The Project Gutenberg eBook of Kevät, by Sigrid Undset

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you
will have to check the laws of the country where you are located before
using this eBook.

Title: Kevät

Author: Sigrid Undset

Translator: Väinö Jaakkola

Release Date: January 11, 2021 [eBook #64261]

Language: Finnish

Character set encoding: UTF-8

Produced by: Tuula Temonen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄT ***




KEVÄT

Kirj.

Sigrid Undset


Suomentanut

Väinö Jaakkola





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.






I.




I.


Aksel käveli pankin edustalla ja odotti veljeänsä.

Sataa tihuutti yhtenään. Usvaan kietoutunut harju kohosi talojen
yli. Tämä oli kaupungin pääkatu, enimmäkseen kaksikerroksisia
puutaloja, jotka olivat siististi maalatut vaalein, tympein värein,
harmaankeltaisiksi ja harmaanvalkeiksi, ohuen, kylmän suklaanruskeiksi.
Etempänä sillan luona pisti yksi kivitalo kalkinvalkoisena silmään
jonosta, alastomana ja köyhänä punaisine palomuureineen, muistuttaen
murheellisesti oikeita kaupunkeja.

Jos olisi ollut päivänpaiste, olisin ehkä pitänyt tätä idyllisenä,
ajatteli Aksel. Hän katsoi kelloonsa, oli odottanut neljänneksen.

Silloin pujahti äkkiä veljen pieni punainen jäniskoira hänen jalkojensa
välitse, pyörähti ympäri ja istahti isäntäänsä vastapäätä. Torkild
tervehti:

"Sinun täytyy antaa anteeksi, että olet saanut odottaa --"

"Luulin tosiaankin, että te pankkiväki olisitte täsmällisiä
pienimmässäkin", sanoi Aksel, ja Torkild nauroi:

"Sinähän puhut ihan puhdasta tanskaa. Sinun on katsottava, että palaat
takaisin äidinkieleesi, poika."

"Sehän muuten onkin äidinkieleni", virkkoi Aksel miettivästi.

Oli kuin kaikki hänen alakuloisuutensa olisi äkkiä ja väkivaltaisesti
tihentynyt kyllästymykseksi ja masentuneisuudeksi. Minkä ihmeen tähden
hän oikeastaan oli tullutkaan tänne! Ja hän lausui äkkiä sen, mitä oli
ajatellut mielessään koko päivän:

"Kuulehan, Torkild -- käykö sinun mielestäsi päinsä, isän puolesta
nimittäin, että teen matkan jonnekin kauemmas täältä -- tuntureille
esimerkiksi?"

"Luonnollisesti. Ymmärräthän toki, ettei isä voi odottaa sinun
tallustelevan tässä kolossa koko kesää."

"E--ei", virkkoi Aksel keventyneenä. "Minunhan on astuttava toimeeni
vasta kuuden viikon päästä --"

"Ei, herra varjelkoon. Kulkea täällä kuusi viikkoa, kun ei ole siihen
pakkoa -- sitä ei tottavie kukaan jaksaisi."

He kääntyivät hotellin portista sisään. Ja riisuttuaan
päällysvaatteensa ja istuessaan ikkunan vieressä pimeässä,
epäviihtyisässä ruokasalissa ei kumpikaan veljeksistä oikein tiennyt,
mistä he puhelisivat. He katselivat ulos ikkunasta katua ja sadetta,
kunnes Aksel sanoi:

"Rose Wegner tulee siis huomenna."

"Niin." Torkild punastui äkkiä hiukan. Mutta Aksel hymyili ja sanoi:

"Hän oli kaunis lapsena, mikäli muistan. Voisi ehkä kuluttaa aikaansa
hakkailemalla häntä hiukan. Jollei hän vain ole muualle kiinnitetty?"

"Siitä en tiedä mitään. Mutta luulen muuten, ettet sinä tule huomaamaan
häntä miksikään hauskaksi hakkailtavaksi."

Akselilla oli tunne, ettei Torkild mielellään puhunut tästä aiheesta.
Mutta hän ei voinut keksiä mitään muutakaan, siksi hän virkkoi:

"Rouva Wegnerhän on nyt kuollut --"

"Niin, hän kuoli useita vuosia sitten."

Ruoka tuotiin. Ja hetken he söivät äänettöminä. Kunnes Torkild tarttui
lasiinsa:

"Terveeksi. Hauska että tulit kotiin viimeinkin. -- Se on kyllä ollut
suuri ilo isällekin --" lisäsi hän hetkisen perästä.

"Tokko?" Aksel katsahti ylös. "Luuletko niin -- vakavasti puhuen?"

Torkild nyökkäsi. "Isähän on kärsinyt siitä kovin, hänkin."

Mutta Aksel ei vastannut. Nyt, kun hän olisi voinut saada jonkunlaisen
aiheen puhuakseen veljensä kanssa kotioloista, huomasi hän, ettei hän
sittenkään voinut sitä tehdä.

Hän oli ilostunut, kun Torkild aamulla oli ehdottanut, että he
tapaisivat toisensa pankkiajan jälkeen ja menisivät syömään päivällistä
yhdessä. Sillä hän oli ajatellut, että toinen halusi samaa kuin hän
itsekin. Halusi puhella hänen kanssaan -- halusi heidän tutustuvan
toisiinsa. Herra nähköön -- olivathan he veljeksiä --.

Olihan hänelläkin ollut koti kerran kauan sitten -- hänkin oli kantanut
mukanaan kaikkina kodittomina vuosina muistoa kodista -- sellaista kuin
tuo muisto hänellä oli. Hän oli aina ajatellut Hellerudia --.

Kuinka hyvin hän muisti Hellerudin pihan! Valkoisen asuinrakennuksen
pihalle ulkonevine portaineen, keltaisen tuvan, jossa arentimiehen
väki asui, pylväitten nenässä seisovan aitan ja punaiset ulkohuoneet,
korkean, muuratun ylissillan ja sen edustalla olevan saarnen, jonka
rungon ympärillä haasiaseipäät törröttivät pystyssä. Keskellä pihaa
kasvoi suuri vaahtera; hän muisti millaiselta se näytti syksyllä, kun
latva alkoi palaa punaisena ja keltaisena ilta-auringon paisteessa
-- alempana peltomaita pitkin leviävä kylä oli jo varjossa; lepikko
paartoi vielä kesäisen vihreänä virran rantamia. Hän muisti keltaiset
lehdet, jotka varisivat ympäri pihaa ja tallautuivat lokakuun liejuun,
hän muisti millaiselta se näytti keväällä, kun keltaiset sokerikukat
viruivat lehvistön alla, hienolla, nuorella, kiiltävällä ruohikolla.
Niinpä niin, tuo lyhyt, tallattu, jyrsitty pihan ruohikko, hän luuli
tuntevansa siinä miltei joka kasvin, nokkosmetsän sikalan seinustalla,
polut, jotka oli kuljettu ovien välille, pihakummun hän saattoi nähdä
edessään milloin vain tahtoi, heinineen ja rojuineen ja sirpaleineen.
Hän oli kai ollut niin pieni silloin, että hänen silmänsä olivat
lähellä maata, ja niin nuori, että jotakin erinomaista löytyi joka
nokkospensaastakin.

Puutarhan hän muisti paljon hämärämmin. Sen vain, että se oli
ruohottunut ja rappeutunut ja että siinä oli omenapuita, joiden
kiemuraiset oksat olivat keltaiset jäkälästä. Hän oli kai harvoin ollut
siellä.

Arentimiehen tuvassa ja läävässä ja heinäparvella ja tallissa ja
pajassa alhaalla pellon laidassa -- siellä hän varmaan olisi tuntenut
jokaisen kattoparrun, jokaisen kynnyksen ja lattialaudan. Mutta kotinsa
asuinhuoneita ei hän oikeastaan kunnollisesti muistanut. Ja hän muisti
Mariuksen ja Evenin, arentimiehen lapset, ja arentimiehen ja vaimon ja
Antonin, renkipojan, ja Emilien, vanhan karjapiian, paljon selvemmin
kuin isän ja äidin ja sisarukset.

Jos hän tahtoi olla rehellinen -- niin ei hän kai pohjaltaan ollut
tuntenut mitään erikoista kiintymystä kehenkään heistä siihen aikaan.
Asia oli kai niin, että hän oli ollut rasavilli, joka mieluummin
oleskeli jokirannassa syvien, aaltoilevien savitörmien alla tai talon
yläpuolella olevassa metsässä kuin kotonaan. Ja koti oli tuskin
ollutkaan erikoisen houkutteleva -- lapsen vaisto oli varmaankin
tuntenut, että se oli alkanut jo hajota sisältäpäin siihen aikaan,
jonka hän saattoi muistaa. Vanhemmat olivat eläneet omaa kiihkeää
elämäänsä niin voimakkaasti, etteivät joutaneet paljon ajattelemaan
lapsiaan ja oliko yleensä koskaan ollut mitään kotia siellä, missä
hänen isänsä ja äitinsä olivat eläneet yhdessä.

Torkild ja Doris olivat hänelle vain "kakaroita" siihen aikaan. Hän oli
kiukuissaan useimmiten, milloin hänen täytyi ottaa heidät mukaansa,
ja hän ja arentimiehen pojat puikkivat tiehensä aidan suojassa ja
piiloutuivat metsään Torkildilta -- ja pikku veli mankui ja itki ja
huusi hänen jälkeensä.

Hänen tuntoaan pisti nyt, kun hän muisteli tätä. Ja hän kohotti äkkiä
lasiansa veljeään kohti:

"Terveeksi. Muistatko, Torkild, kun Marius Hansen ja minä pujahdimme
pois -- sinun luotasi emmekä huolineet sinua mukaamme leikkimään? Saat
uskoa, että olen katunut sitä monta kertaa!"

Torkild pudisti päätään. "En muista sitä."

Aksel oli ollut yksitoistavuotias, kun koti hajosi. Hän oli joutunut
äidinisänsä luo Hindevadgaardeniin. Kodittomaksi hän oli tuntenut
itsensä siellä, vielä kodittomammaksi sedän luona Kööpenhaminassa, aina
vain yhä kodittomammaksi koulussa Hannoverissa ja tehtaassa Berlinissä.
Ja hänelle oli tullut päähänpiintymäksi, että hänen täytyi saada
paikka Norjassa ja päästä kotiin. Sinä päivänä, jona se todellakin
oli tapahtunut, oli hän kirjoittanut veljelleen -- häntä hävetti tuo
kirje nyt, kun hän istui silmätyksin tämän veljen kanssa, joka oli
hänelle vieras. Mutta hän oli kaivannut tätä veljeä ja sisartaan
kaikkina ulkomaalla viettäminään vuosina -- vieläpä lopulta isääkin.
Vaikka hän oli vihannut isäänsä vuosikausia -- niin oli hän ulkomailla
oleskellessaan lopulta johtunut ajattelemaan hänestä toisella tapaa
-- kuvitellut, että hänen isällään ehkä oli ollut jonkinlainen oikeus
elää elämäänsä niinkuin hän oli elänyt. -- Nyt täysikasvuisena hän
kykeni paremmin arvostelemaan äitinsä sukua, jonka hän tunsi niin hyvin
-- eikä hänen ollut kovin vaikea keksiä mielessään puolusteluja isän
käytökselle.

Kun he istuivat kahvia juoden, tuli seurue kaupungin herroja
huoneeseen. He tervehtivät Torkildia, ja muuan pieni paksu punakka
mies, jolla oli voinkeltainen tukka, tuli hänen luokseen:

"Hitto, oletteko te täällä, Christiansen! Sehän on harvinaista!
Mitä hittoa te hommaatte päivät pitkät -- taidatte istua kotona
kanavaompelun ääressä, vai mitä?"

"Kyllä, enimmästi", sanoi Torkild nauraen.

Aksel esiteltiin herroille. Näistä oli pari insinööriä, yksi
konttoripäällikkö ja yksi isännöitsijä. Kamalia otuksia he näyttivät
olevan, ja Aksel ajatteli, mahtoivatko he olla Torkildin tovereita.
Juuri tällöin hänelle selveni, missä suhteessa veli erosi näistä ja
useimmista muista miehistä, joita hän oli tuntenut -- hänestä näytti
sillä hetkellä, että Torkildin solakkuudessa ja kalpeudessa oli miltei
suvustaan huonontuneisuuden leima; kädet suippoine, pitkine sormineen
olivat sairaalloisen valkeat.

Kaikkityynni tuntui hänestä nyt yhtäkkiä niin kumman epätodelliselta.
Että hän oli eksynyt norjalaiseen maaseutukaupunkiin, jota hän ei
ollut eläessään ennen nähnyt, etsiäkseen itselleen kotia ja omaisia
ventovieraiden parista -- olivathan isä ja sisarukset, joiden joukkoon
hän oli tulla tupsahtanut viikko sitten, todellisuudessa ventovieraita
hänelle -- viikon vanhoja tuttavuuksia, joita hän koetti pitää
lähisukulaisinaan, kuten hän itsekseen sanoi. Nyt, kun nuo kamalat,
maalaismaiset, tympeät herrasmiehet olivat ilmestyneet asiaankuuluvaksi
ympäristöksi, oli koko asia hänen omissa silmissään pelkkä höperö,
harkitsematon päähänpisto.

       *       *       *       *       *

"Sinä et varmaankaan ole erikoisemmin hurmautunut meidän kaupunkiimme",
sanoi Torkild heidän kävellessään kotiin päin sateessa.

"En vain ymmärrä, miten te jaksatte tulla toimeen täällä", vastasi
Aksel.

"Tjaa. Doris sanoo tahtovansa lähteä Kööpenhaminaan ja olla siellä
ensi talven. Olen aikonut puhua siitä isän kanssa. Doriksella on kutsu
tulla asumaan Holger-sedän luokse -- mutta en oikein tiedä. Ei silti --
enhän minä juuri tunne noita ihmisiä. Mutta olen ajatellut, että hän
voisi käydä siellä talouskoulua --. Ja minä haen silloin erästä paikkaa
Kristianiassa, jonka varmasti saan. Pankilla on osaa siinä liikkeessä,
ja se suosittaa minua."

"Sitten jää isä yksin tänne --" sanoi Aksel.

"Eihän täällä ole kerrassaan minkäänlaisia
tulevaisuudenmahdollisuuksia."

He kävelivät hetken ääneti. Kumpikin odotti toisen puhuvan. Lopulta
virkkoi Torkild:

"Ei hän muuten tule olemaan paljonkaan yksinäisempi kuin hän jo on."

Aksel katsahti veljeensä.

"Niin. Täällä on aina sellaista kuin olet näinä päivinä nähnyt", sanoi
Torkild.

"En ole kuullut teidän puhuvan sanaakaan isän kanssa -- paitsi
musiikista."

Torkild hymyili:

"Niin, siitä kai ei sinulle liene suurtakaan huvia -- sinähän sanot
olevasi epämusikaalinen. Omituista kyllä muuten -- äitikin oli läpeensä
musikaalinen."

"Se olikin kai ainoa, mitä heillä oli yhteistä", sanoi Aksel. "Niin --
ja lisäksi me."

"Me." Torkild hymyili eräänlaista vinoa pikku hymyä. "Meitä he eivät
ole koskaan omistaneet -- saaneet vain -- ja sitten antaneet meidän
ajelehtia. Isä ei välittänyt omistaa meitä -- ja äiti ei voinut --.
Ei, onnettomuus johtui kai pikemminkin siitä, että he olivat liian
samanlaisia monessa suhteessa."




II.


Tohtori Christiansen tuli illallispöytään. Ei puhuttu musiikista sinä
iltana -- mutta yleensäkään ei juuri puhuttu paljoa. Isä nousi heti kun
oli syönyt, kiitti Dorista ruoasta ja meni omaan huoneeseensa.

Palvelijatar korjasi pöydän. Aksel meni ikkunan luo ja katsoi ulos:

"Millaista viheliäistä ilmaa te pidättekään tässä maassa!"

"Hyh tuota rumaa ilmaa!" sanoi Doris. "Ajatelkaahan, jos olisi ollut
kaunista -- niin olisimme voineet olla vuonolla tänä iltana."

Torkild katsoi ulos:

"Tuuli on nyt idässä -- ilma kirkastuu huomiseksi."

"Niin, sillä silloin tulee Rose", sanoi Doris nauraen. "Minun täytyy
nimittäin sanoa sinulle, Aksel -- Rose on Torkildin suuri Liebe,
näetkös --."

Veli käännähti ärtyneenä:

"Sinähän sen muka tiedät."

"Sepä oli tottavie ikävää", nauroi Aksel. "Minä olin nimittäin
toivonut, että voisin mahdollisesti hieman rakastua Roseen."

"Sinäkö -- ei ikimaailmassa! Minä en voisi ikinä kuvitella, että Rose
voisi olla sinulle jotakin. Uh ei --"

"Vai niin? Aamupäivällähän sinä itse vakuutit ja ylistelit minulle,
kuinka viehättävä ja suloinen hän on."

"Uh, mutta ei hän sinulle sovi, siitä minä olen varma -- sellainen
jääneito. Mutta yhdenpä minä tiedän -- tahdotko, että esittelen sinut
hänelle?"

"Suuri kiitos -- saattaisihan tuota ainakin katsoa --"

"Eva Møinichen -- kas häneen sinä tulet ihan hurjasti rakastumaan! Etkö
usko, Torkild? Torkild ei näet voi sietää häntä. Mutta hän onkin niin
kerrassaan pikantti. Ja niin intohimoinen sitten! Ja tiedätkö mitä minä
luulen, Aksel, sinä olet pohjaltasi hirveästi isän lainen --"

Torkild kääntyi ympäri ikkunan luona:

"Olenhan sanonut sinulle, Doris, etten suvaitse tuota sävyä."

"Minun olisi kai pitänyt kysyä sinulta -- niinkuin en olisi sitä
nähnyt!" Doris istui ruokapöydällä ja heilutteli jalkojaan.

"Kuulkaa, eikö olisi koetettava keksiä jotakin?" sanoi Aksel.

"Vedetään verhot alas arkihuoneessa", ehdotti Doris, "ja sytytetään
lamppu -- sitten pelataan korttia ja pidetään hauskaa ja ollaan
niinkuin olisi talvi."

"Minulla on whiskyä", sanoi Torkild. "Onko seltteriä jääkaapissa,
Doris?"

"Ei tippaakaan. Mutta onhan hanassa vettä."

"Voimmehan mennä minun huoneeseeni noutamaan sitä. Tulkaa --"

       *       *       *       *       *

"Täällähän sinulla on oikein miellyttävä pesä", sanoi Aksel katsellen
ympärilleen veljensä huoneessa.

"Torkildin huone on ainoa hauska koko talossa", -- Doris painautui
sohvankulmaan ja veti jalat käppyrään helmojensa alle.

"Sinun huoneesi voisi olla ihan yhtä hauska -- jos viitsisit järjestää
siellä silloin tällöin", sanoi Torkild.

"Hyi sentään, Doris -- sinun neitsytkammiosi pitäisi toki --"

"Äh, neitsytkammio", keskeytti sisar. "Mutta nuorenmiehenhuoneet --
minä olen ihastunut miesväen asumuksiin -- ja whiskyyn! Maljanne,
pojat!"

Torkild lojui takakenossa keinutuolissa. Hän katsoi sisareensa --
pyyhkäisi tuhkan savukkeestaan -- ja naurahti hieman väkinäisesti:

"Voit olla huoleti siitä, ettet pääse Tanskaan niin kauan kuin sinulla
on noin lapsellinen maku. On parasta odottaa, kunnes olet tullut
vähemmän vihreäksi."

Doriksen ääni kävi äkkiä pehmeäksi:

"Uh Torkild! Tiedäthän hyvin, että minä vain höpsin. Aksel! Etkö voi
hyvin ymmärtää, että minulla on kauhean ikävä toisinaan? Ja sitten
minusta tuntuu lystiltä ärsyttää Torkildia, sillä hän on niin hanakka
kasvattamaan minua. Hän voi kyllä olla niin miellyttäväkin, mutta --.
Uh ei, Torkild, sinun olisi pitänyt ruveta papiksi -- sinä et kyllä
olisi koskaan tullut langenneeksi kiusaukseen --"

"Doris!" Torkild nousi seisoalleen. Akselkin hätkähti.

Sisar katsoi uhmaillen vuoroin kumpaankin. Sitten hän äkkiä purskahti
itkuun:

"Ooh! Täällä on niin inhottavaa, niin inhottavaa minun mielestäni --"

Hän syöksähti samassa ovelle. Torkild meni hänen jälkeensä. Aksel kuuli
Doriksen nyyhkyttävän hysteerisesti käytävässä ja veljen puhelevan
hänelle tyynnytellen. Sitten he tulivat sisään hetken perästä. Doris
kiipesi jälleen sohvalle -- hän niisti nenäänsä pari kertaa ja pyyhki
silmiään kokoonrutistetulla pienellä nenäliinalla.

"No terveeksi, Doris", sanoi Torkild, ja Aksel otti lasinsa ja virkkoi:
"Terveeksi, Doris!"

Nyt hymyili sisar -- ja hän hymyili, kun Torkild työnsi savukelaatikon
häntä kohti:

"Pohjaltaan Torkild on kiltti poika, näetkös, Aksel."

Aksel katseli ympärilleen huoneessa. Hän nyökäytti päällään seinällä
riippuviin floretteihin päin:

"Miekkailetko sinä --?"

"Yhteen aikaan minä harrastin sitä aika paljon. Täällä kaupungissa
oli eräs luutnantti Moberg pari vuotta sitten -- me miekkailimme aika
paljon."

"Minä miekkailin melko hyvin aikoinani -- haluatko koettaa jonakin
päivänä --"

"Minä olen aivan harjaantumaton nyt -- mutta on kyllä hauska koettaa --"

"Sinähän oletkin kova urheilija", sanoi Aksel. "Innokas metsästäjä --"

"Uh ei, älkää nyt puhuko metsästyksestä --" valitti Doris. "Äh, minä
vihaan koko urheilua!"

Mutta toiset olivat mielissään, kun olivat tavanneet jotakin, mistä
saattoivat puhella ilman vaitioloja ja ilman kiusallista haparoimista.

Doris joi whiskyä ja vettä, tupakoi ja haukotteli väliin.

"Uh, minusta te olette ikäviä! Ajattele, että Rosen mielestä on hauskaa
puhella metsästyksestä Torkildin kanssa. Viime vuonna minä todella
luulin joskus, että hän oli rakastunut Torkildiin sittenkin, kun hän
jaksoi istua ja kuunnella tuollaista --"

"Sinun pitäisi kai muuten mennäkin jo nukkumaan!" Torkild katsoi
kelloonsa,"-- muuten et joudu ylös ennenkuin hän on täällä."

"Heti -- yksi tippa whiskyä vain vielä --"

"Ei, nyt ei sinun ole enää terveellistä juoda whiskyä, äitiseni!"

"Vain yksi tippa vielä."

Torkild kaatoi hieman epävarmasti tilkan hänen lasiinsa. Doris joi.

"Eikö ole oikeastaan omituista, Torkild, että Aksel on niin isän
näköinen. Hänellä on ruskeat silmätkin. Hän ei muistuta hituakaan meitä
--"

"Äidinisän mielestä minä olin äidin näköinen", sanoi Aksel.

"Et rahtuakaan. Minähän olen hänen näköisensä, -- enkö olekin, Torkild?"

"Olet." Torkild nyökkäsi. Ja hän lisäsi hiukan viivytellen:
"Senpätähden minä tahdonkin, että sinun on oltava varovainen -- sekä
yhden että toisen suhteen."

"Olethan sinäkin äitiin", sanoi Doris.

"Kyllä." Torkild nyökkäsi jälleen. Ja hän virkkoi hiljaa kuten
äskenkin: "Mutta siinä on se ero, että minä tiedän sen."

He olivat hetkisen vaiti kaikki kolme. Kunnes Torkild sanoi:

"Nyt sinun pitää mennä nukkumaan, Doris."

"Entäs te?"

"Me menemme myös heti."

       *       *       *       *       *

"Eikö Doris ole jokseenkin hermostunut?" kysyi Aksel, kun sisar oli
mennyt.

"Hysteerinen", sanoi Torkild. Hän heilui edestakaisin keinutuolissa.
Sitten hän lausui, ikäänkuin pitemmän harkinnan tuloksena: "Mutta -- se
ei luonnollisesti tule paremmaksi siitä, että hän pysyy täällä."

"Ei --." Aksel istui hypistellen sohvatyynyjä. Ne olivat koristetut
kanavalle ommelluilla helmiruusuilla. Ja hän nauroi ja kysyi: "Onko
totta, että sinä ompelet kanavalle?" Torkild purskahti nauruun. Aksel
nosti katseensa hämmästyneenä -- Torkildin terve, poikamainen iloisuus
sai hänetkin nauramaan, ja heillä oli molemmilla vaistomainen tunne,
että he olivat siirrähtäneet lähemmäksi toisiaan.

"Niin, enhän minä tiedä mitään teistä kenestäkään", sanoi Aksel. "Mutta
-- sinä ehkä tahdot panna maata --?"

"Ei, istu sinä vain -- se on vain hauskaa. Minä panen aina myöhään
maata."

"Sinulla on täällä miellyttävää. Oma pianokin --"

"Se on äidin. Nämä ovat kaikki äidin vanhoja huonekaluja kotoa."
Torkild oli hetkisen vaiti. "Tämä oli nimittäin äidin huone --"

"Täälläkö hän kuoli --?" kysyi Aksel hiljaa.

Torkild nyökkäsi.

Aksel kuiskasi vielä hiljemmin:

"Hän teki sen itse -- eikö niin?"

Torkild taivutti päätään myöntävästi ja kouristi lujasti tuolin
käsinojaa.

"-- Luulin muuten sinun tienneen sen."

"Minä arvelin sitä -- joistakin Holger-sedän lausumista sanoista.
Ymmärsin, että se oli niin -- ja että he tahtoivat salata sen minulta.
Hehän koettivat ylipäätään salata minulta kaiken, mikä koski kotioloja."

"Se oli muuten varsin omituista. Sinähän olit kahdeksantoista vuoden
vanha silloin --"

"Siinä oli kai myös jonkinlaista hienotunteisuutta isää kohtaan", sanoi
Aksel. Hän joi vähän ja katsoi veljeensä:

"Sen jälkeisenä kesänä, kun te olitte Hindevadgaardenissa -- minä
oikeastaan kaipasin kovasti saada puhella sinun kanssasi. Saada -- no
niin, sinä ymmärrät. Minä tunsin itseni aina niin yksinäiseksi siellä.
Mutta tiedäthän -- siinä iässä -- sitä on arka, kaino, niin sanoakseni
--"

Torkild kurotti eteenpäin ja kilisti lasiaan veljen lasiin. He joivat
sanomatta mitään.

Aksel jatkoi:

"En saanut koskaan puhuneeksi sinun kanssasi äidistä. Häpeä sanoa
muuten, minä tuskin muistankaan häntä -- vaikka olin sentään
kaksitoistavuotias, kun jouduin pois kotoa. Mutta minä kaipasin häntä
-- tai ehkä kuvittelin kaipaavani häntä -- sittenkun olin poissa.
Olin sangen epätoivoissani joka kesä, kun äidinisä oli kirjoittanut
hänelle ja kehoittanut häntä tulemaan kotiin, eikä hän tahtonut. -- Se
oli muuten omituista -- olisi voinut luulla, siitä päättäen millaista
hänellä oli Kristianiassa, että hänen täytyisi kaivata omaan kotiinsa
-- teidän kanssanne -- lepäämään -- eikö niin?"

"Hän ei kai uskaltanut. Ei kai myös tahtonut, että omaiset siellä
saisivat nähdä koko surkeuden --"

"Senkö että hän --"

"Käytti morfiinia. Se oli vain morfiinia alussa. Se mikä sitten tuli,
se kävi paljon pahemmaksi sen jälkeen kun olimme muuttaneet takaisin
isän luo. Se seuraa kai aina perästäpäin morfinisteilla. Mutta
Teresenkadulla asuessamme oli pitkiä aikoja, jolloin hänen laitansa oli
aivan hyvin."

"Se oli siis --" Aksel hamuili sohvatyynyn pintaa -- "hyvin pahasti?"

"Hän koetti lakata. Äiti-parka. -- En muuten luule, että isä olisi
voinut auttaa häntä. Ei vaikka hän olisi lopettanut suhteensa rouva
Ritteriinkin. Joskus äiti sulkeutui lukon taakse viikoksi tai niille
vaihein --"

"Sellaisessa sinä ja Doris kasvoitte --"

"Niin. -- Toisinaan, ollessaan parempi, äiti puheli minun kanssani
-- silloin hän myös soitti. Ei muuten juuri ollenkaan viime talvena.
Muistan, kuinka kerran juuri joulun jälkeen, kun istuin hänen luonaan,
hän soitti erästä Chopinin balladia -- silloin tuli isä huoneeseen.
Saanko istua kuuntelemaan soittoasi, Regitze, sanoi hän. Minä muistan
sen, sillä en ollut kuullut isän mainitsevan hänen etunimeään koko
aikana tänne tulomme jälkeen. Sitten isä käski minua menemään vähäksi
aikaa ulos. Senjälkeen äiti oli terveenä, jonkun aikaa. Ja sitten
raukesi kaikki -- hän oli -- sairaana -- yhtämittaa."

He istuivat vaiti jonkun hetken. Kunnes Torkild jatkoi:

"Olen arvellut itsekseni, että hän teki viimeisen yrityksen. Ja
ymmärsi, ettei se hyödyttänyt. Hän ei voinut vapautua myrkystä.
Senvuoksi hän sitten ampui itsensä."

Aksel istui tuijottaen Torkildin valkeisiin kasvoihin.

"Minä nukuin käytävän toisella puolen siinä huoneessa, jossa sinä
nukut nyt. Olin juuri riisuutumassa. Silloin minä kuulin sen. Ovi oli
lukittu, mutta minä juoksin alas ja kiipesin kuistin katolle ja sieltä
ikkunan kautta sisään. Silloin äiti makasi tuolla vuoteella. Hän kuoli
vasta seuraavana päivänä, mutta ei tullut tajuihinsa --"

Torkild nousi ja meni ikkunan luo.

"Hän oli selvänä, kun hän teki sen. Hän oli näet ollut minun luonani
noin tuntia aikaisemmin. Hän tuli sisään ja kysyi -- luullakseni, oliko
minulla parsittavia sukkia, tai jotain sellaista. Ja sitten hän kysyi,
enkö panisi nyt maata. Minä istuin nimittäin lukemassa -- ja siihen
minä vastasin myöntäen. Sitten hän tahtoi suudella minua --"

Hän vaikeni. Aksel nousi ja meni veljeään kohti, mutta pysähtyi ja jäi
seisomaan pianoon nojaten. Torkild nyyhkytti tukahtuneesti otsa ikkunan
poikkipuuta vasten.

Hetken kuluttua hän suoristautui. Aksel näki vain solakan tumman varjon
ruutua vasten.

"Minä en ollut suudellut äitiä viime kuukausina. Kun hän lähestyi
suudellakseen, en ollut sitä näkevinäni. Kerran hän pyysi -- ja silloin
minä juuri hätimiten kosketin hänen poskeansa. Silloin hän tarttui
minun päähäni, ja minä -- et saa, äiti, sanoin minä. Oi herra Jumala
niitä äidin silmiä. Kuinka olenkaan katunut, etten sanonut hänelle sitä
silloin. -- Mutta minä olin kuudentoista vanha -- tiedäthän millaisia
ollaan silloin --"

"Niin. Silloin voidaan olla säälimättömiä."

"Ei, ei. Ei se ollut sitäkään. Minä olin saanut -- taudin. Mutta sanoa
sitä äidille --"

He olivat vaiti molemmat. Kunnes Torkild virkkoi -- ja Aksel saattoi
erottaa hänen sairaan hymynsä äänestä:

"Isä keksi sen viikkoa jälkeen äidin kuoleman. Hän tapasi jonkun
lääkkeen --"

He seisoivat hiljaa hetken aikaa. Kunnes Aksel meni ikkunan luo. Pilvet
kulkivat repaleisina itätuulen ajamina -- kalpeansinisellä taivaalla
leijui valkoinen, ohut alakuun suikale.

"Sinä taisit olla oikeassa. Ilma kirkastuu huomiseksi."

"Siltä näyttää."

"Alkaa jo vaaleta", sanoi Aksel. "Yöt ovat vielä lyhyemmät täällä kuin
Tanskassa."

Torkild katsoi kelloonsa.

"Niin. Kahden tunnin päästä nousee aurinko. Sinä menet kai nukkumaan
nyt?"

"Menen. Sinun on sitäpaitsi mentävä noutamaan neiti Wegneriä kello
kahdeksan --"

"Niin, minä arvelen, että menen Doriksen kanssa häntä noutamaan."

"Minä en kai ole nähnyt Rose Wegneriä sen jälkeen kun hän oli
kymmenvuotias", virkkoi Aksel miettivästi. "No hyvää yötä sitten --"

"Hyvää yötä."

Torkild seurasi häntä ovelle. Aksel pani äkkiä kätensä hänen olalleen:

"Kiitos sinulle siitä, että kerroit minulle tämän -- äidistä."

He puristivat toistensa käsiä -- hieman hämillään.

"Hyvää yötä vain --"

"Hyvää yötä --"

Torkild sammutti lampun ja istuutui ikkunalaudalle. Aamuilma tulvahti
häntä vastaan kuin merikylpy, viileänä ja raikkaana ja täynnä kuusamain
tuoksua, jotka vihreän maton tavoin peittivät hänen ikkunansa alla
olevaa kuistinkattoa. Hän istui ja antoi sen huuhdella yltään
paljon whiskyn ja tupakan nauttimisen synnyttämää painostusta ja
epämieluisuutta -- ja samalla omassa sisimmässä itsessään pyörivää
ja surisevaa epämieluisuutta -- tunnetta, että hän myöhemmin ehkä
mielessään arvelisi sanoneensa liian paljon.

Taivas oli jokseenkin kirkas nyt, ja melkein valkea. Korkealla
taivaanlaella purjehtivat viimeiset tummansiniset pilvenriekaleet, ja
idässä vuonon yläpuolella oli usvaharju, joka punoitti ruosteeseen
vivahtavana sillä kohtaa, mistä aurinko tulisi nousemaan. Meri
aaltoili vielä raskaana ja harmaana ja levottomana -- rannan kohina
kuului pohjasävelenä puutarhan lehvistöjen suhinan ja aidan viereisten
saarninlehtien lepatuksen ja kaikista oksista valuvien vesipisarain
tipahtelun läpi.

Oli ikäänkuin kaikki värit olisivat nukkuneet nyt ennen auringon
esiinpuhkeamista -- ulkona oli ihan valoisaa, mutta niityt olivat
harmaanvihreät ja pensaikko mustanvihreä ja harjut harmaansiniset --
ja Rokken talojen punaiset ja keltaiset ja valkeat rakennukset vuonon
toisella puolen olivat loistottomat.

Kun _hän_ nukkui, olivat varmaankin hänen kasvonsa yhtä hiljaiset ja
viileän raikkaat kuin aamuinen maailma tuolla ulkona --.

Rose -- minä tahdon nukkua sinun sylissäsi, Rose, äänsi hän valittaen
ulos aamunkoittoon.

-- Muutaman tunnin kuluttua hän saisi jälleen nähdä hänet. Tämä
valvottu yö, jona hän oli penkonut muistoja, jotka aina saivat
hänen hermonsa värisemään, tuntui hänestä kuin jälleennäkemisen
valmistelulta. Ja koko hänen olemuksensa vapisi kaipauksesta häneen ja
jännityksestä niitä kesäisiä vuorokausia kohti, joita hän nyt lähestyi.

Vaikka eihän hän odottanut, että mitään tapahtuisi. Kaikesta siitä
huolimatta, mitä heillä oli ollut yhteistä, -- _heidän välillään_ ei
ollut koskaan tapahtunut mitään. Ei mitään ollut tapahtunut, muuta kuin
mitä tapahtui hänessä itsessään.

Ja jokainen nyt lähenevistä päivistä tulisi olemaan täynnä tapahtumia
hänelle, mutta Roselta menisivät päivät ohi poutineen ja sateineen;
uimassakäyntejä ja mustikkaretkiä ja kalamatkoja nuotioineen ja
kahvinkeittoineen saarilla jäisi niistä hänen mieleensä. Ja Torkild
muistaisi retkiltä, millaiselta Rose oli näyttänyt seisoessaan
vyötäisiään myöten vaapukkapensaissa solakat käsivarret eteenpäin
kurotettuina marjoja poimien, ja saarilla vietetyistä kesäöistä
hän muistaisi Rosen levolliset silmät ja kaukaisen ilmeen hänen
kasvoillaan, hänen tuijottaessaan tyynen meren yli, ja nuotion leimusta
hän muistaisi, miten se oli punannut Rosen hohtavan tukan, ja hän
muistaisi, kuinka Rose tuli kävellen puutarhan halki Doriksen kanssa,
ja hänen vankka tukkansa riippui raskaana ja sitkaana ja tummana
merivedestä solakkaa selkää pitkin. Ja hän muistaisi, kuinka hänen oma
sydämensä oli takonut mykkänä hänen sisässään, aina, aina, aina, päivät
ja yöt, että hänen pitäisi heittäytyä maahan ja anoa itselleen kotia
Rosen helmassa.

Ja jokaisena unettomana, valvottuna yönä hän ajattelisi -- huomenna
ehkä. Huomenna voin ehkä sanoa sen. Saattaisi tapahtua jotakin -- niin
että minä voin sanoa hänelle kaikki. Mutta mitään ei tule tapahtumaan.
Rose tulee olemaan lempeä ja raikas ja kuulas kuin kesäaamu,
sisarellisen suloinen ja ystävällinen. Hän tietää, että minä rakastan
häntä, koska en ole voinut olla sanomatta sitä -- niin monta, monta
kertaa. Mutta kun hän ei aavastakaan, mitä rakastaminen merkitsee --.

Hän oli sanonut, minä rakastan sinua. Mutta kun Rose ei ymmärtänyt,
mitä se oli, niin oli hänen sisäisen kainoutensa vastaista selittää
sitä. Kaipuutaan häneen, joka oli sellainen kuin hän, Torkild, olisi
tahtonut olla, mutta jollaiseksi hän ei ollut saanut rauhaa tulla. Niin
kauan kuin hän oli tuntenut Rosen, Oli tämä omistanut kaiken, mitä hän,
Torkild, hartaimmin ja toivottomimmin oli halunnut. Ja niin hän oli
johtunut halajamaan Rosea -- hänestä tuntui, että sinä hetkenä, jona
hän saisi ottaa syliinsä tämän, syleilisi hän kaikkea, mitä hän oli
halannut niin epätoivoisesti, niin katkerasti, kaikkina lapsuutensa
pitkinä kodittomuuden ja epätoivon ja häpeän vuosina.

       *       *       *       *       *

Alhaalla löi kello kolme. Kolme tuntia oli hänellä aikaa nukkua. Hän
nousi seisomaan.

Huone näytti vastenmieliseltä aamun valossa -- tahraisella
pöydällä olevine tyhjine whiskypulloineen ja likaisine laseineen.
Savukkeenpätkiä ja tuhkaa oli kaikkialla, pianon kynttiläjalustoille
kasattuna ja lattialle viskeltynä --. Hän ei jaksanut mennä nukkumaan
täällä --.

Hän otti lakkinsa. Tøsa, joka oli nukkunut keinutuolissa, kapsahti
alas ja hyppäsi häntä vastaan. Torkild hiljensi koiraa ja hiipi hiljaa
portaita alas, ulos talosta.

Peltojen välitse kulkevan polun vierillä oli sateen litistämiä
sinikello- ja keltamataramättäitä. Ensimmäinen auringonjuova hohti
kultaisena talon takana olevan harjun ylimmällä huipulla. Oli
hiljaista ja viileää -- hiukan pikkulintujen piiskutusta, kun hän tuli
metsään, missä sade oli huuhtonut havuneulaset pieniin kinoksiin polun
poikki. Sammal ja kanerva kiilsivät kosteudesta paisuneina. Hän riipi
kourallisen mustikoita -- ne maistuivat niin hyviltä ja raikkailta
tupakan ja whiskyn jälkeen. Tøsa puikkelehti hänen ympärillään nuuskien
sinne ja tänne. Kun hän saapui vanhalle miilunpohjalle, loisti aurinko
kuusenlatvoissa.

Ja hän kutsui vanhaa iloaan, ylpeää ja alistunutta iloa jota hän oli
kasvattanut kaikkina kuluneina vuosina --:

Eikö hänen pitäisi olla onnellinen sittenkin jo siitä mitä oli: että
Rose oli sellainen kuin oli ja että hän voi nähdä; sen ja että hän
rakasti Rosea. Ja muutaman tunnin kuluttua hän kohtaisi hänet jälleen,
olisi lähellä häntä, kuulisi hänen äänensä, koskettaisi hänen käsiään,
näkisi hänet, joka oli ihaninta maailmassa hänelle --.

Mitään ei tulisi tapahtumaan. Kyllä varmasti tulisi tapahtumaan
jotakin. Kaikki maailmassa hänelle tulisi tapahtumaan -- joskaan ei se,
mitä hän toivoi. Se mitä heidän välillään oli tapahtunut -- se oli ehkä
liian vähän Roselle nyt -- jonakin päivänä se muuttuisi toiseksi. Ja
hänelle, Torkildille, oli se hänen elämästään se, minkä hän muistaisi
vielä kuolinhetkellään --.

Torkild sulki silmänsä hetkiseksi. Uhmaista riemua! tuntien hän imi
vanhan muiston makeutta. Hän muisti kevätillan rouva Wegnerin pienessä
arkihuoneessa Stensgatenin varrella. Viimeisen kullankeltaisen
auringonsäteiden valelun ikkunan veripunaisilla pelargonioilla,
pienillä valkoisilla empirehuonekaluilla, joiden risaiset ja
haalistuneet päällykset olivat kerran olleet vihreäjuovaista
silkkiä. Kirpeän raikkaan lemun, joka levisi kaikkialle huoneeseen
maljakoissa ja laseissa olevista kevätlehvistä ja kukista. Suuren
orvokeilla täytetyn kulhon ompelupöydällä ikkunan luona, missä Rose
istuu äidin nojatuolissa. Niin, hän muisti lempeän, kellertävän
ilta-auringon loisteen Rosen hohtavalla tukalla, hienossa untuvassa
pitkin lapsellisesti pöyristyvän posken viivaa, huulet, jotka
auringonpaisteessa kävivät läpikuultaviksi kuin helakat vaapukat,
silmät, jotka imivät itseensä valonsäteitä kuin tyyni vesi. Sileässä
tummassa kävelypuvussaan näytti Rosen ruumis niin äärettömän
neitseelliseltä, hennolta ja vienolta, hiukan kulmikkaan tyttömäiseltä.

He olivat tehneet kävelyretken yhdessä iltapäivällä Gaustan puron
varrelle ja poimineet kukkia. Silloin oli ilma ollut harmaa, joku
yksityinen vesipisara tipahti silloin tällöin. Valkovuokot versoivat
kalpeanvihreän, valkotähtisen maton kaltaisina harmaiden lepänrunkojen
välissä pitkin puron rantamaa, kuihtuneenkeltaisten mäenkaltaiden
juurella.

Rose oli puhellut heidän kävellessään -- siihen tapaan kuin hän joskus
puheli -- ainoastaan hänelle, sen Torkild tiesi. Vain Torkild tunsi sen
levottomuuden, sen kärsimättömyyden, joka kätkeytyi Rosen rauhallisen,
lempeän olemuksen taakse. Kevät ja ilma, kalpeanharmaa taivas, kalpeat
viluiset kevätkukat sateenpisartelussa, kaikesta versovasta ja
kukkivasta nouseva raskas uho, ne ne varmaan houkuttelivat surumielen
Rosesta esiin sinä päivänä. Se johtui hänen ikuisesta tuskastaan ajan
kulumisen tähden, niistä nuorista voimista, jotka hän tunsi itsessään
ja joita hän ei saanut käyttää. Se johtui kai yksinkertaisesti
hänen terveestä ruumiistaan, joka kapinoi toimettomuutta vastaan --
niitä pitkiä työpäiviä vastaan, jolloin hänen sormensa hyppelivät
kirjoituskoneen näppäimillä ja aivojen täytyi työskennellä lakkaamatta,
sillä välin kuin lihakset olivat tuomitut lepäämään ja verenkierto kävi
hitaaksi ja veltoksi hänen toimettomassa ruumiissaan.

Torkild oli tuntenut tämän -- että Rosen raskasmielisyys oli itse
terveyden kapinoimista. Ja hänen omansa oli sairaan toivotonta
raskasmielisyyttä. Niin hän oli kulkenut vaiti ja kuunnellut --
voimattomasti kaivaten, että voisi kaivata samoin kuin Rose. Heidän
kulkiessaan kotiin liukui pilvipeitto taivaanrantaan, aurinko painui
sen harmaan reunan alle, ja sen viistot kultaiset säteet näyttivät
Torkildin mielestä valelevan Rosea kuin kaste. Kun he tulivat Rosen
huoneeseen, oli se täynnä valoa, ja heidän istuessaan siellä Rose
ikkunan luona auringonpaisteessa, Torkild varjossa nojasohvalla, oli
Torkild äkillisen mielijohteen valtaamana kertonut Roselle saman, minkä
oli kertonut veljelleen tänä yönä.

Hänen lopetettuaan olivat he istuneet hiljaa jonkun hetken. Avoimista
ikkunoista leyhyi kevätilma huoneeseen tuoden mukanaan tuoreen pölyn
hajua kadulta ynnä leikkivien ja huutelevien lasten ääniä. Äkkiä oli
Rose noussut ylös. Hän tuli Torkildin luo, otti hänen päänsä molempien
käsiensä väliin ja suuteli häntä, ensin otsalle ja sitten äkkiä suulle.

Hän ei puhunut mitään, eikä Torkildkaan. Torkild liukui lattialle Rosen
eteen ja makasi siinä polvillaan pää painettuna Rosen lanteeseen.

Silloin hän kuuli rouva Wegnerin pistävän avaimen eteisen oveen, ja hän
nousi nopeasti ylös.

Rosen äiti tuli sisään, sanoi hyvää iltaa ja kysyi, oliko hän tullut
jäädäkseen juomaan teetä. Torkild sanoi ei kiitos, hänen täytyi mennä
kotiin lukemaan. Mutta hän tiesi tuskin itse, mitä sanoja hänen
huulensa lausuivat. Ajan ja paikan ulkopuolella olevalta näyltä,
merkiltä koko hänen elämäänsä varten näyttivät hänestä nuo molemmat
naiset, jotka seisoivat rinnakkain hämärtyvässä huoneessa -- toista hän
oli rakastanut kautta koko lapsuutensa, ja toista hän tiesi tulevansa
rakastamaan kautta koko täysi-ikäisyytensä --.

Tuo ilta -- tuo hetki tuntui hänestä siltä kuin kaikki, mitä hän oli
elänyt, olisi kokoutunut siihen, ja kaikki, mitä hänen oli elettävä,
olisi tullut nyt määrätyksi. Hän oli tiennyt sen silloin, ylpeänä
kuin varhaisnuoruus on ylpeä siitä, minkä se tuntee kohtalokseen.
Lapsellisesti hän oli silloin ajatellut tovereitaan -- hän kävi
kauppaopistoa -- mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet. Ei
se olisi näyttänyt heidän mielestään miltään -- niin viatonta asiaa
kuin lapsuudenystävättären sisarellista suudelmaa eivät he suinkaan
pitäisi minään seikkailuna. -- Hän, hän oli kohdannut kohtalonsa,
tuntenut sen ja hyväksynyt sen. Mutta nyt aikuisena -- tuo elämys oli
vielä hänen edessään samassa kohtalon valossa. Jos Rose kerran tulisi
hänen omakseen -- sisimmässään hän ei ollut koskaan epäillyt sitä, että
tämän kerran piti tulla hänen omakseen -- niin se olisi vain kaiken
sen täyttymys, mikä oli alkanut sinä iltana. Lopulta, sittenkuin hänen
elämänsä olisi valmis, tulisi hänestä kai tuntumaan, että tuo päivä,
jolloin hän tuli Rosen omaksi, merkitsi enemmän kuin se päivä, jona
Rose tuli hänen omakseen.

       *       *       *       *       *

Ehkäpä se seikka, että hän jo poikana oli häätynyt miettimään tuota
ainaista aihetta vanhempien välisestä suhteesta, vaikutti sen, että
Torkildin aistit olivat heränneet niin varhain -- liian varhain. Hän
muisti poikuuspäivänsä ja poikuussyntinsä kuin hekuman ja katumuksen,
kiusausten ja lankeemusten ja häpeän painajaisen. Ja äidin kuoleman
edellisenä kesänä hän oli palatessaan jalkamatkalta joidenkin
vanhempien toverien kanssa tullut Kristianian kautta. Eräänä iltana,
juotuaan aika paljon, he olivat menneet tyttöjen luo.

Jo silloin oli hän itse nimittänyt tunnettaan Rosea kohtaan
rakastumiseksi. Hän kulki uneksien Rosesta, sepitti keskusteluja
ja tilanteita, mutta hänen kuvitelmansa olivat aivan ruumiittomia.
Hänelle _oli_ rakkaus juuri kaikkea ruumiitonta -- kalpeansinisestä,
surunvoittoisesta unelmamaailmastaan, jossa hän palvoi Rosea, sulki
hän intohimoisesti pois sen vietin, joka oli luonut kurjuuden hänen
lapsuusmaailmaansa ja hänen omaan ruumiiseensa. Tuntuipa hänestä, että
tuo unelmien paratiisi, joka sisälsi kaiken mitä hän tiesi onnellista
ja kaunista, toivottomasti katoaisi ja tallautuisi lokaan, jos hän vain
kerrankaan ajatuksissaan kajoaisi Roseen muuten kuin kunnioittavin
sormenpäin ja mitä hellävaraisimmin suudellen hänen käsiään ja poskeaan.

Hän oli sairastunut, oli luullut joutuneensa tuhon omaksi, ja hän oli
ollut mielessään varma siitä, että hän tekisi lopun kurjuudestaan
samoin kuin äiti oli tehnyt -- ennemmin tai myöhemmin. Mutta hänen
suhdettaan Roseen se ei ollut lainkaan muuttanut. Hänen elämänsä, niin
kauan kuin hän oli ollut tietoinen siitä, että hän eli, oli ollut jakso
inhoittavia ja karkeita onnettomuuksia -- tämä viimeinen merkitsi
hänelle loppua. Rose eli toisessa maailmassa, heidän välillään oli
ammottava kuilu, ja Torkild saattoi vain uneksia itsensä Rosen puolelle.

Sitten oli Rose suudellut häntä. Sinä ainokaisena sekuntina, jona hän
oli tuntenut Rosen suun omalla suullaan, oli käynyt kuin liekki hänen
lävitseen. Heidän välillään ei ollut kuilua, Rose oli ottanut hänen
päänsä käsiensä väliin, hän oli tuntenut Rosen ruumiin omaansa vasten,
sinä hetkenä, jona hän oli polvillaan Rosen edessä, hän oli ymmärtänyt,
että he elivät samassa maailmassa, että tuon olennon, joka oli itse
kauneus ja puhtaus, terveys ja rauha, hän saattoi sulkea käsiinsä ja
painaa syliinsä. Tuo lämmin, joustava tytönruumis oli se ihana, elävä
todellisuus, johon sisältyi kaikki se, mitä hän oli kaivannut koko
ikänsä.

Torkild ei mennyt kotiinsa sinä iltana -- hän palasi takaisin
niille poluille, joilla hän oli päivällä kulkenut Rosen, kanssa. Yö
oli kuulas ja kylmä; taivasta vasten, joka oli keltaisenvihertävä
kuin reininviini, piirtyivät metsäiset harjut mustina terävin
kuusenlatvoin, siellä täällä kohotti alaston lehtipuu latvakudoksensa
ilmaa vasten. Torkild käveli alhaalla mäkien välissä, seuraten puron
juoksua ylöspäin, ja kun hän työntyi tiheikön läpi, hipoivat nuoret,
märät, kirpeän mahlanlemuiset lehvät hänen kasvojaan -- kastetta
laskeutui runsaasti siellä puronlaaksossa. Märässä, kylmässä ilmassa
oli pelloilta tulevan rydönpolton, mullan ja idun hajua, hän tunsi
sen vaatteiden läpi, ihossaan asti kuin kylvyn, joka lupasi hänelle
puhtauden ja terveyden jälleen. Ylhäällä mäenkaltaalla hän heittäytyi
maahan, upotti kasvonsa valkovuokkomattoon, painoi huulensa kosteaa
multaa vasten. Hänestä tuntui kuin ei hän olisi koskaan ennen sitä
ajatellut -- että kaikki elämän kauneushan oli juuri ruumiin, aistein
valloitettava. Ei mitään taivasunia voinut sielu luoda, jollei
ruumis, aistit keränneet ainesta -- taivaan kukat oli luotava niiden
mukaisiksi, jotka kasvoivat maan päällä, enkelien täytyi laulaa niiden
sävelten mukaan, joita ihmiset maan päällä olivat luoneet, kaiken
ilmestyskirjan loiston, katujen kullan ja porttien päärlyt, perustuksen
ametistit ja krysoprasit ja kalliit kivet olivat ihmiset kantaneet
taivaaseensa ruman, ihanan maansa pinnalta --.

Aisteillaanhan hän joi tämän kevätyön sanomattoman raikasta ja
puhdasta kauneutta, ilman tuoksua, kukkien viileyttä, taivaan kaunista
kuulautta, laulurastaan säveliä Gaustan metsästä ja puron solinaa
ja pulpahtelua sen mäen juurelta, jolla hän makasi. Ja se, jota hän
rakasti, hänen kauneutensa, hänen raikkautensa oli yhtä maallista ja
todellista kuin kaikki rumakin hänen elämässään. Rinnakkain he kulkivat
saman maan pinnalla, niin lähellä toisiaan, että heidän huulensa voivat
yhtyä suudelmassa.

       *       *       *       *       *

Auringonsilta kulki leveänä ja valkoisena vuonon yli, kun Torkild
laskeutui rantaan. Hän riisti yltään vaatteet, ojenteli itseään
hetken alastomana auringonpaisteessa ja liukui sitten hitaasti veteen
selkä jyrkkää rantakalliota vasten. Levät hipoivat ryömien ylös hänen
jalkojaan pitkin, hän antoi itsensä painua aivan niiden sekaan. Tässä
juuri rantakallion juurella oli kuin kokonainen niitty kauniita
kullanruskeita merikasveja. Hän oikaisihe niiden sekaan hetkiseksi,
ennenkuin lähti uimaan ulommaksi päivänpaisteessa.




III.


Torkildin muistot Rosesta alkoivat eräästä kesäisestä sunnuntaista,
jolloin hän ja Doris olivat olleet äidin kanssa vierailemassa
Wegnerillä. Hän tiesi tosin olleensa Rosen seurassa ennemminkin. Hänen
vanhempiensa yhdessäolon viimeisinä vuosina oli rouva Christiansen
ollut yhden kesän Tanskassa kaikkien kolmen lapsensa kanssa. Torkild
muisti hyvin, kuinka silloin Karen-täti oli tullut eräänä päivänä
ja sanonut, että he saisivat lähteä mukaan ajelemaan Nyborgiin
tervehtimään pientä norjalaista tyttöä, "niin suloista pikku tyttöä",
sanoi hän. Torkild kuvitteli kuitenkin tältä matkalta muistavansa
linnakaivannon vieressä olevan vanhan kauppiaskartanon -- mutkaisen,
päivänpaahtaman kadun kanavan partaalla, minkä vihreään, tiiviiseen
veteen vastapäätä olevan linnasaaren puut kastoivat oksiaan ja missä
joutsenet liukuivat kukkivien kaislojen seassa, Vogeliuksen suuren
pihan, missä ruohoa kasvoi kivityksen lomissa ja missä oli lukemattomia
piiloja talleissa ja varastohuoneissa ja torikojuissa ja heinäylisillä
ja kanakopissa. Mutta Rosea hän ei muistanut siltä kerralta, jolloin
hän, Torkild, ajoi Hindevadgaardenista häntä tervehtimään -- kaksi
lihavaa ruskeaa hevosta vaunujen edessä ja helyjä valjaissa.

Ensimmäinen muisto Rosesta oli siltä ajalta, jolloin hän ja Doris
asuivat äitinsä kanssa Teresenkadulla.

Edellisenä syksynä he olivat lähteneet Hellerudista. Hän muisti sen
kuin jonakin epäselvänä, unentapaisena kauhuna. Mitä heidän ympärillään
tapahtui, sitä eivät kolme pientä sisarusta ymmärtäneet. Mutta Torkild
oli sentään käsittänyt, että jotakin hirmuista se oli, ja häntä ahdisti
kuolettava pelko, että hän saisi tietää, mitä se oli. "Voi niitä
lapsiraukkoja sentään", oli hän kuullut karjapiian sanovan joillekin
toisille pihalla -- hänen istuessaan lastenkamarin ikkunassa. "Oi voi
sentään, että ihmiset voivat sillä lailla asiansa laittaa --" silloin
hän juoksi pois ikkunasta ulos käytävään, peläten saavansa kuulla
enemmän. Hän alkoi väristä ahdistuksesta, kun joku katsoi häneen siihen
osaaottavaiseen tapaan, jolla kaikki katsoivat heihin lapsiin silloin
-- tahi kun heidän äänensä kävi araksi ja miltei itkunsekaiseksi,
niinkuin lapsenpiian, silloin kun tämän piti kutsua heitä sisälle
syömään. Hän tunsi kauhua, samanlaista kuin silloin, kun hänen pimeinä
iltoina oli mentävä yläkerrassa olevasta lastenhuoneesta alas ensi
kerrokseen. Käsi seinähirsiä vasten hän haparoi eteenpäin sysipimeässä
käytävässä, peläten, että lattia äkkiä loppuisi ja hän syöksyisi
päällään portaita alas, niinkuin hän oli tehnyt kerran pienenä
ollessaan.

Eräänä päivänä heille kerrottiin, että heidän isänsä oli matkustanut
pois. Hän ei tullut takaisin, eikä kukaan vastannut, kun Doris kyseli
häntä. Torkild tunsi, ettei hänen pitänyt kysellä. Ja eräänä aamuna
jonkun aikaa sen jälkeen noudettiin heidät äkkiä alas ruokasaliin --
äidinisä oli tullut. Siinä hän istui lahjoineen, tuo satuhenkilö,
jonka he muistivat juhlallisilta kesäisiltä Tanskan-matkoiltaan--mutta
kuitenkin Torkild aavisti, että hänen tulonsa merkitsi jonkin olevan
hullusti. Niin, kun äidinisä ja äiti istuivat kahdenkesken tuntikausia
lukittujen ovien takana huoneessa ja kävelivät yhdessä edestakaisin
ulkona hoitamattomassa syksyisessä puutarhassa ja lapset ajettiin
pois, jos he tulivat jälkeen, tunsi Torkild peloittavaa kaameutta sen
johdosta. Eräänä iltana istui Aksel ylhäällä lastenkamarissa kulmat
rypyssä ja kiharatukan alla oleva leveä, matala otsa uhkamielisesti
eteenpäin työnnettynä, niin että hän muistutti pientä vihaista
sonnimullikkaa. "Minä en tahdo", toisti hän vain tuon tuostakin.
"Minä en tahdo lähteä sen kanssa." Torkild sai tietää palvelijalta,
että Akselin piti seurata äidinisänsä mukana takaisin Tanskaan. Ja
seuraavana päivänä oli Aksel hyvin halukas lähtemään ja kerskui
pikkuveljelle ja arentimiehen pojille ukin monista hevosista.

Niin riistettiin myöskin veli pois kodista. Ja lopuksi tultiin
ja kerrottiin hänelle, että hän ja Doris ja äiti matkustaisivat
Kristianiaan. Silloin hän tuli iloiseksi -- he matkustaisivat sinne
junalla, ja se oli niin hurjan lystiä.

Mutta hän heräsi aamulla isossa huoneessa, missä huonekalut olivat
sikinsokin röykkiöön pinottuina töryn ja pakkauspaperin seassa.
Ikkunan eteen, joka oli lähinnä sitä sohvaa, missä hän oli nukkunut,
oli ripustettu ruskea saali, mutta se ei ylettynyt kuin ikkunan
puoliväliin, ja toinen verhoton ikkuna irvisti alastomana. Tympeä ja
iloton harmaa valo valautui huoneeseen, jossa oli vaaleanharmaat seinät
täynnä naulanreikiä ja läiskiä taulunkehysten jäljiltä. Kadulta kuuluva
vaunujen räminä raastoi maalaislapsen korvia. Hän juoksi ikkunaan
katsoakseen kaupunkia, johon saapumista hän oli niin jännittyneenä
odottanut. Suoraan vastapäätään hän näki suuren, likaisenvalkoisen
talon, jossa oli paljon ikkunoita; vaikka monissa niistä oli kukkia,
oli talo hänestä kuitenkin vankilan näköinen, sellaiseksi kuin hän sitä
kuvitteli; se oli työläisasunto.

Hän pujahti ulos huoneistosta, missä laatikoita ja säkkipakkauksessa
olevia huonekaluja oli huiskin haiskin, alas kulunutta ja likaista
porraskäytävää, missä oli inhoittava haju -- jokaisessa portaiden
käänteessä oli käymälänovi. Vaaleanvihreät seinät olivat kirjoitetut
täyteen nimiä ja rumia sanoja. Hän kurkisti alas pihamaalle; se oli
kivetty, ja sen takana oli vielä harmaampi ja rumempi rakennus kuin se,
jossa he asuivat. Ilma vaikutti häneen ahdistavasti -- ja nälkä hänellä
myöskin oli; äiti vastasi, ettei hän ollut ehtinyt vielä ostaa ruokaa,
kun hän pyysi syötävää. Hän pujahti portista kadulle.

Se näytti hänestä loppumattoman pitkältä, rakennusröykkiöt tekivät
valtavan vaikutuksen, niin suuria ja raskaita ja harmaita ne olivat
ja kaikki kivestä. Hän alkoi hiljakseen kulkea katua pitkin -- ja
vähitellen hän unohti pelokkuutensa. Siellä oli maitopuoteja, joiden
ikkunoissa oli enemmän suklaata ja makeisia kuin Torkild oli luullut
maailmassa olevankaan. Siellä oli teollisuusliikkeitä, joissa oli
huimaavan suuret määrät leikkikaluja, ja muuan tupakkaliike, jossa oli
sieviä kortteja ja piippuja ja kävelykeppejä. Talot olivat paljon,
paljon suurempia kuin Nyborgissa -- ja kaikkityynni mielenkiintoisempaa
siksi, että hän tiesi _asuvansa_ täällä. Hän seisoi loppumattoman kauan
töllistelemässä joka ruudun edessä -- kaikki huolet olivat hetkeksi
unohtuneet.

Mutta sitten hän saapui talorivien päähän. Katu loppui kenttään, jota
ympäröi korkea pystyaita. Kentän takana oli mäkiä ja niillä yksityisiä
kaupunkitaloja, mutta ne olivat harvassa kaukana toisistaan, se ei
muistuttanut maaseutua, josta hän tuli, eikä kaupunkiakaan, millaisena
sen tuli olla hänen käsityksensä mukaan -- hän tunsi itsensä ikäänkuin
pettyneeksi, seisoessaan siinä tuijottelemassa. Hän ryömi aidassa
olevan reiän läpi ja astui varovasti kentälle. Ruoho oli lyhyttä ja
ohueksi kulunutta, ja sillä risteili leveitä tallattuja polkuja. Kentän
halki juoksi puro, se kulki alhaalla pienessä laaksossa suurten leppien
välissä. Mutta kun hän tuli laaksoon, näki hän, että se oli ruma,
täynnä pullonsirpaleita ja kellastunutta sanomalehtipaperia ja törkyä.
Vesi purossa oli harmaata ja pahalta haisevaa. Puron toisella puolen
mäen rinteellä makasi joitakin miehiä liikkumattomina -- hän kuvitteli
äkkiä, että ne olivat kuolleita, murhattuja -- hänellä oli jonkinlainen
epäselvä käsitys, että kaupungissa murhattiin ihmisiä. Hän kääntyi
ympäri ja juoksi, kunnes oli jälleen kadulla.

