yli. Tori oli täpösen täynnä kaiken kirjavaa kansaa ja lisää ahtautui saattueen jälestä. Kauppakojujen ja talojen katoille oli kiivennyt parvittain teinejä ja muita kaupungin poikasia. Torin kummallakin sivulla olevien talojen ikkunoissa näkyi kalpeita ja itkettyneitä naiskasvoja; ne olivat etupäässä kuolemaan tuomittujen omaisia ja sukulaisia. Raatihuoneen avonaisella ovella, portaalla ja ikkunoissa näkyi raadin jäseniä, jotka herttuan käskystä olivat olleet mukana istumassa oikeutta näitä kuoloon kulkevia vastaan. Kulkue eteni tungoksessa hitaasti ja saapui viimein raatihuoneen edessä olevan lavan luo, jolla suureen lyömämiekkaan nojaten seisoi punamekkoinen, luiseva ja mustapintainen pyöveli. Sotilaat tunkivat kansaa ulommas ja ympäröivät tiheänä ketjuna lavan. Juhana-herra riisui päältään kapan ja ojensi sen ynnä barettinsa Olaville sekä puristi jäähyväisiksi hänen, mestari Gregoriuksen ja toisten kohtalotoveriensa kättä, minkä jälkeen hän varmoin askelin kulki piirin keskelle ja nousi ylös lavalle. Silmättyään ympärilleen väkijoukkoon alkoi hän puhua seuraavasti: "Te jalosukuiset herrat aatelismiehet, samoin te urheat sotilaat, hengellisen säädyn jäsenet, porvarit ja rahvaan miehet! Tahdon teille lausua, että siihen kuolemaan, jonka olen kohta kärsivä, tiedän minä hengellisessä suhteessa olevani vikapää ja Jumalan edessä tunnustan minä olevani suuri syntinen sekä hyvin ansainneeni tämän kuoleman; mutta maallisessa suhteessa tiedän minä itseni niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä syyttömäksi. Eikä tähän minun kuolemaani ole mitään muuta syytä kuin herttuan viha ja kostonhalu isääni kohtaan, ja niinpä hän onkin nyt onnistuva pyrkimyksessään hävittää maanpäältä isäni suvun." Tässä keskeytti hänen puheensa tallimestari Anders Niilonpoika, joka juoksi esille ja huusi: "Ette te, Juhana Fleming, ole syytön, vaan olette te juonitellut minun ruhtinaallista armoani vastaan, minkä Jumala kuitenkin on kääntänyt teidän omaksi turmioksenne." "Milloin minua on kuulusteltu ja onko minusta todistettu sitä, mitä te väitätte?" kysyi Juhana herra. "Ja onko minut laillisesti tuomittu? En minä ainakaan ole kuullut sellaista, vaan raastuvassa luettiin ainoastaan julki syytöspykälä, että minä olisin kantanut nurjaa kilpeä isänmaatani vastaan, mutta mitään laillista tutkimusta ja oikeudenkäyntiä ei pantu toimeen." Enempää hän ei saanut puhutuksi, kun sotamiehet alkoivat meluta ja jotkut heistä huusivat, että hänet olisi vietävä ulos piirin keskeltä sekä sitten jälleen sisälle niiden sanojen johdosta, joita hän juuri oli käyttänyt herttuasta. Tähän vastasi Juhana-herra: "Minä olen käynyt tänne omin jaloin, mutta niiden avulla minä en täältä takaisin palaa. Sillä kun minut kerran on aiottu ja määrätty kuolemaan, niin tahdon minä kuolla tyynin mielin, jättäen asiani Jumalan haltuun. Hän tuomitkoon minun ja niiden välillä, jotka minut ovat kuolemaan määränneet." Tämän jälkeen teki hän kohteliaita kumarruksia ikkunoissa näkyville naisille ja torilla seisoville tuttavilleen, viitaten toisille kädellään sekä toivottaen kaikille hyvää yötä. Sen jälkeen kääntyi hän hieman ja riisui päältään samettiröijynsä. Ojentaen pyövelille pienen kukkaron, jossa oli yksitoista unkarilaista kultarahaa, lausui hän: "Tee mitä virkaasi kuuluu, mutta älä anasta vaatteitani, vaan jätä ne palvelijani huostaan." Tämän jälkeen laskeutui hän polvilleen pienelle neliskulmaiselle matolle, joka oli häntä varten lavalle asetettu. Kääntäessään päätään hiukan taaksepäin näki hän pyövelin kohottaneen raskaan miekkansa lyömäasentoon, jolloin hän nopeasti ojensi päänsä suoraan ja ummisti silmänsä. Seurasi parin silmänräpäyksen kestävä, mutta sitä kaameampi äänettömyys, minkä jälkeen miekka suhahtaen halkasi ilmaa -- ja Fleming-suvun vanhin haara oli miehiseltä kannaltaan sammunut. Seuraavana iltana hämärän langetessa lähti Aningaisten sillan alapuolelta pieni alus liukumaan jokea alas. Olavi-ukon ohjaamana kuletti se mustaa ruumiskirstua, jossa viimeisen Viikin vapaaherran maalliset jäännökset olivat matkalla Paraisiin, haudattavaksi isänsä rautamarskin rinnalle. Mutta toisten telotettujen ruumiit oli asetettu teilirattaisiin Kerttulinmäelle ja heidän päänsä olivat rautaporien nenässä rivissä raatihuoneen harjalla. Hakkapeliitat. Elettiin tulossa olevan suuren taistelun aattopäivissä, mutta siitä huolimatta vallitsi Stålhandsken ratsuväkirykmentissä nurpea, äkämystynyt mieliala. Itse Hanski pysytteli enimmäkseen teltassaan kuin Akilles Troijan edustalla ja miehistö vetelehti halutonna ja kyräilevänä pieniin joukkueisiin hajaantuneena. Kukaan ei pelannut täärninkiä ja iloisimmatkin velikullat antoivat tänään laulujensa vaieta. Yksinpä hevosiinkin näytti yleinen mieliala tarttuneen, eikä ihmekään, sillä ovathan ratsuväessä mies ja hevonen siksi läheisiä kohtalotovereita. Syy tähän eversti Stålhandsken ja hänen suomalaistensa myrtyneisyyteen selviää seuraavasta. Kustaa Adolfin sotajoukot olivat jo pari päivää oleskelleet Dübenissä, kolmen penikulman päässä Breitenfeldin lakeuksilta, jonne Tilly oli keisarillisen armeijan kanssa leiriytynyt. Eilen oli Saksin vaaliruhtinas, Juhana Yrjö, tuonut sotajoukkonsa Dübeniin, sillä muutama päivä sitten oli Wittenbergissä vihdoinkin tehty liitto hänen ja Kustaa Adolfin välillä. Saksilaisen sotaväen tarkastukseen oli kutsuttu kuningas, joka sitten vuorostaan kutsui Juhana Yrjön ynnä muut saapuvilla olevat saksalaiset ruhtinaat ja ulkomaisten valtojen asiamiehet näkemään oman armeijansa tarkastusta. Sen jälkeen pidettiin sotaneuvottelu, jossa päätettiin marssia Tillyä vastaan, ja sitten pantiin toimeen loistavat pidot. Iloista seurustelua viinimaljain ääressä jatkui myöhään ja kuningas joi veljenmaljan Juhana Yrjön kanssa, joka tästä kunniasta joutui aivan haltioihinsa. Stålhandske oli tietysti mukana pidoissa. Everstit, majurit ja ratsumestarit olivat ryhmittyneet omaan huoneeseensa ja vanhan kotoisen tavan mukaan joi Stålhandske itsensä ennen pitkää täyteen humalaan. Ja sitten hän tuli äänekkääksi ja meluisaksi. Vasta käytäntöön tullut piippynysä hampaissaan hän rehenteli miehillään ja hevosillaan, joille hänen vakuutustensa mukaan ei mikään maailmassa kyennyt vertoja vetämään. Ja jos toisten joukko-osastojen upseerit yrittivät miehistöjään korottaa hänen ratsujoukkonsa verroille, vaiensi hän heidät heti äänekkäästi muistuttamalla, että kuningas oli Werbenissä julkisesti luvannut suomalaisille ratsumiehille kunniasijan Ruotsin armeijassa. "Sanokaapas", huusi hän, "sanokaapas, mikä merkitys on sillä ratsujoukolla, joka taistelussa seisoo oikean siiven äärimmäisellä nokalla? Sillä on juuri prikusta prikkuun sama merkitys kuin teräksellä kirveen terässä tai miekan käressä. Se se on, joka ensimäisenä puree vihollisen rintamaa ja avaan tien muille. Ja tämän meidän protestanttisen armeijamme kärkiteräksen muodostavat juuri minun suomalaiseni." Nämä hänen ylvästelynsä alkoivat harmittaa ylpeätä Hepburnia, skottilaisten palkkasoturien päällikköä, ja he vaihtoivat jo muutamia kiivaita sanoja, mutta sitten Stålhandske jätti hänet yhtäkkiä rauhaan ja alkoi herjata saksilaisia. "Olitteko tänään tarkastuksessa näkemässä niitä mamselleja?" puhui hän ivallisella äänellä. "Sellaisia koreasti puettuja ja rusoposkisia teikkareita, aivankuin heitä olisi kuukauden päivät lihotettu ja putsattu sotaan vietäviksi, heh heh hee! Ja entä huomasitteko heidän käännöksiään ja marssiaan? Aivan kuin hanhet, näin." Hän nousi pöydästä ja teki muutamia liiotellun hullunkurisia liikkeitä, niin että tuima Hepburnkin räjähti nauramaan. "Kyllä totisesti niistä miehistä on meille sangen pieni apu ja samalla yhtä pieni vastus Tillylle", jatkoi hän. "Jo pelkkä kroatien kiljunta heidät ajaa käpälämäkeen." Juomaseurassa oli muutamia saksilaisiakin upseereita, joita Stålhandske ei ollut huomaavinaan, ja luonnollisesti nämä perinpohjin sydämistyivät hänen ivastaan. He saivat kannattajia muutamista Stålhandskea kadehtivista ruotsalaisista ja skotlantilaisista ja kiivas sananvaihto syntyi, minkä kestäessä Stålhandske löi pari kertaa nyrkkinsä pöytään, niin että juomamaljat sinkoilivat ympäri. Silloin ehätti viereisestä salista paikalle muuan kuninkaan kamariherroista, joka valtiaansa käskystä alkoi hillitä melua. Kuningas oli upseeriensa ja sotilastensa käytöksestä hyvin arka. Olivathan nuo "pohjan barbaarit", kuten heitä oli pilkallisesti nimitetty, ensi kertaa astuneet suuremmalle näyttämölle koko Europan tarkasteltaviksi. Ja paljon oli katsojain joukossa pahansuopia ja kademieliä, jotka olivat valmiit iloitsemaan jokaisesta näiden voitollisten tulokasten heikkoudesta tai vastoinkäymisestä. Heidän sivistystään mielellään vähäksyttiin ja itse kuningasta nimittivät hänen vihamiehensä halveksien ruotsalaiseksi talonpojaksi. Kamariherra sai melun hetkeksi asettumaan, mutta hänen mentyään alkoi uudelleen sinkoilla ilmassa myrkyllisiä sanoja. Riita kiihtyi kiihtymistään ja kun eräs saksilaisista käytti nimeä Stallhans -- Tallijussi --, joksi saksalaiset häijysti olivat vääntäneet Stålhandsken nimen, sai hän yhtäkkiä vasten kasvojaan Stålhandsken puhvelinnahkaisen hansikkaan. Miekat lensivät tupestaan ja alkoivat samassa tuokiossa kalskua toisiaan vastaan, mutta silloin astui huoneeseen itse kuningas. Hänen vihansa oli kuohahtanut yli äyräittensä -- mikä muutoin saattoi usein ja helposti tapahtua -- ja koko kipenöivän suuttumuksensa vuodatti hän Stålhandsken yli, komentaen hänet lopuksi lähtemään paikalla pidoista ja menemään leiriin rykmenttinsä luo. Ja harminsa niellen täytyi Stålhandsken lähteä, saksilaisten ja skottilaisten vahingoniloisesti irvistellessä hänen jälkeensä. Pidoista palaavien ratsumestarien välityksellä tuli tapaus pian koko rykmentin tietoon. Se nostatti kaikissa pahaa verta. Ajatella nyt, että heidän omaa Hanskiaan, armeijan mainehikkaimman joukko-osaston mainehikasta päällikköä, oli sillä tavoin häväisty! Ja päälle päätteeksi muutamain jonnijoutavain saksilaisteikkarien tähden, joille Hanski oli sanonut vain muutamia totisia sanoja! Että kuningas olikin saattanut menetellä siten sen sijaan että hänen olisi tullut ajaa saksilaiset pellolle! Mokomatkin saksilais-jänikset, joilla oli ruhtinaanakin saamaton ja pelkuri oluttratti! Koko rykmentti otti hartaasti ja näkyvästi osaa päällikköään kohdanneeseen loukkaukseen. * * * * * Puolen päivän jälkeen saivat sotajoukot käskyn lähteä liikkeelle Leipzigiä kohti, missä huomenna oli käytävä taisteluun keisarillisten kanssa. Iloisesti hälisten marssivat joukot eteenpäin ja missä kuningas seuralaisineen ratsasti jonkun joukkokunnan ohi, siellä kajahtivat ilmoille valtavat eläköön- ja hurraahuudot. Mutta suomalaiset rakuunat ratsastivat äänettöminä ja nurpeina ja heidän tervehdyshuutonsa oli tällä kertaa vaisu ja hillitty. Illan suussa saapuivat joukot Wolken kylän luo, lähelle Breitenfeldiä. Armeijan oli sijotuttava yötä viettämään siinä järjestyksessä, jonka kuningas oli laatinut huomista taistelua varten. Kun järjestäytyminen oli tapahtunut, ratsasti kuningas pitkin rivejä, puhuen ystävällisiä ja kehottavia sanoja eri joukoille. Niin saapui hän lopulta oikean siiven päähän, jossa suomalainen ratsuväki nyt ensi kertaa oli asettunut sille kunniasijalle, minkä se Demminissä, Werbenissä ja Burgstallissa oli itselleen ansainnut. Kuningas muisti vallan hyvin illallisen kohtauksen Stålhandsken kanssa ja päivällä oli hän pannut merkille suomalaisten vaisun eläköönhuudon. Nyt päätti hän hyvittää ennalleen uljaan ratsueverstin ja hänen yhtä uljaat miehensä sekä saada tuon taistelussa niin ylen tärkeän rykmentin mielialan kohoamaan. Hän ratsasti ihan Stålhandsken viereen ja ojensi hänelle kätensä. Enempää ei tarvittu ja huudot: eläköön kuningas! kaikuivat jälleen entisellä ponnella. "Suomalaiset!" puhui kuningas, "teillä on nyt ensi kertaa taistelurintamassa se tärkeä ja kunniakas sija, jonka te tähänastisissa taisteluissa osottamallanne verrattomalla uljuudella olette ansainneet. Kun me huomenna käymme taistelemaan vihollisen kanssa, joka tähän saakka on tottunut aina voittamaan, niin muistakaa, että te miekkojenne käressä kannatte vihollisemme tähän asti saavuttamia voittoja. Meidän voittomme ja koko sen kalliin asian menestys, jota varten me olemme tänne vieraalle maalle saapuneet, riippuu suureksi osaksi juuri teistä. Minä luotan täydellisesti teidän ja teidän uljaan everstinne miehuuteen ja tiedän teidän ilman minun kehotuksiani tekevän huomenna tehtävänne niinkuin ainoastaan suomalaiset ratsumiehet sen pystyvät tekemään. Jumala kanssanne!" Uudet, äskeistä raikkaammat eläköön-huudot kajahtivat kuninkaan ratsastaessa takaisin keskustaa kohti. Hämärä oli jo langennut maille ja sen keskeltä kaikuivat pitkin rintamaa virren sävelet, kun sotajoukko ryhtyi iltahartautta pitämään. Sotapapit lukivat, kukin rykmenttinsä keskellä, ehtoorukouksen ja sen jälkeen tuikahtivat leirinuotiot palamaan. Täydessä taistelujärjestyksessä asettuivat sotilaat yötä viettämään. * * * * * Ruotsin armeijan kulkiessa Lober-puron yli, oli keisarillinen sotajoukko sijottunut jo taisteluasentoon idästä länteen kulkevalle matalalle harjanteelle, noin kolmen kanuunankantaman päähän purosta. Aamu oli kirkas ja ylikulkupaikalle saattoi selvästi erottaa keisarillisten eri joukot ja tunnetuimmat päälliköt. Keskustassa näkyi pienen harmaan kimonsa selässä seitsenkymmenvuotias Tilly, joka kerran oli itsestään lausunut, ettei hän ole koskaan maistanut viiniä, ei hyväillyt naista eikä kärsinyt yhtään tappiota. Mutta tällä hetkellä täyttivät hänen sielunsa pimeät aavistukset, sillä kerrotaan hänen, nähdessään sen ankaran järjestyksen, jolla Ruotsin armeija suoritti ylimenonsa sekä asettui rintamaan, käyneen kalpeaksi ja unhottaneen vastata ympärillään olevien kenraalien kysymyksiin. Etelästä kävi navakka tuuli, joka sai keisarillisten sadat liput ja standaarit virkeästi hulmuamaan. Nuo Tillyn armeijassa vielä käytännössä olevat lähes parinkymmenen jalan pituiset piikit ojentuivat sankkana metsänä taivasta kohti ja niiden terät kimaltelivat nousevan auringon säteissä. Musketöörit olivat lyöneet tukihaarukat eteensä maahan ja harjanteella rintaman takana ojenti ruotsalaisia kohti neljäkymmentä kanuunaa ammottavat kitansa. Kun Kustaa Adolf oli keskirintaman edessä, miekan kärki alas laskettuna ja pää paljastettuna, kuuluvalla äänellä lukenut lyhyen rukouksen, seurasi muutaman hetken kestävä, paljon merkitsevä hiljaisuus. Europan kaksi pelottavinta armeijaa ja etevintä sotapäällikköä seisoi vastatusten ja äänettömällä uhkalla tarkasti toisiansa, ikäänkuin tahtoen kauas kantavan ratkaisun lykätä vielä moniaan hetken tuonnemmaksi. Kuului vain satojen eriväristen viirien hulmuaminen sekä liekkien humina palavasta Podelwitzin kylästä, jonka Tilly oli sytyttänyt ruotsalaisten ylikulkua häiritäkseen. Taistelukentän laiteilla olevien tuulimyllyjen ikkunaluukuissa ja turvekattoisten vajojen katoilla näkyi pää pään vieressä uteliaita seudun talonpoikia, jotka olivat hiipineet näkemään tulossa olevaa mahtavata näytelmää. Kun kuninkaan lähettämä airut oli palannut, tuoden Kustaa Adolfin taisteluhaasteeseen Tillyn vastauksen, antoi kuningas miekallaan merkin ja koko rintama alkoi raskaasti liikehtiä eteenpäin. Etummaisena kulki Torstensonin johtama tykistö. Se pysähtyi kanuunan kantomatkan päähän keisarillisista ja sen taakse sijottui muu armeija. "Tarkatkaahan, pojat, mitä tervehdyslaukaukset kummallakin puolen saavat aikaan", lausui Stålhandske lähimmille miehilleen. "Kummalta puolen ensinnä mies kaatuu, sen perii häviö." Samalla jyrähti keisarillisten tykistöstä kolme perättäistä laukausta ja kolme terässinistä viivaa kulki kohti ruotsalaisten keskustaa. Mutta kuulat mennä pyyhälsivät vahinkoa tekemättä rivien välitse ja kappaleen matkaa rintaman takana pelmuuttivat ne ilmaan turpeita ja multaa. Nyt antoi Torstenson merkin ja kolme ruotsalaista kanuunaa lähetti samassa vastatervehdyksen. Vasemmalla siivellä, vastapäätä suomalaisia, ojensi muuan korkea-arvoisempi upseeri suonenvetoisesti kätensä ylös ja tuiskahti sitten suinpäin satulasta alas. Se oli eversti Baumgarten, joka ensimäisestä ruotsalaisten ampumasta kanuunankuulasta siten sai surmansa. "Hurraa! voitto on meidän!" huusi Stålhandske. Hänen perässään alkoi koko rykmentti hurrata, toiset joukko-osastot noudattivat esimerkkiä ja yks kaks vieri iloinen hurraaminen aaltoina pitkin rintamaa aina vasemman siiven nokalle, vaikka läheskään kaikki eivät olleet nähneet tuon ensimäisen laukauksen vaikutusta eivätkä siis tienneet syytä hurraamiseen. Pian olivat kummallakin puolen kaikki tykit äänessä. Seudun täytti yhtämittainen valtava jyrinä ja yhä sankempaan savupilveen peittyivät sotajoukot. Kanunoimista kesti yhtä menoa kaksi tuntia, jolla aikaa kumpikaan rintama ei liikahtanut alaltaan. Vaikka tykkituli oli suomalaistenkin keskuudesta korjannut saaliikseen mistä miehen, mistä hevosen, seisoi rykmentti alallaan järkähtämättä ja täydessä järjestyksessä. Nuo lujahartiaiset ja kulmikkaat miehet istuivat näköjään rauhallisina ja tyyninä kotoisten Ruunikkojensa, Punnojensa ja Pokujensa selässä. Ne olivat keisarillisten ratsuihin nähden huomattavan pieniä, mutta omistajainsa tavalla sitä kestävämpiä, uskollisia ja viisassilmäisiä eläimiä. Satulassaan kurkottaen tähysti Stålhandske mikäli ruudinsavulta kykeni, vihollisen vasemmalle siivelle ja huusi sitten miehilleen: "Pojat, valmiina iskemään, sillä kohta saamme pappenheimarit niskaamme. Tarkastakaa vielä kerran panokset karpiineissanne ja pitäkää sitten kieli suorana suussa!" Stålhandsken joukossa oli totuttu vapaille tavoille ja riveistä kuului tuttavallisia huutoja: "Valmiita ollaan, antaa tulla vain!" -- "Vastaan minä sylkäsen, niin että tuntuu!" -- "Tulkoon nyt vaikka itse keisari ja kaikki jesuviitat lisäksi!" "Elkää kerskuko, pojat, kyllä kohta saatte työtä tosissannekin!" varotteli Stålhandske. "Ei kai Hanskia ala jänistää?" kuului rivistä ja sitten tuttavallista naurun hörötystä. Kuningas, joka koko ajan oli ollut oikealla siivellä, oli myöskin huomannut, että vihollisen vasemmalla siivellä varustettiin hyökkäystä. Hän ratsasti suomalaisten luo ja huusi: "Pojat, elkää suotta kalsotko miekkojanne vihollisten rautapaitoihin, vaan surmatkaa ensin hevonen, niin sitten te kyllä selviätte ratsastajastakin." Ja ratsuväen väliin sijotetuille musketööreille huusi hän: "Pysykää tyyninä elkääkä laukaisko, ennenkun vihollinen on niin lähellä, että te näette hänen silmävalkuaisensa." Stålhandske kuuli takaansa seuraavan sananvaihdon: "Olisi se sentään luontevampaa upottaa tuo lyömärautansa mieheen kuin hevoseen. Vaikka onhan se toisekseen niinkin kuin kuningas sanoi, että suotta niitä toisen rautapaitaa vastaan kalsoaa." "Mutta kun tähtää iskunsa rautapaidan liitoksiin, kaulan tai nivusten kohdalle, niin kyllä tuupertuu mies. Niin kai minä aina olen tehnyt." "Ollapa meilläkin rautapaidat! Vaikka kyllähän sitä oikeastaan on tappelussa paljon kevelämpi liikkua näin sarkatamineissa." "On. Mutta mitähän varten se tuo Hanski yhä käyttää rautapaitaa, vaikka kuningaskin on siitä jo luopunut?" "Muistona Puolan sodasta", lausui Stålhandske kääntyen juttelijoita kohti ja osottaen sormellaan rintahaarniskassa näkyvää musketinkuulan jättämää lovea. Tykinjyskeestä syntyneen tärinän keskeltä erottui samalla kokonaan toisen luontoinen maapohjan täriseminen, joka hetki hetkeltä kävi tuntuvammaksi, samalla kun ruudinsavun seasta kajahti keisarillisten taisteluhuuto: "Jeesus-Maaria!" "Valmiit!" hihkasi Stålhandske niin että se kuului yli rykmentin ja seitsemänsataa säilää lennähti samalla tupesta, välähtäen savupilven keskeltä kuin terävät salamakielekkeet. "Jeesus-Maaria!" kajahti yhä lähempää ja savun keskeltä tuiskahtivat esille Pappenheimin valloonilaisten ratsumiesten tiheät rivit. "Hakkaa päälle!" karjahti ensimäisen rivin miehistö ja samassa tuokiossa miekkain kalske, päällikköjen kehotushuudot ja rautapukujen rämähtely sekaantui muskettien ja karpiinien paukkeeseen, hevosten korskunaan ja kuolevien voihkauksiin. Mutta tuota vimmattua sekamelskaa kesti ainoastaan parisen minuuttia, minkä jälkeen vihollinen hävisi takaisin savupilveen samalla nopeudella kuin oli tullutkin. "Rivit järjestykseen ja valmiina ottamaan vastaan uutta rynnäkköä!" huusi Stålhandske, "sillä sen verran kuin minä Pappenheimia tunnen, ei hän niin vähällä meitä jätä." Ja tuskin oli haavottuneet keretty auttaa rintaman taakse ja rivit uudelleen ojentuneet, kun sama hurja kamppaus uudistui yhtäläisenä. Mutta suomalaisten rivit eivät horjuneet ja heidän keskelleen asetettujen musketöörien tuli oli siksi tuhoisa, että pappenheimarit päällikköjensä vihaisesta karjunnasta huolimatta hajosivat uudelleen pakoon. Heidän kaikkia vaaroja halveksiva päällikkönsä, vaikka itsekin jo yltäpäältä verissään, järjesti yhä uudelleen joukkonsa ja vei ne noita järkkymättömiä suomalaisia vastaan. Kokonaista seitsemän kertaa uudistui sama verinen näytös, mutta seitsemännen rynnäkön jälkeen eivät ylpeät valloonit enää palanneet. Kintereillään pelko ja kauhistus hajaantuivat he ympäri kentän eikä epätoivoinen Pappenheim kyennyt heitä rukouksilla paremmin kuin uhkauksillakaan saamaan järjestykseen. Tällä välin olivat kummankin armeijan keskustat sekä idänpuoliset siivet käyneet myöskin taisteluun mies miestä vastaan. Saksilaiset, jotka uloinna vasemmalla muodostivat erikoisen armeijan, joutuivat kohta villien kroatien ensi hyökkäyksistä epäjärjestykseen, lähtien sitte suinpäin pakoon. Vasta Eulenburgissa, parin penikulman päässä taistelukentältä, uskalsi heidän ruhtinaansa pysähtyä ja virkistää itseänsä kannullisella olutta. Tämän jälkeen sai ruotsalaisten vasen siipi, jota johti suomalainen Kustaa Horn, ottaa vastaan koko keisarillisen armeijan keskustan ja oikean siiven yhteisen painon. Se oli joka hetki vaarassa joutua saarroksiin, mutta järkähtämättömällä tyyneydellä johti Horn joukkojaan, antaen heidän hiljalleen ja täydessä järjestyksessä peräytyä taaksepäin, kunnes kuningas ehti keskustasta ja oikealta siiveltä lähettää apujoukkoja. Miekoin, piikein ja musketinperin taisteltiin siellä mies miestä vastaan elämästä ja kuolemasta. Ratsu- ja jalkaväkirykmentit sekaantuivat toisiinsa villissä sekasorrossa. Tuuli ajoi kaiken ruudinsavun sekä taistelukentästä irtautuneen pölyn tänne, joten taistelevia ympäröi miltei läpinäkymätön pimeys. Hepburn lyötätti rumpaleillaan Skotlannin marssia, etteivät hänen miehensä pimeydessä eksyisi toisistaan ja hajaantuisi. Ruotsalaiset ja suomalaiset taasen yhtä mittaa toistivat taisteluhuutoaan "Jumala kanssamme!" välttyäkseen siten käymästä toistensa kimppuun. Koko laaja taistelurintama oli kääntynyt ikäänkuin navan ympäri, sillä Ruotsin armeijan oikea siipi oli työntynyt eteenpäin ja vasen sitävastoin taaksepäin. Tämän muutoksen kautta oli Stålhandsken joukko tullut sen hiekkaharjanteen kupeelle, jossa Tillyn rintama alkuaan oli seisonut. Keisarillisten vasen siipi oli nyt täydellisesti hajallaan ja kunnaan laella oleva Tillyn tykistö oli joutunut verrattain suojattomaksi. Sen huomatessaan karkuutti Stålhandske vasemmalle siivelle etsimään kuningasta ja pyytämään häneltä lupaa tykistön vallottamiseen. "Jumalan nimessä, käykää kimppuun vaan!" vastasi kuningas Stålhandsken ehdotukseen. Kuin leimaus oli Stålhandske takaisin joukkonsa etunenässä. Miekkaansa heiluttaen huusi hän: "Hei, pojat, nyt on meidän vuoromme rynnätä ja vihollisen vartoa. Nuo kanuunat tuolla kunnaalla saavat kohta vaihtaa omistajia. Ja nyt kannukset hevosten nivusiin ja mies se, joka ensimäisen kanuunavartian alas hakkaa!" Raskaasti maata tömisyttäen lähti rivi riviltä liikkeelle Stålhandsken kuuluisa ratsurykmentti, samalla kun taistelukentän yli alkoi kaikua heidän pelottava hyökkäyshuutonsa: "Hakkaa päälle! hakkaa päälle!" Tällöin suomalaiset ratsumiehet saivat kuuluisan hakkapeliitta-nimensä, joka vielä tänäkin päivänä elää saksalaisten muistossa. Tuo heidän raskaina rytmeinä lainehtiva sotahuutonsa havahutti nimittäin tainnoksista muutaman kuolevan pappenheimarin, joka kauhistuneena kohosi ryntäilleen ja huudahti: "Was für Menschen sind diese schrecklichen Hackapeliten?" Stålhandske, joka itse oli asettunut ensi rivin ensimäiseksi mieheksi oikealta lukien, nelisti juuri haavottuneen ohi ja kuuli hänen huutonsa. Ohjakset löysinä eteenpäin karkuuttaessaan huusi hän vastaan poikamaisella intomielellä: "Wir sind Finnen! Wir sind Finnen!" Ja ikäänkuin itsetiedottomasti ensi kertaa erikoisena kansakuntana esittäytyen Europalle, huusi koko rykmentti tuulispään voimalla eteenpäin pyyhkästessään: "Me olemme suomalaisia! Hakkaa päälle! hakkaa päälle!" Tykistön suojaksi jätetty joukkokunta ei kestänyt tuota ruhjovaa hyökkäystä, vaan hajosi kuin akanat tuuleen. Hetkistä myöhemmin olivat kanuunat täydessä toimessa huokuen tulta ja kuolemaa Tillyn omia joukkoja vastaan. Tämä ratkaisi pian taistelun, sillä kahden tulen väliin joutuneena eivät keisarillisten rivit voineet kestää. Hurjan sekasorron vallassa alkoivat ne paeta joka suunnalle, kuuntelematta enää vanhaa päällikköään, joka uhaten ja rukoillen koetti saada heitä pysähtymään ja lopuksi, nähdessään voiton auttamattomasti vääntyvän käsistään, purskahti hermostuneeseen itkuun. Nopeasti asetti kuningas joukot uudelleen rintamaan siltä varalta, että vihollinen kokoaisi voimansa uuteen yritykseen. Kun koko Ruotsin armeija siten täydessä järjestyksessä huoahti raskaan päivätyön jäleltä, nähtiin keisarillisten ydinjoukon, Cronbergin rakuunain, jotka äärimmäisenä vasemmalla olivat taistelleet viimeiseen saakka, täydessä järjestyksessä ja liehuvin lipuin ratsastavan ruotsalaisen rintaman ohi ikäänkuin osottaakseen, että he eivät suinkaan olleet voittamattomuuden mainettaan menettäneet. Skotlantilaisten palkkajoukkojen ohi kulkiessaan tervehtivät he näitä yhteislaukauksella, minkä jälkeen he hätäilemättä ratsastivat edelleen. Heillä oli keisarillisten armeijassa sama sija kuin suomalaisilla ratsumiehillä Kustaa Adolfin sotajoukossa ja kun he olivat ehtineet oikean siiven kärjelle näiden viimemainittujen kohdalle, tähystivät kummankin vihollispuolen mainehikkaimmat joukot toisiaan jännittyneellä uteliaisuudella. Ylväinä istuivat kokonaan rautaan puetut cronbergarit kookasten ratsujensa selässä, ajaen hiljalleen Leipzigiä kohti. "Noiden kanssa meidän kannattaa vielä mitellä miekkojamme", lausui Stålhandske muutamille lähellään oleville upseereille. Melkein tasalleen vuotta myöhemmin toteutui tämä Stålhandsken toivomus. Silloin oli Kustaa Adolfin voitokas armeija siirtynyt jo Etelä-Saksaan, ja Nürnbergin luona oli hänen ja Wallensteinin joukkojen välillä käynnissä vimmattu taistelu. Ylväinä ja voitokkaina, kuten aina, ajoivat Cronbergin rautapukuiset ratsurit edellään saksalaisia. Hessenin maakreivi alkoi sitä nähdessään nurista kuninkaalle, että hän säästää ruotsalaisiaan ja lähettää saksalaiset etummaisina surman kitaan. "Hyvä", vastasi kuningas, "minä lähetän suomalaiset tuleen ja saammepas nähdä, eikö miesten muutos tuo mukanaan myöskin onnen muutoksen." Stålhandske sai käskyn rynnätä Cronbergin kimppuun ja kohta olivat hakkapeliitat täydessä lennossa kohti vihollista. Ja lakealla niityllä, kummankin sotajoukon jännittyneenä päältä seuratessa, iskivät molempain puolten kärkijoukot hurjalla pauhinalla toisiaan vastaan. Kun se pyörryttävä kaaos, johon kumpikin joukko oli hävinnyt, alkoi vihdoinkin hiukan selvitä, nähtiin Cronbergin "voittamattomat" päällikkönsä menettäneinä ensi kertaa hurjassa paossa, suomalaisten jäädessä voittajina tantereelle. Kaupunkitulijainen. Oli ani varhainen lauantai-aamu joulun edellä v. 1642, Kukon aamuvirsi oli vasta kajahtanut tyyneen pakkasilmaan ja itäisellä taivaan rannalla vilkutteli vielä kointähti. Teppolan talon pihamaalta kuului kuitenkin jo liikettä. Renki siellä kopisteli rekiä eilen pyrynneestä lumesta ja ryhtyi niihin aitasta nostelemaan valmiiksi mitattuja kaurasäkkejä, jotka hänen tuli tänään viedä isännän kanssa Turkuun. Äskettäin oli nimittäin kirkossa kuulutettu, että Turussa tarvittiin heiniä ja kauroja ratsuväkeä varten, jota oli koottu kaupunkiin vietäväksi Saksan sotaan. Isäntä istui pirtissä pesän edessä ja veti jalkaansa illalla voideltuja ja yön vetäneitä saappaitaan. Hän oli niin varallisuuden kuin valistuksensakin puolesta ensimäinen talonpoika Piikkiössä, samalla kertaa sekä lautamies että kirkonisäntä. Hän oli taitava kirjamies ja vielä siitä merkillinen, että hän tarvittaessa kykeni itse kirjottamaan nimensä asiakirjain alle. Eikä hän tämän maailman hyvyyttä kätkenyt vaskiplootuina ja hopeataalereina yksistään aitan ylisille kuten niin monet rikkaat talolliset tekivät, sillä vierastuvan nurkkahyllyllä nähtiin yhdessä ukkovaarilta perityn hopeakannun kanssa muutamia kirjoja. Siellä oli lähes satavuotias Agricolan Uusi Testamentti ja Rukouskirja sekä Sorolaisen postillan ensimäinen nide ynnä Sorolaisen pikku katkismus. Nuorena miehenä oli isäntä kerran kyydinnyt piispa-vainajaa Piikkiöstä Turkuun ja sillä retkellä hän oli innostunut ostamaan nuo kaksi viimemainittua kirjaa. Toiset hän oli myöhemmin hankkinut. Kun renki palasi kuormia laittamasta, kysyi isäntä, oliko tappovasikka jo saanut sijansa reessä. Oli kyllä. Se oli nimittäin vietävä Martinus Stodiukselle, joka oli raamatun kielten professorina äsken perustetussa yliopistossa. Aamiaisen haukattua lähti renki hevosia valjastamaan ja sillaikaa antoi isäntä, turkkia päälleen vetäen, viimeisiä ohjeita päivän varalle. "Muistakaa katsoa tulen perään eikä avainta saa unohuttaa aitan suulle. Sauna pankaa tavalliseen aikaan lämmitä, että heti tultua pääsee kylpyyn. Ja kuulehan..." Isäntä mietti hetkisen ennenkun jatkoi: "... lähetä sana naapureille ja kummankin torpparin väelle, että tulevat kylvyn jälkeen meille." "No mitä varten?" ällistyi emäntä. "Kylläpähän kerkeät sinäkin sitten nähdä", vastasi isäntä ja läheni ovea. Hän ei kuitenkaan mennyt pihalle, vaan poikkesi toisella puolen porstuaa olevaan vierastupaan. Kun hän sieltä palasi, sattui hän porstuassa yhteen emännän kanssa, joka palava päre kädessään oli viemässä sianruokaa navettaan. Isännän kainalossa oli hurstikääreinen litteä mytty, jonka muodosta sekä sisältä kuuluvasta kilahtelusta emäntä kohta päätti, että siellä oli plootun rahoja. "Mutta mitä sinä niillä teet, kun vasikasta ja kauroista muutenkin tulee rahaa?" ei hän voinut olla kysymättä. Mutta isäntä antoi yhtä vähän selittävän vastauksen kuin äsken tuvassa: "Kylläpähän sitten kerkeät nähdä." Sen enempää selittelemättä työntäysi hän pihalle, sijotti myttynsä omaan rekeensä, tarttui suitsiin ja kuormalle nousten komensi hevosen liikkeelle. Mitähän sillä nyt oikeastaan on mielessä, mietti emäntä navettaa kohti kävellessään. Se onkin ollut niin miettiväinen koko yön ajan, ettei siltä ole kunnollista vastaustakaan saanut. Ja mitähän se niistä naapureistakin nyt, eihän meillä tähän aikaan ole mitään pitoja pantu toimeen... eikähän tässä ole sellaisia varten varustuksiakaan tehty. Mutta jotakin sillä vain on mielessä, mitä sitten lieneekin eilen pappilassa käydessään saanut päähänsä. Vainion perältä kuului vielä kaupunkiin menijäin tiuvunhelinä ja reen narina ja saamatta asiaa mielessään selväksi sammutti emäntä päresoihdun lumihankeen ja pistäysi navettaan, jossa piiat juuri lopettelivat aamulypsyä. * * * * * Päivää ei tähän aikaan vuodesta ollut enää jälellä muuta kuin kapea kaistale kahden laajan pimeän välissä. Toinen pimeä oli jo hyvän aikaa sitten levittänyt huntunsa tienoon yli, kun reen narina Teppolan pihalla ilmaisi, että kaupunkimiehet ovat palanneet. Emännän jännitys nousi nousemistaan, mutta isännän tarkotuksista ei hän vieläkään saanut selkoa. Jälkimäinen vei kyllä jonkun raskaalta näyttävän kantamuksen vierastupaan, mutta kun emäntä hetkistä myöhemmin pistäysi sinne, ei kantamusta näkynyt siellä missään. Isäntä oli siis selvästikin kätkenyt sen suureen kirstuunsa. Mikähän se viho viimeinkin oli? Emäntä tiedusteli sitä jo salavihkaa rengiltäkin, mutta tällä ei ollut asiasta yhtään parempaa selkoa, oli vain nähnyt isännän kaupungilta kantavan sitä kortteeritaloon ja peittävän rekeensä. No, tottapa kai sitten kylvyn jälkeen nähtänee, lohduttelihe emäntä. Saunasta päästyä kokoontui todellakin naapurien ja lähitorppain väkeä Teppolan pirttiin, joka oli siivottu pyhäasuun ja jota valaisi liedessä loimuava pystyvalkea. Isäntä istui lavitsalla pöydän edessä ja suki kylvyn jäleltä vielä kosteita hiuksiaan. Hänen käskystään jakoi tytär vieraille ryyppyjä ja sitten keskusteltiin harvakseen kaupunkikuulumisista. Ne eivät olleet tavallista merkillisempiä: kauroista oli maksettu kohtalainen hinta, sodan päättymisestä ei ollut mitään tietoa, kreivi oli juuri palannut Viipurista j.n.e. Mutta kaupunkikuulumisista juteltiinkin vain sivumennen kuin jotakin tärkeämpää odotellessa. Tuon tuostakin syntyi pitempi äänettömyys ja kaikki silmäilivät salakähmää isäntää. Kun tämä oli vihdoinkin saanut pitkän tukkansa kammatuksi, jota hän oli tehnyt hitaalla perusteellisuudella, lausui hän leveätä sarvikampaa pyyhkien emännälleen: "Haepas kolmihaarainen kynttilä ja pane se palamaan tuohon pöydän nokalle." "Joulukynttiläkö?" kysyi emäntä ihmeissään. "No, sopiihan tässä jo alotella joulujuhlaakin", vastasi isäntä tyynesti ja kaikki hymähtivät ihmeissään. Emäntä riensi täyttämään käskyä ja isäntä itse poistui vierastupaan. "Jotakin erinomaisempaa sillä on mielessä", supisivat pirttiin jääneet. Kun kolmihaarainen joulukynttilä sorvatussa puujalassaan paloi honkapöydän nokalla, palasi isäntä pirttiin, kainalossaan hurstiin kääritty esine, joka muistutti suuren puoleista lipasta. Isäntä laski kantamuksensa pöydälle. Itse asettui hän pöydän taakse, ryhtyen hitaasti ja ääneti päästelemään kääreistään tuota salaperäistä esinettä. Kukaan ei hiiskunut sanaakaan ja kaikkien silmät seurasivat isännän käden liikkeitä. Kun viimeinen solmu kääreestä aukesi, tuli näkyviin tavatonta kokoa oleva kirja. Poikittain pöydällä maaten ulottui se toisesta reunasta toiseen. Sen tukevat vaskihelahaat kimmelsivät kynttilän valossa ja lähes puolen tuuman vahvuisten puukansien päärmäpeite loisteli uutuuttaan. "No kirjako tuo nyt on vai...?" katkasi emäntä ensimäisenä äänettömyyden. "Kirja. Siinä on nyt koko pyhä raamattu suomenkielellä", lausui isäntä arvokkaasti ryhtyen hakasia avaamaan. Nipp! Napp! äänsivät ne auetessaan raikkaasti ja isäntä käänsi nimilehden näkyviin. Kaikki lähenivät henkeään pidättäen pöytää aivankuin käsillä olisi ollut tilaisuus saada kurkistaa johonkin ihmeellisiä asioita sisältävään lippaaseen. "Vai tuommoinen se nyt on!" -- "No onpa se!" -- "On totisesti siinä kirjaa!" -- kuului katkonaisia lauseita ja kaikki sulloivat päänsä yhteen nähdäkseen paremmin nimilehden koukeroisia kuvioita. Kaikilla heillä oli kyllä tieto, että suomenkielinen raamattu oli tulossa, sillä olihan heidän oma kirkkoherransa, Gregorius Favorinus, yksi sen suomentajista. Mutta kukaan ei ollut osannut sitä vielä odottaa. Vasta eilen oli Teppolan isäntäkin pappilassa käydessään kuullut, että se on ihan juuri präntistä päässyt. Itse kirkkoherrakaan ei ollut ehtinyt sitä vielä saada ja sitä oli Teppolainen koko eilisillan miettinyt, että jokohan hän hankkiikin kaikista ensimäisenä raamatun Piikkiöön. Ja sitä varten oli hän aamulla ottanut mukaansa ne vaskiplootut siltä varalta, ettei kaurojen ja juottovasikan hinta sattuisi sen lunnaiksi riittämään. "Olisipa sitä soma kuulla luettavankin, kun se nyt kerran on omalle kielelle saatu", virkkoi vanhin naapurin isännistä, kun enin uteliaisuus oli tyydytetty ja kaikki vetäytyneet takaisin istumaan. "No niin, luetaanpas sitten ja aletaan aivan alusta", sanoi isäntä. Hän käänsi esille ensimäisen Mooseksen kirjan ensimäisen luvun. Hetkisen tirkisteli hän tuuheiden kulmainsa alta ääneti kirjaan ikäänkuin perehtyäkseen tuohon uuteen pränttiin, karasi kurkkuaan ja luki sitten harvakseen ensimäiset sanat: "Alussa loi Jumala taivaan ja maan." Nuo sanat kajahtivat niin ihmeellisesti äänettömässä pirtissä. Ikäänkuin niiden kaikua kuullakseen keskeytti isäntäkin hetkeksi lukemisen ja noista vasta saunassa puhdistetuista kuulijoista tuntui väkisinkin, että taivas ja maa ovat juuri vasta luodut, että kaikki on siis ihan alussaan ja että he ovat juuri-ikään saaneet omituisen kielen ymmärtääkseen ihmeellisiä asioita. "Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä", jatkoi isäntä lukemista, mutta aina muutaman lauseen perästä hän pysähtyi ja ikäänkuin kuunteli. Eikä kukaan kuulijoista häirinnyt kysymyksillään tai huomautuksillaan näitä vaitiolon hetkiä. Sillä tavoin jatkoi hän ensimäisen luvun loppuun sekä vielä toisen ja kolmannenkin ja kun hän vihdoinkin lopetti, viittasi Otavan pyrstö jo etelää kohti. "Huomennapa tuota sopii jatkaa", lausui isäntä, kääntäen kirjan kiinni ja napsauttaen hakaset paikoilleen. "Ihmeellisiä asioita siellä on", sanoi äskeinen naapuri ja siihen arveli toinen: "Aina se tuo maailma vain menee eteenpäin, kun me piikkiöläisetkin nyt saamme omalla kielellämme raamatuita tutkia. Kyllä kaiketi se ei hukkaan mennyt, että sinne Turkuun laitettiin se viisauskoulu. Ei minua nyt ollenkaan kaduta, että minäkin annoin roponi sen hyväksi." Kiitellen hyvästelivät naapurit ja tyytyväisenä kantoi isäntä aarteensa vierastuvan hyllylle. * * * * * Seuraavana päivänä levisi kulovalkeana ympäri Piikkiötä tieto, että Teppolaisella on koko pyhä raamattu suomenkielellä, niin että kuka hyvänsä piikkiöläinenkin kykenee sitä ymmärtämään. Ja kirjan valtavasta koosta saivat kaikki havainnollisen käsityksen, kun uutisen mukana seurasi erään eilenillalla Teppolassa olleen arvelu, että "se on niin suuri ja vahvakantinen, että sillä huoleti nuijaisi vaikka minkälaisen härän kuoliaaksi". Jälkeen puolisten oli Teppolan pirtti sulloutunut väkeä täyteen ja hartaasti paljastivat kaikki päänsä, kun isäntä, kantoi raamatun pöydälle ja alkoi lukea kertomusta ensimäisestä veljesmurhasta. Karoliinin korvapuusti. Marraskuun auringon ensimäiset säteet valaisivat jäätyneitä kenttiä, kun sotajoukot alkoivat tarkastusta varten kokoontua loivasti viettävän laakson rinteelle, vastapäätä Heilsbergin piispanlinnaa. Simuna Antinpoika, kersantti Turunläänin ratsuväessä, oli ehtinyt jo järjestää ruotunsa ja istui raudikkonsa selässä jäykkänä ja liikkumatonna, sininen univormu tiukasti napitettuna ja raskas miekka riippuen alas hevosen vasenta kylkeä. Hänen oikean poskensa poikki kulki punertava miekanarpi ja vasemman silmäkulman päällä näkyi karteshisirpaleen jälki. Huulet oli tiukasti yhteen näpistetty ja harmaat silmät tähystivät piispanlinnaa kohti, jonka tiilikatot punersivat aamuauringon valossa. Hänen koko olennossaan ilmeni jotakin salattua voimaa, kulmikasta ja raskaasti ruhjovaa. Pitkin rintamaa kuului rummunpärrytystä, komentohuutoja ja kaviontöminää, kun myöhästyneemmät osastot asettuivat paikoilleen. Teillä ja peltojen välisillä poluilla näkyi preussilaista maalaisväkeä, jota ympäröivistä kylistä kerääntyi katsomaan sotaväen tarkastusta, saadakseen samalla tilaisuuden nähdä Ruotsin Kaarle-kuninkaan, jonka nimi eli kaikkien huulilla ympäri Europan, hänet, joka kolmen vuoden kestäessä kuuluisan Narvan tappelun jälkeen oli kulkenut voitosta voittoon, saaden itse keisarinkin pelosta vapisemaan. Nyt oli hän armeijoineen asettunut talvileiriin tänne puolalaiseen Preussiin, majaillen itse Heilsbergin piispanlinnassa. Uudet voittoretket kangastelivat hänen mielessään ja eilen, tuomiosunnuntaina, oli hän sotapappien antanut saarnata tekstistä: "Ja niin Herra ajaa teidän edestänne suuren ja väkevän kansan ulos, niinkuin yksikään ei ole kestänyt teidän edessänne tähän päivään asti. Yksi teistä ajaa tuhatta takaa: sillä Herra teidän Jumalanne itse sotii teidän edestänne, niinkuin hän teille sanonut oli." Linnan portti aukeni naristen ja koko sotajoukon katseet kääntyivät siihen hoikkaan nuorukaiseen, joka korkean ratsun selässä jäykkänä istuen ajoi porttiholvista ulos. Elostuneesti nytkäytti kersantti Simuna Antinpojan raudikko päätänsä ylemmäs ja liikautti kuin tervehdykseksi korviaan, samalla kun kersantti itse, vetäen tulossa olevan eläköön huudon varalta keuhkonsa ilmaa täyteen, jännitti leveät hartiansa pystyiksi ja ryhdikkäiksi. Seurassaan kreivi Piper, Pikku Prinssi ja muutamia kenraaleja läheni kuningas vasenta rintamaa ja hartaalla ihailulla seurasivat tuhannet silmät tuota miestä, joka oli puettu yhtä yksinkertaiseen siniseen takkiin, leveään taljavyöhön ja suuriin saappaisiin kuin kaikki muutkin armeijan jäsenet. "Eläköön kuningas!" kajahti rintaman vasemmasta päästä ja aaltomaisesti vierivät tervehdyshuudot pitkin riviä sikäli kuin kuningas hitaasti ratsastaen ja huomautuksiaan tehden eteni vasemmalta oikealle. Kersantti Simuna Antinpoika piti itseään kuninkaan erikoisena tuttavana, oli siitä ylpeä ja hänen mukanaan koko hänen ruotunsa. Hän oli nimittäin Narvan tappelussa parin rakuunatoverinsa kera osunut parahiksi paikalle, kun kuningas eteenpäin lennättäessään oli kaulaa myöten uponnut suohon, sekä yhdessä kamariherra Aksel Hårdin kanssa auttanut hänet jälleen kuivalle maalle. Sen johdosta oli hän saanut korpraalin arvon. Ja Klissovin taistelussa oli kuningas osunut näkemään, kuinka hän puolenkymmenen rakuunansa kanssa oli puhdistanut vihollisista muutaman tykkipatterin. Se oli tuottanut hänelle kersantin arvon. Siksipä kajahuttikin Simuna Antinpojan ruotu eläköönhuutonsa innolla ja täysin keuhkoin, kun kuningas oli ehtinyt kohdalle. Myhähtäen nyökäytti kuningas sotilaille päätään ja kun hänen katseensa sattui kersanttiin, joka varmana ja voimakkaana istui satulassaan, rehelliset harmaat silmänsä pelottomasti häneen kiinnitettyinä ja miekallaan kunniaa tehden, muistui hänen mieleensä äkkiä Parisissa olevan lähettiläänsä, vapaaherra Sparren viimeinen kirje. Siinä oli ollut seuraava jälkikirjotus: "Täkäläisissä hovipiireissä ovat Teidän Majesteettinne loistavat voitot yhtenään puheenaineena. Eräs korkeammista hovinaisista pyysi minulta viimeisten hovitanssiaisten aikana, että koska heillä ei ollut toivoa koskaan saada nähdä Teidän Majesteettianne itseä, minä toimittaisin heidän nähtäväkseen yhden niistä urhoista, joiden kanssa Teidän Majesteettinne niittää voitonseppeleitä. Kun useat muutkin hovissa ovat lausuneet saman tapaisia toivomuksia, niin rohkenen tässä nöyrimmästi ehdottaa, että Teidän Majesteettinne joskus kuriirina lähettäisi luokseni mahdollisimman tyypillisen sotilaan voitokkaasta armeijastanne. Sellaisen näkeminen tuottaisi varmaan suurta tyydytystä sekä Hänen Majesteetilleen Ranskan Kuninkaalle että hänen iloiselle hoviseuralleen." Kirjeen luettuaan oli kuningas hiukan suutuksissaan lausunut Piperille: "Eivät minun siniset poikani ole mitään näytetavaraa!" Mutta nyt, kersantti Simuna Antinpoikaa silmäillessään, tuli hän ajatelleeksi: "Miks'ei, kyllä näitä kehtaa ranskalais-teikareille näyttää." Ja kreivi Piperiin kääntyen kysyi hän, olivatko vapaaherra Sparrelle menevät paperit jo kunnossa. Saatuaan myöntävän vastauksen lausui hän kersantille lyhyellä ja tylyllä tavallansa: "Iltapäivällä kello kolme minun luokseni!" "Ymmärrän, Teidän Majesteettinne", vastasi Simuna Antinpoika pahasti murtavalla ruotsillaan, jota hän vasta täällä sotaretkeltä oli jonkunverran oppinut. * * * * * Kun kersantti Simuna Antinpoika iltapäivällä poistui Heilsbergin piispanlinnasta, oli hänellä povessaan Ruotsin Parisissa olevalle lähettiläälle osotettu kirjesalkku ja taskussaan passi sekä tarpeelliset matkarahat. Annettuaan miehilleen määräykset vähäisen omaisuutensa huolehtimisesta sekä ilmaistuaan heille muutamalla sanalla lähtevänsä Ranskan maalle kuninkaan asioille, nousi hän viivyttelemättä raudikkonsa selkään ja ohjasi suuntansa lounaaseen, Thornin kaupunkiin vievälle tielle. Hänen matkansa määränä oli siis Parisi, jonne Heilsbergistä linnuntietä laskien oli puolitoista sataa penikulmaa. Mitä vastuksia kohdaten ja mitä seikkailuja kokien hän tuon vierasten maiden halki vievän matkansa suoritti, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja säilynyt. Mutta kun kolmisen viikkoa oli kulunut hänen lähdöstään, ratsasti hän eräänä kauniina joulukuun päivänä sisälle Parisin kaupunkiin ja ryhtyi aitosuomalaisella itsepintaisuudellaan etsimään hotellia, jossa Ruotsin lähetystö majaili. Muutaman tunnin kuluttua hän sen löysikin, ajaa tömisti portista sisälle ja laskeusi satulasta. Saatuaan raudikkonsa hiukan korjuuseen työntäysi hän matkapölyineen suoraan pääkäytävästä sisälle. Kun ranskalainen lakeija ei ottanut häntä ymmärtääkseen, vaan tahtoi tukkia häneltä tien, tarttui hän tätä kursailematta kaulukseen ja heitti sivulle. Virastohuoneisiin tultuaan ei hän suostunut papereitaan jättämään sihteerille, vaan tahtoi antaa ne itse ministerille, jolle ne oli osotettu. Eikä hän tyytynyt, ennenkun seisoi itse hänen excellensinsä, vapaaherra Sparren edessä. Nyt otti hän kolmikolkkahattunsa päästä ja pisti sen vasempaan kainaloonsa, kuten oli nähnyt itse kuninkaankin juhlallisemmissa tilaisuuksissa tekevän, otti kirjesalkun poveltaan ja lähettiläälle ojentaen virkkoi: "Hänen Majesteetiltaan kuninkaalta." Vapaaherra Sparre tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän, alkoi sitten tyytyväisesti hymyillä ja taputti kersanttia ystävällisesti olkapäälle. "Nyt teidän on muutamia päiviä levähdettävä matkan vaivoista, kunnes Hänen Majesteetilleen menevä raportti ehtii valmiiksi", lausui hän. * * * * * Pari päivää sen jälkeen kun kersantti Simuna Antinpoika oli saapunut Parisiin, kulki hän illan hämärässä erään Ruotsin lähetystön nuoremman virkamiehen opastamana pitkin Seinen rantaa Tuilerioita kohti. Raskaita karoliinisaappaitaan tömistellen ja kilkkavin kannuksin asteli hän hätäilemättä opastajansa jälessä vanhan kuningaspalatsin monimutkaisia käytäviä, olematta millänsäkään ihmeissään töllistelevistä vahtisotilaista ja lakeijoista. Eikä hän osottanut mitään typertymisen oireita, kun hän koreapukuisen lakeijan avaamasta ovesta astui saliin, jonka loisto sekä sen kiiltävällä permannolla liihotteleva seura ihan silmiä häikäsi. Siellä sirkutteli kokonainen liuta keveäpukuisia, enkelikoreita naisia, jotka leyhyvine viuhkoineen olivat kersantista kuin suuria, loistavasiipisiä perhoja. Ja heidän keskellään liikkui sirosti kumartelevia, silkkisääryksisiä ja peruukkipäisiä herroja pitsihihaisine ja monikirjavine mekkoineen. Muutaman vahvasti puuteroidun peruukin sisältä näkyivät hänen ranskalaisen majesteettinsa pöhöttyneet ja väsähtäneet kasvot pitkine burbonilaisnenineen. Hän istui tuttavallisesti hoviherrojensa keskellä, joiden joukossa näkyi Ruotsin lähettiläskin. Simuna Antinpoika ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan varovaisen tanakasti astuen, ettei kompastuisi liukkaalla permannolla, eteni hän jonkun matkaa ovesta ja asettui sitten sotilaallisessa asennossa odottamaan, mitä hänellä täällä tehtäisiin. Niin suuresti kuin häntä huvittivatkin nuo liukastelevat herrat ja paljasrintaiset perhosnaiset, säilyttivät hänen arvekkaat kasvonsa kuitenkin tavallisen tuiman ja sulkeutuneen ilmeensä. "_Quel ours!