Kaukana katukäytävällä hän näki Doriksen. Tämä näytti niin
pikkuruikkuisen pieneltä suurten harmaiden talojen juurella. Doris
huusi hänelle, että hänen piti tulla sisään syömään. Ylhäällä
keittiössä oli pitkä vieras herrasnainen, joka purki auki hienoja
kääröjä. Torkild ei ollut koskaan maistanut sellaista ruokaa mitä tuo
vieras rouva oli tuonut eikä koskaan niin hyvääkään -- kaakaota ja
lihapullia, jotka oli kastettu tiilenpunaiseen jauhoon, ja leivoksia
ja viinirypäleitä lopuksi. Kun hän oli syönyt, sanoi rouva, että hänen
tulisi auttaa häntä ja äitiään; häntä lähetettiin sinne ja tänne,
tuomaan milloin hohtimia, milloin purjelankaa, nauloja ja vasaraa,
sillävälin kuin he purkivat pakkauksia ja järjestivät. Rouva sanoi
"kiitos, ystäväni", ja "oi Torkild, tahdotko olla niin ystävällinen --".
Hän oli niin kaunis ja kiltti. Hän puhui tanskaa kuten hänen
äitinsäkin. Hän oli Rosen äiti.

Eräänä sunnuntai-aamupäivänä seuraavana keväänä he sitten menivät
käymään Wegnerillä. He kävelivät loppumattoman kauas ja tulivat
sellaiselle kaupungin syrjälle, jossa hän ei ollut koskaan ennen ollut.
Hän ei tuntenut siitä paljon muuta kuin Teresenkadun ja Pajukujan,
joiden kautta tie kulki vanhalle katedraalikoululle, jota hän kävi.
Täällä oli kuin aivan eri kaupunki, rikas ja kaunis ja onnellinen
kaupunki, jossa oli huviloita pienissä puutarhoissa. Kaksi kertaa hän
oli nähnyt suihkukaivon puutarhoissa, ja hänen ja Doriksen täytyi
välttämättä saada seisahtua katselemaan. Vihantaa ja kukkasia oli
talojen ympärillä, hienoja verhoja ja messinkiruukkuja ikkunoissa. He
tulivat kadulle, joka oli liidunvalkoinen päivänpaisteesta ja pölystä;
toisella puolen oli hienoja huviloita hyvinhoidetuissa puutarhoissa,
toisella kohosi vuorenseinä pystysuorana, ylinnä ravistuneita kuusia
ja petäjiä silkinkiiltävää, vaaleansinistä kesätaivasta vasten. Katua
pitkin ajoivat punaiseksi lakeeratut leipurinvaunut, ja jonkunlaisesta
epämääräisestä halusta panna vastalause, hän ei oikein tiennyt
mitä vastaan -- sitä tunnetta vastaan, ettei hän kuulunut tähän
huolettomaan, itsevarmaan maailmaan, Torkild juoksi vaunujen jälkeen
ja tarrautui riippumaan niiden taakse, mutta äiti huusi hänet pois.
Eräässä huvilassa seisoi pieni valkopukuinen tyttö kuistilla -- se oli
Rose, hän asui siellä.

Wegnerillä oli valkeaksi lakeeratut, silkkipäällyksiset huonekalut
arkihuoneessa, ja lapset saivat suklaata. Rouva Wegnerillä oli
kultainen nuoli pistettynä ruskean hiussykerön läpi ja valkoinen
aaltoileva kesäpuku. Häntä vastapäätä istui sohvassa Torkildin äiti --
hänen äitinsä harmaine hiuksineen, jotka koholle pöyhöttyen kääntyivät
taaksepäin kapeilta, harmaankalpeilta ja uurteisilta kasvoilta. Hänen
silmäluomensa olivat ohuiksi kuluneina ja tummanruskeina suurten,
vaaleansinisten silmien yllä, joiden valkuaiset olivat verestävät, ja
veltto, täyteläinen suu oli halkeillut ja ruskea. Hänellä oli yllään
helmilläkirjailtu takki, ainoa päällysvaate, minkä hän muisti äidillä
nähneensä koko heidän Kristianiassa-oioaikanaan. Se vivahti vihreälle
päivänpaisteessa, ja joistakin kohti oli kirjailu rikkunut, niin että
helmet riippuivat heiluen irrallaan langoissa. Ja kuten aina oli
äidillä mustat nahkahansikkaat, jotka olivat sormenpäistään vaalahtavat
ja hasuiset.

Heti kun lapset olivat juoneet suklaata, saivat he mennä Heftynmetsään
poimimaan marjoja. Huvilapuutarhojen valkoisten säleaitojen välissä
oli jäljellä kaistale metsää; petäjissä oli lehvistöä vain vähän
latvassa, pihlajista oli karsittu oksat niin ylös kuin kädet ulottuivat
ja rungot olivat kiiltäviksi hankautuneet pojanvekarain kiipeillessä
niissä päivät pitkät. Jokainen pensas ja puu oli riistetty ja
raastettu, oksat katkottu ja kuori nyljetty, mutta kuitenkin olivat
orjanruusut saaneet puhkeamaan joitakin vaaleanpunaisia kukkia
ylimpiin oksiinsa. Muutamia marjojakin he löysivät; Rose pujotti
kaikki omat löytämänsä heinänkorteen, pienet valkoiset mansikat ja
punaiset mustikanraakilat. Niistä tuli viimein kaksi kortta. Oi, miten
suloinen hän oli -- hän tuli ja niiasi Torkildin äidille, tarjosi tälle
toisen ja omalle äidilleen toisen. Kun hän kumartui, näki Torkild
koko hänen valkean housujentakamuksensa lyhyiden hameiden alta, mikä
houkutteli räpsäyttämään varvulla. Ja hiukkasen maidonvalkeaa ihoa
polventaipeessa. --

Herra ties miltä hänen äidistään lienee tuntunut vierailla kuluneessa
helmitakissaan kauppias Vogeliuksen tyttären kodissa, missä jokainen
esine näytti olevan valittu kauneimmista ja hienoimmista, mitä
saatavissa oli, vain kehystämään hänen kauneuttaan ja onneaan.
Kun he olivat nuorina tyttöinä Tanskassa, oli Regitze Hammerich
Hindevadgaardenista ajanut helyvaljain, käydessään tervehtimässä
ystävätärtään kauppiaantalossa. Vaikka -- ei liene koskaan ollut
ketään, joka oli tuntenut Rose Fredrikke Vogeliuksen olematta sitä
mieltä, että oli niinkuin pitikin, että hän sai kaiken mitä raha ja
rakkaus voivat hankkia. Häntä oli pidetty koko Fyenin kauneimpana
tyttönä, hemmoteltu ja mielitelty lapsesta asti, kaikki "ihmisiin"
lukeutuvat Nyborgissa ja laajalti ympäri läheisen maaseudunkin
olivat ihastelleet häntä, kakki olivat sietäneet hänen oikkujaan ja
päähänpistojaan, ja kun hän joutui naimisiin Norjaan, kulki kotona
Fyenillä taruja hänen miehensä jumaloinnista ja hänen kotinsa loistosta
ja rikkaudesta. Ja kaikkien mielestä oli luonnostaan lankeavaa, että
Rose Fredrikke oli saanut kodin vieraassa maassa ja että hänen kotinsa
oli tarumaisen loistelias.

Rose oli äitinsä näköinen, ja kuitenkin he olivat äärettömän erilaiset.
Piirre piirteeltä oli hänellä äidin kasvot, silmät olivat äidin ja
tukka oli äidin. Kaikki oli yhtä kaunista kuin äidillä -- eikä hän
kuitenkaan häikäissyt. Rosen yllä ei ollut loistoa.

Ja loistoa oli ollut rouva Wegnerin yllä hänen viimeiseen elinpäiväänsä
asti -- enemmän loistoa kuin konsanaan, Torkildin mielestä, silloin kun
hän asui Stensgatenin varrella olevassa pienessä huoneistossa lähellä
Torkildin omaa kotia.

Rosen isä oli kuollut tuhkuriin, eikä hän ollut jättänyt jälkeensä
mitään. Kun Torkild kuuli sen, oli se tuntunut hänestä niin
epätodenmukaiselta, että hän ensin oli nauranut -- tuhkurihan hänellä
oli ollut itselläänkin, sehän oli sellainen pikkulasten tauti, eikä
mikään voinut olla uskomattomampaa, kuin että Rosen ylhäinen, komea isä
saisi tuhkurin. Tai että Rose ja hänen äitinsä olisivat köyhiä niinkuin
hekin. Mutta se oli totta. Huvila ja irtaimisto myytiin, leski luovutti
yksityisomaisuutensa, vaatteet ja korut, pesään, ja Paul Wegner saattoi
maata velattomana haudassaan. Lopulta kävi kuitenkin ilmi, että pesästä
jäi parituhatta kruunua yli hänen vaimolleen; hän sai ostetuksi
takaisin joitakin yksityisiä huonekaluja kodistaan ja muutamia pieniä
maalauksia, jotka hän oli saanut mieheltään ja jotka oli silloin
arvioitu alhaalle. Eräs miehen ystävistä oli toimittanut hänelle paikan
saksan- ja ranskankielen kirjeenvaihtajana suuressa välitysliikkeessä.

Joka aamu pukeutuessaan arkihuoneessa, missähän nukkui, näki Torkild
rouva Wegnerin menevän ohi matkalla konttoriinsa. Hän talutti
kädestä pikku tyttöään. Rosesta Torkild näki vain tuuhean kultaisen
hiuspaljouden, joka riippui koululaukun yllä. Rouva Wegnerin kookas
ja solakka vartalo, hänen pienet hienot kasvonsa alinomaa vaihtuvine
ilmeineen eivät milloinkaan olleet näyttäneet kauniimmilta kuin hänen
kulkiessaan mustassa leskenpuvussaan köyhää, kolkkoa katua pitkin.
Hänen häilähtelevä, eloisa mielensä oli löytänyt polttopisteen, hänen
oikukas ja uhmaisa tahtonsa oli keskittynyt ja lujittunut nyt, kun hän
oli yksinäinen ja köyhä ja työskenteli päivät ja yöt, kaupungilla ja
kotona, rakkaan lapsensa hyväksi.

Torkild tähysti ikkunassa, kunnes molemmat olivat menneet ohi ja rouva
Wegner oli tervehtinyt häntä. Hänen takanaan huoneessa, jolla hänen
silmissään aina säilyi ensimmäisen aamun tyhjyyden ja epäviihtyisän
järjestämättömyyden leima, kulki hänen oma äitinsä kuluneissa kengissä
ja siivosi, kantaen hänen vuodevaatteensa pimeään pihanpuoleiseen
huoneeseen, jossa hän ja Doris nukkuivat, ja asettaen pöytään
aamiaisen. Äiti ei koskaan virkkanut sanaakaan koko aamuna. Kun rouva
Wegner oli mennyt ohi, istuutui Torkild pöytään ja söi, lukien samalla
läksyjään. Mutta rouva Wegnerin hymy jäi valaisemaan häntä sisällisesti
ja täytti hänet äärettömän suloisella kaiholla. Hän kaipasi rouva
Wegneriä -- kaipasi iltapäivätunteja hänen huoneessaan, missä hän istui
odottaen pientä rapinaa eteisen ovessa, kun rouva Wegner avasi lukon
tullessaan kotiin, kaipasi hymyä ja tervehdystä, jonka hän ja Doris
saivat, kun hän ensin oli suudellut ja syleillyt Rosea. Mutta kuinka
Torkild olikaan toivonut, että rouva Wegner suutelisi ja syleilisi
häntäkin. Torkildille oli rouva Wegnerin koti ihana, lumottu maailma,
äärettömän erilainen kuin se, missä hän muuten eli ja liikkui.

Joka ainoa päivä häntä halutti mennä sinne -- vaikka hän harvoin oli
siellä useammin kuin kerran tai kahdesti viikossa. Hän pelkäsi, että
tultaisiin sanomaan hänen leikkivän tyttöjen kanssa. Muuten hän tuskin
koskaan leikki pikkutyttöjen kanssa ollessaan siellä. Makuuhuoneessa,
missä suuret mahonkisängyt olivat rinnatusten -- Rose nukkui isänsä
sängyssä -- leikkivät nämä porsliini- ja paperinukeilla tai "näyttelivät
teatteria", puettuina pöytäliinoihin ja aikuisten vaatteisiin. Torkild
istui arkihuoneessa, luki ja katseli kuvateoksia tai soitti vanhaa
taffelipianoa. Pakkalaatikko, jonka rouva Wegner oli karttuunilla
verhonnut istuimeksi, oli aivan täynnä nuotteja, vanhoja tanskalaisia
kappaleita ja Berggrenin kansanlauluja, mutta myöskin monen monta
nidettä Mozartia ja Bachia ja Gluckia sekä joitakin Haydnin sonaattien
vanhoja painoksia, joissa oli vanhanaikaista painotyyliä vihertävällä,
pehmeällä, hasuisella ja nystyräisellä paperilla ynnä viehättävät
kuparipiirrospäällykset. Niihin oli kirjoitettu "Marie Sophie Johanne
Vogelius", mutta muste oli vanhuuttaan melkein valkeaa.

Piano ja valkoiset empirehuonekalut olivat rouva Wegnerin
lapsuudenkodista -- kuten melkein kaikki, mitä hän oli ostanut
takaisin. Seinät olivat melkein umpipeitossa valokuvia, etupäässä
Rosen isän ja Rosen, sitä lähinnä kaikkien rouva Wegnerin sukulaisten,
ja lisäksi oli koko joukko kuvia paikoista, joissa hän oli käynyt
miehensä kanssa häämatkallaan, ja vanhasta taiteesta, enimmäkseen
madonnia lapsineen. Maalauksistakin esitti kaksi äitiä ja lasta, mutta
ne olivat uusia, kahdeksankymmenluvulta, ja Torkild oli myöhemmin
tullut ymmärtämään, että ne olivat erittäin hyviä. Ikkunat ja pöydät
ja jakkarat ikkunain lähellä notkuivat kukkia ympäri vuoden. Mutta
talvi-iltapäivinä oli rouva Wegnerin huoneissa puolipimeää. Joka
huoneessa paloi pieni varmuuslamppu ylhäällä seinällä. "Jos lamppu
alkaa käristä, lapset, tai palaa epätasaisesti -- pitää teidän _heti_
mennä portinvartijan luo ilmoittamaan -- ette saa yrittääkään korjata
tai sammuttaa", tämän määräyksen he saivat vielä silloin, kun Torkild
oli neljäntoista vanha. Rouva Wegner-parka, mitä tuskia hän lieneekään
kärsinyt joka ainoa iltapäivä istuessaan kolmea tuntia konttorissa,
sillaikaa kuin tytär oli yksin kotona. Mutta Rosea olikin kielletty
koskemasta tulitikkuihin, uuneihin, lamppuihin, veitsiin, ikkunoihin,
ihan niinkuin hän olisi ollut pikkuruinen vauva. Rouva Wegner oli aina
hengästyksissään niinkuin olisi juossut, kun hän tuli kotiin illalla,
ja joka ainoa ilta hän rutisteli ja suuteli Rosea, niinkuin hänen
lapsensa olisi juuri välttynyt kuolemanvaarasta.

Rose ei saanut tulla keittiöön, sillä siellä oli leipäkone ja muita
vaarallisia kapineita. Torkild auttoi rouva Wegneriä illallispöydän
kattamisessa. Se oli hänelle aina yhtä ihmeellisen juhlallinen,
vaikkeivät he koskaan saaneet muuta kuin teetä, leipää ja margariinia
-- ja vuorotellen lihamakkaraa tai herajuustoa. Jos rouva Christiansen
tuli, saivat he sen lisäksi munaa ja hedelmiä. Niin, ja sitten
he saivat kernaasti tuoretta krassia, jota rouva Wegner viljeli
laatikoissa ja vanhoissa huopahatuissa -- Torkildin muistossa
tuoksuivat rouva Wegnerin pienet, kapeat, karkeissa taloustöissä
sierettyneet ja halkeilleet kädet aina kirpeältä ja väkevältä krassilta
ja geraniumilta. Kun hän liikkui kotonaan työskennellen, oli hän tuon
tuostakin kukkiensa luona ja puuhasi niiden ääressä hiukan, ikäänkuin
hyväillen niitä, ja lasten täytyi katsoa ja ihailla jokaista nuppua ja
jokaista kukkaa, joka kasvoi ja aukeni.

Milloin rouva Wegner ei ottanut ompelustaan, heti kun he olivat syöneet
-- hän ompeli itse vaatteet itselleen ja Roselle -- luki hän heille
ääneen tai soitti. Enimmästi hän luki vanhoja tanskalaisia runoja, ja
hän soitti mieluimmin vanhoja tanskalaisia lauluja, kansanlauluja ja
sen sellaisia. Torkild tiesi kyllä, ettei hän soittanut hyvin, vaan
jokseenkin niinkuin ahkera ja tunnollinen koulutyttö -- hänen miehensä
oli lahjoittanut hänelle flyygelin, ja mikä rakastunut päähänpisto
se olikaan ollut! -- mutta hän rakasti rouva Wegnerin yksinkertaista
musiikkia ja vanhan pianon hauraita, kuluneita ääniä, ja soitellessaan
sillä itse iltapäivisin siellä ollessaan hän tiedottomasti jäljitteli
rouvan lapsellista soittotapaa.

Milloin rouva Wegner ei lukenut tai soittanut heille, tarinoi
hän heille istuessaan ompelemassa. Aina sellaisista ajoista ja
ihmisistä, joita Torkild ei tuntenut -- tyttöajoistaan Tanskassa,
eriskummallisista vanhoista ihmisistä, jotka olivat eläneet hänen
lapsuutensa aikana ja nyt olivat kuolleet -- usein myöskin miehensä
kanssa tekemistään matkoista. Hänen ääneensä tuli äärettömän harras
hellyys, kun hän mainitsi Rosen isän. Muuten vaihteli hänen äänensä
ja ilmeensä alinomaa -- hänellä oli lystikkäitä äänensävyjä, jotka
naurattivat lapsia, kaikki mitä hän kertoi, tuli eläväksi ja
havainnolliseksi.

Mutta hän ei juuri milloinkaan maininnut niitä vuosia, jolloin hän
oli elänyt Kristianiassa naimisissa ja pitänyt komeaa taloutta. Hän
ei seurustellut kerrassaan kenenkään sen aikuisen tuttavansa kanssa.
Ja hän se oli, joka oli vetäytynyt aivan erilleen heistä, eivätkä he
hänestä. Torkild oli kuullut äitinsä puhuvan rouva Wegnerin kanssa
tästä. "Olivathan he kaikki sentään niin ystävällisiä ja avuliaita
sinulle, silloin kun miehesi kuoli", sanoi Torkildin äiti. "Kyllä,
kyllä he olivat." "Mutta Rosen tähden", sanoi rouva Christiansen.
"Voit olla varma, että se hyödyttäisi häntä hänen suureksi tultuaan,
jos hänellä olisi tuttavuuksia. Ja sitten hän voisi saada kutsuja
-- lapsihan elelee täällä eikä pääse koskaan mihinkään." Silloin
Rosen äiti hymyili: "Sitä ei Rose totisesti kaipaakaan. Luuletko
sinä hänen ja minun kaipaavan mitään maailmassa täällä kotonamme?
Silloin ihmiset ehkä kutsuisivat lapseni luokseen jouluksi tai
muihin tilaisuuksiin, jolloin tunnetaan tarvetta osoittaa hiukan
hyvyyttä köyhille ja yksinäisille. -- Ei, älä luulekaan, Regitze."
"Noin ei sinulla ole oikeutta sanoa -- että he kohtelisivat Rosea
hyväntekeväisyys-esineenä. -- Etkähän sentään voi olla varma, etteikö
Rose kaipaa niitä huvituksia, joita muilla lapsilla hänen iässään on
--." "Rakas ystävä, enhän sanokaan, että he kohtelisivat häntä siten.
Sitä ei luonnollisesti voi tietää ennenkuin on koettanut, enkä minä
aio antautua siihen kokeeseen. Mutta mitä Rosesta vastaamiseen tulee
--. Rose ei ole sellainen kuin muut lapset -- ja sinä voit olla varma,
että minä tunnen hänet." Rouva Christiansen huokasi. "Ei kukaan tunne
lapsiaan, tiedätkö."

Kun rouva Wegner oli vetäytynyt erilleen entisestä
seurustelupiiristään, johtui se kai joltakin osalta kauniin
hemmoitellun naisen ylpeydestä; hän saattoi viihtyä vain siellä, missä
hän oli ensimmäinen ja jumaloitu. Mutta hän ei varmasti myöskään
kaivannut sitä. Varakkaan kristianialais-porvariston piirissä, johon
Wegner kuului, ei hän ollut tavannut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa
hänellä oikeastaan olisi ollut mitään yhteistä. Niiden vuosien muisto,
jotka hän oli elänyt tuossa piirissä, esiintyi niin pinnallisena ja
epäoleellisena hänen elämässään kuin olisi kaikki tyynni ollut joitakin
kesäloma-tapauksia, ja hän oli unohtanut senaikuiset ystävänsä niinkuin
unohdetaan parantolan ruokasalituttavuudet.

Kun asia tarkoin otettiin, oli kai kysymyksenalaista, oliko hänellä
oikeastaan ollut mitään yhteistä miehensäkään kanssa. Tai eikö pelkkä
satunnaisuus -- se, että mies puhui norjaa ja esiintyi niin sulavasti
hienossa ulkoasussaan -- ollut vaikuttanut, että hän otti tämän eikä
jotakin muuta kaikista niistä miehistä, jotka kosiskelivat häntä.
Kun hän riippui jumaloiden kiinni miehensä muistossa ja piti surua
hänen jälkeensä kuolinpäiväänsä asti ja kun hänet haudattiin oman
toivomuksensa mukaan morsiuspuvussaan, niin johtui se siitä, että tämä
mies oli hänen lapsensa isä.

Monta vuotta myöhemmin oli Torkild tavannut erään liikemiehen, joka
oli ollut samassa konttorissa rouva Wegnerin kanssa. Hän kertoi,
että he olivat kaikki tyynni siellä olleet rakastuneita häneen,
konttoripäälliköstä juoksupoikiin asti. Eikä kukaan ollut päässyt
hänestä selville -- keimailiko hän heidän kaikkien kanssa vai
oliko sellainen käytös vain hänen luonnossaan, ilman että hän edes
huomasikaan heidän liehittelyään. Hän oli kai ottanut sen jonakin
luonnostaan lankeavana, jota hän ei sen enempää ajatellut. Konttori
ja kaikki mitä siihen kuului oli varmaan ollut hänelle vain täysin
satunnainen elämän ylläpitoväline, jolle hän ei koskaan tuhlannut
ajatustakaan tultuaan kerran sen ovien ulkopuolelle -- vaikka hän
kuului olleen hyvin kyvykäs ja hänen kielitaitonsa kerrassaan
satumainen. Mutta muuten -- hän ei ollut varmaankaan koskaan ymmärtänyt
mitä rakastuminen oli, vaikka oli aina elänyt rakastuneisuuden
ympäröimänä -- hän oli kai nähnyt, että se oli jotakin, mikä teki
miehet hauskoiksi leikittely-esineiksi -- sitten oli tullut se hetki,
jolloin hän itsetiedottoman vaiston ajamana oli antanut ottaa itsensä,
voidakseen täyttää tarkoituksensa. Sen miehen, joka oli antanut
hänelle lapsen, täytyi tulla hänelle ainokaiseksi maailmassa, koska
se oli ainoa suhde, jossa miehellä saattoi olla jotakin todellista
mielenkiintoisuutta hänelle. Mutta se, että miehellä oli osa hänen
lapseensa, se muodosti hänen käsityksessään siteen, jota ei kuolemakaan
voinut purkaa: näkymättömänä oli mies hänen läheisyydessään kaikessa
hänen vaelluksessaan, kunnes kuolema toi jälleennäkemisen hetken.

Hänen avioliittonsa Wegnerin kanssa oli sattunut juuri tuolla
mainiolla kahdeksankymmenluvulla. Hänen seurustelupiirissään
herätti luonnollisesti kaikki boheemiliikkeen nimellä kulkeva mitä
kiihkeintä inhoa ja paheksumista. Ja rouva Wegner oli yhtenä päivänä
paheksuvampi kuin kukaan muu -- seuraavana päivänä hän kauhistutti
kaikkia tuttaviaan esittämällä kaikkein radikaalisimpia ajatuksia.
Se käsitettiin silloin haluksi esiintyä mielenkiintoisena. Kun
Torkild myöhempinä kasvuvuosinaan johtui puhelemaan rouva Wegnerin
kanssa yhteiskuntakysymyksistä, uskonnosta ja muusta sellaisesta,
selvisi hänelle se periaate, jonka mukaan tämä oli milloin jyrkästi
konservatiivinen, milloin hillittömän radikaalinen: hän katseli kaikkea
maailmassa siltä näkökulmalta, jonka hän vaistomaisesti tiesi ainoaksi
itselleen tärkeäksi -- äidin ja lapsen.

Sekä Torkild että Rose olivat kieltäytyneet ripilläkäynnistä, ja
rouva Wegner oli ollut vihainen: "Sellaista olevinaan olemista!" Ja
kun lapset innokkaasti ja nuorekkaasti väittivät vastaan -- hehän
olivat vapaa-ajattelijoita! -- tuli hän vain yhä vihaisemmaksi:
sehän oli lorua. He koettivat selittää hänelle, että sitä ja sitä he
eivät uskoneet, mutta hän katsoi heihin vain tajuamattomana -- eihän
hän sitä itsekään todella uskonut, ei suinkaan sitä kukaan ihminen
uskonut. Mutta eihän sitä nyt silti oltu vapaa-ajattelijoita --
vapaa-ajattelijalla hän tarkoitti ihmisiä, jotka lausuvat ajatuksiaan
mauttomasti ja sivistymättömän kovaäänisesti ja koettavat kieltää
sitä, mikä hänelle oli tosiasia: että elämä oli ikuinen, koska
hänen rakkaat vainajansa olivat yhtä läsnäolevia kuin elävät, hän
tunsi heidät alituisesti ympärillään ja sai viestejä heiltä monella
muotoa. Eikähän hän voinut ajatellakaan, ettei hän aina saisi olla
lapsensa luona valvomassa tätä, joskin hänen kerran täytyisi kuolla.
Ja koska kirkko oli siunannut hänen häänsä, hänen lapsensa kasteen
ja hänen miehensä haudan, tahtoi hän myöskin, että se siunaisi Rosen
tämän astuessa aikuiseen elämään. Tämän pitemmälti ei hänellä ollut
koskaan ollut tekemistä uskonnon kanssa -- hän tiesi sen opista tuskin
enempää kuin että äskensyntynyt lapsi kehdossa oli maailman pelastus,
niinkuin hän luki ääneen joka joulu. Kristinusko ei ollut koskaan
päässyt häiritsemään hänen sielunsa pakanuutta: hänen uskontonsa oli
paljon vanhempi; hän uskoi merkkeihin ja enteisiin, ristinmerkkiin ja
teräkseen, hyviin ja huonoihin päiviin, taikakaluihin ja rukouksiin,
joiden sisällölle hän ei koskaan uhrannut ajatustakaan, ja hän palvoi
omia vainajiaan.

Mitään muuta uskontoa hän ei ollut tarvinnut; kiinteässä
yhdyselämässään sukunsa elävien ja kuolleiden kanssa ei hän ollut
koskaan tuntenut sieluansa yksinäiseksi. Siitä kai se myöskin johtui,
ettei hän koskaan ollut oikeastaan rakastanut -- hän ei ollut koskaan
voinut erkautua suvustaan ja antautua pois. Päinvastoin se mies, jolle
hän oli synnyttänyt lapsen, oli hänen tietoisuudessaan otettu vastaan
hänen sukuunsa.

Hänen turhamaisuutensa ja itsetuntonsa kohdistui häneen itseensä
sinä henkilönä, joka sillä haavaa edusti sukua. Ja hän eli elämäänsä
niinkuin kaikkea hänen vaellustaan valvoisivat ja arvostelisivat hänen
vanhempiensa ja miehensä silmät pimeästä hänen takaansa ja niinkuin
sitä myöhemmin tulisivat arvostelemaan tytär ja ne sukupolvet, joita
ei vielä ollut olemassa, mutta joiden vaellusta hän tulisi pimeydestä
seuraamaan rakastavin silmin ja jotka rakastaisivat hänen muistoaan,
vaikkeivät he koskaan olisikaan nähneet toisiaan elämässä -- samoin
kuin hän rakasti ja etsi apua vainajilta, joita hän ei ollut koskaan
nähnyt. --

Ja niinpä oli kukaties tuo kaunis Rose Fredrikke Vogelius, jonka
leskeksituloonsa asti ei ollut koskaan tarvinnut tarttua valkoisilla
pienillä käsillään pienimpäänkään työhön -- hän oli hoitanut lapsensa
itse ja tuskin sietänyt muiden siihen koskevankaan, mutta hän ei
ollut koskaan tuntenut sitä työksi, ainoastaan leikiksi ja hyväilyksi
-- hän, joka ei ollut koskaan ajatellut rahan arvoa, koska oli aina
ollut olemassa joku, joka täytti jokaisen hänen toivomuksensa, hän
oli kukaties sittenkin paremmin varustettu kohtaamaan köyhyyttä ja
taistelemaan jokapäiväisen leivän hankkimisessa kuin useimmat muut.
Hänellehän oli miltei jokainen työ yhtä hyvä ja yhtä rakas, kunhan se
vain antoi hänelle sen mitä hän tarvitsi lapselleen.

Varhaisesta aamusta myöhään yöhön rouva Wegner teki työtä, siivosi,
laittoi ruokaa, juoksenteli halvoissa myymälöissä ostoksilla, ompeli ja
parsi ja paikkasi; kahdeksan tuntia hän istui joka päivä konttorissa.
Ja hänen kodissaan ja kaikessa hänelle kuuluvassa oli hienostuksen,
älyllisen ylellisyyden leima, jonka hän kokonaan loihti esiin mielensä
rikkaudesta, loisteliaasta mielikuvituksestaan ja olemuksensa
uhkuvasta voimasta. Mutta hän, jonka päivät olivat yhtämittaista
köyhyyden raadantaa, ei koskaan maininnut köyhyyttään, ei koskaan
valittanut menneitä huolettomia päiviään, vaan jos hän niitä mainitsi,
teki hän sen vain iloitakseen ja hymyilläkseen niille hilpeille ja
onnekkaille muistoille, joita hänellä oli siltä ajalta. Ei milloinkaan
hän surkutellut päivien ikuista uurastusta -- mutta vähimmänkin
vapaahetken, minkä hän saattoi itselleen ottaa, hän teki juhlaksi,
hän juhli vähäpätöisintäkin, minkä kykeni hankkimaan yli kaikkein
välttämättömimmän.

Torkildin mielestä oli ilma noissa kahdessa pienessä huoneessa
täynnä epäaineellista rikkautta ja loistoa, jota hän ahnaasti imi
itseensä. Siellä oli ainoa paikka, missä hän voi tyydyttää lapsuutensa
onnellisuuden-tarvetta. Niitä olosuhteita vastaan, joissa hän
kohtalonsa määräämänä joutui kasvamaan, hän ei kyennyt kamppailemaan;
hän saattoi vain suoriutua niihin tuhoutumatta lasten ja heikkojen
ihmisten ainoalla tavalla -- unohtamalla ne silloin tällöin. Rouva
Wegner avusti tätä hänen tarvettaan runoilla itsensä pois kaikesta
siitä sietämättömästä, jonka alaisena hän eli, rouva Wegnerin oman
olemuksensa terveydestä hänelle jakama annos, se se oli tehnyt hänet
elinkuntoiseksi.

Kotonaan elivät hän ja Doris ikuisessa ikävässä. Kun äidillä oli
kohtauksensa ja hän virui makuuhuoneessa ikkunaverhot alaslaskettuina,
tylsänä ja puhumattomana, täytyi lasten hoitaa itsensä niin hyvin
kuin taisivat. Torkildin sydäntä poltti katkeruus ja häpeä, kun
hänen hankkiakseen ruokaa itselleen ja Dorikselle täytyi etsiä äidin
kukkaro ja ottaa rahaa tai koettaa saada jotakin velaksi jostakin
kadun myymälästä, jos äidillä ei ollut rahaa. Ja sitten ahdisti häntä
kuolettava pelko, ettei vain kukaan pojista, -- koulutovereista, jotka
tekisivät pilkkaa, tai rouva Wegner, joka surkuttelisi häntä -- saisi
tietää, kuinka hän pesi lattiaa, laittoi ruokaa, kuroi kiinni pahimpia
rikkeimiä vaatteissaan, vieläpä pesi pyykkiäkin keittiössä, kun ei koko
talossa ollut puhdasta vaatekappaletta. Rajattomassa epätoivossaan
ja kyllästyksessään hän toisinaan haukkui Doriksen perinpohjin --
Doriksesta ei ollut mitään apua, hän oli yhtä mahdoton kaikkeen
taloustyöhön kuin äitikin ja muuten hänestä oli samantekevä, vaikka
koko talo olisi ollut tulvillaan roskia ja likaa.

Kun sitten kohtaus oli mennyt ohi ja äiti tuli jälleen ennalleen,
saattoi hän kehua Torkildin kunnollisuutta, kuinka hän oli näppärä,
kuinka hän oli tehnyt kaikki sieväksi äidilleen -- aralla, hiljaisella
äänellä ja häpeilevästi alasluoduin silmin. Torkildilla oli itku
kurkussa, hänen teki mieli heittäytyä maahan äidin eteen -- oi äiti, oi
äiti, äiti! Hänen teki mieli pyytää ja rukoilla äitiään -- mutta hän
ei tehnyt sitä. Jos Regitze-rouva olisi kuullut lastensa valittavan,
syyttävän, rukoilevan tai uhkailevan häntä, niin, jos hän olisi nähnyt
heidän kärsivän ruumiillista hätää silloin kuin hän oli sulkeutuneena
pois heidän näkyvistään onnettomuutensa ja häpeänsä vuoksi, olisi
hän kukaties voinut korjautua. Mutta hänen lapsensa olivat vaiti ja
katsoivat hänen jälkeensä, kunnes hän pyrki piiloon ja unhoon heidän
silmiltäänkin.

Niin kauan kuin he asuivat Kristianiassa, olivat äidin kohtaukset
muuten olleet jokseenkin harvinaisia. Mutta ikävä vallitsi kodissa
silloinkin, kun hän oli terveenä -- lapset tunsivat sen huokuvan äidin
epätoivoisesta, poltetusta sielusta, ja he liikkuivat hänen seurassaan
arkoina ja mykkinä, aina peläten hänen tulevan uudelleen "sairaaksi".
Huono hoito ja epäjärjestys vallitsi myöskin kaikissa asioissa, vaikka
Regitze koettikin terveenä ollessaan parhaansa mukaan huolehtia
lastensa hyvästä olosta. Mutta hänellä ei ollut kätevyyttä missään;
rumia ja kolkkoja olivat huoneet kauniine vanhoine huonekaluineen,
kukat kuolivat ikkunoissa, ruoka maistui kumman sitkeältä ja
mauttomalta ja ravitsemattomalta; usein se oli myös huonoa ja sitä oli
niukasti, kun hän ei saanut rahoja riittämään. Ja hän tunsi alistuvaa
epätoivoa nähdessään, miten hänen molemmat suloiset palleroiset
lapsensa täällä kaupungissa tulivat kelmeiksi, laihoiksi ja hinteliksi,
niinkuin kellarissa pidetyt kasvit.

Isän olosuhteista oli Torkild myös saanut selon asuessaan ensi vuotta
kaupungissa. Se tapahtui näin:

Hän oli viihtynyt oikein hyvin Teresenkadulla ensimmäisenä talvena,
oli saanut ystäviä joukoittain ja vietti iloisia ja huolettomia päiviä
läheisellä maaseudulla, tappeli ja hiihteli ja löi palloa kevään
tultua, eikä suuresti surrut siitä millaista kotona oli. Hän oli varsin
iso ja vahva ikäisekseen, yhdeksänvuotiaaksi, siihen aikaan. Hänen
paras ystävänsä oli muuan piharakennuksessa asuva poika, Arne Sevaldsen.

Arne oli vähän vanhempi kuin Torkild, iso ja vaalea ja kaunis, reipas
ja siivo, ja Torkild rakasti ja ihaili häntä, nöyrän kiitollisena
siitä, että sai olla yhdessä hänen kanssaan. Arnen isä oli samanlainen
kuin Arnekin, ainoastaan täydellisempi ja merkillisempi siksi, että
oli aikuinen. Hän oli pianotyöläinen. Hän oli hirmuisen kiltti
lapsille; kerran hän oli vienyt heidät mukanaan Nordmarkeniin ja kerran
Troldvandiin. Mutta Arnen äitiä inhosi Torkild yhtä ajattelematta kuin
hän ihaili ja rakasti Arnea ja Arnen isää. Hän inhosi rouva Sevaldsenin
tunkeilevaa ystävällisyyttä, hänen yrityksiään päästä puhelemaan "hänen
mammastaan", hänen ikuista jankutustaan ja marinaansa miehelleen ja
lapsilleen. Kun nainen huomasi, ettei Torkild pitänyt hänestä, tuli hän
epämiellyttäväksi ja ilkeäksi tätä kohtaan, ja hän se antoi Torkildin
tietää, että hänen isänsä oli potkittu pois papinvirasta, koska hän oli
vietellyt erään rippikouluoppilaansa, ja nyt hän eli yhdessä naikkosen
kanssa kuin sika -- ja hänen äitinsä joi; niin että kyllä Torkildilla
oli syytä ylpeillä.

       *       *       *       *       *

Rosen äiti ja hänen äitinsä eivät olleet usein yhdessä. Rouva Wegner
ei käynyt juuri koskaan heillä, ja siitä Torkild oli iloinen. Mutta
rouva Christiansen tuli silloin tällöin lapsineen teelle toisen luokse.
Ja silloin he molemmat suosivat ja vaalivat lastensa ystävyyttä --
oikeastaan johtuikin Doriksen ja Rosen välinen ystävyys enemmän äitien
toimenpiteistä kuin siitä, että he olisivat sopineet yhteen. Doriksella
ainakin oli joukko muita ystävättäriä koulusta ja kadulta, vaikkakin
tuttavuuksien edelleen kehittymistä jossakin määrin ehkäisi se, että
Doris ja Torkild tiesivät, etteivät he voineet tuoda tovereitaan
kotiinsa. Mitä Roseen tuli, oli rouva Wegnerillä oma kykynsä tehdä
tyhjäksi kaikki seurustelu, jota hän ei halunnut -- ja siten jäivät
jäljelle melkein pelkästään vain Christiansenin lapset.

Oli melkein kuin olisi ollut salainen lohdutus noille molemmille
tanskalaisille naisille, jotka olivat päätyneet tähän vieraan kaupungin
köyhään kolkkaan yksinäisinä ja ystävättöminä -- niin erilaiset kuin
heidän mielenlaatunsa ja kohtalonsa muuten olivatkin -- että heidän
lapsensa olivat yksissä. Jouluksi ja syntymäpäiviksi saivat Rose ja
Doris antaa toisilleen pieniä lahjoja -- useimmiten ohkaisia hopeisia
rannerenkaita. Kun ne kalisivat Rosen hoikassa ruskeassa ranteessa,
herättivät ne Torkildissa unelmia Gangeksesta ja hindulaistytöistä:

    -- Aina muistan ma sen kauniin yön,
    -- -- --
    telttahain kun arkana hän saapui
    Äitini ei sitä tietää saa,
    siksi irroitin ma nilkastani
    kultarenkaan, ettei kavaltaa
    kilinällään vois se tuloani.

Tämän runon oli rouva Wegner lukenut heille ääneen eräänä iltana.
Sen hämäränpehmoinen poljento oli tarttunut Torkildin korvaan. Kun
rouva Wegner oli lukenut jonkun runon, muisti Torkild tavallisesti
pitkiä kappaleita ulkoa ja makasi toistellen niitä itsekseen iltasella
maata pantuaan. Kun rouva Wegner puhui, oli hänen tanskansa Torkildin
mielestä maailman kauneinta kieltä -- vaikka hän muuten ei tiennyt
mitään niin rumaa kuin esimerkiksi Karen-tädin tai Niels Ove-sedän
puhuma tanska.

       *       *       *       *       *

Toisinaan saattoi tapahtua, että hänen äitinsä soitti, kun he olivat
iltasella rouva Wegnerin luona. Rouva Christianseniinkin näytti näiden
huoneiden tunnelma vaikuttavan; Torkildista ainakin tuntui, ettei äiti
soittanut siten kotona; Torkild istui lattialla pimeimmässä nurkassa ja
kuunteli, äidin soitto huuhteli häntä valtavien merenaaltojen tavoin,
hänen silmänsä eivät irtautuneet äidin sammuneista, kelmeistä kasvoista
-- nyt ne elivät; vaaleissa silmissä tuikki tumma hehku, ruskeat
kuivettuneet huulet värähtelivät ja vääntyivät. Istuttuaan kerran
pianon ääreen soitti äiti usein tuntikausia.

Kun he lähtivät pois, otti Torkild äitiänsä käsipuolesta niin pian
kuin ovi oli suljettu heidän takanaan. Ja kun hän oli päässyt
vuoteeseensa kotona huoneessaan ja lamppu oli sammutettu eikä ollut
muuta valoa kuin kaasulyhdyn hohde kadulta, huusi hän äitiään. Tule
sanomaan minulle hyvää yötä, äiti! Sitten hän kietoi käsivartensa
äidin kaulaan ja suuteli kiihkeästi sanomatta sanaakaan. Silloin
saattoi tapahtua, että äiti istahti sohvasängyn reunalle, veti pitkän
pojan puoleksi helmaansa ja suuteli häntä kuin aivan lasta, kuiskien
hyväilysanoja, joita Torkild muisti vanhoilta, vanhoilta ajoilta. Ja
äiti mutisi itkunsortamalla äänellä: "Sinä pikku raukka -- minun pienet
lapsi-raukkani --"

Aina, kun he olivat olleet yhdessä rouva Wegnerin luona, tunsi Torkild
niin voimakkaasti, kuinka hän piti äidistään, hellästi ja säälivästi
ja surumielisesti. Mutta kun äiti jonakin iltana oli soittanut siten,
nousi Torkildissa intohimoinen ja synkkä ylpeys. Äiti ja he, he olivat
karkoitettuja, hylättyjä, vääryyttäkärsineitä ja kirottuja -- mutta
kirous kääntyisi hänen isäänsä, valapattoon pappiin. Hän haaveili
kohtauksesta isän kanssa -- kun hän itse olisi kasvanut isoksi ja
ansaitsisi paljon rahaa ja äidillä ja siskolla olisi hyvä olla hänen
luonaan; he asuisivat huvilassa siellä missä Wegnerien huvila oli
ollut, Doris kulkisi aina valkoisissa vaatteissa ja äiti mustassa
sametissa niinkuin rouva Gundersen teatterissa. Ja hänen rakkautensa
olisi voittanut äidin onnettoman sairauden. Silloin isä tulisi,
harmaapäisenä ja kumarana -- mutta hän, Torkild, tulisi häntä vastaan
puutarhankäytävällä: Minä en tunne sinua! Sinä hylkäsit äitini, sinä
hylkäsit lapsesi porton tähden. Nyt hylkäämme me sinut. Mene -- mene
porttosi luo! Niin hän sanoisi.

Sellaisen illan jälkeen Torkild suoritti pitkät ajat fanaattisen
innokkaasti niitä palvelijantöitä, joita hän muuten vihasi ja häpesi
tehdä. Ja seisoessaan keittiössä pesemässä sekä omia että Doriksen
alusvaatteita rukoili hän sydämessään äitiään palavin sanoin, joita hän
ei koskaan saanut sanotuksi ääneen.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana rouva Wegner vei kaikki kolme lasta teatteriin. Kukaan
heistä ei ollut ollut teatterissa ennen. Vietettiin Tordenskjoldin
muistojuhlaa. Jälkeenpäin muisti Torkild tästä tilaisuudesta rouva
Gundersenin, joka seisoi sorjana ja mustapukuisena valoisalla
näyttämöllä. Hän lausui Bergljotia. Hänen äänensä ihanuus ja säestävä
musiikki värisyttivät Torkildia -- ja vieressään pimeässä erotti poika,
uskaltaessaan vilkaista ylös, rouva Wegnerin kasvot, hiukan taaksepäin
taivutettuina, valkoisina ja liikkumattomina, kyynelten huuhtelemina,
jotka virtasivat keskeymättä hänen puoleksi ummistetuista silmistään.
Miten se oli tapahtunut, sitä ei Torkild tiennyt, mutta pimeässä hän
oli pannut kätensä rouva Wegnerin helmaan -- ja sitten se pujahti
hiljaa tämän käteen. Kun esirippu laski ja sali äkkiä tuli jälleen
valoisaksi, tuntui kaikki pyörivän hänen ympärillään. Rouva Wegner
katsoi hetkisen alas lapsen liikutettuihin kasvoihin ja sitten hän
silitti hellästi hänen hiuksiaan pari kertaa. Torkild tunsi onnesta
kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäänsä --.

Pikkutytöt eivät olleet ymmärtäneet vähääkään Bergljotista; he
puhelivat vain neiti Juellista, joka oli lausunut prologin valkoisessa
puvussa, olallaan maahan asti ulottuva kansallisvärinen vyöhyt.
Kaikki nuket saivat olkavyöhyet, ja lopputalven Rose ja Doris joka
iltapäivä seisoivat vuorotellen makuuhuoneen oviaukossa lausuen kaikkia
osaamiansa runoja, yllään valkoiset yöpaidat selästä varmuusneuloilla
vartalonmukaiseksi kiristettyinä ynnä pitkät silkkipaperiset
olkavyöhyet. Torkild surkutteli ja halveksi heitä rajattomasti --.




IV.


Torkild ei tiennyt oikein itsekään, milloin Rose oli alkanut merkitä
jotakin hänen elämässään. Ensi alussa Rose oli hänelle vain rouva
Wegnerin tytär, osa rouva Wegnerin kaunista maailmaa. Sentähden hän
oli Torkildin silmissä erilainen kuin kaikki muut pikkutytöt, hienompi
ja onnellisempi. Aluksi Torkild hämmästyi sanomattomasti huomatessaan,
että Rose kulki tuossa maailmassa pienen yksinäisen ihmisen lailla --
niin, vielä yksinäisempänä kuin hän, joka sokeasti ja arvostelematta
jumaloi rouva Wegneriä. Mutta maailmassa ei näyttänyt olevan mitään,
mihin Rose olisi suhtautunut arvostelematta.

Aluksi Torkild huomasi vain joistakin vähäpätöisistä seikoista, että
Rose oli tyytymätön äidin toimenpiteisiin. Kuten esimerkiksi siihen,
että Rosen piti kantaa laukkua; niin eivät tehneet kutkaan muut
pikkutytöt koulussa. Mutta "se antaa sinulle suoran ryhdin", sanoi
hänen äitinsä. Eikä Rose sanonut siihen sen enempää. Häntä kyllästytti
myöskin se, että hänen piti kulkea hiukset hajallaan. Kaikilla muilla
koko luokalla oli palmikko -- mutta rouva Wegner oli niin ylpeä lapsen
kultaharjasta, "ja minkätähden pitäisi _meidän_ olla niinkuin muut",
sanoi rouva Wegner hymyillen ylpeätä hymyään. "Tuntuvatko sinun
mielestäsi muut olevan parempia kuin me?" Lapsi istui ja mietti hetken.
"Eivät tunnu", virkkoi hän hitaasti. "Mutta he ovat toistensa kanssa.
Eikä minulla ole ketään, jonka kanssa olisin yhdessä." "Onhan sinulla
Torkild ja Doris", vastasi äiti. "Niin", virkkoi Rose miettivästi.
"Doris sopisikin muuten yhteen muiden pikkutyttöjen kanssa koulussa.
Mutta Torkild on sellainen kuin mekin."

Rose oli myös tyytymätön vaatteisiin, joita hänen täytyi pitää.
Torkildin mielestä oli aina ollut luonnollista, että Rose oli toisen
näköinen kuin muut pikkutytöt -- hän ei voinut kuvitellakaan tätä
kävelypuvussa, englantilaishatussa ja nahkahansikkaissa. Mutta juuri
näitä Rose toivoi itselleen. Sitä hän ei sanonut äidilleen; hän taipui
siihen tosiasiaan, että hänen oli tyydyttävä uudestilaitettuihin ja
halvasta kankaasta kotona ommeltuihin vaatteisiin: "mutta mamma voisi
sentään hyvin olla tekemättä niistä niin eriskummallisia", sanoi hän
Torkildille. Hän oli kyllä aina jokseenkin eriskummallisesti puettu.

Rose sanoi: "kun me olemme niin köyhiä, niin --." Rouva Wegner ei
koskaan maininnut sitä, että he olivat köyhiä. Ja Rose se sanoi: "mamma
ahertaa liian paljon." Rouva Wegner ei puhunut aherruksestaan. Hän
uurasti hiljaisuudessa hankkiakseen ylläpitoa ja eli elämäänsä niinä
tunteina, jolloin lamppu oli sytytetty ja kauneimmat kukat siirretty
valoon -- ja hän itse esitti itseään ihaileville lapsille. Mutta
äitinsä ihailemisessakaan ei Rose ollut lähestulkoonkaan arvostelematon.

Rouva Wegnerin elämäänsuhtautumistapaan kuului nimittäin se, ettei
oltu huomaavinaan niitä lukemattomia kiusallisuuksia, jotka ovat
jokapäiväistä leipää kaikille köyhille ihmisille. Piti koettaa olla
niitä huomaamatta, ja varsin olla niistä puhumatta. Tämä sopi juuri
yhteen sen tavan kanssa, jolla Torkild koetti selviytyä niistä
vaikeista oloista, joissa hän kasvoi. Mutta Rose ei ollut sellainen
-- hän ei halunnut jättää mitään huomaamatta; kaikkia oman pienen
maailmansa asioita hän koetti ajatella ja tutkistella, ja varsinkin
siitä, mikä ei häntä tyydyttänyt, tahtoi hän mielellään puhua. Ei
äidille, "sillä mitäpä se hyödyttäisi", sanoi hän itse, "mamma ei
sitten kuitenkaan tahdo sanoa minulle, mitä hän ajattelee." Torkildin
kanssa hän joutui puhelemaan.

-- Rouva Wegner ja rouva Christiansen olivat kerran puhelleet Torkildin
kuullen jostakin Rosen koulutoverista, jonka kanssa hän erääseen
aikaan oli usein yhdessä. Ja rouva Christiansen, joka oli kasvatettu
hienostelevassa hengessä, mikä silloin tällöin itsestään purkautui
esiin, oli huomauttanut jotakin siitä, että Ellenin isähän oli vain
leipuri. "Ellen on _hieno_ pikku nainen", sanoi rouva Wegner. "Hän ei
koskaan puhu ajattelemattomasti." "No-jaa", sanoi rouva Christiansen.
"Riittääkö nyt hienouteen se, ettei koskaan puhu ajattelemattomasti?"
"Rakas ystävä", sanoi Rosen äiti. "Sehän se juuri erottaa hienon naisen
muista -- ettei hän koskaan sano mitään, mistä ei voi vastata, sekä
itselleen että muille. Ei valehtele, mitä hyvänsä voisi voittaakin
valheella. Ja aina hallitsee itsensä, jotta ei tulisi sanoneeksi
sellaista, minkä myöhemmin joutuu peruuttamaan."

Tämä hienon naisen määritelmä ei muuten läheskään soveltunut rouva
Wegneriin itseensä. Tosin hän kyllä aina sillä hetkellä tarkoitti mitä
sanoi, mutta hänen mielipiteensä vaihtelivat hänen tunnelmiensa mukaan,
ja hän oli kipenöivän kiivas. Mutta Roseen se soveltui.

Mikäli Torkildilla yleensä oli ollut jotakin vaikutelmaa Rosesta,
oli se se, että tämä oli intohimoisen totuudessapysyvä. Ja ettei hän
koskaan puhunut mistään asiasta ennenkuin hän oli sitä ajatellut omin
päin, perusteellisesti ja innokkaasti pyrkien ymmärtämään, katsomatta
omiin olosuhteisiinsa.

Varsinkin Torkildin viimeisenä Kristianiassa-olon vuonna, vuotta ennen
kuin heidän kummankin piti päästä keskikoulusta, olivat he paljon
yhdessä. Koulusta päästyään oli Rosen määrä mennä kauppaopistoon.

"Tekeekö sinun mielesi sitten konttorineidiksi?" tiedusteli Torkild.

"Ei, mutta minä voin siten pian päästä ansaitsemaan hiukan itse", sanoi
Rose. "Jos voisin sitten maksaa vähän puolestani kotiini. Silloin
voisi mamma ottaa palvelijattaren avukseen ja pääsisi ahertamasta niin
kovasti. Ja sitten minulla voisi olla oma huone eikä minun tarvitsisi
aina olla yhdessä hänen kanssaan."

"Etkö sinä sitten pidä äidistäsi?" kysyi Torkild hämmästyneenä.

Rose hymyili suvaitsevasti:

"Oletko sinä hullu? Kyllähän toki ymmärrät, että minä _rakastan_
mammaa. En usko, että on ketään hänen veroistaan. Mutta hyvänen aika,
minähän olen nyt todellisuudessa melkein aikuinen, ja kuitenkin on yhä
aivan kuin hän makaisi hautomassa minua. Minä en saa hengittääkään
noilta hänen siiviltään."

Torkildin täytyi nauraa, ja Rose nauroi myös.

"Niin -- tiedätkö, mikä minusta on kauheaa? Se tietysti merkitsisi,
että mamman silloin olisi täytynyt raataa vielä enemmän, niin että
minun luonnollisesti täytyy olla siitä iloinen tavallani. Mutta
mammalla olisi pitänyt olla liuta lapsia, näetkös. Kaikilla ihmisillä
pitäisi olla varaa elättää liuta lapsia. Ainakin mamman laisilla, jotka
riippuvat niin kauheasti kiinni lapsissaan. Uh -- nyt minusta tuntuu,
niinkuin olisin olemassa vain sitä varten, että hänellä olisi jotakin
minkä vuoksi elää. Enkä sitten mitään saa tehdä hänen puolestaan. En
mitään -- hän ei vaadi minulta kerrassaan mitään muuta, kuin että olen
olemassa ja annan hänen palvoa ja hoitaa ja hallita itseäni. Toisinaan
on niinkuin en voisi tuntea kuinka paljon pidän hänestä pohjaltani,
kun en saa mitään tehdä. En edes kastella kukkia hänen puolestaan.
En edes korjata itse omia vaatteitani. Jos teen sen hänen ollessaan
konttorissa, niin moittii hän kotiin palattuaan ja sanoo minun tehneen
sen hullusti. Toissapäivänä, kun hänen täytyi juosta takaisin heti
kun olimme syöneet, otin minä ja pesin astiat, mutta tiedätkö mitä
hän väitti? Että minä olin kolhaissut särön lasimaljaan, vaikka olen
tuon särön nähnyt siinä kauemmin kuin viikon. Ja sitten hän sanoi,
että se oli syynä, minkä vuoksi olin saanut nelosen matematiikassa
-- aivan niinkuin ei muutenkin olisi melkein tavallista, että saan
siinä nelosen. Mutta hän _tahtoo_ asiain olevan niin, että minä olen
riippuvainen hänestä kaikessa.

"Toisinaan, kun alan puhua siitä, mitä tulen tekemään sitten kuin
itse ansaitsen -- että silloin menemme yhdessä teatteriin ja että
otamme kotiin apulaisen, niin että voimme mennä kuuntelemaan yhdessä
soittoa tultuamme konttorista päivälliselle ja niin edespäin -- rupeaa
hän itkemään sitä, ettei voi ostaa teatterilippuja minulle ja muuta
sellaista. Minä en voi saada häntä käsittämään, etten minä ikävöi
sitä, mitä hän ei voi minulle antaa, vaan ikävöin sitä, etten itse voi
hankkia mitään hänelle tai itselleni. Minähän en kelpaa kerrassaan
mihinkään."

"Olethan sinä hyvin näppärä koulussa -- kielissä ja sellaisissa."

"Koulussa, niin", sanoi Rose nelitoistavuotiaan halveksumisella _sitä_
kohtaan. "Minä vihaan koulua, ettäs sen tiedät. Jollemme olisi niin
köyhiä, niin lopettaisin tuon typerän koulun huomispäivänä ja menisin
oppiin jollekin puutarhurille. Niin, sen tekisin."

"Tahtoisitko sinä puutarhuriksi!" Torkild oli suunniltaan
hämmästyksestä. "Et suinkaan tahtoisi tavalliseksi puutarhuriksi --
sellaiseksi, jolla on likaiset kädet ja risaiset vaatteet." Ja hän
lisäsi vakavasti: "Siihen et saisi koskaan lupaa äidiltäsi."

"Se saisi olla samantekevä", sanoi Rose nuorekkaan armottomana.
"Kun olisin saanut oman puutarhani, niin tulisi hän kyllä siihen
mieltymään. Mamma, joka rakastaa kukkia niin kovasti -- ja pitää niin
paljon vihanneksista ja hedelmistä. Minä vuokraisin jonkun noista
vanhoista tiluksista kaupungin ulkopuolelta, ymmärrätkö, ja meillä
olisi sellaiset isot vanhanaikaiset huoneet, joissa mamma voisi pitää
niin paljon ruusuja ja pelargonioita kuin jaksaisi ja sittenkin jäisi
vielä tilaa kääntyä. Ja minä saisin pitää kasoittain aikakauslehtiä ja
minulla olisi puutarhakirjoja ja näytteitä ja luetteloita katseltavaksi
iltaisin kaikkien mamman kirjojen sijasta. Ja käteni olisivat karkeat
ja kuluneet -- ei niinkuin mamman, jotka ovat kuluneet sellaisessa
työssä, jota hän pohjaltaan vihaa, vaan minun käteni ja vaatteeni ja
kaikki olisivat kuluneet minun omassa, omassa työssäni. Mutta siitä
ei kuitenkaan voi mitään tulla, ymmärräthän", jatkoi hän huoahtaen
vanhamaisen viisaasti. "Sillä minun pitäisi olla opissa monta vuotta,
ja silloin minä en voisi auttaa mammaa. Ja minulla täytyisi olla rahoja
päästäkseni alkuun."

Se, että oli jotakin, joksi Rose tahtoi tulla, hämmästytti Torkildila
enemmän kuin mikään muu seikka Rosen suhteen. Itse ei hän enempää
kuin rouva Wegnerkään ollut koskaan ajatellut, että työ voisi olla
muuta kuin valitettava välttämättömyys. Työtä täytyi tehdä elämän
ylläpidoksi, elämän sisällykseksi täytyi olla jotakin aivan muuta.
Arkoina ja epämääräisinä olivat hänen ajatuksensa tähän aikaan alkaneet
lähestyä Rosea. Mutta Rosen mielessä ei ollut kaipuun varjoakaan
Torkildia kohtaan. Tiedottomasti luki Rose kai hänet joksikin
puolittain kuuluvaksi siihen kotiin, josta hän ikävöi päästä kasvamaan
irti.

Tänä viimeisenä vuonna, jolloin he molemmat asuivat Kristianiassa,
oleskelivat Torkild ja Rose vapaa-aikanaan enimmästi ylhäällä Vestre
Akerissa.

Torkild oli varhain mieltynyt "maahan"; siihen, joka ensi tapaamalla
oli vaikuttanut häneen vieroittavasta. Näiden laitakaupungin
kadunpätkien välillä, joiden uudet rakennukset jo näyttivät
rumentuneilta ja rappeutuneilta, oli laajoja aukeita palstoja, joilla
oli lyhyttä, kulunutta ruohikkoa ja jyrkkiä, kuivia mäkiä, jotka
alkukesällä kasvoivat metsänään keltaista peltonarskua; se versoi
rehevänä kuivassa, kuumassa maassa, kasvoi korkealle yli lasten päiden,
jotka tekivät sen sisään itselleen leikkitupia, tuoksui kuumalta ja
väkevältä hyönteisten suristessa pilvenä sen latvoissa.

Ympäri vuoden vilisi palstoilla nuorta väkeä; laskettiin mäkeä ja
hiihdettiin talvella, pojat löivät palloa keväällä, ensimmäisestä
lämpimästä päivästä alkaen lojui työpukuisia ihmisiä nukkumassa
päivärinteillä. Kesällä tuli äitejä iltapäivisin pikkulapsineen ja
koreineen; palstojen äänet olivat vallitsevina tässä kaupunginosassa:
Pikkulapset, jotka parhaiksi osasivat taapertaa, lankeilivat
ja parkuivat täyttä kurkkua, isot lapset kirkuivat toisilleen
leikkiessään, kimakat mammain-äänet huutelivat keittiönikkunoista -- ja
jossakin, lähempänä tai kauempana, itkettiin ääneen ja hellittämättä,
kun taas siellä täällä joku leikissä vähän liian kovakouraisesti
kohdeltu jurpotteli kotiinpäin sanomaan mammalle --.

Kun Torkild ei enää ollut yhdessä Arne Sevaldsenin kanssa, ei hänellä
ollut oikeastaan ketään ystäviä. Hän ei viihtynyt kadun poikien parissa
eikä hän sopeutunut sen paremmin yhteen katedraalikoulun poikienkaan
kanssa. Se, etteivät he piinanneet häntä, niinkuin lapsilla on tapana
piinata niitä, jotka ovat erilaisia kuin lauma, johtui siitä, että
pojalla oli nyrkit, joilla hän kykeni pitämään arvoaan yllä. Hän tuli
kalpeaksi ja laihaksi niinä vuosina, jotka hän asui kaupungissa, mutta
hän oli notkea ja rohkea, oli hyvä tappelemaan ja hiihtämään, ja
pitkässäpallossa tahtoivat kaikki mielellään hänet puolelleen.

Mutta Torkildillekin oli sijaa palstoilla. Hän saattoi loikoa
koko kesäisen päivän vetelehtien lyhyessä, kuluneessa ruohikossa.
Hänen yllään oli taivas kirkkaana ja sinisenä ja valkoiset pilvet
purjehtivat, kärpäset, jotka surisivat kaiken likapuron varrella olevan
saastan ympärillä, loistivat kullalle kirmaillessaan kuin kipinät
edestakaisin lehtien varjossa karsittujen ja silvottujen puiden alla;
pullonsirpale kaukana mäenrinteellä lähetti sateenkaarelta läikkyviä
valokimppuja päivää vasten. Kun kevät tuli palstoille, tarjosi
se lapsille kuminakaalia ja kalpeita orvokkeja, vähän ja pieniä,
mutta ne tulivat uudelleen vuosi vuodelta; kesä toi orjanruusuja,
vaaleanvihreitä koiranputkipilviä ja keltaisia peltonarskumetsiä
mäenrinteille. Syksyllä riippui happomarjapensaiden kellanpunaisten
lehvien alla uhkuva paljous punaisia marjoja; kirkaspaisteisina
talvipäivinä kimmelsi lumi valkoisena, siniset varjot lasten pienten
suksien lukemattomissa laduissa.

Vähän suuremmaksi tultuaan Torkild alkoi retkeillä Bygdøhön, Vestre
Akeriin ja Nordmarkeniin. Hän sai myöskin pari toveria, joiden
kanssa hän teki retkiä; muuten he eivät koskaan olleet yhdessä.
Erittäinkin oli muuan Lorens Helsing-niminen; hän vaikutti melkein yhtä
yksinäiseltä kuin Torkildkin, ja nämä molemmat liittyivät keskenään
jonkinlaiseen harvapuheiseen ystävyyteen.

Mutta ei missään paikassa, missä hän sittemmin joutui vaeltamaan,
ei kesäöinä, merellä, kun hän makasi veneessä vain meri ja taivas
ympärillään, ei ylätunturilla syyspäivinä, kun aukeat tienoot olivat
punaiset ja huiput ja tunturinpykälät hohtivat kylmänsinisin lumihangin
ilmaa vasten tai kun usva vyöryi ylle kietoen hänet sisäänsä, ei
jylhässä metsässä lehtokurpanpyynnissä kevätöinä tahi jäniksenajossa,
Torkild ollut tuntenut sitä, mitä kutsutaan luonnon rauhaksi -- sitä
mielen jännityksen syvää laukeamista, kaiken sen unohdusta, mitä
ihminen tietää itsestään -- niin kuin täällä palstoilla. Tämä kaistale
luontoa, jota kaupunkielämän aallot jo olivat jäytäneet ja joka
pian oli hukkuva katujen tulvaan, missä jätkät ja lutkat joivat ja
hoilasivat öisin ja jättivät jälkeensä saastaa ja pullonsirpaleita, oli
hyvä ja antelias kaupungin lapsille, kunnes rakennuskivet hautasivat
sen, antoi heidän elää vuodenaikojen sadut ja soi heille lapsuuden
parhaat hetket.

       *       *       *       *       *

Rouva Wegnerin huoneet olivat Blaasenille, kaupungin keskellä
olevalle kauniille pikku tunturille päin. Rose näki sen vuoteeltaan
herätessään, se oli aamuauringon kultaama. Hän rakasti palstoja ja
hän rakasti Blaasenia, siellä oli hänellä ja Doriksella leikkitupa
erään happomarjapensaan alla, hän rakensi karjamajan -- hän, joka
tuskin oli nähnyt elävää lehmää -- kivien väliin Blaaseninlammen luo,
ja hän tiesi kaikki orvokkipaikat; kun kultametsä kukki, kätkeytyi
hän sinne nukkehoitoineen. Mutta hänen äitinsä ei oikein pitänyt
siitä, että hän meni palstoille, ainakin pitäisi hänen olla siellä
yhdessä Doriksen ja mieluimmin myös Torkildin kanssa. Palstojen
seikkailut eivät olleet yksinomaan kauniita ja viehättäviä, vain
lasten leikkejä ja äitien huolenpitoa; sinne tuli väkeä, joka joi ja
tappeli, huusi ja hoilasi ja säikytti lapsia, siellä oli miehiä, jotka
makasivat pensaiden alla ja koettivat houkutella pikkutyttöjä luokseen
sanoakseen heille rumia sanoja tai "näyttääkseen heille jotakin".
Löyhkäävissä porraskäytävissä kuhisi pikkutyttöjen kesken rumia
juttuja kuin myrkyllisiä raatokärpäsiä. Kerrottiin lapsia kohdanneista
pahanteoista, jotka ehkä olivat tapahtuneet aivan toisessa laidassa
kaupunkia, vuosia sitten; mies, joka ne oli tehnyt, oli aikoja sitten
joutunut maksamaan omaa osaansa seurauksista, pahoinpidellyn lapsen
oli ehkä kuolema jo aikoja sitten armahtanut. Mutta teko jäi elämään;
kaikkialla, missä köyhää väkeä asuu tiheään sullottuna, missä äitien
täytyy laskea pienokaisensa yksinään ulos kaduille ja kentille,
porttikäytäviin ja portaisiin, siellä se elää; siellä asuvat ihmiset
eivät koskaan vapaudu sen seurauksista. Jos lapset tulevat myöhään
kotiin jonakin iltana, on pelko läsnä ja hyökkää kiduttaen äitien
kimppuun -- he ovat varoittaneet lapsia, mutta he eivät ole voineet
sanoa miltä. Ja pikkutytöt tietävät sen kuitenkin, toinen kertoo sen
toiselle; joka kerta kun lapsi on raiskattu, kokevat sadat muut sen
mielikuvituksessaan, siltä eivät köyhät äidit voi koskaan varjella
lapsiaan.

       *       *       *       *       *

Sinä kesänä, jolloin Torkild ja Rose olivat kumpikin
neljätoistavuotiaat, oli rouva Wegner ensi kerran leskeksijoutumisensa
jälkeen saanut varoja matkustaa maalle Rosen kanssa niiksi kahdeksi
viikoksi, jotka hänellä oli lomaa konttorista. Torkild kuljeksi
yksinään kaupungissa. Erään tukahduttavan kuuman elokuunpäivän iltana
tuli hänen äitinsä ja sanoi hänelle, että isä ja hän olivat sopineet,
että muuttaisivat jälleen yhteen.

Torkild kuunteli ensin sanattomana hämmästyksestä. Sitten hän puhkesi
raivoon. Poika, joka ei koskaan ollut sanonut äidilleen katkeraa sanaa,
syyti isästään pahimmat kiroukset ja haukkumasanat, mitä hän koskaan
oli kuullut. Hänen äitinsä ei saanut suunvuoroa, Torkild riehui, kunnes
ei jaksanut enää mitään; silloin hän viskautui suinpäin sohvaan ja
itkeä ulisi.

Vihdoin viimein sai äiti sananvuoron. Arkana ja alakuloisena hän koetti
selittää, että isä ja hän tekivät sen heidän, lasten vuoksi.

Torkild kimmahti ylös jälleen:

"Vai niin? Luuliko äiti häntä sellaiseksi täiksi, että hän tahtoi
ryömiä takaisin isänsä luo nyt -- saako hän kysyä, tulisiko se
isän hutsu myöskin asumaan heidän luonaan, häh? Otetaanko se ehkä
perheenjäseneksi?"

Säyseästi vastasi äiti, että hän ajatteli Dorista. Eikö Torkild voinut
nähdä, että Dorikselle ei kaupungissa asuminen ollut hyväksi. Hän
oli surkeannäköinen. Eikä heillä ollut mitään selkoa hänestä, hän
juoksenteli ulkona niin monien omituisten epämiellyttävien tyttösten
kanssa. Hän tarvitsi isän suojelijakseen. "Täytyyhän sinun voida
käsittää, poikani, että sellainen äiti kuin hänellä on -- minähän olen
melkein huonompi kuin jos ei olisi minkäänlaista --"

Se, että äiti näin ensi kerran suoraan mainitsi oman mahdottomuutensa,
koski Torkildiin niin, että hän alkoi jälleen itkeä, nyt aivan
lapsellisesti ja avuttomasti. Silloin äiti sanoi, että hän ajatteli
myöskin Akselia. Samassa kuin hän mainitsi vanhimman poikansa, jota
hän ei ollut nähnyt neljään vuoteen, puhkesi hänkin nyyhkyttämään; oli
kuin valitus, jota hän vuoden toisensa jälkeen oli kantanut rintaansa
suljettuna, nyt olisi räjähdyttänyt sen rikki ja tulvinut esiin. Oi,
kuinka hän kaipasi vanhimpaansa, -- ehkä hän nyt voisi saada hänet
takaisin.

Mutta käydessään jälleen puhumaan virkkoi Torkild vain hiljaisesti
ja ankarasti: no niin, äiti sai sitten matkustaa isän luo Doriksen
ja Akselin kanssa. Hän, Torkild, ei tulisi mukaan, hän tulisi kyllä
toimeen. Hän voisi mennä merille tai hän voisi etsiä itselleen
juoksupojan tai oppipojan toimen. Mutta hän ei lähtisi mukaan isän luo.

Silloin äiti tarttui häntä kaulasta ja rukoili. Torkildhan oli hänen
lempilapsensa, häntä ei äiti voisi menettää, ja jollei hän tahtonut
tulla mukaan, täytyisi äidin jättää sikseen koko asia. Mutta se oli
ainoa neuvo, minkä hän tiesi; mihin he, lapset, joutuisivat, jos
hänestä aika jättäisi! Sisarustensa vuoksi Torkildin pitäisi mukautua.

Ja koska hän ei voinut nähdä muuta neuvoa lastensa menestymiseksi kuin
yrittää solmia uudelleen sidettä heidän ja isän välille, koetti hän
selittää pojalle, miten kaikki oli johtunut, puolustellen miestään ja
syyttäen itseään. Tultuaan vanhemmaksi Torkild ymmärsi, että se, mitä
äiti kertoi hänelle, oli vain totuus, sentähden olikin sen sanominen
varmaan ollut äidille kymmenkertaisesti kovempaa, ja silloin hävisi
kaikki hänen äitiä kohtaan tuntemansa katkeruuden häivekin, ja Torkild
ajatteli vain, kuinka paljon äiti-poloinen sittenkin oli pitänyt
lapsistaan.

Torkildin isä oli tullut Kööpenhaminaan johonkin kristilliseen
kokoukseen, ja siellä hän oli tutustunut vanhaan rouva Hammerichiin,
joka oli vahvasti uskonnollismielinen. Hän oli syntyään kreivitär,
oli aikoinaan ollut kaunotar, ja ihmiset sanoivat hänen palvoneen
maallista rakkautta ennenkuin suuntasi mielensä taivaalliseen. Nyt
hän hoivasi nuoria teologeja äidillisellä hellyydellä, ja hän kutsui
vastaleivotun norjalaisen papin mukanaan kotiinsa Hindevadgaardeniin.
Ivar Christiansen oli neljänkolmatta vuoden vanha, kookas, pulska
talonpoikaisnuorukainen, jolla oli kömpelö ja luotettava käytös; hän
viehättyi kovin kutsusta tanskalaiseen herraskartanoon -- joka muuten
oli varsin pieni sikäläiseksi herraskartanoksi -- ja hän oli ihastunut
ja kiitollinen kaikesta rakastettavuudesta, jota hän siellä kohtasi.

Siellä oli Regitze-neiti, nuorin kolmesta naimattomasta tyttärestä; hän
oli silloin kolmenkymmenenneljän vuoden vanha, tyytymätön, kiusaantunut
ihmislapsi, täynnä katkeruutta äitiä kohtaan, jonka tarkoitukset hän
älysi, halveksivaa sääliä isää kohtaan, joka ei koskaan ollut nähnyt
miten häntä petettiin, katkeroitunut kaikesta luonteessaan olevasta
käyttämättömästä erotiikasta, jota vastaan hän, äitinsä esimerkki
silmissään, kapinoi ja joka ei ollut koskaan löytänyt itselleen
kohdetta. Hän oli jäykkä ja kömpelö olennoltaan ja jokseenkin vailla
viehätystä, vaikka hänen kalpeat kasvonsa oikeastaan olivat läpeensä
harvinaisen hienopiirteiset, tukka runsas ja sysimusta. Hänen suuret
siniset silmänsä olivat useimpien mielestä liian vaaleat ollakseen
kauniit.

Silloin hän rakastui mielettömästi äidin norjalaiseen suojattiin,
joka oli kymmenen vuotta nuorempi häntä itseään. Ja hän näytti sen
niin avoimesti, seurasi häntä rakastuneena joka askeleella, toi
sen niin häikäilemättä näkyviin, että koko seutu puhui ja nauroi,
ja Ivar Christiansenista tuntui lopulta, että hänen kunnianmiehenä
oli kosittava neitoa. Muuten ei tuo herraskartanonneidin jumalointi
ollut tekemättä häneen koko lailla mairittelevaa vaikutusta, ja tämän
intohimo tarttui jossakin määrin häneenkin, niin että hän ainakin
jonkun aikaa kuvitteli olevansa neitiin rakastunut.

Että se oli kuvittelua, selvisi papille ennenkuin he olivat olleet
varsin kauankaan naimisissa. Toisin ajoin hän tunsi suorastaan
vastenmielisyyttä vaimoaan kohtaan. Mutta avioliiton ensi vuosina hän
piti kaikkea Jumalan koettelemuksena, ja hän koetti parhaansa mukaan
sietää vaimonsa oikkuja ja vastata rakkaudella siihen intohimoon, joka
tympäisi häntä. He saivat kolme lasta, joita äiti rakasti fanaattisesti
eikä osannut hoitaa kunnollisesti, niin kovasti kuin sitä yrittikin.
Regitze-rouva sopi norjalaisen seurakunnan papinrouvaksi niin huonosti
kuin suinkin mahdollista, oli epäpätö emäntä, ei osannut seurustella
seurakuntalaisten kanssa ja oli aivan vailla uskonnollisuutta.

Tämä avioliitto pani kovalle koetukselle Ivar Christiansenin
luottavaisuuden ja uskon. Hän alkoi sulkeutua huoneeseensa lukien ja
tutkistellen, mutta hän ei löytänyt sitä rauhaa ja varmuutta, jota
etsi. Loppu tuli, kun Clara Bertelsen ilmestyi näyttämölle.

Asianlaita ei ollut aivan niin kuin Torkild oli kuullut lapsena.
Tosin oli Christiansen laskenut ripille Clara Bertelsenin, pitäjän
kruununvoudin tyttärentyttären, mutta heidän välillään oli tuskin ollut
mitään suhdetta ennenkuin vuotta myöhemmin, kun neito kulki hänen
luonaan saamassa yksityisopetusta. Ja Christiansen oli itse hakenut
eroa papinvirastaan. Niinkuin hän oli siitä kirjoittanut, "kirkon
muurit olivat vaipuneet soraksi hänen ympärillään, ja hän oli joutunut
seisomaan paljaan taivaan alla."

Vilpittömänä pysyi Ivar Christiansen kuolinpäiväänsä asti;
väkivaltaisella totuudeninnolla hän teki tiettäväksi ja perusteli
kirkostaluopumisensa ja ilmoitti vaimolleen ja kruununvoudille hänen
ja Claran välisen suhteen. Vanhus ei pienentänyt häväistystä sillä,
että koetti saada lapsenlapsensa viettelijän rangaistukseen. Siitä ei
nyt tullut mitään, ja Clara, joka oli lähetetty ulkomaille, karkasi
takaisin Norjaan ja asettui asumaan rakastajansa luo. Christiansen
asui jonkun aikaa Kristianiassa ja sitten Bergenissä, hän oli
antautunut sanomalehti- ja käännöstyöhön, kirjoitti myös pari romaania,
jotka olivat perin huonoja, mutta toinen niistä sai kunnian joutua
takavarikoitavaksi, joten hän saavutti jonkinmoisen kirjallisen maineen.

Isän suuri vilpittömyys ja horjumaton usko siihen, että hän oli
toiminut oikein, saivat Torkildin myöhemmin täysikasvuisena tavallaan
antamaan hänelle anteeksi ja vieläpä tuntemaan jonkinlaista
suvaitsevaista sääliä häntä kohtaan -- halveksivaa sääliä, joka kohosi
voimakkaimmilleen joka kerta kun poika ajatteli sitä naista, jonka
vuoksi hänen isänsä oli uhrannut kaikki. Valokuva Clara Bertelsenistä
ripillepääsypuvussa oli aina isän kirjoituspöydällä -- se kuvasi
täyteläistä, varhaiskypsää lasta, joka näytti jo syntyneen kokeneena.

Senjälkeen kun Christiansen oli eronnut vaimostaan, matkusti Clara
Hampuriin; hän oli ottanut toimen ja hänen oli määrä olla siellä
eroajan loppuun. Vuoden kuluttua hän meni naimisiin saksalaisen
asioitsija Ritterin kanssa. Tämä oli tapahtunut joitakin kuukausia
ennemmin kuin Christiansen ja hänen vaimonsa olivat päättäneet muuttaa
jälleen yhteen. Ivar Christiansenin isä oli silloin juuri kuollut,
ja hän oli asettunut syntymätaloonsa Fredrikshaldin lähelle; maan
hän antoi vuokralle ja askarteli itse käännöstyössään. Hän oli myös
hankkinut tohtorinarvon kirjallisuushistoriassa.

Koe onnistui huonosti. Kun tosi tuli eteen, oli yhteiselämä miehen
kanssa, josta hän kai vieläkin piti, näissä olosuhteissa enemmän
kuin rouva Christiansen jaksoi kestää; lyhyen ajan kuluttua hän joi
yhtämittaa ja osasi myös mielisairaan oveluudella hankkia itselleen
morfiinia. Ja sitten tuli Clara Ritter, joka oli jättänyt miehensä
Saksassa, takaisin Kristianiaan, teki sovinnon Ivar Christiansenin
kanssa, ja Regitze tiesi miehensä olevan yhdessä tuon naisen kanssa,
kun hän matkusti Kristianiaan asioilleen. Vasta hänen itsemurhansa
jälkeen suhde lakkasi.

       *       *       *       *       *

Palattuaan isänsä luo oli Torkild mukautunut kohtaloonsa jonkunlaisella
tylsällä, epätoivoisella alistuvaisuudella. Äidin kuoleman jälkeen ei
hänen mieleensäkään juolahtanut erota isästä; päinvastoin, saatuaan
konttoripaikan kaupungissa, hän jäi asumaan kotiin, maksoi puolestaan
ja tunsi jonkinlaista vastuunalaisuutta sisareensa ja hiukan myöskin
isäänsä nähden. Jonkun ajan kuluttua hän päätti mennä kauppaopistoon,
lainasi rahaa omin päin ja sai myöskin vähän apua äidinisältään
Tanskasta, ja niin matkusti takaisin Kristianiaan.

Siellähän hänellä oli rouva Wegner ja Rose. Hän katsoi heitä nyt
vähän toisin silmin, nyt hän näki, että rouva Wegner oli kulunut
ja väsynyt, koti oli kulunut ja olo köyhää, Rose oli juuri alkanut
työskennellä konttorissa, jossa työpäivä oli kahdeksan tuntia ja palkka
neljäkymmentä kruunua. Rouva Wegner lumosi hänet yhtä täydelleen kuin
ennenkin, hän löysi yhä vielä saman sulon hänestä ja hänen kodistaan --
mutta nyt tuntui tuo lumo hänestä niin sanomattoman surunvoittoiselta
ja liikuttavalta, ja lisäksi oli Rosekin, nuori, kaunis ja vakava Rose,
jo seitsentoistavuotiaana vihitty samaan raadannan ilottomaan elämään.
Rouva Wegnerin koti tuli Torkildille jälleen hänen olemassaolonsa
rauhalliseksi pyhätöksi -- mutta vähitellen liukui äidin haahmo
taka-alalle, ja tyttärestä tuli keskipiste.

Torkildin oli käytävä kaksi vuotta kauppaopistossa. Toisen vuoden
alkupuolella kävi ilmi, että rouva Wegner, joka oli jo jonkun aikaa
ollut raihnainen, sairasti sokeritautia. Ja hän huononi nopeasti.

Rose oli jo kauan ennen saanut tahtonsa läpi, että hän sai auttaa äitiä
kotona. Ja kun rouva Wegner ensin oli tottunut siihen, että tytär
hoiti taloutta, mieltyi hän siihen kovasti. Rose oli näppärä -- hän
oli kaikessa hiljaisuudessa seurannut äidin kankeaa, epäkäytännöllistä
työskentelytapaa ja miettinyt, miten hän tekisi minkin asian; nyt kävi
ilmi, että hän oli hyvin kätevä kaikissa taloustoimissa, ja hänestä
näytti olevan sula virkistys käydä käsiksi pesuun ja siistimiseen ja
keittämiseen ja paistamiseen konttorityönsä jälkeen, joka kidutti
häntä, kun siinä täytyi istua paikoillaan. Ja rouva Wegner oli
onnellinen; hänelle ei merkinnyt paljoa, tuliko talous hoidetuksi
vähän paremmin vai huonommin, hän otti vastaan tyttärensä työn ja
hänen pienet lahjansa, teatteriliput, kukat ja makeispussit, samalla
mielellä, jolla hän itse oli uurastanut ja antanut lapselleen; hänelle
oli kaikki, mitä hän ilomielin oli antanut ja mitä hän ihastuneena
otti vastaan, vain pantteja siitä, että hän ja hänen lapsensa olivat
toisilleen kaikki kaikessa -- siten oli kaikki, mitä Rose teki, hyvää,
ja pieninkin häneltä saatu esine loppumattoman kallis aarre.

Ja sitten tuli se aika, jolloin molemmat ymmärsivät, että kuolema oli
läsnä tuossa pienessä kodissa ja odotti saadakseen viedä äidin.

Kumpikaan ei maininnut toiselle, että ymmärsi sen. Molemmat osoittivat
sen vain sillä, että ikäänkuin koettivat täyttää rakkaudellaan
pienimmänkin hetken siitä ajasta, mikä heidän oli vielä suotu olla
yhdessä. Mutta Torkildille he uskoivat epätoivonsa.

Torkild toi rouva Wegnerille kallisarvoisia kukkia, kaikkea hyvää, mitä
hänen oli lupa syödä, sellaista viiniä, jota hän sai juoda. Torkild
näki nälkää rouva Wegnerin viimeisinä elinkuukausina voidakseen tuoda
tälle jotakin joka päivä. Rose teki samoin -- ja Torkildin täytti
ihmeellisellä, juovuttavalla, surumielisellä riemulla tunne siitä,
kuinka hän ja Rose kuuluivat yhteen tässä surussa. Se oli hänelle niin
suunnattoman toisenlaista kuin kaikki ennen koetut vastenmieliset
surut, hyvää ja laupiasta surua, joka vihki hänen ja Rosen elämän
yhteen -- ja hän uskoi myös, että Rosen äiti ajatteli samaa.

Rosen äiti otti vastaan kaikki lastenrakkaudenlahjat hiljaisella
säteilevällä riemulla; hän ei koskaan maininnut tietävänsä, että heidän
täytyi kärsiä puutetta voidakseen tuoda niitä hänelle. Sillä hän
ymmärsi niin hyvin, että juuri tuo pakko kieltäytyä itse niin paljosta
voidakseen ilahduttaa häntä, ilahdutti ja lohdutti heitä itseään ja
tuolloin tällöin sai heidät unohtamaan, että hän pian olisi lähtevä
heidän luotaan.

Rosen suru oli kuitenkin lohduton -- ja hänellä oli pitkät
konttorituntinsa ja pitkät yöt äidin nukkuessa, jolloin hän oli yksin
epätoivoineen. Äidillä oli salaperäinen varmuutensa siitä, että hänen
rakkautensa lapseensa oli kuolemaakin voimakkaampi, Torkildin nuori
hurmaantunut rakkaus kykeni imemään ravintoa ja voimaa kaikesta,
myöskin kuoleman läheisyydestä ja eron katkeruudesta. Mutta lapsen
surulle ei isän tai äidin kuolemasta löydy mitään lohdutusta.
Äiti voi säilyttää rakkautensa kuolleeseen lapseensa tuoreena ja
elävänä päiviensä loppuun asti, rakastajan sydän voi elää kuolleen
rakastettunsa muistosta läpi pitkän, pitkän elämän. Sillä äidinrakkaus
ja lempijän rakkaus ovat tunteneet alkamispäivänsä, ovat valloittaneet
sijansa elämässämme, ovat mitanneet voimaansa muiden rakkauksien
kanssa -- mutta lapsen rakkaus vanhempiinsa on ollut aina lapsen
olemuksen osana, kasvanut sen itsensä mukana, tuomatta koskaan mielelle
uudistumisen onnea. Sentähden on lapsen suru isän ja äidin tähden
turvaton ja lohduton, kappale sen omaa olemusta riistetään silloin
pois. Kun aika parantaa haavan tai uusi rakkaus täyttää tyhjän tilan
sydämessä, silloin ei ole kysymyksessä lohdutus, vaan unohdus.

       *       *       *       *       *

Rose ja Torkild olivat kahden Rosen kodissa äidin hautajaispäivän
iltana.

Rose istui rouva Wegnerin nojatuolissa ompelupöydän luona. Viime
kuukausina hän oli tullut kalpeaksi ja laihaksi, musta puku teki hänet
vielä kapeammaksi ja valkeammaksi. Leima, jonka suru oli antanut hänen
nuorille kasvoilleen, muistutti katkeruutta ja uhmaa.

Torkild seisoi ikkunan edessä ja katseli Blaasenin takaiselle
iltataivaalle. Pieni vuorenkumpu oli kuloruohosta harmaankelmeä, ja
pensaat sen rinteillä olivat mustat ja paljaat. Hän tunsi kummallista
heikkoutta ja huimausta, mutta tieto siitä, että hänen väsymyksensä
johtui kunnollisen ruoan puutteesta, oli omituisen haltioiva -- hän
oli tuhlannut niin paljon kuin voi kukkia siihen hautaan, joka tulisi
kätkemään sen ihmisen, joka oli auttanut hänet lapsuutensa pahimman
ajan läpi. Ja hän oli nukkunut vähän -- oli kuin hänen sielunsa olisi
värissyt tulevaisuuden kaipauksesta, sisimmässään, sen surun takana,
jonka rakastetun vainajan poismeno aiheutti, ja se tunsi varmaan uuden
rakkauden ihmemaailman riemukasta odotusta. Ja hän puhui katsomatta
Roseen:

"Mutta eihän hän ole poissa, vaikka onkin kuollut. Sinä ja minä -- eikö
sinusta tunnu, että hän on jäljellä meissä? Mehän olemme toisenlaisia
kuin kaikki muut ihmiset -- eikö sinustakin tunnu, että olemme
toisenlaisia, kun ajattelet sitä? Ja sehän johtuu siitä, että hän on
kasvattanut meidät --. Tarkoitan, että hän on opettanut meitä löytämään
ilomme niistä ihmisistä, joista pidämme. Niin, juuri _iloitsemista_ hän
on opettanut meille -- ei semmoisesta mitä voidaan ostaa tai voittaa
muulla kuin rakkaudella, iloitsemista vain niistä, joita rakastaa --"

Rose puhkesi hiljaa vaikeroivaan nyyhkytykseen: "Mutta mammahan oli
ainoa, josta minä voin iloita! Minullahan ei ollut koko maailmassa
muuta kuin hän! Kenestä minun olisi iloittava nyt?"

Torkild kumartui hänen ylitseen ja silitti hänen tukkaansa. Mutta hän
sanoi vain hiljaa:

"Sinähän voit iloita itsestäsi. Senhän hän on myöskin meille opettanut
-- ja se hänessä ehkä olikin suloisinta -- että ihminen voi saada
iloa itsestään. _Hän_ saattoi aina olla iloinen katsoessaan itseensä
-- koska hänen ympärillään oli vain rakkautta ja urhoollisuutta
ja oikeamielisyyttä ja kaikkea mikä oli kaunista, eikä mitään, ei
mitään alhaista tai rumaa tai likaista, kun hän oli yksinään itsensä
kanssa. Oi Rose, Rose -- minusta tuntuu, että kun vain elämme niinkuin
arvelemme olevan oikein emmekä koskaan anna valtaa millekään huonolle
tai tee mitään, jonka vuoksi emme voi itseämme kunnioittaa -- silloin
on äitisi meidän luonamme, niin, silloin hän on täällä maan päällä
meidän luonamme --"

Mutta Rose ravisti kärsimättömänä hänen kätensä pois:

"Oh, sinä puhut ja puhut. Mutta minä en välitä siitä --. Minä tahdon
puhua äidille, enkä sitä voi koskaan enää. Minä tahdon taputtaa hänen
hienoja pehmeitä poskiaan ja hänen pieniä, suloisia, kuluneita käsiään
-- enkä sitä voi koskaan enää. Minä tahdon, että hän hymyilisi minulle
ja suutelisi minua -- eikä hän voi sitä koskaan enää. Oi, minä kaipaan
ja kaipaan ja kaipaan, eikä hän koskaan enää palaa luokseni. Oi äiti,
äitikultani, suloinen suloinen pikku äitini --"




V.


Torkild oli menossa konttoriinsa marraskuun aamuna. Oli sakea sumu,
niin että kosteus laskeutui kasteena talvipalttoon nukalle.

Linnanpuiston halki kulki ihmisparvi kaupunkia kohti, -- vastakkaiseen
suuntaan tuli vain koululapsia. Ihmiset virtasivat sumun läpi ja
hävisivät näkyvistä parin askeleen päässä.

Torkild tunsi useimmat ihmiset jokapäiväiseltä näkemältä. Hänen
edessään hiukan sumun sisässä oli tirehtööri Ringin leveä selkä -- he
kävelivät molemmat yhtä joutuin ja säilyttivät saman välimatkan. Pieni
elähtänyt nainen, huopahattu päässä, oli rientänyt ohi -- se raukka
oli kai jossakin konttorissa kaukana aseman luona, hän syöksyi aina
eteenpäin kuin takaa-ajettu eläin. Ja Torkild oli sivuuttanut nuoren
rakastuneen parin, joka ei koskaan pitänyt kiirettä.

Hän tunsi myöskin koululapset. Nuo kaksi rumaa, suloista pikkutyttöä,
joilla oli suuret ruskeat morellisilmät pyöreissä, punakoissa
apinannaamoissaan. Tuon pitkän, reippaan, vaalean pojan, joka aina
kulki toveriparven keskellä ja puhui kovaäänisesti ja innokkaasti. Ja
tuon pikkuruisen kalpean pojan, jonka hän oli pannut merkille tänä
syksynä; sen pikku veitikan oli tapana vitkastella puistokentällä
poimien kirjavia vaahteranlehtiä ja kastanjoita tai seisoskella
tähystellen niitä kahta oravaa, jotka asustivat puistossa. Eräänä
päivänä oli Torkild ohi mennessään nyhtäissyt lakin pojan päästä. Poika
katsoi häneen säikähtynein vedensinisin silmin:

"Mitä sinun kotonasi sanotaan, kun sinä aina myöhästyt koulusta, poika?"

Lapsi katsoi onnettomana häneen.

"Minkätähden et voi poimia noita kastanjoita kotiin palatessasi?"

"Ei, silloinhan minä myöhästyisin päivälliseltä -- ja kun muutkin ovat
niitä ottaneet --"

"Vai niin. Sinä taidat olla ymmärtäväinen, pikku mies."

Silloin lapsukainen katsoi häneen niin sydäntäsärkevän säikähtyneesti,
että Torkild antoi hänelle viisikolmatta äyriä ja kehoituksen parantaa
tapansa.

Senjälkeen tuo pikku poika usein heidän tavatessaan kysyi, mitä kello
on. Torkild pudisti synkkänä päätään, veti kellonsa esiin ja piti
sitä pojan edessä. Silloin poika hengähti kuulumattoman kiitoksen
ja lähti painelemaan, niin että kynälaatikko ja kirjat kalisivat
vahakangaslaukussa.

       *       *       *       *       *

"Torkild."

Hän kääntyi äkkiä ympäri:

"Rose! -- Mutta Herran nimessä -- oletko sinä täällä --"

Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan. Toden totta se oli Rose, joka seisoi
siinä keskellä linnamäkeä -- mustassa kumiviitassa, musta nahkahattu
vaaleilla hiuksillaan. Heidän ohitseen soljui ihmisvirta, tullen
sumusta ja häviten sumuun --.

"Hyvänen aika -- mitä ihmeessä tämä merkitsee --"

"No, minä olen matkalla konttoriin -- saat heti tietää, mutta kuule,
minun täytyy mennä -- tule, niin kerron sinulle. Niin, katsos, tehdas
tulee yhtymään Brunteforsin yhtiöön -- tätä sinä et tietenkään saa
sanoa, mutta ruotsalaiset ovat ostaneet sen, ja isännöitsijä ilmoitti
minulle siitä, että tietäisin katsella itselleni jotakin muuta hyvissä
ajoin. Ja sitten minä näin viime viikolla paikan Aftenpostenissa, ja
minä hain sitä ja sain kirjeen maanantaina, että saisin sen, mutta
siihen olisi astuttava heti. Se on limited'illä -- ja minä soitin
sinne ja sitten puhuin isännöitsijän kanssa ja sitten pakkasin yhdessä
pyöräyksessä ja tulin tänne toissailtana ja aloitin työni konttorissa
eilen --."

"Kun et ilmoittanut minulle -- niin olisin tullut junalle vastaan."

"Ei, minä tahdoin yllättää sinut, näetkös -- minä koetin soittaa
sinulle eilen useaan kertaan, mutta ensin ei linja ollut vapaa ja
sitten siellä oli joku nainen, joka sanoi, että konttoripäällikkö oli
parhaillaan jossakin neuvottelussa --"

"Jollei se nainen tule saamaan ojennusta --"

"Uh, älä viitsi raukkaa, anna hänen olla! Uh, meillä niitä ojennuksia
näkyy tulevan ihan tuiskumalla -- meidän johtajamme on kai hirveän
ärtyinen --."

"Vai niin! Minusta hän tuntuu varsin mukavalta mieheltä -- olen puhunut
hänen kanssaan vain muutamia kertoja joidenkin koneiden ostosta --.
Mutta kuulepas, enkö saa tavata sinua konttorin luona kello kaksi --
jos tahtoisit tulla syömään päivällistä minun kanssani, niin tekisit
mielestäni hyvin kiltisti --"

"Kyllä kiitos -- se voisi olla hauskaa. Muuten siellä täysihoitolassa
luullaan varmaan, että minä olen kamalan huikentelevainen nainen --."

"No tuota -- missä sinä muuten asut?"

"Holtegatenilla -- neiti Stenersenin täysihoitola se on nimeltään. Se
on vain naisille --"

"Oh hitto --"

Rose nauroi:

"Niin, siellä näyttää muuten hiukan hitonmoiselta -- mutta minulla on
varsin sievä huone ja siellä on halpaa --. Mutta katsos, Aksel tuli
sinne eilen minua tapaamaan, minä soitin hänellekin, ja sitten hän
tahtoi, että minun oli syötävä kaupungilla hänen kanssaan --"

"Vai niin", sanoi Torkild. "Vai olet sinä tavannut Akselin --"

He kävelivät vähän matkaa puhumatta. Kunnes Rose sanoi:

"Minä tiedustelin häneltä teistä kaikista, mutta hän ei tiennyt mitään.
Doriksesta hän ei ollut kuullut sen jälkeen kun hän matkusti, ja sinua
hän ei sanonut nähneensä ainakaan kahteen viikkoon --"

"Se nyt on muuten liioittelua -- hän oli minun kanssani turistimajalla
sunnuntaista viikko --."

"Te ette taida juuri erikoisemmin sopeutua toisiinne, sinä ja Aksel?"

"Noo, kyllä sentään. Mutta katsos, kun on kasvanut kaukana toisistaan,
aivan erilaisissa olosuhteissa, niin ei se ole sellaista, -- tieto,
että ollaan veljeksiä, on miltei haittana toveruuden syntymiselle --
olin vähällä sanoa, että se ujostuttaa --"

"Niinpä kai. Kuuletko koskaan mitään isästäsi -- kuinka hän voi?"

"Kyllä, kiitos. Hän kirjoittelee kirjaansa. Ja sitten hän on saanut
kääntää jotakin saksaksi -- siitähän hän on hyvin iloinen --"

"Sehän on hauskaa. Niin, tästä minun on poikettava -- hyvästi vain --"

"Hyvästi vain, näkemiin --."

       *       *       *       *       *

Torkild istui keinutellen itseään amerikkalaisessa
kirjoituspöytätuolissaan.

Vai niin -- Rose oli ollut ulkona eilen Akselin kanssa. Piru vieköön,
ettei neiti Pedersen saattanut kysyä häneltä numeroa -- tai ilmoittaa
hänelle. Tuo vietävän neuvottelu -- sehän oli vain tuo hihnatehtaan
mies, joka oli vailla tilausta. Neiti Pedersen olikin aika tyhmä -- ei
hyödyttänyt koskaan sanella hänelle englantilaisia kirjeitäkään, hänen
täytyi sitten aina kirjoittaa ne uudestaan --.

Hän sytytti lampun ja tarkasti postin. No -- useimmat saattoi neiti
Lindvik vastata omin päin -- vastauksen konsuli Aasille ja Seymourin
kanssa tehtävän sopimuksen hän voi sanella hänelle ja kirjoittaa
ranskalaiset kirjeet itse.

Torkild tuijotti ulos ikkunasta. Kappatehtaan neulomahuoneessa pihan
perällä istuivat pikku ompelijattaret ommellen lampun valossa koko
päivän tähän vuodenaikaan. Tänään Torkild erotti sieltä sähkövalot vain
keltaisina pilkkuina sumussa, hän ei voinut nähdä ompelijoita. Siellä
oli muuan pieni vaalea kaunis tyttö, joka oli niin Rosen näköinen
kasvoiltaan, se poloinen oli niin kauhean ontuva. Pihalla vinkuivat ja
kitisivät siirtonostimet rautakiskoillaan, tavarahissi huristi ylös ja
alas. Viereisessä konttorissa rätisivät molemmat kirjoituskoneet yhteen
ääneen.

"Neiti Lindvik -- olkaapa niin kiltti ja ilmoittakaa, sittenkun teillä
on aikaa -- minulla on pari kirjettä --."

"Eikö neiti Pedersen voisi ottaa niitä -- minulla on sellainen röykkiö
kirjoitettavana johtajalle --"

Uh. Torkild istuutui jälleen ja sytytti savukkeen.

-- Rose oli ollut ulkona Akselin kanssa. No, eihän siinä ollut
mitään tavatonta, että hän oli soittanut Akselillekin. Tai että hän
oli mennyt ulos tämän kanssa -- ensin. Vaikka -- vaikka --. Eiköhän
Rose ollut lainkaan voinut ajatella, että hän pitäisi sitä pahana,
kun saisi tietää Rosen menneen ulos hänen veljensä kanssa, kun ei
hänellä itsellään taas ollut edes aavistusta siitä, että Rose oli koko
kaupungissa. Rose olisi voinut sanoa numeronsa neiti Pedersenille,
pyytää Torkildia soittamaan --.

Aksel. He eivät olleet tulleet lähemmäksi toisiaan, hän ja veli.
Päinvastoin -- se mikä oli alkanut orastaa heidän välillään sinä
iltana, oli sittemmin kuihtunut kokonaan pois. Kuitenkin oli siinä
silloin ollut enemmänkin kuin yö ja whisky ja tunnelma. Saattoikohan se
johtua siitä, että Rose oli saapunut seuraavana päivänä.

Todellisuudessa ei Torkild voinut viitata mihinkään, mitä oli
tapahtunut niiden kahden viikon aikana, jotka Rose oli ollut heidän
luonaan. Oli luonnollista, että Akselin ollessa heillä eivät Rose ja
hän voineet alituisesti retkeillä yksin tai istua juttelemassa kahden
kesken, sillävälin kuin Doris oli talouspuuhissa. Luonnollista oli
myöskin, että Rosella ja Akselilla oli ollut koko joukko puhelemista --
yhteisistä tuttavista Tanskassa ja niin edespäin. Rose piti Akselista,
niin hän sanoi -- eikä ollut mitään syytä, minkätähden heidän ei olisi
pitänyt pitää toisistaan. Aksel ei ollut lainkaan liehitellyt Rosea --
ei, Torkildilla ei ollut vähintäkään syytä luulla veljen rakastuneen
Rose Wegneriin. Päinvastoin ensimmäisillä kerroilla, kun Eva oli ollut
heidän kanssaan, oli Aksel ollut melko lailla ihastunut häneen. Hän oli
kyllä kyllästynytkin häneen aivan pian -- luonnollisesti.

Kuitenkin. Kun Rose oli keittiössä Dorista auttamassa tai kun he olivat
molemmat menneet rantaan uimaan, oli keskustelu veljesten välillä
käynyt niin merkillisen väkinäiseksi. Eihän ollut mitään merkillistä
siinä, että Rose oli pyytänyt Torkildia soittamaan iltaisin, niinhän
hänen oli aina tapana tehdä -- Rosehan tiesi Torkildin mielellään
soittavan hänelle. Ja olihan vallan luonnollista, että Aksel istuutui
Rosen luo ikkunan ääreen -- hehän oleskelivat aina arkihuoneessa
ollessaan kaikki yhdessä sen pienen pyöreän pöydän ympärillä.

Siitä purjehdusretkijutusta se aiheutui -- eikä siinäkään ollut
pohjaltaan mitään. Hän oli sanonut tuulevan liian kovasti, hän ei
tahtonut purjehtia Rosen ja Doriksen kanssa sellaisella ilmalla. Mutta
he kärttivät ja vaativat hellittämättä lähtemään, ja silloin oli Aksel
viimein kysynyt, eikö hän saisi ottaa venettä -- hän oli purjehtinut
paljon salmessa ja oli varovainen. Mutta kun Torkild oli vastannut,
no niin, silloin hänen oli kai lähdettävä mukaan, -- toinenhan ei
tuntenut vuonoa -- niin oli Aksel näyttänyt nyrpeältä vastatessaan:
"Voimmehan hyvin jättää sen sikseen -- se on ehkä yhtä järkevää." Mutta
Doris oli välttämättä tahtonut. No, ei ollut tapahtunut muuta kuin
että he olivat kaikki neljä kastuneet likomäriksi -- ja että Aksel oli
tullut näkemään, että vuono saattoi olla varsin ikäväkin. Mutta hän
oli huomauttanut siitä, kun he illalla menivät yläkertaan nukkumaan:
"Sinä olet kovin varovainen, Torkild -- tyttölapset eivät totisesti
ole arkalasta kotoisin." Ja Torkild oli vastannut: "Niin, kun ei osaa
purjehtia, niin ei koskaan pelkää."

Mutta hänen ja Akselin välit _olivat_ tulleet viileämmiksi tuon
purjehdusretken jälkeen. Ja kohta sen jälkeen kun Rose oli matkustanut
takaisin Vermlantiin, oli Aksel lähtenyt tuntureille. Suunnitelmaa,
että he asuisivat yhdessä Kristianiassa, ei koskaan enää mainittu;
mitään puhumatta oli kumpikin asettunut omaan täysihoitolaansa.

Torkildilla ei ollut kerrassaan mitään aihetta olla mustasukkainen
veljelleen. Mutta hän oli.

       *       *       *       *       *

"Minne te sitten menitte eilen illalla?" kysyi Torkild, kun he
kävelivät Karljohanille päin.

"Teatterikahvilaan, -- yläkertaan."

"Menemmekö nyt ehkä Peilisaliin, vai tahdotko mieluummin johonkin
muualle?"

"En --" Rose hymyili hiukan. "Minä en tosiaan ole koskaan ollut
Peilisalissa -- en ole muuten ollut Teatterikahvilassakaan koskaan
ennen."

"Vai et." Torkild hymyili. "No sitten menemme siis Peilisaliin." Hän
tunsi jonkinlaista pettymystä sitä sanoessaan. Sehän saattoi olla
kerrassaan yhtä hyvä -- hän oli vain ajatellut koko ajan, että he
menisivät Teatterikahvilan yläkertaan. Mutta hänellä ei ollut halua
mennä sinne, kun Rose oli ollut siellä Akselin kanssa eilen.

"Mutta kuules, Rose", sanoi hän, kun he olivat istuutuneet. "Nyt
meillä on vain kaksi tuntia -- eikä sitäkään. Etkö voi lähteä kanssani
teatteriin illalla, niin menemme sitten jälkeenpäin johonkin, missä
voimme istua ja jutella kunnollisesti yhdessä --"

"Kiitos -- mutta tiedäthän, etten ehdi käydä kotona pukeutumassa --"

"Minun mielestäni sinä olet kyllin sievä noinkin", sanoi Torkild.
"Kaulus pukee sinua. En ole nähnyt sinulla sellaista ennen --"

"Oletko hullu -- enhän voi mennä teatteriin konttoripuserossa."

Rosessa oli jotakin vierasta tuossa äärettömän arkipäiväisessä puvussa
-- hänellä oli harmaa- ja siniraitainen väljä pusero kauluksineen ja
kravatteineen ynnä tumma kävelyhame. Torkildilla oli muuten aina ollut
sellainen vaikutelma, että Rose oli puvultaankin toisenlainen kuin
muut -- siitä pitäen kun hän pienenä juoksenteli äitinsä antamissa
kummallisen kirjavissa puvuissa, aina viime vuosiin asti, jolloin he
näkivät toisiaan vain kesälomalla, jolloin Rose aina kulki vaaleaan
puettuna ja avokauloin. Kun Rose puhui, tuntui Torkildista siltä kuin
pään liikkeet solakan, paljaan kaulan nenässä ja kurkun hieno kaari
olisivat antaneet lisäpainavuutta hänen sanoilleen. Ne vaatteet,
joissa Rose nyt istui tuossa, olivat vakavat ja tavalliset kuin
rivisotilaan univormu. Mutta univormun tavoin ne mukautuivat ruumista
myöten juuri niin paljon, että hänen vartalonsa voimakas ja pyöreä
solakkuus tuli ilmi. Ja Torkildista tuntui, että tuo tavallinen puku
vain tehosti Rosen kasvojen erikoisleimaa -- jakaukselle kammattujen,
tummankeltaisten hiusten alla olevaa leveää, valkoista otsaa,
täyteläisten, valkoisten, hiukan verkkaan nousevien ja laskevien
luomien varjostamia viileitä, teräksenharmaita silmiä. Omituista oli
Rosen kasvoissa vastakohta muuten puhtaasti lapsellisen pyöreiden ja
pehmeiden piirteiden, terveen punaisen ja valkoisen ihon, sekä toiselta
puolen kiinteästi kaartuvien kulmakarvojen ja harvinaisen kauniin,
omituisen suun välillä. Se oli verrattain iso, mutta terveen punainen
ja teräväpiirteinen, ylähuulen kaari oli puhdas, alahuulen alla oli
pieni hekumallisen suloinen kuoppa niinkuin vanhoissa venuspäissä.

Ja kasvojen terveen aistillisuuden vastakohtana oli silmien viileä
ja tyyni katse. Ruumiin solakan pyöreyden vastakohtana suuret laihat
kädet. Ne olivat muodoltaan hienot ja pitkulaiset, mutta jänteet ja
rystyt näkyivät, eivätkä sormet olleet suippenevat, vaan päättyivät
isoihin, soikeihin kynsiin. Torkildin omat kädet olivat pitkä ja
kapeat, mutta aivan erilaiset kuin Rosen; Torkildin käsissä suonet
kuulsivat sinertävinä ihon alta, ja kynnet olivat suipot ja uurteiset.

Torkild tiesi näyttävänsä heiverältä. Tavallaan hänellä oli hyvä
vartalo, pitkä ja solakka ja norja, mutta hän oli vähän litteärintainen
ja olkapäät olivat liian luisut. Ja tiheää, mustaa hiuspeitettä vastaan
näytti hänen valkoinen hipiänsä sairaalloisen hennolta, siniset silmät
olivat liian vaaleat ja suu liian punainen ja täyteläinen; kapea, suora
nenä oli liian lyhyt -- se, että leuka oli leveä ja voimakas, ei voinut
poistaa kasvoilta heikkouden leimaa.

Sisar oli hänen näköisensä -- ja hän tunsi epämiellyttävää
levottomuutta ajatellessaan, millaiselta tämän täytyi näyttää muiden
silmissä -- ärsyttävältä ja turvattomalta.

Mutta Aksel ei ollut heidän näköisensä -- hän ei näyttänyt heiverältä.
Hän oli lyhyt kasvultaan, varmastikaan ei täysin Rosenkaan mittainen.
Mutta hän oli tiivisrakenteinen ja lihaksikas -- Torkild muisti veljen
käsivarret heidän miekkaillessaan ja hänen pienet, leveät, voimakkaat
kätensä. Ja Akselilla oli isän matala, leveä otsa ruskean kiharatukan
alla ja isän kellanruskeat silmät, hänen leveä voimakas nenänsä ja
hänen pitkä ja suora, kapeahuulinen suunsa. Akselin kasvot myös
punoittuivat ja päivettyivät yhdestä ainoasta purjehdusretkestä, kun
sitävastoin hän itse saattoi venyä vuonolla päivän toisensa jälkeen
kevätauringonpaisteessa tai viikkomääriä tuntureilla, ilman että hänen
kalpealle iholleen tuli muuta kuin haalistuneen kellertävä häive.

Olikohan Rose pannut merkille -- tai tuntenut -- hänen ja hänen
veljensä välistä erotusta? Oliko hän nähnyt sen jo kesällä --
ja oliko hän itse nähnyt sitä -- että veli oli voimakkaampi,
taistelukuntoisempi? Voiman täytyi varmasti miellyttää Rosea, joka itse
oli niin terve --. Tämäköhän se teki Torkildin mustasukkaiseksi Akselia
kohtaan, vaistomaisesti ja vastustamattomasti?

       *       *       *       *       *

"Miltäs sinusta tuntuu palata tänne takaisin?"

"Niin --" Rose hymyili vähän. "Oikeastaanhan en ole koskaan asunut
pääkaupungissa, näetkös. Mamman luona asuminen ei ollut asumista
Kristianiassa --"

Torkild nyökkäsi.

"Minähän en todella tunne täällä yhtään ihmistä. Tiedätkö kuka asuu
meidän täysihoitolassamme -- neiti Antonsen, joka oli kirjanpitäjänä
Lande & Ludvigsenillä, muistathan, siellä missä minulla ensiksi oli
paikka. Ajattele, että minä tulin niin iloiseksi tavatessani hänet --
hän olikin muuten hyvin suloinen minulle. Ja kun hän kertoi vanhoista
sikäläisistä tovereista -- hän on siellä vielä itse -- niin en tiedä,
oli ihan kuin ne olisivat olleet rakkaimpia ystäviäni kaikki tyynni,
vaikka enhän minä ollut lainkaan yksissä heidän kanssaan siihen aikaan
-- mutta nehän ovat miltei ainoat ihmiset, joita tunnen. Minä huomasin
muuten, miten vanhaksi minun on täytynyt tulla -- siihen aikaan
minusta tuntui, että Anna Antonsen oli ihan ikäihminen -- ja nyt kun
me molemmat olemme tulleet viisi vuotta vanhemmiksi, tuntuu minusta
melkein kuin olisimme yhdenikäiset --.

"Tuollainen naisten täysihoitola on muuten koomillinen kokoomus. Minun
huoneeni vierashuoneessa asuu muuan bergenitär, en muista hänen
nimeään. Ajattele, tänä aamuna hän tuli sisään minun pukeutuessani,
hän tahtoi lainata joitakin hiusneuloja. Ja sitten hän istahti ilman
muuta, ryhtyen katselemaan kapistuksiani, kyseli kaikista valokuvistani
-- 'ovatko nämä heiloja', sanoi hän, 'ai kuinka nättejä poikia' --
ne olivat sinun viimeinen kuvasi ja sitten Bengt Stenbockin kuva
univormussa -- eikö se ollut koomillista?"

Torkild hymyili:

"Minä en muuten oikein pidä tuosta Bengtistä --"

Rose pani kätensä vastakkain ja hymyili viekkaasti: "Totta puhuakseni
-- en minäkään muuten pidä. Myönnän, että olin asettanut hänen kuvansa
esiin -- niin, siksi että hän minunkin mielestäni oli sievä poika --
noin kylläkin koristeellinen -- univormuineen ja kaikkineen. Mutta kun
tuo bergenitär sen sanoi --"

"Niin mitä sitten?"

"Niin --" Rose nauroi. "Niin minä päätin panna hänet laatikkoon."

"Kippis", sanoi Torkild.

Jollei Rose ollut maailman suloisin tyttö, niin --. Nythän he tulisivat
menemään yhtä matkaa konttoriin melkein joka aamu -- luonnollisesti!
Torkild johtui äkkiä ajattelemaan tätä. Sehän oli selvää, hän saisi
nähdä Rosen joka päivä; hän saisi tämän mukaansa sunnuntaisin, he
olisivat kuin ennen muinoinkin, Rose tulisi juttelemaan hänen kanssaan
niinkuin hän oli jutellut hänelle heidän ollessaan puolikasvuisia.
Heistä tulisi taasen he kaksi -- heillähän ei kummallakaan ollut ketään
muuta. Hän oli Rosen -- ja Rose oli hänen, vaikkei hän tiennyt sitä
vielä. Hänen ihana impyensä!

"Luulin muuten Stenbockien olevan sinun lähimpiä ystäviäsi", sanoi
Torkild.

"Briten kyllä -- minä pidän hirmuisesti Britenistä. Ja muuten on
Bengtissäkin paljon sellaista, mistä pidän hurjasti. Mutta --" Rose
etsi hiukan sanoja. "Niin, ymmärräthän, Bengt ei tietysti merkitse
minulle mitään, paitsi juuri sitä, että hän on Britenin veli --"

Torkild hymyili:

"Ja sinä merkitsit tietysti koko lailla enempää kuin Britenin
ystävätärtä --"

Rose ei vastannut heti. Sitten hän sanoi:

"Etkö voi ymmärtää, että kun tuo bergenitär sen sanoi -- niin minusta
tuntui, että oli noloa -- minusta tuntui, että oli vähän, en tiedä
miksi sitä sanoisin -- pitää esille asetettuna sellaisen miehen kuvaa,
josta en välitä sen enempää, vain senvuoksi, että hänellä oli kauniit
kasvot ja komea univormu --"

Jälleen Torkild hymyili:

"Siis kaikkien ystävättäriesi veljet rakastuvat sinuun --"

Rose näytti kiusautuneelta.

"Mutta Rose -- eihän minua heitetä ulos, eihän -- siksi että olen vain
ystävättären veli -- ja bergenitär kutsuu minua sieväksi pojaksi --"

Rose vastasi nopeasti, nostamatta katsettaan:

"Tiedäthän hyvin, Torkild, että minusta on aina tuntunut, että olin
oikeastaan paljon enemmän sinun ystäväsi kuin Doriksen."

"Nuo ovat kauniita sanoja, Rose. Saanko suudella sinua kädelle niiden
vahvistukseksi?"

Rose nosti päänsä ja katsoi häneen vähän epävarmana; ikäänkuin
tahdottomasti hän laski kädet helmaansa. Torkild sanoi joutuisasti:

"Kuulehan, en tahdo kiusata sinua sillä, minkä tiedät. Minä sitoudun
olemaan puhumatta siitä puoleen vuoteen. Tahdotko silloin olla yhdessä
minun kanssani -- ja olla panematta minua laatikkoon tai sulkematta
minua niin sanoakseni albumiin vanhojen entisaikuisten valokuvien
joukkoon --. Emmekö voi olla ystävykset niinkuin ennen vanhaankin --
silloinkuin olimme lapsia ja aivan nuoria -- kun äitisi eli --."

Rose istui ääneti hetken ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin.

"Oi Torkild. Tiedäthän, että minä pidän hirmuisesti sinusta. Minä en
pidä kenestäkään muusta ihmisestä niin paljon kuin sinusta. Mutta en
sillä tavoin kuin sinä tarkoitat -- minä tiedän ihan varmasti, etten
tule koskaan pitämään sinusta sillä tavalla. Minä melkein toivoisin
voivani. Mutta tahtoisin mieluimmin, että ymmärtäisit, miten asia on.
Sinuthan minä olen tuntenut melkein koko ikäni ja pitänyt sinusta
aina -- samalla tavalla kuin pidin äidistä -- samoin kuin olisin
pitänyt veljestä, jos minulla olisi sellainen ollut. Oi, mutta Torkild
--." Rosen nuoret kasvot muuttuivat äkkiä, suloisen ja tuskallisen
aistillisuuden piirre tuli täyteläiseen suuhun, ja silmäluomet
painuivat alas:

"Minä _tiedän_, että voisin pitää jostakin aivan toisella, toisella
tavalla. Minä _tiedän_, että voin tuntea jotakin, jota en ole koskaan
ennen tuntenut --. Ja minä kaipaan sitä -- kaipaan jotakin, joka
muuttaisi minut. Minähän olen ollut aina sama ja sama. Minä en tule
toiseksi, kun olen yhdessä sinun kanssasi --.

"-- Kun tapasin Bengtin, ajattelin, että ehkä se oli hän --. Siksi
minusta tuntuikin tuo valokuvajuttu niin iljettävältä -- uh --.

"-- Oi Torkild --" Rosen ääni kävi äkkiä heikoksi ja valittavaksi --.
"Ajattele, kuinka minun elämäni on aina ollut samaa. Mamma kuoli ja
minä jouduin asumaan täysihoitolassa vieraiden ihmisten keskellä, ja
minä sain tuon paikan Ruotsissa ja menin sinne -- mutta se oli samaa --
samaa yhä edelleen, ymmärräthän. Oi Torkild, ajattele, ettei minulle
koskaan ole _tapahtunut_ mitään --."

Torkild kohtasi hänen katseensa:

"Niin, Rose. Mutta minä olen myös tuntenut sinut aina, tiedätkö. Ja
ainoa asia, joka on minulle tapahtunut ja joka on niin paljon, ettei
minulle voi tapahtua mitään, mikä muuttaisi minua enää -- on se, että
opin rakastamaan sinua. Se muutti minut, ja se muutti sinut minun
silmissäni, ja minun oma lapsuuteni tuli uuteen valaistukseen ja samoin
tulevaisuuteni ja koko maailma -- kun näin, että rakastin sinua, jonka
olen tuntenut ja josta olen pitänyt aina. Sellainen ei tule ulkoapäin,
toisista ihmisistä -- mikä tapahtuu, tapahtuu ihmisessä itsessään --.

"Mutta en tahdo puhua enempää siitä. En tahdo kiusata sinua. Ja kun olet
minun kanssani, tulee sinun muistaa, että sinä olet minulle paljon
muutakin kuin se, jota rakastan.

"Muista, että sinun äitisi oli minulle yhtä paljon kuin oma
äiti-raukkani --."

Tarjoilija toi samassa kahvin. Rose kaatoi kuppeihin, ja he istuivat
hetken puhumatta. Kunnes Rose kuiskasi kuin tahtomattaan:

"Kuvittelen mielessäni, että jonakin päivänä kohtaan jonkun, ja silloin
koko olemukseni sanoo: mene hänen luokseen, tee kaikki mitä hän tahtoo
-- sinä olet hänen omaisuuttaan niinkuin sormus hänen sormessaan, hän
voi ottaa sinut ja pitää sinut, tai hän voi panna sinut syrjään --
mutta sinä olet hänen --."

Torkild ei katsonut häneen. Hän vastasi hiljaa:

"Joillekin ihmisille kai tapahtuu sillä tavoin --."

Sitten hän puhdisti päätään ja nauroi:

"Siispä en puhu enempää siitä. Tahdotko sitten lähteä Frognerin
karjatalolle minun kanssani tänä iltana --?"

Rose oli vaiti.

"Vanhoina ystävinä --" hymyili Torkild kehoittavasti.

"Vanhoina ystävinä --" Rose yritti myös hieman varovasti hymyillä:
"kyllä, kiitos."

He nousivat lähteäkseen. Ja Torkild virkkoi yhä hymyillen:

"Ja saankos suudella kättäsi -- vanhana ystävänä -- sopimuksen johdosta
--."

Rose ojensi hänelle kätensä ja katsoi häneen vakavana ja hämillään, kun
hän kumartui ja suuteli sitä. Mutta Torkild nauroi ylimielisesti.




VI.


Torkild pysähtyi alhaalla jäällä ja odotti hiukan jännittyneenä Rosea.
Tämänpäiväisellä vitilumella oli Rose suoriutunut mäistä, mutta hän
kaatuisi varmaan viime painanteessa.

Rose tulla suhisti esiin kuusien välistä -- lumipyryn keskellä, hän
karasi sauvallaan minkä jaksoi. Ensimmäisen painanteen hän sivuutti
hyvin, toisessa hän horjahti pahasti eteenpäin ja huitoi käsivarsillaan
-- kas niin, nyt hän kai kaatuisi nenälleen -- ei -- hänpä selviytyikin.

"No nyt sinä voit sanoa, että olet laskenut pystyssä Tryvandinmäet",
sanoi Torkild.

"Niin, mutta kyllä tämä kerta taitaa jäädä ainoaksi", vastasi Rose
alakuloisesti.

"Juuri noin sinun ei pidä uskoa -- sinä kaadut vain siksi, kun koko
ajan odotat kaatuvasi. Eikä pidä aina noin ratsastaa sauvallaan --."

"Niin", sanoi Rose mukautuvasti. Hän vastasi auliisti myöntäen kaikkeen
mitä Torkild sanoi, kun he olivat yhdessä hiihtämässä, ja heitti
kuperkeikkaa surematta vähimmänkin aiheen sattuessa.

He alkoivat hiihtää järven poikki.

"Hiihdä sinä jäljessä", sanoi Torkild. "Eikö se ole parempi --"

"Minä tahdon mieluummin hiihtää sinun rinnallasi. On niin kaunista
katsoa tuoretta, puhdasta hankea pitkin --."

"Niinpä kyllä -- kun et vain väsyisi siten liiaksi -- sinun on siinä
raskasta kahlata, näetkös."

He hiihtivät äänettöminä, katseet tähdättyinä suksiparien kärkiin,
jotka kyntivät syvää, pehmeää lunta. Sauvat upposivat koskemattomaan
valkeaan pintaan ja singauttivat ylös joka otteella pieniä valkeita
nokareita. Koko päivän oli satanut lunta, ja yhä oli taivas
lyijynraskaana uhaten antaa lisää -- järveä ympäröivät harjut olivat
usvanharmaina valtavista kinoksista, jotka peittivät ja painoivat puita.

Järven poikki ei näyttänyt kulkeneen ketään, ainakaan viime tunteina.
Eikä ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä, paitsi kahta pientä mustaa
miestä, jotka etenivät nopeasti toista törmää ylös ja hävisivät metsään.

"Luuletko, että ne olivat Lund ja Helsing", kysyi Rose.

"En, luulen niiden olleen Kjendlin poikia. Toisilla on varmasti
mukanaan myöskin Betzy ja Aagot. Ja hehän kulkevat aina Frognen
karjatalon kautta --."

Sitten Rose ja Torkild jälleen hiihtivät ääneti. -- Oli lauantai-ilta
huhtikuun lopulla ja lumi oli juuri parahiksi niin tuoretta, ettei se
takertunut suksien pohjiin. Metsässä olivat nuoret koivut taipuneet
ladun yli latva lumeen hautautuneena. Ja tuon tuostakin he saivat
niskaansa kuusista varisevaa lunta.

Ilma pimeni joutuisasti. Harjunlaelle tullessaan he saattoivat
juuri erottaa lammen häämöttävän pienenä vaaleampana läikkänä
vaaleanharmaassa pimeydessä. Majassa ei ollut valoa, nähtävästi he
olivat ensimmäiset.

Kun Torkild avasi oven, lemahti ilma jäätävänä ja koleana heitä vastaan
pimeästä huoneesta. Hän sytytti kattolampun ja alkoi puuhata tulta
takkaan.

"Hitto kun eivät ole vielä tulleet -- täällä on niin koiramaisen kylmä,
ja sinä olet märkä --."

"Oh, se ei tee mitään, Torkild --."

"Mutta pian täällä tulee parempi olla", lohdutti Torkild. "Istu tuohon
takan ääreen nyt ja muuta kuivaa jalkoihisi, sillaikaa kun minä menen
vettä hakemaan --."

Kun Torkild tuli takaisin, oli Rose alkanut purkaa selkäreppuja.
Torkild nouti kahvipannun ja paistinpannun.

"Nyt sataa taas lunta. Me voimme keittää tässä, niin ei minun tarvitse
virittää tulta hellaan. Vai tahdotko, että odotamme kunnes toiset
tulevat?"

"En, minkätähden? -- Ehkä eivät toiset tulekaan", sanoi Rose hetken
perästä.

Torkild oli ajatellut samaa. Ja hän kysyi:

"Olisiko se sinusta ikävää?"

"Ei." Rose vastasi nopeasti ja punastui. Ja hän kysyi kääntääkseen
puhetta: "Millä voin auttaa sinua?"

"Kiitos, jos tahdot paistaa kotletit, niin minä katan pöydän. Me voimme
siirtää pienen pöydän tähän takan luo ja syödä siltä, eikö niin?"

Torkild nouti keittiöstä lautaset ja kupit ja kattoi sillaikaa kun Rose
valmisti ruokaa. Olihan joutavaa välittää siitä -- mitäpä se tekisi,
jos hän ja Torkild jäisivätkin tänne kahden yöksi. Jos eivät toiset
tulisi huomennakaan, niin voisi sekin juuri olla hauskaa. Ainakin Rose
toivoi saavansa olla erillään neiti Helsingistä -- hänestä hän nyt ei
kerta kaikkiaan pitänyt --.

Kuitenkaan ei keskustelu ottanut oikein sujuakseen. Torkild istui
mietteisiinsä vaipuneena -- eikä ollut Rosen asia pitää pientä
keskustelua kaikenlaisista tyhjänpäiväisyyksistä käynnissä. Kun he
siis olivat syöneet ja korjanneet pöydän, istuivat he molemmat ääneti,
tupakoiden ja katsellen takkavalkeaan.

Kunnes Torkild yhtäkkiä kysyi:

"Eikös se ollut marraskuun kahdestoista päivä, jona sinä tulit tänne
kaupunkiin --?"

"Oli", sanoi Rose hiljaa. Ja hän katsoi alas ja lisäsi: "Minä istuin
juuri ajatellen samaa --."

"Ei, ei -- ei sinun pidä luulla, että tahdon käyttää hyväkseni
tilannetta. Minä en tahdo puhua siitä nyt."