_ -- millainen karhu!" kuului naisten joukosta. "Tuollaisiako he lienevät kaikki?" Karoliinikersantti toimitettiin istumaan taburetille pienen pöydän ääreen. Köykäinen istuin rasahti arveluttavasti hänen sijottuessaan siihen. Raskaan miekkansa sovitti hän hajallaan olevien jalkojensa väliin niin että huotra rämähti parkettipermantoon ja nojasi vasemman kätensä sen kahvaan, joka ulottui hänen rintansa tasalle. Oikean kyynärpäänsä asetti hän pöydälle ja alkoi tarkastella vastapäisellä seinällä olevaa, monikoristeista uunia. Edessään olevasta loistavasta seurueesta ei hän näyttänyt olevan millänsäkään. Ja mitäpä hänen, joka oli ollut mukana Narvan, Väinän ja Klissovin voitoissa ja joka liikkui täällä kuninkaansa asioilla, tarvitsi piitata mokomista nukkeihmisistä. Häntä läheni sipsuttavin askelin lakeija, laskien pöydälle tarjottimen, jossa oli viinipullo ja lasi sekä kaikenlaisia pieniä leivoksia. "_S'il vous plait, monsieur_", lausui hän kumartaen. Kun hän oli sipsuttanut tiehensä, rykäsi Simuna ja katsahti syrjäsilmällä pöydälle. Hän antoi hetkisen silmäinsä kulkea edestakaisin leivosten ja viinipullon väliä, rykäsi uudelleen ja siirsi oikealla kädellä vasempaan kouraansa kasan leivoksia, jotka hän rusenti muruiksi ja tyhjensi sitten suuhunsa. "_Magnifique_!" kuului hoviseurasta ihastuneita huutoja. "Ihan täydellinen karhu!" "Entä näittekö, kuinka mahtava suu hänellä oli?" "Mutta katsokaamme, miten hän menettelee viinin kanssa!" Nieltyään yhden kourallisen leivosrusennoksia alkoi Simuna tähystää viinipulloa. Hän otti sen käteensä, käänteli sitä hetken aikaa ja, nenänsä pullon suulle lähentäen, tunnusteli sen hajua. Viinin tuoksu teki häneen nähtävästi edullisen vaikutuksen, sillä hän kohotti pullon huulilleen eikä hellittänyt ennenkun viimeinenkin pisara oli norahtanut alas. Hoviseurasta kaikui iloinen nauru ja hilpeitä sukkeluuksia lasketeltiin tuosta kursailemattomasta miekkasankarista. Mutta Simuna laski tyhjän pullon rauhallisesti pöydälle, pyyhki suunsa ja entisen asentonsa ottaen kiinnitti katseensa jälleen uunin kuvioihin. Pullon sisältö alkoi, hänellä nähtävästi kihota kulmiin, sillä hänen ilmeensä muuttui hieman lauhemmaksi. "Mutta kuinkahan hän käyttänee tuota julmaa asettaan?" virkkoi muuan naisista. "Se mahtaa olla hirveätä!" "Olisi kauhean intresanttia nähdä hänen miekkailevan", arveli eräs toinen hovin kaunottarista. "Pyytäkääpäs te, monsieur de Rossignac, häntä miekkailemaan kanssanne", kääntyi hän erään lähellään seisovan kavaljeerin puoleen. "Mutta pyytäkää samalla, ettei hän heti ensi otteella halkaise teidän päätänne, sillä sitä me emme mielellämme näkisi", lisäsi kolmas naisista. "Jos teistä, kaunottareni, todellakin on huvittavaa nähdä, että minä tällä (hän laski kätensä pienen ja siron hovimiekkansa kultakoristeiselle kahvalle) lävistän tuon kömpelön Pohjolan karhun, niin olen valmis palvelukseenne", vastasi kavaljeeri kumartaen. "Ei, ei!" huudettiin naisjoukosta, "vaan floretit kummallekin, sillä muutoin te tuon sukkapuikkonne kanssa käytte heti ensi otteessa kykenemättömäksi." "No niin, kuten käskette", vastasi kavaljeeri, joka oli tunnettu hovin taitavimmaksi miekkailijaksi. Hetken kuluttua toi lakeija kaksi florettia ja ojensi ne monsieur de Rossignac'ille. Tyytyväisenä siitä, että näin omituisissa oloissa sai kaikkien hovin kaunottarien läsnäollessa näyttää miekkataitoaan, astui tämä floretit kädessä kersanttimme luo. Hän teki tälle ivallisen syvän kumarruksen, mikä sai vapaaherra Sparren hiukan rypistämään kulmiaan, ja lausui: "Monsieur, nämä kaunottaret haluavat nähdä teidän monissa voitoissa koeteltua miekkataitoanne. Suvaitsetteko tehdä heille sen palveluksen ja hieman miekkailla minun kanssani?" Uudelleen kumartaen ojensi hän toista florettia Simunalle. Mutta tämä ei luonnollisesti ymmärtänyt sanaakaan hänen ranskankielisestä puheestaan eikä ottanut florettia vastaan, vaan asentoaan muuttamatta katsoi hänen ohitsensa uunin kylkeen. "Hän ilmeisesti halveksii teidän puikkojanne!" huudettiin naisjoukosta vallattoman naurun kaikuessa. Monsieur de Rossignac joutui huomattavasti hämilleen ja alkoi katseellaan etsiä Ruotsin lähettilästä ikäänkuin anoen häntä välittäjäkseen. Mutta nauruaan hilliten oli vapaaherra Sparre katselevinaan muualle. Monsieur de Rossignac tunsi arvonsa olevan pelissä ja päätti pelastua ikävästä asemastaan hinnalla millä hyvänsä. Hän laski kersantille tarjoamansa floretin pöydälle, peräytyi muutamia askelia ja alkoi tämän edessä tehdä miekkailuliikkeitä, saadakseen hänet siten ymmärtämään tarkotuksensa. Hän innostui tekemään mitä notkeimpia ja vikkelimpiä hyökkäys- ja väistöliikkeitä, kiemurtaen lopulta kuin käärme Simuna Antinpojan edessä. Mutta kerran häneen syrjäsilmällä vilkaistuaan antoi tämä katseensa pysyä entisessä suunnassaan. Yhä hilpeämmät naurunpurkaukset kajahtelivat salissa. Näytös oli saanut kerrassaan koomillisen luonteen. Se muistutti elävästi pennun ja vanhan koiran välistä kohtausta, jossa edellinen hyppien ja räyskien koettaa jälkimäistä saada leikkiin yllytetyksi. Monsieur de Rossignac tunsi joutuvansa peräti naurunalaiseksi. Hänen korvansa kuumenivat ja hän päätti tuolle karhulle tehdä tuntuvammalla tavalla tarkotuksensa selväksi. Siirtyen askelta lähemmäs teki hän uuden hyökkäysliikkeen ja pukkasi floretin kärellä Simunaa rintaan. Tämä vilkasi häneen jälleen syrjäsilmällä ja hänen suupielensä värähtivät, samallakun hänen kasvonsa saivat entisen tuiman ilmeen. Mutta muutoin pysyi hän entisessä liikkumattomassa asennossaan. "Varokaa, monsieur de Rossignac, varokaa, karhu lähtee kohta pesästään!" huusi naurava ja soinnukas naisen ääni. Mutta monsieur de Rossignac teki uuden, tavattoman vikkelän liikkeen ja satutti floretinkärellä kersantti Simuna Antinpoikaa nenän päähän, johon syntyi pieni, mutta huomattava naarmu. Tämä oli jo liikaa. Seuraavassa tuokiossa osotti tuo juro ja kulmikas soturi sellaista, hänen ulkonaiseen olemukseensa nähden odottamatonta, salamanomaista nopeutta ja raivokasta voimaa, että se kerrassaan tyrmistytti hienon katsojajoukon. Tuohon pari silmänräpäystä kestäneeseen loppukohtaukseen sisältyivät seuraavat seikat: Simuna Antinpoika kavahti seisoalleen niin että taburetti lensi nurin, sylkäsi oikeaan kämmeneensä ja, samallakun hänen suustaan kahahtivat läsnäolijoille käsittämättömät sanat: "s-saatanan liero!" antoi hän hovin miekkataiturille sellaisen korvapuustin, että tämä kieri kuin väkkärä vastakkaiseen salin seinään, josta hän pompahti takaisin ja putosi pitkälleen lattialle, mihin jäi liikkumatonna makaamaan. Salissa syntyi täydellinen sekamelska. Naisten joukosta kuului hysteerisiä kiljahuksia ja muutamat saivat pyörtymiskohtauksia. Ruotsin lähettiläs kalpeni ja yritti jotakin änkyttäen lähestyä kuningasta, johon muutkin ympärillä olevista herroista säikähtyneinä kiinnittivät katseensa. Mutta omituinen ilme kasvoillaan ja suu puoli avoinna tuijotti kuningas karoliinikersanttiin. Hän oli heti miehen saliin ilmestyessä katsellut häntä tarkkaavasti ja kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän vertasi tuota karhumaista olentoa omiin alamaisiinsa, joista kuorma-ajurit ja maaseutujen talonpojatkin osottivat suurempaa vilkkautta ja käytöksen siroutta, mutta joilta kuitenkin tyystin puuttui tuossa miehessä ilmenevä raskas voima ja pelottava itseensä sulkeutuneisuus. Ja hänen mieleensä kangastuivat yhtäkkiä ne Aithikos Istrialaisen kertomukset eräästä salaperäisestä, taikataitoisesta ja lauluvoimaisesta Pohjan kansasta, josta hän varhaisimmassa nuoruudessaan oli opettajansa kanssa lukenut. "Silloin kun me olemme osamme loppuun näytelleet, joudumme me heidän hallittavikseen", oli hänen opettajansa kerran lausunut. Nuo sanat palautuivat nyt nopeana välähyksenä kuninkaan mieleen ja tuo raivostunut Pohjolan sotilas yksinkertaisessa univormussaan kasvoi hänen säikähtyneissä silmissään yhtäkkiä kammottavaksi symbooliksi siitä salaperäisestä tulevaisuuden kansasta. Ja tuon näkemyksensä johdosta alkoi hän yhtäkkiä nauraa vanhan elostelijan hysteeristä naurua, mikä teki kaamean vaikutuksen hänen ympärilleen ryhmittyneisiin herroihin. "Toimittakaa se mies mahdollisimman nopeasti pois Parisista!" lausui hän sitten yhtäkkiä nauramasta lakaten, nousi ja enempää puhumatta jätti huoneen. * * * * * Seuraavana iltapäivänä ratsasti kersantti Simuna Antinpoika ulos Parisin kaupungista. Antaen hevosensa kulkea käyden palautteli hän mieleensä harvat Parisi-kokemuksensa. Kauimmin antoi hän ajatustensa viipyä illallisessa kohtauksessa. Hänen kasvonsa vetäysivät yhä tuimempiin ryppyihin, muistellessaan niitä nukkien tavalla puettuja, teikkaroivia miehiä ja paljasrintaisia perhosnaisia. Ne synnyttivät hänen mielessään hiukaa muistuttavan ikävän kotimaata, leiriä ja sotatovereita kohtaan. Muistelonsa lopetti hän sanoihin: "Hyi hitto!" minkä jälkeen hän kohentausi satulassa, sylkäsi vasemmalle sivulleen ja kannusti raudikkonsa juoksuun. Neljäntoista sadan retki. Kukaan armeijassa ei tiennyt hänen oikeata nimeään, vaan kaikki kutsuivat häntä Ukoksi. Yhtä vähän tiedettiin hänen ikäänsä, mutta vanha hän joka tapauksessa oli, sillä kerran oli hän tullut maininneeksi olleensa mukana jo Lundin tappelussa. Kaarle kahdennentoista retkillä oli hän seurannut Narvasta aikain. Hän palveli Porin rykmentissä ja hänellä tiedettiin aikoinaan olleen korpraalin arvokin, vaikka hän oli menettänyt sen jonkun virkavirheen takia. Hän oli pitkä ja luiseva, mutta kokoon painunut ja ryhditön. Siitä huolimatta oli hän kuitenkin sitkeä ja uupumaton marsseilla. Koskaan ei hän ollut valittanut paremmin nälkää kuin kylmyyttä tai väsymystäkään. Eikä hän yleensäkään puhunut juuri mitään. Leirissä oltaessa vietti hän lomahetket ryypiskellen, nukkuen tai tupakoiden nuotion äärellä, jolloin hänen pienet silmänsä tuuheiden kulmain alta herkeämättä tuijottivat liekkeihin. Hänestä tuoksui aina väkevä paloviinan ja tupakin katku. Hänen rykmenttinsä kuului nykyään Lewenhauptin armeijaosastoon, jonka suurine kuormastoineen tuli yhtyä kuninkaaseen Mohilevin tienoilla ja sitten yhdessä pääarmeijan kanssa jatkaa matkaa Moskovaa kohti. Sanomattomia vaivoja kestäen oli tuo kymmentuhantinen armeija jo kuukausia laahustanut eteenpäin halki Liettuan erämaiden, missä tiet loputtomien sateiden vuoksi olivat lionneet pohjattomaksi savivelliksi. Kun armeija viimeinkin läheni Dnieperiä, oli kuningas jo ehtinyt siirtyä Mohilevista kauas Sosch-joen taakse. Äärettömät metsät, rämeiköt ja vihollisjoukot ympäröivät Lewenhauptia joka taholla. Ja niin tuli syyskuun 29 päivä, jolloin hänen nääntynyt armeijansa sai Liesnan lakeuksilla koko päivän kestää kolmikertaisen vihollisvoiman hyökkäyksiä, joita itse tsaari johti. Lewenhaupt piti kuitenkin taistelutantereen hallussaan, lähtien vasta yöllä pimeän suojassa marssimaan eteenpäin. Se yö muuttui hajaannuksen, sekamelskan ja suurien onnettomuuksien yöksi. Tykistö ja kuormasto täytyi hävittää ja vetojuhdat tehtiin, kulkua jouduttaakseen, ratsuhevosiksi. Pimeässä eksyivät joukko-osastot toisistaan ja kuri lakkasi. Erään aution talon luona tapasi joukko suomalaisia osan hyljättyä kuormastoa. He vierittivät paloviinatynnyrit esiin ja sytytettyään talon palamaan alkoivat juoda ja mässätä. Tulipalon loimu houkutteli paikalle nuuskimassa liikkuvan kasakkajoukon. Kaikessa ystävyydessä tarjoutuivat aronpojat ottamaan osaa kemuihin, mutta siihen eivät suomalaiset suostuneet, vaan musketteihinsa tarttuen järjestyivät taisteluasentoon. Ja niin he tulipalon sysimustaa kenttää valaistessa, paloviinakipot kupeellaan, raivoisasti taistellen kaatuivat viimeiseen mieheen. Ukko ei ollut tässä joukossa. Kumarana ja äänetönnä kuten aina marssi hän sysimustassa yössä pysähtymättä eteenpäin ja äänistä ympärillään tunsi hän olevansa vielä porilaisten keskellä. Mutta minne kuljettiin ja mitä huominen päivä oli mukanaan tuova, siitä ei kenelläkään ollut tietoa. Läpäisemätön pimeys kätki kaikki verhoonsa, savi litkui satojen askelten alla, aseet kalahtelivat toisiinsa, kuului kirouksia ja hevosten korskuntaa ja silloin tällöin pamahti etäämpänä laukaus. Vaisu ja sumuinen päivä valkeni tuskallisen hitaasti. Kun tuli siksi valoisa, että saattoi erottaa toistensa kasvot, pysähtyi se joukkokunta, jonka keskellä Ukko laahusti eteenpäin. Heitä oli satakunta porilaista, loan tahrimia, tuhkan harmaita, epätoivoisia miehiä. He olivat kulkeneet kapeaa, tuntematonta metsätietä eikä heillä ollut aavistustakaan ilmansuunnista eikä missä muu armeija liikkui. He olivat eksyksissä. Mutta samanlaisia eksyneitä joukkokuntia, rippeitä eri rykmenteistä harhaili useita noiden rannattomien metsien keskellä. Aamun kuluessa heitä kerääntyi vähitellen yhteen tuhat neljäsataa suomalaista. Siinä oli jalan ja ratsain kulkevia miehiä Porin, Turun ja Uudenmaan rykmenteistä, Karjalan kolmannusrakuunoita ja Viipurin hevosväkeä. Kenelläkään ei ollut tietoa matkan suunnasta. Upseerit, joiden joukossa eräs majuri edusti korkeinta arvoluokkaa, pitivät neuvottelun. Päätettiin marssia eteläistä suuntaa, sillä siellä oli toivo tavata joko kuningas tai Lewenhaupt. Kun oli haukattu leipää rensseleistä, hetki levähdetty ja aseet tarkastettu, lähdettiin majurin johdolla marssimaan eteenpäin kohti tuntematonta tulevaisuutta. Väsähtämättä, ääneti ja kasvoilla epätoivon uhma tarpoivat he eteenpäin koko lyhyen syksyisen päivän. Mutta kun he yön tullen pysähtyivät leiriytyäkseen, huomasivat he olevansa samalla paikalla, josta aamulla oli marssiin lähdetty. Pohjaton epätoivo ja kauhu valtasi silloin kaikkien mielet. Päivän kuluessa olivat he useamman kerran nähneet etäämpänä vainuavia kasakka- ja kalmukkijoukkoja ja he tunsivat olevansa perikatoon tuomittuja. Vartioiksi määrätyt eivät totelleet käskyjä ja mistään piittaamatta heittäysivät sotamiehet pitkäkseen kosteaan sammalistoon, siihen mihin kukin oli sattunut pysähtymään, vaipuen kohta kuolon kaltaiseen uneen. * * * * * Kun eräs Porin rykmentin mies aamun koitteessa havahtui kylmän puistatukseen ja kohotti päänsä mättäältä, kiintyi hänen ihmettelevä katseensa pitkäksi aikaa Ukkoon. Tämä istui jo valveella ja sotamiehestä näytti, että hän oli käynyt peseytymässä, sillä monikuukautinen lika- ja törkykerros hänen kasvoillaan oli ohentunut ja hänen takkuinen partansa oli suittu. Ja mikä ihmeellisintä: ukko luki rukouskirjaa! Se oli vanha ja pahoin tahraantunut kirja, jonka puukannet olivat monesta kohti halkeilleet ja ties kuinka kauan se oli saanut koskematonna levätä äijän viittakulun povitaskussa tai risaisen rensselin lokeroissa yhdessä leipäkannikkain ja viinapullon kanssa. Ainakaan ei kukaan rykmentissä ollut koskaan nähnyt sitä Ukon kädessä. Hiljaa hymisten ja sanoja katkoen luki hän: "O sinä kaikkivaltias ja laupias Jumala! Sinun nimees minä alotan tämän matkan! Anna sinun pyhän enkelis saattaa minua niinkuin Tobiasta; anna hänen matkalla varjella minua niinkuin Eliasta; suojella oudoilla teillä niinkuin Hagaria; yöllä matkassa virvoittaa niinkuin Jakobia; yöllä ja päivällä johdattaa niinkuin Israelin lapsia heidän vaeltaissansa Egyptistä Kaanaan maalle." Tässä kohotti Ukko katseensa kirjasta ja asettaen luisevat kätensä kömpelösti ristiin jatkoi omin sanoin: "Sinun huomaas, Isä Jumala, annan minä itseni, päällikköni ja toverini, jotka olemme eksyneet tähän kuoleman korpeen, missä kavalat ja verenhimoiset viholliset meidän henkeämme väijyvät. Johdata meidät, o laupias Isä, tästä onnettomuuden sijasta takaisin kotimaahamme, amen!" Ukko vaikeni ja omituinen kiilto silmissään tähtäsi jonnekin kauas, huomaamatta ollenkaan, kuinka sotamiehet yksi toisensa jälkeen kohosivat kylmiltä vuoteiltaan ja heittivät häneen ihmetteleviä silmäyksiä. Kukaan ei puhunut mitään ja katseessa synkkä tuijotus ryhtyivät he kaluamaan leipäkannikoita, joita he häviöön tuomitusta kuormastosta olivat rensseleihinsä ahtaneet. Kuin apua etsien käänteli majuri päätään joka suunnalle, välttäen kuitenkin huolellisesti toisten upseerien katseita. Kun hänen silmänsä sattuivat Ukkoon, tärähti tämän pää, samalla kuin hän näytti palaavan todellisuuteen. Hän kömpi hitaasti seisaalleen ja ojensi itsensä niin suoraksi, että hän kaikista sotamiehistä näytti pitemmältä kuin koskaan ennen. Hitaasti läheni hän majuria ja lausui: "Minä olen vanhin mies tässä joukossa ja kantanut sinistä univormua siitä saakka, kun autuaasti kuolleen kuningas-vainajan johdolla Lundin luona tanskalaista kuritettiin. Jos annatte minun johtaa, niin minä vien miehistön takaisin kotimaahan, sillä kuninkaan luo meiltä on tie katkaistu." "Tehkää se Jumalan nimeen!" sanoi majuri käheällä äänellä. Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin hänen hartioiltaan olisi vierähtänyt raskas taakka ja hänen silmänsä kostuivat. Mutta tuo taakka näytti uudelleen asettuvan Ukon hartioille, sillä kun hän hetkistä myöhemmin asettui miehistön etupäähän ja kädellään viitaten lähti astumaan eteenpäin, painui hänen laiha vartensa entiseen köyryyn. Ääneti ja taakseen katsomatta kulki hän tietöntä erämaata ja pysähtyi ainoastaan kerran päivän kuluessa, haukatakseen hiukan leipää ja juodakseen vettä lähimmästä turpeenkolosta. Mutta kun pimeän langettua asetuttiin yön viettoon, huomasi jokainen oltavan toisella seudulla. Silloin syttyi kaikissa uusi toivon kipinä ja luottavaisina lähtivät he seuraavana päivänä marssimaan Ukon jälissä. He olivat linnuntietä laskien kahdensadan virstan päässä Riiasta, lähimmästä ruotsalaisten vallitsemasta paikasta. Mutta veikö Ukko heitä sinne vai jonnekin muualle, siitä he eivät tienneet, sillä lausuttuaan majurille nuo harvat sanat, oli hän jälleen vaipunut entiseen äänettömyyteensä. Hänen silmänsä olivat saaneet aivan toisenlaisen ilmeen kuin ennen: näytti kuin hänen katseensa olisi lakkaamatta ollut kiintyneenä johonkin hyvin kaukaiseen esineeseen, jota vastoin hän ei koskaan näyttänyt huomaavan mitä hänen lähellään tapahtui. Heikommat miehistä olivat nääntyä tähän yhtämittaiseen samoamiseen, mutta kukaan ei uskaltanut napista tai vaatia pitempiä levähdysaikoja. Vasta pimeän tultua pysähtyi Ukko, söi muutaman suupalan ja levottoman linnun unen nukuttuaan kavahti ensimäisessä aamunkoitteessa ylös, viittasi kädellään ja lähti eteenpäin. Ja silloin ehättivät nääntyneet, viluiset ja unipohmeloiset miehet hänen jälkeensä. Melkein joka päivä näkivät he taampana kasakka- ja kalmukkijoukkoja, jotka seurailivat heidän sivuillaan ja kintereillään. Vaikka he alati pitivätkin aseensa taisteluvalmiina, eivät he kertaakaan joutuneet kosketuksiin vihollisen kanssa. Ja kun he noilla tiettömillä taipalillaan kohtasivat silmänkantamattomia soita ja paisuneita virtoja, sattuivat he aina kohtaan, josta he onnellisesti pääsivät yli. Eikä Ukko kertaakaan osottanut neuvottomuutta tai pysähtynyt hellittämättömässä kulussaan, miettiäkseen matkan suuntaa. Sinä syksynä tuli talvi aikaisin ja se tuli niin kylmä, että Juutinrauma jäätyi ja yksin Parisissakin kuoli ihmisiä viluun. Jo lokakuun alussa peitti lumi ne Liettuan erämaat, joiden läpi Ukko johti miehiään takaisin kotimaahan. Viikko jälkeen Liesnan tappelun olivat he saapuneet Beresina-joen latvoille. Tänne, erään soisen aavikon reunaan oli Moskovasta tsaarin vainoja paennut raskolnikki Sergei Mihailovits munkkitovereineen asettunut erakkoelämää viettämään. He olivat rakentaneet itselleen pienen kappelin ja muutamia majoja, viettivät päivänsä rukouksissa ja kirosivat tsaaria ja hänen uudistuksiaan, kutsuen häntä Antikristukseksi. Heidän luokseen ilmestyi eräänä päivänä kasakkajoukko ja pelästyneet munkit pakenivat kappeliinsa jumalankuvien turviin. Mutta kasakat selittivät tulleensa tänne väijymään Liesnassa eksyneitä suomalaisia, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan tulisivat kulkemaan siitä ohi. Ja he majottuivat munkkien luo ja alkoivat aikansa kuluksi ryypiskellä ja pelata korttia. Seuraavana iltana, kun täysikuu helotti lumisen ja aution tienoon yli, nähtiin aavikon halki lähestyvän tuhantisen miesjoukon. Silloin varustausivat kasakat hyökkäykseen, pysytellen hevosineen piilossa kappelin ja majojen varjossa. Mutta kun suomalaiset olivat ehtineet lähemmäs ja kasakat jo kärsimättöminä odottivat päällikkönsä käskyä, astui Sergei Mihailovits ulos kappelista, missä hän tovereineen oli ollut suorittamassa päivän viimeisiä rukousmenoja. Hän pysähtyi portaalle ja katsoi kauan suomalaisjoukkoa, noita eteenpäin kumartuneita miehiä, jotka pakkasen huurtamin parroin ääneti huojuivat kuutamoisen lakeuden yli, edellään pitkäraajainen, köyryselkäinen vanhus. Ja juuri kun kasakkapäällikkö aikoi antaa hyökkäysmerkin, päästi isä Sergei omituisen äänen, löi rintaansa ja huudahti: _"Katsokaa, Liesnassa kaatuneiden suomalaisten henget palaavat kotimaahansa!"