"Miksi emme puhuisi?" Rose ei edelleenkään katsonut Torkildiin. "Siitä
on nyt yli kuusi kuukautta. Ja on parempi puhua siitä, kun kerran
kumpikin ajattelemme sitä. Olen johtunut ajattelemaan, etten tehnyt
aivan oikein ottaessani sen vastaan silloin. Olen ottanut sinulta
vastaan kaikkea mahdollista -- ystävyyttä ja toveruutta -- ilman sinua
olisin ollut kauhean yksinäinen tässä kaupungissa, minusta olisi
hirveää olla ilman sinua. Mutta sehän ei ole tasapuolista -- kun minä
tyydyn siihen, että kaikki välillämme on nykyisellään, enkä toivo
mitään muutosta -- ja sinä taas toivot --"

"Kyllä, Rose, sinä _teit_ siinä oikein. Ethän voine ajatella muuta
kuin että minä olen iloinen joka kerrasta, kun saan nähdä sinua ja
olla seurassasi. Voitko ajatella, etten olisi iloinen ollessani sinun
kanssasi täällä tänä iltana -- vaikka en voikaan olla ajattelematta,
että tämä ilta voisi olla vielä tuhat kertaa parempi --.

"Herra Jumala, Rose -- eihän meidän välimme voi olla lopussa -- et kai
toki tarkoita, että meidän kahden olisi erottava ja tultava vieraiksi
toisillemme -- kaiken sen jälkeen mitä olemme eläneet yhdessä -- vain
senvuoksi, että minä sanon: minä rakastan sinua, ja sinä vastaat: minä
en rakasta sinua --.

"Jumala tietää, että minä rakastan sinua. Että haluan omistaa sinut
kokonaan. Mutta älä unohda, kuinka paljon sinua ja sinulle kuuluvaa
minä omistan jo ennestään -- ja että sinä omistat kokonaan minut. --
Meidän välillämme on jotakin, mitä ei voida koskaan hävittää. Vaikkapa
menisit ja antaisit itsesi toiselle -- niin etkö tuntisi, että joku
osa sinusta kuuluisi minulle -- sinä et voisi pyyhkäistä minua pois
elämästäsi, vai voisitko --?"

Rose veti äkkiä raskaasti henkeä. Ja hän kohotti päänsä ja tuijotti
Torkildiin sekunnin verran omituisen huumautunein silmin:

"Torkild --" Rosen äänessä oli tukahdutettua rajuutta. "Kyllä, minä
luulen -- niin äärettömän paljon kuin onkin sitä, mistä puhut, kaikkea
mitä on ollut meidän kahden välillä -- niin luulen, että se päivä voisi
tulla, joka pyyhkäisisi kaiken sen pois elämästäni!"

Hän käänsi päänsä poispäin, ja hänen kätensä tarttuivat lujasti
tuolinnojiin.

"Juuri sehän siinä minun omasta mielestäni onkin kammottavaa, Torkild.
Minä tunnen, että niin voisi käydä -- ja minä _toivon_, että se
tapahtuisi. Minä _ikävöin_ sitä!"

He jäivät istumaan vaiti molemmat. Tuli rätisi haloissa, kuului heikko,
hauraasti rusahtava ääni, kun palanut puu lusahti kasaan. He eivät
katsoneet toisiinsa -- mutta kun Torkild kumartui eteenpäin ja kohensi
tulta, lisäten siihen uusia kalikoita, tuijotti Rose hänen kasvoihinsa.
Tiukasti sulkeutunutta suuta, silmäripsien tummaa varjoa poskella --
kuinka kaunis Torkild oikeastaan oli. Ja äkkiä Rose virkkoi hiljaa:

"Minä en voi sille mitään. Olen väsynyt itseeni -- siihen, että aina
olen yksin itseni kanssa. Jos minä nyt tulisin sinun luoksesi --
antaisin sinun suudella ja syleillä itseäni ja pyytäisin sinua ottamaan
minut syleilyysi --" Rose piirsi kaaren kädellään -- "niin meidän
välillämme olisi sittenkin jotakin, ikäänkuin minun ympärilläni olisi
kuori --. Ja on kauheata tuntea sellaista, etkä sinä voi temmata minua
irti itsestäni -- mutta minä en voi olla toivomatta, että tulisi joku,
joka voi."

Torkild kääntyi Roseen päin:

"Tapahtukoon mitä tapahtuukin, Rose -- niin minä rakastan sinua. Enkä
tule koskaan toivomaan, etten sitä tekisi."

       *       *       *       *       *

Torkild makasi valveilla ja rauhattomana. Rose varmaan oli jo kauan
sitten nukkunut rauhallisesti alhaalla pienessä kamarissa.

Oli totta, mitä Torkild oli sanonut. Hän _oli_ iloinen joka kerta
ollessaan Rosen seurassa. Heidän suhteensa oli tällaisenaankin parempi
kuin ei mitään -- mutta aina oli Torkild kuitenkin itse asiassa pitänyt
sitä väliaikaisena. Tosimielessä ei hän ollut koskaan hetkeäkään
ajatellut muuta kuin että hän voittaisi Rosen lopulta omakseen --.
Saatikka sitä, että tulisi toinen --.

Nyt tänä yönä hän tunsi ensi kerran pelkoa, että hän voisi todella
menettää Rosen --. Ja hän tiesi, ettei hän kestäisi sitä, ja hänestä
tuntui, että hän kykenisi mihin tahansa saadakseen Rosen --. Kaikki
keinot olisivat hänelle yhtä hyviä --.

Kulkea odotellen rehellisen, uskollisen lapsuudenystävän lailla -- sen
hän oli voinut tehdä niin kauan kuin hän uskoi, ettei Rose tiennyt mitä
rakkaus oli. Hän oli tottunut edelleenkin näkemään Rosen rouva Wegnerin
hiljaisten huoneiden lapsena, pikku tyttönä, joka leikki elämän
rantaäyräällä, poimi kaikkea mitä aallot huuhtelivat rantaan, katseli
sitä tutkivin, valppain silmin, järjesti ja talletti mieleensä. Torkild
luuli, että hän oli rauhallinen, ettei hänessä ollut vielä herännyt
kaipuu elää itse -- ja että kun se heräisi, niin hän, Torkild, olisi
siinä --.

Mutta Rose tiesi, mitä rakkaus oli -- uudestaanluoja, uuden luoja,
mullistaja. Torkildille se oli luonut uudestaan hänen onnettoman
lapsuutensa viehättäväksi saduksi. Rose kaipasi sitä luomaan hänelle
uuden maailman. Niinpä niin -- hänen täytyi kai kaivata sitä. Hän oli
saanut elää lapsuutensa ansarissa, nuoruutensa hän oli saanut raataa
työssä, joka kiihoitti hänen hermojaan antamatta hänen tarmolleen
tilaisuutta purkautua, ja tie oli suljettu häneltä siihen työhön,
jossa hän voisi käyttää ruumistaan ja omia aivojaan, hänellä oli
odotettavissa vain yksi, joka saattoi täyttää hänet tietoisuudella
siitä, että hän eli -- eli jokaisella olemuksensa kuidulla ja
säikeellä, jokainen kyky jännitettynä yhtä päämäärää kohti, jonka
vuoksi maksoi vaivan taistella, jokainen tunne kohonneena äärimmäiseen
tehoonsa --.

Rose kaipasi siis --. Pois hänen luotaan, koska hän oli ollut Rosen
elämässä aina -- tuossa pienessä hiljaisessa elämässä, joka ei koskaan
vedonnut mihinkään Rosen olemuksen käyttämättömiin voimiin. Jonakin
päivänä kaipaus ottaisi hänet valtoihinsa -- hän saattoi huumautua,
niin että nuo kylmät, kirkkaat silmät hämmentyisivät -- silloin hän
voisi joutua ensimmäisen vastaantulijan saaliiksi. -- Tai väsyisi
hän omaan kaipaukseensa, joka ei koskaan löytänyt päämääräänsä --
ja silloin voisi Torkildista tulla se, jonka hoiviin Rose väsyneenä
antautuisi --.

Torkildkin voisi ottaa Rosen yllättämällä --. Niin, hän tiesi, että se
voisi tapahtua. -- Herra nähköön, pelihän oli täydessä käynnissä heidän
välillään. Torkild ei tiennyt, pelasiko hän rehellisesti. Rosessa ei
ollut vilppiä. Hänen luottamuksensa Torkildiin oli rajaton. Hän oli
sanonut, että kaiken heidän välillään olevan hän oli valmis antamaan
pois sen hyväksi, jota hän ei tuntenut. -- Torkild -- hän tiesi
tahtovansa vain yrittää sulkea Rosen hänen omaan pieneen maailmaansa --
ja ottaa hänet sinä hetkenä, jolloin hän väsyisi kaipaamaan -- kauemmin.

Torkild ei jaksanut maata kauempaa tätä ajatellen. Oli parasta mennä
alas ja ottaa joku kirja -- hänellä oli täällä kirjoja, koska hän
ja Helsing olivat olleet yksin täällä majassa nyt kevätkelin viime
sunnuntaipäivinä.

Mutta kun hän palasi ylös kirjoineen, olikin liian kylmä maata
lukemassa. Hän kietoutui villapeitteeseen ja koetti nukkua.

Rose makasi nukkumassa alhaalla. -- Tänä iltana pimeässä, kun he
seisoivat viimeisen mäentöyryn alla ja hän tuki Rosea -- aina milloin
hän hiihtoretkillä auttoi Rosea ylös -- ah, tuo Rosen ihanan, solakan,
kiinteän ruumiin lyhyt kosketus --.

Tehdä avoin yritys Rosen yllättämiseksi -- siinä oli vain se,
että Torkild ei uskaltanut. Hän ei uskaltanut panna vaaraan Rosen
luottamusta -- sillä juuri tuon hänen luottamuksensa avulla hän aikoi
hiipiä Rosen kimppuun --. Se ei ollut parempaa kuin väkivalta --. Se
oli vain raukkamaisempaa --. Sillä hän tiesi, tänä yönä hän tiesi niin
kamalan varmasti, ettei Rose koskaan tulisi hänen omakseen siksi että
_hän_ olisi se, jota hän kaipasi --.

-- Toivottavasti ei syntyisi mitään ikävää puhetta siitä, vaikka
tulisikin tiedoksi, että he olivat olleet kahden täällä tänä yönä.
Lundin ja Helsingin puolesta hän ei pelännyt. Mutta Betzy, Betzy --
toivottavasti hän ei tullut. Silla Betzy ei tietenkään voisi pitää
kiinni kirsikkasuutaan --.

       *       *       *       *       *

Torkild nukkui myöhään, ja herättyään hän kuuli kaikkein ensimmäisenä
alhaalta tuvasta Betzy Helsingin äänen. Betzy jutteli Rosen kanssa.

"Ei, ei takaltanut silloin kuin me tulimme", sanoi Rose, "no ei ollut
juuri mikään hyväkään keli. Mutta tiedättehän, etten _minä_ välitä,
vaikkei niin tuulen tuppurissa mentäisikään."

Torkild ilmestyi portaille.

"Kas siinäpä hän tosiaan on", huusi Betzy. "Lorens ja Nils vannoivat,
että sinä nukkuisit tänään kellon ympäri, mutta minä sanoin, että
kunhan se kahvin haistaa, niin kyllä se tällä kertaa tulee, sanoin
minä."

"No olettepas te näppäriä tyttösiä", haukotteli Torkild; Rose, Betzy
Helsing ja Aagot Holm-Hansen olivat laittaneet aamiaispöydän valmiiksi.

"Neiti Wegnerille siitä tulee kunnia, hänellä oli kahvi tulella, kun me
tulimme --."

"Missä teitä sitten eilen illalla pidettiin?"

"Niin katsos, minä olin tansseissa eilen illalla", -- Betzy johti
puhetta. "Minä sanon teille etukäteen, että kun olen syönyt, niin menen
sisään ja panen maata ja nukun sitten koko päivän. Mutta sitten oli
äiti niin kärtyinen aamulla, ja siksi minä en viitsinyt olla kotona
tänään, ja niin lähdin kuitenkin, kun toiset tulivat minun kauttani --."

"No -- olikos sinulla hauskaa?"

"Uh ei, siellä oli niin typeriä herroja. Kuulkaas, sanokaas tunnetteko
luutnantti Løkkeä, Finn Løkkeä -- ajatelkaa, että se mies luulee minun
olevan kaistapäisen. Hän oli nähkääs niin hurjasti pihkaantunut minuun
koko illan, ja sitten hän tahtoi välttämättä saattaa minut kotiin, ja
minä annoin hänelle luvan, miksikäs en olisi suonut sitä pientä iloa
poloiselle. Mutta sitten, luvallanne sanoen, hän tahtoi välttämättä
suudella minua --."

"Niinpä kai", sanoi Nils Lund. "Sinä soit kai tietysti hänelle senkin
pienen ilon!"

"Uh, suus kiinni, poika. On merkillistä, Nils, ettet sinä koskaan
voi käsittää, ettei sinun pidä yrittää olla huvittava, se ei
sovellu sinun äänellesi. -- Ei, minä sanoin hyvin arvokkaasti, että
periaatteellisista syistä en suutele herroja, joitten kanssa en ole
sinät --." Betzy nauraa helisti itsekin. "Torkild, sinun pitäisi aina
kulkea puettuna valkoiseen villapaitaan, sinä et tiedä kuinka kaunis
sinä olet siinä. Oi neiti Wegner, sanokaa, että hänen pitää aina olla
puettuna valkoisiin -- on kerrassaan hauskaa nähdä niin kaunista. --
Minä istun sinne sinun viereesi, Torkild, sillä sinä leikkaat leipää
niin ihastuttavasti. Nils ja Lorens ne leikkaavat sellaisia möhkäleitä,
ettei niistä voi haukatakaan --."

       *       *       *       *       *

Torkild oli vuokrannut majan yhdessä Lundin, Helsingin ja Fjeldin
kanssa. Noilla kolmella muulla se oli ollut jo pari vuotta, ja koko
joukko heidän ystäviään, ja ystävättäriään oli siellä vakinaisina
vieraina, kun hän tuli mukaan. Ja Betzy-ystävätär hallitsi siellä
niinkuin olisi ollut koko majan omistaja. Hän oli jonkinlainen serkku
Lorens Helsingille, ja Albert Fjeld oli sitäpaitsi rakastunut häneen
korviaan myöten.

Torkild oli tavannut hänet varhain syksyllä, ennenkuin Rose oli
tullut kaupunkiin. Ja he olivat tanssineet yhdessä, ja Betzy tanssi
loistavasti, ja hän oli heti ilmoittanut pitävänsä Torkildista ja
ehdottanut sinuttelua -- koska hän sinutteli kaikkia muitakin majan
osakkaita.

Torkildkin piti hänestä -- oikein paljon tavallaan. Betzy oli
kieltämättä sangen lystikäs, ja hän oli heti ensi hetkestä pitäen
ottanut Torkildin pulppuavan puheliaisuutensa esineeksi tavalla, joka
mairitteli häntä, koska Betzy oli se, jota kaikki muut hakkailivat. Hän
oli kaivannut Betzyä, kun tämä äkkiä oli tehnyt itsensä näkymättömäksi
-- hän oli löytänyt uusia ja parempia metsästysmaita, sanoi Lorens
Helsing. Kun sitten Fjeld heti sen jälkeen matkusti Amerikkaan, oli
koko hänen ystävättäriensä ja ystäviensä lauma melkein kokonaan
lakannut käymästä majalla. Ja todellisuudessa Torkildista olikin
mieluisempaa olla siellä vain Lundin ja Helsingin seurassa. Niin, he
olivat kaikki kolme yhtä mieltä, että oli oikeastaan varsin hauskaa
saada olla rauhassa majalla.

Varsinkin Rosen tultua oli Torkild ollut iloinen siitä, että tuosta
humusta oli tullut loppu. Sillä siihen ei Rose kieltämättä olisi
lainkaan sopinut. Mutta Lund ja Helsing olivat mukavia poikia; Rose
piti heistä, ja he pitivät hänestä, olipa Nils Lund jonkunverran
rakastunutkin Roseen, mutta hän kunnioitti Torkildin vanhempia
oikeuksia, eikä Torkildille johtunut mieleenkään olla mustasukkainen
Lundille. Ja Rose seurasi heitä urhoollisesti suksilla Kikutiin ja
Kobberhaugeniin, laski alas mistä hyvänsä silmää räpäyttämättä, heitti
kuperkeikkaa ja nauroi omalle mahdottomuudelleen -- hänellä oli tuskin
ollut suksia jaloissaan ennen, sillä hiihtämistä oli hänen äitinsä
pitänyt kovin hengenvaarallisena ja kieltänyt sen ankarasti. Ja toiset
nauroivat hänelle ja toruskelivat, mutta eivät ottaneet sitä kovinkaan
pahakseen, sillä Rose ei koskaan ruikuttanut eikä ollut vastuksiksi.
Heillä neljällä oli ollut oikein hauskaa tämän talven aikana.

Mutta sitten eräänä helmikuun päivänä oli Betzy sukeltanut jälleen
esiin, tietysti välttämätön Aagot kintereillään. Ja sitten hän oli
ollut tunturilla heidän luonaan melkein joka sunnuntai.

Ensi päivästä alkaen oli hiljainen, selvästitunnettu vastenmielisyys
vallinnut molempien nuorten tyttöjen välillä. Se on, Betzy oli aina
ylitsevuotavan ystävällinen Rosea kohtaan. Suloinen neiti Wegner, sanoi
hän, ja toisinaan hän kutsui tätä myös Roseksi, ikäänkuin epähuomiossa,
ja oikaisi sen ja pyysi anteeksi. Ja Rose sanoi, ettei se mitään
tehnyt, mutta _ei_ esittänyt sinuttelua. Hän oli huolitellun kohtelias
ja huomaavainen Betzyä kohtaan eikä lausunut koskaan Torkildille tai
muille, että hän paheksui neiti Helsingiä.

Mutta hiljaisuudessa hän paheksui tätä kiireestä kantapäähän, koko
hänen olemustaan ja lörpötystään ja kaikkia hänen tekojansa.

Kaunis ei Betzy juuri ollut, mutta hän oli näköisä. Hänellä oli hiukan
näppylöitä, ne näyttivät johtuvan ihon liiallisesta lihavuudesta,
ja kasvot olivat niin pulleat, että silmät olivat ikäänkuin hiukan
umpeenkasvaneet. Mutta nuo silmät hymyilivät aina, ja suu oli aivan
pikkuruinen ja kerrassaan viehättävä, tukka vaaleankeltainen,
hiukan rasvainen ja hapsottamaan taipuvainen, mutta sitä oli runsas
määrä, lisättynä täytenutturoilla ja irtokiharoilla, ja hänellä oli
pyöreä ja pullea, viehättävä pikku vartalo, hän tanssi hurmaavasti,
liikkui suksilla varmasti kuin palkittu hiihtäjä, ja lisäksi hän oli
neljästäkolmatta ikävuodestaan huolimatta seitsentoistavuotias kaikilta
puheiltaan ja koko käytökseltään -- ehkä mieleltäänkin, vaikka Torkild
epäili sitä vähän. Hän epäili myöskin vähän, oliko Betzy varsin niin
yksinkertainen ja viaton kuin oli olevinaan -- se olisi ollut hiukan
merkillistä siihen nähden, mitä kaikkea hän lörpötteli ja sitten päälle
viserteli. "Hyvät ihmiset -- oliko se sitten jotakin vaarallista --
sanoinko minä jotakin hullua -- hyi, te olette inhottavia --." Mutta
hyvänen aika, olihan hän silti yhtä hauska, eihän hän jumalankiitos
ollut hänen sisarensa tai mielitiettynsä --.

Ystävätär, Aagot, näytti myös politiikan vuoksi valitulta. Tosin Betzy
oli joka tapauksessa kauhean kiltti Aagotille eikä koskaan halunnut
lähteä mihinkään huvituksiin ilman että Aagot tuli mukaan. Mutta hän
oli joka tapauksessa mainiona Betzyn etujen tehostajana. Ei silti,
ettei Aagot olisi tanssinut vielä paremmin ja ollut yhtä näppärä
suksilla. Mutta hän ei pannut kykyjään kerrassaan mihinkään käytäntöön
-- pienenä ja hentona ja kalpeana ja harvapuheisena hän seurasi Betzyä
kuin tämän varjo. Väittipä Helsing vielä, että joka kerta kun Betzy
rakastui, rakastui myöskin Aagot samaan kohteeseen, mutta vain Betzyn
säestykseksi, hän ei koskaan toiminut omaan laskuunsa.

-- "Mitä hiton haisevaa sinulla on päälläsi, Betzy?" huusi Helsing
pöydän yli. "Hyi rakkari, mitä se on?"

"Sano, onko se totta -- Torkild -- onko se niin pahaa? Äiti sanoo sen
olevan sellaista rumannaisen hajua, että en saa pitää sitä päälläni --
minä sain sitä Larsenilta, kun hän tuli Pariisista, sillä on sellainen
pitkä ranskalainen nimi, jota minä en osaa lausua. Torkild, onko se
häijynnaisen hajua, haista?" Betzy pani kätensä Torkildin kasvoille.

"Hyi, sanon joka tapauksessa -- se ei ole hyvää --."

       *       *       *       *       *

Myöhemmin, kun Torkild meni keittiöön, oli Larsen siellä hihat
käärittyinä ja pesi astioita. Torkildin nähdessään hän nauroi -- pientä
miellyttävää naurunhekotustaan.

"No mitä nyt?"

"Ei, ei mitään --."

"Mitä hittoa sinä virnuilet -- minuako?"

"Ei, noita tyttöjä vain -- on niin lystikästä, kun naiset ovat
huonoissa väleissä pojan vuoksi --"

"Ei, kuules, nyt minä sanon niinkuin Betzy, että sinun ei pidä yrittää
olla huvittava." Torkild vaikeni hetkeksi. "Jos tarkoitat, että Betzy
koettaa ärsyttää Rosea, niin olkoon jukoliste minun puolestani --.
Mutta hän näkee valitettavasti turhaa vaivaa."

"Haha. Liehittelepäs vain Betzyä, niin saat nähdä. Ainakin Rose piti
hiton vähän siitä, että Betzy taputteli sinua --."

"Lorua", sanoi Torkild ja meni ulos vesisankoineen.

       *       *       *       *       *

Lorua, toisteli hän itsekseen. Ei suinkaan asia niin hyvin ollut, että
Rose oli mustasukkainen Betzylle -- vaikkei hän pitänytkään Betzyn
tuttavallisesta käytöksestä Torkildia kohtaan. -- Muuten, saattoihan
Rose kyllä olla mustasukkainen, vaikkei ollutkaan häneen rakastunut --.

Ilma oli selvennyt -- kalpea päivänpaistejuova lipui harjujen valkeita
metsäaaltoja pitkin. Hän katsahti ylös -- yksinäinen päivänsäde leikki
valkoisissa viistoissa oksissa hänen yläpuolellaan, ja taivas sinersi
heikosti korkeimmalta kohdaltaan, missä pilvipeite ikäänkuin suli
ohueksi, ripsuiseksi harsoksi. Ympärillä metsässä putoili lunta kaiken
aikaa oksilta pehmeästi tupsahdellen.

Suvesi myöskin hiukkasen. Silloin tällöin kuului joku pisara pudota
norahtavan majankaton räystään alle.




VII.


Torkild ja Helsing istuivat portailla ja polttelivat. Tuntikausia
he olivat istuneet ääneti -- Helsing jalat koukussa leuan alla ja
kädet polven ympärillä; Torkild istui niska kuistinpylvästä vasten ja
tuijotti valoisalle yötaivaalle, ainoaan suureen tähteen, joka paloi
ylhäällä, missä metsänlatvojen yläpuolella oleva valkoinen päärme
tiheni hämäräksi vaaleaksi sineksi. -- Oli toukokuun ilta, ja he olivat
yksin majalla.

"Kuulepas laulurastaita", sanoi Helsing hiljaa. "Nehän käyttäytyvät
kuin hullaantuneet tänä yönä --."

Kaikilta tahoilta metsästä kuului lintujen huhuilevia, lavertelevia
ja riemuitsevia ääniä. Torkild kumartui eteenpäin ja nojasi leukansa
käsiin. -- Kunpa voisi heittäytyä pitkäkseen tuohon vihreälle,
kostealle, tuoksuvalle nurmelle ja itkeä, itkeä. Koska maailma on niin
yliluonnollisen kaunis tänä yönä, että se ikäänkuin koski sydämeen --
oi, kunpa voisi itkeä sen pois, kunnes se olisi ohi ja ihminen nousisi
ylös keveänä ja vapaana kuin lapsi, joka on saanut itkeä itkunsa
loppuun. Tahi -- tahi -- upottaa puukon rinnan kipeään tuskaan, niin
että se saisi vuotaa kuiviin ammottavasta, kuolettavasta haavasta --.

Hän katsoi jälleen ylös ilmaan -- majankaton yläpuolella oli ikäänkuin
hopeista valoa olisi kasteena tihkunut taivaankannelle.

"Nyt nousee kuu --"

"Niin -- sen pitäisi kai huomenna olla täysillään", sanoi Helsing
liikahtamatta. "Menisitkö vettä hakemaan --?"

Torkild nousi ja otti sangot kuistilta.

Hän jäi seisomaan hetkeksi pienelle laiturille alhaalla lammen
rannalla ja kuunteli veden pienenpientä lirinää hiljaisuudessa,
kun se täysinäisistä sangoista sillalle läikkyen norui hiljaa sen
lankkujen välitse takaisin lampeen. Se nukkui pois, tippuminen kävi
heikommaksi ja heikommaksi -- veden loiske ja sinkkisankojen kirahtelu
oli ikäänkuin repinyt aukon hiljaisuuteen, mutta nyt se sulkeutui
jälleen vähitellen rastaansävelten ja pienten risahtelevien yön äänien
tuudittamana.

Lampi oli peilityyni kuvastaen kalpeaa taivasta ja ympärillä olevaa
mustaa metsää. Kuusenlatvat piirtyivät ilmaa vasten terävinä kuin
keihäät, mutta yö oli niin valoisa, että pajut ja koivut vedenpartaalla
häämöttivät harmahtavina metsän tummaa seinää vasten. Ja kuutamo
solutti kostean huntunsa yhä pitemmälle ja pitemmälle sitä mukaa kuin
sen keltainen kehrä nousi ylemmäksi -- louhikkorinne hänen takanaan
väikkyi jo sen kalpeassa, epävarmassa valossa.

"Etkö _sinä_ tule herkkätunteiseksi tällaisella ilmalla?" kysyi
Helsing, kun Torkild tuli sankoineen. Hän istui portailla niinkuin
äskenkin.

"Tulen minä. Niin kai kaikki ihmiset tulevat."

"Minä tulen niin naurettavan herkkätunteiseksi -- toisinaan saan
sellaisen halun ottaa itseni hengiltä, tiedätkö." Helsing oli hetkisen
vaiti. "Tai sitten pitäisi olla joku, johon on hirmuisesti rakastunut.
Ja sitten pitäisi olla syvällä, syvällä metsässä. Ja puristaa ja
rutistaa hänet ihan kuoliaaksi. Ja sitten olisi tullut loppu minustakin
luonnollisesti --"

Torkild kumartui ulospäin kaiteen yli. Ruohikosta alapuolelta lemahti
viileä ja kirpeä orastamisen haju.

"Niin", sanoi hän hiljaa. "Niinpä niin. Saa halun johonkin
väkivaltaiseen, raakaan -- johonkin, mikä voi nylkeä ja viskata pois
kaiken tämän hennon ja valoisan, mikä ikäänkuin kiertyy ihmisen
ympärille ja takertuu häneen imusäikeillään ja kalvaa tyhjiin --"

Helsing nyökkäsi. Ja he olivat jälleen kauan vaiti. Kunnes Helsing
äkkiä huomautti:

"Kuule -- meillä ei ole enää perunoita -- meidän pitää mennä hakemaan
Myrasta huomenna --"

"Niin kai --"

"Kukahan se on, joka nuotioi tuolla lammen päässä?" virkkoi Helsing
hetken perästä.

"Eriksenin pojat ehkä --?"

Nuotio leimahti lammen takaista pimeää seinämää vasten. Ja se loi
kirkkaan, punaisen valoviuhkan sysimustaa vedenkalvoa pitkin. Oli
kuin yön pimeys olisi tihentynyt tuon räikeän loisteen ympärillä
pimentoloukossa. Mutta mäellä majan luona vallitsi kuutamo valaen
hopeavaloaan louhikkorinteen ja metsän ja rakennuksen yli.

       *       *       *       *       *

Sammuneen nuotion savu vaappui vielä sumukatoksen tavoin aamunkirkkaan
lammen yllä, kun he lähtivät perunain hakuun.

"Kuulepas käkeä", sanoi Helsing, ja he seisahtuivat kuuntelemaan sen
kaukaista helkytystä. "Itäkäkihän on itkukäki."

-- "Minä olen kerran poikavekarana ampunut käkeä", sanoi hän jälleen
kävelemään lähdettäessä. "Sanotaan, että silloin joutuu itse päättämään
päivänsä --"

"Eihän tuo sentään niin vaarallista liene. Vaikka eipä silti että minä
tahtoisin ampua käkeä, mutta --"

"Meidän kotipuolessamme oli paljon taikauskoa", virkkoi Helsing
jälleen. "Muistan, kun pienenä ollessani kerran seisoin pihalla ja
osoitin vesikaarta. Silloin karjakko sanoi minulle, ettei saa tehdä
niin, sillä silloin joku lintu vuotaa verensä kuiviin ja kuole --
mahtoikohan se muuten olla juuri käki --"

"Sitä minä en ole ennen kuullut."

"Etkö! Se sama karjapiika kertoi, että juhannusyönä tulee joku ja
taittaa latvat kaikista puista -- tiedäthän, etteivät ne kasva enää
juhannuksen jälkeen. Jos istui sinä yönä pihlajan alle, sai nähdä kuka
se oli -- mutta ne, jotka tekivät niin, tulivat sekapäisiksi, niin
kamalaa se oli. Minä mietin monena vuonna, että tekisin sen. Mutta
Ingeborg makasi peiton alla koko juhannusyön. Minä olin karjamajallamme
kerran eräänä juhannusyönä rengin kanssa. Ja hänen täytyi maata
Ingeborgin vieressä koko yö, kun tämä niin pelkäsi, sanoi renki --"

He naurahtivat molemmat.

Mäenrinteillä oli vielä mustia lumikinoksia, ja sammalen alta
tirskui vettä. Maanpinta metsissä oli limaista ja kuivien oksien
väliin kutoutuneen hienon verkon peittämää. Alhaalla keltaisissa
rämeiköissä seisoivat koivut vielä harmaina ja alastomina juuret
happamassa kylmässä vedessä, mutta missä ne olivat tarrautuneet kiinni
vuoren rinteeseen, missä aurinko paahtoi kalliota, siellä ne olivat
vaaleanvihreitä kirkkaista, kiiltävistä hiirenkorvista.

He istuivat kauan harjun laella katselemassa. Metsäinen seutu
levisi toukokuisen kirkkaana harju harjun takana, kuusimetsä joi
auringonpaistetta, ja neulaset olivat saaneet kuihtuneen kellertävän
värin kaikista talven lumikylvyistä. Oli niin kirkasta, että joka ainoa
lehtipuu kaukaisilla rinteillä erottui silmään hopeankiiltävänä, ja
niin hiljaista, että kun tuulenhenkäys tuli, niin kuului kuinka kuusten
suhina kulki mäeltä mäelle kantaen mukanaan kirkonkellojen kaikua
Sorkedalenista. Silloin avautui jonkun matkan päässä harjulla olevan
majan lippu veripunaisena, ja teräksenharmaita kareita värehti lampien
pinnalla, jotka taivaansinisinä päilyivät heidän alapuolellaan. Mutta
mustat varjoläikät liukuivat harjulta harjulle sitä mukaa kuin keveät,
kosteankiiltävät pilvet siirtyivät korkealla kesäisen kirkkaalla
taivaalla.

Etempänä Myrenin päivänpuolisella rinteellä oli jo täysi kesä --
puronvarsilla leventelivät päivännoudot keltaisina ja kiiltävinä, ja
pikkupensaat kiviraunioilla olivat aivan vihreät. Mutta siellä oli
vain muutamia ihmisiä -- ladonsillalla istui seurue pikkupoikia syöden
kovaksikeitettyjä munia limonaadin kanssa, ja karviaismarjapensaiden
alla talon seinustalla loikoi kaksi nuorta tyttöä, jotka paahtoivat
seltterillä kasteltuja kasvojaan auringonpaisteessa tullakseen
ruskeiksi. Mutta kun Torkild ja Helsing tulivat keittiöön, sanoi emäntä:

"Neiti Helsing ja hänen ystävättärensä ovat täällä erään pojan kanssa
-- ne istuvat pellon takana. Hän kysyi teitä --"

Betzy tervehti heitä riemuhuudolla ja huiskutti likööripulloa,
"vihreää täytettä, jonka hän itse oli valmistanut". Ja hän tarjosi
heille leivoksia ja esitteli luutnantti Løkken -- pienen, hoikan,
englantilaiseen urheilupukuun puetun miehen -- yhdessä henkäyksessä. He
istuivat keskellä ruoka-, paperi-, leivospussi-, appelsiininkuori- ja
munankuorikasaa.

"Voi Finn, olepa kiltti poika ja juokse noutamaan sisältä muutamia
laseja lisää, Lorensille ja Torkildille -- meidän on mentävä Løkken
majalle tänään, mutta oli niin kaunis ilma, ettemme raskineet lähteä
heti sinne istua mököttämään toisten poikien kanssa --."

Sitten Betzy keksi joitakin suuria virnankukkia peltotilkan toisella
puolen. Ja Torkild sai määräyksen lähteä mukaan sinne niitä poimimaan.

"Mutta tiedäthän, että ne kuihtuvat paljon ennen kuin ehdit kotiin --."

"Ei suinkaan -- minä panen sammalia ympärille ja sullon ne
jahtilaukkuun --."

Hän raahasi Torkildin mukanaan kiviraunioiden taakse. Siellä oli
punaisenaan purppuranvioletteja virnankukkia, ja pienellä, jyrkällä,
kirkkaaseen lampeen päin viettävällä mäenrinteellä oli viljalti
esikkoja ja orvokkeja.

"Minun _täytyy_ näet kertoa sinulle", touhusi Betzy, "mutta älä sano
sitä kenellekään, sillä se on pidettävä salassa, ja luoja armahtakoon
sinua, jos hiiskut siitä -- ajattele, Aagot ja Fjeld ovat kihloissa,
eikö se ole ihanaa -- minä olen niin iloissani Aagot-raukan puolesta.
Hänen on määrä matkustaa Fjeldin luo syyskuussa mennäkseen naimisiin.
Voit uskoa, että Fjeldin kosimakirje oli ihastuttava, minä en antanut
perään ennenkuin sain nähdä sen, ajattele että hän pitää Aagotista niin
kovin -- äh sentään, etten voi päästä morsiusneidoksi, se on sitten
ilkeää -- oi, minusta on niin ihanaa, että Aagot pääsee naimisiin
-- mutta eikö ole kummallista, että joku kutsuu Aagotia rakkaaksi
reippaaksi uljaaksi tyttösekseen -- ja sitten se, että hän menee
kihloihin ensimmäisenä meistä kahdesta --?"

"Aagot _on_ reipas, uljas tyttö", sanoi Torkild. "Fjeld voi minun
mielestäni olla iloinen, kun saa hänet --."

"No se on varma", sanoi Betzy huoaten päivänpaisteeseen. "Mutta herra
nähköön, kuinka rakastunut se mies on ollut minuun, tiedätkö --."

"Nythän sinulla on Løkke. Ja te olette tulleet sinuiksi --" Torkild
nauroi.

"Uh, niin, se poloinen kerjäsi sitä niin kovin --"

"No sehän on ymmärrettävää kyllä --"

"Aasi -- hyi, kuinka häpeämätön sinä olet!" Betzy nauroi myös ja sitten
tuuppasi häntä. Torkild seisoi vähän häntä alempana mäen rinteellä,
ja kun hän horjahti, tarttui hän Betzyn käsivarteen. He menettivät
kumpikin tasapainonsa ja vierivät yhdessä rysyssä alas.

He päätyivät jonnekin kirkkaaseen, pitkään ruohikkoon mäen alla, ja
Torkild makasi pitäen kiinni Betzystä, kummankin hiljaa nauraessa.

"Torkild -- oletko sinä hullaantunut -- päästä irti heti --."

Torkild suuteli häntä, mutta hän käänsi päänsä sivulle, niin että
suudelma sattui kaulaan korvan alle.

"Oletko siivolla -- sinä hävytön poika -- sinä olet sitten kerrassa
hävyttömin --."

"Tilaisuus tekee varkaan, Betzy -- olenko minä hävyttömämpi kuin
esimerkiksi Løkke --"

"Päästä irti, kuuletko, pöllö --". Betzy sai toisen kätensä vapaaksi ja
antoi häntä korvalle. Mutta Torkild sieppasi sen jälleen ja piti
kiinni --.

"Eikö hän ole suudellut sinua --?"

"Minä luulen, että sinä olet ihan hullu." Betzy sai tuskin puhutuksi
naurulta. "Mitä vietävää se muuten sinulle kuuluu --"

"Kuuluu kyllä. Sinun on nyt pakko tunnustaa -- kun kerran olet minun
vankini --"

"Vai niin --" Betzy viskautui äkkiä irti hänen otteestaan, oli samassa
jaloillaan ja lähti juoksemaan ylös mäkeä. "Oi, ota minun lakkini,
Torkild --."

Torkild sieppasi sen ja juoksi jälkeen, saavutti hänet ja läimäytti sen
päähän. Sitten hän kävi taas syliksi Betzyyn.

"En totisesti ymmärrä, mikä sinuun on mennyt, Torkild --."

"Ethän ole vihainen, Betzy, vaikka suutelen sinua? --"

"Olen kyllä, sen luoja tietää", vastasi Betzy; hän nauroi niin että
vedet olivat silmissä.

Torkild käveli vihellellen, kun he palasivat kotiin päin perunasankoa
kantaen. Helsing kääntyi äkkiä juuri kun he olivat aukaisemassa majan
ovea.

"Eivätkö nuo ole sinun veljesi ja Rose, jotka menevät tuolla puron
varrella --"

Torkild kääntyi:

"Ovat --" ja hän jäi seisomaan.

"Huudammeko heitä?"

"Ei."

"Ehkä he ovat käyneet täällä sillaikaa kun me olimme poissa", arveli
Helsing.

"Ei. He tulivat Grattumin-polkua." Torkild tunsi itsekin, että hänen
äänensä oli pettämäisillään. Ja hän kääntyi ja meni sisään.

Hetkistä myöhemmin tuli Helsing keittiön kautta. Torkild seisoi ja
kuori perunoita. Mutta hänen kätensä vapisivat, ja Helsingistä tuntui,
ettei hän tuntenut ystävänsä kasvoja. Hän seisahtui epävarmana.

"Hyvä ihminen --"

Torkild pudotti käsistään mitä niissä oli ja jäi seisomaan
silmänräpäykseksi. Sitten hän meni sisään ja heittäytyi kamarin
vuoteelle.

Helsing kuori perunat. Torkild kuuli veitsen raaputuksen ja se
ikäänkuin riipoi lievittävästi kivistäviä hermoja jossakin syvällä
hänen sisässään. Ja hän mulskautti ne soikkoon, ja hän rämisytti hellan
renkaita, ja hän pani siankyljykset tulelle, niin että ne rätisivät
ja tunkivat paistinkäryään Torkildin sieraimiin asti. Mutta avonaisen
ikkunan ulkopuolella humisivat kuuset, ja kimalainen lensi sisälle ja
kopsahti kattoon. Torkild makasi liikkumatta tuijottaen kädet niskan
takana.

Helsing tuli sisään ja seisoi hetken epävarmana.

"Tuota -- tahdotko syödä nyt?"

"Tänä iltana --" Torkild vetäisi jalkansa koukkuun ja iski nyrkkinsä
sängynreunaan. "Tänä iltana minä tahdon juoda itseni juovuksiin,
tiedä se. Juoda itseni juovuksiin, ja vielä enemmänkin." Hän kääntyi
kiivaasti poispäin. "Minä en jaksa --."

Helsing tuli hänen luokseen. Ja vitkastellen, arasti, hän laski kätensä
hetkiseksi Torkildin käsivarrelle:

"No, poikani -- ei pidä nyt ottaa sitä noin sydämelleen --."

       *       *       *       *       *

Kuu nousi kuusenlatvojen yläpuolelle ja rastaat liversivät joka taholla
metsässä, kun he palasivat kotiin.

"Menisimmekö karjamajan kautta?" kysyi Helsing.

Torkild seurasi tahdottomana. Kun he astuivat Frognerin karjamajan
tupaan, seisahtui Helsing hieman säikähtäen ovelle; hän oli huomannut
Aksel Christiansenin ja Rose Wegnerin erään pöydän luona uuninnurkassa.
Mutta Rose viittasi heille ja siirsi syrjään koivunlehvä- ja
kukkasylyksen, joka oli hänen edessään.

"Siitä on kauan kun olen sinua nähnyt", sanoi Aksel. "Tuletteko
majalta?"

Rosen kaula oli paahtunut helakanpunaiseksi avokauluksisen valkoisen
puseron yläpuolelta. Hän oli kevätilman huumaamana, nauroi ja säteili
ja elehti noille kolmelle nuorelle miehelle. Hän ja Aksel eivät olleet
olleet missään; he olivat keittäneet kahvia nuotiolla ja kuljeksineet
ympäriinsä umpimähkään syrjässä poluilta ja teiltä, syöneet
paleltuneita karpaloilta soilta ja heillä oli ollut niin ihmeellistä,
kertoi Rose. Väliin hän hymyili hiljaa ja säteilevästi itsekseen ja
upotti kasvonsa kukkiin, jotka olivat puoleksi kuihtuneet ja tuoksuivat
kirpeältä ja tuoreelta pöydän yli.

"Aksel, mihin sinä panit orvokit -- ajatelkaa, minä löysin sellaisen
määrän tuoksuvia orvokkeja --."

Aksel otti ne selkälaukussa olevasta peltirasiasta. Ja Rose jakoi
niistä kaikille kolmelle miehelle:

"Teidän on jokaisen saatava muutamia -- sillä minä olen niin iloinen
tänään --."

Pöydän alla Torkild rutisti Rosen kukat pieneksi palloksi, mutta antoi
niiden jäädä kokoonpuserrettuina kuumaan käteensä.

"Te olette niin mukavia ja kilttejä minulle kaikki kolme -- maljanne,
kaikki te!" Hän taivutti päänsä taaksepäin, ja paljas valkoinen kurkku
loisti. "Sellainen kevät -- Aksel, onko maailmassa missään sellaista
kevättä kuin täällä Norjassa?"

"Ei ole", sanoi Aksel innokkaasti.

       *       *       *       *       *

He menivät raitiotielle yhtä matkaa kaikki neljä. Kevätyö oli niin
valoisa, että varjot näyttivät miltei aivan vaaleilta, vaikka kuu
paistoi valkoiselle maantielle ja kuusikkoon. Mutta se täytti koko
laakson valonhohteellaan, niin että kaupungin tuhannet valot syvällä
alhaalla tuikkivat himmeinä ja uneliaina. Vuonon vaalean pinnan
poikki kulki leveä hopeajuova, ranta ja saaret häämöttivät valoisina
ja utuisina. Ainoastaan kaakossa, Bundevuonon puolella, missä taivas
vielä rusotti heikosti auringonlaskun jäljeltä, oli matalalle painunut
pilvenreuna, ja sen alapuolella oli pimeää, ikäänkuin yön synkkyys
olisi ollut siellä piilossa.

Rose hiljensi käyntiään. Ja kun Aksel ja Helsing olivat ehtineet vähän
edelle, meni hän Torkildin luo.

"Mikä sinun on -- sinä olet niin omituinen tänä iltana --. Etkö sinä
ole terve?" Hän pani kätensä kevyesti Torkildin käsivarrelle. Torkild
vavahti, kun Rose kosketti häneen.

"Ei mikään. Päätäni vain vähän kivistää", vastasi hän heikosti.

"Nyt taaskin -- voi, Torkild, sinun pitäisi puhua siitä lääkärille.
Luulen, että sinun hermojesi laita on hullusti."

"Ei suinkaan -- se tulee vain keväästä." Mutta sitten hän lisäsi
hiljemmin: "Entä sinun laitasi, Rose? Sinäkin olet omituinen tänä
iltana."

Rose nauroi hämillään. "Sekin tulee vain keväästä." Ja hetkisen perästä
hän lisäsi vakavana: "Sellainen päivä kuin tämä -- se on kerrassaan
hurmaavan ihanaa. Se ei tee rauhalliseksi -- niin huolettoman
tyytyväiseksi kuin muuten tunteekin itsensä täällä metsässä. Siitä voi
tulla ihan hurjaksi --." Hän käveli vähän matkaa ja katsoi valoisaan
yöhön. Kunnes hän äkkiä kuiskasi hiljaa ja surullisena:

"Oi Torkild -- toivoisin että _voisin_ -- olla sellainen kuin
tahtoisit."

Hän silitti äkkiä Torkildin poskea -- aivan kevyesti sipaisten,
niinkuin ohikulkiessa taputetaan lasta. Torkild hätkähti taaskin,
väristen.

-- Nyt minä otan ja suutelen häntä, ajatteli hän. Samassa toiset kaksi
seisahtuivat heitä odottamaan.

       *       *       *       *       *

"Minä kävelen mieluummin kaupunkiin", sanoi Torkild. "Päätäni
kivistää." Ja hän ja Helsing odottivat kunnes Aksel ja Rose olivat
nousseet valaistuun raitiovaunuun ja ajaneet pois. Mitään puhumatta he
jatkoivat kulkuaan Greveveieniä pitkin. Silloin tällöin he sivuuttivat
parin, joka käveli hitaasti ja toisiinsa painautuneena varjossa. Ja
metsässäkin oli ihmisiä.

"Hän oli keimaileva tänä iltana", sanoi Torkild äkkiä hiljaa. "Hän oli
minun mielestäni suloinen silloin. Se ei ole hänelle luontaista. Hän
tekee sen niinkuin ihan pieni tyttö leipoa taputtaa kakkua näyttääkseen
kuinka iso hän on -- huvittelee itseään apinoimalla toisia."

"Luuletko" -- Helsing miltei kuiskasi -- "luuletko sitten, että hän
välittää veljestäsi? Minä en sittenkään saanut sitä vaikutusta,
tiedätkö --."

"Aksel välittää hänestä." Torkild puhkesi puhumaan: "Jonakin päivänä
hän sanoo sen. Ehkä nyt tänä iltana. Ja Rose ei ole kuullut sitä ennen.
Ei häneltä. Hän on vieras mies -- ja on kevät, ja Rose kaipaa uutta --.
Minä olen ollut hänellä aina. Olen sanonut sen hänelle lukemattomat
kerrat. Minun kanssani hän on kulkenut kaikkina lapsuusaikansa keväinä
--." Torkild viittasi äkkiä Akerin-puoleen kuutamossa hohtaville
kentille päin -- "En jumaliste usko, että tuolla on ainoatakaan polkua,
jota en olisi kulkenut hänen kanssaan --."

       *       *       *       *       *

Hän aukaisi huoneensa oven. Siellä oli painostavaa ja kuumaa, vanhaa
sikarinsavua ja narsissien tuoksua -- emäntä oli sulkenut ikkunan.
Torkild meni ja aukaisi sen -- hän seisoi hetken aikaa tuijottaen
vastapäätä olevaan puutarhaan, missä kukkivat kirsikkapuut hohtivat
kuutamossa.

Hän istuutui pianon ääreen: "Auf Flügeln des Gesanges --" hän hyräili
hiljaa mukana. Kunnes alapuolella jyskytettiin luudanvarrella kattoon.
Sitten hän meni jälleen ikkunan luo --.

-- Oli mahdoton kestää sitä enää kauempaa. Se imi ja imi, oli niinkuin
lukemattomat hoikat imulonkerot olisivat jäytäneet ytimen hänen
ruumiistaan ja sielustaan, kunnes hän tunsi sairasta, ruumiillista
halua riistäytyä siitä irti --.

Ja sitten -- mitä se sitten oikeastaan oli --. Mitä se oli se Rosen
puhe seikkailun odottamisesta --. Vika oli kai vain siinä, että hän,
Torkild, kulki hänen nöyränä orjanaan. Jos hän ottaisi hänet rajusti ja
kysyisi -- mitä sinä oikein tahdot -- onko minun mentävä vai jäätävä --.
En tahdo pitkittää tällä tavoin enää --. Jos hän äkkiä jonakin päivänä
yllättäisi hänet kovakouraisin hyväilyin ja miehensuudelmin --. Minä
_tahdon_ sinut, ymmärrätkö sen --. Sinä olet minun omaisuuttani, minun
saaliini --.

Torkild heittäytyi vuoteeseen ja vaikeroi hiljaa -- mutta minä en vain
tee sitä koskaan. En vain tee sitä -- en _voi_ tehdä -- en hänelle --.




VIII.


Torkild oli kiivennyt majan katolle ja istui siellä savupiippuun
nojaten ja paistattaen päivää.

Vallitsi keskipäivän hiljaisuus ja keskipäivän helle. Lepikko lammen
ympärillä oli nyt tiheä ja tummalehväinen, niin että vain kaistale
vettä näkyi niiden yli, valkeankimmeltävänä auringonsäteistä. Takana
seisoi kuusimetsä juoden päivänpaahdetta, uudet vaaleat kerkät
oksissa, ja pitkin louhikkorinnettä kukkivat keskikesän voimakkaat ja
hehkeäväriset kasvit, horsmat ja harmaansiniset vuohenkellot.

Ei kuulunut äännähdystäkään, paitsi heikkoa havinaa puiden latvoissa
ja lisäksi hyönteisten surinaa -- alhaalla lepikkoa vasten näkyi
sääskipilvi, mielettömänä se tanssi ylös ja alas, meni näkymättömäksi
varjoon ja sitten ilmestyi jälleen kullankarvaisena auringonpaisteeseen.

Kello läheni yhtä. Ehkä ei tullutkaan ketään. Ehkä ei Betzy tulisi
sittenkään.

Torkild sytytti nysänsä -- pisti leikillään tulitikun majankaton
auringonkärventämään ruohoon. Tuli luikersi eteenpäin, melkein
näkymättömänä auringonpaisteessa, mutta korret mustuivat ja raukesivat
tuhaksi. Hän taputti tulen sammuksiin kädellään. Ei saa leikkiä tulella
-- eipä-ei.

-- Hänen olisi pitänyt olla yksin Betzyn kanssa täällä majalla tänään.
Yksin kihlattunsa kanssa. Ja se oli Betzy.

Hän oli väsynyt ajattelemaan yhä uudelleen ja uudelleen, mistä oli
johtunut, että hän nyt oli kihloissa Betzy Helsingin kanssa.

Toissapäivänä oli neljä viikkoa siitä illasta, jolloin se tapahtui.
Ja kun hän aikaisemmin samana iltana oli mennyt Rammsiin, oli hän
ajatellut Betzyä tuskin sekuntiakaan.

Yleensäkään ei hän ollut koskaan muistanut tätä, milloin ei ollut
hänen seurassaan. Jos hänen ajatuksensa sattumoisin hipaisivat
Betzyä, hymähti hän vähän niinkuin jonkun hupaisen pikkuseikan
mieleen johtuessa. No niin -- muuten, olihan hän toisinaan, ollessaan
väsynyt omaan raskasmielisyyteensä ja kuollakseen väsynyt tuohon
Rosea koskevaan juttuun, hiukan kaivannut Betzyä ja hänen hymyään
ja lörpötystään. Tuo heidän suutelemisensakin oli vain jonkinlaista
lörpöttelyä --.

Torkild oli ollut väsynyt ja epävireessä sinä iltana, jolloin
hänen piti mennä tanssiaisiin Rammsiin -- ne oli pantu toimeen
hollantilaisten meriupseerien kunniaksi. Mutta hän oli mennyt, koska
hän äkkiä tunsi, ettei jaksanut olla kauempaa yksin itsensä kanssa.
-- Useampiin viikkoihin hän ei ollut halunnut nähdä ketään -- ei edes
Rosea. --

-- Rosen kanssa hän oli ollut teatterissa eräänä iltana juuri ennen
Kansallisteatterin näytäntökauden loppua. Hän oli kysynyt Akselia, ja
Rose oli punastunut vastatessaan, ettei hän ollut nähnyt Akselia sen
illan jälkeen, jolloin he olivat olleet yhdessä Frognerin karjamajalla.
-- Torkild oli kyllä ymmärtänyt syyn. -- Mutta se ei ollut rauhoittanut
häntä -- päinvastoin. Rose tuntui hänestä sulkeutuneelta ja
mietteliäältä. Ja Torkild tuumi, mahtoiko hän katua? Oliko tuo Akselin
tapa suhtautua asioihin -- tuo joko-tahi -- tehnyt vaikutuksen Roseen
-- saanut Akselin kasvamaan hänen mielikuvituksessaan? Olihan se
vastakohta Torkildin nöyrälle kiinniriippuvaisuudelle --. Mutta eihän
Akselin suhde ollutkaan sama kuin hänen -- Akselhan oli uusi tuttavuus,
ja hän -- ja niin edespäin, ja niin edespäin, iankaikkista kehää
kiersivät hänen ajatuksensa tuon suhteen ympärillä, ilman alkua ja
loppua --.

-- Tanssiaisissa hän oli tullut mustasukkaiseksi eräälle pienelle
hollantilaiselle luutnantille. Kieltämättä hän oli tottunut siihen,
että Betzy hakkaili häntä, eikä hän pitänyt siitä, että tämä liehitteli
muita. Sitäpaitsi oli Betzy ollut tavattoman kaunis sinä iltana.
Hänellä oli ollut otsan ympärillä jonkinlainen ruususeppele, jossa
korvuksilla oli nauharuusukkeet, ja yllään vaaleansininen hihaton
leninki, jota vain olkapäiden yli kulkevat korallinyörit kannattivat.
Se näytti erittäin kauniilta. -- Sitten oli syntynyt väärinkäsitystä
jonkun tanssin johdosta. Ja kun hänen valssinsa tuli, oli Torkild
noutanut hänet ja lähtenyt tanssiin sen näköisin ilmein, kuin olisi
tämä ollut hänelle ikävä velvollisuus. Mutta sitten oli Betzy
kuiskannut heidän tanssiessaan:

"Se oli _kolmas_ valssi, Torkild. Minä _sanoin_ todella, että olin
luvannut pois toisen. Minä _sanoin_ kolmas."

"Niin-niin. Tietysti sanoit niin. Eihän siitä kannata puhua. Minä
kuulin kai väärin --"

"Voithan toki ymmärtää, että tahtoisin paljon mieluummin tanssia sinun
kanssasi. Paljon, paljon mieluummin. Minä _rakastan_ tanssia valssia
sinun kanssasi, senhän olen sanonut sinulle."

Betzy hymyili niin että suupieliin syntyi syvät kuopat. Torkild oli
sanonut hänelle usein, että kun Betzy hymyili sillä tavalla, ei hän
voinut olla tätä suutelematta. Ja Betzy hymyili koko ajan kun he
tanssivat. He olivat tanssineet aika kauan.

"Tiedät kai, että olisin paljon mieluummin tanssinut sinun kanssasi",
toisti Betzy, kun he jälkeenpäin kävelivät puutarhan läpi.

"Ei, kuinkas olisin sen voinut tietää --"

"Tiedätkö mitä!" Betzy lausui tämän vakavasti. Heti kun he olivat
tulleet jonkun matkan päähän puutarhakäytävälle, oli Torkild pannut
käsivartensa Betzyn hartiain ympäri -- pujahduttaen pari sormea saaliin
alle, hänen paljasta, lämmintä ihoaan vasten. Betzy vastusti heikosti.
Ja hän sanoi:

"Luuletko todella minun sietävän ehkä muiltakin ystäviltäni kaikkea
sitä, minkä tyhmyydessäni sallin sinulle. Kaikkea tuota suutelemista ja
sellaista --"

Hän katsoi vinosti ylös ja hymyili -- hieman surumielisesti, mutta
hyvin ärsyttävästi Torkildin mielestä. Torkildilla ei olisi ollut
hiventäkään halua suudella häntä juuri silloin, mutta hänellä oli
tosiaan sellainen tunne, että olisi ollut epäkohteliasta jättää se
tekemättä. Siispä hän suuteli Betzyä ja sanoi:

"Minkätähden se sitten olisi tyhmää, että annat minun suudella
itseäsi?-- Kun sinä pidät siitä ja minä pidän siitä --"

Betzy vetäytyi hiukan erilleen ja virkkoi:

"Ei, minä en pidä siitä ollenkaan, Torkild. En nyt enää -- sillä sinä
et välitä minusta rahtuakaan oikeastaan, ettäs sen tiedät --"

Ja kun Torkild vastasi yllätettynä ja hämmentyneenä: "Kyllä, Betzy,
pidänhän minä --", niin purskahti Betzy itkuun ja lähti juoksemaan
puutarhan poikki, laahus käsivarrella. Ja Torkild juoksi perässä ja
saavutti hänet sireenimajassa, minne hän oli piiloutunut.

"Mutta Betzy, suloinen pikku Betzyseni --"

Silloin Betzy oli kietonut käsivartensa hänen kaulaansa, ja hän
suuteli pois hänen kyyneleensä -- ja sitten hän oli suudellut häntä
kyllästymättä, tuota pientä vierasta tyttöä, joka makasi itkien hänen
käsivarrellaan. Hän oli suudellut hänen pyöreää pehmeää kaulaansa
ja hänen viileitä olkapäitään; korallinyöri luisti pois, ja hän oli
suudellut Betzyn povea -- polvillaan hänen edessään. Betzyn kumartuessa
hänen puoleensa, niin että hänen poskensa lepäsi Betzyn povea vasten,
hän oli purkanut sanoiksi kaiken sen, mitä hän sydämessään oli sanonut
toiselle --.

Kun Betzy vihdoin juoksi pois hänen luotaan, olivat hänen kyyneleensä
kuivuneet, ja hän oli hengästynyt ja nauruinen rientäessään rakennuksen
ympäri kannattaen pukuaan povellaan kaksin käsin -- päästäkseen
näkemättä käytävän kautta naistenhuoneeseen laittamaan pukuaan kuntoon,
-- Torkildin pudistellessa sillävälin multaa housunpolvistaan ja
siirtyessä hiljakseen takaisin puutarhahuoneeseen päin.

Häntä huimasi ja hänen niskansa oli kumman väsynyt. Ja hän pelkäsi
vain, että huumaus menisi ohi -- tunsi epämääräistä levottomuutta
huomisen johdosta. Ja kun Betzy hetken kuluttua tuli sisään,
helakanpunainen silkkinauha voitonmerkin tavoin liehuen kadonneen
koralliketjun paikalla, hymyili Torkild hänen säteileviä ja onnellisia
kasvojaan vastaan. Ja he antoivat toisilleen salaa ja vallattomasti
merkkejä koko illan ja istuivat samassa pöydässä -- yhdessä joidenkin
muiden kanssa; Torkild oli tuonut Aagotin pöytään -- joivat
toistensa kanssa ja pujottivat kätensä yhteen pöydän alla ja olivat
peittelemättömän rakastuneita.

He tanssivat viimeisen tanssin yhdessä, ja Torkild _tahtoi_ antautua
tuon hulluuden valtaan, hän tanssi tanssimistaan eikä tahtonut
lopettaa. Ja lopuksi hän oli taluttanut Betzyn tämän vaunuihin ja
lähtenyt ajamaan pois hänen kanssaan. Hän ei välittänyt muistella, mitä
hän oli sanonut ja tehnyt ja rukoillut Betzyltä ollessaan polvillaan
Betzyn edessä vaunuissa -- hän oli kiihoittanut itseään, kunnes Betzy
oli ihan kuollakseen peloissaan hänen hurjuutensa vuoksi, ja se tuotti
Torkildille pientä vaivaista voitonriemua. Sisimmässään hän tiesi itse
olevansa kylmä.

Sen jälkeen he olivat olleet yhdessä joka päivä. Ja Betzy tuhlasi
hänelle pieniä vallattomia hyväilyjä ja kutsui häntä hyväilynimillä,
pojukseen ja vaarikseen ja miksi milloinkin. Ja samalla kuin Torkild
piti sitä tympäisevänä ja ellottavana ja tyhmänä ja ikävänä, suuteli
hän Betzyä suutelemasta päästyäänkin ja keksi tälle yhtä tympäiseviä ja
tuhmia hyväilynimiä kuvitellakseen olevansa rakastunut Betzy Helsingiin.

Jospa hänen edes olisi ollut mahdollista mennä naimisiin Betzyn kanssa
jotakuinkinkaan pian. Silloin olisi satu suljettu peruuttamattomasti
pois hänen elämästään -- sillä hän tunsi itsessään, että kaikkine
lapsuudenelämyksineen ei hän saattaisi ajatellakaan minkäänlaisia
eroja tai muita vehkeitä, kun hänellä kerran olisi vaimo ja lapsia.
Ja yhdyselämässä Betzyn kanssa hänen raastetut hermonsa varmaan
rauhoittuisivat. Olihan Betzy varsin mukava tyttö, Torkild piti
hänestä tavallaan ja tiesi, että hänestä tulisi hyvä vaimo ja että hän
tekisi kaikkensa Torkildin hemmoittelemiseksi -- ja sille ei Torkild
olisi tunteeton. Sitten hän saisi vetäytyä rauhaan, tulla arvokkaaksi
perheenisäksi ja lihottaa hermojaan --.

Mutta kestäisi ainakin kaksi vuotta, ennenkuin hän saattoi mennä
naimisiin -- kaiken todennäköisyyden mukaan. Ja oli täysin toivotonta
ajatella pitkää kihlausaikaa -- tuota rakastuneisuus-ilveilyn
jatkamista loputtomiin. Vielä ei Torkild ollut käynyt Betzyn kotona
-- mutta siltäkään ei hän enää voinut pitkiä aikoja säästyä. Hän oli
nähnyt tulevat appivanhempansa kadulla -- isä oli jalkaväenkapteeni,
pitkä, köyryselkäinen, kulunut mies, silmäluomet veltosti riippuvat;
nenä, viikset, kaikki retkotti ikäänkuin väsyneenä alaspäin. Betzyn
äiti oli mitättömän näköinen, turpea ja kovaääninen, häntä sanottiin
hyvin juoruilevaksi ja uskonnolliseksi. -- Lisäksi oli Betzyllä
vanhempi sisar, joka oli naimisissa jonkun asioitsijan kanssa,
veli Amerikassa, puolikasvuinen sisar ja joukko pikkusiskoja aina
nelivuotiaaseen Tullaan, jota hän rakasti. Hän piti hirmuisesti
pienimmistä -- heidän kanssaan olivat hän ja Torkild olleet
konditoriassa kaksi kertaa. Muuten tuli Betzy kai jokseenkin huonosti
toimeen omaistensa kanssa.

Torkild ei voinut olla muistelematta ensi kertaa, jolloin hän oli
suudellut Betzyä. Se oli tapahtunut juuri ennen Rosen kaupunkiintuloa.
Frognerin karjamajalla oli ollut lunta joitakin päiviä, ja Torkild oli
pyytänyt Betzyä sinne kanssaan. He olivat syöneet siellä illallista ja
aikoivat laskea kelkalla alas. Mutta keli oli huono, vähän lunta ja
suojailma, hieman kuutamoa oli myös. Eräässä paikassa, jossa kelkka
oli seisahtunut, jäivät he istumaan siihen ja lörpöttelemään. Silloin,
kun Betzy kerran käänsi päätään taaksepäin häntä kohti ja hymyili
suoraan vasten hänen kasvojaan -- oli Torkild suudellut häntä -- aivan
harkitsematta.

"Mutta Christiansen! Oletteko hullu!" Betzy oli hypähtänyt ylös hyvin
loukkautuneena. Ja hän jatkoi painokkaasti:

"Sitä en olisi tosiaan teistä uskonut -- että te olitte sitä lajia --"

"Sitä lajia -- mitä tarkoitatte --"

Betzyn lausuma koski Torkildiin kiusallisesti. Ja Betzy oli varmaan
itsekin tuntenut, ettei se ollut onnistunut. Mutta hänen seuraavat
sanansa eivät olleet sen paremmat:

"No, sellaisia herroja kai, jotka kuvittelevat, että kun he ovat
kutsuneet naisen mukaansa illalla, niin heillä on lupa yhteen ja
toiseen --"

"Oletteko hullu", oli Torkild sanonut. "Minä pyydän teiltä anteeksi
-- mutta minä tein sen aivan epähuomiossa, Betzy Helsing, Sillä kun
te hymyilette tuolla tavalla, niin minä saan aina vastustamattoman
halun suudella teitä. Ja niin minä tulin tehneeksi sen aivan
huomaamattomuudesta -- en muistanut, ettei se ollut sopivaa --"

Betzy oli nauranut. Ja sen jälkeen oli hän, Torkildin häntä
suudellessa, aina nauranut ja ottanut sen viattomaksi kujeiluksi.
Torkild oli todellakin monta kertaa suudellut häntä vain senvuoksi, kun
hän oli ottanut kasvoilleen sen ilmeen, jota Torkild väitteensä mukaan
ei voinut olla suutelematta. Ja Torkild oli mukautunut myös tuohon
kielenkäyttöön --.

-- "Sitä en olisi tosiaan teistä uskonut -- että te olitte sitä lajia
--"

Hänen täytyi muistella tuota, kun hän ajatteli Betzyn perhettä. Betzy
kuului sellaiseen piiriin, jonka kielenkäyttöön Torkild kyllä voi
mukautua. Mutta hän ei todellakaan lukenut sitä omakseen. Betzy taas
oli kotiutunut tuohon sävyyn -- tottuneena pitämään puoliaan sellaisen
väen seurassa, joka ei ollut turhantarkkaa eikä hienotunteista.

Rose. "Sitä lajia" ei ylimalkaan ollut olemassakaan hänen
tietoisuudessaan --.

       *       *       *       *       *

Nuori tyttö näkyi tulevan kävellen yksinään polkua pitkin lammen
toisessa päässä. Se oli Betzy. Torkild laskeutui alas katolta ja meni
häntä vastaan.

Betzy oli tänään viehättävän näköinen -- iso panamahattu vallattomilla
hiuksillaan, kaunis, täyteläinen vartalo verhottuna lapsekkaan
vaaleansiniseen merimiespuseroon, suuri kimppu orjanruusuja pistettynä
leveään punaiseen kiiltonahkavyöhön.

He suutelivat toisiaan lukuisat kerrat. Mutta sitten Torkild kysyi
aivan tyynesti:

"Tuletko sinä yksin? Eikö Aagot ole mukana?"

"Ei, sanoinhan sinulle, että tahdoin päästä pujahtamaan yksin.
Haluanhan minä toki pitää kultu-mörököllini yksinkin lähelläni jonkun
kerran." Betzy suuteli häntä jälleen. "Mutta varjele kuinka minun on
täytynyt syöttää pajuköyttä kotiväelle -- minä en olisi saanut äidiltä
ja isältä lupaa tulla yksin, ymmärräthän, joten minun oli keksittävä
pitkä juttu --"

Torkild kattoi päivällispöydän kuistille. Mutta ei ollut ollenkaan
tunnelmaa. Betzy istahti jälkeenpäin hänen syliinsä, he joivat kahvia
samasta kupista, ja hän auttoi Torkildia sikaarinpoltossa. Mutta
heidän hyväilynsä olivat käyneet jo totunnaisiksi, ja he koettivat
niillä vain peittää mielialansa apeutta. Eikä Betzy jutellut yhteen
menoon, niinkuin tavallisesti. Kun Torkild esitti, että he lähtisivät
paluumatkalle varhain ja menisivät harjun yli Ullevoldin paimenmajalle
ja sitä tietä kotiin, niin Betzy vain nyökäytti.

He söivät illallista Ullevoldin majalla, ulkona nurmikolla. Mutta
he eivät puhelleet juuri ollenkaan keskenään. Kunnes Eriksenin
pojat tulivat heidän luokseen ja tervehtivät. Betzy tuli jälleen
"poropadaksi" joksikin aikaa. Torkild oikaisihe ruohikkoon vähän
sivummalle ja tuijotti Skjæer järven kiiltävää pintaa ja ilta-auringon
kultaista hehkua, joka valaisi koko Kamphaugin harjun järven toisella
puolen.

"Sinähän olit kauhean ystävällinen Erikseneille", virkkoi Betzy
purevasti, kun nämä olivat lähteneet jatkamaan matkaansa alaspäin
metsän läpi. "Minun täytyy sanoa, ettet sinä liikoja ponnistele
ollaksesi kohtelias, kun olet sillä tuulella --"

"Sehän oli aivan tarpeetontakin. Sinä selvisit loistavasti
keskustelusta yksinäsikin, minun mielestäni."

"Vai niin. Se vielä puuttuisikin, etten minä saisi keskustella
ystävieni kanssa, jos sinun pistää päähäsi olla huonolla tuulella."

Torkild mutisi.

"-- Silloin olisimme ehkä saaneet vielä nuo pojat mukaamme
kotimatkallekin", sanoi hän hetken kuluttua.

Betzy tarttui häntä käsivarteen:

"Senkötähden sinä olit niin töykeä heille", kysyi hän lempeästi ja
katsoi häntä silmiin.

"Anton Eriksen on sietämättömin moukka mitä olen eläessäni tavannut. Ja
se toinen tollero sitten --"

"Minä _pidän_ heistä, minä. Eiväthän kaikki voi olla sellaisia
prinssejä kuin sinä."

"Uh ei, älä nyt viitsi. Ei tämä ole mitään hauskaa."

"Ei, taivas sen tietää. Mutta nyt minä sanon sinulle yhden asian,
pojuseni, ja se on se, etten minä tahdo enää sietää sinun oikkujasi. Ja
nyt minä sanon sinulle sen, että minä olen kihloissa luutnantti Løkken
kanssa."

"Mitä sinä puhut --" Torkild pysähtyi äkkiä.

"Minä olen kihloissa Finn Løkken kanssa, kuulet kai sen."

"Vai niin", sanoi Torkild hitaasti. "Minä olin tosiaan siinä luulossa,
että sinä olit kihloissa minun kanssani. Tai ehkä sinun on tapana olla
kihloissa kahden kanssa samalla kertaa? --"

"Pyh", puhalsi Betzy. "Enhän minä ole lainkaan kunnollisesti kihloissa
sinun kanssasi."

"Et kunnollisesti kihloissa -- mitä lorua se on --"

"Sinähän et välitä minusta rahtuakaan --"

"Enkö minä välitä sinusta rahtuakaan -- kuinka sinä rohkenet sanoa --
kuinka ihmeessä minä sitten olisin mennyt kihloihin kanssasi?"

"Sitä minä en tiedä. Et sinä ainakaan siksi repinyt vaatteitani
Rammsilla silloin, että olisit pitänyt minusta. Minä muistan kyllä
kaikki mitä sinä sanoit vaunuissa polvillasi -- minä muistan kyllä
mitä sinä minusta tahdoit --. Kyllä kai sinä olisit kauniisti mennyt
kihloihin kanssani, jos olisin ollut niin tuhma, että olisin suostunut
siihen mitä sinä minulta tahdoit --"

"Ei kuules nyt, Betzy --. Nyt sinä jumaliste menet liian pitkälle --"

Betzy heittäytyi äkkiä ääneen nyyhkyttäen kanervikkoon. Hän makasi
suullaan ja uikutti Torkildin nimeä. Mutta kun Torkild vihdoin viimein
polvistui ja otti häntä hartioista, nousi hän istumaan. Ja hän istui ja
nikotteli ja paineli silmiään kokoonrutistetulla nenäliinalla. Sitten
hän niisti nenänsä ja sanoi hiljaa:

"En minä muuten näin ollut aikonut sitä sinulle sanoa --"

"Mutta rakas ystäväni, mitä tämä oikein on -- minä en ymmärrä --?"

"Niin. Katsos, Finn on kosinut minua. Ja minä olen suostunut."

"Entä minä?" Torkild pani hellävaroin käsivartensa hänen ympärilleen.
Betzy vavahteli vielä itkun jäljeltä ja painautui häntä vastaan, mutta
ei vastannut.

"Minä en ymmärrä", sanoi Torkild hiljaa. "Ja sitten sinä tulit minun
luokseni, ja me olemme olleet yhdessä koko päivän, ja sinä olet ollut
ihan niinkuin muulloinkin, etkä ole virkkanut sanaakaan tästä --"

"Jos sinä olisit välittänyt minusta, niin ei kai sinusta olisi
tuntunut, että minä olin pysynyt ihan ennallani." Betzy nielaisi. "Minä
olin kyllä aikonut sanoa sen. Sitävarten minä tahdoin olla yksin sinun
kanssasi tänä päivänä. Minä tahdoin viettää yhden, ainoan ihanan päivän
sinun kanssasi ensin, näetkös. Mutta jos siitä olisi tullut ihana
-- jos minä olisin huomannut sinun todella pitävän minusta" -- hän
nyyhkytti jälleen, "niin -- niin -- niin, Torkild -- niin minä olisin
kai jättänyt Finnin silloin --"

"Mutta Betzyseni --" Torkild veti hänet taas itseään vasten, "minähän
pidän sinusta, Betzy, tyttöseni", -- ja hänestä tuntui, että hän
tarkoitti mitä sanoi.

Betzy kohotti päänsä, katsoi häneen ja kysyi:

"Uskallatko katsoa minua silmiin, Torkild, ja sanoa, että pidät minusta
enemmän kuin neiti Wegneristä?" --

Torkild tunsi värin vaihtuvan kasvoillaan. Mutta hän malttoi mielensä
ja vastasi hiljaa:

"Sinun ei tarvitse olla mustasukkainen Rose Wegnerille, Betzy."

"Ei, mikäli hän ei huoli sinusta. Vaikka muuten" -- Betzy pudisti
päätään "-- hän on joka tapauksessa niin mustasukkainen minulle
että --. Sen minä olen hyvin huomannut. Niin että vaikkei hän olisi
välittänytkään sinusta hiukkaakaan ennen, niin voipa sentään helposti
tapahtua, että nyt --.

"Oi ei, Torkild. Minä tiedän niin hyvin, miten kävisi, jos me rupeisimme
odottamaan toisiamme. Sinä olisit lakannut välittämästä minusta
vähääkään kauan ennen kuin olisimme tulleet niin pitkälle, että
voisimme ajatella naimisiinmenoa. Olisi tietysti ollut toinen asia,
jos olisimme voineet mennä heti. -- Enkä minä jaksa olla kotona, kun
minun vielä lisäksi olisi nähtävä, kuinka sinä tulet yhä vähemmän ja
vähemmän rakastuneeksi minuun. On kylliksi jo siinäkin, että saan
oleskella kotona ja kuulla alinomaa, ettei minusta ole mitään hyötyä,
sillä he eivät laske miksikään minun konttorissa-oloani -- mutta kun he
eivät koskaan ole suostuneet antamaan minun oppia mitään kunnollista,
niin voisivat he mielestäni olla kiitollisia, että joku tahtoo
maksaa minulle neljäkymmentä kruunua siitä, että kuuntelen puhelinta
aamupäivällä. Ja sitten äiti haukkuu, kun minä olen kevytmielinen,
mukamas, ja juoksentelen miesten kanssa, joita hän ei tunne; mutta kun
talo on täynnä mamman jumalisia juoruämmiä ja joku sananvaihto sattuu,
niin -- jotakin hauskuutta kai täytyy minullakin olla. -- Eivätkä he
koskaan kohtele minua aikaihmisenä, vaan irvistelevät ja tiuskivat ja
toruvat. -- Ei, minä tahdon mennä naimisiin, näetkös, sillä en jaksa
kestää sitä kauempaa. -- Ja minä olen myös niin tuiki kyllästynyt
liehumaan ja lentämään ja olemaan tyttöletukkana --.

"Ja tiedäthän hyvin, miten tulisi käymään, jos me olisimme kauan
kihloissa", sanoi Betzy heikolla äänellä. "Ja sitten kukaties
joutuisimme menemään naimisiin kiireen kaupalla -- tietäen lisäksi,
ettei se johtunut siitä, että sinä olisit _pitänyt_ minusta --."

Torkild istui tuijottaen eteensä. Polku kulki heidän edessään aukeaman
poikki, jossa oli suuria, vaaleita, pyöristyneitä kallioita; vuono
pilkotti kaukana kuusten lomitse, kalpea ruusunpunerrus väritti etäisiä
tummansinisiä harjuja.

"Mutta Betzy", sanoi Torkild vihdoin hiljaa. "Minähän _pidän_ sinusta.
Ja minä luulin sinunkin pitävän minusta --."

"Niin", sanoi Betzy huoaten. "Minä pidän hirveästi sinusta, Torkild.
Ehkä sinäkin olet ruvennut pitämään minusta enemmän kuin luulin. Mutta
sinä pidät enemmän toisesta --."

"Oi Betzy, älä puhu hänestä, niin olet kiltti", kuiskasi Torkild
kiusaantuneena.

Betzy pudisti päätään.

"Mutta Finn pitää minusta niin hirveästi, näetkös, Torkild. Voit
uskoa, että hän kosi hyvin viehättävästi. Paljon kauniimmin kuin sinä,
vaariseni", koetti hän nauraa, -- mutta suu vääntyikin enemmän itkuun
päin.

"Mutta entä sinä -- välitätkö sinä hänestä?"

"Kyl-lä, välitän minä. Minä pidän hänestä, kauhean paljon."

He kulkivat äänettöminä eteenpäin. Sogninlampi uinui laajana ja
kirkkaana ympäröivistä asumuksista kohoavien savujen leijuessa sen
yläpuolella, ja heinäkuun-ilta hämärtyi tummien metsäharjujen ja
laajojen vihreiden niittyjen yllä. Jätkäpoikien hoilotusta kajahteli
metsästä ja tyttöjen kirkunaa, ja hanurin ja huuliharpun soittoa helisi
kaikilta paikoilta järven ympäriltä, missä myytiin limonaatia ja
kahvia, kaikkialla kuhisi perhekuntia lapsenvaunuineen, lapsineen ja
naisineen, jotka olivat ulkona sunnuntaita viettämässä, ja puheen ääni
kuului yhtämittaisena hillittynä sorinana pitkin tietä.

-- Kapteeni Helsing asui Hægdehaugenilla uudessa puuhuvilassa, joka oli
jo hiukan rappeutuneen näköinen. Betzy aukaisi ulko-oven, ja Torkild
seurasi häntä eteisen ovelle toiseen kerrokseen. Porraskäytävässä oli
puolipimeää ja ummehtunutta ja haisi pölyltä ja päivänpaahtamalta
puulta. -- Sitten he jäivät seisomaan Betzyn oven eteen. Torkild ei
ymmärtänyt itsekään, minkätähden hän ei voinut mennä -- tai minkätähden
hän oli niin kauhean surullinen. Sillä hän tiesi, että pohjimmaisena
hänessä kyti tunne, jossa oli vähän nöyryytystä, mutta paljon
vapautusta.

"Sinä et aavista, kuinka kyllästynyt minä usein olen ollut kaikkeen",
sanoi Betzy hiljaa ja valittaen. "Te miehet luulette, että kun nuori
tyttö näyttää iloiselta ja luonnolliselta ja viattomalta, niin hän
onkin sellainen. Mutta minä luulen, ettei kukaan ole. Sellaiset kyllä
kuin Rose, jotka kulkevat niin hiljaisina ja vakavina ja käyttäytyvät
arvokkaasti. _Hän_ on luonnollinen ja viaton, hän, mutta silloin kun
sitä todellisuudessa on sellainen, silloin ei tahdo jäädä sellaiseksi,
niin on asia, näetkös --.

"-- Oi, minä olen ollut niin surullinen, niin surullinen monesti,
Torkild, ettet voi aavistaakaan -- minusta tuntui ettei ollut mitään
tarkoitusta koko elämällä --.

"Sinusta minä pidän, Torkild. Eniten minä pidän sinusta. Niin, en
todellisesti pidä kenestäkään paitsi sinusta. Mutta sinä et pidä
minusta, näetkös --.

"Mutta ei sinun pidä luulla, että aion tuottaa Finnille pettymyksen.
Minä tulen kyllä menestymään hyvin hänen kanssaan. Me menemme naimisiin
jo syksyllä, ehkä joudun sittenkin naimisiin ennen Aagotia. Ja kun saan
oman talouteni -- olen päättänyt tulla _hirveän_ näppäräksi, sen saat
uskoa. Ja kun olen saanut joitakin, pikku lapsia itse ja niin edespäin,
niin tiedän, että tulen kyllä olemaan tyytyväinen --."

He seisoivat vaiti hetken. Sitten Torkild veti Betzyn puoleensa ja
suuteli häntä. Ja hänestä tuntui rajattoman surunvoittoiselta, että
nyt, kun hän suuteli Betzyä viimeisen kerran, hän suuteli häntä ensi
kerran siksi, että piti hänestä.

"On parasta kaikille, että teen näin, Torkild", kuiskasi Betzy.

"Pikku Betzy -- oi pikku Betzy --"

Torkild polvistui äkkiä ovimatolle ja suuteli, Betzyn molempia käsiä.

"Sinä olet niin suloinen -- minä _pidän_ sinusta, Betzyni."

"Niin, mutta sinä et rakasta minua -- vai rakastatko?"

Torkild pudisti päätään siinä polvillaan ja suuteli jälleen käsiä.

Betzy aukaisi eteisen oven, sulki sen jälkeensä pienellä rasahduksella.
Sitten Torkild kuuli oven käyvän sisällä huoneistossa, ja sitten tuli
hiljaisuus.

Omaan huoneeseensa tultuaan Torkild istui kauan menemättä vuoteeseen.

Oli hieman naurettavaa ajatella, että hän oli ollut polvillaan Betzyn
edessä Helsingin ovimatolla. Mutta hänellä oli ollut jokin sisällinen
pakko. Ja Betzy oli varmaan pitänyt siitä kovasti, poloinen --.




IX.


Rose asetti maljan, jossa oli sinisiä ja valkoisia astereita,
vanhempiensa hautakiven eteen. Hän jäi hetkeksi seisomaan ja katsomaan
sitä.

Torkild seisoi seivästäen kävelykeppiinsä keltaisia vaahteranlehtiä,
joita oli paksut kerrokset liejuisella hautuumaankäytävällä. Rose
näytti hänestä niin äärettömän nuorelta ja hennolta ja yksinäiseltä
seisoessaan solakkana ja mustapukuisena siinä haudan ääressä syysillan
hämärässä. Viime aikoina oli Torkildille käynyt niin kaukaiseksi
ja epätodelliseksi se aika hänen elämästään, jonka huomattavimpana
tekijänä oli ollut tuossa haudassa makaava vainaja, jolloin hän oli
tuntenut itsensä yhteenkuuluvaksi tuon vainajan ja Rosen kanssa. Ja
myöskin Roselle olivat kai lapsuusaika ja äiti käyneet kaukaisiksi,
elämä oli kuljettanut heidät kummankin kauas siitä kodista, joka oli
ollut heille yhteinen, kaikesta siitä, mitä heillä oli ollut yhteistä
ja keskinäistä. Järkähtämättä etäännytti elämä Rosea myöskin hänestä,
niin tuntui Torkildista nyt.

Soitettiin pois hautuumaalta. Rose veti hansikkaat käsiinsä. Äkkiä hän
meni pienen, hautapaikan kulmassa olevan muistomerkin luo.

"Oletko koskaan katsonut oikein Jacob-setää, Torkild? Eikö hänellä ole
ihanat kasvot?"

Torkild lähestyi vaaleasta hiekkakivestä veistettyä pientä
empiirityylistä alttaria. Sen päällä oli pieni uurna, jonka kantta
reunusti hakattu kukkakiehkura. Etusivulla liihoitteli perhonen
pienen medaljonkikorkokuvan yläpuolella, joka esitti kaunista nuorta
miestä, jolla oli kiharat otsahiukset ja korkea, korviin asti ulottuva
univormukaulus. Ylösalaisin käännettyä soihtua kantava hengetär katseli
sitä surevana.

Rose luki ääneen kirjoituksen:

    Tämän pyhitetyn muistokiven alla lepää
    2:sen ylämaalaisrakuunarykmentin luutnantti
    Jacob Broch Wegener
    syntynyt Fredrikshaldissa 8 p. kesäk. 1785
    kuollut Kristianiassa 12 p. toukok. 1816
    Urhea, uskollinen, vilpitön, hyvä.

Viimeiset sanat hän toisti hiljaa.

"Hän on ainoa mies, johon olen ollut rakastunut. Aina
kaksi-kolmitoistavuotiaasta asti ja vielä kauan, kauan täysikasvuiseksi
tultuanikin ajattelin aina häntä, kun ajattelin rakkautta. Hänen
ihania, puhtaita, nuoria kasvojaan ja noita ihania sanoja --. Panin
aina kukkia hänen haudalleen, kun kävin täällä äidin kanssa lauantaisin
--."

"En ole koskaan kuullut sinun mainitsevan hänen nimeään", sanoi Torkild.

"Et luonnollisesti." Rose hymyili vähän. "Sellaisesta ei puhuta.
Ennenkuin on kasvanut irti siitä."

Wegnerin hautapaikka oli korkeimmalla kohtaa tuota pientä hautuumaata,
jota joka taholta ympäröivät köyhät ja työssä-raatavat kaupunginosat.

Heidän alapuolellaan vietti uudempi osa, missä hautapaikkojen
kivireunukset ja pylväät hohtivat vaaleina käytävän keltaisten
vaahteralehvistöjen välitse, Myllärinkadun tummia vuokrakasarmeja
kohti. Ekeberginharju kohosi sinipunervana etäällä, kaikkia kaupungin
kattoja kauempana. Alempana pitkin hautuumaan yhtä sivua loistivat
Fredensborgintien varrella olevien tehtaiden tulet, mutta toisella
sivulla kyyhöttivät Hammersborgin pienet vanhat talot kuistikäytävineen
ja taitekattoineen ja epäsäännöllisine ikkunoineen.

Hautuumaalla ei ollut elävää sielua, lukuunottamatta kissoja, joita
vilahteli hämärässä; petomaisen notkeina ja ihmisistä piittaamattomina
ne loikkivat hautojen välissä, kyyröttivät vaahterain oksilla ja
pysyttelivät tasapainossa reuna-aitauksen pystysäleiden huipuilla.

Torkild ja Rose kulkivat hitaasti uloskäytävää kohti, kuolleiden
upseerien ja heidän sukujensa haudoille pystytettyjen muistomerkkien
välitse -- ne olivat vanhanaikaisia komeilevia rautapylväitä huipulla
olevine uurnineen ja kypäreineen, juhlallisine ja monisanaisine
kirjoituksineen. Kukkaverhoista olivat sade ja yöhallat tehneet lopun,
asterit ja leukoijat olivat rutistuneita ja mustia, ilmassa oli märän
maan ja mätänevien lehtien haju. Ainoastaan yhdessä paikassa oli
ruusupensas, jossa oli vastapuhjennut, purppuranpunainen kukka pitkän,
jäykän oksan latvassa. He seisahtuivat katsomaan tuota ainokaista
sametintummaa ruusua, jonka väri hehkui ihmeellisesti sinipunervassa
iltavalaistuksessa.

"Hän oli ollut sodassa ja kunnostautunut", sanoi Rose äkkiä. "Hän
oli naimisissa -- kuoli kuusi viikkoa häiden jälkeen. Oli huhtikuu
ja kauhea lumimyrsky, ja hänellä oli pitkä, vaikea matka siihen
dovrelaispappilaan, missä häät piti vietettämän. Ja häiden jälkeisenä
päivänä hän sai keuhkotulehduksen ja kuoli pian sen jälkeen nelistävään
hivutustautiin, niinkuin siihen aikaan sanottiin."

"Entä hänen leskensä", sanoi Torkild. "Onko hänkin tuolla haudattuna?"

"Ei, sehän tässä hullua onkin. Hän meni saman vuoden jouluna naimisiin
erään vanhan trondhjemilaisen kalakauppiaan kanssa. Mutta jäätyään
leskeksi _hänestä_ laittoi hän tämän muistokiven ensimmäisen miehensä
haudalle. Sitähän nyt voisi selittää yhdellä jos toisellakin tavalla
--. Mutta minä kuvittelin mielessäni, että minä olin ollut hänen
morsiamensa --."

"Niin silloin kai olisi käynyt niinkuin laulussa sanotaan: kuukauden
kuluttua hän multaan peitettiin?"

"Sen voit ymmärtää", sanoi Rose ja naurahti.

"Luulin muuten", sanoi Torkild hetken perästä, "-- sinähän sanoit
siihen aikaan -- vihaavasi haaveita ja kuvitelmia ja sen sellaista --."

"Niin", sanoi Rose lyhyeen ja lopettavasti. Mutta hän lisäsi hetken
jälkeen: "Toisten haaveita, näetkös. Kun mamma tahtoi tunkea omia
kuvitelmiaan minun elämääni."

He kävelivät verkalleen Ullevoldin tietä ylöspäin.

"Mihin aikaan matkustat huomenna?" kysyi Rose.

"En tiedä oikein. Juniahan menee pitkin päivää --"

"Minä tulen asemalle saattamaan sinua", sanoi Rose.

"Tuhannet kiitokset. Eihän se nyt mikään sen suurempi matka ole --
mutta tiedäthän, että tulisin hyvin iloiseksi -- kun minä nyt tavallani
muutan pois kaupungista --."

"Mutta kaiketi sinä pistäydyt tänne tuon tuostakin -- eihän se vie
täyttä tuntiakaan?"

"Noin viisikymmentä minuuttia. Etkö tule jonakin sunnuntaina katsomaan,
millaiset olot minulla on?"

"Menemmekö vähän ylös Juhannuskummulle", ehdotti Torkild.

Ankkoja ei ollut vielä otettu talviasumuksiin; ne purjehtivat
äänettömästi joutsenlammikon mustassa vedessä ja loivat levotonta
värehtimistä rannan vaahterain ja koivujen seassa palavista
kaasulyhdyistä heijastuviin valopylväisiin.

Aidan ulkopuolella mennä huristivat valaistut raitiovaunut ohitse
rätisyttäen sinisenvalkeita kipunoita johtolangasta. Mutta puisto oli
autio ja hiljainen, ruohokentät tummanvihreitä ja puuryhmät mustia
tummansinipunervaa taivasta vasten. Siellä ei ollut ketään ihmisiä,
lukuunottamatta muutamia puolikasvuisia lapsia, jotka juoksentelivat
kenttien poikki ja piileskelivät pensaissa.

-- Noin olivat Torkild ja Rosekin seisoneet toisiinsa painautuneina
puun takana pimeinä syysiltoina kauan aikaa sitten. Käsikkäin olivat
he rynnänneet pensaiden läpi, niin että keltaiset ja punaiset lehdet
varisivat heidän ylleen. Ja he olivat tähystelleet ja kuiskineet
toisilleen hengästyneinä ja hiljaa, ja pimeässä leikkiminen oli tehnyt
heidät hurjiksi ja täyttänyt heidän pienet sydämensä haaveellisilla
kuvitelmilla seikkailuista ja vaaroista, joita he pakenivat täydellä
todella.

Yö otti puiston helmaansa ja teki sen valtavan suureksi. Metsän autius
huokui pienistä, somasti istutetuista puuryhmistä; pieni keinotekoinen
puro, joka juoksi muuratuin putouksin nukkemaisten siltojen alitse,
täytti pimeässä puiston virrankohinalla; vesi uinui mustana ja
pohjattomana pensaiden alla, vaahtosi valkoisena sillan alla, jolla he
istuivat, sieppasi valonpilkkeen vähän alempana ja leikki sen kanssa.

"Muistatko, että äitisi teki huvimatkoja meidän kanssamme
Juhannuskummulle?" sanoi Torkild hiljaa.

"Muistan." Torkild saattoi Rosen äänestä kuulla hänen hymyilevän.
"Muistan, kun ensimmäisen kerran näin riikinkukon. Kun se levitti
pyrstönsä -- ei koskaan ole mielestäni mikään ollut niin valtavan
ihanaa, uskotko. Ja jälkeenpäin vei mamma minut mukanaan ravintolaan ja
antoi minulle vaaleanpunaista jäätelöä -- se olikin lisäksi kai ensi
kerta, jolloin söin jäätelöä -- tiedätkö, Torkild, kun ajattelen sitä
päivää -- ei milloinkaan ole minulla ollut niin suurenmoista tunnetta
siitä, että minä _elin_."

He istuivat vaiti jonkun hetken sillan kaiteella.

"Niin. Ja huomenna minun on lähdettävä", sanoi Torkild hiljaa.

Hän kumartui eteenpäin pimeässä. Ja laski äkkiä kätensä Rosen kädelle:

"Rose -- tahdotko antaa minulle suudelman -- tämän ainoan kerran?"

Rose vitkasteli hiukkasen. Sitten hän taivuttautui Torkildia kohti ja
tarjosi hänelle suunsa, kasvojen häämöttäessä kalpeina pimeässä. Mutta
kun hän tunsi, että Torkildin huulet erkanivat aikoen sulkea sisäänsä
hänen huulensa, teki hän pienen tahdottoman liikkeen, ikäänkuin haluten
vetää päänsä takaisin. Torkild päästi hänet heti irti.

"Etkö _sinä_ voi suudella minua?" kuiskasi Torkild.

Rose otti häntä aivan kevyesti kaulasta hansikoidulla kädellään. Ja
hän antoi Torkildille pienen, viileän ja lapsellisen suudelman, huulet
supussa.

"Muistatko, että olet suudellut minua kerran ennen?" kuiskasi Torkild
jälleen.

"Muistan."

"Kuinka tulit sen tehneeksi?"

Rose silitti äkkiä hänen kättään.

"Minun tuli niin hirveän sääli sinua. -- Torkild -- tiedäthän, että
minä olen pitänyt sinusta hirveästi aina -- sillä tavalla kuin voin."

Torkild nyökkäsi.

"Niinkuin sisar. Niin. Mutta, Rose -- senjälkeen mitä olin kertonut
sinulle -- etkö ajatellut, että saattoi olla vaarallista suudella
minua?"

"Kyl-lä."

"Mutta sinä pidit minusta sittenkin niin paljon -- sisarellisella
tavallasi -- että suutelit minua sittenkin --."

Rose oli hetkisen vaiti ennenkuin vastasi:

"Ni-in. Kun sinä kerroit minulle äidistäsi, näetkös, niin minä aioin
tulla luoksesi ja suudella sinua. Minusta tuntui, että sinun kohtalosi
oli ollut kovempi kuin on kohtuullista panna ihmisen kannettavaksi.
Mutta sitten sinä kerroit sen toisen asian, ennenkuin ehdin tehdä sitä.
Ja silloin minä ensin tulin iloiseksi, etten ollut sitä tehnyt. --
Minun on näet sanottava sinulle, että pappi oli puhunut meille siitä
silloin kun kävimme rippikoulua. -- Mutta niin vastenmielisellä tavalla
-- ikäänkuin hän ei olisi tiennyt olevankaan mitään sellaista kuin
rakkaus, tai ylpeys, tai itsekunnioitus -- hyve oli vain edullinen
kauppa, jonka hän saattoi tarjota meille, ja kaikki mitä hän ei pitänyt
kaupan puodissaan, oli epäterveellistä ja epätaloudellista. -- Hyvä
Jumala, kuinka minä häntä halveksin --.

"Minä muistin sitäkin. Ja minä ajattelin, etten tahtoisi olla sellainen
kuin hän opetti, pelkurimainen ja omaa etua laskeva. Ajattelin, että
kun minä pidin sinusta ja sinun oli paha olla, niin että minun teki
mieleni olla sinulle kiltti ja hyväillä sinua, niin ei minun pitänyt
välittää siitä, olitko sairas vai terve. -- Enhän tahtonut koskaan
sallia itseäni peloiteltavan olemasta -- oikeudenmukainen."

Torkild ei vastannut. Hänestä tuntui niin kumman kylmältä tuo Rosen
puhe. Ei edes sinä hetkenä, jolloin Rose antoi hänelle sen suudelman,
joka teki Torkildin hänen orjakseen, ei edes silloin Rose ollut
ajatellut häntä. Vain oman itsensä takia hän oli suudellut Torkildia.
Omaan itseensä hän oli rakastunut, silloin ja nyt ja aina -- itseensä
tai siihen ihannekuvaan, jonka hän teki itsestään ja jonka kaltainen
hän tahtoi olla, maksoi mitä maksoi -- kuvaan, joka oli valkoinen ja
kylmä kuin sen hänen sukuunsa kuuluneen nuoren sotilaan -- urhea,
uskollinen, vilpitön, hyvä.




X.


Torkild oli soittanut Roselle eräänä perjantaina kesäkuun lopulla.
Hän kertoi, että Tøsa oli kuollut ja jättänyt jälkeensä neljä sokeaa
pentua, joita hän ja hänen emäntänsä kasvattivat pullosta syöttämällä
suurella vaivalla. Huomenna ne saisivat silmät -- tahtoisiko Rose tulla
sunnuntaina niitä katsomaan.

Torkild seisoi asemalla odottamassa Rosea puoliyhdentoista junalla --
ja hän oli pukeutunut uuteen kesäpukuun ja kiiltonahkakenkiin, ruusu
napinreiässä ja violetti nenäliina taskussa. Hänen valkoisen ja mustan
kirjava lintukoiransa puikkelehti hänen ympärillään nuuskien, toimitti
pienen asian olutpulloja sisältävän vihreän laatikon kulmalla, joka
seisoi yksinäisenä ja hylättynä asemasiltaman punertavalla somerolla,
ja sitten se heittäytyi maahan ja etsi itsestään kirppuja, valkoisen
karvan loistaessa päivänpaisteessa kuin hopea.

Yöllä oli satanut ja ilmassa oli tuore kosteuden kiilto -- pieniä,
siniharmaita, hopeapäärmeisiä pilvenhattaroita purjehti hohtavan
kesätaivaan yli, ja kun juna tuli jyristen tunnelista, ajautui savu
täyteläisenä ja nokimustana harjun vastapestyn kuusimetsän ylle.

"Kas vain, onneksi olkoon", huusi Torkild Roselle -- "uusi leninki!"

Rose nauroi ja nyökkäsi ja otti vastaan hänen kätensä hypätessään
alas vaunusta. Hänellä oli uusi taivaansininen pellavapuku ja suuri
oljenkeitainen, mustilla siivillä koristettu hattu, heleänväriset
sukat ja kiiltonahkakengät, ja kun hän nosti helmansa ylös astuessaan
kiiltävien kiskojen yli, missä voidetta oli rasvaisina lampina
raiteiden välissä, näki Torkild, että hänen kengänpohjansa kiilsivät
uusina ja sysimustina.

He kävelivät puhellen ihanasta ilmasta.

"-- sillä olisipa ollut ikävää, jos olisi satanut", sanoi Rose.

"Niin, olisipa tietenkin se ollut vähemmän hauskaa", sanoi Torkild.

He kulkivat varastotonttien välitse, missä lautapinot tuoksuivat
kirpeän tuoreelta. Vanhalle sillalle, jonka lankut olivat hasuisiksi
ajetut, he jäivät hetkeksi seisomaan katsellen virran savenharmajaan
veteen. Hiljaa ja solisten juoksi vesi padon yli, aurinko kuvasteli
kimmeltävin välkkein, mutta tehtaan punaisen muurin juurella oli tumma,
öljyinen varjo. Torkild viittasi ruohotörmässä ja leppien alimmissa
oksissa näkyvään vaaleanharmaaseen liejujuovaan:

"Tuohon saakka ulottui vesi viime viikolla --."

Tehdasrakennusten välinen tie oli peitetty punaisilla ja ruostuneilla
rautalastuilla, jotka narskuivat jalkojen alla. He kulkivat pitkien,
keltaisiksi maalattujen vuokra-asuntojen ohi; ihmiset, jotka
istuivat ulkona porrasaskelmilla, katsoivat konttoripäällikön ja
hänen seuralaisensa jälkeen ja tervehtivät. Ylempänä metsänreunassa
oli hajallaan omakoti-rakennuksia; ne olivat maalatut keltaisiksi
ja vaaleanvihreäksi ja ruusunpunaisiksi, mutta olivat muuten ihan
toistensa kaltaisia kuisteineen ja verantoineen ja edustalla olevine
puutarhatilkkuineen.

Hetkistä myöhemmin he poikkesivat pieneen kuusikkoon, jossa maaperä oli
vetistä, ja samassa he olivat kaukana kaikesta mikä muistutti tehtaita.
He kulkivat pitkin vanhaa umpeenkasvanutta kylätietä, joka seurasi
virran rantaa. Vesi päilyi peilikirkkaana ja hiljaisena leppäpensaiden
välissä, ja siinä kasvoi punaisenvalkeaa raatetta ja keltaisia
ulpukoita; toisin paikoin se pistäytyi tielle asti, ja se oli vihreä
ja märkä ja täynnä pensaita. Siinä, missä metsä loppui, oli pieni
valkoinen kaksikerroksinen talo.

"Tässä se on", sanoi Torkild ja nauroi: "se on aika paljon parempi kuin
Fensal, jossa asuin viime talvena, eikö sinustakin?"

Siinä oli vihreä piha, pieniä rappeutuneita ulkohuonerakennuksia
ympärillä, suuria puita ja tepastelevia kanoja seinustoilla.
Pikkuruinen mustapukuinen nainen suuri valkoinen esiliina edessä tuli
eteisen portaille. Torkild esitteli emäntänsä rouva Strandenin.

"Saat valmistautua vastaanottamaan hirmuisen määrän hyvää ruokaa",
sanoi Torkild, Rosen ripustaessa hattunsa pieneen pikkuruiseen
siniseksimaalattuun käytävään, missä oli herttainen, hiukan ummehtunut
ilma, niinkuin vanhojen, huolellisten ihmisten asumuksissa maalla.

"Kyllä tämä on aivan toista kuin Fensal", sanoi Rose, seisoessaan
huoneessa. Ja hän juoksi verannalle. "Torkild -- minä _kadehdin_ sinua!
Kuinka ihmeen ihana asunto sinulla on!"

Arkihuoneen edessä oli pieni matala veranta, se oli vino ja väärä ja
lahonnut ja säänpurema, ja kolme puoleksi lahonnutta porrasaskelmaa
johti siitä umpeenkasvaneeseen puutarhaan. Verannan edustalla kasvoi
vanhanaikaisia pensasruusuja aarniometsän tavoin; kaiteen yli ne
kurottelivat kelta- ja valko- ja punakukkaisia oksiaan. Ja ulompana
oli keltaisia liljoja ja sinisiä ukonhattuja ja pietaryrttejä ja
tummanpunaisia pioneja pitkin hedelmätarhan laitaa, missä varhaiset
morellit loistivat lohenpunaisina puissaan ja vihreitä raakilaterttuja
riippui tiheässä mustissa ja punaisissa viinimarjapensaissa.

"Torkild, sinä _lurjus_!" sanoi Rose ojentautuen toiseen verannalla
olevista lepotuoleista, katsellen puutarhaa ja katsellen pöydällä
olevia kirjoja, sikaarilaatikkoa ja tyhjennettyä kahvikuppia --
"kuinka sinä olet löytänyt tämän --. Ja emäntäsi hemmoittelee sinua
luonnollisesti -- minä _näin_ hänestä, että hän on sitä lajia!"

"Niin, hemmoittelee kyllä. Käy mahdottomaksi kenenkään naisen olla
minun mielikseni tämän jälkeen -- sellaisia tottumuksia tämä rouva
Stranden istuttaa minuun!"

"Torkild, minä _kadehdin_ sinua", sanoi Rose jälleen ja juoksi
huoneeseen. -- "Tämähän on _koti_, poikaseni."

Huoneen hirsiseinät olivat iloisen vaaleanvihreät, ja jäykkien,
sinertävänvalkoisten ikkunaverhojen välissä oli punaisia pelargonioita,
myrttejä ja ruusuja. Lattialla oli heiveröisiä, jouhitäytteisiä
huonekaluja ja lystikäs pienenpieni kaappi, jossa oli vaaleanpunaisia
ja sinisiä lasiastioita ja halpoja uushopeisia pöytäkaluja, mutta
Torkild oli saanut oman pianonsa ja omat korituolinsa sinne
sijoitetuksi ja omat valokuvansa seinälle ripustetuksi; ne riippuivat
sovinnollisesti yhdellä seinällä ja rouvan amerikkalaiset lastenlapset
toisella. Kaikkialla oli ruusuja maljakoissa ja liljoja laseissa
pienillä, valkoisilla, virkatuilla alusliinoilla.

Oli katettu ylen runsas aamiaispöytä. Rose kävi noukkaisemassa
itselleen tuoreita retiisejä. Mutta ovi pieneen siniseksi maalattuun
makuuhuoneeseen oli auki, ja sieltä kuului lakkaamatonta vinkunaa ja
uikutusta ja vikinää --.

"Oi! Onko ne sinulla täällä -- saanko mennä niitä katsomaan --."

Hän lankesi polvilleen korin eteen, missä rämpi neljä vaaleankeltaista
pientä penikkaa, ja nosti ne helmaansa yksitellen:

"Voi ihme miten sieviä, voi taivaan ihme miten viehättäviä!"

Torkild seisoi kädet taskussa ja katseli perhettä omistajan ilmein.
Pennut rämpivät vikisten Rosen helmassa, nuuskivat hänen käsiään ja
paljaita käsivarsiaan.

"Niin, kauniita pentuja ne ovat", sanoi Torkild.

Rouva Stranden koputti. Saisiko hän tuoda heille kahvin, -- ja saisiko
hän ruokkia pentuja nyt?

Oi -- Rose tahtoi niin mielellään nähdä pentuja ruokittavan ensin. Ja
rouva Stranden toi kaksi oikeaa imetyspulloa tuttineen. Saisiko hän
auttaa? Tai ehkä neiti haluaisi ruokkia pentuja?

Torkild oli jo istunut vuoteelle yksi pulloista sylissään. Hän
käsitteli sekä sitä että pentua tottuneesti, ja pikku eläin vikisi
ja imi. Pienen rimpuilemisen ja raappimisen jälkeen sai Rose toisen
pennuista imemään pulloa häneltä. Hän istui Torkildin vieressä tämän
vuoteen valkoisella virkatulla peitteellä.

"Oi, Torkild, miten ihania ne ovat. _Minun_ on suloisin, eikö
sinustakin tämä ole kaunein?"

"Tahdotko sen?" kysyi Torkild.

"Oi -- tahdonko! Mutta eihän se käy päinsä -- minä asun
täysihoitolassa, näetkös --."

"Niin, sehän on totta -- et kai sitten voikaan sitä ottaa --."

"Ajattele, että niitä voi ruokkia pullosta! Mutta kuule -- luuletko,
että niistä tulee kunnollisia metsästyskoiria siten -- etkö luule, että
niistä tulee -- sellaisia -- denaturoituja --."

Torkild nauroi, ja Rose nauroi myös ja sanoi:

"Niin, sellaisista lapsista, jotka ruokitaan pullomaidolla, tulee näet
usein niin lehmämäisiä --. Ainakin mamma sanoi niin. Hän imetti minua
kuudentoista kuukauden vanhaksi --."

"No, sinuun se näyttää vaikuttaneen hyvin", nauroi Torkild. Rosen
käsivarret olivat aivan kultauntuvaiset päivänpaisteessa, hän säteili
terveyttä ja nuoruutta.

Ja hän teki kunniaa rouva Strandenin aamiaiselle, joka pihveineen
ja paistettuine munineen, kylmine lihoineen ja säilykkeineen
ja ostereineen ja hilloineen ja vastakirnuttuine voineen ja
kotonaleivottuine leipineen ja sokerikakkuineen, joulukakkuineen ja
happamine ja makeine kermoineen olisi riittänyt vaikka kokonaiselle
kongressille.

"Mutta kuule, Torkild -- _varmasti_ sinusta tulee _lihava_, jos vain
tulet asumaan täällä kauan."

"Niin, surkeata kyllä, se kai minusta tulee. Siitä huolimatta että
minulla on täällä metsästyslupa ja yhtä ja toista muuta. -- Sehän on
totta, minä tuon terveisiä Dorikselta, sain häneltä kirjeen hiljakkoin.
Hän tulee kai käymään kotona tänä kesänä. Mutta hän sanoo haluavansa
takaisin Kööpenhaminaan talveksi."

"Minulle hän ei kirjoita koskaan. Olen kirjoittanut kolme kirjettä,
joihin hän ei ole vastannut. Mutta minullahan ei kylläkään ole paljon
kirjoittamisia. -- Mutta tiedätkös, keneltä minulla on sinulle
terveisiä -- arvaapas missä olin teellä eilen iltapäivällä?"

"No missä?"

"Rouva Løkken luona. Betzyn, näet -- niin, meistä tuli sinät, hän
esitti sitä. Minä tapasin hänet teatterissa tässä hiljan, ja silloin
hän kutsui minua ja soitti eilen taas. Hän saa pikkulapsen aivan pian
-- tiedätkö sitä?"

"Kyllä minä olen kuullut --" Torkild tuli hymyilleeksi vähän, sillä
Betzy oli kirjoittanut sen hänelle jo joulun aikaan.

"Minä en muuten ole pitänyt hänestä koskaan niin paljon kuin nyt. Tuon
tyttöletukan puhetavankin hän on nyt jättänyt -- jossakin määrin. Ja
hän iloitsee niin kauheasti tuosta lapsesta. Hän näytti minulle kaikki
varusteet -- voit uskoa, että ne olivat suloiset, ja hän on ommellut
kaikki itse, vieläpä verhoillut kehdonkin itse uutimilla ja ruseteilla
ja pitseillä --."

"Niin, minä tiedän, että hän on siitä hyvin iloinen. Eikähän se itse
asiassa ole muuta kuin luonnollista --."

"Ei, eihän se ole", sanoi Rose huoahtaen.

       *       *       *       *       *

Aamiaisen jälkeen heidän oli mentävä kävelemään, arveli Torkild --
metsään, sillä päivä oli tullut paahtavan kuuma. Mutta metsässä oli
vilpoista; maaperä oli sangen kostea useimmissa paikoin, niin että
sammal paisui vaaleanvihreänä ja juolukka rehoitti tuuheina pensaina.
Kun he vihdoin löysivät paikan, missä oli siksi kuivaa, että he
saattoivat istuutua vaipalle, jonka Torkild oli ottanut mukaan, olivat
he tulleet aivan metsänreunaan, pienelle kuivalle hiekkakumpareelle,
joka kasvoi ihan keltaisenaan väkevätuoksuista mataraa.

Heidän alapuolellaan levisi vihreitä viljapeltoja ja niittyjä, jotka
olivat ruusunpunaisina kukkivista ruohoista, siellä täällä näkyi
joitakin harmaita ja punaisia taloja. Matala tumma metsäjuova ympäröi
aukeamaa joka puolelta. Vaaleansinisellä taivaalla leijaili kesäisen
valkoisia päivänvalaisemia pilviä.

Rose ojentautui vaipalle ja sulki silmänsä väsyneenä. Torkild riisui
takin yltään ja pani sen hänen päänsä alle. Rose tirkisteli häneen,
kun hän istui siinä paitahihasillaan tupakoiden, ja hän virkkoi hiukan
loukkaantuneella äänellä:

"Sinä _olet_ tullut lihavaksi, Torkild. Uh, sinulla on hyvät olot."

"Niin, onhan minulla", myönsi Torkild tyytyväisenä.

Rose polki kärsimättömästi jalallaan kumpua.

"Oi, minulle tulee niin ikävä kesäloma, kun katselen noita pilviä
tuolla -- ja metsää --."

Torkildille muistui mieleen, ettei Rosella ollut lainkaan ollut lomaa
edellisenä vuonna, koska se oli hänen ensimmäinen kesänsä uudessa
paikassa, ja hän kysyi, kuinka pitkän loman Rose saisi tänä vuonna?

"Kaksi viikkoa." Rose huokasi. "Meillä ei koskaan saada sen pitempiä
lomia."

"Milloin pääset lomalle?"

"Elokuussa -- vasta elokuussa --."

"Oletko päättänyt, mihin menet?"

"Täysihoitolaan. Niinhän minun on pakko. Menisin mielelläni
jalkamatkalle, mutta en saa seuraa. Tahtoisin näet tuntureille --."

"Jos voisit saada lomasi elokuun lopulla, niin --" Torkild mietti. "Ja
jos Doris tahtoisi tulla mukaan --. Lorens ja minä olemme vuokranneet
erään karjamajan täksi syksyksi -- aiomme ampua metsäkanoja. Se on
Foldalenissa. -- Se nyt olisi joka tapauksessa hauskempaa sinulle kuin
täysihoitola --."

Rose katsoi häneen. Torkildin äänessä tai ilmeissä ei ollut mitään
muuta kuin veljellistä hyväntahtoisuutta. Hän näytti täysin
tyytyväiseltä; _hän_ se oli tänään puhelias, hilpeä, -- ja hän
_oli_ tullut tukevammaksi, ainakin vähän. Ei ollut mitään jäljellä
alakuloisesta, huokailevasta rakastajasta. Ja Rose tunsi itsensä,
kaikista periaatteistaan huolimatta, hiukan loukkautuneeksi.

Hän oli käynyt kahdesti talven aikana Torkildin luona Fensalissa,
ja silloin ei tämä ollut lainkaan ollut sellainen. Ehkäpä vain
juuri se, että Torkild oli elänyt kodittomana epäviihtyisissä
nuorenmiehenasunnoissa, olikin ollut syynä siihen, että hän rakasti
Rosea niin rajattomasti. Ei ollut miellyttävää Fensalissakaan; hän asui
siellä perheessä, erään tehtaaninsinööri Liedin luona. Rose muisti
Torkildin huoneen siellä, siinä oli shagihuonekalut ja rautasänky
yhdessä nurkassa ja huonoja Böcklin-jäljennöksiä jugendstilkehyksissä
seinillä -- plyyshihuonekaluja ja jugendstilkehyksiä oli muuten
kaikissa huoneissa, ja lastenleluja joka paikassa; oli kolme
viehättävää lasta, jotka kutsuivat Torkildia sedäksi ja olivat hyvät
ystävät hänen kanssaan. Mies itse oli miellyttävä, mutta Rose ei
pitänyt rouvasta; tällä oli taiteellisia harrastuksia ja hän sai
silloin tällöin julkaistuksi jonkun pienen palan naistenlehdissä ja
pikku sanomalehdissä; Rose oli varma, vaikkei hän oikein tiennyt mistä
hän oli sen saanut kuulla, että rouva Lied mielisteli Torkildia, eikä
se ollut tälle juuri mieluista -- vaikkei Rose ollut koskaan huomannut
hänen vaivautuvan silloin kun Betzy kaikin voimin hakkaili häntä. --

Harmistuneena itseensä ja vähän Torkildiinkin Rose äkkiä nauroi:

"Uh, te miehet _olette_ todella eläimiä, niinkuin neiti Pedersen sanoo.
Kun olette saaneet asuttavaksenne kaksi kaunista huonetta ynnä emännän,
joka ahtaa teidät täyteen hyvää ruokaa, niin ette tosiaankaan toivo
itsellenne enää mitään muuta maailmassa --."

Torkild hymyili ovelasti:

"Myönnä ainakin, että ruoka _voi_ olla hyvää --."

Rose huokasi masentuneena:

"Myönnän ainakin sen, että ruoka _voi_ olla huonoa. Uh, minä olen niin
kuollakseni kyllästynyt uudelleenlämmitettyyn täysihoitolaruokaan että
--."

"Pikku raukka", sanoi Torkild vakavana ja hellästi. Rose oli
raivoissaan itselleen, kun häntä kiusasi se, että Torkildin hellyys
oli niin ehdottoman veljellistä. "Mutta kuules, Rose -- meidän on
keksittävä jotakin, jotta sinä voit saada oikein oivallisen loma-ajan.
Tuo sinun pikku lomaraukkasi -- kaksi viikkoa kahdessa vuodessa --."

Hän tarttui Rosen käteen ja suuteli sitä -- kysymättä lupaa'. Ja
Rose tiesi miksi -- koska se ei ollut mikään armo, jonka hän soi
Torkildille. Torkild soi hänelle tuon pikkuruisen hyväilyn, koska hänen
tuli surku Rosea eikä hän tiennyt mitä hänen olisi keksittävä häntä
auttaakseen.

"Etkö ole ajatellut matkustaa edes Doriksen luo tällä kertaa?" kysyi
Torkild.

"En. Totta puhuakseni -- kun et sinä ole siellä, niin --."

Rose tuli samassa polttavan punaiseksi häpeästä. -- Oli siis tosiaankin
niin, että hän koetti saada Torkildia palaamaan vanhaan rooliinsa -- --.

Mutta Torkild sanoi vain:

"Niin, luonnollisesti. Siellähän on nyt varsin hiljaistakin. Mutta
Rose, jospa voitaisiin järjestää, että tulisit meidän kanssamme
tunturille syksyllä. Minä en ole ollut siellä, mutta siellä sanotaan
olevan hyvin kaunista -- isonlainen järvi on ihan karjamajan lähellä.
Me voisimme soudella kalastelemassa, ja helppo on päästä Rondaneen,
jos sinä ja Doris haluaisitte tehdä joitakin pieniä retkeilyjä -- ja
voisimme maata ulkona ja keittää kahvia ja katsella auringonnousua ja
olla niinkuin kotona ennen vanhaan --"

Rose kuunteli häntä nöyrän kiitollisena siitä, että Torkild otti
asian tällä tavoin. Luonnollisesti ei Rose lähtisi sinne -- sehän
merkitsisi itse asiassa koko metsästysretken pilaamista Torkildilta ja
Helsingiltä. -- Mutta hän antoi Torkildin kuvailla, millaista heillä
tulisi olemaan, ja hän kuunteli kaikkia Torkildin esityksiä hänen
olojensa parantamiseksi -- eikö Rose voisi saada miellyttävämpää
paikkaa, eikö voitaisi löytää miellyttävä perhe, jossa hän voisi asua
tuon kauhean täysihoitolan sijasta -- mieluimmin kaupungin laidassa tai
Vinderenin tai Slemdalin puolessa esimerkiksi. -- Hiihtoretkistä, joita
he tekisivät yhdessä talvella --.

"Torkild -- sinä olet sitten maailman kiltein ihminen, se on totinen
tosi", virkkoi Rose lopuksi.

"Lorua -- minä olen materialistinen eläin", sanoi Torkild ja nauroi,
"joka viihdyn rouva Strandenin lihapatojen ääressä. Kunpa voisimme
löytää sinullekin jonkun rouva Strandenin, katsos, tytöntypykkä --"

Päivällinen oli uhkuva, uusia juureksia ja sokeriherneitä liemen
ohella, kermakastiketta vasikanpaistille ja iso kasa mansikoita kerman
kanssa jälkiruoaksi. Rose myönsi kernaasti, ettei hän ollut syönyt
sellaista ruokaa vuosikausiin. Sitten hän alkoi nauraa:

"Todellisuudessa en koskaan. Oikeastaan en ole koskaan syönyt hyvää
ruokaa, näetkös, Torkild. Mamman vahva puolihan ei ollut ruoanlaitto.
Ja sittemmin olen aina asunut vieraissa ihmisissä --. Tämä on minulle
kuin satua."

Torkild hymyili vähän. Hän ei antanut sitä huomata, mutta häntä
liikutti todellakin tuo, mitä Rose sanoi. Eihän häntä nyt oikeastaan
kannattanut niin suuresti surkutella sen vuoksi, ettei hän ollut
koskaan syönyt hyvää ruokaa. Mutta se osoitti Torkildille ikäänkuin
havainnollisesti, kuinka yksinäinen Rose todella oli. Äidin kuoleman
jälkeen ei ollut ketään ihmistä, joka olisi tarjonnut hänelle sijaa
pöydässään; hänen oli ollut pakko tyytyä istumaan siellä, missä
paikka on avoinna jokaiselle, joka voi maksaa puolestaan. Hän kulki
konttorin ja täysihoitolan väliä, pelkkien vieraiden ihmisten joukossa.
Ystäviä hänellä ei ollut; hänelle ei johtunut mieleenkään liittyä
ihmisiin. Torkild näki, milloin Rose oli hänen majatoveriensa ja
heidän tuttaviensa seurassa, kuinka mahdotonta hänen oli liittyä
sellaisiin ihmisiin, joita nuorille, yksinäisille täysihoitolassa
asuville tytöille on seuraksi tarjona. Rose ei ollut nirppanenä eikä
morkkailija -- se johtui vain siitä, ettei hänellä ollut heidän
kanssaan mitään yhteistä. Ja aivan harkitsematta oli Torkild tyytynyt
siihen asiaintilaan, että Rose joutui turvautumaan häneen ainoana
seuranaan. Koskaan ennen ei Torkild ollut tullut ajatelleeksi, kuinka
säälittävä Rosen asema oli, kun hänen oli elettävä nuoruutensa kaikkein
kolkoimmassa yksinäisyydessä -- yksinäisyydessä, jossa ei koskaan saa
olla yksin. Vieraita ihmisiä oli samassa huoneessa hänen kanssaan, kun
hän työskenteli ja kun hän söi aterioitaan; vapaahetkinään oli hänellä
valittavana joko istua "salissa" vieraiden ihmisten kanssa tai yksinään
pimeälle pihalle antavassa täysihoitolahuoneessa -- tai kuljeksia
yksinään ympärinsä kaupungissa, jossa hän ei tuntenut ketään -- sillä
nuori nainen ei saa edes mennä suuren kaupungin lähellä oleviin metsiin
ja maille, jos hän on yksin.

Ei, Torkild ei ollut ennen ajatellut, millaista Rosen olemassaolo
todellisuudessa oli. Hän, joka oli ollut Rosen ainoa ystävä, oli
kiusannut häntä rakkaudenkerjuullaan myöhään ja varhain. Ja
hän, Torkild, oli mielestään muka yksinäisin --. Tosin oli hän
yksinäinen, tosin oli Rose ainoa maailmassa, jonka kanssa hänellä
tuntui olevan jotakin sisällistä yhteisyyttä. Se ei ollut kuitenkaan
estänyt häntä solmimasta pinnallisia, mutta varsin miellyttäviä
muunlaatuisia ystävyyssuhteita. Hänen olennossaan oli sellaista, joka
kuului yksinomaan Roselle -- mutta siinä oli muutakin -- oli hänen
toveruutensa Lundin ja varsinkin Helsingin kanssa, pidättyväinen,
mutta vilpitön ja harras ystävyys, jonka arvon hän hyvin tunsi. Ja
sitten oli hänen ystävyytensä Betzyn kanssa -- ystävyys, joka kaikkine
"lörpötyksineen", suuteluineen ja hyväilyineen ei hänen huolettomassa
mielessään ollut koskaan esiintynyt minään uskottomuutena Rosea, hänen
ainoata rakastettuaan kohtaan, -- aina siihen saakka kunnes hän vähällä
oli ollut lörpötellä itsensä auttamattomasti kiikkiin --.

       *       *       *       *       *

He joivat kahvin verannalla. Torkild istui kaiteella ruusujen keskellä
ja katseli kukkivaan puutarhaan:

"Eihän täälläkään aina ole tällaista, kuten ymmärrät", virkkoi hän
äkkiä hiljaa. "Tämähän on ihanin aika. -- Tänään on täällä sellaista
kuin _tuleekin_ olla, kun sinä kerran olet vieraanani."

Torkild näki Rosen punastuvan. Mutta hän luuli sen johtuvan pelosta,
että hän alkaisi jälleen entiseen tapaansa. Ja hän nousi, meni sisään
ja istuutui pianon ääreen.

Hänellä oli esillä Rosen äidin vanhat nuotit. Rose oli lahjoittanut
enimmät niistä hänelle, sillä itse hän ei soittanut paljonkaan.

Rose jäi istumaan verannalle. Mehiläiset surisivat unettavasti
ruusupensaissa, ja ilma oli täynnään lämmintä, voimakasta kesäntuoksua.
Silmät puoliummessa hän kuunteli, kun Torkild lauloi ja soitti niitä
säveliä, joiden kaiussa hän oli kasvanut.

Kerran Torkild tuli ovelle. Hän seisoi siinä katsoen kesäiseen
puutarhaan.

"Tiedätkö, Rose -- minusta on koko ajan tuntunut, että tässä paikassa
on jotakin, mikä muistuttaa sinun äidistäsi. En tiedä, mistä se tulee.
Ehkä siitä, että kaikkialla missä tunnen sitä suloa ja sopusointua,
joka voi vallita yksinkertaisten, vaatimattomien kotien yllä, täytyy
minun ajatella häntä. En tosin ole sitä tähän saakka tuntenut muualla
kuin hänen luonaan -- ennenkuin tulin tänne. Eikö sinustakin tunnu,
että täällä on jotakin, mikä muistuttaa omaa kotiasi?"

"Tuntuu", sanoi Rose hiljaa. "Toisinsanoen, -- tämä _on_ koti. Enkä
minä ole koskaan nähnyt muita koteja kuin mamman --."

Hän oli vaiti hetkisen. Kunnes äkkiä virkkoi:

"Minä muistan, kuinka väsynyt olin siihen usein -- kodin hiljaisuuteen,
vaikka se johtui sulosta ja sopusoinnusta, kuten sanot. Mutta minusta
tuntui, ettei sopusointu sittenkään ollut niin kovin paljon arvoinen --
kun se sisältyi siihen, että kaikki häiritsevä oli suljettu pois. Mutta
minä kaipasin päästä oppimaan ja tuntemaan ja ymmärtämään kaikkea sitä,
minkä mamma sulki pois meidän elämästämme --. Kaipasin itselleni työtä,
jossa tarvittaisiin jännitystä, ponnistusta, työtä, jossa voisin tulla
oikein kyvykkääksi. Ja kaikkia ihmisiä, noita tavallisia, jokapäiväisiä
ihmisiä, joille mamma nyrpisti nenäänsä. Minä kaipasin niitä -- uskoin,
että voisin löytää kaikista heistä jotakin arvokasta ja merkillistä.
Tahdoin oppia pitämään heistä, tahdoin tehdä heille palveluksia, auttaa
heitä, voittaa heidän rakkautensa. Olen koettanut sitä, mutta en voi.
Minä _pidän_ ihmisistä, he ovat kilttejä minulle, minä en ole vihoissa
kenenkään kanssa, joita tapaan -- mutta minä huomaan vain aina heidän
sanovan sisässään minulle: tähän asti, ei etemmäksi. Ja pahinta on,
että minulla on samanlainen tunne itsellänikin -- että tähän asti,
mutta en etemmäksi välitä heitä tuntea --."

Torkild tuli ja istuutui jälleen kaiteelle. Hän otti Rosen toisen
käden ja pani sen polvelleen, silittäen sitä kahdella sormella kerta
toisensa jälkeen. Äkkiä hän taittoi ruusun takanaan olevasta pensaasta
ja pisti sen hänen sormiensa väliin, puristaen ne kukan ympäri. Rose
ei liikahtanut; ei katsonut Torkildiin tämän sitä tehdessä. Torkild
taittoi toisen ruusun ja vielä toisen ja heitti hänen syliinsä.

"Minkätähden teet noin?" kuiskasi Rose lopulta.

"Minkäkötähden? No." Torkild heitti jälleen kukan hänen päälleen. "Minä
toivotan sinulle hyvää, Rose. Toivotan, että saisit kaikki mitä toivot."

"Torkild -- tiedäthän, etten toivo takaisin siihen vanhaan."

"Tiedän sen. Olet sanonut, että toivot jotakin ihan uutta elämääsi.
Jotakin, joka voisi vallata sinut niin kokonaan ja täydelleen, että
unohtaisit kaiken vanhan. Kaiken. Ja kaikki."

"Toivotko minulle sitten sitä, sinä?"

"Kyllä, minä toivon sitä. Sillä sinä et saa muuten rauhaa."

Rose istui vaiti hetkisen.

"Entä sinä?" kuiskasi hän hyvin hiljaa.

"Minäkö? Minulla on joka tapauksessa ollut jotakin -- olen tuntenut
jotakin -- jota ilman en olisi tahtonut olla -- jota en toivo
olemattomaksi mistään hinnasta. -- Eihän kukaties voi odottaakaan
saavansa enempää. -- Olen nauttinut aikani, ja sen nautinnon makua en
koskaan kadota --."

"Torkild", sanoi Rose hiljaa. "Joko sinä olet alistuneempi kuin miksi
minä koskaan voin tulla. Tahi sinä olet ylpeämpi kuin voin ymmärtää --."

"Ehkä joku tulee ja opettaa sinut ymmärtämään sen" sanoi Torkild hiljaa.

Rose istui hiljaa jonkun aikaa.

"Soita vielä minulle", pyysi hän äkkiä. "Soita vielä niitä vanhoja
mamman lauluja -- ole niin kiltti --."

Rosella oli syli täynnä puutarhan ruusuja ja pioneja ja liljoja,
kun hän meni asemalle illalla. Torkild kantoi suurta vasua
puutarhamansikoita ja morelleja.

"Minä saatan sinua kotiin asti. Minun on autettava sinua kantamaan
kaikkia näitä, ymmärräthän. Vähän jälkeen kahdentoista lähtee juna,
jolla voin palata."