_ Hetken heitä ääneti tuijotettuaan lisäsi hän, kädellään itää kohti huitasten: "Ja voi sinua, Antikristus, silloin kun he palaavat kostamaan!" Liesnassa kaatuneet suomalaiset paluumatkalla kotimaahansa! Nuo sanat herättivät taikauskoista kauhua kasakkajoukossa. He eivät olisi enää totelleet päällikkönsä hyökkäyskäskyä, jos tämä olisi sen antanutkin. Mutta vanhan munkin sanat tyrehyttivät käskyn päällikön huulille ja pimennostaan liikahtamatta tuijottivat kasakat, kammo sydämessään, ohitse samoavia suomalaisia, jotka mitään sivuillaan huomaamatta kiitivät eteenpäin kuin unissakävijät. Kaikki tuossa tuhantisessa joukossa olivat ääneti, ainoastaan lumi heidän jalkojensa alla narahteli, miekkojen olkanauhat kitisivät ja joskus kilahti pari muskettia toisiaan vasten. Vasta pitkän aikaa siitä kun suomalaiset olivat hävinneet näkyvistä, lähtivät kasakat heidän jälkiään seuraamaan, sillä heillä oli tsaarin ankara käsky tuhota heidät. Mutta hyökkäystä he eivät uskaltaneet tehdä, vaan seurailivat heidän takanaan tai sivuillaan. Ja heidän kauttansa levisi halki Liettuan kaamea uutinen siitä, että Liesnan luona kaatuneiden suomalaisten henget ovat paluumatkalla kotimaahansa ja että eräs hurskas erakko on ennustanut heidän kerran vielä palaavan kostoretkelle. * * * * * Aikakirjat eivät kerro, mitä teitä ja mistä elatuksensa saaden nuo neljätoista sataa suomalaista onnistuivat pääsemään noilta kolkoilta seuduilta ja vihollisjoukkojen miehittämästä maasta, suorittaen urotyön, jolle ainoastaan Xenofonin ja hänen kymmenentuhantensa retki kykenee vertoja vetämään. Se vain on varmaa, että ennen joulua saapui Riian kaupungin portille vilun, nälän ja ponnistusten näännyttämä joukko suomalaisia, joita johti köyryselkäinen äänetön vanhus. Mutta kohta kun miehet olivat päässeet muurien suojaan ja ystävällisten ihmisten keskelle, kaatui vanhus maahan ja hänet oli kannettava hospitaaliin. Yhtä äänetönnä makasi hän seuraavaan päivään, jolloin hän, vähää ennen kuolemaansa, ojensi kätensä ylös ja hymyili, aivankuin hän nyt vasta olisi tavottanut sen kaukaisen maalin, johon hän Liesnasta lähdettyä oli koko ajan katseensa kiinnittänyt. Maine hänen teostaan oli tuossa tuokiossa levinnyt ympäri kaupungin, ja kun ruumispaareja kannettiin hospitaalista hautausmaalle, seurasi niitä neljäntoistasadan suomalaisen lisäksi koko Riian varustusväki sekä suuri joukko kaupunkilaisia. Ja majuri pystytti haudalle yksinkertaisen puuristin, johon oli leikattu sanat: Tässä lepää suomalainen Ukko, joka kaukaa vihollismaasta ja tiettömien taipalien takaa jumalallisen ihmeen kautta johti neljätoistasataa kansalaistaan takaisin ystävien luo. Viimeiseen mieheen. I. Valjulla helmikuun taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen ja täysikuu kohosi juuri Ilmajoen metsien takaa taivaanrannalle. Verhottomien ikkunain läpi ojensi se esteettömästi kelmeät säteensä Isonkyrön pappilan vierastupaan, jossa tupakoiden ja hiljaa jutellen istui puoliväliin toistakymmentä soturipukuista miestä. Ne olivat Porin rykmentin upseereita, jotka päällikkönsä, eversti von Essenin, kutsumuksesta olivat tänne kokoontuneet. Oli torstai-ilta, helmikuun 18 päivä v. 1714, ja tiistaista saakka oli viisituhatmiehinen Suomen armeija täydessä taistelujärjestyksessä odottanut vihollista. Napuen kylän aukeilla. Vähää ennen kuin eversti von Essen kutsui rykmenttinsä upseerit koolle pappilaan, oli Napuelle saapunut ylioppilas Gabriel Peldan, joka kymmenkunnan suksimiehen kanssa oli ollut tiedusteluretkellä, ja ilmottanut ruhtinas Galitzinin 15-tuhat-miehisen armeijansa kanssa olevan täydessä marssissa Ilmajoelta Isoonkyröön. Ratkaiseva taistelu oli siis tapahtuva huomenna. Taistelusuunnitelma oli tehty tiistaina, jolloin ylempi päällystö oli pitänyt sotaneuvottelun tässä samassa vierastuvassa. Kokous oli silloin muodostunut hieman myrskyisäksi. Eversti von Essen oli ehdottanut peräydyttäväksi Vöyrille, missä metsäiset tienoot tarjoaisivat suomalaisten paljon vähälukuisammalle armeijalle edullisemman puolustusaseman kuin aavat Kyrön lakeudet. Ratsuväen päällikkö, kenraalimajuri de la Barre, oli päinvastoin ehdottanut marssittavaksi vihollista vastaan Ilmajoelle, viittaillen samalla siihen, että Essenin ehdotus oli pelkuruudesta lähtenyt. Voitolle oli lopulta päässyt ylikomentajan, kenraalimajuri Armfeltin mielipide, että taisteluun oli ryhdyttävä Napuenkylän aukealla. Sen mukaan oli sitten taistelujärjestys laadittu ja kaksi päivää olivat nyt Suomen joukkojen tähteet paljaan taivaan alla tulipalopakkasessa odottaneet ratkaisun hetkeä. -- Eversti von Essen istui, synkkä ilme korkealla ja miehekkäällä otsallaan, pesän edessä ja tuijotti hiilokseen. Kun puheen sorina hänen ympärillään vaikeni, niin että pöydällä palavien talikynttiläin ritinä alkoi huomattavasti kuulua, havahtui hän mietteistään, kopisti tuhkan hollantilaisesta piipustaan, nousi seisoalleen ja upseereihinsa kääntyen puhui: "Te tiedätte, toverit, että tiistaillisessa sotaneuvottelussa vihjailtiin pelkureiksi meitä, jotka tahdoimme peräydyttäväksi Vöyrille ja valittavaksi sieltä taistelupaikan. Kun nyt päätökseksi kuitenkin tuli, että taisteluun ryhdytään täällä Kyrössä, niin seisokaamme kuin miehet alallamme ja näyttäkäämme, ettemme ainakaan pelkureita ole. Me olemme kaikki Suomen lapsia, jota vastoin usea niistä, jotka meitä pelkureiksi viittailivat, ovat Pohjanlahden tuolta puolen. He eivät katsele tätä maata ja kansaa samoilla silmillä kuin me, he pitävät itseään täällä vieraina ja siksi minä uskon, että meistä jokainen lopputingassa kestää paikallaan kauemmin kuin he, jotka sotaneuvotteluissa loistavat urhoudellaan. Mutta se sikseen. Huomisesta taistelusta riippuu kaikki. Jos se menetetään, niin mitä on meillä silloin jälellä? Kotimme, perheemme, koko isänmaamme joutuu avutonna raa'an vihollisen tallattavaksi. Siksi meidän on säilytettävä paikkamme viimeiseen mieheen. Yhdyttekö, toverit, siihen, että ainakaan Porin rykmentti ei jätä taistelutannerta?" "Me tahdomme taistella viimeiseen mieheen!" huudahti kapteeni Hinnel ja seisoalleen kavahtaen paljasti miekkansa. Toiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuunsäteet leikkivät toistakymmenen kunnia-asentoon kohotetun miekan terällä. Everstin ääni värähteli, kun hän puhui edelleen: "Viimeiseen mieheen, niin juuri! Kun patruunat loppuvat, niin silloin me tartumme miekkoihin ja pistimiin ja taistelemme mies miestä vastaan niin kauan kuin kätemme jaksaa asetta kohottaa." "Hurraa!" huudahti yhtäkkiä nuori vänrikki Gisselkors, joka ei voinut enää tunteitaan hallita. Jotkut upseereista yhtyivät huutoon. Se kajahti matalassa salissa kumeasti ja soinnahti enemmän kuoloon marssivien kuin voittoon aikovien huudolta. He kilahuttivat miekkojaan toisiinsa ja pistivät ne sitten tuppeen. Huoneessa oli koko ajan ollut saapuvilla talon isäntä, kirkkoherra Aejmelaeus. Upseerien noustessa oli hänkin noussut ja seisoi, liikutuksesta silmiään räpytellen, ääneti pöydän nojalla. Essen astui nyt hänen eteensä ja kaivaen taskustaan rahakukkaron, kellon ja muutamia papereita lausui: "Minä uskon nämä teidän huostaanne, kirkkoherra, ja pyydän teitä etsimään taistelutantereelta minun ruumiini sekä toimittamaan sen perhehautaani Hollolan kirkkomaassa." "Mutta, herra eversti..." yritti kirkkoherra, vaan liikutus sai hänet samassa keskeyttämään lauseensa. Eikä Essen antanut hänelle tilaisuutta jatkaa, vaan puristi ääneti hänen kättään, painoi lakin päähänsä ja lähti huoneesta. Ja yhtä äänettöminä seurasivat kaikki upseerit päällikkönsä esimerkkiä. Kun kirkkoherra hetkistä myöhemmin seisoi akkunan ääressä ja katsoi kuutamoiselle lumilakeudelle, jonka halki Porin rykmentin upseerit ratsastivat Napuenkylää kohti, virkkoi hän hiljaa vaimolleen, joka soturien lähdettyä oli hiipinyt huoneeseen ja asettunut hänen rinnalleen ikkunan ääreen: "Raskaat aavistukset täyttävät mieleni ja huomenillalla me tiedämme paljon enemmän kuin nyt. Mutta kuinka käyneekin, ainakin noilla miehillä on sydän paikallaan, ja kansa, jolla on sellaisia poikia, ei voi olla perikatoon tuomittu Herra heitä tukekoon huomisen päivän vaiheissa." II. Kun eversti von Essen upseereineen läheni Napuen kylää, tuikki heitä vastaan pitkä rivi leirinuotioita, joiden ympärillä kuhisi sotilaita. Vähäisellä kukkulalla taistelulinjan edustalla olivat Napuen kylän talot. Sieltä kuului pakkasilman tukahuttamia kirveeniskuja ja hirsisahojen kitinää, kun sotilaat kuunvalossa viimeistelivät kylän eteen rakennettuja hirsivallituksia, joiden rakennusaineiksi oli revitty joukko talojen ulkohuoneita. "Tunnussana?" "Jumala kanssamme!" ja upseerit ratsastivat taistelulinjan sisälle sekä käyden ajaen kohosivat kylään, jossa heillä oli kortteerinsa muutamassa pirtissä. Syötyään vaatimattoman illallisensa ei Essen tuntenut vielä halua käydä levolle, vaan pukeutuen turkisviittaansa lähti ulos ja jätti upseeritoverinsa juttelulla kuluttamaan talvista iltapuhdetta. Hitaasti käyden laskeusi hän alas joen jäälle ja lähti astelemaan sille suunnalle, josta vihollista odotettiin. Kuta pitemmälle hän tuli kylästä, sitä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään. Kuuran kiteistä kimmeltelevän lumivaipan verhoomat pellot ja niityt levisivät tasaisena lakeutena kahden puolen jokea ja niiden rajana olevat metsät kuvastuivat liikkumattomana harjanteena kelmeätä taivasta vasten. Kuin hätähuutoonsa jähmettyneiltä näyttivät matalat niittyladot avoimine ovineen ja pitkin jokea luikertava, hämärän verhoon häipyvä ajotie lisäsi omalta osaltaan autiuden tuntua. Tuo talvinen tie ja täytenä pyörylänä kumottava valju helmikuu palautti Essenin mieleen elävinä kuvasarjoina hänen varhaisimman poikuutensa ajat isänsä puustellissa Hollolassa. Juuri tällaisena helmikuun iltana, kuun noin täytenä loistaessa ja lumilakeuden kimmeltäessä oli hän kerran isän ja äidin kanssa palannut syntymäpäiviltä jonkun punanenäisen sotakarhun luota. Hän makasi isän ja äidin välissä rekipeite nenään saakka vedettynä ja hymyili itsekseen, kun äiti huomautti hiljaa isälle, että Reinhold nukkuu jo. Hän tarkasteli kuuta, joka uskollisesti seurasi reen kohdalla ja jossa vaari ja muori tervakippoineen näkyivät niin selvästi, aivankuin nytkin. Ja lopuksi nukahti hän tiukujen helinään, pää nojautuneena äidin povelle. Tuon tiukujen helinän kuuli hän nytkin niin elävästi ja tunsi, kuinka äidin povi tyynesti huokui. Ihmeellistä, kuinka elävästi mennyt elämä tänä iltana kuvastuikin hänen mieleensä. Nopeasti toisiaan seuraavissa kuvasarjoissa eli hän sen uudelleen läpi, tuntien sydämessään apeaa kaihomieltä. Mennyt elämä tuntui niin lyhyeltä ja mitättömältä. Kuin unennäkö oli se vilahtanut ohi. Ja huomennako sitten oli kaikki ohi? Niin, hän tunsi sen varmasti itsessään ja kotiaan, vaimoaan ja lapsiaan muistellessaan valtasi hänet entistä apeampi surkumieli. "Tunnussana?" "Jumala kanssamme!" Hän oli huomaamattaan kävellyt aina etuvartiain luo saakka ja havahtui tunnussanavaatimukseen. Hänen edessään seisoi päällisettömään turkkikuluun kääriytynyt sotilas, joka paksujen villalapasten verhoamilla käsillään piteli muskettia. Yltäpäätä huurtuneena näytti hän pikemmin takajaloilleen nousseelta jääkarhulta kuin sotilaalta. Syrjempänä rantaäyrään suojassa paloi nuotio ja sen äärellä näkyi lämmittelemässä toisia vahtisotilaita. "Mitä kuuluu?" virkkoi Essen jotakin sanoakseen. "Kaikki hyvin, herra eversti!" vastasi vahtisotilas opittuun tapaansa. "Ja huomenna sitten viimeinkin saadaan taistella." "Niin, herra eversti, ja hyvää se tässä pakkasessa tekeekin." "Oman lämpimäsi vuoksiko sinä vain toivotkin taistelua?" kysyi Essen kulmiaan rypistäen. "Omani, vanhempieni, vaimoni ja lasteni vuoksi", luetteli sotamies rauhallisesti. "Niin, ja koko onnettoman isänmaan vuoksi", jatkoi eversti, "aivan niin, ja nyt Jumalan haltuun." Hän kääntyi ja lähti astelemaan takaisin kylään. "Huomenna tällä aikaa tiedän minä jo paljon enemmän", ajatteli hän kävellessään. "Punaisia ruusuja kylvää huominen päivä näille kinoksille ja tuhansia kylmenneitä ruumiita valaisee huomisillan kuu tällä lakeudella." Kylään palattuaan teki hän vielä kierroksen oman rykmenttinsä leirinuotioille, joiden ääressä toiset sotilaista yrittelivät nukkua, toisten koettaessa telmimällä ja tanssimalla pysytellä lämpiminä. Eversti puhutteli tuolla ja täällä miehiään ja kaikkia heitä elähytti tieto, että huomenna vihdoinkin saadaan käydä rehelliseen taisteluun vihollisen kanssa. Kortteeriin palattuaan tapasi eversti pirtin pimeänä. Toiset upseerit olivat asettuneet jo levolle ja vaippoihinsa kääriytyneinä loikoivat lattialle levitetyillä olilla. Essen hapuili pimeässä ja löydettyään tyhjän tilan asettui siihen pitkäkseen, levittäen viittansa peitteeksi. Mutta uni ei ottanut tullakseen, sillä monenkarvaiset ajatukset liikkuivat raskaina hänen mielessään. Ne kohdistuivat kaikki huomiseen taisteluun. Hänestä tuntui kuin juuri huomispäivänä ratkaistaisiin ikiajoiksi isänmaan ja sen asujanten kohtalo. Ja kun hän tähän vertasi sitä tunnettaan, että he huomenna varmasti joutuvat tappiolle, tuli hänen suunnattoman vaikea olla. Kuin hukkuva oljenkortta tavotellen hapuili hän pimeässä kädellään ja satutti sen lähinnä makaavan upseerin kasvoihin. "Nukutko jo, toveri?" kuiskasi hän toivossa saada puhekumppanin. "En, uni ei tahdo tulla", kuiskasi toinen ja Essen tunsi hänet äänestä kapteeni Hinneliksi. "Miltä sinusta tuntuu?" jatkoi Essen hetken kuluttua. "Onko sinulla mitään aavistuksia huomispäivään nähden?" "Pimeältä tuntuu", vastasi Hinnel alakuloisesti, "enkä minä mitenkään jaksa kuvitella huomista päivää voiton päiväksi." "Vaikka joka ainutta miestä armeijassamme elähyttää taistelun halu", lausui Essen ikäänkuin tahtoen toveriltaan tinkiä pienenkään myönnytyksen voiton mahdollisuuteen. "Sen minä kyllä tiedän... mutta siitä huolimatta", puhui Hinnel katkonaisesti... "kun ajattelen esimerkiksi, miten nurinkurisesti meillä kaikki asiat ovat kulkeneet, niin... Ylipäällikkönä ensin pitkät ajat sellainen mies kuin Lübecker... ja sitten vitkastelua, laiminlyöntejä ja pitkäpiimäisyyttä joka asiassa... ja eripuraisuutta. Siitä minä kyllä olen varma, että meistä jokainen taistelee huomenna kuin leijona pentujensa puolesta, mutta... maa on kaivettu meidän jalkojemme alta, sitä on jo vuosikaudet kaivettu... ja siksi meillä ei ole muuta edessä kuin pudota kuoppaan." Hänen jokainen sanansa oli kuin piikki Essenin sydämeen, sitäkin enemmän, kun hän itse oli harkinnut asioita juuri samaan suuntaan. Kun Hinnelin viime sanojen jälkeen oli pitkän aikaa kestänyt tuskallista äänettömyyttä, kuiskasi Essen vapisevin huulin: "Onko tämä kansa sitten kokonaan häviöön tuomittu?" Pimeästä huolimatta oli hän näkevinään, kuinka Hinnel avasi suunsa vastatakseen, mutta sulki sen jälleen äkkiä, käänsi hiljaa ähkäisten kylkeään ja veti viitan korviinsa kuin kätkeytyäkseen omilta pimeiltä aavistuksiltaan. Essen ei enempää häirinnyt häntä kysymyksillään, vaan tuijotti valppain silmin nokisella seinällä näkyvään kuun kuvajaiseen sekä kuunteli ulkoa kaikuvaa koiran luksutusta ja vahtisotilasten yksitoikkoisia merkkihuutoja. Mutta hänen sisäisen katseensa edessä oli vaativana kuin tulikirjaimilla piirrettynä tuo samainen kysymys, jonka hän äsken oli upseeritoverilleen kuiskannut. Löytämättä sille tyydyttävää vastausta risti hän lopuksi kätensä rinnan yli ja alkoi sana sanalta muistella äidin opettamaa ehtoorukousta. III. Yhdeksästoista päivä valkeni harmaana ja raskasilmaisena, mikä ennusti lumipyryä. Kun eversti von Essen astui kortteeritupansa portaalle, talutti ratsurenki juuri tallista hänen hevostaan, vanhaa uskollista Sukkajalkaa, joka oli kasvanut hänen kotonaan ja ollut mukana sodan alusta saakka, niin että hän täydellä syyllä saattoi verrata sitä kuninkaan kuuluisaan Brandklippariin. Isäntänsä nähdessään nosti se päänsä ja hörhötti tervehdykseksi. Vanhasta tottumuksesta sukelsi silloin Essenin käsi viitantaskuun, josta hän veti esiin leivänkannikan ja alkoi syöttää sitä Sukkajalalle, samalla kun hän silitteli ja oikoi tämän otsaharjaa. "Tänään me sitten eroamme toisistamme", puheli hän sitä tehdessään hevoselleen, "tai ehkemme eroakaan, vaan kuljemme yhdessä varjojen maahankin." Kuolaimiaan kalistellen vilkui hevonen häneen viisailla silmillään. Taputettuaan sitä kaulalle ja tapansa mukaan silmättyään, olivatko kaikki vyöt ja soljet kunnossa, pisti Essen jalkansa jalustimeen ja nousi satulaan. Ajettuaan portista ulos kuuli hän pitkin taistelulinjaa rummunpärrytystä, joka kutsui sotilaita jumalanpalvelukseen. Lumi narskui tuhanten askelten alla ja niityllä joen takana liikkui sikinsokin satuloituja hevosia, joita oikean siiven rakuunat, suitsista taluttaen, käyttelyttivät vahvassa lumessa, ja Sukkajalan hirnuntaan vastasi sieltä kymmenkunta samanlaista. Joelta, taistelulinjan takaa kuului suksien suihketta ja reen ratinaa, kun talonpoikaisjoukkoja pyssyineen, karhukeihäineen ja kirveineen saapui armeijalle apuaan tarjoamaan. Suomalaisten taisteluasema ulottui poikki joen lähes virstan pituisena linjana. Sen edessä oli Napuenkylä hirsivallituksineen, jonka suojelukseksi oli asetettu kaksi kenttätykkiä ja viisisataa sotamiestä. Taistelulinjan keskustan muodosti jalkaväki, jota vastoin ratsuväki oli jaettu kahtia kummallekin siivelle. Jalkaväen taakse ja osaksi sen keskelle oli sijotettu talonpoikaisjoukkoja. Koko sotajoukko nousi viiteentuhanteen mieheen, lähestyvän vihollisen muodostaessa kolminkertaisen ylivoiman. Nelisatamiehinen Porin rykmentti oli saanut sijansa joen jäällä, ihan taistelulinjan keskustassa. Kun Essen kylästä viertävää rinnettä laskeusi jäälle, huomasi hän etempänä molempain ylimpien päällikköjen, Armfeltin ja de la Barren kylmästi tervehtien sivuuttavan toisensa. "Tuo ei ennusta hyvää", ajatteli hän synkistyvin mielin. "Mutta sehän on tiedetty jo kauan, että Barre kadehtii Armfeltin päällikkyyttä ja selvimmin hänen mielensä nähtiin viime sotaneuvottelussa. Suokoon Jumala, ettei hän tämän päivän vaiheissa rupeaisi eripuraisuuden köyttä vetämään." Porilaiset tervehtivät päällikköään reippaasti, mikä sai Essenin mielialan hieman valoisammaksi. Joukot järjestyivät parasta aikaa jumalanpalvelusta varten kolmeen suureen neliöön, joiden keskelle ylemmät upseerit ja sotapapit asettuivat. Essen istui satulassa avoimin päin ja paljastetun miekan kärki maata kohti ojennettuna, tarkastellen lyhyen saarnan kestäessä mies mieheltä uskollisia sotilaitaan, joista useiden kasvoilla näkyi arpia entisistä taisteluista. Ja kun he saarnan jälkeen, tukka pakkasviimassa liehuen, yhtenä miehenä yhtyivät virteen: "Meidän linnam' on Jumal' taivaast'", tunsi hän sydäntä avartavaa, hellää myötätuntoa noita repaleihin puettuja, kulmikkaita miehiä kohtaan, joiden kodit ja omaiset olivat jääneet kauas lumisten kenttien taakse, vihollisen valtaamalle alueelle, ja joiden verestä nämä lumilakeudet tänään tulisivat punertamaan. Ennen ei hän ollut koskaan siinä määrin tuntenut, kuinka hänen sydämensä sykki niin samaan tahtiin heidän kanssaan. Että hän ennen iltaa tulisi verisellä hangella lepäämään heidän keskellään, tuntui hänestä tällä hetkellä niin luonnolliselta. "Meidän vihollisem' on hirmuinen, Neuvoiss' moniss', pahoiss' juoniss' Ei löydy hänen vertaans'", kaikuivat edelleen virren sävelet ja kostunein silmin sekä mielessään omituinen rauha yhtyi Essen veisuuseen. IV. Oikealta siiveltä tullen ratsasti kenraalimajuri Armfelt adjutanttinsa seurassa alas joelle ja porilaisten eteen pysähtyen alkoi puhua: "Porin rykmentin miehet! Minä käsitän, millä tunteilla te olette jättäneet kotiseutunne vihollisen valtaan ja uskon, että te tänään, kun me vihdoinkin saamme käydä taisteluun tuon vanhastaan kammotun vihollisemme kanssa, ilman minun kehotuspuheitani osotatte monesti koeteltua suomalaista sotakuntoanne ja lisäätte esi-isien mainetta omilla urotöillänne." Tässä pysähtyi Armfelt äkkiä, tuntien kuinka huonosti nuo koreat paraatisanat soveltuivat lausuttaviksi juuri tässä tilaisuudessa. Repaleisiin univormuihin kääriytyneinä seisoi hänen edessään joukko karheita miehiä, jotka sama järkkymätön velvollisuudentunto oli koonnut tänne lumen ja pakkasen keskelle iskemään iskunsa kodin ja isänmaan puolesta ja iskemään sen ilman voiton tai tappion laskelmia. Tyyni uskollisuus loisti jokaisen katseesta eikä yhdessäkään saattanut huomata pelkoa paremmin kuin epätoivon uhmaakaan, vaan kaikkien kasvoille oli kuin kirjotettuna järkähtämätön päätös taistella tänään viimeiseen mieheen. Silmäillessään heitä mies mieheltä valtasi Armfeltin sama hellä yhteenkuuluvaisuuden tunne kuin Essenin äsken virttä veisattaessa. Äänessään lämmin sävy jatkoi hän kuin yhteisiä ajatuksia tulkiten: "Nääntyvä isänmaamme katsoo apua anovin silmin meihin eikä meistä kenelläkään voi tällä hetkellä olla muuta kuin yksi tunne: voittaa tai kuolla!" "Eteenpäin! Hurraa!" puhkesi porilaisten riveistä aivankuin kenraali noilla vaatimattomilla sanoillaan olisi avannut jonkun näkymättömän sulun. "Minun on turhaa jatkaa", puhui Armfelt edelleen. "Tuntiessani teidän urhoollisuutenne ja lujuutenne, minä en tällä hetkellä tunne rahtuakaan epäilystä, vaikka meidän onkin tänään otettava vastaan monikertainen vihollinen. Jumala kanssamme!" Uusi voimakas hurraa-huuto vyöryi rivejä pitkin, Armfeltin ratsastaessa eteenpäin toisten joukko-osastojen luo. Kun viimeiset hurraa-huudot vasemmalla siivellä olivat juuri lakanneet kaikumasta, kohosi kylästä, hirsivarustusten luota, ilmaan raketti. Se oli merkki siitä, että vihollinen lähestyi. Rummut alkoivat jälleen päristä pitkin linjaa, kutsuen joukkoja järjestykseen. Ratsumiehet kohentausivat satulassaan, jalkasotilaat tarkastivat viimeisen kerran muskettiensa sankkipannuja ja upseerit harppoivat lumessa kahlaten pitkin rivejä. Vihdoinkin, vihdoinkin saatiin käydä taisteluun ja tehdä loppu alituisesta peräytymisestä ja uuvuttavasta odotuksesta! Vilun, nälän ja loppumattomien marssien uuvuttaman sotajoukon valtasi yhtäkkiä levoton taistelukuume ja kaikki katseet tähystelivät kaakkoa kohti, josta vihollisen piti tulla näkyviin. Ja pian ilmestyikin joen mutkaan, noin puolen virstan päähän kylästä, tiheä kolonna vihollisen jalkaväkeä, joka marssi pitkin virranuomaa eteenpäin. Melkein samalla hetkellä tuli Valtarilan talon luona näkyviin sankat joukot venäläisiä rakuunoita ja kasakoita, jotka paksun lumen takia lähenivät hitaasti ja yhtä rintaa jalkaväen kanssa. Kun vihollisen kolonnat olivat ehtineet Mustanojan kohdalle, jymähti toinen Napuenkylän hirsivallituksella olevista kenttätykeistä ja kuin kaikuna seurasi tuokion kuluttua toisen tykin ääni. Etumaisen viholliskolonnan keskustassa syntyi häiriötä ja kaikki pysähtyivät. Sitten alkoivat he joukko joukon perästä marssia ylös pohjoiselle joen äyräälle, minne myöskin kasakat heitä seurasivat, muun ratsuväen levittäytyessä rintamaksi poikki joen. Kun vihollinen oli ehtinyt saada muutamia kanuunia ampumakuntoon, jatkui muutaman hetken yksitoikkoista tykinjymähtelyä, jolla aikaa suomalainen jalka- ja ratsuväki seisoi odotuksen jännittämänä alallaan. Pitkin linjaa ajaa lennätti Armfeltin adjutantti. Hän toi ilmotuksen, että venäläinen jalkaväki ja kasakat koettavat kiertää vasenta sivustaa, jonka takia koko taistelurintaman tuli suorittaa puolikäännös vasemmalle sekä asettua uuteen linjaan pitkin joen etelärantaa. Ainoastaan oikean sivustan ratsuväki sai seisoa entisessä asemassaan vihollisen ratsuväkeä vastassa. Vasemmalta siiveltä komennettiin neljä eskadroonaa Viipurin rakuunoita oikean siiven vahvistukseksi ja näiden tilalle vasemmalle siivelle sai Porin rykmentti käskyn marssia. Puolessa tunnissa oli rintaman muutos suoritettu. Essen istui satulassa rykmenttinsä edessä ja ääneti tarkasteli vastakkaisella puolen jokea levenevää niittyä, jossa venäläinen jalkaväki parastaikaa valmistausi hyökkäykseen. Heidän kymmenkunta pientä kenttätykkiään olivat jo täydessä toimessa, mutta niiden lennättämät kuulat putoilivat vahinkoa tuottamatta joelle. Sen johdosta kuuli Essen takanaan lasketeltavan sukkeluuksia "harakoille heitetyistä mustikoista". Juuri kun venäläinen jalkaväki alkoi marssia joen äyrästä kohti, purkautui raskashuurteinen ilma lumipyryksi, jonka koillinen ajoi melkein kohtisuoraan suomalaisten silmille. "Tuo ei ennusta hyvää", kuuli Essen takanaan jonkun matalalla äänellä lausuvan. "Narvassa pyrysi lumi vasten venäläisen silmiä, mutta Pultavasta lähtien näkyy tuuli muuttuneen." Eversti käännähti satulassaan ja huomasi puhujan aliupseeri Antti Matinpojaksi, joka oli ollut mukana Narvasta aikain, joutunut sitten Pultavassa vangiksi, mutta karannut, ja kotimaahan palattuaan liittynyt Porin rykmenttiin. "Eihän meidän miehuutemme toki liene tuulensuunnista riippuva", virkkoi eversti, johon aliupseerin sanat kaikesta huolimatta olivat tehneet ikävän vaikutuksen. "Niin, herra eversti, kyllä porilaiset iskevät -- yhtä lujasti, kävi tuuli edestä tai takaapäin", vastasi Antti Matinpoika sovittavasti. Lumentulo ei ollut vielä erikoisen vahvaa, joten joen takaa saattoi selvästi erottaa venäläisten lähenevät rivit. Rits! rits! rits! alkoi siellä samalla räiskyä, aivankuin valtavaa päretukkua olisi hitaasti taitettu kahtia. Ilmassa kuului jokaiselle tuttua surinaa ja vihellystä. Äkkiä kavahti Sukkajalka takajaloilleen ja putosi sitten hervottomasti polvilleen. Essen irtausi nopeasti satulasta ja astui hevosensa pääpuoleen. Silloin kaatui Sukkajalka kylelleen ja ojentautui suoraksi. Se oli saanut musketinkuulan rintaansa. "Sinä siis ensiksi", virkkoi Essen ja taputti kaulalle uskollista ratsuaan, joka sammuvilla silmillään katsoi häneen kuin anteeksipyytäen ja koetti turhaan kohottaa päätään. Kun Essen ojentui suoraksi, seisoi ratsuaan suitsista pidellen hänen rinnallaan de la Barren adjutantti, joka virkkoi: "Minä tuon herra everstille päällikköni käskyn, että vasemman siiven on turhan verenvuodatuksen