He eivät puhelleet paljoa istuessaan kahden huonostivalaistussa
vaunussa matkalla kaupunkiin, eivätkä myöskään kävellessään valoisassa
kesäyössä kaupungin halki Rosen täyshoitolaan. Ylhäällä ummehtuneessa
porraskäytävässä, kun Rose aukaisi lukkoa, muistutti Torkild
lomaesityksestään:

"Niin, mietipäs sitä, Rose. Ja kiitos, että tulit. Tuletko vielä
toistekin käymään luonani?"

"Kyllä, kiitos. Sen teen hyvin mielelläni, Torkild."

"Hyvää yötä sitten." Torkild antoi hänelle lyhyen, lujan
kädenpuristuksen.

Rose meni huoneeseensa ja puuhaili siellä järjestellen kukkia. Hänellä
ei ollut tarpeeksi laseja ja maljakoita kaikille, täytyi panna joitakin
vesikannuun huomiseksi.

Seisoessaan pesukaapin yllä olevan pienen peilin edessä ja
hajoittaessaan tukkaansa katseli hän kauan ja miettivästi omia
kasvojaan.

Koskaan ennen ei hän ollut ajatellut sitä, että hänellä oli Torkild.
Hän oli ottanut tämän rakastumisen jonakin luonnostaan lankeavana,
joka oli aina kuulunut hänelle, koettamatta koskaan arvioida mitä se
hänelle, Roselle, merkitsi. Hän tiesi sen nyt. Torkild _ei_ ollut se,
jota hän kaipasi, mutta hän tiesi myöskin, ettei hän voisi koskaan
repiä tätä pois sydämestänsä, ilman että jäisi jäljelle paljas, kipeä
paikka. Ja hän tiesi, ettei hän myöskään tahtonut olla ilman Torkildin
rakkautta --.




XI.


Rose oli joutunut irto-laiturille, hän seisoi hieman syrjässä ja
katseli ihmisvirran myllerrystä, kun mustat, talvitamineisiinsa
pyntätyt olennot häärivät matkalaukkuineen ja myttyineen. Kaksi
vuonoalusta höyrysi lähtövalmiina; oli joulun aatonaaton iltapuoli
ja kova liikenne. Laiturin puusilta kolisi ja jysähteli, kun
laatikoita ja laukkuja vyöryteltiin, ihmiset huutelivat ja kyselivät
kaupunginlähetti- ja juoksupoikaparvelta, vesi kohisi ja kuohui
laivan potkurin alla, höyrykoneen säännöllinen jytkytys tuntui
valtimonsykintänä läpi melun.

Sisempää satamasta kuului jyrinä ja räminä vaunujen ajaessa kivisillan
yli. Tuon tuostakin viiltäytyi meteliin veturinvihellyksiä ja
laivapillien ulvahduksia. Koko kuurapakkasen kolkkous ja kylmyys oli
noissa kovissa ja viiltävissä äänissä.

Rose meni laiturin päähän. Jääkappaleiden hilahtelu alhaalla
kylmänharmaassa vedessä kuului niin tyynnyttävältä ja rauhaisalta.
Silmillään hän seurasi tummaa, täyteenahdettua höyrylaivaa sen
viilettäessä keikkuvien punaisten poijujen ohi ulospäin tummien
saarten välitse, missä matalalla oleva, himmeä auringonpallo loi
kuparinhohtavan juovan kelmeään veteen. Taivas oli harmaa ja raskas
-- ilmassa oli jotakin, mikä sai toivomaan, että nyt ehkä pian
saataisiin lunta.

Sataman ja rautatien noenmustaamien tonttien takana kohosi
Ekeberginharju raskaana ja tummana -- huolimatta ruskeita mäkiä ja
raudanmustaa näreikköä peittävästä ohuesta huurrekalvosta. Oli kuin
rinteellä kyyhöttävistä pienistä puutaloista olisi niiden iloiset värit
paleltuneet pois.

Savusumu vaappui matalalla kaupungin yllä. Valot oli sytytetty pitkin
satamaa, valkoisia kaarilamppuja ylhäällä raskasta taivasta vasten,
pieniä punaisia kipunoita tavarasuojissa, keltaisia tyyniä valoläikkiä,
ikäänkuin öljypaperin läpi kuultavia, Itäradan aseman suurten
ikkunoiden takaa.

Rose tunsi poskiensa olevan sinisenvalkeat kylmästä. Hänen musta
kävelypukunsa oli oikeastaan kevätpuku, mutta hänellä ei ollut ollut
varaa hankkia itselleen talvitamineita tänä syksynä; loma oli tullut
niin kalliiksi. Siksi hän käytti kevätpukuaan ja sen alla villaröijyä;
oli hyvä onni, että hän oli laihtunut. Mutta hän oli nyt läpiviluissaan
seisottuaan tuolla laiturin päässä; hän hytisi lähtiessään kävelemään.
Siten väristessään hän tunsi oman ruumiinsa niin alastomana
vaatteissaan -- ja tietämättä mistä tuo ajatus tuli, tunsi hän
liikutettuna, kuinka kurjan yksinäinen se oli, tuo pieni alaston,
kalpea, hento ruumis suuren, mustan kotelonsa kätkössä. Se oli hieno
ja kaunis, mutta kenenkään muiden silmät kuin hänen eivät olleet sitä
nähneet, ei mikään lämmin, rakastava käsi ollut hyväillyt sitä. Ehkä
se kuihtuisi, turmeltuisi vuosien vaikutuksesta siten näkemätönnä ja
koskematonna. Joka kerta kun häntä puistatti, tunsi hän koko ruumiinsa
käyvän kananlihalle -- ja hän tunsi äärettömän surumielistä kaipuuta
saada lämmitellä ihoaan toisen ihmisen lämmintä ihoa vasten.

Tuo tunne kylmyydestä puhtaasti ruumiillisena yksinäisyytenä jäi
vallitsemaan hänen mieleensä hänen kävellessään ja kiertäessään pitkin
laitureita. Hän _näki_ itsensä alastomana koko ajan, vaatteet olivat
ulkopuolella kuin näkymättömyysviittana. Hän tunsi kuin uivansa siinä
savusumumeren pohjassa, äänettömästi ja näkymättömänä. Keskellä
kaikkea tuota hyörinää, joka ei häntä liikuttanut. Keskellä kaikkia
noita ihmisiä, joista hän ei tuntenut ainoatakaan. Hekin kätkivät
alastoman ruumiin vaatteittensa sisälle, heilläkin oli alaston
minä, joka oli näkymätön hänelle. Kun hän ajatteli sitä, tuntui
hänestä oma yksinäisyydentunteensa tavallaan oikeutetuksi. Hän oli
koettanut liittyä toisiin -- rehellisesti ja vilpittömästi oli hän
mielestään sitä koettanut, mutta onnistumatta. Nyt kun hän äkkiä tuli
ajatelleeksi, että heillä kaikilla oli alaston ruumis sen sisäpuolella,
mitä hän heistä näki, tunsi hän oikeutetuksi sen vastenmielisyyden,
joka hänellä sisimmässään oli useimpia ihmisiä kohtaan, joita hän
oli tavannut. -- Minulla on kai oikeus peittää itseni heiltä, oikeus
vaatia, etteivät he riisuudu edessäni --.

-- Hänellä oli tapana usein kävellä täällä laitureilla --
päivänlaskussa, kun kaikki ihmishyörinän valot sytytettiin. Hän ajatteli
jonkinlaisella itsetietoisella rakkaudella kaikkia yksinäisiä teitään
-- omituisia, rappeutuneita, kauniita loukkoja kaupungin laiteilla,
teitä, joilta hänellä oli laaja näköala koko tuon vieraiden kotien
kattomeren yli, solia, jotka pujottelivat pienten köyhien puutalojen
välitse, joissa asui ihmisiä, joita hän ei tuntenut. Minä olen
ulkopuolella toisten iloja, ajatteli hän -- toisilla on joku, josta
he pitävät, tai on heillä joku, jonka kanssa he seurustelevat, jota
he panettelevat, josta he juoruavat tai jonka kanssa he juoruavat,
tanssivat, menevät kävelemään --. Minulla on joitakin muita pieniä
iloja, mutta minä suljen ne kätteni suojaan aivan kuin ne olisivat
pieniä lämpimiä linnunpoikasia --.

Hän ajatteli pientä huonettaan, johon hän oli muuttanut syksyllä. Se
oli Teresenkadulla, mutta se antoi puutarhaan päin, jossa oli vanha
keltainen puurakennus, vanhainkoti. Kun hän muutti sinne lokakuussa,
oli hänellä ollut silmäänsä edessä vain keltaisia puunlatvoja, kun hän
katsoi ulos. Hän oli iloinnut siitä, asuttuaan yli vuoden näköalanaan
ahtaan pihan musta kaivo. Hän oli tutustunut joihinkin kodin vanhoihin
eukkoihin, oikeammin sanoen ensi sijassa vain yhteen, Nora-nimiseen.
Rose oli pudottanut ompeluksensa ikkunasta eräänä päivänä; Nora, joka
oli puutarhassa, otti sen ylös, ja kun Rose juoksi alas sitä noutamaan,
joutui hän puheisiin vanhuksen kanssa. Hän oli kotoisin Eidsbergistä,
oli tullut kaupunkiin erään papinperheen mukana lapsentyttönä,
ollessaan aivan nuori. Ja sitten yhdeksäntoistavuotiaana hän oli mennyt
kihloihin, joutunut sairaalaan -- ja sitten hän oli neljäkymmentä
vuotta elänyt vaivaishoidon nojassa, muuttanut sairaalasta sairaalaan,
ollut viime vuosina sieltä poissa, elänyt viidentoista kruunun
kuukausirahalla vuoden ympäri pienissä ullakkokopeissa kaupungin
ulkolaidoilla -- herra ties miten -- nähden nälkää ja vilua, mutta
sentään varsin tyytyväisenä, puheesta päättäen -- kunnes he ottivat ja
panivat hänet tähän vanhainkotiin. Mutta täällä ei mikään ollut hänelle
mieliksi. Hän kaipasi takaisin yliskoppiinsa, jossa hän sai olla
rauhassa omine pikku talouksineen. Rose ymmärsi sen niin erinomaisen
hyvin. -- Papinperhe ei ollut koskaan tiedustellut entisen palvelijansa
oloja. Yksi pojista oli nyt valtioneuvos, ja Rose oli koettanut kertoa
Noralle tämän hoidokin menestyksestä, luullen sen kiinnittävän hänen
mieltään. Mutta ent. lapsenpiialle hän oli ja pysyi sinä pojanvesana,
jota hän oli hoitanut. "Niin, se Edvart se oli niin joutava sen
puolesta kun se kasteli vuoteensa, niin ihan. Joka ikinen yö, tietäkää
se! Vielä niin suurena poikana -- yhdennellätoista, oletteko kuullut
hullumpaa!" Joka kerta kun Rose nyt näki sanomalehtien pohtivan
valtioneuvoksen viimeistä puhetta, täytyi hänen hymyillä --.

Hän oli ostanut villaliivin Noralle joululahjaksi ja tilannut
munakaakun. Sillä hän tietenkin tahtoi tuottaa mielihyvää kaikille
kodin vanhuksille --.

Hänen oma joulunsa sitten. Kotona huoneessaan hänellä oli pieni kuusi,
hän sytyttäisi sen kerran iltapäivällä, ennenkuin menisi setänsä luo,
tai illalla kotiin palattuaan. Se olisi hänen oikea jouluiltansa. Hän
oli saanut paketin tädeiltä Tanskasta, noilta ikuisesti uskollisilta
äidin sisarilta, joita hän ei ollut nähnyt sittenkuin lapsena, mutta
jotka säännöllisesti lähettivät tervehdyksiä jouluksi ja hänen
syntymäpäiväkseen; heidän pienet lahjansa hän oli pannut joulukuusensa
juurelle. Hän oli iloinen siitä, että oli saanut lähetetyksi heille
pienen paketin koruompeluksia. Ja että oli löytänyt ne kauniit vanhat
pronssikynttiläjalat Torkildille.

Niin Torkild, ajatteli hän. Hänethän hänen oli tavattava kahdenkymmenen
minuutin perästä; hän oli luvannut lähteä Torkildin kanssa ostamaan
lahjoja Liedin lapsille, joiden luona tämä viettäisi jouluillan.

Rose oli katkeroitunut itselleen siitä, ettei hän ollut tyytyväinen
siihen muutokseen, joka oli tapahtunut Torkildin käytöksessä häntä
kohtaan. Torkild _oli_ mitä parahin toveri, ritarillisin, uskollisin
ystävä -- eikä hän maininnut koskaan enää olevansa rakastunut
häneen. Mutta silloin kun Torkild ei ollut malttanut olla puhumatta
_siitä_, oli Rose kuvitellut olevansa pahoillaan siitä, pahoillaan
Torkildin puolesta, häpeissään hänen lakkaamattoman hyvyytensä
vastaanottamisesta, koska se johtui tunteesta, jota hän ei voinut
tyydyttää. Ah, hän tunsi itsensä paljon nöyryytetymmäksi nyt, kun hän
tiesi Torkildin olevan hänelle kiltin vain puhtaasti veljellisestä
säälintunteesta --.

-- Oi ei, tuo hänen tyytymättömyytensä nykyisin Torkildin seurassa
ollessa, ei se muuten siitäkään johtunut, ettei hän olisi huolinut
hänen säälistään. Hän oli varmaan todellisuudessa nauttinut heidän
suhteestaan sellaisena kuin se oli ennen, katsonut sitä draamallisesti
-- siinähän oli kohtalokkuutta: hän näki itsensä vaeltamassa yksinään
eteenpäin, tuijottaen eteensä tyhjyyteen, kaivaten, odottaen sitä
tuntematonta, joka antaisi hänelle kaiken elämän onnen -- ja hänen
jäljessään seurasi Torkild askel askeleelta, sydän isoten häntä,
halaten onnea häneltä, jolla ei ollut mitään antaa hänelle -- hän oli
Torkildille kohtalo.

Ja draaman päätös -- sinä syysiltana Juhannuskummulla, jona he olivat
suudelleet toisiaan jäähyväisiksi -- omituisen merkitsevä hyvästijättö,
joka ei ollut missään suhteessa siihen aiheeseen, että Torkild
oli saanut paikan tehtaalla kolmen neljännestunnin matkan päässä
kaupungista -- ja sinä kesäpäivänä, jolloin hän oli ollut käymässä
Torkildin luona, kun he istuivat päivänpaisteessa ruusujen keskellä
verannalla ja Torkild painoi kukan hänen käteensä ja sanoi niin
äärettömän lempeällä ja lujalla äänellä toivottavansa hänelle kaikkea
maailman onnea -- sitä suurta onnea, jossa hän kokonaan unohtaisi
Torkildin. Niin, vaikutus oli kieltämättä jonkunverran heikontunut
Roseen nähden, sittenkun Betzy eräänä päivänä syksyllä oli kertonut
olleensa kihloissa Torkildin kanssa kuukauden päivät edellisenä kesänä.

Rose nauroi katkerasti. Sen asian kanssahan hänellä ei ollut
vähintäkään tekemistä. Hänenhän olisi pitänyt olla iloinenkin, jos
Torkild olisi sekä kihlautunut että mennyt naimisiin toisen kanssa,
kun hän vain olisi tullut siinä onnelliseksi. Mutta hänpä ei ollutkaan
iloinen. Ei, hän olisi kyllä tahtonut olla kohtalona Torkildille,
kunnes saisi itse oman kohtalonsa. Hän oli tuntenut karvasta
nöyryytystä kuullessaan, että Torkild oli tilapäisesti voinut antaa
sijaa elämässään kaikenlaisille muillekin kuin hänelle. Hän oli saanut
oppia, ettei nainen tule helposti miehelle tämän _koko_ maailmaksi,
jollei hän anna hänelle mitään -- hyvää taikka pahaa. -- Ei puuttunut
enää muuta kuin että hän olisi katunut, että oli koettanut olla aivan
rehellinen ja oikeudenmukainen, ettei ollut keimaillut Torkildin
kanssa, ei käyttänyt keinoja tämän pidättämiseksi kiinni itsessään. --

-- Ja sitten se vastenmielinen asia, jota hän voinut saada mielestään
-- kutsumattomia ajatuksia tuppautui väkisin Torkildin elämästä
muutenkin. Rosehan tiesi, että tämä _oli_ ollut sekautunut sellaiseen
-- kauan, kauan sitten, sen oli Torkild itse kertonut hänelle silloin
kun Rose oli vastannut suutelemalla häntä. Silloin ei hänellä ollut
liittynyt mitään mielikuvia tuohon Torkildin tunnustukseen; se ei
ollut suututtanut häntä hetkeäkään, hän oli vain ajatellut, että
Torkild oli onneton. -- Mutta nyt. Kaikki se vastenmielinen, jota
hän inhosi tietää, ja josta hän ei kuitenkaan voinut olla kuulematta
puheita konttorissa ja täysihoitolassa, se tunkeutui hänen mieleensä,
vaikka hän kuinka olisi koettanut torjua sitä, ja hän ajatteli vasten
tahtoaankin, että mahtoikohan myöskin Torkild --?

Hän häpesi itseään -- sentähden hän ei enää ollut iloinen ollessaan
Torkildin seurassa.

       *       *       *       *       *

Juna oli jo tullut, joten Torkild käveli odotellen aseman edustalla,
kun Rose saapui sinne.

"Hyvää iltaa, olit oikein kiltti, kun suostuit lähtemään mukaani.
Minä olen tyhmä keksimään lahjoja. Varsinkaan en käsitä, mitä minun
on annettava rouva Liedille -- olin ajatellut vyösolkea, luuletko sen
sopivan?"

"Se sopisi varsin mainiosti", sanoi Rose.

"Ja sitten minun on kai lähetettävä kukkia?"

"Jompikumpi riittäisi, minun mielestäni. Minunkin olisi muuten ollut
tilattava joku kukka Margot-tädille."

"Vai niin, sinä siis menet pastori Wegnerille huomenillalla?"

"Uh, niin." Rose huokasi. Se oli hänen isänsä veli, joka oli ollut
pappina Trondhjemissa monta vuotta, mutta tullut tänä syksynä
Kristianiaan. "Nyt minun täytyy antaa lahjat kaikille siellä. Ja siihen
minulla ei tosiaankaan ole varoja enempää kuin haluakaan."

"No -- ei suinkaan sinun tarvitse antaa heille muuta kuin jotakin
turhanpäiväistä?"

"Sitäpä minä en tahdo. He ovat luonnollisesti kutsuneet minut
tehdäkseen pienen hyväntyön Rose-raukalle. Mutta minä en tahdo istua
siellä kuin jokin ruotivaivainen, jolle he ovat kilttejä. Ja minä
olen ostanut Magdalle ja Evalle pitsinenäliinat, jotka maksoivat niin
paljon, että olisin voinut saada sillä rahalla uudet kengät."

"Mutta Rose. Hyväähän he sillä ovat tarkoittaneet, poloiset."

"Hm, niin kyllä. Minua vain harmittaa niin kamalasti, että he niin
hirveästi surkuttelevat minua, kun ei minulla ole kaikkea mitä heillä
-- serkuillani nimittäin. Heidän mielestään on minua sääli, kun minun
täytyy istua konttorissa enkä pääse 'ulos' enkä ole 'mukana' enkä
tunne heidän 'piiriään' enkä saa hakkailla heidän tuttaviensa kanssa
eikä minua kutsuta tanssiaisiin heidän ystävättäriensä luo eikä
hyväntekeväisyysmyyjäisiin rouvien kanssa, jotka heidän mielestään
ovat hienoja ja kaikkea sellaista. Ihan kuin minä voisin kuvitella
mielessänikään sen kauheampaa kohtaloa kuin olla samallainen kuin Magda
ja Eva --"

"Ei, ei, minä ymmärrän kyllä. Mutta hyvä Jumala, he tarkoittavat sillä
hyvää."

"Äh, niin. Ja sitten minä en heidän mielestään ole kyllin nöyrä.
Sinä olet nyt ylpeä, sanoo täti, ihan niinkuin äitisikin oli. Ja
siinä sinä olet hyvin tuhma, tyttöseni. -- Että köyhät ihmiset, että
minun olosuhteissani elävä tyttö julkenee omaksua mielipiteitä, se
on tuollaisten ihmisten mielestä sopimatonta ylellisyyttä, tiedätkö.
Katsos, minä tiedän, että nämä nenäliinat tulevat suututtamaan heitä.
Mutta minäpä juuri tahdonkin olla ylpeä sellaisille ihmisille --.

"-- On muuten rumaa viettää joulua sellaisin ajatuksin", virkkoi Rose
surumielisesti. "Rumaa. Ja ikävää. Oi Torkild --.

"-- Minut oli ensin kutsuttu Hansenille, konduktöörin perheeseen, jonka
luona asun. Hekin tosin kutsuivat minut sen vuoksi, että he säälivät
minua. Mutta se oli toisenlaista. He eivät olisi voineet syödä puuroa
ja livekalaa ja tanssia joulukuusen ympärillä iloisin mielin, jos he
olisivat tienneet minun istuvan yksin huoneessani sinä iltana. Mutta
he ovat ehkä yhtä mielellään ilman minua, ja he luulevat tietysti,
että minusta on paljon erinomaisempaa mennä setäni luo -- hienoon
taloon Incognitokadun varrelle. -- Mutta kun rouva Hansen kutsui minua
pitämään hyvänäni mitä heillä olisi jouluiltana, silloin olin sekä
iloinen että kiitollinen, sen saat uskoa. Ja minä iloitsin siitä, että
antaisin lapsille oikein sieviä lahjoja, sellaisia, joita tiesin heidän
toivovan itselleen."

"Niin, nehän ovat kai hyvin miellyttävää väkeä, joiden luona sinä nyt
asut?"

"Kyllä he ovat miellyttäviä. Tosi kyllä, sellaisten pieneläjien parissa
minä aina olen hyvin hämilläni. Mutta minä olen hyvissä väleissä lasten
kanssa, näetkös. Kun rouva on kaupungilla, pidän minä niitä silmällä
hänen puolestaan. Meillä on iso nukkehuone, pikkutytöillä ja minulla,
jolla me leikimme; minä opetan heitä laittamaan sellaisia sieviä
huonekaluja tulitikkulaatikoista ja pahvista, jollaisia Doris ja minä
laitoimme, muistatko, ja me liisteröimme ja leikkelemme ja maalaamme ja
ompelemme minun huoneessani. Luulen, että siitä on minulle miltei vielä
suurempi huvi kuin pikkutytöille. Ja sitten minä olin aikonut ostaa
huomiseksi kaikkia mahdollisia pikkuesineitä nukkehuoneeseen mitä vain
voisin löytää -- kahvikupit ja kynttiläkruunun ja kynttiläjalkoja ja
lintuhäkin ja pianon ja kukkaruukkuja ja silitysraudan ja joukon muuta.
Mutta nyt en minä saakaan olla katsomassa, kun Inga ja Gyda ja Helene
aukaisevat paketit ja asettavat esineet tupaan --."

He kulkivat Suurkatua pitkin. Rose seisahtui joka hetki matalien
talojen ikkunanäyttelyjen eteen.

"Minusta tuntuu niinkuin kuuluisi asiaan tehdä jouluostoksia Suurkadun
varrella. Kävin aina täällä mamman kanssa lapsena ollessani. Se johtui
luonnollisesti ensi sijassa siitä, että täällä oli halvempaa, tai
mamma luuli olevan halvempaa. Mutta hän sanoi syyksi sen, että täällä
oli oikea joulutunnelma. Pienet matalat vanhat talot muistuttivat
hänestä Nyborgia. Ja sellaiset puodit, jossa katto oli matalalla
ja porrasaskeleet veivät ylemmäksi sisähuoneisiin. Me kävimme
kurkistamassa vanhoihin pihoihin, joissa oli kuistikäytävät ympärillä
ja kaikenlaisia nurkkauksia ja pimeitä sopukoita; minä ajattelin
silloin aina Asbjørnsenin satuja. Eikö ollut oikeastaan omituista, että
mamma, joka oli vieras täällä, tunsi vanhan Kristianian paljon paremmin
kuin kukaan muu, jonka olen tavannut. Alhaalla linnoituksen luona ja
sielläpäin hän tiesi kaikkien vanhojen talojen rakentajat ja asukkaat,
heidän historiansa ja hyvin paljon kaikenlaista mitä oli tapahtunut
missäkin --.

"Kun muistelen noita mamman ja minun joulukäyntejä Suurkadulla, tuntuu
minusta muuten aina niinkuin olisi ollut lumipyry --.

"Sellainen, että lumi tuprusi valaistujen puodinikkunoiden editse, ja
sitten nuo pimeät kojumyymälät kirkon edustalla ja kirkko itse, joka
näytti niin suurelta ja valtavalta, koska kaikki talot täällä ovat niin
matalia, ja tornikello loistamassa ylhäällä ilmassa -- se _olikin_
todella kaunista ja joulumaista --."

Torkild kääntyi ja katsoi taakseen. Hän ei ollut koskaan ennen pannut
sitä merkille. Täältä, noiden matalien talojen yli katsottuna, vaikutti
kirkko kauniilta kohotessaan siinä pimeänä ja jykevänä, valaistu
tornikello korkealla taivaalla.

"Ja nyt tulee lumikin", virkkoi Torkild iloisella äänellä. Hän näytti
Roselle ensimmäistä hiutaletta palttoonhihallaan.

"Niin, ajattele! Oi kunpa tulisikin lunta!" Rose piti puuhkaa edessään
tavoittaen kiinni harvakseen tippuvia pikku tähtiä.

Se oli suurenmoista. Kun he tulivat ulos eräästä matalasta myymälästä,
jossa oli sisähuoneisiin vievät porrasaskelmat, purjehtivat raskaat
lumihöytyvät ikkunoiden ja kaasulyhtyjen valovirrassa, ja pitkin
ajotien laitoja oli jo ohut valkoinen peite mutaisella, likaisella
kadulla.

       *       *       *       *       *

Lunta tuli taivaan täydeltä, kun he kulkivat ylöspäin kaupungin
läpi. Vaunujen räminä kovaksi jäätyneellä kadulla oli jo vaimentunut
hupaiseksi, hiljaiseksi jouluhyörinän ääneksi; puodinikkunain valot
eivät enää törröttäneet parrujen tavoin kirpeässä ja raa'assa
pakkassumussa, ne loistivat hilpeästi kieppuvissa lumipyörteissä.
Teki hyvää tuntea hiutaleita kasvoillaan, nähdä kuinka ne valkaisivat
vaatteet, puhdas, raikas ilma oli hyvää hengittää.

"Miten kummalla saamme selvitetyksi, mitkä paketit ovat sinun ja mitkä
minun", nauroi Rose, sillä Torkild oli ottanut kaikki kantaakseen.

"Saamme avata ne ja katsoa. Muuten saa kohtalo ratkaista, mitä on
lankeava Liedin ja mitä Hansenin lapsukaisille. Voimmehan katsella
niitä syödessämme. Menisimmekö Ingebretille; siellä on niin ihanan
rauhallista --."

He kulkivat Kuninkaankatua alaspäin, lumisten, paketeilla lastattujen
ihmisten virtaa vastaan. Kaikki ihmiset menivät ylöspäin. Puoteja
alettiin sulkea. Oli niin miellyttävää kulkea siten kaikkien hyöriväin
ihmisten ohi keskuksen ulkopuolella olevia hiljaisia kortteleita kohti,
missä valaistut ikkunat olivat verhoilla peitetyt ja ainoastaan harvat
äänet rikkoivat lumituiskun hiljaisuutta.

"Ei kiitos, minä haluaisin mieluummin teetä ja voileipää. Minä todella
kaipaan vähän hyvää lämmintä teetä. Paljon teetä --." Rose otti mustan
plyyshihatun päästään ja ravisti siitä pois lumikinokset. Hiukset
olivat hiukan märät hänen otsallaan, ja silloin ne kihartuivat pikku
hiukkasen.

Matala hauska kahvila öljyttyine paneeleineen ja puukattoineen oli
melkein tyhjä -- vain joitakin vanhoja kaljupäisiä liikemiehiä istui
syömässä turskaa eräässä nurkassa. Rose ja Torkild istuutuivat
sohvakulmaukseen lähelle ovea.

Rose alkoi heti aukoa paketteja ja lajitella joululahjoja. Sohva ja
molemmat tuolit olivat tuossa tuokiossa paperin ja pahvirasioiden
peitossa.

"Eivätkö ole viehättäviä?" sanoi hän ihastuksissaan nukkeleluistaan.
"Inga saa nämä kullatut kahvikupit. Etkö usko hänen tulevan iloiseksi?
Minä olisin hurmautunut aivan mielettömäksi sellaisista pienenä
ollessani --."

Tee tuotiin, ja Rosen täytyi hiukan koota kaikkia lelujaan.

"Joulu on ihana sittenkin", sanoi hän hiljaa. "Minusta joulu on ihana.
Vaikka minulle itselleni ei tulekaan mitään joulua."

"Me kaksi, joille ei tule joulua", sanoi Torkild. "Kuule -- vietetään
yhdessä yksi päivä ja koetetaan laittaa joulu."

Rose nyökkäsi.

"Eikö kävisi päinsä, että minä koettaisin saada hankituksi pienen
kuusen?" sanoi Torkild. "Sinä voisit koristaa sen? Minun luonani,
tarkoitan."

Rose nyökkäsi jälleen. Torkild huomasi hänen välttävän katsoa häneen.

"Eikö se sinusta olisi oikein mieluista, Rose? Menisimmekö mieluummin
yhdessä jonnekin muualle --."

"Ei, ei."

"Niin, minä en tiedä. Sinä olet ollut niin omituinen usein viime
aikoina", sanoi Torkild hiljaa.

"Olenko _minä_", sanoi Rose heikosti. Ja hän jatkoi silmänräpäyksen
epäröinnin jälkeen: "Minusta -- en oikein tiennyt --. Ajattelin, että
ehkä sinä et välittänyt niin kovin paljon enää minun seurastani. Ja
silloin minusta tuntui niin ikävältä aina vain ottaa vastaan kaikkea,
mitä sinä teet ollaksesi minulle kiltti --."

"Minusta tuo oli hyvin merkillinen ajatus, Rose", sanoi Torkild hiljaa,
mutta pannen painon joka sanalle. Ja hänen silmänsä eivät irtautuneet
Rosen silmistä, ennenkuin tämä loi ne alas.

"Eihän se olisi muuta kuin ymmärrettävää, jos sinä olisit väsynyt
minuun kerran", kuiskasi hän miltei itkemäisillään.

"Kun sinä olet voinut sellaista ajatella", sanoi Torkild äskeiseen
tapaan. "Silloin sinä et ole tainnut koskaan ymmärtää, mitä minä
olen sanonut sinulle niin monen monta kertaa. Ei ole mitään, mikä
voisi muuttua, Rose, minun tunteissani sinua kohtaan. Minä en ole
puhunut siitä pitkiin aikoihin. Sillä minä en tahtonut olla sinulle
kiusanhenkenä -- enkä kerjäläisenäkään -- kun sinä olet minulle se
mikä olet. Päinvastoin -- minä tahdoin koettaa, enkö voisi antaa edes
pikkuruista murua sinulle kaiken sen vastineeksi, mitä sinä olet
minulle ja olet ollut minulle ja aina tulet olemaan minulle."

Rose istui ja katsoi alas.

"Niin, mutta Torkild", sanoi hän hiljaa.

"No?"

"Ei se ollut mitään. Minä luulin, että sinä olit sittenkin väsynyt
minuun. Olin kuullut, näet, että olisit ollut kihloissa Betzyn kanssa
--."

"Kuka sitä on sanonut?" kysyi Torkild nopeasti.

"Betzy itse. Eikö se sitten ole totta?"

"Kyllä se on totta." Torkild naurahti. "No mutta eikös se Betzy olekin
erinomainen kapine."

Rose katsoi häneen hämmentyneenä:

"Mutta. Kun sinä sanot -- tunteneesi sellaista -- -- minua kohtaan --
aina. Sitä minä en ymmärrä."

"Etpä kylläkään ymmärrä", sanoi Torkild hiljaa ja vakavasti kuten
äskenkin. Rose odotti, että hän sanoisi vielä jotakin. Mutta Torkild
oli vaiti. Käsi leuan alla hän istui ja katsoi eteensä. Kerran häivähti
pieni kaukainen ja ohimenevä hymy hänen kasvoillaan.

"Muuten sanoi Betzy, ettei hän uskonut sinun välittäneen hänestä",
sanoi Rose hämillään. "Hän sanoi luulevansa sinun tehneen sen uhmalla."

"Siinä Betzy erehtyi." Torkild hymyili jälleen pientä omituista
hymyään. "Minä _välitin_ hänestä. Toisella tavalla."

"Voisitko mennä kihloihin jonkun muun kanssa vieläkin? Josta voisit
ruveta pitämään -- sillä toisella tavalla?" kysyi Rose.

"En." Torkild naurahti hiukan itsekseen.

Rose istui polttavan punaisena alasluoduin silmin. Hän ei yrittänytkään
selvittää omia hämmentyneitä tunteitaan. Hän ei tiennyt mille Torkild
oli hymyillyt. Hän tiesi vain, että sellaisena kuin hän oli Torkildin
nähnyt, sellainen ei hän ollut. Hän oli luullut tuntevansa Torkildin
ulkoa ja sisältä -- ja nyt hänelle selvisi, ettei hän tainnut
tunteakaan. Ja se sai hänestä tuntumaan siltä kuin Torkild olisi tullut
paljon suuremmaksi, ja hän tunsi itsensä hämmentyneeksi ja araksi hänen
edessään.

Kerran hän nosti katseensa Torkildiin, mutta veti samassa silmänsä
takaisin ja punastui jälleen. Torkild istui ja katsoi hellittämättä
häneen äskeinen pieni hymy huulillaan.

Torkild kaatoi lisää hänen kuppiinsa. He söivät ja joivat puhumatta.
Rose kyyristyi kokoon sohvassa; tuo uusi hämmentävä tunne, että hän oli
pieni olento, jolle Torkild hymyili, sai hänen sydämensä tykyttämään.
Hänen poskensa paloivat yhä; jalat olivat jääkylmät, sillä kengät
olivat läpimärät. Kun he olivat lopettaneet syönnin ja Torkild tarjosi
hänelle savukekoteloaan, näki Rose hämmästyen käsiensä vapisevan hiukan.

Äkkiä Torkild otti pienen neliskulmaisen käärön taskustaan ja ojensi
hänelle.

"Olen ostanut sinulle joululahjan. Tahdotko katsoa sitä nyt, vai
haluatko antaa sen odottaa huomiseen?"

Rose tunsi, että käärössä oli kotelo:

"Tahdon mieluummin katsoa nyt. Oi Torkild, minä pelkään, että se on
jotakin, joka on aivan liian hienoa minulle."

Hän aukaisi käärön ja avasi vanhan kuluneen nahkarasian. Se
sisälsi vanhanaikaisen kaulanauhan, se oli hienoa kultatyötä,
tummansinipunervilla ametisteilla koristettu.

"Oi mutta Torkild. Oletko hullu, kun ostat tällaisia minulle --."

"Pidätkö siitä?"

"En ole koskaan nähnyt kauniimpaa", sanoi Rose hiljaa.

"Niin, minustakin se oli oikein kaunis. Näin sen kesällä eräällä
muinaisesineiden kauppiaalla ja ostin sen silloin. Ajattelin, että
ottaisin itselleni kerran oikeuden antaa sinulle lahjan, joka
mielestäni olisi kyllin kaunis sinulle."

"Kiitos", kuiskasi Rose.

"Pane se päällesi", pyysi Torkild hetken kuluttua.

"Oi, minä en voi, Torkild. Tämän puseron kanssa -- se olisi synti." Hän
katsoi monesti pestyyn vaatimattomaan puseroonsa.

"Pane nyt sentään. Vain koetteeksi."

"En tahtoisi sitä tehdä. Tahtoisin mieluummin pitää sitä päälläni ensi
kerran, kun tulen sinun luoksesi viettämään jouluiltaa."

       *       *       *       *       *

Vähän myöhemmin he seisoivat yhdessä kahvilan edustalla. Lumituisku oli
lakannut -- korkealla valkoisen maan ja puiden yllä, jotka kohosivat
ilmavien valkoisten kupujen tavoin kaasulyhtyjen keltaisten liekkien
välillä, oli taivas pohjattomana ja mustana.

Kumpikaan heistä ei puhunut, kun he, sen sijaan että olisivat
kääntyneet ylöspäin kaupunkia kohti, astelivat hiljaa Pankkitorin
lumipeitteen poikki ja lähtivät menemään hiljaista pimeää katua pitkin
linnoitukseen päin.

Rose ei ajatellut mitään. Koko hänen mielensä oli pelkkää odotusta;
hän pelkäsi, mutta hän oli täynnä kaipausta. Se on Torkild, ajatteli
hän -- sehän on Torkild. Mutta hänestä tuntui kuin hänen rinnallaan
olisi kävellyt vieras ja tuntematon mies. Jännityksissään hän puristi
kädessään kaulanauharasiaa; oli kuin hän olisi antautunut kaiken
tuntemattoman valtoihin ottaessaan sen vastaan.

He kuulivat tuskin omia askeleitaan syvässä, pehmeässä lumessa.
Ratsastusmaneesin muurin juurella oli pimeää, lyhtyjen valopiirien
väliä pitkälti. Puistossa hohtivat pensaat valkoisten kinosten
näköisinä.

Kun Torkild pysähtyi ja taivutti kasvonsa Rosen kasvojen yli, kohotti
Rose päänsä ja otti vastaan hänen suudelmansa. Hän seisoi hiljaa ja
antoi Torkildin suudella niin paljon kuin tahtoi, ja kun Torkild
otti ja painoi hänet lujasti itseään vasten, pani hän kätensä hänen
kaulaansa.

"Rose -- onko se totta?" kuiskasi Torkild aivan hiljaa ihan hänen
korvansa juuressa, ja hänen äänensä sai väreet kulkemaan Rosen selkää
pitkin.

Rose nyökkäsi ja kohotti kasvonsa jälleen suudeltaviksi. Niille varisi
joku jääkylmä lumihitunen heidän yläpuolellaan olevasta puusta,
ennenkuin Torkild peitti ne omilla kasvoillaan.

"Rakastatko minua?" kuiskasi Torkild jokaisen suudelman välillä.
"Rakastatko minua?"

"Kyllä." Rose olisi tahtonut sanoa: minä rakastan sinua, mutta ei
voinut. Oli kuin hän ei olisi kyennyt saamaan esille täyttä sanaa --
hämmentyneestä, yllätetystä sydämestään. Ja hän kuiskasi sen sijaan:

"Sinäkö se olet, Torkild? Onko se totta, että se olet sinä? Minusta
tuntuu kuin sinä et olisi sinä. On niinkuin olisit tullut joksikin
toiseksi --."

"Minä en ole tullut toiseksi", kuiskasi Torkild vastaukseksi.

"Olet sinä. On niinkuin en olisi tuntenut sinua koskaan ennen."

"Rakkaus se on, jota sinä et ole tuntenut ennen", sanoi Torkild hiljaa.

Rose toisti sen. "Rakkaus se on, jota minä en ole tuntenut ennen."
Se kuului niin ihmeellisen ihanalta. Se oli rakkaus. Se oli rakkaus.
Hän otti äkkiä kiihkeästi Torkildin kasvot molempien käsiensä väliin
ja katsoi niihin. Niin, se oli rakkaus, sen näköinen se oli. Hän veti
Torkildin puoleensa, ja nyt suuteli Rose vuorostaan heidän seisoessaan
siinä luntaan varistelevien puiden alla öisellä, hiljaisella, autiolla
kadulla.






II.




I.


Torkild meni ruokasalin läpi, nyökäytti hyvänhuomenen palvelustytölle,
joka oli kattamassa aamiaispöytää, ja seisahtui hetkiseksi
arkihuoneeseen.

Pitkät valkoiset verhot verannan oven edessä liehuivat hiukan vedossa.
Koko talossa tuoksui vielä vastamaalatulta. Lattia, joka kiilsi
tuoreena ja keltaisena aamuauringon paisteessa, antoi huoneelle uuden
kodin leiman, vaikka huonekalut olivatkin erilaatuisia ja enimmäkseen
vanhoja.

Ihmeellinen kevätilma oli kestänyt koko tämän viikon heidän
kotiintulonsa jälkeen. Nämä ihanat aamut --.

Hän löysi Rosen savukkeet hänen kirjoituslippaaltaan, otti yhden ja
sytytti. Ulosvedetyllä levyllä oli ihka uusi "Emännän tilikirja"
vanhan posliinisen kirjoitustelineen edessä. Valokuvan Torkildista
pikkulapsena äitinsä sylissä oli Rose pannut kehyksiin ja asettanut
pöydälle. Torkild otti sen ja hiveli poskeaan äitinsä kuvaan. Ja sitten
hän kumartui ja suuteli Rosen pientä tilikirjaa, siihen kohtaan mihin
Rose oli kirjoittanut uuden nimensä, Rose Christiansen.

Hän laskeutui alas puutarhaan Rosea odotellessaan polttelemaan.

Huvila oli kummulla, kolmelta taholta kuusimetsän ympäröimänä. Mutta
rakennuksen edustalle oli laitettu puutarha, suuri puolipyöreä
kukkapenkki ympäröi koko somerolla peitettyä verannan pengertä. Siinä
ei ollut vielä mitään muuta kuin sanomalehtipaperisia tötteröitä, jotka
Rose oli pannut pienten vastaistutettujen taimiensa suojaksi. Mutta
kukkapenkin ja keltaisiksi paahtuneiden tötteröiden takana vietti
vaaleanvihreä mäki pienine uusine hedelmäpuineen jokeen päin, joka
juoksi kirkkaana ja hiljaisena talon ohi; juuri puutarhan alapuolella
se oli laajentunut pieneksi järveksi, joka kimalteli päivänpaisteessa;
vesi seisoi korkealla vihreän niityn rinnassa, ja pienet pajupensaat
pilkistelivät vedestä.

Joen toisella puolen oli vain niittyä ja peltomaata sinne saakka,
missä metsä piirsi tumman juovansa valoisan taivaan alle. -- Torkild
seisoi siristellen silmiään vasten aurinkoa. Hän tunsi oman onnensa
suloisena, rauhallisena väsymyksenä, ja hän imi itseensä auringonlämpöä
koko ruumiillaan; mäeltä henkäili kevääntuoksua, joku hyönteinen
surisi, musta kovakuoriainen kiipesi kortta pitkin ruohikossa hänen
jalkansa juuressa, ja kun se tipahti maahan ja jäi maata sätkyttelemään
selälleen, kumartui hän ja auttoi sen jälleen kohdalleen.

Pienet pilvet taivaalla ja kukkivat kirsikkapuut hänen alapuolellaan
viettävällä mäellä hohtivat yhtä hopeanvalkoisina. Ne olivat aivan
pieniä, nuoria puita, koko kukkiva latvus ei ollut morsiuskukkavihkoa
suurempi.

Verannalta kuului askelia. Rose tuli ulos, alushameessa ja heleässä
kampausröijyssä, ja ripusti pari pyyhinliinaa kaiteelle.

"Etkö ole pukeutunut vielä?" huusi Torkild hänelle.

"Heti. Otan vain hameen ylleni." Rose seisahtui ovelle, kirkkaiden,
punaruutuisten verhojen väliin. "Voithan tulla sisään ja alkaa syödä,
jos sinun on nälkä. Minä tulen ihan tuokiossa."

"Lorua. Joudu ja tule tänne. Niin saat nähdä kaunista."

Hetkistä myöhemmin Rose tuli alas verannanportaita vaaleassa
kesäpuvussa. Hän meni Torkildin luo ja pisti kätensä hänen kainaloonsa.

"No? Mitä sinä oikein tahdoit? Oliko se jotakin erikoista?"

"Ei." Torkild veti Rosen itseään vasten. "Se ei ollut -- mitään --
erikoista."

Rose hieroi otsaansa Torkildin kasvoihin:

"Mikä se sitten oli niin kaunista -- poju?"

"Sinä."

"No senhän minä tiedän. Mutta se, jota aioit näyttää minulle?"

"Eikö tämä sitten ole kaunis?" sanoi Torkild ja kosketti heidän
edessään olevaa pientä kirsikkapuuta.

"Kyllä, se on kaunis", sanoi Rose iloisesti. Ja hän irroittautui
lempeästi Torkildin sylistä ja astui muutamia askelia alemmaksi
omenapuita kohti. "Nyt nämäkin pian tulevat kukkaan."

"Oletko tyytyväinen taloomme", kysyi Torkild kahdennenkymmenennen
kerran. Ja Rose vastasi, kääntyen takaisin hänen syliinsä: "Olen, olen
kyllä!"

Käsikoukussa he menivät pienen välkkyvän aamiaispöydän ääreen, ja Rose
istuutui, otti myssyn kiiltävän kuparisen kahvipannun päältä ja alkoi
kaataa kuppeihin.

"Seis, seis. Ei enää minulle." Torkild tarttui hänen ranteeseensa ja
pysähdytti hänet.

"Etkö tahdo _enempää_ kahvia? Mikä sinun on -- etkö voi hyvin tänään,
Torkild?"

"Kyllä." Torkild nauroi. "Kaada vain täysi kuppi. Minä sanoin sen vain
saadakseni tekosyyn ottaa sinua kädestä."

"Uh!" Rosekin nauroi. "Sitä sinä teet tosiaan ilman tekosyytäkin mielin
määrin, minun nähdäkseni. -- Sinun täytyy nyt joutua syömään, Torkild,
muuten myöhästyt konttorista."

"En enempää kuin tavallisesti", sanoi Torkild huolettomasti, ja Rose
hymyili ja pudisti hänelle päätään.

-- Sitten Torkild sanoi hyvästi, ja sitten Rose sanoi, niinkuin
oli sanonut joka aamu, että hän tulisi saattamaan tielle asti, ja
käsivarret toistensa ympärillä he astelivat verkalleen metsikön läpi.

       *       *       *       *       *

Kun Rose palasi taloon, oli palvelustyttö korjaamassa pöytää.

"Kuinka on, Agnes, tarvitseeko meidän tuottaa mitään kauppiaalta?
Leipää ei taida olla riittävästi --."

Hän kulki huoneissa ja katseli ikkunoissa olevia kukkiaan, ja hän
meni puutarhaan ja kurkisti paperihattujen alla olevia taimia. Kentän
yli hän oikaisi keittiökasvitarhaan. Penkit päilyivät hienoina ja
mullanharmaina päivänpaisteessa; Torkild oli lapioinut ja haravoinut
ja tallannut käytävät edellisenä iltana; tänä iltana he kylväisivät
niihin. Hän ryhtyi ottamaan raparperia; senpä hän voikin tehdä nyt
aamupäivällä, ennenkuin tuli aika ruveta ajattelemaan päivällistä, --
leikellä raparperia pulloihin pantavaksi.

Ei _ollut_ järkeä siinä, että heidän oli pidettävä aikuista
palvelijatarta, mutta Torkild tahtoi niin välttämättä. Ensiksikin,
koska hänen mielestään talo oli liian iso Roselle; heidän oli ollut
pakko vuokrata tämä pikku huvila, koska se oli ainoa kelvollinen
asunto, mikä oli saatavissa. Sitäpaitsi Torkild ei tahtonut, että Rose
olisi yksin koko aamupäivän, kun talo oli niin yksinäisellä paikalla.
-- Mutta Rosella oli kovin vähän tekemistä kaikkina niinä tunteina
ennen puoliviittä, jolloin Torkild tuli kotiin.

-- Hän istuutui raparpereineen huoneeseen.

Kun palvelijatar tuli tuomaan hänelle teetä kello puoli yksi, oli hän
leikellyt ison vadillisen.

Miten ilkeiksi sormet tulevat raparperin leikkelemisestä --.

Päivälliseksi tulisi vain eilistä lientä uudelleenlämmitettynä ynnä
turskaa, joten hänellä ei ollut mitään tekemistä keittiössä.

Tosin oli hänellä vielä koko joukko ompelemista kapioissaan. --
Mutta kädet olivat niin inhottavat ja kurttuiset. Hän penkoi vähän
kirjahyllyä, mutta ei ollut lukutuulella.

Oikeastaan hän oli väsynyt. Hän hymyili hieman hämillään itsekseen
--. Hän _oli_ väsynyt. Paneutua pitkäkseen sohvalle keskellä päivää
-- sitä hän ei ollut koskaan tehnyt; hän oli aina pitänyt sitä hyvin
halveksittavana.

Mutta hän teki sen hiukan vitkastellen, veti jalat sohvalle alleen ja
sovitti tyynyn poskensa alle. Hän hymyili vaivihkaa itsekseen pari
kertaa siinä maatessaan. Ja sitten, hetken perästä, hän oli vaipunut
uneen.




II.


Juuri kun Rosen piti lähteä ulos -- hän oli jo ripustanut kappansa
uunin viereen -- tuli palvelustyttö tuoden kaksi isoa pahvirasiaa. Eräs
poika tehtaalta oli ne tuonut, sanoi hän.

Rose pani laatikot pöydälle pienen joulukuusen viereen, joka vielä oli
vihreä ja paljas. Hän arvasi mitä niissä oli -- kukkia Torkildilta
aatonaatto-illan johdosta.

Minkä ikinä Torkild saattoi ajatella ilahduttavan Rosea, sen hän
toimitti hänelle -- ennenkuin Rose ehti toivoakaan. Oli kuin ei
Torkildilla olisi ollut mitään muuta ajatusta kuin osoittaa Roselle
kuinka paljon hän piti hänestä -- nyt tähän aikaan.

Muuten, olihan Torkild ollut sellainen aina. Aina oli syy ollut
Rosen, milloin oli ollut jotakin särähtävää heidän välillään näinä
ensi kuukausina. Rose ymmärsi sen nyt. Se johtui siitä, että hänen
rakkautensa oli ollut pintapuolista ja itsekästä Torkildin rakkauden
rinnalla. Juuri siitä, että hän sisimmässään tiesi tunteensa vähemmän
arvokkaaksi kuin Torkildin tunne, aiheutui se, että hän toisinaan oli
tuntenut itsensä tyytymättömäksi avioliittoonsa -- herrajumala, siinäkö
se oli kaikki! Niin, se oli ollut siinä kaikki _hänen_ puoleltaan --
toisinaan hänestä kyllä tuntui ihanalta olla siten rakastettuna ja
hyväiltynä ja himoittuna ja ihailtuna -- ja kun hän silloin tällöin
äkkiä saattoi tuntea jotakin vastenmielisyyden-tapaista heidän
kiihkeässä yhdyselämässään, niin johtui se siitä nöyryyttävästä
alitajuisesta tietoisuudesta, ettei hänellä ollut mitään ehjää
ja voimakasta intohimoa Torkildin intohimon vastineeksi. Nyt kun
lapsi hänen kohdussaan kutsui esiin kaiken hänen rakastamiskykynsä,
nyt hän ymmärsi. Oi, nyt hän ymmärsi myös Torkildin äärettömän
herkkätuntoisuuden, sen, joka kesällä oli herättänyt hänessä
pientä umpeaa ärtymystä -- se johtui siitä, että se todisti heidän
yhdyselämänsä olevan Torkildille äärettömän paljon merkitsevämpää kuin
hänelle.

Mutta nyt, kun hän vihdoinkin tunsi elävänsä täytenäisesti ja eheästi,
nyt kun hänen oma sydämensä oli hellänä ja rakkauden kukkuroimana -- oi
nyt hän ymmärsi kyllä Torkildia ja rakasti häntä -- lapsen isää. Hän
saattoi istuessaan ompelutyönsä ääressä vajota katselemaan Torkildia,
kun tämä luki tai soitti, syvemmin kuin hän oli koskaan ennen tätä
katsellut. Minun lapseni isä, ajatteli hän. Kunnes hänen täytyi nousta,
mennä Torkildin luo ja vetää hänen päänsä rintaansa vasten. "Sinä
olet niin kaunis, Torkild. Minä niin pidän sinusta." "_Pidätkö_ sinä
minusta?" saattoi Torkild kysyä hiljaa, vetäessään hänet syliinsä.
"Pidän kyllä. Tiedätkö miksi istun ja katselen sinua noin? Siksi, että
pikkupojusta pitää tulla sinun näköisesi. Hänellä pitää olla tuollainen
kaunis otsa ja tuollaiset kauniit silmät ja tuollainen kaunis nenä
ja suu ja leuka kuin sinulla." Hän siveli sormella ympäri Torkildin
kasvoja puhuessaan. "Hänen pitää olla ihan isänsä näköinen --" Torkild
painoi hänet itseään vasten ja hyväili häntä, kasvoillaan hymy, joka
oli miltei kipeä onnesta.

-- Toisessa laatikossa oli keltaisia mimoosoja ja sinipunaisia
sireenejä. Hän asetti ne suureen mustaksi lasitettuun ruukkuun
piirongin päälle. Toisessa oli leikattuja hyasintteja, sinisiä ja
valkoisia ja punaisia. Ne hän järjesti kristallimaljaan ja asetti
keskelle pöytää. Hetkeksi hän jäi seisomaan silmät ummessa ja kasvot
taivutettuina haistelemaan niiden voimakasta tuoksua.

Ruokasalin vanha kello löi kolme. Tosiaankin hänen täytyi nyt pitää
kiirettä, jos mieli ehtiä takaisin oikeaan aikaan päivälliselle. Ja
vielä oli hänen käveltävä metsäpolkua Fensaliin.

Oli kuurapakkanen -- niinkuin vuosi sitten. Mutta yhdellä erotuksella.
Sellainen kuiva ja kolea talvipäiväkin oli kaunis täällä maalla. Metsän
yllä kuumottava pyöreä, punainen auringonkehrä, korkea puhdas taivas,
joka hohti kalpeansinisenä keveän pakkasusvan läpi, paksut huurreripsut
puissa ja pensaissa ja kuihtuneilla keltaisilla korsilla, jotka
törröttivät jäähän paleltuneina niitylle tulvineella joella puutarhan
alapuolella.

Rose käveli sipsutellen ja varovasti, niin kauan kuin hän kulki jokea
pitkin, pysytellen laiteella, missä jää oli rosoista ja epätasaista.
Hän sävähti ja kuumeni pelosta, joka kerta kun jalka liukahti vähän.
Mutta kun hän tuli metsäpolulle, joka vei rautatielinjan poikki
ja harjun yli, käveli hän nopeaan ja keveästi. Se alkoi tuntua jo
painavalta, mutta se ei vaivannut häntä; hänestä tuntui siltä kuin
hänellä olisi ollut enemmän voimaa ja terveyttä millä kantaa. Ainakin
vielä --.

Kuihtuneita ruskeita sanajalkoja ja paljaita vaarainpensaita oli kapean
polun varsilla. Keväällä, kun täällä alkoi versoa, kun sanajalat
työnsivät esiin kuihtuneitten lehtiensä välistä pienet etanankuoren
tavoin kiertyneet silmunsa, silloin ei hän kai enää olisi niin
kepeäliikkeinen. Hän ajatteli sitä aikaa omituisella tuskallisella
häveliäisyydellä, mutta samalla siinä oli jonkunlaista itsetuntoista
ylpeyttäkin. Ja kun hedelmäpuut heidän puutarhassaan kukkisivat
toista kertaa --. Hän ei voinut löytää sen johdosta mielessään mitään
pelkoa, ainoastaan maltitonta, hiukan hermostunutta jännitystä. Ja
kun hän sitten nousisi jälleen ylös vuoteesta ja voisi istua ulkona
lapsenvaunuineen -- koko ihanan kesän, jolloin hän istuisi puutarhassa
ja hoitelisi pientä lastaan -- oli kuin jotakin hänessä olisi
luhistunut kokoon ylenpalttisesta, hellästä onnentunteesta --.

He eivät koskaan, koskaan asuisi kaupungissa, jos vain voisivat sitä
välttää. Nämä kuukaudet, jotka hän oli asunut täällä maalla, nähden
vuodenaikojen kuluvan ja tuntien kauneuden kaikissa vaihtelevissa
säissä. Vieläpä pitkä sateinen syksykin, jollainen heillä oli
ollut, miten tenhoavan kaunis se oli hänen mielestään ollut, kun
hän noustessaan ylös aamuisin näki sadepisarain liukuvan pitkin
puhelinlankaa ja riippuvan vieri vieressä helmien tavoin talon
ympärillä olevissa puissa. Hänen lastensa oli kasvettava maalla.

Hän ajatteli kävellessään kaikkia niitä onnellisia, lukemattomia
töitä, jotka tulisivat täyttämään hänen päiviään. Ensimmäinen
leikkitupa-hauskuus, jota hän oli tuntenut emäntänä-olostaan,
puuhaillessaan huoneissaan ja laittaessaan ruokaa keittokirjojen
mukaan, joiden johdosta Torkild kiusoitteli häntä, kun hän istuutui
lukemaan niitä iltaisin -- se ei sittenkään ollut ajan mittaan
tyydyttänyt häntä. Sehän oli vain olevinaan työntekoa -- ei ollut
mitään järkeä siinä, että he molemmat, palvelijatar ja hän, kaksi
aikuista naista, kulkivat ja puuhailivat, ainoana työnään laittaa
ruokaa ja pitää järjestyksessä taloa itselleen ja yhdelle muulle
lisäksi. Se tuntui hänen mielestään järjettömältä ihmisten työvoimien
tuhlaamiselta. Kokonaan toista tulisi olemaan nyt, kun samat työt
oli tehtävä kodissa, missä lapsia kasvaisi. -- Olihan tuntunut niin
toisenlaiselta laittaa taloa joulukuntoon, senjälkeen kun oli päätetty,
että heillä tulisi olemaan luonaan lapsi -- vaikkakin vieras lapsi,
josta hän ei edes aivan ehdottomasti pitänyt --.

Lill oli kyllä viehättävä pikku tyttö. Mutta ei hän kuitenkaan
tahtonut toivoa, että hänen lapsistaan tulisi sellaisia. Ei silti,
että siitä olisi ollut juuri vaaraakaan -- Liedin väellehän lapset
olivat vain leluja: väliin he hoitelivat niitä hyvin puuhakkaasti, ja
sitten työnsivät ne palvelijain huostaan, kun heille tuli halu leikkiä
jollakin muulla. Nyt oli rouva Liedille tullut äkkiä kuin hengen
asiaksi päästä Lillehammeriin jouluksi. Ja niin hän lähetti surematta
Ingarin ja Sonjan, jotka olivat vain kymmen- ja kahdeksanvuotiaat,
yksinään matkalle isoäidin luo Kragerohön. Oli tosin eräs rouva
Aterch, joka oli luvannut "pitää heistä huolta" laivalla; rouva Lied
tunsi häntä tuskin, mutta hänen omatuntonsa -- tai miksi sitä kutsui
-- tuli tästä täysin rauhoitetuksi. Ja hän oli ollut aivan neuvoton,
millä keinoin hän olisi suoriutunut Lillistä, hän halusi ehdottomasti
mieluimmin päästä ottamasta mukaansa lasta sanatorioon, se oli varsin
selvää. Siksi hän joutuikin ihastuksiinsa, kun he olivat tarjoutuneet
ottamaan lapsen luokseen jouluksi.

       *       *       *       *       *

Fensalissa juoksenteli rouva Lied ulos ja sisään ovista
tunturinharmaassa housupuvussa ja kierresääryksissä. Rose löysi Lillin
arkihuoneen lattialta, hän istui piilossa raskaan plyyshinojatuolin
takana suuri sadan kappaleen khedivilaatikko helmassaan ja taitteli
savukkeita kahtia. Rose otti laatikon häneltä ja järjesti sisällön
niin, että kahtiataitetut savukkeet tulivat alimmaisiksi ja ehyet
päällimmäisiksi. Siten ei nousisi melua ainakaan sinä aikana, jonka
hän oli siellä. -- Vaippoja ja käsilaukkuja ja suurempia ja pienempiä
matkalaukkuja oli hujan hajan huoneessa.

Palvelustyttö toi teetä, keksiä ja marmelaadia. Ja rouva Lied vaipui
menehtyneenä nojatuoliin:

"Oi kyllä toki voit sentään ottaa kupin teetä! Minun täytyy sanoa, että
sinä olet reipas, kun jaksat kävellä tänne asti nyt. Niin, tietysti
se on sinulle vain hyvä, kun sinä olet niin terve. Niin, kyllä minun
täytyy sanoa, että sinulla on hyvä onni, sinulla -- kun ajattelen mitä
itse olen aina saanut kärsiä, kun olen ollut noin! Saanko katsoa sinua
--", hän otti nauraen Rosea käsivarresta ja pyöräytti hänet sivuittain.
"Niinpä niin, rouva alkaa saada vartaloa, sanon minä --."

Rose punastui, suurimmaksi osaksi suuttumuksesta.

"Kuule -- minä olen pakannut vain yhden puhtaan vaatekerran Lillille.
Kyllä kai sinun palvelijasi joutaa pesemään --. Sinun ei tosiaankaan
sovi kantaa enempää kuin on ihan välttämätöntä, poloinen. Ota nyt vielä
yksi keksi! Oletko sinä leiponut -- viittä lajiako, sanot! Niin, alussa
sitä viitsii sellaistakin. Herra, kuinka minä olin iloinen kun pääsin
koko joulurehkinästä tänä vuonna, en ole tehnyt niin vähintäkään,
piiathan jäävät yksin taloon koko ajaksi, niin että --. Voi sinua,
Lill, mitä sinä nyt mangut siinä --."

Lill mankui, koska hän tahtoi saada valkoisen pukunsa mukaan
Torkild-sedän luo. Rose istui ja kuunteli kinastusta, jonka lopputulos
oli ennakolta varma; luonnollisesti soitettiin palvelijaa, joka sai
määräyksen pakata Lillin valkoinen leninki liinavaatteiden mukaan.

"Hyi Lill -- kuinka sinä voit olla noin paha mammallesi, jonka pitää
matkustaa niin kauas pois sinun luotasi -- moneksi moneksi päiväksi,
ajattele!"

Lill lohduttautui syömällä sokeripaloja.

"Sehän on totta -- tahdotko 'Mykkien leirin' joulunumeron -- ja tässä
on 'Tulevaisuus'. Siihen olen kirjoittanut joitakin pikku paloja.
-- Niin, aivan mitättömiä. -- Onhan melkein mahdotonta, kun elää
sellaisissa olosuhteissa kuin minä, saada niin paljon rauhaa, että
voisi koota ajatuksensa johonkin kunnolliseen --. Sehän on myöskin
yhtenä syynä siihen, ymmärräthän, etten _voi_ antaa taloudenhoidon ja
muun sellaisen niellä itseäni kokonaan. Ei, Lill, lopeta nyt, sinä olet
jo syönyt liian monta sokeripalaa! Hyi, sinun hampaasi tulevat siitä
rumiksi ja mustiksi --. Äiti sanoi että ei. No niin, mutta annakin sen
nyt olla viimeinen! Mutta mielestäni minun _täytyy_ hankkia rauhaa
taiteelleni nyt, ennen kaikkea --."

Rose selaili vihkoja lapsuusaikansa parhaiten kasvatetuin kasvoin. Kun
Mary Lied puhui taiteestaan, oli hänen aina niin kauhean vaikea hallita
hymykuoppiaan.

"Mutta katsos, kun nyt on kerran saanut sydämelleen jotakin, jonka
sanomisen tuntee velvollisuudekseen. Minulla on suuri romaani, koko
suunnitelma, kaikki on valmiina, ymmärrätkö, vain kirjoittamista vailla
--."

Rose ei päässyt millään neuvolla lähtemään, ennenkuin hän oli saanut
kuulla koko romaanin sisällyksen. Sen päähenkilö oli maalaritar,
joka oli naimisissa insinöörin kanssa, joka ei häntä ymmärtänyt.
Vaimo tahtoi elää vain luodakseen, sentähden hän ei tahtonut saada
lapsia -- mutta mies oli raaka ja poroporvarillinen, ja niin hän
petti vaimonsa väärillä uskotteluilla, niin että vaimon täytyi vasten
tahtoaan synnyttää lapsi; hänen väärinkäytetty äiteytensä kosti itsensä
luonnottomalla vihalla lasta kohtaan j.n.e., j.n.e. Kertomuksen
varrella luotaisiin uutta valaistusta kaikkiin ajan tärkeimpiin
yhteiskunnallisiin ja sukupuolisiin kysymyksiin.

Rose uskalsi pari kertaa mainita miehestään ja tämän päivällisestä.

"Oh, lorua. Torkild ei tosiaan ärtyile sinulle, vaikka hänen pitäisikin
odottaa tunnin verran tai enemmänkin! Minä tunnen kyllä teidät, minä!
Mutta eikö sinustakin se ole valtava aihe? Ja aivan uusi? Avioton
lapsi avioliitossa. Mutta etkö voi kuvitella mielessäsi, kuinka Veran
laisen naisen täytyy vihata tuota lasta, jonka hän on siittänyt
häväistyksessä!"

"En", sanoi Rose. "Mutta Mary, kello on yli puoli viiden --."

"Ei, istu nyt vielä silmänräpäys. Niin, sinä et tietenkään ymmärrä
sitä, sillä sinä olet niitä naisia, jotka ovat pelkästään, yksinomaan
emoeläimiä -- katsovat lasta omaksi likeisimmäksi omaisuudekseen -- isä
on vain tilapäinen aihe. Olen ajatellut kirjoittaa siitäkin, naisesta,
joka tulee raskaaksi väkisinmakuusta. J.n.e., j.n.e."

Kello oli lyönyt viisi ennenkuin Rose vihdoinkin pääsi irtautumaan
rouva Liedistä. Ja sittenkin tuli vielä viivytystä; Lill vaati saada
ylleen vihreän samettikappansa ja myssyn -- ja se myönnettiin pitkän
pohdinnan jälkeen, jonka aikana Lill kirkui ja itki aika lailla. Sitten
lähetettiin matkakäärö jälleen lastenhoitajalle -- lämmin talvikappa
täytyi tietysti myös ottaa mukaan; Rosen kannettavaksi oli tullut
melkoinen mytty, kun hän vihdoinkin pääsi lähtemään hyppivä ja tanssiva
tyttönen käsipuolessaan. Hänen oli nyt kuljettava tie pimeässä ja pikku
tyttö mukanaan. Ja hän käveli hitaasti ja vastaili malttavaisesti
kaikkiin Lillin puheisiin ja kysymyksiin. Oli hurmaava ilta -- täällä
ylhäällä oli ilma jääkirkas ja puhdas, mutta alhaalla laaksossa vaappui
pakkasusva valkoisena joen ja tehtaiden ja talojen yllä, joiden ikkunat
vilkkuivat punaisina. Etelässä metsän yläpuolella oli taivas vielä
heikosti vaaleanruskottava, mutta yksityisiä suuria tähtiä pilkoitti jo
korkealla taivaanlaella -- olisi yö, ennenkuin he tulisivat kotiin.

Hän tapasi insinööri Liedin mäessä. Tämä näytti tulevan iloiseksi
saadessaan sanoa hyvästit Lillille vielä kerran.

"Nyt sinun pitää olla oikein kiltti ja tottelevainen rouva
Christiansenille -- onko isän typykkä kiltti tyttö? Anna suukko isälle!
Niin, minä toivon, ettei hän tuota teille liian paljon vaivaa, rouva!
Hyvästi vain, iloista joulua, rouva!"

Alhaalla aseman luona tuli Torkild heitä vastaan. Hän oli käynyt kotona.

"Kun Agnes sanoi sinun lähteneen kotoa jo kello kolme, niin tulin vähän
levottomaksi. Ajattelin, että olit ehkä tullut pahoinvoivaksi." Hän
pani käsivartensa Rosen vyötäisille. "Kuinka on laitasi? Hyvää iltaa,
Lill! Sinähän olet hieno kuin kermapuuro, tytöntypykkä!"

"Oikein hyvin vain, näethän sen. Kiitos kukista, Torkild!" Hän pisti
käsivartensa Torkildin kyynärkoukkuun ja pujotti kätensä hänen
käteensä, likistäen sitä hiukan. "Sinä olet niin kiltti ja suloinen
minulle --."

"Piditkö niistä?" kysyi Torkild iloisena.

Käsikynkässä he menivät kotiin päin, Lill lenteli heidän edelleen ja
jälleen takaisin, hyppeli Torkildin kädestä pitäen ja juoksi taas
heidän luotaan ottamaan luikuja tien ojassa.

       *       *       *       *       *

-- Ruokasalissa oli lapselle katettu sija pöydänkulmaan Torkildin ja
Rosen paikkojen väliin. Torkild pani ruokaliinan pikku vieraan kaulaan
ja laittoi hänet istumaan sohvatyyny allaan tuolilla. Hän silitti
hyväillen tytön vaaleita kiharoita:

"No pikkumuori -- maistuuko hyvältä, kun saat ruokaa?"

"Tuollaisesta liemestä minä en pidä", ilmoitti Lill, kun Rose ammensi
lehtikaalilientä. "Minä en syö sellaista."

"Syöt sinä. Tässä talossa syövät pikkulapset kaiken ruoan mitä he
saavat", sanoi Rose lujasti.

Lill oli vähän aikaa sen näköinen kuin olisi hän aikonut ruveta
pillittämään. Sitten hän muutti mieltään -- nauroi ja takoi
säestykseksi lusikallaan pöytään:

"Mutta eihän teillä olekaan lapsia koko talossa!"

"Onpahan. Onhan meillä tälläkin kertaa; olethan sinä."

"Mutta eipä teillä ole mitään omia lapsia -- vai onko, Torkild-setä?"

"Ehkä aiomme hankkia lapsen, Lill."

"Aiotteko sitten ostaa lapsen?" nauroi Lill ääneen.

"Kyllä. Me aiomme ostaa itsellemme lapsen kevääksi", sanoi Torkild.
"Jos ne eivät vain ole liian kalliita."

"Lapset _ovat_ kalliita", sanoi Lill varhaisvanhasti. "Minun mammallani
ja papallani ei ole varaa hankkia useampia lapsia enää, niin mamma
sanoo." Hän nauraa helisti jälleen. "Mutta miksi ette ole ostaneet
itsellenne lasta jouluksi? Niin minä olisin voinut leikkiä sen kanssa,
näetkös. Ovatko lapset halvempia keväällä, setä?"

"Lapset ovat hyvin kalliita jouluna", sanoi Torkild vakavasti.
Hän vilkaisi Roseen, joka istui nuori hellä äidinhymy kasvoillaan
kuunnellen heidän puheitaan, ja hänen mielensä oli lämmin ilosta, kun
hän ojensi kätensä silittääkseen lapsen tukkaa.

Ja kun he olivat syöneet ja menneet pimeään arkihuoneeseen, veti hän
vaimonsa luokseen, ja he suutelivat pitkään ja sydämellisesti --
kunnes Rose kuiskasi: "Lill -- pidä varasi, Torkild, se tyllerö näkee
kaikki." Ja hän meni ja sytytti kattolampun. Hän nosti hyasinttimaljan
kasvojansa vasten hetkiseksi.

"Tiedätkö, että tätä olen toivonut itselleni monet vuodet -- että
minulla kerran olisi kokonainen maljallinen leikattuja hyasintteja --."

Torkild tuli pöydän luo:

"Niin -- ne ovat kauniita. Keneltä olet ne saanut?"

"Rakas -- eivätkö ne sitten ole sinulta?" kysyi Rose hämmästyneenä.

"Eivät. Nuo mimoosat ovat minulta", sanoi Torkild.

"Minä luulin --. Tuli kaksi laatikkoa yhdellä kertaa. Ne olivat samasta
liikkeestä --."

"Ehkä siinä on tullut jokin erehdys", arveli Torkild. Rose meni
eteiseen noutamaan laatikoita. Molemmissa oli hänen nimensä. Hän tutki
niitä -- silkkipaperien välissä oli toisessa laatikossa käyntikortti:
Aksel Christiansen, diploomi-insinööri, Christiania.

"Ajattele, ne ovat Akselilta", sanoi Rose iloisesti yllättyneenä. "Kas,
miten kaunista, että hän lähettää minulle kukkia!"

"Vai ovat ne Akselilta --." Torkild auttoi Rosea siirtämään kirjoja ja
ompeluvehkeitä pois pöydältä, jotta tulisi tilaa kahvitarjottimelle.

"Minun mielestäni sinun pitäisi soittaa Akselille ja kutsua hänet tänne
jonkun kerran nyt jouluna", sanoi Rose kaataessaan kahvia kuppeihin.
"Hän on ollut meillä vain yhden ainoan kerran. Sinähän aioit kutsua
Lundin ja Helsingin jonakin päivänä -- etkö voi kutsua häntä lisäksi?"

"Kyllä, luonnollisesti, jos sinä sitä toivot."

"Minusta se tuntuu vähän omituiselta. Veljesi on ollut täällä yhden
ainoan kerran. Doris ei koskaan eikä isäsikään --."

"Ei", sanoi Torkild katsellen sikariaan hetkisen. "Ei meidän perhettä
voi syyttää liiasta koossapysymisestä --."

Rose meni keittiöön hetken perästä, ja Torkild jäi istumaan poltellen
ja tuijottaen kattoon. Hän vastaili lyhyeen ja hajamielisesti kaikkiin
Lillin kysymyksiin.

-- Se oli perin omituista -- Rose näytti kokonaan unohtaneen, että
Aksel oli kerran kosinut häntä. Tai oikeastaan eihän Torkild niin
tarkalleen tiennyt miten asianlaita oli, Rose ei ollut sanonut mitään
-- mutta siitä hän joka tapauksessa oli varma, että Aksel oli pitänyt
Rosesta hyvin paljon yhteen aikaan. -- Hän ei voinut ymmärtää, miksi
Rose halusi nähdä häntä täällä nyt -- kun hänen tilansa oli jo siksi
näkyvä. Sehän ikäänkuin asetti heidät siksi likeiseen yhteyteen
keskenään, että Torkild ainakin sellaisen miehen läsnäollessa, joka
kerran oli ollut rakastunut hänen vaimoonsa, häpeäisi samalla tavalla
kuin hän häpeäisi hyväillä vaimoaan muiden nähden.

Häneen oli koskenut niin kumman kiusallisesti, kun Rose tahtoi Akselia
kutsuttavaksi heille nyt. Hän ei tiennyt mitä siitä ajatella -- tuo
kevyt, jokapäiväinen tapa, jolla Rose siitä puhui, oli äkkiä johtanut
hänen mieleensä, kuinka paljon Rose oli unohtanut ja kuinka vähän
ymmärtänyt hänen omaa rakkauttaan kuluneina vuosina. Ja hän tunsi
verestävänä niiden tuskien kirpeyttä, joita hän ei viime aikoina ollut
muistanut, koska oli katsonut ne kokonaan ohimenneiksi, ja jotka oli
paras unohtaa.

       *       *       *       *       *

Mutta kun Rose tuli keittiöstä jollekin asialle, istui Torkild
ruokasalissa kirjoituspöytänsä ääressä. Hänellä oli Lill polvellaan, ja
hänen tumma päänsä oli kumartunut liki lapsen vaaleaa päätä, kun hän
piirusti hänelle hevosia ja lehmiä punaisella ja sinisellä lyijykynällä.

"Piirusta nyt lehmä sinisellä, Torkild-setä", sanoi Lill.

"Mutta eihän lehmä voi olla sininen, Lill -- oletko koskaan nähnyt
sinistä lehmää?

"En, mutta voithan sinä nyt silti piirtää. Ja olen minä muuten
nähnytkin sinisen lehmän kun olin Kamerikassa."

"Vai olet sinä ollut Kamerikassa, pikkumuori? Milloin siellä olit?"

"No silloin kun minä olin naimisissa Kamerikan keisarin kanssa. Se oli
ennen kuin sinä tulit meille asumaan, ymmärräthän --."

Rose oli löytänyt kaapista, mitä etsi, ja meni ulos hiljaa hymyillen.

"Rose-täti", huusi Lill hänen jälkeensä, "mitä sinä teet keittiössä?"

"Leivon joulukakkua, ystäväni."

"Panetko siihen rusinoita? Silloin minäkin tahdon tulla katsomaan",
huusi lapsi ja hypähti alas Torkildin sylistä.

Illalla makuuhuoneessa, kun Torkild oli päästänyt auki Rosen
kengänpaulat ja suudellut hänen jalkojaan ennenkuin pisti ne
aamukenkiin, otti Rose häntä kaulasta ja veti hänet mukaansa sohvan
luo, joka oli asetettu hänen sänkynsä viereen.

"Eikö hän ole herttainen? Kuinka suloisesti hän makaa --."

Kauan he seisoivat siinä liki toisiaan kietoutuneina ja katselivat
pientä nukkuvaa tyttöä, vaihtaen silloin tällöin pienen hiljaisen
suudelman.




III.


Toukokuun lopulla tuli Rosen ja Torkildin lapsi kuolleenasyntyneenä
maailmaan. Se eli vielä synnytyksen aikana, joka oli hyvin ankara ja
pitkällinen; lääkäri ei ollut varma siitä, etteikö se ollut elänyt
vielä syntymähetkelläkin. Se oli iso ja sangen kaunis poikalapsi, mutta
kaikki henkiinherättämisyritykset, joihin ryhdyttiin, olivat turhia.

Heti kun Rose heräsi nukutuksen jälkeen, vaati hän lasta nähdäkseen.
Lääkäri ja kätilö sanoivat, että se nukkui Torkildin huoneessa; hän
saisi nähdä sen niin pian kuin se heräisi ja hän itse olisi nukkunut.

"Torkild", kutsui Rose äkkiä. Torkild seisoi sängyn jalkopäässä,
mutta ei katsonut Roseen, ja hän säpsähti, kun tämä mainitsi hänen
nimensä. "Tule tänne minun luokseni", sanoi Rose omituisen terävällä ja
kaikuvalla äänellä -- ja Torkild meni ja polvistui vuoteen pääpuoleen,
otsa Rosen kosteata kättä vasten.

"Mikä nyt on?" kysyi Rose äskeiseen sävyyn. "Onko jotakin hullusti?
Minä näen sinusta, että jotakin on hullusti --."

"Ei, nyt teidän pitää todellakin panna kauniisti maata ja ottaa
hyvinansaitsemanne uni, rouvaseni", kuului lääkärin ammattimaisen
reipas ääni. "Ja teidän miehenne täytyy myöskin saada olla rauhassa.
Hän on jokseenkin rasittunut, hänkin. Kas niin, Christiansen, sanokaa
kauniisti hyvää yötä vaimollenne nyt, teille ei tosiaan ole nyt
minkäänlaiset kohtaukset hyväksi kummallekaan. Jos olette oikein pirteä
huomenna, niin --".

"Torkild", sanoi Rose, niinkun ei olisi kuullut tohtorin sanoja. Hänen
äänensä pakotti Torkildin katsomaan häneen.

"Se ei elänyt", sanoi Torkild ja kätki kasvonsa jälleen
sänkyvaatteisiin.

Rose ei päästänyt äännähdystäkään, käänsi vain päänsä sivulle. Eikä hän
liikahtanut, kun Torkild nousi ylös ja poistui huoneesta.

Lääkäri tuli Torkildin perässä ja torui häntä; olisihan hänen
pitänyt ymmärtää, että hänen vaimonsa tarvitsi lepoa eikä sietänyt
minkäänlaisia mielenliikutuksia.

Torkild ei voinut vastata mitään. Hän tiesi, että hänen oli täytynyt
totella Rosea ja sanoa totuus.

Mitäpä tuo vieras mies tiesi heistä molemmista. -- Tohtori, kätilö,
hoitajatar, kidutusta oli sietää noita vieraita ihmisiä luonaan,
kuunnella heitä ja vastata heille. -- Mutta kun hän ajatteli sitä
päivää, jona hän ja Rose jälleen jäisivät kahden, tuntui kuin tuska ja
pelko olisivat jäädyttäneet hänen sydämensä, ja hänellä oli sielussaan
tunne, kuin pitäisi hänen rukoilla Jumalalta armahdusta.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamupäivänä, kun hoitajatar oli mennyt nukkumaan ja Torkild
istui yksin Rosen luona, pyysi Rose äkkiä sitä nähdäkseen. Hänellä oli
ollut suhteellisen hyvä yö, hän oli nukkunut kuusi tuntia, mutta hän ei
ollut sanonut sanaakaan herättyään, paitsi vastaukseksi kätilölle ja
hoitajattarelle, kun nämä häntä puhuttelivat.

Torkild nousi pystyyn ja seisoi hetken epävarmana.

"Voithan ymmärtää, että minun täytyy saada nähdä se", kuiskasi Rose
hiljaa ja valittavasti. "Voithan toki ymmärtää sen. Tahtoisin nähdä sen
silloin, kun vain sinä olet täällä."

Torkild meni oman huoneensa läpi kylpyhuoneeseen, niissä pieni
lapsenruumis makasi korissa. Hoitajatar oli pessyt sen, mutta käärinyt
sen vain sen uuteen valkoiseen villapeitteeseen.

Rose koetti nousta pystyyn sängyssä, kun Torkild tuli hänen luokseen.
Ja kun Torkild ehkäisi hänet, ojensi hän molemmat käsivartensa. Silloin
Torkild laski lapsen äidin viereen.

Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan. Oli kuin hän olisi ollut halvautunut
eikä _jaksanut_ irroittaa silmiään näystä, joka tuotti hänelle niin
viiltävää tuskaa, ettei hän käsittänyt, kuin hän voi sen kestää. -- Se
oli sama tunne kuin hänellä oli ollut eilen nähdessään Rosen kärsivän
niin hirveästi -- koko hänen olemuksensa kapinoi: sen _täytyi loppua_
-- ja hän tiesi, ettei kapinoiminen hyödyttänyt vähääkään. Nytkin hänen
lihansa ja verensä huusivat: En _tahdo_ sietää sitä. Ja hän tiesi,
ettei se mitään auttanut, ettei hän tahtonut --

Rose oli vetänyt pienen alastoman ruumiin itseään vasten ja peittänyt
sen hellästi peitteellä kasvoja myöten. Hän otti sen toisen pienen
käden ja pani sen povelleen, painoi oman kätensä sen päälle, suuteli
mustauntuvaista päätä, silmiä, jotka eivät koskaan olleet avautuneet
valolle, ja suuta, joka ei ollut koskaan hengittänyt. Sitten hänen
kätensä pujahti peitteen alle, ja Torkild tiesi hänen nyt hyväilevän
tuota pientä elotonta kylmää ruumista, kuolleita pikku käsiä, kuolleita
pikku jalkoja.

"Eikö sinunkin mielestäsi hän ole suloinen?" kysyi Rose hiljaa -- ja
samassa hän purskahti vihlovaan, vaikeroivaan itkuun.

"Rose --"

"Haudataanko sellaiset kirkkomaahan, sano?" kysyi Rose hetken perästä
sortuneella äänellä.

Kesti vähän aikaa ennenkuin Torkild uskalsi luottaa niin paljon
itseensä, että sai vastatuksi:

"Olen soittanut ja kysynyt. Hänet pannaan äitisi hautaan. Minä
ajattelin, että sinulle ehkä olisi mieleen --"

Hetken perästä Rose virkkoi hiukan tyynemmin:

"Tiedätkö, mihin se vaate on joutunut, jonka panin esille, kun aloin
tulla sairaaksi? Katso, onko se vielä tuolla sohvalla? Se oli kääritty
lakanaan -- tahdotko olla kiltti ja tuoda sen tänne --"

"Rose --" vaikeroi Torkild.

Mutta Rose alkoi vetää paitaa lapsen ylle makuullaan.

"Rose -- rakas, rakas, sinä et saa liikkua niin paljon --"

"Tahdotko auttaa minua vähän", pyysi Rose. -- "Äiti pukee itse pikku
ystävän -- äiti ja isä --" silloin puhkesi itku jälleen valloilleen
tukahdutettuna valitushuutona, ja Rose painoi kasvonsa tyynyyn ja
nyyhkytti.

Mutta hetken perästä hän jatkoi lapsen pukemista, ja Torkild auttoi
vapisevin käsin, samalla kuin hän mielessään rukoili Rosea Jumalan
tähden säästämään heitä molempia tältä kidutukselta --.

"Kiitos nyt. -- Tahdotko aukaista lähinnä alimman piironginlaatikon
-- tahdotko olla niin kiltti ja antaa minulle sen valkoisen,
sinikielekkeisen koltun, joka on ylimmäisenä --"

Torkild toi sen ja auttoi häntä pukemaan sen kuolleen lapsen ylle. --
Hän repii haavaa, ajatteli Torkild, hän repii tahallaan sekä omaansa
että minun sydäntäni. Enkä minä uskalla estää häntä. En uskalla, koska
tiedän, että hän _tahtoo_ kiduttaa -- myöskin minua.

"Minun pieni sievä suloinen pojuni --. Oi Torkild --" Rose nyyhkytti
jälleen hillittömästi. "Etkös sinäkin olisi toivonut, että hän olisi
elänyt -- edes jonkun tunnin, edes jonkun päivän -- elänyt edes vähän,
vaikka meidän sitten olisikin pitänyt menettää hänet --"

Torkild puri itkun sisäänsä. Hänen _täytyi_ hillitä itsensä Rosen
tähden, ja hän vain nyökkäsi --.

-- Oi kyllä, kyllä. Jospa Rose olisi saanut pitää heidän lastaan
lämpimänä ja elävänä povellaan edes yhden ainoan kerran -- jospa se
olisi saanut imeä hänen rintojaan, niin että hän olisi tuntenut sen
imemisen sydämessään asti -- siellä, minne Torkildin rakkaus ei ollut
koskaan voinut ulottua. Jospa heidän kätensä olisivat saaneet yhtyä
pienen, lämpöisen, elävän lapsen ylitse, jospa heidän sielunsa olisivat
saaneet yhtyä sen kuolinvuoteen ylitse --.

-- Kaikki mitä hän oli nähnyt ja ymmärtänyt -- ja surrut ja ottanut
alistuen vastaan. Ja hän olisi tahtonut pitää hyvänään, olisi
vannoutunut olemaan iloinen sittenkin. Kun Rose antaisi lapselle
kaiken sen, mitä hän, Torkild, ei ollut voinut saavuttaa, ja hänkin
rakastaisi heidän lastaan koko sydämestään, vuodattaisi sen yli kaiken
sen hellyyden, jota kukaan muu ei ollut tarvinnut, rakastaisi sitä ja
suojelisi sitä niinkuin vain sellainen isä voi, joka itse on kasvanut
turvattomana --. Hän oli luottanut siihen, että kun hän sitä tahtoisi
kaikesta sielustaan, niin voitaisiin elämä elää tämänkin varassa --
siten että siitä kasvaisi onni sekä Roselle että lapselle -- ja hänelle
itselleenkin, vaikka hänen mieleensä jäisikin ainaiseksi kaipaus ja
kipeä kohta. --

Ja nyt hän tiesi, että hänet oli työnnetty pois viimeisestä asemastaan,
ja että hänen oli jouduttava häviölle --.

Vain pieni vainaja oli syntynyt heidän yhdyselämästään. Pieni vainaja,
joka makasi kylmänä ja hiljaa heidän hellivien käsiensä alla.

Kun hän otti ja vei lapsen pois, lysähti hän sen kanssa oman huoneensa
vuoteelle. Hän puri tyynyä, jotta ei kukaan kuulisi hänen itkuaan. Ja
hän puristi lapsensa elottomia käsiä kourissaan:

"Herra Jeesus. Minä en voi --. Minä en voi. Rukoile äitiäsi, ettei hän
menisi minun luotani --"




IV.


Näennäisesti palautui Rose verrattain pian voimiinsa vaikean
synnytyksen jälkeen. Vasta sitten kuin hän jälleen oli ylhäällä, kävi
ilmi, kuinka kaukana hyvästä hänen vointinsa oli. Ja viikot kuluivat
ja hän pysyi yhtä voimattomana ja lamautuneena. Lääkäri määräsi
vahvistavia lääkkeitä ja kehoitti pontevasti Torkildia reipastuttamaan
vaimoaan ja koettamaan houkutella hänen ajatuksiaan pois pettymyksestä
ja kaipauksesta. Ensiksikin olisi hänen matkustettava vaimonsa kanssa
jonnekin --.

Torkild hymyili vähän lääkärin mentyä. "Eihän tämä sentään ole samaa
kuin jos lapsi olisi elänyt ja te olisitte sitten menettäneet sen", oli
hän sanonut. Matkustaa jonnekin -- niin, hän muisti kyllä kuulleensa
useammastakin nuoresta rouvasta, joka oli saanut kuolleenasyntyneen
lapsen ja joka oli lähetetty ulkomaille tai sanatorioon -- se oli kai
tavallinen hoitotapa. Luonnollisesti hän tahtoisi koettaa sitä. Mutta
hän ei uskonut suuresti, että se auttaisi. Tai oikeammin, hän tiesi,
ettei se auttaisi. -- Ja kuinka herran nimessä hänen oli rohkaistava
Rosea -- hänen, jolla itselläänkään ei ollut enää hitustakaan
elämänrohkeutta --.

       *       *       *       *       *

Aksel oli lähettänyt kukkia Roselle useita kertoja hänen maatessaan
sairaana. Senjälkeen kun hän oli ollut heillä tuona iltana joulun
aikaan, oli hän alkanut itsestäänkin tulla heille verrattain usein.

Torkild ei voinut vapautua merkillisestä vastenmielisyydestään sitä
kohtaan, että Aksel kävi heillä Rosen ollessa tuossa tilassa. Ei
silti, että hän olisi ajatellut -- tai epäillyt -- mitään. Se oli vain
epämääräinen tunne, jota hän ei saanut järkeilemällä karkoitetuksi.

Aksel tuli jälleen eräänä iltapäivänä, kun Rose oli ollut ylhäällä
parin viikon ajan. Oli kaunis ilta lopulla kesäkuuta, ja he joivat
teetä verannalla. Illallisen jälkeen oli Rose mennyt sisälle noutamaan
puutarhamansikoita, joita hän aikoi tarjota -- ne olivat vuoden
ensimmäisiä. Aksel ja Torkild jäivät istumaan verannalle ja puhuivat
politiikasta. Aksel mainitsi eräästä artikkelista, joka oli ollut saman
päivän Aftenpostenissa. Torkildille ei tullut Aftenpostenia, mutta
Aksel oli ottanut numeron mukaansa ja lukenut sitä junassa, hän arveli
sen olevan eteisessä ja meni sitä noutamaan.

Torkild nousi myös, hän aikoi katsoa voisiko hän auttaa Rosea
tarjoiluvehkeiden kantamisessa. Kun hän tuli ruokasaliin, näki hän
Rosen olevan polvillaan nurkkakaapin edessä. Joitakin lautasia ja
laseja, jotka hän oli ottanut ulos, oli hänen edessään, mutta tällä
hetkellä hän oli vain ihan liikkumattomana polvillaan, ja kyynelet
virtasivat hänen poskiaan pitkin.

Aksel seisoi sivummalla kukkapöydän vieressä selin Torkildiin. Hän
kääntyi ympäri ja meni verannalle katsomatta veljeensä.

Torkild nosti hellävaroin vaimonsa pystyyn ja painalsi häntä hetken
verran itseään vasten. Rose päästi pienen väsyneen nikotuksen ja
kallisti päänsä hänen olkapäälleen tuokioksi. Sitten Torkild asetti
lautaset ja viinilasit tarjottimelle ja kantoi sen ulos Rosen sijasta.
Aksel oli istuutunut entiselle paikalleen ja ojensi veljelleen
sanomalehden, sitten Torkild silmäili läpi artikkelin, tajuamatta mitä
luki.

-- Nuo Rosen kauheat kyynelvirrat tulvahtivat esiin satunnaisen pienen
sanan johdosta tai ilman minkäänlaista ulkonaista aihetta -- ilman
itkun kamppailua ja ponnistusta. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut
kyynelmeri, joka valui yli äyräittensä silloin tällöin, sitä mukaa
kuin kaipauksen ja surun mainingit liikkuivat hänessä. Sitä oli niin
sanomattoman tuskallista nähdä -- ja Torkild tunsi itsensä täysin
voimattomaksi.

Hän tunsi myös, että Akselkin oli kiusaantunut, oli ollut jo
tullessaan. Ei silti että veli olisi sanonut vähintäkään -- hänen
oma läpikiusaantunut mielensä se vain vainusi salaisen haavan, jota
toinen piiloitti. Ja se lisäsi hänen omien liikaherkkien hermojensa
kärsimyksiä.

Kun Aksel teki lähtöä, otti Torkild lakkinsa tullakseen mukaan asemalle
saakka. Rose saattoi heitä puutarhanveräjälle asti. Kun hän sanoi
hyvästiä, näki Torkild hänen silmiensä olevan jälleen täynnä kyyneliä.

Torkild ja Aksel kävelivät metsäpolkua puhelematta. Valoisa kesäyö oli
aivan äänetön, lukuunottamatta ruisrääkän narskutusta niityllä metsän
laidassa ja koiran haukuntaa jossakin talossa kauempana maalla päin.

"On aivan kauheata, kuinka se on koskenut häneen", sanoi Aksel
yhtäkkiä. Hänen äänessään oli jonkinlainen hillitty kiivaus, joka
aiheutti hämärää levottomuutta Torkildissa.

"Niin, se on koskenut häneen kovasti. Itse asiahan oli jo kauhea --
en ollut ikinä aavistanut sen olevan niin hirveää. Ei suinkaan voi
odottaakaan, että hän niin pian siitä toipuisi. Ja kun hän sitten
kulkee kotona ja luonnollisesti lakkaamatta tuntee tyhjyyden kaikkien
odotusten ja toivon jälkeen, jotka raukenivat tyhjiin --. Kyllä kai se
siitä vähän paranee, kunhan pääsemme joksikin aikaa pois täältä --."

Aksel vetäisi henkeään terävään ja kiivaasti:

"Oliko se sinulle aivan arvaamatonta, että siinä voisi käydä niin --?"

Torkild seisahtui äkkiä. Hän katsoi veljeensä -- Akselin silmät
kipunoivat vihasta:

"Tarkoitan, oliko sinulla oikeastaan oikeutta -- sinulla -- mennä
naimisiin terveen, viattoman nuoren tytön kanssa --"

Torkild horjui kuin iskun saaneena. Silmänräpäyksen molemmat miehet
seisoivat ja tuijottivat toisiaan silmiin. Sitten Torkild löi takaisin
-- löi veljeään nyrkillä kasvoihin.

Aksel hoiperteli joitakin askelia takaperin. Hän teki liikkeen kuin
olisi aikonut syöksyä Torkildin kimppuun. Mutta hän pysähtyi. Ja he
seisoivat samoin kuin äsken ja tuijottivat toisiinsa.

"-- En tiedä", sanoi Torkild vapisevin äänin, "-- _tarvitseeko_ minun
sanoa sinulle, ettet näyttäydy talossani enää --"

Aksel ei vastannut mitään. Hän meni veljensä ohi ja lähti kulkemaan
tietä pitkin. Torkild jäi seisomaan samalle paikalle. Hän tunsi
äkkiä silmissään mustenevan, ja hänestä tuntui kuin sydän olisi
pullistunut suuhun. Kun hän tuli tajuihinsa, seisoi hän pitäen kiinni
puhelinpylväästä. Hänelle selveni, että hän oli ollut pyörtymäisillään.

Se mahdollisuus, johon Aksel oli viitannut, oli todellakin kummitellut
hänen omassakin mielessään jonkun kerran näihin aikoihin. Mutta hänen
oli onnistunut pitää se jotakuinkin ulohtaalla. Sehän oli ehdottomasti
epätodennäköistä. Hän oli tutkituttanut itsensä arvossapidetyllä
spesialistilla jo vuosia sitten -- siinä kaukaisessa muinaisuudessa,
jolloin hän oli kihloissa Betzyn kanssa. Rauhoittaakseen omaatuntoaan
edes yhdessä tai toisessa suhteessa, missä se oli mahdollista. Ja hän
oli puhutellut lääkäriä jälleen ennen naimisiinmenoaan.

Ja lapsi oli ollut täysiaikuinen ja varsin iso ja vankka. Ja kätilö
oli varoittanut häntä -- tosin liian myöhään -- että saattoi käydä
vaaralliseksi, enemmän lapselle kuin äidille, jollei lääkäriä
kutsuttaisi. Mutta niin kauan kuin Rose yleensä oli kyennyt jotakin
sanomaan, oli hän rukoillut, ettei tuotaisi tohtori Meyeriä. Ja
Torkildin oli niin vaikea tehdä vastoin hänen mieltään. Niin oli hän
tuhlannut aikaa telefonoimalla useammille Kristianian lääkäreille,
jotka eivät olleet tavattavissa, ennenkuin soitti Meyerille.

Rosella oli ollut ankara vastenmielisyys sikäläistä lääkäriä kohtaan,
ja Torkild oli muuten jossakin määrin tullut samanlaisiin tunteisiin.
Aikaisemmin hän oli pitänyt hänestä melkoisesti -- he olivat
metsästystovereita ja heillä oli niin ollen yhteisiä harrastuksia.

Nyt hän kuitenkin lähti seuraavana päivänä tohtorin luo.

Mutta Meyer pudisti pontevasti päätään Torkildin pelokkaalle
kysymykselle.

"Luonnollisesti. On vaikea mennä takaamaan, etteikö sellainen vanha
juttu voisi tehdä miehelle kepposta -- vielä niinkin monen vuoden
jälkeen kuin mistä tässä on kysymys. Mutta mikäli lääkärille on
mahdollista sanoa mitään varmaa, niin olette te päässyt onnellisesti,
_hyvin_ onnellisesti jutustanne, hyvä mies. _Se_ on ainakin varmaa,
ettei pojan kuolemalla ole mitään tekemistä sen asian kanssa.

"-- Mutta seikka, josta teillä on syytä soimata itseänne -- ja jota en
halua säästää teitä kuulemasta suoraan, on se, että te suhtauduitte
aivan järjettömän arkaluontoisesti vaimonne -- tuota -- kainouteen
tai miksi sitä sanoisin -- sangen onneton päähänpisto, sitä vain en
ymmärrä, että hän jaksoi pitää siitä kiinni niin kauan -- hänen täytyy
olla hemmetin kovasisuinen, no, onhan hän kylläkin reipas, voimakas
nainen --.

"Ja sentähden väitän todellakin, että se on hänen taholtaan vain
vikuroimista, kun hän kulkee noin ja _tahtoo_ olla niin epätoivoinen.
Herra Jumala, onhan sellainen luonnollisesti kipeää alussa, kun
lapsenvaatteet on pantava piiloon ja kehto nostettava ullakolle ja niin
edespäin. Mutta se on niitä suruja, jotka unohtuvat ajan mukana. Te
voitte nyt ilman tunnonvaivoja pitää huolta siitä, että se suru tulee
sammumaan --.

"Ja te ette _saa_ sallia vaimonne kulkea hautoen kaipaustaan ja suruaan
ja sen sellaista. -- Te ette _saa_ antaa perään kaikille hänen
päähänpistoilleen, niinkuin olen nähnyt teidän tekevän. Sanon teille
suoraan, sekä lääkärinä että vanhana naineena miehenä -- ettei _saa_
myöntyä kaikkiin naisväen päähänpistoihin, varsinkaan jos tekee sillä
heille jonkun palveluksen. Ei pidä _sietää_ liian paljon sitä lajia --.

"Tehän olette, sikäli kuin lääkäri yleensä voi asiaa ratkaista, terve
ja voimakas mies itse -- kun vain pidätte vaarin noista viheliäisistä
hermoistanne. Siinä suhteessa teidän jukoliste täytyy jarruttaa
ajoissa, täytyy tosiaankin -- muuten käy hullusti. Minäpä otan ja
kirjoitan jotakin teille itsellenne --"

Torkild istui ja selaili sillävälin Metsästyslehden numeroa, joka oli
pöydällä. Hän näki, että siinä oli Meyerin pieni kyhäys. Merkillistä,
että tuo sama mies kirjoitti noita viehättäviä, herkkiä kuvauksia
metsistä ja vainioilta --.

"No niin." Meyer tuli ja läimäytti häntä olkapäälle. "Te olette liian
rakastunut vaimoonne, Christiansen. Se ei ole hyvä. Se ei hittovie
ole lainkaan hyvä avioliitossa. Luojankiitos ei suuri rakkaus ole
niin tavallinen avioliitossa kuin sukupuolitaudit. Me lääkärit näemme
yllinkyllin sitä surkeutta, jota ne aiheuttavat, jumalaparatkoon. Mutta
sittenkin sanon, että kun se suuri Eros esiintyy, niin eipä paljon
puutu, jukoliste, ettei se tuhoa yhtä paljon onnea ja terveyttä -- jos
tekin teette hermostuneita, mahdottomia jälkeläisiä --.

"-- Meidät on nyt kerran luotu elämään maan päällä, ja siihen meidän on
mukauduttava --.

"Katsokaa nyt ensinnäkin, että matkustatte tuntureille te molemmat.
Ja sittenkun hän on reilassa jälleen ja te myös -- ei ennen
kuitenkaan, muistakaa se -- niin toimittakaa hänelle se lapsi, koska
hän nyt välttämättä tahtoo sitä. Minä pidän hänestä sentakia -- ja
luonnollisesti on myönnettävä, että se on ankkuri -- vaikka joskus
näkyy kyllä, ettei sekään hittovie aina pidä -- nykyaikana --."

       *       *       *       *       *

Torkild puri hampaansa yhteen mennessään takaisin konttoriinsa. Ei,
Rose _ei_ tulisi saamaan enää lasta, sen hän vakuutti, ei hänen
tietoisella suostumuksellaan ainakaan. Olihan sentään jonkinlainen
ylpeyden kipene hänelläkin, kaikesta huolimatta --.

Mutta mitä tuo ajatus sisälsi -- se kaiken loppu, mitä se edellytti --
sitä hän ei uskaltanut selvittää itselleen.




V.


Oli päätetty, että he matkustaisivat yhdessä johonkin
tunturisanatorioon lähestyvässä heinäkuussa. Mutta sitten kävikin
ilmi, että Torkildin oli mahdotonta saada vapautta silloin. Hän
esitti silloin Roselle, että tämä matkustaisi yksin sanatorioon ja
olisi siellä ne kuusi viikkoa, jotka vielä puuttuivat metsästysajan
alusta. Sitten Torkild tulisi noutamaan häntä ja he viettäisivät hänen
loma-aikansa sillä pienellä Foldalin karjatalolla, jossa hän ja Helsing
olivat olleet kaksi vuotta sitten.

Torkild saattoi Rosea Lillehammeriin eräänä lauantai-iltapäivänä ja
palasi yksin kotiin sunnuntai-iltana. Torkild ymmärsi itsekin olevan
aivan varmaan parasta, että Rose sai olla yksinään ensin jonkun aikaa.
Mutta häntä peloitti tunnustaa huomanneensa, että Rose oli samaa mieltä.

Kotona Torkild yhtenään pohti heidän keskinäistä suhdettaan. Aika
ajoin hän koetti kyllä riistäytyä irti noista ajatuksista. Silloin
hän oli taipuvainen myöntämään Meyerin olleen oikeassa: hän oli liian
rakastunut vaimoonsa -- ja se ei ollut hyvä. Mutta hänen rakkautensa
Roseen oli kerta kaikkiaan tullut hänen olemuksensa sisimmäksi ytimeksi.

Jo lyhyenä kihlausaikanaan -- tietenkään hän ei ollut koskaan myöntänyt
itselleen silloin, ettei hän oikein uskonut ihmeeseen. Se on, hän juuri
uskoi siihen, hänhän kulki enimmäkseen siinä ihanassa ylimielisessä
tunnelmassa, joka seuraa uskon uhkayritystä. Mutta hänellä ei ollut
koskaan ollut sitä hiljaista tyyntä vakaumusta, että hänen onnensa
olisi itsestään selvä, luonnollinen, vailla jännitystä, koska siinä ei
ollut epäilystä.

Jos niin olisi ollut, olisi tietysti kihlausaikakin kulunut hieman
toisin. Hän muisti kaikkia niitä kevätiltapäiviä, joina he olivat
yhdessä kulkeneet tässä talossa, josta oli tuleva heidän kotinsa --
useimmiten ihan kahden. Tuota hilpeätä, onnellista puuhailua, joka
oli kuin leikkiä. Ja sitä hermostunutta kiihtymystä, jonka valtaan
hän joutui kulkiessaan siten yhdessä Rosen kanssa -- ja jota hän
kaikin voimin koetti salata Roselta. Yhden ainoan kerran hän antoi
itsensä ilmi -- eikä Rose ollut tehnyt vastarintaa, hän oli kietonut
käsivartensa Torkildin kaulaan, kun tämä kantoi hänet sohvalle, ja oli
koettanut hyväillä häntä kiihkeästi -- mutta Torkild huomasi, että nyt
teki Rose väkivaltaa itselleen salatakseen, mitä hän tunsi. Ja rajulla
ponnistuksella hän oli saanut takaisin itsehillintänsä, joka oli tullut
osaksi hänen luonnostaan hänen suhteessaan Roseen.

Hän oli sanonut itselleen ja Roselle -- ei, niin ei heidän pitäisi
alkaa. Mutta jos he olisivat tulleet mieheksi ja vaimoksi siinä
kodissa, jota he parhaallaan yhdessä rakensivat itselleen, hetkellä,
josta vain he kaksi tiesivät -- se olisi kai ollut yhtä kaunista kuin
että he tulivat siksi myöhemmin kristianialaisessa hotellihuoneessa
vietettynä yönä -- käytyään poliisituomarin luona aamupäivällä ja
syötyään päivällistä Continentalissa todistajien, Lundin ja Helsingin,
seurassa. Jos he olisivat rakastaneet toisiaan. Itsehillintä oli tullut
hänen toiseksi luonnokseen -- sen oli määrännyt Rosen luonto; jos se
olisi muuttunut, olisi hänenkin luontonsa muuttunut. Mutta Rosen luonto
ei ollutkaan muuttunut. Sinä iltana, jolloin he seisoivat suudellen
toisiaan joululumen sataessa, olivat he kuiskanneet toisilleen: "Se on
rakkaus, joka on uutta --"

Mutta nytpä olikin niin, että se, mikä oli uutta Rosen elämässä, ei
ollut rakkautta. Uutta oli se, että hän oli väsynyt rakkauteen --
omaan umpimähkäiseen, esineettömään rakkauteensa, ja että hän tyytyi
Torkildin rakkauteen, sellaisena kuin hän sen tunsi, ja iloiseen
puuhailuun siinä talossa, jota hän tulisi kutsumaan omakseen.

Torkild muisti heidän hääyönsä -- kun Rose makasi nukkuen hänen
käsivarrellaan ja hän tunsi hänen tasaisen, terveen hengityksensä
olkaansa vasten. Nyt oli Rose hänen -- ja hän tunsi mielessään
nöyryytystä ja häpeää ja pettymystä. Vaikka tiesikin, ettei voinut olla
toisin. Se oli uusi maailma nuorelle tytölle -- ja Rose, vaikka olikin
kaivannut sitä, ei ollut koskaan epäkainona ja uteliaana hiiviskellyt
sen rajamailla vakoilemassa ja nuuskimassa. Ja kun hän nyt oli eksynyt
siihen -- mutta sehän siinä juuri olikin, että Torkildista tuntui siltä
kuin Rose olisi eksynyt hänen syliinsä --.

Mutta sitten oli ollut niin ihmeellisen ihanaa herätä Rosen vieressä.
Ja Rose oli ollut niin rakastettavan kaino ja niin vastustamattoman
viattomasti vakuutettu siitä, että nythän Torkildin täytyi olla
ehdottoman ja täysin onnellinen. Ja Torkild oli omastakin mielestään
ollut -- sinä Kööpenhaminassa vietettynä viikkona. Rose oli kaino ja
pidättyvä ja samalla kertaa niin lapsellisen ylpeä siitä, että saattoi
antaa Torkildille sen, mitä hän oli halannut kaikkina näinä vuosina
-- ja Torkild oli nöyrä ja kiitollinen ja pelkäsi sanomattomasti
loukkaavansa tai peloittavansa häntä --.

Sitten tuli se ihmeellinen yö Berliinissä -- heidän oikea hääyönsä.

Jo ensi illasta lähtien oli tuntunut siltä kuin Rose suurkaupungin
kuohuvan elämän ja melun, sen valtavan ja kauneuttapuuttuvan suuruuden
vaikutuksen alaisena olisi liittynyt likeisemmin häneen.

He olivat olleet siellä joitakin päiviä, kun heidän eräänä iltana
piti syödä illallista muutamassa suuressa, hienossa ravintolassa.
Rose oli saanut uuden silkkileningin, jotakin kirkkaan hopeanharmaata
ruusunvärisen alushameen päällä; hän seisoi vaatekaapin peilioven
edessä, ja Torkild suuteli hänen niskaansa ja olkapäitään sillävälin
kuin koetti saada selkoa siitä, mitkä kuuluivat yhteen alavuorin
ja silkkivuorin ja päällysleningin hakasista ja silmukoista ja
painonapeista ja lemmonlaitteista. Kunnes Rose äkkiä tyrkkäsi hänen
kasvonsa pois ja sanoi vilpittömän harmistuneella äänellä: "Uh, etkö
voi jättää tuota tuhmaa suutelemista ja joutua kerrankaan valmiiksi!"

Heidän silmänsä kohtasivat toisensa peilissä. Ja silloin Rose kääntyi
ympäri ja kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa nauraen pientä naurua,
joka oli hellä ja katuvainen ja kiusaantunut samalla haavaa:

"Minun kenkäni, hyvä mies!"

"Kengät --?" Niin, ne uudet kengät, jotka Rose oli ostanut Wertheimilta
aamupäivällä. Sillävälin kuin Torkild seisoi loruillen ja suudellen
ja kiinnittäen ja aukoen nappeja tulematta koskaan valmiiksi -- oli
Rose seisonut kuin hehkuvat rautakengät jalassa -- häneen koski niin
että hän olisi voinut ulvoa! Ja hän heittäytyi lähimpään nojatuoliin.
Torkild totesi, että hänen jalkansa olivat suoraan sanoen hyvän joukon
kenkiä suuremmat kaikin päin.

Rosella ei ollut mitään muitakaan käytettäväksi sopivia. Silloin
Torkild keksi, että he tilaisivat illallisen samppanjoineen ja
kukkineen huoneeseensa. Seuraavana päivänä Rose saisi uudet kengät;
sitten he voisivat mennä kaupungille --.

He tekivät kierroksen kaupungilla, Rose pitkässä kapassa ja järkevä
kenkäpari jalassa, sillävälin kuin heidän huoneessaan katettiin. He
kävelivät liki toisiaan painautuneina katuja pitkin, jotka olivat
pelkkää kiehuvaa valon ja melun myllerrystä -- korkealle heikosti
kuumottavaa kevättaivasta vasten kirjoitti näkymätön voima punaisella
ja valkoisella ja vihreällä tulella kaakaoiden ja savukkeiden ja
polkupyörien ja viinimerkkien nimiä, ja pyyhki ne taas pois --.

Kun he palasivat huoneeseensa, oli siellä kaikki pimeää,
lukuunottamatta hohtavan valkoista pöytää kukkineen ja hopeineen ja
välkkyvine laseineen kahden punaverhoisen kynttilän alla. Sitten
he söivät yksinäisen juhla-ateriansa ja joivat samppanjaa. Rose
oli puettuna vaaleaan silkkileninkiinsä, jalassa vain ihonväriset
silkkisukat, ja Torkild frakkipukuun ja valkoiseen, minkä hän
tiesi pukevan itseään kaikkein parhaiten -- ja oli hurmaavaa olla
juhlapuvussa vain toisiaan varten --.

Sinä yönä tuli Rosesta hänen rakastajattarensa -- hänen oma siunattu,
ihana, armas rakastajattarensa --.

       *       *       *       *       *

Ja ensi aika heidän omassa kodissaan oli ollut onnellinen. Rose oli
ollut hänen omansa mielihalulla -- ja Torkild oli kuvitellut, että nyt
oli ihme tapahtunut ja hän omisti Rosen, koska tämä koko sielustaan
tahtoi olla hänen --.

Toisinaan, oleksiessaan nyt yksin kotona, hän ajatteli, että se
oli ehkä ollut pelkkää sairaalloista kuvittelua, kun hänestä oli
tuntunut, että tuli päiviä, jolloin Rose oli ikäänkuin pitkien
matkojen päässä hänestä. Lienee ollut mahdottomuus se, mitä hän
vaati tahtoessaan tuntea aina ja ikuisesti, kaikissa ja kaikessa,
arkipäiväisimmässäkin keskustelussa, intohimottomimmassakin sanassa
ja katseessa, että he kaksi kuuluivat toisilleen. Hänellä oli tosin
yllinkyllin muistoja heidän yhdyselämästään, joiden olisi pitänyt
tehdä hänelle mahdottomaksi epäillä sitä, että Rose rakasti häntä.
Eikä hän epäillytkään, ettei Rose ollut rakastanut. Mutta oli niin
lukemattomia pieniä seikkoja, jotka jäätivät häneen pelon, että Rosen
rakkaus kaikkoisi hänestä jälleen. Oli hänen tietoisuutensa siitä,
että niin monet pienet satunnaisuudet olivat olleet johtamassa Rosea
hänen syliinsä. Ja oli hänen oma epäluottamuksensa itseensä, joka oli
syntynyt hänen vuosikausia ajaessaan takaa sitä, mikä aina jäi häneltä
saavuttamatta Roseen nähden. Nyt hän ei uskaltanut luottaa siihen, että
hän voisi pysyttää Rosen omanaan. -- Ja silloin hän kai oli jo tuomittu
menettämään hänet --.

Rose kirjoitti hänelle kahden viikon kuluttua, ettei hän jaksanut olla
sanatoriossa kaikkien vieraiden ihmisten keskellä, jos ei Torkildilla
olisi mitään sitä vastaan, niin hän matkustaisi eräälle karjatalolle
Hovringeniin, jossa hän oli ollut ennen ja viihtynyt hyvin; siellä oli
paljon vähemmän ihmisiä ja maksu oli vain puolet. Torkild vastasi,
ettei Rosen pitänyt ajatella maksun suuruutta, mutta luonnollisesti hän
sai koettaa toista paikkaa, jollei kerran viihtynyt siellä missä oli
-- kunhan hän vain lupaisi Torkildille olla varovainen, olla tekemättä
liian pitkiä kävelyretkiä ja niin edespäin. Lopetettuaan kirjeensä
rohkaistui hän vielä lisäämään joitakin sanoja siitä, kuinka hän
kaipasi häntä.

Sitten muutti Rose Hovringeniin. -- He kirjoittivat enimmäkseen
verrattain lyhyitä ja kuivia kirjeitä toisilleen; ei edes Torkild
kirjoittanut varsinaisia rakkauskirjeitä Roselle. Mutta sitä mukaa kuin
aika kului, tapahtui yhä useammin, että kumpikin liitti joitakin pieniä
helliä ja nopeita lauseita kirjeensä loppuun.

-- Kun sitten Torkild elokuun lopulla tuli Hovringeniin noutamaan
vaimoaan, tapasi hän hänet terveempänä kuin oli uskaltanut toivoakaan,
ja Rose oli selvästi hyvin iloinen nähdessään hänet jälleen. Ja koska
he olivat nuoria ihmisiä ja mies ja vaimo, ja kumpikin vielä soimasi
enemmän itseään kuin toista siitä, ettei heidän avioliittonsa ollut
tullut niin onnelliseksi kuin he olivat uneksineet, niin heräsivät he
ensimmäisenä aamuna uudestisyntynein luottamuksin rakkauteensa. Ja he
viettivät kolme viikkoaan Berittjernin karjatalolla hiukan hillityssä
ja surunvoittoisessa, mutta hellässä ja sydämellisessä onnessa.




VI.


Eräänä päivänä päivällispöydässä sanoi Rose, joka oli ollut kaupungissa
aamupäivällä asioita toimittamassa:

"Sehän on totta, minä tapasin Akselin aamupäivällä, kun olin Iriksessä
juomassa teetä --"

Torkild ei vastannut mitään.

"-- Minä kysyin minkä kumman tähden hän ei koskaan enää käy meillä, ja
silloin hän sanoi, että te olitte joutuneet riitaan --" ja kun Torkild
ei vieläkään vastannut: "Siitä sinä et ole koskaan maininnut minulle
sanaakaan."

Torkild ei ollut saanut kerrotuksi vaimolleen siitä mitään, ja
senvuoksi hän oli vastannut välttelevästi, kun Rose viime kuukausina
silloin tällöin oli kysellyt lankoaan. Rose ei näyttänyt ajattelevan,
että asiassa piilisi mitään erikoista; kaikkeen sellaiseen nähden,
mihin hänellä ei ollut erikoista mielenkiintoa, ei Rose osoittanut
erikoisempaa huomiokykyä eikä muistia. Ja Torkildilla oli katkera
tunne, että asianlaita oli verrattain usein näin hänen omiin asioihinsa
nähden.

"Ei, en ole tullut puhuneeksi siitä", sanoi Torkild lyhyeen. "Mutta
hyvä ystävä, mistä te sitten olette joutuneet vihoihin?"

"Sitä minun ei ole niin helppo kertoa sinulle."

Joka kerta kun Torkild ajatteli sitä, tunsi hän samaa voimakasta
katkeruutta, johon sekoittui samalla ikäänkuin häpeää veljen puolesta.
Hän oli vakuutettu siitä, ettei Aksel itse ollut uskonut mitä hän
vihjasi -- ja hän muisti sitä yötä, jolloin hän oli uskonut veljelleen
sen, mitä tämä käytti häntä vastaan -- näin.

Rose katsoi huolestuneena miehensä ankariin kasvoihin ja kysyi
pelokkaasti:

"Torkild! Mitä se on -- ei suinkaan Aksel ole -- tehnyt mitään?"

"Tehnyt?"

Rose hämmentyi. "Niin, tarkoitan -- hän sanoi -- taikka minä sain hänen
puheistaan sen käsityksen -- että hänellä oli suuria vaikeuksia --
sellaisia taloudellisia --"

"Oletko hullu!" sanoi Torkild kiivaasti. Aivan vaistomaisesti hän
ajatteli hetken verran Akselia vain veljenään.

"Soisin mieluimmin, ettet kyselisi minulta mitään siitä", sanoi hän
lopettaakseen puheen tästä asiasta.

       *       *       *       *       *

Jälkeenpäin häntä kadutti. Olisihan hän voinut sanoa esimerkiksi
että Aksel oli arvottomalla tavalla käyttänyt hyväkseen semmoista,
minkä Torkild kerran oli hänelle uskonut. -- Mutta silloin voisi Rose
ruveta miettimään, mitä se oli -- ajattelemaan yhtä ja toista, hyvin
mahdollisesti jotakin vanhaa tyttöjuttua esimerkiksi. Eihän hänen ollut
helppo tietää, mitä Rosen päähän pälkähtäisi luulla. -- Mutta nyt Rose
kukaties ajatteli, että he olivat joutuneet vihoihin jostakin, mikä
koski häntä. Ja tämä näytti Torkildista vaaralliselta. -- Hänen oma
levottomuutensa lisäsi hänen katkeruuttaan Akselia kohtaan.

Hän toivoi, että olisi keksinyt jonkun selityksen. Mutta nyt ei hän
saanut mitään aihetta sellaisen esittämiseen. Hän tiesi, ettei Rose
koskaan enää ottaisi asiaa puheeksi. Eikä hän ottanutkaan.

       *       *       *       *       *

Lokakuun alkupäivinä he saivat vieraakseen Rosen ruotsalaisen
ystävättären, neiti Stenbockin.

Rose oli ollut kaupungissa häntä vastassa aamupäivällä, joten hän istui
arkihuoneessa, kun Torkild palasi konttorista kotiin päivälliselle.
Heti ensi hetkestä, kun Torkild näki hänet, oli hänellä se yllättävä
tunne, että jokin hänen sisällään kurottautui kaivaten tulokasta kohti.

Hän näki, ettei neiti Stenbock ollut ehdottoman kaunis -- paitsi hänen
silmissään. Hän oli pitkä ja solakka, mutta litteärintaisessa ja
kapealanteisessa vartalossa oli sellaista nuorekkuutta, joka kyllä voi
somistaa naista -- tosin vain niin kauan kuin hän on ilmeisen nuori. Ja
Briten ei liene ollut kaukana kolmestakymmenestä. Hänen tukkansa oli
ihana, vaaleankeltainen ja aaltoileva, silmät siniset ja hipiä hieno,
mutta pitkät, kapeat kasvot hieman ulkonevine poskipäineen olivat
luisevahkot, ja suu oli punainen ja raikas, mutta ylähuuli ei oikein
peittänyt suuria valkoisia etuhampaita. Kaiken kaikkiaan oli hänen
ulkonäkönsä enemmän miellyttävä ja "tyylikäs" kuin kaunis.

Torkild oli itse hieman hämmennyksissään siitä vaikutuksesta, jonka
Briten teki häneen. Kun hän sanoi Roselle pitävänsä neiti Stenbockia
miellyttävänä, tiesi hän hyvin, että se oli hyvin heikko ilmaisu
hänen tunteilleen. Tavallaan hän oli rakastunut -- tai oikeammin
sanoen viehättynyt Briteniin. Viehätys oli täysin platoonista laatua,
ja hän tiesi, ettei se todellisuudessa vaikuttanut vähääkään hänen
tunteisiinsa Rosea kohtaan, hänen rakkautensa Roseen oli yhtä kiihkeä
ja kipeä ja huolekas. Mutta tuntui kuin hän väliaikaisesti olisi
vapautunut sen ikeestä ollessaan kahdenkesken Briten Stenbockin kanssa,
ja kaikki hänessä vielä säilynyt elämänrohkeus ja itsetunto värisivät
vastakaiuksi, kun hän käveli Britenin kanssa ja kuunteli hänen
kirkasta, kaunista ääntään.

Hän kaipasi Briteniä aina ollessaan poissa hänen luotaan. Ja
samalla hän tunsi mielessään hieman rauhattomuutta siitä, että
kykeni sellaiseen tunteeseen, joka ikäänkuin oli rinnakkainen hänen
vainioonsa kohdistuvien tunteiden kanssa. Häntä peloitti hiukan
ajatellessa Britenin poismatkustamista -- sekä siitä syystä, että hän
tiesi tulevansa kaipaamaan häntä, että myös siksi, että hän pelkäsi
moraalista kohmeloa jäädessään jälleen kahden kesken Rosen kanssa.

Rose ei näyttänyt aavistavan tästä mitään. Hän oli vilpittömän iloinen
ystävättärensä vierailusta ja siitä, että tämä sopi niin hyvin
Torkildin kanssa.

       *       *       *       *       *

Eräänä lauantai-iltapäivänä oli Torkild ollut kaupungissa jossakin
liikeneuvottelussa ja palasi sieltä yöjunalla. Kotonaan hän tapasi
Rosen ja Briten Stenbockin Mary Liedin seurassa, joka oli pistäytynyt
iltapäivällä kahville. Nyt he olivat illallisen jälkiruoassa; he
istuivat arkihuoneen pöydän ääressä, jolla oli hillovehkeitä ja kaakkua
ja viiniä, ja ilma oli sakeana tupakansavusta.

Rose nouti lautasen ja lasin Torkildille, ja tämä istuutui Rosen ja
rouva Liedin väliin, joka heti kääntyi häneen päin selittävästi:

"Me istumme juuri keskustelemassa rakkaudesta. Ettekö te voi sanoa
meille, mitä mieltä olette siitä asiasta, Christiansen?"

Torkild etsi aivoistaan jotakin mukiinmenevää sukkeluutta, mutta ei
löytänyt, joten hänen täytyi tyytyä sanomaan:

"Jaa, ei ole tosiaankaan niin yksinkertaista vastata sellaiseen näin
päätäpahkaa --"

"No siinä te totta totisesti olette oikeassa. Sillä juuri samaa mieltä
minäkin olen, nimittäin ettei probleemia _voida_ niin vain ratkaista.
Sillä avioliittohon _on_ kerrassaan mahdoton laitos, mutta sehän _on_
välttämätön paha toistaiseksi -- lasten tähden nimittäin, kunnes saamme
yhteiskunnan, joka on kunnollisesti järjestetty, siten että ne voidaan
turvallisesti jättää sen huollettaviksi --"

"Kuinka tulisi yhteiskunnan olla järjestetty, jotta sinä voisit
turvallisin mielin luovuttaa sille lapsesi?" kysyi Rose.

"Niin, tarkoitan että _tietysti_ tulisi jokaisella äidillä olla oikeus,
aina ja kaikissa olosuhteissa, pitää lapsensa luonaan, jos hän tuntee
niiden kasvattamisen kutsumuksekseen. Ja jos hän valitsee uhrautumisen
sille työlle, joka tosiaan on yhteiskunnallisesti tärkein maailmassa,
niin on kaiketi vain oikeudenmukaista, että yhteiskunta palkitsee häntä
siitä. Mutta niille lapsille, joiden äidit tuntevat itsensä siihen
soveltumattomiksi ja joilla ehkä on taipumuksia toisiin suuntiin,
pitäisi olla laitoksia, joihin he saisivat lähettää lapsensa heti kun
ne ovat vieroitetut, paikkoja, joiden johdossa olisi erikoiskasvatuksen
saaneita naisia ja joissa lapsille olisi taattu mahdollisimman hyvä
hoito. Mutta tietysti tulisi olla kansalaisvelvollisuus, että jokainen
äiti imettää lapsensa itse ja että hän siitä saa korvauksen valtiolta
--"

"Entä isät?" kysyi Torkild. "Eikö heillä tulisi olla mitään oikeuksia
-- tai velvollisuuksia vähimmässäkään määrässä?"

"Ehdottomasti ei. Ei kerrassaan minkäänlaisia yksityiseen lapseen
nähden, jonka he ovat tuottaneet maailmaan. Sukuun nähden se,
etteivät he saa tulla isiksi, jolleivät ole ehdottomasti terveitä
ja täysikuntoisia. Ja lasten kasvatuksen avustaminen -- mutta
se tapahtuisi verotuksen yhteydessä. _Sen_ on nimittäin tultava
tulevaisuuden naisasian päämääräksi, että lapset ovat äidin ehdotonta
omaisuutta, jonka hoidosta hän on vastuuvelvollinen vain yhteiskunnalle
--"

"Toisinaan tapahtuu, että lapset tulevat isäänsä ja asettavat hänet
etusijalle äidin rinnalla", huomautti Torkild.

"Tietysti en tarkoitakaan, ettei miehellä saisi olla tilaisuutta tulla
tuntemaan lasta, jonka isä hän on. Mikäli äiti katsoo hänet soveliaaksi
auttamaan häntä lapsen kasvatuksessa ja kyllin arvokkaaksi siihen --"

"Eihän kai pitäisi mennä saamaan lapsiakaan sellaisen arvottoman
kanssa", sanoi Briten ivallisesti.

Hän istui juuri Torkildia vastapäätä, ja tämä katsahti häneen.
Suoraselkäisenä ja vaaleana, silmät mustina lampunvalossa, ylähuuli
halveksivassa kaarteessa terveiden valkoisten hampaiden yllä hän siinä
istui, ainoana naimattomana naisena seurassa.

Ja rouva Lied hymyili hänelle tuota sanomattoman ylemmyyden hymyä,
joka kokeneilla naisilla on aina tarjottavana niille, jotka vielä ovat
tahrattomia:

"-- Aber ach, aber ach, die Menschen sind so schwach --. Ja eikähän
ole aina niin helppoa etukäteen tietää, minkä arvoinen mies on. Tehän
kannatatte itse vapaata rakkautta, neiti Stenbock, niinhän sanoitte --"

"En juuri sillä tavalla." Hiljemmin, ikäänkuin tunnustuksen tavoin, hän
jatkoi: "Jos minä joskus tahtoisin kuulua miehelle, niin täytyisi sen
olla sellainen, jota kohtaan minä tuntisin ihan rajatonta luottamusta
-- niin suurta kunnioitusta. Ja silloin minun mielestäni tuo kihlaus-
ja vihkimäpuuha on tarpeetonta --"

Torkild katsoi häneen. Tuo ylpeä punainen suu ei ollut
koskaan suudellut -- ja Torkild tiesi, että hän menisi hautaan
suutelemattomana, yhdenkään miehen keveimmänkään hyväilyn
koskemattomana, mieluummin kuin sallisi itselleen tapahtua jotakin,
mikä voisi riistää rahdunkaan hänen kunnioituksestaan elämää kohtaan.

"Oi herra nähköön, Briten", sanoi Rose, ja hänen äänensä kuulosti
väsyneeltä ja katkeralta. "Ei ole varmaa, että kunnioitus voi säilyä,
kun on eletty yhdessä joku aika. Vaikka olisi alussa ollut kuinka
rajaton luottamus toisiinsa."