välttämiseksi peräydyttävä ja pyrittävä Vöyrin tielle." "Onko kenraalimajuri de la Barrelia ylipäällikkyys?" kivahti Essen tuimasti. "Ei, mutta herra eversti tiennee, että vasen siipi kokonaisuudessaan on hänen komennossaan." "Hyvä, mutta tällaisissa asioissa minä tottelen ainoastaan kenraalimajuri Armfeltin käskyjä!" vastasi Essen ja kääntäen selkänsä adjutantille komensi hän: "Pojat, valmiit ampumaan!" V. Vihollisen etummaiset rivit olivat jo ehtineet alas joelle, kun suomalaisten vasemmalta siiveltä alkoi muskettituli räiskyä heitä vastaan. Tuota pikaa kääriytyi porilaisten joukko ruudinsavuun ja taistelun melskeeseen. Essen tempasi itsekin eräältä jalkojensa juureen kaatuneelta sotilaalta musketin ja alkoi ampua vihollista, joka suomalaisten tulesta huolimatta tunkeusi yhä lähemmäs. "De la Barre on ratsuväen kanssa jättänyt taistelutantereen", kuuli Essen selkänsä takana kapteeni Hinnelin huohottavalla äänellä lausuvan. "Se roisto, ranskalais-kerskuri!" vastasi siihen jonkun toisen raivosta käheä ääni. "Ainoastaan kaksi eskadroonaa Turun rakuunoita ei ole totellut hänen käskyään", jatkoi Hinnel. "He hyökkäävät juuri joelle." Vasemmalta kuuluikin ruudinsavun ja lumituiskeen seasta suomalaisten ratsumiesten sitten kolmikymmenvuotisen sodan tavallinen hyökkäyshuuto: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle" sekä tuttua maankamaran tärinää, joka syntyy aina ratsuväen täyttä karkua hyökätessä. Tällä välin oli myöskin oikean siiven ratsuväki, jonka oli määrä suojella jalkaväkeä venäläisen hevosväen hyökkäyksiltä, lähtenyt joko de la Barren käskystä tai muutoin tämän esimerkkiä seuraten ainuttakaan laukausta ampumatta peräytymisretkelle. Siitä tiedon saatuaan ja voimatta sitä enää estää, komensi raivostunut Armfelt sytyttämään tuleen Napuenkylän talot ja hirsivarustukset, suojatakseen siten jalkaväen oikeata kylkeä. Samalla lähetti hän käskyn kaikkien joukkokuntien päälliköille, että pitkin rintamaa oli käytävä pajunettihyökkäykseen joen yli pyrkivää vihollista vastaan. "Hoi! pojat, pajunetit tanaan ja eteenpäin mars!" huusi Essen Armfeltin käskyn saatuaan, paljasti miekkansa ja syöksyi itse ensimäisenä joen äyrästä alas. "Eteenpäin myrskyä ja verivihollista vastaan!" Rajusti hurraten syöksyivät porilaiset vihollisen tulesta huolimatta eteenpäin. Ne pari eskadroonaa Turun rakuunoita, jotka muuatta hetkeä aikaisemmin olivat hyökänneet joelle, olivat tällä välin urhoollisen taistelun jälkeen tulleet kokonaan hajotetuiksi ja vihollinen oli yhä enemmän lähentynyt suomalaisten vallitsemaa rantaa. Niin itsepäisesti kuin venäläiset usein saattoivatkin edetä kuulatuiskussa, niin suomalaisten pajunettihyökkäystä he eivät koskaan kestäneet, sillä siinä oli aina jotakin silmittömästi läpitunkevaa ja raivokkaasti musertavaa, ikäänkuin tuo sukupolvi sukupolvelta periytynyt ja veriin syöpynyt viha tämän maan ainaista viljelyksen tallaajaa vastaan olisi noissa hyökkäyksissä saavuttanut huippukohtansa. Ja vallankin tällä kertaa oli suomalaisten rynnäkössä niin hillittömän murtavaa, että vihollisen rivit heti ensi rysyssä joutuivat epäjärjestykseen ja alkoivat peräytyä, ja ruhtinas Galitzin kertoi myöhemmin, ettei hän ollut kokenut niin raivokasta tappelua sitte Pultavan päivien. Koko kymmentuhatmiehinen venäläisten jalkaväki joutui tuossa tuokiossa epäjärjestykseen ja alkoi villin sekasorron vallassa paeta takaisin joen pohjoispuolisille vainioille ja niityille. Jyrisevin voittohuudoin ajoivat heitä suomalaiset takaa ja valtasivat kymmenen vihollisen kanuunaa, jotka tämä paetessaan oli kuitenkin ehtinyt häthätää naulata. Mutta kesken tätä suomalaisten voitokasta takaa-ajoa saapui Armfeltille sanoma, että vihollisen ratsuväki oli kiertänyt palavan Napuenkylän ja varustausi parasta aikaa hyökkäämään suomalaisten selkään. Ja samalla ilmotettiin toisaalta, että kasakat olivat pohjoispuolisen metsän kautta tehneet suuren kierroksen ja lähenivät nyt suomalaisten vasenta kylkeä. Essen porilaisineen ja Peldan-veljesten johtamat talonpojat, jotka puutteellisista varustuksistaan huolimatta olivat uljaasti ottaneet osaa taisteluun, saivat käskyn kiiruusti kääntyä näitä viimemainittuja vastaan. Itse Armfelt vei muun jalkaväen takaapäin uhkaavaa vihollista vastaan. Raivokas hyökkäys kasakoita vastaan päättyi siihen, että nämä villisti kirkuen ja ohjakset löysinä pakenivat kirkonkylää kohti oleville kummuille, jossa he alkoivat ryöstää sinne jätettyjä talonpoikain rekiä sekä keihästellä yksinäisiä pakoretkelle harhautuneita suomalaisia. Kun Essen komensi joukkonsa pysähtymään, saattaakseen sen uudelleen täyteen järjestykseen, tunsi hän äkkiä jaloissaan omituista herpoutumista. Vasta nyt huomasi hän, että molemmat saapasvarret olivat repelöityneet ja verissä. Hän oli siis juuri päättyneessä temmellyksessä saanut karpiininkuulan kumpaankin jalkaansa. Hän istuutui kaatuneen kasakkahevosen kyljelle, veti saappaat jalastaan ja reväisten kaulahuivinsa kaistaleiksi antoi lähimmän miehen sitoa haavat. Tuskin oli sitominen suoritettu ja saappaat suurella vaivalla saatu takaisin jalkaan, kun lumituiskun seasta alkoi paukkua kiivas muskettituli ja kuulat vinkua heidän ympärillään. Vihollisen jalkaväki oli nimittäin tällä välin saanut hyvän tilaisuuden järjestyä sekä läheni uudelleen suomalaisia. Armfelt oli juuri lyönyt ratsuväen hyökkäyksen takaisin, saaden siis samalla palata joen yli jalkaväkeä vastaan. Kuin yltyvä tulvavesi saarsi ylivoimainen vihollinen suomalaisten harventuneet joukot. Venäläisten kuulat, lumituisku ja kitkerä savu palavista Napuen ja Laurolan taloista löivät vasten suomalaisia, jotka paikaltaan väistymättä epätoivon vimmalla taistelivat lähes joka puolelta päälletunkevaa vihollista vastaan. Essen komensi ampumaan, mutta ainoastaan harvat piilukot antoivat tulta ja hänen lähellään seisovat upseerit ilmottivat, että miehiltä puuttuu patruunia. "No siispä pajunetit tanaan ja eteenpäin mars!" huusi hän ja yritti kohoamaan seisoalleen. Mutta kun haavottuneet jalat eivät totelleet hänen tahtoaan, komensi hän kaksi miestä taluttamaan itseään kainaloista ja niin mentiin eteenpäin verisessä lumessa, yli kaatuneiden ja haavottuneiden, kuulien joka puolella soittaessa kaameata säveltään. "Eteenpäin, Jumala kanssamme!" hoputti Essen käheällä äänellä, ja kun toinen hänen taluttajistaan viholliskuulan satuttamana kaatui nurinniskoin, käski hän toisen tarttua pajunettiinsa ja hyökätä eteenpäin, koettaen yksinään miekkaansa nojaten pysytellä pystyssä. Mutta jalkoja särki armottomasti, niin että hänen oli pakko laskeutua lumeen polvilleen. Miekan pisti hän eteensä kinokseen ja ryhtyi ampumaan pistooleillaan. VI. Yhä lähemmäs tunki vihollinen ja Essenin ympärillä kävi vimmattu taistelu. Iskettiin miekoilla, musketinperillä ja nyrkeillä. Haavojensa painosta maahan sortuneet koettivat vielä kangistuvin kourin tarttua vihollisensa jalkoihin ja vetää häntä alas. Essen sai kuulan vasempaan käsivarteensa sekä pistimenhaavan kaulaansa ja olkaansa, mutta oikealla kädellään kykeni hän vielä polvillaan ollen heiluttamaan miekkaa. "Porilaiset! porilaiset!" hoki hän voipuvalla äänellä ja yhä harventuvat porilaiset taistelivat hänen ympärillään yliluonnollisella vimmalla, niin että vihollisen täytyi särkynein rivein väistyä heidän edestään. Mutta hetken kuluttua ilmestyi heitä lumiryöpyn mukana entistä sankempi joukko. "Kuin suuri heinäsirkkain paljous itäiseltä maalta lankeavat he meidän ylitsemme", lausui Essen itsekseen, muistamatta ollenkaan, missä ja milloin tuo lause oli hänen mieleensä jäänyt. Tuossa tuokiossa oli uusi, äskeistä vimmatumpi käsirysy käynnissä hänen ympärillään. Mutta vielä tälläkin kertaa löivät porilaiset vihollisen takaisin. Essen oli jo yltäpäätä veressä eikä hän tiennyt enää haavojensa lukumäärää. Työläästi pysyi hän enää polvillaankaan ja hänen päätään pyörrytti, niin että hän hetkittäin ei tajunnut ollenkaan, missä hän oli. Sellaisessa unheen tilassa kohosi hänen sisäisen näkönsä eteen sama kysymys, johon hän yöllä vastausta saamatta oli tuijottanut: Onko tämä kansa kokonaan tuomittu häviöön? Havahtuessaan kuuli hän vierellään puuskuttavaa hengitystä ja verestävät silmänsä sille suunnalle kääntäessään tunsi hän aliupseeri Antti Matinpojan. Hän viittilöi tätä lähemmäs ja Antti Matinpoika kumartui silloin aivan hänen eteensä, kuullakseen paremmin, mitä everstillä oli sanottavana. Mutta jälleen unheeseen vaipuen tuijotti Essen häntä pitkän tuokion silmiin ja virkkoi sitten voipuneella äänellä: "Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?" Hämmästyneenä ja neuvotonna tuijotti aliupseeri vastaan, osaamatta lausua sanaakaan tuohon odottamattomaan kysymykseen. Vaistomaisesti haparoi hän sen sijaan lunta kouraansa ja siveli sillä päällikkönsä otsaa. Eversti havahtui nyt täyteen tietoisuuteen ja kysyi: "Missä rykmentin upseerit ovat?" "Kaikki kaatuneet, herra eversti!" vastasi Antti Matinpoika, "eikä sotamiehiäkään koko rykmentistä ole jälellä muuta kuin nämä tässä ympärillämme, kolmisenkymmentä miestä. Muut ovat tuolla ja tuolla ja...", sanoi hän ruumisröykkiöihin viitaten. "Monta hetkeä en enää kestä", lausui Essen, "komenna sinä sitten rykmenttiä ja muista..." Mitä hän aikoi lisäksi sanoa, sitä ei Antti Matinpoika saanut koskaan tietää, sillä everstin pää valahti rinnalle, miekka herposi hänen kädestään ja hän kaatui suulleen lumeen. Hänen ruumiissaan olevien kolmenkymmenenyhden haavan lisäksi oli hän uudelleen lähenevän vihollisen kuulista saanut yhden suoraan sydämeensä. Antti Matinpoika käänsi hänet selälleen ja koetti auttaa istualleen, mutta huomasi hänet jo kuolleeksi. Samassa saarsi heidät vihollinen joka taholta. Antti Matinpoika tarttui veriseen miekkaansa ja huusi: "Vielä kerran, porilaiset, eteenpäin! Raivatkaamme tie itsellemme ja kostakaamme päällikkömme kuolema! Armoa emme ano emmekä anna!" Hirveällä voimalla iski tuo pieni joukko ympärilleen ja avasi vihollismetsän läpi itselleen verisen vanan. Kuin yltyvään tulvaveteen hukkuvina taisteli samanlaisia rykmentin jäännöksiä ympäri taistelukentän. Vähäisen joukko-osaston etunenässä taisteli miekka kädessä itse Armfeltkin ja pelastausi lopuksi Laihian puoleisiin metsiin. Aliupseeri Antti Matinpojan komennossa oli kokonaista kolmen rykmentin tähteet, hänen päästessään viimeinkin ulos vihollismerestä. Ja lumipyryssä tiettömiä metsiä harhaillessaan kuulivat nuo eri suunnille eksyneet Suomen armeijan tähteet, kuinka vihollinen Napuella ampui voittolaukauksia. * * * * * Niin päättyi onneton Napuen päivä. Viivyttyään joitakin päiviä Isossakyrössä ja ryöstettyään mitä ryöstettävää löytyi sekä pitäjästä että taistelutantereen kaatuneilta, poistui vihollinen Vaasaan. Kolkkona ja autiona levisi luminen Napuen lakeus hiiltyneine talonraunioineen ja kinoksiin kangistuneine, alastomiksi ryöstettyine ruumiineen. Ja kun poistuvien vihollisten äänet olivat vaienneet, lähenivät lakeuden äärillä vaanineet petolinnut raskain siivenlyönnein, kaartelivat himokkaina ilmassa ja laskeusivat ympäri kentän, alottaakseen yltäkylläisen aterian. Vasta lähes kuukausi taistelun jälkeen ilmestyi seudulle pieni suomalainen tiedustelujoukko. Sen päällikkö, kapteeni Colling-le-Clair, kirjotti 16 p:nä maaliskuuta Isonkyrön nimismiehen talossa Armfeltille raportin, jossa hän muun muassa kertoo: "Niinä kahtena päivänä, jotka me olemme täällä viipyneet, olemme olleet taistelutantereella tarkastamassa meikäläisiä kaatuneita. Niiden joukosta löysimme vasemmalla siivellä Herra Eversti von Essenin ruumiin, joka alastomana ja pahoin runneltuna makasi rykmenttinsä kaatuneiden keskellä. Minä otin ruumiin ja ostin sille kirstun sekä aion huomenna, jos Jumala suo, toimittaa sen Uuteen Kaarlepyyhyn, haudattavaksi sikäläiseen kirkkoon. Olisimme kernaasti korjanneet useampiakin kaatuneiden upseeriemme ruumiita, mutta me emme voineet heitä enää tuntea, sillä ruumiit ovat sangen pahoin runnellut, sinettyneet ja alastomiksi ryöstetyt, minkä lisäksi linnut ovat jo ehtineet raiskata niiltä silmät." Häviön jälkeen. Naarajoen vanha Markus, kuuluisa tietäjä, oli aamusta aikain istunut hievahtamatta uunin edessä nojaten käsiään polviin ja sokeat silmänsä tuuheiden kulmakarvain kätkössä. Muori ja miniä näkivät, että hänen henkensä oli vaelluksella, he liikkuivat sentähden hiljaa askareillaan eivätkä häirinneet häntä kysymyksillään. Puolenpäivän tienoissa, kun ulkona puhkesi lumimyrsky, kävi vaari yhtäkkiä levottomaksi. Hänen kasvojensa rypyt alkoivat elää ja sammuneet silmät vilahtivat tuon tuostakin näkyviin siipimäisten kulmakarvojen alta. Muori ja miniä tarkkasivat häntä huolestuneina ja odottivat, mitä sanomia vaari heille kohta ilmaisisi. Sillä vaari sai aina tiedon tulipaloista ja muista onnettomuuksista samana hetkenä kuin ne sattuivat etäisissäkin kylissä. Ja samoin tiesi hän aina edeltäpäin tarkoin määritellä ne avunetsijät, joita saapui tänne hänen yksinäiseen uutistaloonsa Isonkyrön ja Laihian välisellä sydänmaalla. Mutta hetkien hitaasti kuluessa kävi vaari yhä levottomammaksi. Hän nosti oikeata kättään kuin jotakin torjuakseen ja piti sitä naisten mielestä tuskallisen kauan kohotettuna, samallakun hänen kasvonsa vääntyivät kuin sisällisestä kivusta. Lopulta ei muori enää voinut pidättyä kuiskaamasta: "Mitä sinä näet, Markus? Onko vihollinen tänne tulossa?" Mutta vaari ei kuullut hänen kysymystään, sillä koko hänen huomiokykynsä näytti olevan suunnattuna johonkin kauempana tapahtuvaan. Rypyt hänen kasvoissaan elivät ja hän hengitti vaikeasti. Lopuksi laski hän kohotetun kätensä raskaasti polvelle ja voihkasi ääneensä, samalla kun hänen päänsä painui alas. "Mitä se oli? Mitä sinä näit, Markus?" kysyi muori jälleen itkevällä äänellä, saamatta nytkään mitään vastausta. "Minä kuulin ammuntaa Napuelta ja näin siellä verisesti taisteltavan", lausui vaari pitkän ja painostavan äänettömyyden jälkeen. "No?" kuiskasivat muori ja miniä pelon ja jännityksen vallassa. "Ryssä on voittanut", vastasi vaari kumeasti. "Herra Jumala!" huudahti muori. Sitten taas vallitsi painostava äänettömyys, kunnes vaari sen katkasi lausumalla: "Me saamme vieraita illaksi, pakolaisia. Laittakaa kaikki kuntoon, niin että he saavat ruokaa ja muuta hoitoa." Hän vaipui jälleen omiin maailmoihinsa, mutta muori ja miniä alkoivat liikkua tavallisissa askareissaan. Edellinen ryhtyi leipomaan ja laittamaan uuniin naurishaudikkaita, jälkimmäisen puuhatessa saunaa lämpiämään. "Haavansiteitä myöskin tarvitaan", virkahti vaari illan suussa ja napisematta ryhtyi muori leikkaamaan kaistaleiksi pellavalakanaa. Ulkona pauhasi myrsky ja kasvatti kinoksia seinustoille, mutta sisällä Naarajoen tuvassa oli lämmintä ja kodikasta. Siellä oli kaikki laitettuna kuin ainakin vierasten vastaanottamiseksi. Uunissa paloi pystyvalkea, lattialla oli paksu kerros olkia ja vasta paistetut leivät levittivät raikasta tuoksua. Vaari nosti jälleen päätään ja herkistyi kuuntelemaan. Hetken kuluttua kuulivat muori ja miniäkin ulkoa lumen narinaa ja laahustavia askelia. Kohta sen jälkeen tempaistiin ovi auki ja toisiaan tyrkkien sulloutui sisään toistakymmentä nääntymyksestä hoippuvaa, lumista miestä. He valahtivat oljille uunin ympärille ja ojentelivat paleltuneita käsiään tulta kohti. Ne olivat aliupseeri Antti Matinpoika ja hänen viimeiset miehensä, jotka Napuella vihollisen keskeltä pelastuttuaan olivat osuneet tänne. * * * * * Antti Matinpoika ei pohjaltaan missään suhteessa eronnut tavallisesta aliupseerista. Hänen harrastustensa ainoana päämääränä oli ollut oman ruotunsa mahdollisimman mallikelpoinen harjottaminen. Komentaa: musketti olalle! tai: käännös oikeaan! tai: eteenpäin mars! oli hänelle ollut tärkeintä elämässä sekä samoin astua ruotunsa etupäässä suorana ja jäykkänä niin leiriharjotuksissa kuin taistelussakin. Isänmaa oli hänelle ollut sama kuin oma ruotunsa tai korkeintaan oma rykmenttinsä. Mitä sen ulkopuolella oli, siihen nähden hän saattoi suhtautua jokseenkin yksikaikkisesti. Vasta Pultavan tappelun jälkeen vankeuteen jouduttuaan hänelle oli käsite isänmaa selvinnyt laajemmassa ja syvemmässä mielessä kuten kaikille hänen onnettomuustovereilleenkin. Kun hän oli kaukana vihollismaan sydämessä saanut elää kituuttaa vierasten ihmisten ja outojen olojen keskellä, oli kotimaa omine oloineen ja ihmisineen kohonnut ihanana kangastuksena hänen mieleensä. Sen siintävät järvet ja loivat kunnaat, joiden rinteillä elokuhilaat syyskuun auringossa puunsivat, savuavat riihet, kaivonvintit ja jyrkkäkattoiset kirkot pihlajain siimeksessä, sen harvasanaiset ja vakavat mutta lämminkouraiset ihmiset olivat tällöin näyttäytyneet hänelle uudessa valaistuksessa. Silloin hänessä oli syttynyt väkevä ikävä kotimaahan. Hän oli karannut vankeudestaan ja sanomattomien vaikeuksien läpi vaeltanut takaisin synnyinmaahansa. Mutta sekin oli jo suurelta osalta ehtinyt joutua vihollisten valtaan ja miltei kaikkialla kohtasi häntä hävityksen autius. Hän oli uudelleen astunut sotariviin taistellakseen, ei nyt enää itse taistelun vuoksi ja viran puolesta, vaan kärsivän kotimaan puolesta. Kun sitten Napuella Porin rykmentin tähteet sekä vielä parin muun rykmentin jäännökset joutuivat hänen johdettavikseen, tunsi hän yhtäkkiä kuin kasvaneensa ja laajentuneensa. Kuin paimenetta jääneet lampaat ryhmittyivät nuo vihollismerestä pelastuneet miehet hänen ympärilleen ja johtaja-aseman velvotuksesta marssi hän heidän edellään, vaikka hänellä ei ollutkaan selvillä, minne oli kulettava ja vaikka hän haavojensa painosta oli joka hetki sortua maahan. Umpimähkään samosi hän eteenpäin halki metsien ja soiden, myrskyn vinkuessa korvissa ja lumituiskeen soentaessa silmiä. Melkein kaikilla heistä oli haavoja ja yksi toisensa jälkeen sortui miehistä hankeen. Mutta pysähtymättä ja keltään neuvoa kysymättä samosi Antti Matinpoika eteenpäin. Taistelutantereen jätettyään oli hänen mielessään alkanut elää päällikkönsä kysymys: "Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?" Ylenmääräisen nääntymyksensä painamana olisi hän niin mielellään heittäytynyt pitkälleen ja hautautunut pehmeään lumeen, mutta tuo tulikirjaiminen kysymys pidätti häntä siitä. Hänestä tuntui, että jos hän heittäytyy hankeen, silloin on tuo kysymyskin ratkaistu: Suomen kansa on häviöön tuomittu! Pimeydestä, myrskystä ja uupumuksesta huolimatta tarpoi hän pysähtymättä eteenpäin, sillä hän tunsi hartioitaan painavan koko Suomen kansan kohtalon. Kuinka kauan ja mihin suuntaan he olivat kulkeneet, siitä kenelläkään heistä ei ollut aavistusta. Antti Matinpojan katse oli koko ajan ollut suoraan eteenpäin terotettuna ja vihdoin näki hän pimeyden keskeltä tulen vilkkuvan. "Tuli!" huudahti hän ja "tuli! tuli!" toistivat hänen miehensä ponnistaen viimeiset voimansa sitä saavuttaakseen. * * * * * Antti Matinpojasta ja hänen miehistään tapahtui kaikki kuin sadussa. Kun he luulivat olevansa jo tuomitut menehtymään lumikinoksissa, löysivät he lämpimän tuvan, jossa oli juuri kuin heitä varten levitetty olkia lattialle ja jossa heitä odotti lämminleipä, naurishaudikkaat ja kylpy. Ja kun tulen loimossa lumi ja jää oli sulanut heidän vaatteistaan ja haavoja alkoi kirvellä, nosti vaari esiin tukun valmiiksi leikeltyjä haavansiteitä ja kopeloitsi nurkkakaapistaan kaikenlaisia lievittäviä voiteita ja salvoja. Kun he olivat syöneet, kylpeneet ja haavansa hoitaneet, heittäytyivät miehet oljille toinen toisensa viereen ja vaipuivat kohta kuoleman kaltaiseen uneen. Mutta Antti Matinpoika valvoi vielä, istuen uunin vieressä, mihin vaari tuon tuostakin lisäsi puita. Ulkona vinkui vielä myrsky ja miehet valittelivat unissaan, mutta Antti Matinpoika tunsi mielessään harvinaista tyytyväisyyttä ja onnea. Hänestä oli kuin olisi hän omalla pelastumisellaan samalla pelastanut koko Suomen kansan häviöstä. Hän ei ollut montakaan sanaa vaihettanut vaarin kanssa, joka yhä edelleen istui rahilla uunin pielessä, kyynärpäät polviin nojaten ja kasvoillaan järkkymätön rauha. Antti Matinpoika tunsi hänen läheisyydessään olonsa lapsenomaisen turvalliseksi. Vaari esiintyi hänelle aivan erikoisessa valossa kuten kaikki muukin tänä merkillisenä päivänä. Hän näki hänessä kansansa menneiden sukupolvien edustajan, samoinkuin hän äsken lumipyryssä eteenpäin hoippuessaan oli tuntenut itsessään kantavansa koko nykyisen sukupolven kohtaloa. "Kaikki on siis täksi kertaa menetetty?" katkaisi vaari vihdoin äänettömyyden. Hän sanoo: _täksi kertaa_, ajatteli Antti Matinpoika ja vastasi: "Kaikki! En tiedä edes, onko koko armeijastamme muita jälellä kuin me, lukuunottamatta ratsuväkeä, jonka Barre vei heti taistelun alussa pois." "Hm, minä näin sen kaiken päivällä", lausui vaari eikä Antti Matinpoika ollenkaan kummastellut hänen sanojaan. "Silloin minä tunsin sydämessäni suurta tuskaa, mutta ennen teidän tuloanne minä kerkesin siitä jo päästä." Antti Matinpoika kertoi nyt taistelun päätöksestä sekä mitä hänen päällikkönsä vähä ennen kuolemaansa oli häneltä kysynyt. "Mitä te siinä suhteessa uskotte?" kysyi hän lopuksi vaarilta. "Olemmeko me häviöön tuomittu kansa?" "Emme ole", vastasi vaari empimättä ja niin tyynellä luottamuksella, että yksin hänen äänensä sävy ja kasvojensa ilme riitti Antti Matinpojalle vakuuttamaan hänen sanojensa pätevyyden. "Emme suinkaan! Sillä jos meidät olisi häviöön määrätty, niin kyllä meillä sodan ja hävityksen sijasta olisi hyvät päivät ja kaikkinainen myötäkäyminen. Niitä me emme ole tottuneet kestämään, ne meistä piankin lopun tekisivät. Mutta sota ja nälkä ovat meidän vanhoja tuttujamme eivätkä ne kykene meitä maanpinnalta lakaisemaan. Ne ovat vain kasvatuskeinoja Herran kädessä nämä tällaiset ajat, sillä hän on aikonut tehdä jotakin kansastamme. Jota Herra rakastaa, sitä hän rankaisee." "Mutta tämä rankaiseminen tuntuu ihmissilmällä nähden ylen kovalta", virkkoi Antti Matinpoika, "niin ettei ole ihme, jos moni epätoivossaan kyselee, kuten eversti-vainaja tänään, kykenemmekö me lainkaan näitä koettelemuksia kestämään. Ensin kamalat nälkävuodet ja sitten sota, jolle ei loppua tunnu tulevankaan." "Kovalle se tuntuu ja kovaa se onkin, mutta kyllä vitsan käyttäjä tietää, mitä me kestämme ja milloin hänen on vitsa pantava pois. Saammepas nähdä, jos meillä elonpäiviä riittää, että... mutta otahan raamattu tuolta nurkkakaapista, siellä on paremmin sanottuna se, mitä minun mielessäni juuri pyörii." Kun Antti Matinpoka oli täyttänyt käskyn, kehotti vaari: "Haehan sieltä Hesekielin kuudesneljättä luku ja lue kolmannestaneljättä värssystä. Siellä on ne sanat, jotka minun äsken piti sanoa." Antti Matinpoika etsi neuvotun kohdan ja luki: "Näin sanoo Herra, Herra: sinä päivänä, kuin minä olen teitä puhdistava kaikista teidän rikoksistanne, niin minä taas tahdon panna asujat kaupunkeihin, ja autiat pitää taas rakettaman. Ja hävitetty maa pitää kynnettämän, että se oli turmeltu, kaikkien ohitsekäyväisten silmäin edessä. Ja heidän pitää sanoman: tämä maa oli turmeltu, ja se on nyt niinkuin Edenin ilotarha; ja nämät kaupungit olivat kukistetut, jaotetut ja autiat, ja ovat nyt vahvat ja niissä asutaan." "Niin, niin... niin se on oleva", hymisi vaari. "Kansamme laita on niin kuin teidän tänään, jotka vaivan ja kuoleman hädän jälkeen löysitte täällä lämpimän pirtin, ruokaa ja siteitä haavoillenne." "Niin", virkahti Antti Matinpoika, joka ajatteli juuri samaa asiaa. "Mutta kesken ei saa uupua." "Ei, uupua ei saa... ja jos toiset uupuvatkin, niin toiset kyllä jatkavat taivalta siksi kuin helpotuksen hetki koittaa. Ja nämä ne taas panevat elämän uudestaan alkuun." "Ja he ovat juuri ne, jotka ovat pahan ajan yli säilyttäneet kansansa ytimen", lausui Antti Matinpoika, mielessään riemukas tunto kuin olisi hän tehnyt jonkun onnellisen löydön. "Niin juuri!" vahvisti vaari. Hiilos uunissa oli jo tummunut ja kumpikin asettui levolle. Mutta sivu puoliyön makasi Antti Matinpoika vielä valveella ja kuunteli, kuinka heikkenevä myrsky vihelteli uuninpiipussa. Vaikka hänen jäseniään pakottikin ja haavoja kirveli, tunsi hän mielialansa sitä ehyemmäksi ja terveemmäksi. Seuraavana päivänä oli myrsky kokonaan lakannut ja aurinko punasi lumisia metsiä. Niin tarpeeseen kuin päivän tai parin lepo olisi ollutkin Antti Matinpojalle ja hänen miehilleen, hankkiusi hän kuitenkin heti aamiaisen jälkeen taipaleelle. "Ei saa uupua eikä paikalleen jäädä", hymähti hän vaarin kieltelyille "Armeijamme on pirstaleina, mutta se on jälleen saatava kokoon. Meidän täytyy rientää toisia etsimään." Kun hän hyvästiksi puristi vaarin kättä, lausui tämä: "Teillä on vielä monta kovaa edessänne, sillä eilinen ei ollut vielä viimeinen, mutta sittenkin... minä tahdon taas panna asujat kaupunkeihin ja autiat pitää jälleen rakettaman, sanoo Herra." Hetken kuluttua kahloi tuo pieni joukko syvässä lumessa matkalla Laihian kirkonkylää kohti. Yksin jäätyään virkahti vaari muorille ja miniälle: "Paljon meiltä tänä aikana kysytään, mutta paljoa me olemme luodut kestämäänkin." Revontulten alla. Tasainen lakeus ulottui joka suunnalle silmän kantamattomiin. Lännessä se yhtyi meren aavaan, joka nyt tammikuisen taivaan alla pohotti yhtä valkoisena kuin metsätön mannerkin. Millään suunnalla ei näkynyt ihmisasuntoja, sillä vihollinen oli hävittänyt kaikki talot Limingan lakealta. Ilta alkoi hämärtää ja pohjoisella taivaan ranteella syttyivät revontulet liekehtimään. Nuo pitkät valokielekkeet hulmahtelivat idästä länteen ja kurkottuivat yhä korkeammalle keskitaivasta kohti. Niiden kaameassa valaistuksessa sai lumiaavikko viheriälle vivahtavan hohteen. Kumarana ja huurtuneena ponnisteli lakeuden halki yksinäinen suksimies. Hän piti suuntaansa itäpohjoista kohti, sillä siellä toivoi hän pikimmin pääsevänsä metsien helmaan ja erilleen vainoojistaan. Neljännesvirstan päässä hänen takanaan ratsasti nimittäin satamiehinen kasakkalauma, joka aamusta alkain oli syvässä lumessa seuraillut tuota yksinäistä hiihtäjää. Aina kun välimatka hetkeksi lyheni hiihtäjän ja kasakkain välillä, kajahti jälkimmäisten parvesta joukko laukauksia. Hyristen ja vinkuen sinkoilivat kuulat hiihtäjän ympärillä ja hänen puvullaan näkyvät jäätyneet verijuovat osottivat, että hän oli saanut jo useita haavoja. Hän tunsi voimainsa nopeasti heikkenevän, hänen päätään huimasi ja jäsenet pyrkivät nääntymyksestä notkahtelemaan. Hänellä oli jälellä yksi ainoa luja ajatus, jonka nojalla hän pysyi pystyssä ja liikkui eteenpäin: olla elävänä antautumatta vihollisten valtaan. Hän toisti sitä lakkaamatta itselleen, painaltaen turtuneena ja koneellisesti eteenpäin. Taakseen vilkaisematta hän oli ponnistanut halki tiettömän lumiaavikon ja ainoastaan takanaan kaikuvasta raa'asta ärjynnästä ja silloin tällöin pamahtavista laukauksista tiesi hän, että vihollinen oli vielä kintereillä. Mutta kun revontulten loimut olivat taivaankannella saavuttaneet korkeimman kohtansa, lakkasivat kasakkain äänet ja laukaukset kuulumasta. Hän ponnistausi vielä kappaleen matkaa eteenpäin, pysähtyi sitte ja katsahti taakseen. Kasakkajoukkoa ei ollut enää näkyvissä, ne olivat jättäneet takaa-ajon toivottomana sikseen ja palanneet äskeisiä jälkiään myöten takaisin. Mutta hiihtäjä ei kyennyt enää liikkumaan eteenpäin eikä hän sitä tahtonutkaan, sillä hän tunsi kuoleman nopeasti lähenevän. Hänen polvensa hervahtivat ja raskaasti vaipui hän hangelle pitkälleen. Korvissa humisi ja himmenevässä silmäkalvossa pitivät revontulten loimut villiä leikkiään. Nopeina ja häälyvinä kuvina siirtyi kulunut elämä hänen sisäisen näkönsä ohi. Kuuluisana ja hurjana sissinä, kansalaistensa turvana ja vihollisten kauhuna oli hän viime vuodet kierrellyt Keski-Pohjanmaata. Sodan alkaessa oli hän nuorena isäntänä asunut kotitaloaan, Revolahden Nissilää, eläen vasta naidun kauniin nuorikkonsa kanssa onnellisena ja muusta maailmasta piittaamatta. Sillä välin sodan hävitykset lähenivät yhä uhkaavampina heidänkin kotiseutuaan ja pakolaisia virtasi yhtä mittaa pohjoista kohti. Mutta Nissilän haltiaväki pysyi kotonaan ja nautti nuoresta onnestaan. Kotikonnuiltaan häätyneistä katkerista miehistä syntyi partiojoukkoja, jotka kävivät sotaa omiin nimiinsä ja tuhosivat vihollisia missä suinkin voivat. Ne houkuttelivat joukkoonsa voimistaan kuulua Nissiläistäkin, mutta hän ei hennonnut jättää kotiaan ja nuorta vaimoaan. Hän ei tuntenut mitään sisäistä tarvetta lähteä sotateille, sillä isänmaa -- sehän oli hänen kotinsa ja se oli saanut olla rauhassa. Niinhän oli useimpain muidenkin sissien laita. Kodin rauhassa asuen he olivat pysyneet kokonaan passiivisina sotaan nähden ja vasta sitten, kun vihollinen oli astunut heidän kotipiiriinsä, kun heidän persoonallinen rauhansa oli tullut häirityksi, olivat he hurjistuneet ja heittäytyneet sodan pyörteisiin. Ja niin kävi Nissilänkin isännän. Hänen kotoinen itsekkyytensä tuli ankarasti kostetuksi. Eräänä syyspäivänä löysi pienempi vihollisjoukko tiensä Nissiläänkin. He sitoivat isännän, teurastivat karjan, ryöstivät ja mellastivat talossa. Nuoren emännän kauneus ei jäänyt heiltä huomaamatta ja he alkoivat häntä julkeasti hyväillä. Miehissä raahasivat he hänet saunaan pihan perälle ja ryhtyivät väkivaltaan. Isäntä kuuli hänen surkeat avunhuutonsa tupaan, minne hänet oli sidottuna jätetty. Tuskan vimmalla hän silloin riuhtasi kahleensa poikki ja törmäsi ulos pelottavana kostajana. Pihan laidalta kahmasi hän hirren ja nosti sen pönkäksi saunan ovelle. Sitten hän sen enempää harkitsematta sytytti saunan palamaan. Sydän turtuneena ja mieli sekavana hän seisoi siinä syysillan hämärtyessä ja tuijotti humiseviin liekkeihin, joiden keskeltä kuului vihollisten rääkynää sekä hänen oman vaimonsa vihlovat hätähuudot. Mutta ne sammuivat liekkien huminaan ja hiiltynyt rakennus romahti hetken kuluttua alas. Silloin vavahti isäntä, kääntyi ja jätti ainaiseksi kotinsa. Hänen elämänsä oli siitä päivin pyhitetty yksinomaan sodalle. Hänen vaimonsa viimeiset avunhuudot kaikuivat senjälkeen lakkaamatta hänen korvissaan ja ajoivat häntä hänen verisellä polullaan yhä eteenpäin. Nähdessään vilahdukseltakaan venäläisiä, kuullessaan heidän suhahtelevaa kieltään tai tuntiessaan sieramissaan heidän omituisen hajunsa, joutui hän aina silmittömän raivon valtaan ja karkasi miesluvusta piittaamatta murhanenkelinä heidän keskelleen. Hän keräsi ympärilleen kaikista hurjimmat ja pelottomimmat sissit, joita ajoivat eteenpäin samanlaiset kostonhenget kuin häntä itseäänkin. Kuin verenhimoinen ilves väijyi hän heidän kanssaan vihollista, ilmestyen aina sinne, missä häntä vähimmin odotettiin. Raivoisana ja ruhjovana riehui hän taisteluissa kuin muinaisten viikinkien berserkit, raivotappelijat, ja kuten näistäkin, uskottiin hänestäkin vihollisten kesken, etteivät häneen pysty tuli eikä rauta. Kuin myrkyllisiä itikoita surmasi hän vihollisia, antamatta koskaan armoa tai vihansa koskaan heltiämättä. Niin oli hän vuosia liikkunut ympäri vihollisten kauhuna kuin iäti nälkäinen susi. Hänen päästään oli luvattu suun palkinto ja kaikkialla vainuilivat häntä vahvat kasakkajoukot. Tänään hänet sitten oli kohtalonsa vihdoinkin saavuttanut. Kaikki toverit hänen ympäriltään olivat kaatuneet epätasaisessa taistelussa ja itse hän haavottuneena oli joutunut hiihtämään loputtoman lakeuden halki, kintereillään kostonhimoa puuskuttava kasakkajoukko. Mutta elävänä hän ei ollut antautunut veriviholliselleen. Kasakat olivat kääntyneet takaisin ja silloin saattoi hän turvallisena heittäytyä kinokselle kuolemaan. Hetkisen oli hän vielä kuulevinaan korvissaan vaimonsa hätähuudot, mutta sitten sekaantui kaikki ja hän ojentui kuolleena hangelle suksiensa ja aseidensa viereen. Revontulten roihut heiastelivat hänen lasittuneissa silmissään ja autiona ja viluisena levisi joka suunnalle vihreähohtoinen lumiaavikko. Poloinen papintytär. Kesäkuun 16 päivänä 1714 ei Raahen raatihuoneella ollut mikään tavallinen raastuvanoikeuden tai maistraatin istunto, sillä pöydän takana istui tällä kertaa kenraalimajuri Armfelt, joka Napuella hajotetun ja jälleen kokoontuneen Suomen armeijan jäännösten kanssa oli maaliskuusta saakka majaillut kaupungissa. Itse pormestari, herra Gabriel Corte, istui nyt salin sivuseinällä, johon myöskin ikäänkuin lautakunnaksi oli asettunut Raahen kirkkoherra, Martinus Peitzius, sekä muutamia upseereita. Pöydän edessä seisoi kuulusteltavana eräs sotaväen hevosseppä, keski-ikäinen, iloisen näköinen mies. Hevosseppä jatkoi kertomustaan: "Kun minä sitten kolmatta päivää olin ryssän vankina, tuli vartiakseni nuori ja parraton rakuuna. Katsopas nyt, Jyrki, eteesi, tuon poikanulikan hyppysistä sinä helposti pääset livistämään, sanoin minä itselleni, ja aloin siinä mielessä hangata ystävyyttä miehen kanssa, sillä hän näytti tavallista hyvänsävyisemmältä. Mutta kyllä maar minä ällistyin, kun hän yhtäkkiä kysyi selvällä suomenkielellä, että mistä minä olen kotoisin. Kun minä olin siinä aikani ihmetellyt ja jahkaillut, niin kertoi hän olevansa oikea suomalainen ja väkisin joutuneensa ryssän soltuksi. No se on selvää, että minä nyt aloin häntä hartaasti houkutella päästämään minut pakoon. Mutta hänpä ei sanonut mitenkään uskaltavansa sitä tehdä, sillä silloin hänet hirtettäisiin tai ainakin armottomasti ruoskittaisiin. Lopulta hän kuitenkin suostui avaamaan minun siteeni, kun minä lupasin olla samassa asennossa kuin sidottunakin ja vasta toisen vartian aikana yrittää karkaamista. Minä koetin kyllä houkutella häntäkin karkaamaan yhdessä minun kanssani, mutta hän ei uskaltanut sitäkään yrittää. Muuten tuntui hän minusta olevan noin niinkuin hieman sekaisin täältä (seppä koputti etusormella otsaansa), ainakin toisin vuoroin. No niin, kun toinen vartia oli tullut hänen tilalleen, ja se oli väärentämätön ryssä, nujersin minä hänet hengiltä, otin jalat alleni ja pääsin kunnialla koko pelistä, vaikka puolen tiiman ajan vinkuikin kuulat korvieni ympärillä." "Ja missä sinä sitten sen jälkeen jouduit hänen kanssaan tekemisiin?" kysyi Armfelt, kun seppä hetkeksi vaikeni. "Se tapahtui Pieksämäellä. Minä olin Pohjanmaata kohti harhaillessani ja vihollisia piileskellessäni yhtynyt puoleenkymmeneen sissiin ja näiden kanssa makailin minä muutaman keväisen päivän Mikkelistä Pieksämäelle vievän maantien varressa, vaaniskellen jotakin napattavaa. Ja eipäs ollakaan, niin jo iltapäivällä lähenee kolme venäläistä rakuunaa. No, me käymme kimppuun ja yksi heistä oli tuo entinen suomalainen vartiani. Oli tosiaan onni hänelle, että minä hänet ajoissa tunsin, sillä muuten hänen olisi käynyt niinkuin toveriensakin. Hän seurasi meitä mielellään ja Viitasaarella vein minä hänet nimismiehen luo ja kysyin, mitä minun pitäisi hänelle tehdä. Nimismies kuulusteli häntä hiukan ja kehotti sitten minua kuljettamaan hänet tänne pääkortteeriin." "Hän on siis täällä nyt?" "On, hän on tallessa tuolla kaupungin korttikaarissa ja..." Seppä näytti haluavan sanoa vielä jotakin mutta keskeytti empien, minkä johdosta Armfelt kysyi, mitä hänellä vielä olisi kerrottavana. Ääntään alentaen virkkoi silloin seppä: "Ja minä olen ruvennut epäilemään, että hän onkin naisihminen." "Kuinka niin?" hymähti Armfelt. "No hän on oikeastaan aivan naisen näköinen jo kasvoiltaankin ja sitten... kun me pari kertaa tänne tulomatkalla saimme saunata, niin hän ei suostunut yhdessä muiden kanssa tulemaan kylpyyn." "Hm! No minkä hän on nimekseen sanonut?" "Eerik Benjamininpoika, mutta varmastikaan se ei ole hänen oikea nimensä." Tehtyään sepälle vielä muutamia kysymyksiä niiden seutujen tilasta, joiden läpi hän oli harhaillut sekä vihollisten liikkeistä siellä, viittasi Armfelt tätä poistumaan. Sen jälkeen käski hän ovenpielessä seisovan korpraalin hakea vangitun venäläisen rakuunan sisälle. Uteliaina kiintyivät muutaman hetken perästä kaikkien katseet siihen olentoon, joka korpraalin saattamana astui raatitupaan. Hän oli hintelävartaloinen nuorukainen, päällään venäläisen rakuunan lopen kulunut puku ja tukka aikoinaan lyhyeksi keritty, mutta nyt jo ehtinyt kasvaa pitemmäksi ja epätasaiseksi. Kasvot olivat aivan parrattomat, kalpeat ja tyttömäiset ja suurissa, harmaissa silmissä oli pelästynyt ja harhaileva ilme. Huomatessaan niin monta katsetta itseensä kiinnitettävän, punastui hän ja painoi päänsä alas. Siinä asennossa teki hän vieläkin tyttömäisemmän vaikutuksen. "Sinä puhut suomea?" kysyi Armfelt. "Kyllä", vastasi rakuuna, vilkaisten kysyjään sekä lisäten hetken päästä hiljaa: "Se onkin minun äidinkieleni." "Siis synnynnäinen suomalainen. Entä mikä on nimesi?" Kuulusteltava kohotti uudelleen katseensa ja vastasi epävarmalla äänellä: "Eerik Benjamininpoika." "Kuinka? Eihän se ole mikään naisen nimi!" ja Armfelt pani ääneensä hieman ankaruutta. Kuulusteltava hätääntyi nyt kokonaan ja purskahti sitten äkkiä itkuun, peittäen käsillä silmänsä. Nyt ei ollut enää epäilystäkään, ett'eikö hän ollut nainen. "No, no, elähän itke, vaan ilmaise oikea nimesi, ei sinulle siitä mitään pahaa seuraa, päinvastoin", koetti Armfelt puhella hänelle lempeästi. "Annikka minun oikea nimeni on", niiskutti tyttö, "Annikka Swahn." "Annikka Swahn", toistivat kaikki hämmästyneinä, vaikka he sepän kertomuksesta ja kuulusteltavan ulkomuodosta ja käytöksestä olivatkin tulleet kutakuinkin vakuutetuiksi, että hän oli nainen. Muissa oloissa olisi saanut kerrassaan koomillisen luonteen se seikka, että venäläinen rakuuna ilmotti nimekseen Annikka Swahnin, mutta tässä tapauksessa ilmeni kaikki niin traagillisena, että jokaisen kasvoilla kuvastui syvä sääli ja osanotto. Kukaan ei epäillyt kuulusteltavan ilmaisseen oikean nimensä. "Mutta mistä sinä poloinen olet syntyisin ja kutka ovat sinun vanhempasi?" kysyi Armfelt heltyneellä äänellä. "Minä olen syntynyt Joutsenon pitäjässä, jossa isäni, Benjamin Swahn, oli kappalaisena", vastasi rakuunatyttö kyyneliään kuivaten. "Hyvä Jumala, siis papin tytär!" pääsi välittömästi kirkkoherra Peitziukselta. "Mutta kuinka herran nimessä sinä olet joutunut vihollisen sotamieheksi?" kysyi Armfelt. "Kerrohan nyt meille kaikki alustapitäin." Huomatessaan, että tytön oli vaikea siinä seisoa useiden silmäparien tähysteltävänä, käski Armfelt korpraalin tuoda hänelle istuimen Annikka asettui tuolinnurkalle syrjittäin kuulijoihin, niin että hän kokonaisuudessaan saattoi nähdä vain Armfeltin. "Kasakat ottivat minut metsästä, ollessani neljäntoista vanha ja veivät Piiterburgiin. Siellä minut sitten viime vuoden alussa monen muun suomalaisen kanssa pistettiin väkisin sotaväkeen", kertoi tyttö jalkoihinsa tuijottaen. "Venäläisten riveissä on siis useampiakin kansalaisiamme!" huudahti Armfelt. "Niin, mutta kaikki he ovat vasten tahtoaan", kiiruhti tyttö selittämään. "Mutta kerropas nyt oikein juurta jaksain, kuinka kaikki on tapahtunut ja mitä kaikkea sinä tiedät näistä kaameista asioista. Sinä jouduit siis metsässä kasakkain käsiin?" hoputteli Armfelt. "Niin. Minä olin juhannusviikolla kymmenen muun tytön kanssa metsässä vastaksia hakemassa. Me olimme noin virstan päässä Joutsenon kirkolta ja juuri kun me olimme taakkoinemme tulleet tielle, alkoi maa tömistä ja ennenkuin me kerkesimme mitään päättää, tulla kohahti paikalle kasakkalauma." "Maltas nyt, kuinka kauan tästä tapauksesta on kulunut?" keskeytti hänet Armfelt. Tyttö mietti hetken ja vastasi sitten: "Tänä kesänä tulee siitä tasan neljä vuotta." "Jahah, se tapahtui siis juuri Viipurin vallotuksen aikana. Mutta kerropas nyt edelleen." "Me emme ehtineet säikäyksestämme tointua, kun olimme jo kasakkain vankina. Minut kaappasi joukon johtaja kiinni ja nosti eteensä satulaan. Minä itkin ja huusin ja koetin riuhtoa itseäni irti, mutta kasakkapäällikkö vain nauroi ja puristi minua sen lujemmin. Lopulta minä paljosta itkusta ja pelosta menin tajuttomaksi, josta virkosin vasta Viipurissa venäläisten leirissä. Siellä näin paljon muitakin suomalaisia vankina, sekä miehiä että naisia ja lapsiakin. Viipurista meidät kaikki sitten muutaman päivän kuluttua vietiin Piiterburgiin, jossa minä sain olla kolme vuotta." "Kuinka siellä vangittuja kohdeltiin ja mitä heidän täytyi tehdä?" tiedusteli Armfelt. "Meidät sullottiin likaisiin ja kosteisiin parakkeihin ja syödä saimme puolikypsää limppua ja kaalikeittoa. Mutta hyvin usein puuttui sitäkin ja monta meistä kuoli nälkään ja tauteihin. Miehet saivat aamusta iltaan olla raskaassa työssä kaupungin rakennuksilla ja meidän naisten täytyi samoin aamusta iltaan olla pesemässä sotamiesten vaatteita. Usein olin minä sairaana, kerran kolerassakin, mutta kuolema ei tullut, vaikka minä olisin kuinkakin hartaasti sitä rukoillut. Kymmenittäin ajelehti kurjuuteen ja rääkkäyksiin nääntyneiden suomalaisten ja ruotsalaisten vankien ruumiita pitkin teitä ja syrjäisempiä katuja, joista niitä aika-ajoin viskeltiin Nevaan tai peruskivien alle. Ani harva sai osakseen oikean hautauksen." Kertojan ääni sortui sortumistaan, kunnes kyyneleet uudelleen täyttivät hänen silmänsä. Hiukan tyynnyttyään jatkoi hän katkonaisella äänellä: "Minä sentään Jumalan avulla vältyin pahimmasta, mikä kohtasi useimpia onnettomuus-sisariani, heidän joutuessaan sotamiesten väkivallan uhriksi. Karkaamista me emme uskaltaneet ajatellakaan, sillä monet miehistä, jotka sitä yrittivät, saatiin kiinni ja silloin heidät ruoskittiin ja merkittiin poltinraudalla tai silvottiin korvat ja sieramet." "Oih, sitä raakalaisuutta!" voihkasi kirkkoherra, kasvoillaan syvä inhon ilme. "Sellaista elämää me saimme viettää kolme vuotta", jatkoi rakuunatyttö jälleen tasaisella ja harmaalla äänellä. "Sitten alkoi kierrellä huhu, että tsaari lähtee suuren sotajoukon kanssa vallottamaan Suomea. Silloin meidät suomalaiset vangitkin, niin miehet kuin naisetkin, jotka vain olivat voimissaan, pantiin väkisin sotaväkeen. Jotka kieltäysivät tottelemasta, ne hirtettiin. Ensin meidät kuitenkin väkipakolla kastettiin ryssänuskoon ja annettiin uudet nimet. Se tapahtui loppiaisena puolitoista vuotta sitten ja minulle annettiin silloin nimi Ulliana. Minut ja viisikymmentä muuta suomalaista tyttöä raahattiin Vologdan rakuunain kasarmiin, puettiin sotamiehen vaatteisiin ja opetettiin ruoskan uhalla ratsastamaan ja ampumaan. Ja sotamiehet saivat kenenkään estämättä tehdä meille mitä tahtoivat" Kertojan ääni oli taas alenemistaan alentunut, kunnes hän kokonaan vaikeni ja mielipuolen omituisuudella tuijotti eteensä. Kuulijat oli vallannut syvä sääli ja kirkkoherra toisteli hiljaa: "Kauheata! kauheata!" Vihdoin havahutti Armfelt kuulusteltavan virkkamalla: "Ja sitten te saitte seurata armeijaa Suomeen. Onko teidän täytynyt taisteluissakin olla mukana?" Tyttö nosti säikähtyneenä katseensa ja Armfeltin täytyi toistaa kysymyksensä, ennenkun hän ryhtyi jatkamaan kertomustaan. "On kyllä, kaikissa taisteluissa me olemme olleet mukana, Porvoossa, Pälkäneellä ja Isossakyrössä. Meidän taaksemme asetettiin venäläisiä, joiden oli määrä ampua meidät heti, jos emme kävisi eteenpäin tai muuten yrittäisimme jotakin salajuonta. Mutta me olimme hiljaisuudessa keskenämme päättäneet ampua aina yli eikä satuttaa omia kansalaisiamme, vaikka moni saikin surmansa heidän kuulistaan. Minäkin sain Pälkäneellä haavan käsivarteeni." "Ja Isossakyrössä teitä myöskin oli mukana?" keskeytti hänet Armfelt. "Kuinkahan paljon suunnilleen ja missä vihollisen taistelulinjan osassa te olitte?" "Meitä oli kaikkiaan noin tuhannen paikkeille ja joukossa oli useita siunatussa tilassa olevia naisiakin. Kun venäläiset alottivat hyökkäyksen, asetettiin meidät kaikki eturintaan ja takanamme oli taas paljon suurempi joukko venäläisiä, joiden tuli ampua meitä, ellemme vikuroimatta kävisi päälle." "Ja joukossa siunatussa tilassa olevia naisiakin!" huudahti Armfelt ja löi rajusti kämmenensä pöytään. "Se jalosydäminen ja sivistynyt Galitzin!" "No, ehkä hän sittenkin muihin venäläisiin nähden on jalosydäminen ja sivistynyt", huomautti yksi upseereista kuivan ivallisesti. "Mutta voitko sinä muistaa, työnnettiinkö teidän joukkonne keskustaa vai vasenta siipeä vastaan?" kääntyi Armfelt, taas tytön puoleen. Tämä muisteli hetkisen ja vastasi sitten: "En minä voi sitä niin tarkalleen sanoa, sillä silloinhan oli lumipyry ja varsinkin me naiset pois suunniltamme. Sen minä vain muistan, että me lähelle suomalaisia tultuamme huusimme, että he säästäisivät meitä, sillä me olemme heidän kansalaisiaan." "Mitä!" kavahti yhtäkkiä majuri Schulman, joka Isonkyrön taistelussa oli vasemmalla siivellä johtanut viisikäs-pataljoonaa ja joka levotonna oli kuunnellut tytön viime kertomusta. "Juuri kun minä komensin mieheni pajunettihyökkäykseen, kuulin minä vihollisen rintamasta huutoja: 'säästäkää, me olemme suomalaisia!' Mutta minä huusin miehilleni, jotka hämmästyneinä olivat pysähtyneet, että se on petkutusta kaikki tyyni. Ja niin me säälimättä hyökkäsimme eteenpäin ja hakkasimme maahan kaikki, jotka tiellemme sattuivat. Niin, Herra meidän erehdyksemme paratkoon, mutta emmehän me mitenkään voineet käsittää, että vihollisten joukossa olisi omia kansalaisiamme." Karkean soturin ääni värähteli hänen tätä puhuessaan. "Niin, suurin osa meistä kaatui taistelussa", kertoi tyttö, kiinnittäen pelästyneet silmänsä majuriin. "Minä ja kaksi muuta tyttöä pelastuimme piilottumalla. Kiivaimman kahakan aikana hyppäsimme me satulasta ja kun siinä lähellä sattui olemaan korkea lumikinos, peittäysimme me siihen ja kyyrötimme siellä aina iltapäivään saakka. Mutta kun me sitten kylmän ja nälän hätyyttäminä kohosimme piilostamme, huomasivat meidät heti taistelutantereelle kaatuneita ryöstämään hajaantuneet venäläiset, ottivat meidät kiinni ja veivät everstin luo ja..." Hän keskeytti lauseensa, punastui ja suupielten värähdellessä painoi päänsä syvään alas. "No, teitä varmaan rangaistiin?" virkkoi Armfelt. "Niin, me saimme viisikymmentä raipaniskua paljaaseen selkäämme", sanoi tyttö mahdollisimman hiljaa, samallakun kyyneleet alkoivat uudelleen tippua hänen silmistään. "Tyttö parka!" huoahti Armfelt. "Ja sitte sinä sait parin venäläisen rakuunan kanssa viedä jotakin julistusta Pieksämäen papille?" "Niin. Minut pantiin mukaan tulkiksi ja sillä retkellä minä viimeinkin jouduin suomalaisten vangiksi, jota olin alunpitäin toivonut." "Jumala paratkoon, kyllä siinä on kohtaloa kahdeksantoistavuotiaan papintyttären osaksi. Vanhemmistasi sinulla ei luonnollisesti ole näinä vuosina ollut mitään tietoa?" "Ei", nyyhkytti tyttö vastaukseksi. "Isäni on ollut jo toistakymmentä vuotta kuolleena, mutta äitini ja siskoni elivät vielä, kun kasakat minut ryöstivät. Ja siitä minä niin hartaasti tahtoisin saada selvän, elävätkö he vielä ja missä he ovat." "No nyt sinä itse kuitenkin olet turvassa, kun olet päässyt maanmiestesi pariin", koetti Armfelt häntä lohduttaa, "ja ehkäpä Jumalan avulla saamme vielä omaisistasikin selvän. Mahdollisesti ovat he monien muiden pakolaisten mukana kulkeutuneet Ruotsiin, jossa he kyllä ovat turvassa. Toimitamme ensimäisen hyvän tilaisuuden sattuessa sinutkin sinne. Mutta nyt sinun täytyy ensiksi saada kunnollista hoitoa sekä sukupuolellesi kuuluva puku." Viimeisiä sanoja puhuessaan katsahti Armfelt kirkkoherra Peitziukseen, joka kohosi paikaltaan ja tyttöä lähestyen virkkoi: "Lapsi parka, lähde nyt aluksi minun kotiini saamaan hoivaa. Sieltä kyllä löydämme jonkunlaisen puvunkin sinulle, ettei sinun tarvitse noita kovanonnen vaatteita kauemmin kantaa." Ottaen tyttöä lempeästi kädestä lähti kirkkoherra salista. Armfelt nousi paikaltaan, käveli omiin mietteisiinsä vaipuneena muutaman kerran yli lattian, pysähtyi sitten akkunan eteen ja avasi sen ikäänkuin saadakseen huoneesta haihtumaan sen painostavan mielialan, jonka tytön kertomus oli synnyttänyt. Ulkona oli mitä herttaisin kesäpäivä. Raatihuoneen nurkalla kasvavassa pihlajassa sirkutteli parvi pikkulintuja, kaduilla ja pihoilla näkyi päivää paistattelevia sotilaita ja torilta kuului rummunpärrytystä, kun talonpoikaisille sotilastarjokkaille opetettiin sotaliikkeitä. Mutta Armfelt tätä kaikkea tuskin huomasikaan. Oikea käsi poveen pistettynä, pää syvään alas painuneena ja kasvoillaan synkkä ilme tuijotti hän ulos. Pormestari ja upseerit vaihtoivat kuulemansa johdosta matalalla äänellä sanan silloin, toisen tällöin. Kun Armfelt vihdoin palasi pöydän ääreen, virkkoi hän: "No, tällaiseenhan meitä itäinen naapurimme on jo vuosisatoja totuttanut. Ja nyt ryhtykäämme keskustelemaan sotaväen muonituksesta. Herra pormestari, pyydän teitä esittämään suunnitelmanne." Kukin kohdaltansa. Metsien helmassa ei tiennyt mitään siitä hävityksestä ja surkeudesta, jota oli nähtävänä kaikkialla kylissä ja kaupungeissa. Syyskuisen päivän kuulautta ei sumentanut mikään kauhunnäytös eivätkä hiljaisuutta rikkoneet raa'at äänet tai surkeat valitushuudot. Pihlaja ahon reunalla levitti kaikessa rauhassa päivänsäteille lehtevät haaransa, joiden välissä tiaiset pelmastivat veripunaisten marjaterttujen kimpussa. Ja puolitorkuksissa istui poutahaukka läheisen kuusen latvassa, piittaamatta tämän ihanan päivän kunniaksi mitään pikku linnuista. Se käänsi laiskasti päätään vasta sitten, kun ahon alla, suon reunassa kasvava tiheä viidakko alkoi rytistä ja huojua, aivankuin äkämystynyt härkä olisi työntäytynyt sen läpi. Mikään härkä ei viidakossa kuitenkaan möyrästänyt, vaan leveähartiainen ja järeäleukainen mies, joka puvultaan oli puoleksi sotilas, puoleksi talonpoika. Päällään hänellä oli karoliinien sininen univormu, joka oli vyötäreiltä kiristetty leveällä taljavyöllä, mutta jalassa oli harmaasarkaiset housut ja talonpoikaiset pikisaumasaappaat. Hattu oli myöskin selvästi talonpoikaista alkuperää, vaikka siitä neulan ja langan avulla olikin koetettu muovata kolmikolkkaista. Mutta kupeella riippuva raskas miekka ja pari vyössä kiiluvaa pistoolia osottivat kuitenkin epäämättömästi, että mies oli kiireestä kantapäähän sodankävijä. Hän ei ollut sen enempää eikä vähempää kuin itse Taneli Luukkonen, joka milloin hyvänsä saattoi povitaskustaan vetää epäilijän nähtäväksi kuninkaallisen majurin valtakirjan. Pälkäneen metsiä tänä ihanana syyspäivänä oli hän joutunut ypö yksinään samoilemaan seuraavista syistä. Jalkarakuunoineen oli hän useampia päiviä vainustellut erästä suurempaa venäläistä kuormastoa, jota piti kuletettaman Hämeenlinnasta pohjoiseen päin. Eilen illalla he olivat asettuneet väijyksiin Kostianvirran läheisyyteen ja tänään aamunkoitteessa oli tehty hyökkäys ohi kulkevan kuormaston kimppuun. Mutta sen saattoväki olikin ollut paljon lukuisampi kuin mitä Luukkonen oli otaksunut, ja raivoisan tappelun perästä oli hänen pieni joukkonsa kokonaan hajotettu. Tällaisen tapauksen varalta oli Luukkonen ennen tappelua määrännyt miehilleen kokoontumispaikaksi Taurialan kylän. Sinne oli hän itse parasta aikaa matkalla. Tultuaan suon yli aikoi hän viidakon läpi tunkeutua aholle. Mutta vesakko kävi ihan läpipääsemättömäksi. Ylenmäärin ärtyneenä aamullisesta tappiostaan tempasi hän suuren säilänsä ja alkoi sillä hutkia oksia tieltään. Hän kuvitteli raivaavansa tietä vihollisjoukon halki, ja joka kerta kun hän huitasi miekalla pääsi hänen suustaan vihainen: htsch! Muutama päivä sitten oli hän miehineen eräässä hävitetyssä kylässä nähnyt muun muassa aidanseipääseen keihästetyn lapsen, joka pienet sormet harallaan oli kangistunut siihen luonnottomaan sijaan kuin viluun kuollut linnunpoikanen. Tuota kamalaa näkyä muistellen yltyi hänen vihansa yhä, ja vimmoissaan toivoi hän, että nuo hänen tietään salpaavat pensaat olisivat olleet venäläisiä. Yhä pahemmin ryskyi viidakko ja poutahaukka kuusenlatvassa alkoi käydä jo todella levottomaksi. Se pöyhisteli kaulahöyheniään, ja samalla kun ärtynyt miekkamies astui ulos pensasten kätköstä, kohahti se lentoon. Ahon rinteelle päästyään pani Luukkonen merkille kuusen, jonka poutahaukka juuri jätti, sekä päätti kiivetä sen latvaan, ottaakseen selvän matkan suunnasta, sillä viidakossa möyriessään oli hän joutunut hiukan kuin pyörälle. Heittäen hattunsa ja miekkansa kuusen juurelle alkoi hän rivakasti tunkea tiheän oksaston läpi latvaa kohti. Tultuaan tarpeeksi korkealle pääsi hän pian selville seudusta ja huomasi ilokseen noin virstan päässä Dunderinmäen, josta ei ollut enää pitkälti kylään. Mutta mitäs tuo oli? Hänen tarkat ilveksensilmänsä keksivät Dunderinmäen rinteeltä kohoavan ilmaan hienonhienon savupatsaan. Oliko joku hänen miehistään ehtinyt jo sinne vai oleiliko siellä paikkakunnan pakolaisia? Tai olisiko joku pienempi vihollisjoukkue asettunut sinne jotakin väijymään? Viimeinen otaksuma sai hänet puremaan vihaisesti hampaansa yhteen. No, pianpa hän oli saava siitä selon. Hän alkoi nopeasti laskeutua alas ja hetken päästä oli hän jälleen matkalla Dunderinmäkeä kohti. Kun hän saapui mäen juurella kasvavaan lepikkoon, hiljensi hän kulkuaan ja eteni ainoastaan varovasti hiipien. Terävästi tähyilevine silmineen ja jännittyneine liikkeineen muistutti hän saalista vaanivaa petoa. Varovasti työnsi hän päänsä oksien välitse ja kurkisti mäenrinteessä olevalle pienelle aukeamalle, josta savu nousi. Näky, joka sieltä hänen eteensä aukeni, oli kaikkea muuta kuin pelottava. Suuren vierinkiven suojaan oli kyhätty pieni, turvekattoinen pirtti. Sen edustalla, päiväpaisteessa, istui pitkään ruskeaan kauhtanaan puettu kaljupäinen mies ja meisselin tapaisella aseena näperteli sileäksi höylättyä leppälaudan palaa. Välistä pyyhkäsi hän hikeä otsaltaan ja oli muutoin työhönsä niin syventynyt, ettei hän näyttänyt huomaavan mitään ympärillään. Hiukan sivulle oli parin kiven väliin tehty tuli pienen padan alle, jota iäkkään puoleinen nainen hämmensi. Kun Luukkonen varovaisuudestaan luopuen astui rennosti aukeamalle, huudahti nainen ja mies pudotti laudan kädestään sekä yritti karkaamaan ylös. Kohta hän kuitenkin rauhottui huomatessaan, että tulija oli yksinään ja että hänellä lisäksi oli sininen univormu. "Ystäviä ollaan!" tervehti Luukkonen, mihin toinen vastasi toivottaen Herran rauhaa. Lähelle tultuaan silmäili Luukkonen tutkivasti miestä ja virkkoi hämillään: "Mutta mitä? Eikö se ole Taneli-mestari Viipurista?" "Olen kyllä", vastasi puhuteltu, "ja luulenpa siinä seisovan toisen Tanelin." He kättelivät ja Luukkonen jatkoi: "Mutta kuinka ihmeessä te olette tänne Pälkäneen sydänmaille joutunut?" "Onpahan niitä tänä aikana tapahtunut kummempiakin siirtoja", vastasi toinen levollisesti. "Sota ja vihollisen hävitykset ne tietysti karkottivat minut Viipurista ja niin jouduin minä tänne Pälkäneelle. Ensinnä asustin vaimoineni Taurialan kylässä, mutta kun sielläkään ei ajan oloon tuntunut turvalliselta, kyhäsin minä majan tänne metsään. Täällä olenkin saanut vielä toistaiseksi rauhassa työskennellä." "Työskennellä? Ette kai entistä ammattianne täällä voi harjottaa?" kysyi Luukkonen. Vastauksen asemesta ojensi Taneli-mestari hänelle laudankappaleen, jota hän äsken oli näperrellyt. Sen yläreunaan oli kohoksi veistetty kirjainten tapaisia koukeroita. Seuraten niitä sormellaan oikealta vasemmalle tavasi Luukkonen vaivaloisesti kokoon sanat: "Valvo, Herra, rakas taivaalli..." Sen pitemmälle ei laudalla ollut valmista. "Mitä... tuleeko tästä aapelus, vai?" kysyi Luukkonen neuvotonna. "Jotakin sinnepäin", vastasi toinen hymähtäen. "Kun Viipurista paetessani otin mukaani jonkun verran paperia ja väriaineita, niin päätin täällä ruveta valmistamaan aapisia, ettei valistus ja Herran sanan tieto kansasta kokonaan häviäisi tänä koettelemusten aikana. Minä leikkasin tällaisille laudanpaloille aapisen sivut, mutta saatuani muutamia kappaleita painetuksi, tärveltyi yksi laudoista, johon oli leikattu tämä ehtoorukous. Sen vuoksi ryhdyin sitä äsken uudesta muovaamaan." Tämän sanottuaan pistäysi hän majaan ja tuli hetken kuluttua takaisin, kädessään pari puukansiin kömpelösti sidottua, ohkaista kirjaa, jotka hän ojensi Luukkoselle. Tämä avasi toisen ja tavasi ensi lehden omituisesti koukeroisista kirjaimista kokoon sanat: "ABC-kirja, joka sen suuren tarpeen tähden on Pälkäneellä Taurialan kylässä prändätty Daniel Medelplanilta." "Hm -- mym", hymähteli Luukkonen hämillään ja käänteli kirjan lehtiä. "Ottakaa ne mukaanne", sanoi Taneli-mestari, "ja kun tapaatte metsiin paenneita kansalaisiamme, niin antakaa enimmän tarvitseville. Pian minä saan uusia valmiiksi ja silloin saatte lisää jaettavaksi, jos satutte tämän kautta kulkemaan. -- Näinhän me kukin kohdaltamme tuemme nääntyvää isänmaatamme, te miekalla ja minä aapiskirjoillani", jatkoi hän hetken kuluttua ja ryhtyi jälleen kaivertamaan kirjaimia lautaan. Karhea sissisoturi, joka katseli hänen työtään, tunsi mielessään omituista ja aniharvoin ilmenevää liikutusta. Ja kun hän iltapäivällä, jaettuaan Taneli-mestarin ja hänen muorinsa kanssa heidän vaatimattoman päivällisateriansa, lähti jatkamaan matkaansa Taurialan kylään, kääntyi hän aukeaman reunassa vielä taakseen katsomaan, ja nähdessään tuon kaljupäisen vanhuksen jälleen kumartuneena työnsä yli, tunsi hän silmissään jotakin kosteata. Hänen mieleensä muistuivat äkkiä Huoneentaulun sanat: "Jotka sanalla neuvotaan, jakakoot kaikkea hyvää niille, jotka heitä neuvovat." Kiiruusti otti hän kukkaronsa esille ja kaivoi sieltä kaikki harvat hopearahansa. Varpaillaan hiipien palasi hän takaisin ja asetti kummankaan huomaamatta rahat majan kynnykselle sekä palasi kiiruusti takaisin metsään. Kotiin! Eveliina huuhtoi karsinassa astioita ja Katri istui kynnyksellä puhdistaen hunajaa, jota hän juuri oli käynyt mehiläiskeoista anastamassa. Pölyistä kylänraittia pitkin asteli punapaitainen kylän vanhin ja kysyi ohi mennessään Katrilta miesten töitä. Jostain etäämpää kuului riutuva balalaikan ääni sekä lasten riitelyä. Kun kylänvanhin oli hävinnyt näkyvistä, vaikenivat äänet ja silloin kävi hyönteisten surina ja lintujen laulu kuuluvammaksi. Kuivattuaan astiat tuli Eveliina istumaan kynnykselle sisarensa rinnalle, joka hänkin juuri lopetti työnsä. Kädet helmassa jäivät he ääneti tuijottamaan läntistä taivaanrannetta kohti, jonne aurinko oli jo painumassa. Silloin alkoi yhtäkkiä Eveliina, silmissään uneksiva ilme, hyräillä laulua: "Tuoll' on mun kultani, ain yhä tuolla, kuninkahan kultaisen kartanon puolla; voi minun lintuni, voi minun kultani, kun et tule jo!" Siskonsa laulun kuullessaan säpsähti Katri kuin unesta havahtuen ja jäi hämmästyneenä häneen tuijottamaan, samalla kuin rypyt hänen silmiensä ympärillä alkoivat vilkkaasti elää. Mutta hetken päästä yhtyi hänkin lauluun ja kun he olivat päässeet värssyn loppuun, vaikenivat he ja kasvonsa vyöliinaan kätkien purskahtivat itkuun. Tuo laulu oli temmannut sijaltaan sen hunnun, jonka taakse he olivat menneisyytensä kätkeneet, ja he tunsivat yhtäkkiä siirtyneensä viisikolmatta vuotta ajassa taapäin. Silloin seisoivat he nuorina neitosina, sirpit kädessä, kaurahalmeella Paloisjärven rannalla kotipitäjässään Iisalmella. Päivä oli silloinkin ollut länteen painumassa ja sulhastaan muistellen, joka oli Kaarlo-kuninkaan mukana vierailla mailla, oli Eveliina-purkanut sydämensä kaihon lauluun: "Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla." Katri oli silloinkin yhtynyt siskonsa lauluun, mutta juuri kun he olivat päässeet ensimäisen värssyn loppuun, oli metsänrannasta tulla pöllähtänyt halmeelle joukko Pohjanmaalta palaavia venäläisiä rakuunoita. Ne olivat ympäröineet tyrmistyneet sisarukset, temmanneet heidät ylös satulaan ja rientäneet tuulena matkaansa. Riehuvien sotilasten mukana he olivat saaneet vaeltaa viikkoja ja kuukausia, ohi lukemattomien vinorististen pyhäkköjen ja sipulikattoisten kirkkojen, kylien ja kaupunkien, kunnes olivat päätyneet tähän pieneen maalaiskylään kaukana Moskovan takana. Täällä he olivat sitten eläneet ryöstäjäinsä, kahden veljeksen, vaimoina vuosia puoliväliin kolmekymmentä. Ja koko tuon ajan he olivat olleet kuin syvässä unheessa. Vieras kieli, vieras haju, vieraat värit ja tavat olivat heitä ympäröineet joka puolelta ja kuin unissakävijät he olivat niihin mukautuneet, vaikka sydän olikin kaukana poissa. Tässä ympäristössä he olivat ikäänkuin kainoksuneet omaa äidinkieltään ja niin se oli heiltä keskenäänkin jäänyt käytännöstä pois. Ainoastaan ajatuksissaan he olivat sitä käyttäneet sekä iltasin lukiessaan äänettömän ehtoorukouksensa. Mitään sanoja eivät sisarukset nytkään laulun tauottua äidinkielellään vaihtaneet, mutta se oli havahuttanut heidän koti-ikävänsä täyteen tietoisuuteen ja ikäänkuin ruumiillistuttanut sen. Heidän katseeseensa oli syttynyt omituinen loiste, joka ei miehiltäkään jäänyt huomaamatta, kun he illalla palasivat työmaalta. Mutta mitään eivät sisarukset virkkaneet paremmin miehille kuin toisilleenkaan, vaan liikkuivat äänettöminä ilta-askareissaan. Puoliyön aikana, kun nukkuvain huounta ja sirkkain siritys täyttivät huoneen, kohosi Eveliina hiljaa vuoteestaan ja alkoi pukeutua. Katri, joka oli avoimin silmin maannut omalla tilallaan, seurasi sisarensa esimerkkiä. Yhtään sanaa he eivät nytkään vaihtaneet, mutta ymmärsivät silti täydellisesti toisensa. Niin, heille oli jo illalla Eveliinan laulaessa selvinnyt kaikki. Kun he parhaillaan säälivät evästä kokoon, havahtui yksi miehistä ja sisarten puuhat nähdessään sekä muistaessaan illallisen omituisen loisteen heidän silmissään, aavisti hän jotakin. Hän kavahti vuoteesta ja hälytti toisetkin hereille. Mutta salamannopeasti, kuin ennen tehdystä sopimuksesta, tarttuivat sisarukset seinällä oleviin aseisiin ja surmasivat miehet, joiden vaimoina ja äiteinä he olivat yli kaksikymmentä vuotta eläneet. He tekivät sen ääneti ja ilman tunnonvaivoja, aivankuin matkalle lähtijä pudistaa vaatteistaan arkielämän tartuttamat rikat. Ja sitten he lähtivät tiettömille taipalille. Mitä suuntaa heidän oli kulettava, osuakseen kerran syntymäsijoilleen? Ruotsissa päivä laskee ja Venäjältä nousee, muistivat he vanhain ennen sanoneen ja niin suuntasivat he alati kulkunsa päivänlaskua kohti. Halki rannattomien metsien ja yli äärettömien soiden he samosivat varmoina siitä, että he kerran vielä osuisivat synnyinseudulleen. Kun eväät loppuivat, ravitsivat he itseään marjoilla ja sienillä tai osui heidän tielleen metsälintuja. Kuukausia olivat he siten hellittämättä eteenpäin samonneet, kun he eräänä päivänä lopen uupuneina ja nälkäisinä uskalsivat lähestyä ihmisasuntoja. Sieltä kuulivat he kaikuvan vastaansa suomenkielen. Silloin he itkivät ilosta, huomatessaan vihdoinkin päässeensä isänmaansa rajojen sisälle. Vahvistunein mielin jatkoivat he matkaa syntymäseutuaan kohti ja niinpä he muutamana kuulaana syyspäivänä huomasivat seisovansa Paloisjärven rannalla. Silloin he jälleen puhkesivat itkuun ja syleilivät toisiaan. Mutta kaurahalmeen sijalla, josta heidät viisikolmatta vuotta sitten oli raahattu vieraalle maalle, oli tällä välin kasvanut suuri metsä. Kun he kyyneleisin silmin käyskelivät siinä nuoruutensa työmaalla, kilahti jotakin sammalessa. Eveliina kumartui alas ja veti turpeen kätköstä esiin kaksi läpiruostunutta sirppiä. Heidän omat sirppinsä! Kyllähän he ne tunsivat, sillä kummankin varressa häämöttivät vielä tutut merkit. "Nyt viimeiselle taipalelle kotiin!" virkkoi vihdoin Eveliina, asetti sirpin olalleen kuten ennenkin leikkopellolta palattaessa ja lähti astelemaan Vieremän kylää kohti. Ja äänetönnä, sirppi olalla, seurasi Katri hänen kintereillään. Kun he lähenivät kotitaloansa, Vieremän Jaakkolaa, alkoi Eveliina kirkkain äänin laulaa ehtoovirttä: "Jo joutui päivä armas", kuten he nuoruudessaan olivat niin usein tehneet iltasin työmaalta tai karjanhausta palatessaan. Ja kun talon rakennukset alkoivat petäjien välitse pilkottaa, yhtyi Katrikin virteen. Silloin Jaakkolan vanha, upposokea muori, joka asusti saunassa ja jota pidettiin hupelona, astua lyykkäsi sauvaansa nojaten pihalle ja sisäisen ilon kirkastaessa hänen ryppyisiä kasvojaan lausui: "Nyt tyttäret palaavat! Enkös minä ole aina sanonut, että vielä ne kerran palaavat!" Ja kun hetken kuluttua astui metsästä pihalle kaksi outoa ja elähtänyttä vaimoa, ruostuneet sirpit olallaan, ja kävivät suoraapäätä äitinään tervehtimään sokeata mummoa, ei kukaan pihalle kerääntyneistä epäillyt, että nyt vihdoinkin olivat palanneet Jaakkolan sisarukset, jotka viisikolmatta vuotta sitten olivat kaurahalmeelta tiettömiin kadonneet. Viimeinen koetus. Tydalenin pienen tunturikylän asukkaat olivat odottamatta saaneet jouluvieraita. Kun Trondhjemin ympäristöllä oleville suomalaisille joukoille oli joulukuun ensi päivinä saapunut sanoma kuninkaan kuolemasta, oli eri joukko-osastojen, tiedustelu- ja muonan hankintaretkillä olevien komennuskuntien käsketty kokoontua Tydaleniin, josta armeijan oli määrä marssia suorinta tietä tunturien yli Jämtlantiin ja niin edelleen kotimaahan. Sana "kotiin!" synnytti liikettä ja elämää niskottelevassa armeijassa, josta päällystön oli vähää ennen täytynyt kapinaliikkeen tukahuttamiseksi hirtättää muutamia vastahakoisimpia. Hitaasti edistyvät piiritystyöt katkesivat siinä tuokiossa aivankuin joku armeijaa pingottanut, näkymätön valtahermo olisi yhtäkkiä hervahtanut poikki. Vallinluojat viskasivat käsistään lapiot ja tykkimiehet sytyttimensä. Laihat ja takkuiset hevoset valjastettiin kanuuna- ja kuormarekien eteen ja samallakun Trondhjemin valleilla sytytettiin ilotulia, hävisi rääsyinen Suomen armeija vuorten taa. Joulunaattona saapuivat ensimäiset joukkokunnat Tydaleniin, joka oli viimeinen kylä Norjan puolella. Ensimäinen Ruotsin puolella, Handöliin kylä, oli yhdeksän penikulman päässä tunturiselänteen takana. Ilma oli kostea ja koko päivän oli satanut räntää, joka maahan tultuaan muuttui likaiseksi sohjuksi. Kylän harvojen talojen välissä liikkui miehiä ja yhä uusia saapui pitkin alhaalta johtavia vuorisolia. Kun he olivat aseensa laskeneet käsistään, eivät he juuri sotilailta näyttäneet, vaan paremmin nälistyneiltä kulkureilta. Harvoilla oli enää jälellä jonkunlaisia jätteitä sinisestä univormusta. Useimmilla oli suojanaan erivärisiä talonpoikaisnuttuja, kuluneita ja paikattuja herraskauhtanoita tai päällisettömiä lammasnahkaturkkeja. Toisten rajottuneet ja lähes pohjattomiksi kuluneet saappaat olivat hajoamistilassa, muutamilla oli jaloissaan heinillä täytettyjä lapikkaita ja poronnahkaisia kallokkaita ja muutamilla taas toisessa jalassa joku jalkineen tapainen, toinen kääritty rääsyillä muodottomaksi tonkiksi. Illan suussa saapui Hämeenläänin jalkaväenrykmentistä Rautalammin komppanian kolmisenkymmentä jälellä olevaa miestä kapteeni von der Pahlenin johdolla. Kun he eivät enää sopineet asuinhuoneisiin, tyhjensivät he olista erään matalan vajan, jonka lautakatolla oli painona raskaita laakakiviä. Vajan maalattialle laitettiin tuli ja sen ympärille ryhmittyivät miehet jalkarisoja kuivatakseen. Oven edessä jyrsi komppanian kuormahevonen kalsusti olkivihkoa ja kenttävääpeli Tuomas Kokko jakoi miehistölle illallisateriaksi kovia leivänkannikoita. Vajan nurkassa olivat miesten muskelit pystyssä. Kenttävääpeli oli kookas ja juro mies. Hänellä oli vasemman silmän alta leukaan ulottuva punainen miekanarpi, jonka vuoksi komppanian miehet keskenään nimittivät häntä viirunaamaksi. Arpia hänellä oli muuallakin ruumiissaan ja hänen vasen jalkansa, jonka polvi oli Puolan retkillä haavottunut, oli viime aikoina alkanut jäykistyä. Hän oli ollut sotavankina Venäjällä, mutta karannut sieltä parin toverin kanssa ja päässyt monia vaiheita kokien kotimaahan. Mennen sen jälkeen Lybeckerin armeijaan oli hän kenttävääpeliksi korotettuna liikkunut viimeisen väenoton aikana värvääjänä kotiseudullaan. Silloin oli hän muun muassa tuonut armeijaan nuorimman veljensä, seitsentoista vuotiaan Laurin, joka oli ollut mukana tällä onnettomalla Norjan retkellä. Lauri istui kyyryssä olkitukon päällä lähellä nuotiota ja jyrsi leipäkannikkaa. Hän oli parraton ja kalvistunut nuorukainen, jonka posket olivat sisään painuneet. Vaaleilla silmillään tuijotti hän tuleen ja hänen leukarustonsa liikkuivat tasaisesti, kun hän pureskeli leipää. Kun se oli loppunut, alkoi hän kuivata kintaitaan. Ne olivat lammasnahkaiset käsineet, joissa oli villapuoli sisälläpäin. Syksyllä oli hän kerran ollut muonanhankintaretkellä veljensä ja muuta main toisten miesten kanssa. Kun he olivat käyneet eräässä talossa, oli hän nähnyt lammasnahkakintaat seinällä naulassa. Ulos tultaessa oli veli antanut hänelle kintaat ja sanonut: "Pidä nuo tallessasi, kyllä niitä talvella vielä tarvitset!" -- Hänestä oli tuntunut vaikealta niitä ottaa ja hän oli lohduttanut itseään sillä, että nythän ollaan vihollismaassa. Mutta muistaessaan, kuinka ne riippuivat siellä rauhallisen tuvan naulassa, häntä aina kintaita pidellessään ikäänkuin hävetti omasta ja vanhemman veljen puolesta. Tuomas tuli vajaan kädessään vihko kuivia heiniä. "Suoltakaapa noita kenkiinne, niin tarkenette paremmin", sanoi hän heittäen heinävihkon lattialle. "Otahan sinäkin, poika, ei se haitaksi ole", lisäsi hän veljelleen. Tuomas oli yli kaksikymmentä vuotta Lauria vanhempi ja tämä oli kutsunut häntä aina teiksi. Lauri oli koko sotaretken ajan tuntenut lähellään Tuomaan suojelevan käden, mutta muutoin oli vanhin veli hänelle melkein tyly, ei katsonut juuri koskaan silmiin ja kutsui häntä aina "pojaksi". Taistelussa oli hän usein tuupannut Laurin selkänsä taakse ja ärähtänyt vihaisesti: "Pysy siellä, poika!" He olivat varakkaan talollisen poikia ja heidän välillään oli ollut kaksi veljeä sekä muutamia siskoja. Toinen näistä veljistä oli ollut itäistä rajaa vartioimassa ja kaatunut yhdessä päällikkönsä ja kuudensadan toverinsa kanssa Lipolan tappelussa, kun venäläinen ensi kerran tunki Suomen rajojen sisälle. Toinen veli oli kaatunut Isonkyrön taistelussa ja jälellä olivat vain he, vanhin ja nuorin. Kun Tuomas oli tullut sotaväen ottoon, eivät he enää silloin asuneet kotitalossa, jonka vihollinen oli polttanut, vaan metsäpirtillä pakoon päässeiden naapurien kanssa. Isän ja Tuomaan välillä oli syntynyt ankara riita hänestä. Isä ei olisi tahtonut laskea häntä, mutta hänessä itsessään oli syttynyt omituinen halu seurata vanhinta veljeään armeijaan, ja niin he olivat lähteneet isän huutaessa kovia sanoja heidän jälkeensä. Hän oli ollut nyt viidettä vuotta poissa vanhempain luota. Vieläköhän he ja siskot olivat elossa? Kenties olivat koirankuonolaiset löytäneet tien metsäpirteille? Hän ei uskaltanut ajatella, mitä silloin olisi saattanut tapahtua. Muutamat Viipurin rykmentin miehet olivat kerran leirinuotiolla kertoneet, miten venäläiset olivat Karjalan puolessa menetelleet, kuinka he olivat hiljaisella tulella paistaneet ihmisiä tai toisinaan ripustaneet koko talon väen käsistä tuvan kattoon, sitoneet pitkän tangon heidän jalkainsa väliin ja asettaneet sen molempiin päihin rakuunoita kiikkumaan. * * * * * Myöhemmin illalla saapuneiden oli täytynyt virittää nuotioita ulos ja ruveta niiden ääressä yötään viettämään. Lähellä vajaa olevan tulen äärestä alkoi kuulua miehen ääni, joka luki evankeliumia. Se oli sotapappi Idman, joka raamattuineen oli seurannut armeijaa kaikissa sen vaiheissa, pitänyt säännöllisesti jumalanpalveluksia, ripittänyt kuolevia ja lohduttanut epätoivoisia. Kyyryllään nuotion ääressä ja suojaten kirjaa lumihiutaleilta luki hän: "Mutta tämä on kaikki tapahtunut, että täytettäisiin, kuin Herralta on sanottu propheetan kautta, joka sanoo: Katso, neitseen pitää raskaaksi tuleman ja synnyttämän pojan, ja hänen nimensä pitää kutsuttaman Emmanuel: se on niin paljo sanottu, Jumala meidän kanssamme." Kun pappi herkesi lukemasta, sanoi muuan vajassa olevista miehistä kuin itsekseen: "Se on nyt joulunaatto." Kukaan ei vastannut ja kaikki tuntuivat raskasmielisesti muistelevan entisiä jouluiltoja etäisissä kodeissa, joita tuskin enää oli olemassa. Kun Lauri ummisti silmänsä, näki hän elävästi olilla peitetyn tuvanlattian ja kolmihaaraisen kynttilän pöydän päässä. Saankohan enää koskaan sellaisessa olla, ajatteli hän haikeasti ja muisti samalla, että tuvan olivat viholliset polttaneet. Tuomaan kanssa he olivat sotaan lähtiessään kulkeneet hävitetyn kodin ohi. Kumpikaan heistä ei ollut puhunut mitään eikä edes katsonutkaan sivulleen. Mutta siitä huolimatta oli hänen mieleensä painunut, että pelloilla rehotti tiheä rikkaruoho, että ojat olivat umpeen valumaisillaan, että palamatta jääneen saunan ovi ammotti mustana ja että kaivonpylväs oli kallellaan ja ämpäri heilui ja vingahteli tuulessa. Nyt mahtoi jo ojien kohdalla ja tuvan raunioilla kasvaa korkeita pajupehkoja. Kun hän ajatteli kovaksi tallattua polkua, joka vei tuvasta aittaan, näki hän äitinsä jauhovakka kainalossa kävelevän sitä pitkin kumarana ja toimeliaana. Mutta kun hänen mieleensä tuli, että polkukin nyt on ruohottunut ja hävinnyt näkyvistä, tuntui hänestä, ettei äitiäkään voi enää olla olemassa ja että maailma on juuri sen polun häviämisen takia jotenkin luonnottomasti sijoiltaan kallistunut. Hänen mieltään väänsi ja kurkusta tunkeusi väkivaltainen, itkua ja tukehtumista muistuttava tyrskäys. "Poika!" äsähti Tuomas ja katsoi häneen vihaisesti. Säpsähtäen silmäsi Lauri ympärilleen ja näki joka puolella synkkiä ja vihaisia katseita. Hän kyyristyi kokoon ja painoi päänsä alas. Kukaan ei puhunut mitään, nuotio savusi ja kihisi hiljalleen ja ulkona läiskyivät kylään saapuvien sotilasten askeleet. * * * * * Pitkin seuraavata viikkoa kokoontui Tydaleniin armeijan jäännösjoukkoja. Uudenvuoden aattona saapui de la Barre ratsuväen pääosaston kanssa. Muutamina viime päivinä oli ollut pakkasia ja uudenvuoden aamu valkeni kylmänä ja selkeänä. Uhkaavana ja painostavana kohotti vaalenevaa itätaivasta vasten kaljua lakeaan tunturiselänne, jonka yli armeijan oli kulettava etäistä kotimaata kohti. Kylästä oli saatu kaksi norjalaista oppaiksi tunturiharjanteen yli ja tietä tallatakseen lähti ratsuväki heti aamuhämärissä liikkeelle. Heitä seurasi kuormasto ja tykistö. Viimeisenä alkoi jalkaväki pitkissä, säännöttömissä kolonneissa kiivetä rinnettä ylös. Etummaisena kulki Turunläänin jalkaväenrykmentti ja sen edessä ajoi kenraali Armfelt kapeassa, keltaiseksi maalatussa reessään. Puolenpäivän tienoissa ehti hämäläisrykmentin jälkipäässä kulkeva Rautalammin komppania ylös tunturinlaelle. Heidän eteensä aukenivat silmän kantamattomat lumiaavikot, joilla ei näkynyt puuta ei pensasta. Kuin jättiläissuuri musta käärme liikehti armeija valkeanhohtavalla pinnalla hitaasti eteenpäin. Taivaanrannalla punottavan auringon valossa kimaltelivat musketinpiiput ja pajunetit ja hauras lumi narskui tuhanten jalkojen sitä tallatessa. Pakkanen oli pureva ja idästä kävi raudankylmä viima. Heti suusta tullen muuttui hengitys valkoiseksi höyryksi ja kaikkien kulmakarvat, parrat ja korvalliset olivat vahvan, valkoisen kuurakerroksen peitossa. Kumarassa ja päät syvälle hartiain väliin vedettyinä huojui miehistö ääneti eteenpäin. Joskus kilahtivat olkapäillä roikkuvat musketit vastakkain ja sieltä ja täältä kuului väliin äkäinen kirous, kun joku oli kiväärinsä perällä satuttanut vieressään kulkevaa jäätyneeseen korvaan. Iltapuolella päivää kiihtyi viima tuuleksi ja samalla alkoi pyryyttää. Lumituprut soentivat silmiä ja vaistonsa ohjaamina raahustivat miehet toistensa jälessä. Vihaisen tuulen ajama lumi tunkeusi joka paikkaan, sitä tarttui vaatteisiin, kasvoihin, päähineisiin. Yltäpäätä valkeina, huohottavina hahmoina kulkivat he eteenpäin itää kohti. Pimeän tultua tapahtui armeijan etupäässä seisahdus ja toistensa kantapäitä poleksien pysähtyi vähitellen rykmentti toisensa jälkeen ja kaikki jäivät tylsinä ja tutisten paikalleen seisomaan. Sitten alkoi kuulua komennushuutoja, jotka siirtyivät eturinnasta pitkin rykmenttejä aina jälkipäähän saakka, ja joukot alkoivat vaivaloisesti lumessa kahlaten siirtyä toistensa ohi yhteiselle yöpaikalle. Oli tultu loivassa tunturinotkelmassa olevalle pienelle Öisandjärvelle, puolenkolmatta penikulman päähän Tydalenista. Tuuli ja lumituisku ei täällä järven rannalla ollut niin ankara, mutta sen sijaan tuntui pakkanen kiihtyvän. Puita ei ollut missään näkyvissä, ainoastaan vaivaiskoivun latvoja pistihe siellä ja täällä lumesta esiin. Silloin alkoivat Pohjanmaan rykmentin miehet särkeä muskettejaan, kolhien niitä vastakkain. Tukit ja perät kokosivat he kasoihin ja virittivät nuotioita. Upseereista piittaamatta seurasivat toiset heidän esimerkkiään. Joka suunnalta kuului pauketta ja irtaantuneiden kiväärinpiippujen kilahtelua. Lumiryöpyn keskeltä vilahteli palavia kekäleitä, joilla kuletettiin tulta nuotiosta toiseen. Lumisina ja värjöttävinä, toisiaan tyrkkien, ärjyen ja kinaten tungeskelivat miehet pienten nuotioiden ympärille, joita oli yhtä mittaa viriteltävä ja kohennettava, ettei tuuli niitä olisi tyyten sammuttanut. Ne, jotka eivät lähelle päässeet, työnsivät toisten olkapäiden yli punottavia ja turvonneita käsiään tulta kohti tai kurkottivat pajunetin kärkeen pistettyjä jäätyneitä leipäkannikoita, saadakseen ne hiukan sulamaan. Lauri kyyrötti polvillaan rautalampilaisten nuotiolla ja tunsi ruumiissaan jonkunlaista lämpöä. Tuomas oli pakottanut hänet hieromaan korviaan ja käsiään lumella ja hänen takanaan oli toisia miehiä tiheänä seinänä. Jyrsittyään palan tulessa sulatettua leipää, jonka Tuomas oli hänelle ojentanut, rupesi häntä raukasemaan. Yhtämittaa torkahteli hänen päänsä alas ja hän meni toisinaan jonkunlaiseen unenhorrokseen. Silloin näki hän aina mustan saunanoven, kallellaan olevan kaivonpylvään ja kuuli tuulessa heiluvan ämpärin vingahtelevan. Ja joka kerta kun tämä kuva palautui hänen silmiinsä, ihmetteli hän sitä, miksei kaivonpylväs kaadu. Mutta kiväärinperiä ei kauan riittänyt polttaa. Aamuyöstä alkoivat nuotiot riutua ja sammua. Epätoivossaan työntelivät miehet palelevia käsiään mustuvaan hiilokseen ja saivat ihoonsa rakkoja ja palohaavoja, jotka pakkasessa kirvelivät tulisesti. Enimmät koettivat pitää itseään lämpiminä, tai paremmin sanoen, estää itseään jäätymästä, tömistämällä jalkojaan, hakkaamalla käsiään rinnan yli ja toisiaan kumoon tyrkkimällä. Pimeydestä kantoi tuuli valitusta ja parkunaa. Ne olivat haavottuneita, jotka olivat kulkeneet kuormastossa ja joiden tuskat pakkasessa olivat käyneet kaksinkertaisiksi. Vihdoin alkoi päivä hämärtää. Aamuyöstä oli Tuomas vähän päästä tyrkännyt Lauria kylkeen ja komentanut pysymään liikkeessä. Ne jotka olivat tylsinä väristen asettuneet yhdessä kohti kyyröttämään, olivat päivän vaietessa kontistuneet liikkumattomiksi. Koko armeijasta huomattiin siten paleltuneen muutamia satoja kuoliaaksi. Samoin makasi joukko hevosia jäätyneinä hangella. Osalta miehiä olivat yön aikana paleltuneet jalat, joten he eivät omin neuvoin kyenneet matkaa jatkamaan. Heidät sijotettiin rekiin, mutta kaikki matkalle kykenemättömät eivät niihin sopineet. Hangella vilunpuistatuksissa maaten ja houraillen saivat he jäädä jälelle, kun armeija ikäänkuin heidän huutojaan paeten lähti nopeasti liikkeelle ja katosi lumipyryyn. * * * * * Tiheänä ryhmänä kulki Rautalammin komppania rekensä ympärillä, jossa kyyrötti kolme marssimaan kykenemätöntä toveria. Kun oli tultu ylös järvenlaaksosta, puhalsi lunta ryöpyttävä jäinen itätuuli kahta vimmatummin vastaan. Se hakkasi silmät sameiksi ja verestäviksi, pöhötti kasvot ja kivisti päätä. Miesryhmät hajaantuivat ja sekaantuivat toisiinsa ja ennenpitkää huomasi Laurikin laahustavansa eteenpäin tuntemattomien miesten keskellä. Mutta hän ei siitä ollut millänsäkään, seurasi vain pyörryttävin päin edessänsä huojuvan miehen askelia. Kun mies tuupertui hankeen ja jäi siihen makaamaan, pysähtyi hänkin hetkeksi, mutta tuntiessaan kuinka jäätävä kylmyys alkoi heti hänen jäseniään kangistaa, lähti hän jälleen vaistomaisesti hoippumaan eteenpäin. Hän ei ajatellut ollenkaan minnepäin hän kulki ja pysähtyi taas kuullessaan edestään ikäänkuin reen ratinaa. Lumiryöpyn keskeltä tuli näkyviin yltäpäätä kuurottunut ja lumettunut hevonen, joka hitaasti ponnistellen kulki poikki hänen kulkusuuntansa. Se veti perässään reellä olevaa kanuunaa, jonka päällä kahareisin istui ajaja. Mutta tämän pää oli painunut rinnalle ja suitsia pitelevät kädet olivat jäykistyneet sivuille. Lauri lähti seuraamaan kanuunahevosta, mutta käsittämättä milloin ja miten hän oli siitä eronnut, huomasi hän kulkevansa taas yksin. Tavan takaa kompastui hän lumeen puolittain hautautuneihin hevosiin ja miehiin, mutta ponnistausi aina ylös ja koetti raahustaa eteenpäin. Kerran kulki hänen ohitsensa puoli juoksua pitkäkasvuinen upseeri, joka häneen katsomatta käheällä äänellä yksinään toisteli: "Suomalaiset! suomalaiset!" ja katosi taas pyryyn. Sen jälkeen pysähtyi hänen eteensä yhtäkkiä mies, jonka muodottomiksi pöhöttyneiden kasvojen keskellä näkyi nenä veripunaisena, päärynän muotoisena tonkkina. Pienillä verestävillä silmillään, joiden ripset olivat yhteen jäätyneet, tuijotti se häneen ja mitään ajattelematta tuijotti hän vastaan. Miehen suu oli puoliavoinna ja sinettyneiden huulten välistä näkyivät hampaat Hetken tuijotettuaan alkoi mies hitaasti kallistua häntä kohti. Kammoksuen tyrkkäsi silloin Lauri häntä rintaan ja ääneti kaatui mies kinokseen. Yrittäessään matkaa jatkamaan kompastui Lauri hänen jalkoihinsa ja kaatui itsekin. Hän oli hetkisen liikkumatta siinä asennossa mihin oli kaatunut ja meni jonkunlaiseen unheeseen. Silloin näki hän taas saunanoven ja kaivon ja alkoi ihmetellä, miksei pylväs kaadu. Mutta kun vilu puistatti hänet horroksistaan selville, karkasi hän äkkiä pystyyn ja alkoi juosta eteenpäin. Hän oli taas yksinään, hänen päätään huimasi ja ympärillä myrsky vonkui ja ulvoi. Sen keskeltä tuntui joka suunnalta kuuluvan ihmisäänen vaikerrusta, huokauksia ja hihkasuja. Ja yhtäkkiä sai hänkin halun ruveta huutamaan, mutta ääni oli kuin jonnekin syvälle painunut eikä hän saanut sitä esille. Sitten oli hän kuulevinaan yhä selvempiä ihmisääniä edestään ja kappaleen aikaa kulettuaan näki hän äkkiä edessään maassa joukon miehiä, aivankuin kokonainen komppania olisi yhtaikaa suistunut kinokseen. Toiset makasivat liikkumattomina ja kangistuneina, toiset heittelehtivät ja hourivat ja yksi veisasi suurella äänellä: "Jo joutuu armas aika ja suvi suloinen." Laurin takaa lumipyrystä tuli juosten mies, jolla oli yli oikean posken ja ohimon puoleksi umpeen mennyt haava, jonka päältä hän nähtävästi oli kadottanut siteen. Haava pöhötti veripunaisena ja ärtyneenä. Kättään huiskuttaen kiroili mies synkeästi Jumalaa, kuningasta, kenraaleja ja koko maailmaa, ja hyppien maassa makaavien yli karkasi hän eteenpäin. Lauri lähti horjumaan hänen jälkeensä, mutta kadotti hänet pian näkyvistään. Sen jälkeen raahusti hän pitkän ajan yksinään tylsässä turtumuksessa, kunnes havahtui siitä, että aivan hänen takanaan hirnahti hevonen. Se oli hänen oman komppaniansa vetojuhta, joka ilman ajajaa, pää riipuksissa mennä nyyhersi eteenpäin. Reessä makasivat kangistuneina ne kolme miestä, jotka siihen aamulla lähdettäessä oli sovitettu. Heidän sinipunerviksi pöhöttyneet kasvonsa lasittuneine silmineen näkyivät rekeen ajautuneen lumen alta. Lauri lähti tallustelemaan hitaasti etenevän reen perässä. Kun hevonen tavan takaa pysähtyi, suistui hän aina suulleen rekeen. Silloin havahtui hevonen liikkeelle ja Lauri kömpi omille jaloilleen. Horjahdellen ja yhä hitaammin kulki hevonen, kunnes sen etujalat pettivät kokonaan ja se putosi polvilleen. Turpa lumessa ja takaruumis ylhäällä jäi se liikkumattomaksi paikalleen, Laurin huojuessa sen ohi eteenpäin. -- * * * * * Hän oli mielestään raahustanut lumessa kokonaisen iankaikkisuuden, kun hän kuuli edestään myrskyn keskeltä saarnaavan äänen. Sitä kohti vaistomaisesti kulkien tapasi hän joukon miehiä, jotka säretyn reen kappaleista koettivat virittää nuotiota. Mutta kohta kun tulenliekkiä vähän näkyi, sammutti sen myrsky. Siitä huolimatta jatkoivat miehet itsepintaisesti ja ääneti virityspuuhiaan. Viereen oli pysähtynyt muuan kanuunahevonen, joka oli pudonnut omituiseen istuvaan asentoon. Se heitteli päätään herkeämättä ylös ja alas ja sen pitkiksi puikoiksi jäätyneet turpakarvat kilahtelivat. Mutta kanuunan päälle oli asettunut seisomaan muuan Uudenmaan rykmentin mies, jota armeijassa oli sanottu papiksi, siksi että hänellä seurasi repussaan aina raamattu, jota hän leiritulilla oli usein tovereilleen lukenut. Mielipuolisesti pöllötellen turvonneilla silmillään ja kiivaasti käsiään huitoen huusi hän saarnaavalla äänellä: "Huuto idästä, huuto lännestä, huuto kaikesta neljästä ilmansuunnasta... Voi, sinä ihmisen lapsi, näin sanoo Herra, Herra, Israelin maasta: loppu tulee; koko neljän maan äären loppu tulee. Kaikki sinun vihollises ammottelevat suutansa sinua vastaan, vihertelevät sinua ja kiristävät hampaitansa ja sanovat: me olemme hänen hukuttaneet. Tämä on se päivä, jota me halasimme, me olemme sen saaneet ja nähneet." Lauri pysähtyi ja tuijotti tylsästi saarnaajaan. Ja pyryn keskeltä ilmestyi mies toisensa jälkeen ja väristen sekä loksavin leuoin pysähtyivät he kaikki, aivankuin tässä olisi ollut jotakin hyvin tärkeätä tekeillä. Yhtäkkiä ilmestyi siinä Laurin eteen Tuomas. "Poika!" ärjäsi hän ja tyrkkäsi hänet vihaisesti liikkeelle. Lauri lähti taas huojumaan eteenpäin ja Tuomas seurasi hänen kintereillään. Mutta montakaan askelta ei Lauri ehtinyt kulkea, kun hän suistui maahan. Silloin tempasi Tuomas hänet ylös ja ravisteli häntä hurjasti. Mutta nähdessään, kuinka Lauria puistatti läpi ruumiin, riisui hän äkkiä päältään univormukulunsa ja alkoi sitä kiskoa veljensä ylle. Itsellään oli hänellä univormun alla lyhyt, napiton takki. Tuuli riuhtasi sen levälleen sekä samoin hänen kuluneen ja likaisen pellavapaitansa rintamuksen. Nähdessään hänen paljaan rintansa sekä siinä punottavan pajunetinarven, havahtui Lauri selvään todellisuuteen. Ensi kerran vanhinta veljeään sinutellen sanoi hän: "Sinähän palellut itse, en minä tätä ota!" ja alkoi kiivaasti riuhtoa univormua yltään. "Huuti, nulikka, äläkä sinuttele esimiestäsi!" karjasi Tuomas ja kiskoi viitan takaisin Laurin olkapäille. Sitten vyötti hän sen kiinni omalla vyöllään. "Mars eteenpäin!" komensi hän ja työnsi veljensä liikkeelle. Tahdottomasti alkoi silloin Lauri siirrellä jalkojaan pöpperöisessä lumessa. Väkivaltaisin heitoin laahaten jäykkää jalkaansa ontui Tuomas hänen kintereillään. Kouristaen Lauria käsivarresta ja siten estäen häntä lumeen kompastumasta puhui hän läähättäen: "Etkö sinä ymmärrä, poika, että sinun täytyy päästä kotimaahan ja panna siellä talo taas pystyyn?" Äänettöminä raahustivat he sitten pitkän aikaa kahden eteenpäin ja Tuomas piteli yhä Lauria käsivarresta. Viimein illan hämärässä laskeusivat he jotakin rinnettä alaspäin ja tulivat pienen joen uomalle. Siellä ei pyryyttänyt niin tuimasti ja etäämpänä näkyi uomaa pitkin kulkevan alaspäin joukko miehiä ja muutamia hevosia. Tuomas pysähtyi äyräälle ja sanoi: "Laskeu tuonne uoman pohjaan ja marssi kiiruusti noiden toisten jälkeen ja kun tulet kotiin, niin..." Hän keskeytti lauseen ja kääntyi palatakseen. "Minne sinä... etkö sinä tulekaan?" huusi Lauri murtunein äänin. "Huuti, poika!" ärjäsi Tuomas. "Elä sinä neuvo esimiehiäsi! Minä palaan miehiäni kokoamaan, sillä kapteeni ja vänrikki ovat hukkuneet myrskyyn ja komppania on minun vastuullani. Ymmärrätkö? Mars!" Lauri lähti menemään, mutta uoman pohjalle tultuaan pysähtyi hän ja kääntyi nähdäkseen vielä kerran vanhinta veljeään. Tuomas seisoi äyräällä ja huomatessaan Laurin pysähtyvän, lähti hän nyrkki pystyssä ontumaan kohti. "Etkö sinä, sen nulikka, aio totella esimiestäsi!" karjui hän. Silloin kääntyi Lauri ja lähti läähättäen juoksemaan edessään häämöttävien miesten perään. * * * * * Kesä alkoi olla kukkeimmillaan, kun Lauri kohta rauhanteon jälkeen palasi kotinsa raunioille. Paljon siellä ei ollut entisestä jälellä. Mutta kaivonpylväs, joka siellä Norjan tuntureilla unenhoureissa oli niin itsepintaisesti hänen mieleensä palannut, seisoi vielä pystyssä, vaikkakin pahasti kallellaan. Ämpäri riippui niinikään entisellä sijallaan, mutta läpi lahonneena ja sammaltuneena. Sauna ja aitta ilman ovia olivat myöskin jälellä, mutta muista huoneista ainoastaan kivijalat sekä kasa sammaltunutta tuhkaa. Pihamaalla kasvoi ruoho korkeana ja koskematonna ja pelloilla ylenivät rehevinä pajupensaat. Aitan kynnyksen alla kasvoi tuuheita horsmia ja tupaan vievästä polusta ei ollut haamuakaan jälellä. Niin, se polku, jota hän varhaisesta lapsuudestaan oli äidin nähnyt kumarana ja toimeliaana astelevan, se oli hävinnyt, kuten kaikki muukin! Ja äiti itse? Hävinnyt teille tietämättömille, kuten toisetkin omaiset! Piilopirtistäkin olivat vain rauniot jälellä, joten vihollinen oli sinnekin tiensä löytänyt. Kun olisi edes äiti ollut vielä elossa, niin tämän ylimenon olisi jaksanut paremmin kestää! Hän oli nuorin lapsiparvesta ja siis lähinnä äitiä. Miksi hän ei saanut kuolla sinne tuntureille, jonne Tuomaskin jäi satojen muiden suomalaisten kera? Mieli mustana istui hän kaivon vierellä ja painoi päänsä alas. Hän olisi halunnut itkeä, hartaasti ja sydämen pohjasta, kuten poikasena jotakin vääryyttä kärsiessään, mutta itku ei puhjennut lähteistään ja niin hän äänetönnä ja synkkänä tuijotti eteensä. Mutta hänen ympärillään soivat kesäiset äänet, täynnä hedelmöittymisen ja kasvamisen riemua. Aurinko paistoi niin rehevästi ja herttaisesti kuin ei koskaan ennen, metsä oli tulvillaan lintujen laulua ja kukkivat kedot hyönteisten surinaa. Pihakoivu näytti tuuheammalta kuin koskaan ennen ja aivankuin tuota murehtivaa miestä uuteen elämään kutsuakseen asettui sen latvaan käki ja kukkui niin helisevän riemuisasti kuin ei se kyllikseen olisi voinut rauhan päivää ylistää. Lauri oli liian nuori pysyäkseen kuurona näille houkutteleville kesän äänille. Hän nosti päänsä ja ensimäisenä sattui hänen katseensa tyttöön, joka istui maassa häntä vastapäätä ja levotonna kaivoi sormellaan hiekkaa, ikäänkuin odotellen häntä vapautuvaksi synkkyyden vallasta. Se oli koditon neitonen, vailla kaikkia omaisia kuten hänkin. Ruotsista palatessaan oli Lauri tavannut hänet Tornion tienoilla suuressa kotimaahan pyrkivien pakolaisten joukossa. Vaistomaisesti olivat he silloin lyöttäytyneet toistensa seuraan. Käytyään ensin tytön kotiseudulla, jossa he eivät tavanneet ketään tämän omaisia eikä sukulaisia, olivat he yhdessä vaeltaneet Laurin syntymäsijoille. Kun he nyt pitkään ja ääneti katsoivat toisiinsa, vihkiytyivät he samalla toisilleen, alkaakseen uutta elämää miehenä ja vaimona. Se oli sananmukaisesti tyhjästä alkamista, kuten oli laita tuhansien muidenkin kotien raunioilla. Kuinka jokapäiväinen elämä silloin kaiken puuttuessa saatiin uudelleen tavallista uraansa kulkemaan, sitä on myöhempien, rauhassa ja hyvinvoinnissa kasvaneiden sukupolvien työläs käsittää. Mutta ne harvat, jotka tuon koettelemusten ajan kestäen olivat säilyneet sodan, kylmän, nälän ja kulkutautien kourilta, kävivät työhön täynnä uskoa ja tulevaisuuden luottamusta. Ja koko luonto, joka äsken oli liittoutunut vihollisten kanssa, koetellakseen tulevaisuuden varalle, kuinka paljon tämä kansa kykeni kestämään ja oliko siitä täyttämään historiallista kutsumustaan, palkitsi nyt, ikäänkuin tyytyväisenä kokeilujensa tuloksiin, entistä suopeammin ja runsaammin ihmisten työn. Harvoin on nähty niin hedelmällistä aikaa kuin nuo isonvihan jälkivuodet. Kilvan kantoivat silloin hedelmää vaimot ja pellot, ja niin kohosivat kodit jälleen raunioistaan, vuosi vuodelta laajenivat viheriöivät vainiot, metsistä kaikuivat jälleen karjojen kellot yhdessä paimentorvien kanssa ja tanhuilla leikkivät taajat lapsilaumat. Uudelleen rakennetussa kotitalossaan eli Lauri lukuisilla perillisillä ja monilla satoisilla kesillä siunattuna parhaita miehuusvuosiaan, kun jälleen puhkesi sota Venäjää vastaan. Tällöin saattoi Lauri jo lähettää vihollista vastaan vanhimman poikansa, joka kaatui Lappeenrannan luona. Mutta sotaa ei kestänyt kauan ja jälleen jatkuivat rauhanvuodet. Niiden kuluessa vaurastui ja lisääntyi Lauri yhä, niin että hänen kotinsa ympärille vähitellen yleni kokonainen kylä, jossa asui pelkästään hänen heimolaisiaan ja jälkeläisiään. Kuin vanhan testamentin patriarkka eli hän heidän keskellään ja saavutti sangen korkean iän. Hän oli jo täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta, kun jälleen alkoi idästä päin sodan vaara maata uhata. Silloin, kesäisenä sunnuntai-iltana, istuskeli lukuisa heimo kantatalon pihalla, keskustellen ajan kuulumisista sekä kuunnellen vaaria, joka tuvanportaalla istuen kertoili heille kokemuksiaan pitkän elämänsä varrelta. Kun he päivittelivät tulossa olevia vaikeita aikoja, lausui vaari: "Mitä te luulette toden tullessa kestävänne, kun jo kuulopuheista vaikertelette? Jollei meillä olisi vastamäkiä noustavana, niin hukkaanhan me silloin joutuisimme." "Mutta jos tulee taas sellaiset ajat kuin isonvihan aikana, niin mikä meidät silloin periikään!" lausui yksi vaarin vanhimmista miniöistä. "Jos tulisi, niin kestettävä se olisi niinkuin on ennenkin kestetty", virkkoi siihen vaari. "Mutta tuskinpa sellaista aikaa on minkään kansan elämässä muuta kuin yhden kerran. Niin minä ainakin uskon. Kyllä silloin tuli itse Jumalakin näkemään, että tämä kansa kestää." Ja ikäänkuin hän, joka oli kovan ajan yli elänyt, olisi itsessään tuntenut kaiken sen teräksisen tarmon ja sitkeän juurevuuden, jonka nojalla Suomen kansa oli siihen päivään säilynyt, kasvanut ja lisääntynyt, lausui hän hetken kuluttua painokkaasti: "_Ei tätä kansaa hävitetä_!" Tuuheiden kulmainsa alta tähysti hän terävästi lukuisaa jälkeläisjoukkoaan ja vaieten tunnusti jokainen mielessään, että hänellä, jos kellään, oli oikeus niin sanoa. ***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA KOHTALOITA*** ******* This file should be named 60835-8.txt or 60835-8.zip ******* This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/dirs/6/0/8/3/60835 Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that * You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." * You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. * You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. * You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director gbnewby@pglaf.org Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.