"Silloin olisi kai parempi", sanoi Briten hiljaa, "ettei oltaisi
naimisissa, vaan voitaisiin erota toisistaan -- ei riitelyllä eikä
rumilla kohtauksilla eikä syrjäisten sekaantumisella. Silloin pitäisi
erota yhteisessä myötätunnossa ja surussa --"

"Minä luulen, että tulos on sama, oltiinpa naimisissa tai ei."
Rosekin hymyili ivallisesti. Mutta Torkild näki, missä suhteessa
Rosen hymy erosi Britenin hymystä. Rose luki itsensäkin tuon hymynsä
sisältöpiiriin. Toinen halveksi sitä, mitä ei ymmärtänyt, toinen
ymmärsi täydelleen ja halveksi.

"Ei ole lainkaan varmaa, haluaako aina erota toisistaan sittenkään,
vaikka kunnioitus olisikin mennyt", sanoi Rose äskeiseen sävyyn.
"Vaikka riiteleekin ja niin edespäin -- päivän mittaan. On jotakin,
jota kutsutaan tottumukseksi. Eikä ihmisellä ole enää niin hirmuista
kunnioitusta itseäänkään kohtaan --. Ja silloin on se, että ollaan
naimisissa, ainakin jonkinlainen veruke, jonka taakse voi piiloutua
itseltään --"

Torkildista tuntui kuin Rose olisi riisunut hänet alasti. Että hän
voikin, ajatteli hän tuskissaan. Hän ei uskaltanut katsoa Briteniin,
mutta hän kuvitteli tietävänsä, miten tämä nyt istui ja katsoi
alas. Ja hän tiesi äkkiä, mihin hän Britenissä oli rakastunut.
Tuollainen kuin hän oli nyt, noin kuin hän ajatteli ja puhui
ylpeässä ja taistelukelpoisessa neitsyydessään, korkealle viritetyin
vaatimuksin koko maailmaan ja itseensä nähden, sellainen oli Torkildin
rakastettukin ollut, ennenkuin joutui hänen käsiinsä ja hän itse
masensi hänet. Noin oli Rosekin seissyt koko sielu umpulla -- eikä
mitään ollut puhjennut kukkaan hänen, Torkildin, luona, kuihtunut
vain --.

Mutta kun Torkild vihdoin uskalsi nostaa katseensa, istui Briten
äskeinen ilme yhä koskemattomana kasvoillaan. Kaikki, mitä oli
sanottu, oli mennyt tuon nuoren tytön ohi, koska se tuli sellaiselta
elämänkulmalta, jonka kanssa hän ei voinut ajatellakaan tulevansa
milloinkaan kosketuksiin.

Mary Liediä ei Torkild lainkaan ajatellut; tiedottomasti hän jätti
tämän huomioonottamatta, koska hän tiedottomasti ymmärsi, ettei tämä
koskaan kuunnellut mitä muut sanoivat, muuta kuin päästäkseen itse
puhumaan.

"Sehän olisi itse asiassa yhtä paljon miehen omaksi eduksi kuin
naisenkin", pitkitti rouva Lied. "Sillä sitenhän hän pääsisi tuosta
uskollisuuden vaatimuksesta, joka totisesti on koko miehen luontoa
vastaan. Sillä ette kai voine kieltää, että mies on luonnostaan
moniavioisuuteen taipuvainen. Vai voitteko? -- Kuuletko, Rose, ei
edes sinun miehesikään voi kieltää, ettei miesväki luonnostaan ole
taipuvainen tyytymään _yhteen_ vaimoon --."

"Tyytymään", sanoi Torkild vastenmielisesti. "Eiköhän liene pikemmin
niin, että tyytyy useampiin, kun ei voi saada yhtä --"

"Uh. Että viitsittekin vatkuttaa tuota vanhaa fraasia, jolla olette
koettanut narrata meitä aina siitä asti kuin Aatami oli vastanainut. Oh
ei, ukkeli, kyllä se tulee siitä, että te tahdotte saada enemmän lystiä
kuin mitä yksi nainen voi teille antaa --."

"Tai ettei tahdota panna kaikkea yhden kortin varaan", sanoi Torkild
hymyillen hiukan. "Niinmuodoin pitäisi itsesäilytysvietin kehoittaa
miestä pitämään kiinni polygamisista vaistoistaan --."

"Ei -- mies ei _voi_ rakastaa", sanoi Mary Lied huoaten hirvittävän
syvään. "Ehkä _yksi_ tuhannesta voi."

Taivaan nimessä, ajatteli Torkild -- aikooko hän istua täällä koko yön.

Hän oli jo tarjoutumaisillaan saattamaan rouva Liedin kotiin, kun Lied
tuli noutamaan vaimoaan. Sitten täytyi Liedille vielä tarjota grogi, ja
kello oli melkein kolme ennenkuin he lähtivät.

Rosen ja Britenin kootessa laseja ja lautasia ja viedessä niitä pois
joutuivat Torkild ja Briten olemaan huoneessa hetkisen kahden kesken.

"Pidättekö rouva Liedistä?" kysyi Briten.

Torkild hymyili vähän eikä vastannut. Hän seisoi tuolinselustaan
nojaten ja katsoi tyttöön. Jokin tunne pakotti häntä puolittain vastoin
tahtoaan koettamaan ottaa selvää, oliko Briten ymmärtänyt jotakin --
tai kuinka paljon hän oli ymmärtänyt.

"Onko Rose teidän mielestänne paljon muuttunut?" kysyi hän äkkiä.

"Siitähän on melko kauan kun näin hänet viimeksi", sanoi Briten.
"Että ystävät muuttuvat, kun he tulevat naimisiin, siihenhän on
tottunut." Hän oli hetkisen vaiti. "Kyllä hän on surrut pikku poikaansa
kauheasti", lisäsi hän hiljemmin.

       *       *       *       *       *

"Kyllä hän on surrut pikku poikaansa kauheasti", ajatteli Torkild
tultuaan makuuhuoneeseen, joka oli hänellä yhteisenä Rosen kanssa tähän
aikaan; Briten oli saanut käytävän toisella puolen olevan Torkildin
huoneen, jota tämä muuten oli käyttänyt Rosen lapsivuoteen jälkeen.
Torkild ajatteli, mahtoikohan se olla tarkoitettu Rosen puolustukseksi
-- puolustukseksi sen johdosta, mitä Briten ehkä oli huomannut.
Olikohan Rose puhunut Britenin kanssa avioliitostaan? Torkildin mieleen
ei ollut koskaan ennen johtunut, että Rose voisi uskoa jotakin jollekin
heidän suhteestaan. Hän tunsi äkillistä tuskallista epävarmuutta --
eikö heidän yhteinen kotinsa ollutkaan suljettu syrjäisiltä, oliko
vieraita silmiä, jotka saivat kurkistella häntä hänen tietämättään? Se
tuntui niin uskomattomalta -- niin peräti Rosen vastaiselta --. Mutta
eihän hän tiennyt Rosesta enää mitään -- ei mitään varmaa, paitsi että
hänet oli vedetty alas --.

Rose tuli sisään, eivätkä he pitkään aikaan puhuneet mitään
riisuutuessaan. Torkild makasi jo sängyssään, ja Rose, joka istui
palmikoimassa tukkaansa yöksi, katsoi häneen pukeutumispeilistä:

"Onko sinulla ollut jotakin ikävää kaupungissa? Sinä et varmasti ole
hyvällä tuulella tänä iltana --."

"Ei suinkaan. Minä olen vain väsynyt. -- Luulin, ettei se ihminen
koskaan lähtisi --."

"Ihan niin, Mary istuu aina niin iankaikkisen kauan."

Rose oli saanut palmikot valmiiksi ja heitti ne olkapäidensä taakse.
Hän järjesti pukeutumispöydän, riisuutui pannen jokaisen vaatekappaleen
kauniisti kokoon, tuli paitasillaan ottamaan yöpaitansa, veti sen
ylleen ja päästi paidan yltään sen alla. Sitten hän sytytti yöpöydän
kynttilän ja sammutti lampun, mutta jäi vielä hiukan kävelemään ja
järjestelemään -- siirsi pari kukkaa ikkunasta lattialle ja nosti ylös
Torkildin liivit, jotka olivat valahtaneet alas tuolilta:

"Torkild -- tuo on porsasmainen tapa, että sinä aina jätät kellosi
liivintaskuun yöksi! Ja aina sinä unohdat sen vetämättä --"

Rose teki sen ja koetti, oliko hän itse vetänyt omansa.

"Tuntuuko sinusta", kysyi Torkild äkkiä, "että se aika, jonka olemme
olleet naimisissa, on vähentänyt niin kauheasti kunnioitustasi minua
kohtaan --."

Rose käännähti kiivaasti:

"Kuinka sinun päähäsi pälkähtää --! Et suinkaan voi ajatella, että
minä istuisin ja puhuisin sillä tavalla.-- itsestäni ja sinusta!"
Hän oli vaiti hetken. "Tämä käy jo totisesti ihan sietämättömäksi,
kun sinä olet tullut tuollaiseksi! Sinähän suorastaan hakemalla haet
persoonallisia viittauksia ja itseesi kohdistettuja loukkauksia ihan
kaikesta, mitä minä sanon tai teen --."

"Teenkö niin?" sanoi Torkild hiljaa.

"Teet kyllä. Ehkä et tiedä sitä itse. Mutta minä uskallan tuskin
puhuakaan -- minun täytyy punnita joka sana, minkä sanon, ettei siinä
vain ole mitään, jonka sinä voisit väärinkäsittää tai josta sinä voisit
löytää vihamielisyyttä itseäsi kohtaan --."

Hän laskeutui sänkyyn, mutta jätti kynttilän palamaan.

"Anteeksi, Rose", kuiskasi Torkild etsien kädellään Rosen kättä. Rose
antoi hänen pitää sitä tuokion verran, sitten hän veti sen lempeästi
pois.

"Sinä teet meidän elämämme niin vaikeaksi tällä tavoin, Torkild", sanoi
hän lempeästi nuhdellen. "Sinä et saa olla sellainen. Eihän sillä
tavalla voi kukaan ihminen selviytyä elämästä, jos olisi ruvettava niin
arkatuntoiseksi kuin sinä --."

"Se tulee siitä, että minä pidän niin rajattomasti sinusta --."

"Niin niin, senhän kyllä tiedän." Rose siirtyi hänen lähelleen ja pisti
käsivartensa hänen niskansa alle. Ja kun Torkild painoi kasvonsa hänen
poveaan vasten, alkoi Rose hyväillä häntä pienin, herkin hivelyin.

"Etkö voisi olla vähän tasamielisempi -- vaikka pidätkin minusta? Onko
sinun annettava tuollaisten pikkuseikkojen panna meiltä kaikki pilalle.
Torkild, elämähän tulee niin mahdottoman vaikeaksi, jos sinä pidät niin
kauhean suurta lukua jokaisesta pikkuseikasta --."

Torkild ajatteli, että eipä heidän välillään ollutkaan mitään, mikä
hänelle olisi ollut pikkuseikkoja. Mutta hän tunsi Rosen pehmeän,
lämpimän rinnan poskeaan vasten ohuen yöpaidan alta, ja Rose painoi
pieniä lempeitä suudelmia hänen hiuksilleen. Ja surumielisen alistuvana
Torkild ajatteli, että Rose on oikeassa. Minä itse se epäilyksilläni
revin rikki. Minun pitäisi uskoa hänen hyväilyjänsä eikä mitään
muuta --.

"Sinä rakas, rakas", kuiskasi Torkild. Rose kohottautui hiukan toiselle
kyynärpäälleen ja katsoi häntä kasvoihin:

"Oi noita sinun surullisia silmiäsi --."

Hän suuteli niitä. Mutta Torkild kylmeni samassa. Tuohan on jossakin
kirjassa, ajatteli hän. Hän on lukenut sen jostakin -- missä hitossa
se nyt onkaan --. Mutta kun hän tahtoi vetäytyä pois, piti Rose häntä
kiinni ja hyväili häntä edelleen samalla lempeällä, lohduttavalla
tavalla -- kunnes Torkild vastasi hänen suudelmiinsa ja veti hänet
likelleen.

Rose nukkui hänen syliinsä, mutta hän jäi makaamaan kauan valveilla.
Ja kaikki illan vaikutelmat sulautuivat yhteen kiduttavaksi surun ja
ikävän tunteeksi --.




VII.


Torkild ajatteli itsekin toisin ajoin, että tuo oli sairaalloista
herkkätuntoisuutta, jolle hänen ei pitäisi antaa myöten. Aika ajoin
tuli kyllä hetkiä, jolloin hänestä tuntui, että oli suurimmaksi osaksi
kuvittelua, kun hän arveli heidän väliensä olevan niin huonolla
kannalla. Heidän yhdyselämänsä ei ollut tullut sellaiseksi kuin hän
oli ajatellut, koska hän oli kuvitellut mielessään, että he molemmat
tuntisivat toistensa alinomaisesta läsnäolosta samanlaista tunnetta
kuin rouva Wegner oli näyttänyt tuntevan aina kun hänen lapsensa
oli hänen lähellään -- että heidän kodissaan vallitsisi ikuinen
pyhäpäivätunnelma. -- Mutta eihän hän kylläkään ollut koskaan nähnyt
sellaista avioliittoa. Parhaasta päästä hän oli nähnyt sellaista,
että avioliitossa kaksi ihmistä loukkasivat toisiaan ja sietivät
loukkauksia sellaisella tavalla, ettei olisi tullut kysymykseenkään
tervehtiä jälkeenpäin kadulla henkilöä, jonka kanssa oli ollut
sellaisia kohtauksia, jos tämä olisi ollut jokin muu kuin oma
vuodetoveri. Myrkyllisiä sanoja, häpeällistä epäluuloa, sivistymätöntä
ja epäkohteliasta käytöstä, häikäilemätöntä itsekkyyttä saattoi kaksi
ihmistä tarjota toisilleen -- ja riistettyään kumpikin toiseltaan
kunnian riekaleetkin he menivät yhdessä vuoteeseen ja siittivät lapsia.

-- Hehän olivat tuskin vaihtaneet harkitsematonta sanaa, Rose ja hän.
Silloinkaan, kun he olivat sanoneet toisilleen karvaita asioita,
eivät he koskaan olleet syrjäyttäneet tavallista kohteliaisuutta. Ja
oikeastaan eivät he olleetkaan usein joutuneet vaihtamaan katkeria
sanoja. Jos heidän elämänsä oli tullut harmaaksi ja arkipäiväiseksi,
niin oli se ainakin hiljaista ja rauhallista arkipäiväisyyttä.

       *       *       *       *       *

Marraskuu tuli harvinaisen kaunis sinä vuonna. Aamulla, kun Torkild
meni konttoriin, oli metsä harmaana huurteesta, ja aurinko nousi
pakkas-usvan keskeltä. Päivemmällä tavallisesti selkeni, koviksi
jäätyneet tiet kävivät mustiksi, ja päivänpaisteessa huurre suli
ja tippui ja kimalteli ilmavissa lehdoissa, missä puut ja pensaat
riiputtivat oksissaan viimeisiä kuihtuneita keltaisia lehtiään ja
tulipunaisia marjoja ja kiulukoita. Mutta auringonlaskun jälkeen
pakasti, ja usva laskeutui ohuen valkoisen savun tavoin jokialanteen
ylle. Kun hän iltapäivällä tuli kotiin pimeänhämärässä, sojotti valo
keittiön ja ruokasalin ikkunoista paksujen keltaisten parrujen lailla
pakkas-usvassa.

Rose ei enää tullut eteiseen häntä vastaan, mutta hän huusi hyvänillan
keittiöstä. Oli lämmintä ja valoisaa kauniissa huoneissa, missä Rosen
chrysantemumit kukkivat ikkunalaudoilla, valkoisina ja vaaleanpunaisina
ja keltaisina. Ja kun Rose tuli sisään, tervehti hän tavallisesti
Torkildia iloisesti ja hilpeästi ja ilmoitti, että tänään hän saisi
jotakin hirmuisen hyvää. Hän oli melkein lapsellisen ylpeä ruoastaan;
todellisuudessa hänestä oli tullutkin tavattoman näppärä ja innokas
emäntä.

Kuitenkin vaikutti Torkildiin hieman apeuttavasti se, että Rose oli
aina niin kiinni taloudenhoidossa. Päivällisen jälkeen hän kyllä
tavallisesti pyysi Torkildia soittamaan vähän, mutta ei aikaakaan,
kun hän pujahtikin kesken soiton keittiöön. Hän keitti säilykkeitä ja
hilloja ja mehuja mittakaavassa, joka ei ollut missään suhteessa talon
suuruuteen, hän leipoi kakkuja, joista hän itse söi vähän ja Torkild ei
yhtään, ne menivät palvelijalle ja Liedin lapsille, jotka pistäysivät
heillä tuon tuostakin. Ja sitten hän lähetti koko joukon lähiseudun
sairaille ja köyhille. -- Jos hän jonkun kerran ihmeeksi jäikin
Torkildin luo koko iltapäiväksi, istui hän käsityön ääressä tai parsi
ja paikkasi -- oli kuin ei hän olisi jaksanut olla jouten hetkeäkään --
ja Torkildiin se teki sen vaikutuksen kuin olisi hänen herkeämättömän
uutteruutensa tarkoituksena ollut syvän tyytymättömyyden turruttaminen.

Ja silloin tällöin oli kuin Rose itsekin olisi väsynyt ja kyllästynyt
omaan uurastukseensa. -- Sitten tuli Torkild eräänä päivänä kotiin
saaden tavanmukaisen vastaanottotervehdyksen, että tänään saataisiin
niin hirmuisen hyvä päivällinen. Oli ranskalaista persiljalientä ja
vihannestäytteistä lihavanukasta. Torkild kehui ruokaa minkä jaksoi ja
otti toistamiseen vanukasta:

"Tämä on aivan erinomaista, se minun täytyy sanoa -- sinä olet tullut
uskomattoman näppäräksi laittamaan ruokaa --"

"Minua ilahduttaa, että olet sitä mieltä", sanoi Rose, mutta ei
erikoisen rakastettavaan sävyyn. Ja hetken perästä tulla tuiskahti:

"Ja sinä olet tullut myös uskomattomaksi herkkusuuksi --"

Torkild tunsi epämieluisaa hämmästystä. Mutta hän päätti säilyttää
sovun, minkä vuoksi hän sanoi vain hyvin rauhallisesti:

"Enpä tiedä? Luonnollisesti minusta on mieluista elää hyvin. Ja sinähän
pidät huolen siitä, että teenkin niin --"

"Minä teen kai parhaani -- koska se nyt kerran on tullut työkseni.
Onneksi minulla on siihen harrastustakin. Mutta silti saattaa minua
kyllä hiukan harmittaa väliin, kun sinä istut ja syödä popsit niinkuin
ei mikään muu maailmassa kiinnittäisi mieltäsi kuin ruoka --"

Rose istui katsoen häneen taisteluvalmiina. Mutta Torkild ei vastannut
mitään, söi loppuun, kiitti ruoasta ja meni arkihuoneeseen. Sitten tuli
Rose perässä, kaatoi kahvin ja ojensi Torkildille kupin. Äkkiä hän meni
ja istahti Torkildin tuolin käsinojalle, otti hänen kasvonsa ja käänsi
ne itseensä päin:

"Anteeksi, Torkild. Olin häijy sinulle äsken -- suoraan sanoen häijy."

Torkild katsoi häneen.

"Minä kadun sitä", sanoi Rose.

Torkild veti hänet syliinsä.

"Mikä sinun sitten oikein oli", kysyi hän hiljaa.

No niin. Palvelija oli pessyt hänen kaitaliinansa, sen vihreällä
kirjaillun, ja jättänyt sen sitten makaamaan huuhteluveteen, joten nyt
oli kaikki väri levinnyt. Vaikka hän tietysti oli sanonut Agnekselle
sata kertaa, ettei pitäisi koskaan jättää värillisiä vaatteita virumaan
veteen --.

Torkild naurahti:

"Paras kaikesta on se, etten minä voi sietää lihavanukasta. Tämä oli
luonnollisesti lajissaan erinomaista -- mutta minä en nyt kerta pidä
etukäteen pureksitusta ruoasta --"

Rose istui hänen sylissään, lauhkeana ja kilttinä kuin pikku tyttö,
joka on ollut häijy ja saanut anteeksiannon. Äkkiä hän virkkoi:

"Torkild -- jospa soittaisit ja kysyisit -- ehkä voisimme vielä saada
pääsyliput --. Minä kadun, kun sanoin eilen, etten halunnut mennä. Me
_voimme_ ehtiä, jos pidämme kiirettä --"

Se oli konsertti, johon Torkildin oli tehnyt mieli, mutta Rose ei ollut
halunnut lähteä -- eikä Torkild tuntunut viitsivän mennä yksin. Kävi
ilmi, että hän vielä voi saada pääsyliput ja he juoksivat pukeutumaan
kiireesti.

Kaikkityynnihän on pelkkää tyhjänpäiväisyyttä, ajatteli Torkild
ajaessaan partaansa huoneessaan. Typerää muistella sitä sen enempää.
Rose oli ollut harmissaan rakkaan kaitaliinansa vuoksi, pikku raukka,
ja hänen täytyi kai purkaa se jollekin. Sellaiseen saa mukautua, kun
on naimisissa -- ja hän, Torkild, oli hölmö, kun otti pahastuakseen
pelkästä tyhjänpäiväisyydestä, muutamasta ärtyneestä pikku sanasta --.

Rose tuli hänen luokseen vaaleanharmaassa ja punaisessa silkkipuvussaan
pyytäen häntä napittamaan sen:

"Minulla ei ole koskaan ollut yhtään pukua, josta olisin pitänyt
niinkuin tästä -- on niin hauskaa, kun sinäkin pidät siitä", sanoi hän
ja suuteli Torkildia kiitokseksi, kun tämä oli suoriutunut hakasista.

Torkild oli hurmautunut italialaiseen naispianistiin, ja konsertin
jälkeen he söivät illallista kaupungissa ja palasivat kotiin autolla.
Ja niin seurasi jälleen aika, jolloin oli kuin vanhojen päivien hyvän
toveruuden heijastus heidän yhdyselämänsä yllä --.

       *       *       *       *       *

Tänä jouluna he yksimielisesti päättivät matkustaa pois kotoa, he
menivät erääseen Gudbrandinlaakson sanatorioon Rose ei voinut helposti
solmia tuttavuuksia, joten he pysyttäytyivät enimmäkseen itsekseen,
tekivät pitkiä hiihtoretkiä kahden, tanssivat toistensa kanssa iltaisin
ja tulivat samaan johtopäätökseen kuin sanatoriovieraatkin, että he
oikeastaan olivat sangen onnellisia.

Että he niin suuressa määrin tulivat turvautuneeksi toistensa seuraan,
saattoi kyllä olla sekä hyvä että päinvastoin Joka kerta kun he olivat
olleet muiden ihmisten seurassa tunsivat he, kuinka he sittenkin
kuuluivat toisilleen, juuri he kaksi. Mutta se, etteivät he koskaan
tavanneet ketään, jonka kanssa he olisivat erikoisemmin välittäneet
seurustella, ja istuivat aina kahden omassa huoneessaan, vaikutti sen,
että heillä usein oli sangen vähän puhumista. Kirjat, sanomalehdet,
puutarha ja talo eivät riittäneet täyttämään päivien loppumatonta
jonoa, jota keskeyttivät ainoastaan Torkildin metsästysretket. Ja
kaikkina pitkinä tunteina, jotka he viettivät yhdessä vaiti ollen, he
ajattelivat molemmat samaa -- että eihän kai tarvinnut olla niin. Kaksi
toistaan rakastavaa ei kai koskaan kyllästy olemaan yhdessä --.

He matkustivat silloin tällöin kaupunkiin käydäkseen teatterissa tai
konsertissa. Mutta heillä ei siellä ollut juuri ketään tuttavia. Lund
ja Helsing kävivät heillä joskus aniharvoin, mutta heillähän oli
edelleen majansa, jossa he viettivät enimmät vapaa-aikansa, ja se oli
kokonaan toisella suunnalla. Muuten he eivät sanottavasti seurustelleet
muiden kuin insinööri Liedin perheen kanssa. Rose oli alinomaa yhdessä
rouvan kanssa -- ei silti, että hän olisi tästä pitänyt, mutta
Mary viljeli tuttavuutta innokkaasti, koska Rose antoi hänen puhua
yhtämittaa eikä itse puhunut paljon ollenkaan --.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana lopputalvella, kun Torkild istui Rosen huoneessa tämän
riisuutuessa, virkkoi Rose äkkiä hiukan hymyillen:

"Mary-raukka on löytänyt sen yhden tuhannesta."

"Miten niin?"

"No -- etkö muista sitä iltaa Britenin täällä ollessa, kun hän oli
meillä käymässä ja istui selitellen näkökantaansa rakkaudesta? Ja
silloin hän sanoi, että vain yksi tuhannesta miehestä voi rakastaa --."

"Kyllä. Muistan kyllä tuon illan." Torkild oli vaiti hetkisen. "Niinpä
niin. Onhan kirjoitettu, että ken etsii, hän löytää --."

"Mary ei sentään ole niin paha kuin sinä luulet", sanoi Rose
vakavasti. "Onhan hän, poloinen, vähän narrimainen -- mutta jos jättää
pois laskusta kaikki nuo fraasit ja hänen kauhean teatterimaisen
esitystapansa, niin on tämä asia hänelle kylläkin vakava. Hän _pitää_
todellakin kauheasti tästä miekkosestaan, ja hänellä _on_ vaikeat olot
tätä nykyä --."

Torkild ei puhunut mitään.

"Eräs puoli hänessä on, josta minä ehdottomasti pidän. Miestään hän ei
_tahdo_ pettää. Hän tahtoo erota, ymmärrätkö. Eikä hän ole uskaltanut
puhua siitä Liedille vielä -- ja ystävä on hyvin tulisesti rakastunut,
niin että hän on varsin vaikeassa asemassa. Mutta hän vannoo, ettei hän
tahdo ruveta hänen rakastajattarekseen, niin kauan kuin hän asuu Liedin
katon alla -- ei silti, että hän mielestään olisi tälle mitään velkaa,
mutta itsensä ja lasten vuoksi."

Torkild hymyili vähän tahtomattaankin. Hän oli tekeytynyt tyhmemmäksi
kuin oli eikä ollut ymmärtävinään, kun Mary Lied ja hän olivat
esittäneet pienen mukailun Potifarin emännän ja Josefin vanhasta
komediasta sinä talvena, jolloin hän asui Fensalissa. Mutta hän virkkoi
vain:

"Hän ei siis ole mielestään velvollinen uskollisuuteen Liedille?"

"Tiedäthän, että hän on jonkunverran yltiöpäinen, ja kun hän jo kauan
sitten on lakannut rakastamasta miestään --. Sitäpaitsi, eihän Liedkään
ole aina niin kovin miellyttävä ja hienotunteinen häntä kohtaan.
Sinunkin täytynee myöntää, että hän on usein puhunut Marylle sangen
epämiellyttävässä äänilajissa, meidänkin siellä ollessamme. -- Niin, ja
tiedäthän, siihen aikaan kun he joutuivat naimisiin -- sehän tapahtui
vähän noin niinkuin suinpäin, ja ensimmäisenä vuonna heidän täytyi
asua Liedin vanhempien luona. Marylla oli siellä sangen tukalat päivät
-- ja hän väittää itse, että silloin hänen rakkautensa Liediin kuoli,
niinkuin hän sanoo --."

"Ei Kaiketi se liene ollut miellyttävämpää Liedille kuin hänellekään,
minun luullakseni", sanoi Torkild kuivasti. "Mutta -- hänestä tuntui
kai, että hänen on oman arvonsa vuoksi koettava vähän eroakin. --
Muutenhan en minäkään vastusta eroja kuin ainoastaan lasten vuoksi.
Mutta tässä tapauksensa ovat kai Liedin lapset yhtä hyvässä korjuussa,
vaikka äiti livistääkin heidän luotaan. Niin että olkoon menneeksi --"

"Niin-niin, Torkild. Maryssä on nyt kuitenkin hiven aitoakin, pieni
kaipaus, joka ei ole pelkästään halveksittava, kaikkien hänen
sulattamattomien lauseparsiensa ja hölynpölynsä takana. Ja sitä ei Lied
ole koskaan ymmärtänyt, hän käsittää kaikkityynni loruksi --."

Sehän on hiton hyvä, ajatteli Torkild. Mutta hän ei sanonut sitä.

"Mary on pyytänyt", sanoi Rose, "että hän pois lähdettyään saisi tavata
lapsiaan täällä meillä silloin tällöin. Ja minä olen sen luvannut --
edellyttäen, ettei sinulla ole mitään sitä vastaan?"

"Jos Liedillä ei ole mitään muistuttamista sellaisen järjestelyn
suhteen, niin kernaasti minun puolestani. Mutta ilman hänen
suostumustaan et sinä tietenkään saa ruveta järjestelemään mitään
kohtauksia hänen lastensa ja heidän äitinsä välillä. -- Kesken kaiken,
kuka se yksi tuhannesta muuten on?"

"Niin -- hänen nimensä on Petersen -- eräs 'Tulevaisuudenmaan'
toimittajista -- tiedäthän, että Mary on saanut joitakin kyhäyksiään
tuohon lehteen. Mies on kai vähän nuorempi Marya --."

"Voiko hän sitten elättää Maryn?" kysyi Torkild.

"Se ei taida olla kehuttavaa. Mutta Maryhän arvelee voivansa luoda
itselleen omavaraisen toimeentulon --."

"Minä en tottavie usko, että hän lähtee miehensä luota, ennenkuin näen
sen", sanoi Torkild.

       *       *       *       *       *

Mutta Mary lähti todellakin. Seuraavien kahden kuukauden aikana oli
Rose miltei joka päivä kutsuttuna neuvotteluun Fensaliin, tai tuli Mary
hänen luokseen.

"Minä en vain käsitä, että sinä viitsit antaa hänen käyttää sinua
uskottunaan --", sanoi Torkild eräänä päivänä.

"Oo -- Mary-raukka on vaikeassa asemassa, näetkös. Hän pitää
hirmuisesti Halsteinistaan, ja hän pitää hirmuisesti lapsistaankin
tavallaan -- eikä hän tahdo tehdä väärin miehelleenkään siltä
kannalta, jolta hän näkee oikean ja väärän. Ja Petersen ahdistaa häntä
antautumaan, mutta hän ei tahdo, ennenkuin hän on vapaa --. Ja jos
minä voin auttaa häntä vähäisen -- pitämään kiinni siitä, mikä hänen
mielestään on oikein, ja lohduttaa häntä hiukkasen --."

Torkild meni vaimonsa luo ja suuteli häntä. Suuri luoja, hänellä on
vielä jokseenkin paljon viattomuuttaan jäljellä sittenkin, pikku
raukalla, ajatteli hän --.

       *       *       *       *       *

Huhtikuun lopulla Liedit sitten erosivat, ja rouva muutti Petersenin
luo. Hän asui yhdessä hänen kanssaan, työskenteli hänen kanssaan
sanomalehdessä ja söi hänen kanssaan kahvilassa joka päivä, ja he
olivat todennäköisesti hyvin onnellisia, sillä Rose ei enää usein
tavannut Marya. Kerran hän oli ollut kutsuttuna tämän luo tapaamaan
Peterseniä. Rosen täytyi myöntää, että rouva Lied oli vähentänyt hyvän
joukon mainitessaan ystävänsä "vähän nuoremmaksi" häntä itseään -- mies
näytti korkeintaan kahdenkolmatta vanhalta.

Tuuma, että Mary tapaisi lapsiaan Christiansenien luona, jäi sikseen.
Lied oli suhtautunut asiaan uudenaikaisen vapaamielisen aviomiehen
tavoin, hän maksoi vaimolleen verrattain runsaan kuukausiavustuksen ja
salli hänen käydä vapaasti tapaamassa lapsiaan vanhassa kodissa tai
viedä heidät luoksensa kaupunkiin.




VIII.


Kevät ja kesä kuluivat Roselta ja Torkildilta hiljaa ja rauhallisesti.
He olivat alkaneet jonkunverran seurustella erään toisen lapsettoman
perheen kanssa, äskettäin paikalle perustetun apteekin hoitajan ja
hänen rouvansa kanssa. Rose varsinkin näytti tulevan hyvin toimeen
pienen hiljaisen rouva Vikin kanssa, joka surupuvussaan näytti äsken
ripillelasketulta tytöltä -- Vikit olivat juuri ennen tänne tuloaan
menettäneet pienen puolenvuoden vanhan tyttönsä. Apteekkari oli
rauhallinen, vaitelias mies, innokas metsästäjä kuten Torkildkin, ja
sitäpaitsi laulaja.

       *       *       *       *       *

Lokakuun alkupuolella Torkild sai eräänä päivänä sähkösanoman, että
hänen isänsä oli hyvin sairaana ja halusi nähdä häntä ja Rosea. Kun
hän soitti sille tohtorille Fredrikshaldiin, jonka hän tiesi olleen
isän lääkärinä viime vuosina, sai hän kuulla, että kysymyksessä oli
vatsakalvontulehdus; oli toimitettava leikkaus samana iltapäivänä,
mutta tohtori antoi hyvin vähän toivoa. Torkild sai järjestetyksi
niin, että hän ja Rose pääsivät matkustamaan kotiin samana iltana. Kun
he seuraavana aamuna tulivat perille, tapasivat he Akselin yksinään
talossa. Tohtori Christiansen oli katolisessa sairaalassa; leikkaus oli
onnistunut jokseenkin suotuisasti, mutta hän oli hyvin heikko, eivätkä
pojat saaneet puhella hänen kanssaan käydessään seuraavana päivänä
häntä katsomassa.

Oli sähkötetty myöskin Dorikselle Kööpenhaminaan, mutta hän ei ollut
vastannut.

Kolme päivää kului, surullisina ja painostavina. Satoi ja myrskysi
lakkaamatta, joten he sairaalakäyntejä lukuunottamatta joutuivat
pysyttelemään enimmäkseen sisällä. Niin oleskelivat nuo kolme ihmistä
yhdessä tässä talossa, joka ei ollut koskaan ollut koti. Torkild
ja Aksel karttoivat toisiaan mahdollisimman paljon, ja tavatessaan
toisensa aterioilla tai kulkiessaan yhtä matkaa sairaalaan he puhelivat
vain isän tilasta, Doriksen vaitiolosta, kauheasta ilmasta ja muusta
sellaisesta --.

Torkildille oli tämä vierailu sanomattoman painostava. Kaupungissa
makasi hänen isänsä kuolemaisillaan -- lääkäri antoi hyvin vähän
toiveita. Ja poika etsi turhaan sydämestään mitään kiintymyksentapaista
tätä isää kohtaan. Vaikka Torkild uskoikin hänen pitäneen lapsistaan
jollakin tavalla -- niin sittenkin oli kipeä, hiukan halveksiva säälin
tunne ainoa, mitä Torkildilla oli hänelle annettavana: ei liene Ivar
Christiansen saanut omasta kohdastaankaan suuria elämältä, joka hänen
nyt oli jätettävä, ja vielä vähemmän hän oli osannut antaa lapsilleen.

Ja sitten tuo veli, jota hän ei ollut koskaan tuntenut veljeksi, joka
nyt oli vieras mies, jonka kanssa hän oli tapellut. Akselille merkitsi
isä kai vielä vähemmän kuin hänelle. Nyt oli tämä kuolinvuode tuonut
heidät yhteen -- jonkinlainen säädyllisyydentunne johti heidät yhdessä
olemaan läsnä tämän perheen irvikuvan hajoamistilaisuudessa.

Säädyllisyyden vuoksi he kumpikin puhuivat isän talosta kotinaan.
Itse hän nukkui vanhassa huoneessaan -- siinä huoneessa, missä hänen
äitinsä oli kuollut kerran äärettömän kauan sitten -- siinä nukkuivat
nyt hän ja Rose. Ja soveliaisuussyistä hän kutsui Rosea vaimokseen --
soveliaisuussyistä ja muistakin syistä, jotka totisesti eivät olleet
erikoisen soveliaita.

Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin selvästi kuin nyt, että
vaimokseen hän ei ollut onnistunut tekemään Rosea. Rakastajattarekseen
hän oli saanut hänet voitetuksi vähäksi aikaa -- hän jäi sellaisena
olemaan tottumuksesta ja koska ei kummallakaan heistä ollut rohkeutta
rikkoa suhdetta. Vielä ei kumpikaan ollut puhunut siitä, vaikka he
tiesivät, ettei se voinut kestää. Mutta että asia oli niin, sen Torkild
tunsi nyt selvemmin kuin koskaan ennen. Sillä nämä päivät näyttivät
hänelle entistä selvemmin, että hän itse ja hänen asiansa eivät
liikuttaneet Rosea --.

       *       *       *       *       *

He olivat vieraantuneet tavasta puhella keskenään, Torkild ja Rose,
niin että heistä nyt olisi tuntunut ujostuttavan oudolta, jos
he olisivat koettaneet puhella keskenään niinkuin muinoin ennen
naimisiinmenoaan. Siitä se johtui, eikä välinpitämättömyydestä,
että Rose karttoi häntä ja puhui muista asioista kuin siitä, mitä
he molemmat ajattelivat, silloin kun he olivat yhdessä nykyään.
Roseenkin teki tämä oleskelu hänen miehensä lapsuudenkodissa valtavan
vaikutuksen, mutta hän oli etääntynyt liian kauas Torkildista
voidakseen ruveta siitä puhumaan, sitäkin enemmän kun kaikessa tässä
oli hänelle jotakin käsittämätöntä ja luonnottoman liikuttavaa.
Hän näki, etteivät kuolevan miehen kaksi poikaa surreet isänsä
menettämistä, vaan sitä, ettei heillä ollut isää menetettävänä; hän
tunsi, että veljesten kesken vallitsi niin kireä ja katkera tunne,
ettei edes suru siitä, mistä he kumpikin olivat jääneet osattomiksi,
voinut lähentää heitä toisiinsa. -- Ja lisäksi täällä, missä kaikki
muistutti hänen ja Torkildin nuoruudesta, heidän lapsuudenajoilta
juontuvasta ystävyydestään, tuntui Rosesta Torkildin vaiteliaisuus
ja umpimielinen käytös häntä kohtaan kaksinverroin loukkaavalta, ja
katkerammalla mielellä kuin koskaan ennen hän ajatteli, mitä heidän
avioliittonsa oli tuhonnut heiltä molemmilta, ja hänen käytöksensä
Torkildia kohtaan tuli kylmemmäksi ja vieraammaksi kuin hän itse tiesi
tai olisi tahtonutkaan --.

       *       *       *       *       *

Neljännen päivän iltana ajoivat vaunut pihaan. Kun he tulivat
käytävään, Rose keittiöstä, Torkild arkihuoneesta ja Aksel omasta
huoneestaan yläkerrasta, tapasivat he siellä Doriksen. Tämä juoksi heti
Torkildin luo, heittäytyi häntä vastaan ja purskahti rajuun itkuun.

Torkild sai viedyksi hänet huoneeseen, mutta kun hän aikoi lähteä
ulos maksamaan ajurille, pani Doris vastaan -- ajurin piti odottaa;
hän ajaisi samaa tietä kaupunkiin käydäkseen katsomassa isää. Vasta
puhuttuaan telefonissa lääkärin kanssa sai Torkild hänet käsittämään,
että sairaalassakäynti oli mahdotonta näin myöhään illalla, ja hän
taipui vihdoinkin juomaan teetä ja haukkaamaan vähän illallista, jonka
Rose oli hänelle laittanut.

Aksel siirtyi arkihuoneeseen; toiset istuivat Doriksen luona tämän
syödessä. Hän oli lähtenyt Jyllannista edellisenä iltana -- oli ollut
siellä vierailemassa joidenkin ystävien luona -- ei ollut nukkunut
ollenkaan koko yönä ja oli aamulla jatkanut matkaansa edelleen
Kööpenhaminasta -- kolmannessa luokassa koko matkan. Hän oli väsyneen
ja kuluneen näköinen, vaikutti hirveän järkyttyneeltä, itki lakkaamatta
ja puhui isästään intohimoisen hellin sanoin.

-- Niin. Ei edes sitäkään hän ollut muistanut, ajatteli Torkild.
Dorishan piti heidän isästään, hän oli ainoa lapsista, joka koskaan
oli kiintynyt isään. Torkild oli unohtanut senkin -- niinkuin
oli puolittain unohtanut sisarensakin viime vuosina. -- Doris
ei ollut koskaan vastannut hänen kirjeisiinsä -- joten hän oli
lakannut kirjoittamasta, kunnes kirjeenvaihto supistui jokseenkin
yksinomaan joulu- ja syntymäpäivätervehdyksiin, eikä Torkild ollut
huolehtinut siitä sen enempää. Dorishan kirjoitti ansaitsevansa hyvin
laulutunneillaan, Torkild tiesi hänellä olevan runsaasti sukulaisia
Kööpenhaminassa ja paljon ystäviä -- ja siksi hän ei ollut välittänyt
ottaa sen paremmin selvää siitä, miten sisaren asiat muuten olivat.

-- Nyt se oli myöhäistä. Torkild istui ja katseli tuota nuorta
tyttöä, jonka puku oli perin avokaulainen ja perin uusmuotinen, tukka
taidokkaasti laitettu, harjattu ja ikäänkuin tomutettu hiusverkon alla.
Hipiä oli harmaa puuterin alta, suun piirteet kuluneet ja veltot,
silmien alustat ruskeat ja ryppyiset. -- Torkild ei ollut nähnyt
häntä sittenkuin häämatkallaan Kööpenhaminassa kaksi ja puoli vuotta
sitten. Silloinkin hän oli kyllä pannut merkille, että Doris pukeutui
silmiinpistävästi, ja hänen käytöksensä kaduilla ja kahviloissa
harmitti häntä, se ei ollut lähimainkaan sopivaa. Mutta hän lohdutti
itseään sillä, että nuo olivat sisaren puolelta vain kujeita, joita hän
lapsellisuudessaan luuli hauskoiksi ja veikeiksi. Mutta olihan hänellä
työtä yllinkyllin, sukulaisia joukoittain, eikähän hän enää mikään
lapsikaan ollut -- kyllä hän pitäisi varansa. -- Nyt saattoi kuka
hyvänsä nähdä -- ainakin jokainen mies -- ettei hän ollut sellainen,
joka oli pitänyt varansa.

Niin pian kuin Doris oli saanut vähän teetä ja ruokaa, sanoi hän hyvää
yötä veljilleen ja meni Rosen kanssa yläkertaan huoneeseensa.

Palvelijatar oli mennyt makuulle jo kauan sitten; Torkild korjasi
pöydän vaimonsa puolesta ja otti myös Doriksen päällysvaatteet, jotka
olivat jääneet virumaan sohvalle, ripustaakseen ne kuivamaan. Aksel
tuli arkihuoneen ovelle, kun Torkild seisoi Doriksen hattu kädessään
-- se oli pieni tulipunainen samettikypäri, josta valtava röyhy
sinipunaisia märkiä strutsinsulkia riippui taaksepäin.

"Miltä hän sinusta näyttää?" kysäisi Aksel oltuaan hetken vaiti.

"No -- hän on luonnollisesti kovin rasittunut matkasta, poloinen."

Aksel oli vaiti hetken.

"En minä sitä muuten tarkoittanut", virkkoi hän sitten.

Torkild ei vastannut. Katkeruus Akselia kohtaan kuohahti hänessä. Tuoko
oli ainoa, mitä hänellä oli sanottavana heidän sisarestaan -- nyt.

"Se juuri vielä puuttui", sanoi Aksel purevasti: "Perhepiirin viimeinen
kaivattu jäsen tulee -- tuollaisena!"

"Tuollaisena tai tällaisena --" Torkild käännähti veljeensä päin. "Ei
ainakaan _meille_ kenellekään Doris ole tilivelvollinen, olkoonpa hän
käyttäytynyt niin tai näin. Ei isälle, ei sinulle, ei minulle. --
Sillä ei yksikään meistä ole pannut tikkua ristiin auttaakseen häntä
milloinkaan. Me olemme antaneet hänen purjehtia omia vesiään kaikki --
jumala paratkoon!

"-- Ja muista olla sanomatta hänelle yhtään loukkaavaa sanaa,
ajattelitpa hänestä mitä hyvänsä", sanoi Torkild ovelta mennessään.

"Oletko hullu -- tietänethän toki, ettei se johtuisi mieleenikään!"

"Vai niin. No, kuinkas sen olisin voinut tietää!" singautti Torkild
hänelle mennessään. "Hyvää yötä."

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna menivät Doris ja Torkild yhdessä sairaalaan. Isä
nukkui, ja heidän istuessaan hänen luonaan hän nukahti kuolemaan.

Torkild olisi tahtonut ottaa ajurin kotimatkalle, mutta Doris halusi
kävellä. Ja niin he tarpoivat käsikynkässä vanhaa tuttua tietä
syyssateessa ja liejussa. Doris itki herkeämättä.

"Hän _on_ kaivannut minua. Voit olla varma, että isä on kaivannut
minua. Hän tiesi hyvin, että minä olin ainoa meistä, joka pidin
hänestä. Oi kuinka minä kadun -- kuinka minä kadun, etten matkustanut
kotiin ennemmin -- aina iltapäivään saakka toissapäivänä en tiennyt,
lähtisinkö matkalle --. En uskaltanut --.

"-- Oi kuinka minä kadun. Isä -- hän olisi kyllä ymmärtänyt. Hän ei
olisi sanonut mitään. Hän olisi kyllä ymmärtänyt sen, hän -- minulla on
kai oikeus elää omaa elämääni niinkuin tahdon --"

Heidän täytyi pysähtyä ja mennä tiepuoleen. Maalaisrattaat ajoivat
heidän ohitseen roiskuttaen liejua heidän päälleen.

"Minä rakastin isää -- senkin vuoksi, että hänellä oli rohkeutta elää
elämäänsä oman mielensä mukaan -- piittaamatta muista. Onhan kai
ihmisen pyhin oikeus elää omaa elämäänsä --."

"Ei", sanoi Torkild painavasti. "Siihen ei kenelläkään ihmisellä ole
oikeutta. Sillä ei kukaan voi elää omaa elämäänsä kajoamatta toisten
elämään."

"Minuako sinä ajattelet?" kysyi sisar sotaisesti.

"En." Torkild pisti hänen käsivartensa jälleen kainaloonsa. "Minä
ajattelin itseäni --."

       *       *       *       *       *

Torkild matkusti takaisin tehtaalle seuraavana päivänä ja palasi vasta
hautajaisiin, Aksel samoin. He pitivät varansa, etteivät joutuneet
menemään eikä tulemaan samassa junassa.

Hautajaispäivän iltana, kun Torkild tuli yläkertaan pannakseen maata,
istui Rose sohvassa. Hän ei ollut alkanut vielä riisuutua; näytti siltä
kuin hän olisi odottanut Torkildia.

"Torkild. Sinun pitäisi koettaa, etkö voisi saada Dorista olemaan
palaamatta Kööpenhaminaan. Luulen, että olisi paljon parempi hänelle
jäädä tänne -- monistakin syistä --."

"Oletko puhunut hänen kanssaan?" kysyi Torkild.

"Olen. Mutta hän ei tahdo -- tai oikeammin, minä en usko, että hän
tietää, mitä hän tahtoo. Mutta jos sinä koettaisit. Sinä olet kuitenkin
se, jota hän eniten kunnioittaa."

"Hm." Torkild alkoi hiljakseen riisuutua. "Et tietystikään tarkoita,
että hänen pitäisi jäädä tänne --?"

"En. Olen pyytänyt häntä tulemaan meille asumaan -- ainakin
toistaiseksi. Myöhemmin hän voisi kai saada oppilaita Kristianiassa --
etkö luule? -- Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan, että hän tulee
meille?"

"Ei, päinvastoin. Olen iloinen, että olet tehnyt sen omasta ehdostasi.
Olin juuri aikonut kysyä sinulta, emmekö voisi kutsua häntä
luoksemme --.

"-- Onko hän kertonut sinulle jotakin?" kysyi Torkild äkkiä hetken
perästä. "-- Itsestään, tarkoitan?"

Rose viivytteli hetken.

"Kyllä -- tai niin, hän on kertonut koko joukon -- hurjia juttuja,
joiden luulen olevan enimmäkseen hänen omia sepityksiään. Mutta yksi
seikka lienee kai varma, valitettavasti. Ei voine haitata mitään, että
sanon sen sinulle. Hän on kai ollut -- kihloissa -- serkkusi Mogensin
kanssa. Ja nyt on tämä muuttanut takaisin vaimonsa luo. He ovat
olleet erillään vuoden ajan, mutta vaimo on näet -- niin, hänelle on
tulossa lapsi. Ja Doris on luonnollisesti äärettömästi katkeroitunut
ja harmistunut Mogensin petollisuudesta -- tämä oli salannut asian
Dorikselta vielä useita kuukausia sen jälkeen kun hänellä täytyi olla
tiedossa, ettei hän voinut saada eroa Lise-rouvasta --."

Torkild ei puhunut mitään. Ja Rose lisäsi:

"Sinun ei tarvitse antaa Doriksen tietää, että olen kertonut sinulle
tämän."

"En huoli sitä tehdä." Torkild meni vaimonsa luo. "Niin -- sinusta kai
tuntuu, että sinä olet joutunut naimisiin ihanaan perheeseen --."

"Tunsinhan minä sinun perheesi yhtä hyvin kuin sinä, olin melkein
sanoa." Rose pani kätensä hänen olkapäilleen, painoi hänet alas ja
suuteli häntä otsalle. "Sinä ja minä vain emme tunteneet itseämme niin
hyvin kuin luulimme --."

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, kun Torkild ja Doris kävivät yhdessä kävelyllä,
puhui Torkild sisarelleen asiasta. Mutta Doris ilmoitti jyrkästi
tahtovansa palata Kööpenhaminaan. Ja viimeiseksi vastaukseksi kaikkiin
veljen taivutusyrityksiin hän sanoi äänellä, mikä ilmaisi enemmän
ärtymystä kuin mitään muuta:

"Muuten siellä on eräs Jens Lihme-niminen mies. Ja hänen kanssaan näet
olen luvannut mennä naimisiin ensi kuussa."

Torkild käveli hetken vaiti. Hän ajatteli, mahtoiko tuossa Doriksen
ilmoituksessa olla yhtään totta.

"Sinä et sano sitä niinkuin olisit ylenmäärin rakastunut sulhaseesi",
uskalsi hän viimein huomauttaa.

"Rakastunut!" Doris naurahti. "Jens ei ole sellainen mies, johon
rakastutaan. Minä kaikkein vähimmän. Hän on ainoa mies, näetkös, joka
ei ole koskaan tahtonut minulle muuta kuin hyvää, ei ole koskaan
valehdellut minulle, ei koskaan koettanut käyttää minua väärin. Hän
on antanut minun käyttää väärin häntä, antanut minun valehdella hänet
täyteen, kiusata ja kiduttaa hänet melkein kuoliaaksi. -- Ja hän tahtoo
ottaa minut, vaikka tietää minusta kaikki. Hän tahtoo, että tulisin
hänen luokseen sellaisena kuin olen, tulisin hänen vaimokseen --
vaikkapa vain nimellisesti, jos en enempää tahdo. -- Oh ei, Jens Lihmen
laiseen mieheen ei kukaan rakastu -- --. Mutta nyt minun täytyy pitää
mitä olen luvannut hänelle, tämän kerran, eikä sinun hyödytä puhua
siitä minulle enää --."

"Mutta", yritti Torkild siitä huolimatta, "etkö voisi olla kotona
siihen asti kun menette naimisiin -- mennä naimisiin täällä?"

"Kyllä." Doris muutti äkkiä sävynsä. "Jos vain Jens tahtoo. Se ei itse
asiassa olisikaan tuhmaa. Minä voisin matkustaa sinne ja järjestää
asiat oppilaitteni kanssa -- ja sitten voisimme tulla tänne ja mennä
naimisiin. Minä lupaan sen -- mutta sitten et saakaan puhua minulle
enää mitään koko asiasta. Se kiusaa minua niin", sanoi hän äkkiä
surkealla äänellä.

Kaikki mitä Torkild tämän lisäksi sai tietää salaperäisestä herra
Lihmestä, oli se, että hän oli tuntiopettaja ja asui Christianshavnissa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä hänen täytyi palata takaisin työhönsä. Oli päätetty,
että koetettaisiin saada talo myydyksi niin pian kuin suinkin, ja Doris
ja Rose jäisivät sinne joksikin aikaa järjestämään ja pakkaamaan. Aksel
lupasi tulla käymään siellä silloin tällöin katsoakseen, voisiko hän
jotenkin olla avuksi heille.




IX.


Eräänä pimeänä iltana kaksi viikkoa myöhemmin seisoivat Rose ja Aksel
Fredrikshaldin asemalla ja huiskuttivat Dorikselle, joka matkusti pois
ulkomaanjunalla.

"Niin", sanoi Rose, kun he kääntyivät ympäri ja menivät
asemarakennuksen läpi. "Me voimme kai mennä yhtä hyvin suoraa tietä
hotelliasuntoomme ja ruveta nukkumaan -- meidänhän on noustava ylös
huomenna kello kuudelta."

Aksel nyökkäsi.

"Niin -- nyt on sielläkin suljettua ja autiota", virkkoi Aksel hetken
perästä. "Herra tietää, millaiset ihmiset siellä kulkevat kynnyksen
yli seuraavalla kerralla. Ja millaista elämää tullaan viettämään isän
talossa, kun se nyt vaihtaa omistajaa."

"Kunpa se norjalais-amerikkalainen ostaisi sen", sanoi Rose.

Aksel jatkoi:

"Sinähän olet muuten ollut siellä enemmän kuin minä. Ja sinulla on ehkä
-- hyviä muistoja -- sieltä."

"Tiedäthän, että on. Meillä oli siellä hauskaa ennen muinoin,
Torkildilla ja Doriksella ja minulla. -- Mehän olimme kaikki sangen
nuoria. Ja ne minun lyhyet kesälomani -- jo pelkästään se, että olin
vapaa, riitti tekemään kaiken siellä minulle ihan kuin juhlaksi --."

       *       *       *       *       *

Kun he tulivat hotelliin ja olivat menneet ruokasaliin syömään vähän
iltasta, muisti Aksel äkkiä istuneensa syömässä päivällistä veljensä
kanssa juuri tämän saman ikkunapöydän ääressä kerran siihen aikaan, kun
hän oli vasta tullut Norjaan.

He puhelivat hyvin vähän keskenään aterian aikana. Kun he olivat
syöneet ja Aksel ryhtyi tekemään tiliä tarjoilijan kanssa, keskeytti
Rose hänet:

"Minun on maksettava yksi tee ja kolme voileipää." Rose ei ollut vielä
päässyt savukkeestaan, jonka vuoksi he jäivät istumaan tarjoilijan
mentyä.

"Miksi tahdoit välttämättä maksaa puolestasi?" kysyi Aksel.

"Miksi minun sitten ei olisi pitänyt tahtoa -- minun on aina tapana
tehdä niin."

"Minä en kysy nyt, miksi sinun ei olisi pitänyt. -- Minä kysyin, miksi
sinä _tahdoit_. -- Siksikö, että tiedät Torkildin ja minun olevan
huonoissa väleissä?"

"No niin. Siksikin." Rose punastui. "En tietystikään voi olla sinun
vieraanasi, kun sinä jostakin syystä, jota minä en tunne, et enää
koskaan käy meillä --."

"Torkild ei siis ole kertonut sinulle aihetta?"

"Ei ole."

"No, on kai hän kuitenkin sen verran sanonut, että syy on minun", sanoi
Aksel.

"Torkild ei ole vihjannut minkäänlaista", sanoi Rose vastahakoisesti.
"Ei aiheesta eikä syystä. Minä otaksuin luonnollisesti, että syytä
oli kummallakin puolella. -- Mutta kun Torkild nimenomaan antoi minun
ymmärtää, ettei hän halunnut kertoa minulle mitään koko jutusta, niin
tulee sinun luonnollisesti olla niin kiltti, ettet koeta esittää siitä
minulle mitään selitystä sinäkään."

Aksel katsoi teekuppiinsa.

"Sinä olet siis ylenmäärin rehellinen miestäsi kohtaan?"

"Luonnollisesti minä olen rehellinen", sanoi Rose lyhyesti. Hän
sammutti savukkeenpätkän painamalla sen lautastaan vasten ja nousi
pystyyn. "Kello on jo melkein kymmenen, Aksel -- luulen, että sanon
hyvää yötä nyt ja menen nukkumaan --."

"Minä menen myös --."

He menivät yhtä matkaa käytävää pitkin Rosen ovelle.

"Oletko muistanut sanoa, että meidät herätetään? No niin -- hyvää yötä
vain, Aksel -- --" Rose ojensi hänelle kätensä ystävällisesti hymyillen
ja nyökäten ja meni huoneeseensa.

       *       *       *       *       *

Hän riisui yltään märät vaatteet, ja aamuröijyssä ja tohveleissa
hän istuutui uunin luo nauttimaan kirjasta ja savukkeesta. --
Huone oli itse asiassa varsin miellyttävä -- hotelli huoneeksi --
vanhanaikaisesti ja kodikkaasti sisustettu.

Hän oli istunut lukemassa noin tunnin ajan. Tuli oli palanut loppuun
uunissa, huone täynnä tupakin savua. Jossakin löi kello yksitoista. Oli
kai aika mennä nukkumaan.

Rose venytteli hiukan tuolissaan ja haukotteli. Häntä vilutti hiukan ja
hänestä tuntui vastahakoiselta nousta avaamaan ikkunaa mustaan, märkään
yöhön. Silloin koputettiin ovelle.

"Rose -- oletko ylhäällä vielä?" kysyi Akselin ääni hillitysti.

"Olen kyllä --."

"Saanko puhua vähän kanssasi?"

Rose silmäsi itseään peilistä. Tumman sinipunainen villaröijy
valkoisine liinakauluksineen ja lakkavöineen näytti asiatuntemattoman
silmissä melkein tavalliselta päiväpuvulta.

"Ole niin hyvä."

Aksel avasi oven ja sulki sen hiljaa jälkeensä.

"Kas, sinä istuitkin lukemassa --. Minä pelkäsin, että olit jo mennyt
maata --."

"Ei. Minä aioin juuri mennä nukkumaan."

Aksel selaili kirjaa, jonka Rose oli pannut kädestään pöydälle:

"Mikä kirja tämä on?"

"Se on muuan, jonka Doris lainasi minulle. Hän oli niin innostunut
siihen."

"Vai niin. Pidätkö sinä siitä?" kysyi Aksel hajamielisesti.

"En pidä. Minusta se vaikuttaa miltei vähän ellottavalta."

"Sanopa minulle", virkkoi Aksel hiljaa, istuutuen tuolille uunin luo --
"eikö Doris itsekin vaikuttanut sinusta nyt -- miltei ellottavalta?"

"Ei", sanoi Rose lyhyeen. Ja hän lisäsi moittivasti: "Doris on aina
ollut vaikeassa asemassa, raukka. Ja nyt hän oli onneton ja ylen
hermostunut. Niin paljon luulin sentään sinunkin voivan ymmärtää --"

"Luonnollisesti. Mutta ei ole tosiaankaan hauskaa miehelle nähdä,
että hänen oma sisarensa vaikuttaa -- puolimaailman naiselta, suoraan
sanoen."

"Minun mielestäni sinun ei pitäisi puhua hänestä sillä tavalla, Aksel."

"Etkö voi istuutua?" Rose istahti sohvaan käsi posken alla ja katsoi
vakavasti Akseliin. "-- Tunnetko lähemmin tuota hänen kihlaustaan --
tuo Lihme, mikä hän on miehiään?"

"En tiedä juuri enempää kuin sinäkään. Mutta hänhän tulee nyt tänne
ensi kuussa, joten saamme nähdä hänet. -- Muuten, jos siitä halusit
puhua kanssani, niin onhan meillä aikaa aamulla junassa. Nyt on
jokseenkin myöhä, niin että --"

"En minä tahtonut puhua kanssasi Doriksesta." Aksel jäi istumaan.
"Tahdoin kysyä sinulta -- pidätkö sinä meitä vihamiehinä, koska Torkild
ja minä olemme vihoissa?"

"Tuo on minun mielestäni tarpeeton kysymys", sanoi Rose ystävällisesti.
"En voi uskoa käyttäytyneeni -- epäystävällisesti sinua kohtaan näinä
päivinä, jolloin olemme olleet yhdessä. Mehän emme ole koskaan paljon
nähneet toisiamme, ja kun te ette enää ole yhdessä paitsi silloin kun
on pakko, niin tapaamme vielä harvemmin toisiamme vastedes. Totta
puhuakseni, mehän tunnemme toisiamme oikeastaan niin vähän etten tiedä,
miten me voisimme tulla vihamiehiksi."

"Oletko unohtanut, että sanoin sinulle kerran rakastavani sinua?" kysyi
Aksel. "Oletko unohtanut, että kosin sinua kerran? _Minä_ muistan sen."

Rose istui tuokion liikkumatonna. Häntä värisytti, jopa peloittikin.
Se oli jotenkuten niin uskomatonta, ei kukaan ollut koskaan rohjennut
sitä, hän ei ollut koskaan pitänyt mahdollisenakaan, että kukaan
rohkenisi sitä _hänen_ suhteensa -- ja nyt hän aavisti hämärästi,
että Aksel aikoi puhua asioista, joiden kuuleminen tuntui hänestä
loukkaukselta.

"Oletko unohtanut, että olen naimisissa?" kysyi Rose pakottautuen
puhumaan tasaisesti ja tyynesti. "Minun mielestäni sen pitäisi riittää
sinulle. Ettei minun tarvitsisi muistuttaa sinulle olevani naimisissa
veljesi kanssa."

"Tarkoitatko todellakin", sanoi Aksel hitaasti, "että jompikumpi
meistä, Torkild tai minä, on saanut tuntea, että me olemme veljekset?
Sehän siinä juuri onkin, Rose -- veli, kaikki mitä se sana voisi
merkitä, se on meiltä riistetty. Ne samat kaksi ihmistä, jotka
laittoivat meidät molemmat -- ja myöskin Doriksen -- maailmaan,
kielsivät meiltä kodin ja sisarukset ja isänrakkauden ja äidinrakkauden
ja turvan ja lapsuudenonnen. Yhteinen onnettomuus meille kaikille
kolmelle, siinä on kaikki mitä meillä on ollut yhteistä. Kun me kolme
sisarusta opimme tuntemaan toisemme, olimme täysikasvuisia. Kun me
vihdoinkin kohtasimme toisemme jälleen isämme talossa, olimme yhtä
vieraita toisillemme -- minä ainakin olin sisaruksilleni -- kuin kolme
sutta, jotka sattuvat putoamaan samaan sudenkuoppaan --"

"Niin, minä ymmärrän sen kyllä", sanoi Rose hiljaa. Hänen ensimmäinen
kuohahtava vihansa oli vaihtunut myötätunnoksi Akselin puhuessa.

"Ymmärrätkö, kuinka mahdotonta on sellaisissa olosuhteissa vaatia, että
Torkildin ja minun olisi tunnettava veljellisyyttä toisiamme kohtaan.
Hän ei ole, herra nähköön, tuntenut sitä koskaan, hänkään --"

"Siinä minä luulen sinun erehtyvän", sanoi Rose hiljaa. "Torkildilla
on hyvin paljon perhetunnetta -- kaikesta huolimatta, kun ei kerran
sekään, mitä äsken mainitsit, ole voinut kiskoa sitä irti hänestä. Minä
olen varma siitä, että Torkild hyvin mielellään olisi suonut teidän
suhteenne muodostuvan aivan toisenlaiseksi. -- Ja hän on aina kaivannut
juuri kotia --"

"Niin olen minäkin tehnyt, Rose", keskeytti Aksel. "Ja tiedätkö, minkä
vuoksi meidän oli mahdotonta tulla ystäviksi? Sinun vuoksesi! Sinä
kuljit siellä sudenkuopassa -- kauniina ja rauhallisena ja lempeänä
ja terveenä. Sinulla oli kaikkea sitä, mitä me kaipasimme, kyky antaa
meille juuri kaikkea mitä halusimme. Sinä tulit kodista, sen huomasi
kaikista pienimmistäkin seikoista sinussa -- minne sinä menit, siellä
oli koti, jota sinä rakastit, sillä koti _oli_ sinussa -- ja meistä
kahdesta veljeksestä tuli vain kaksi miestä, jotka taistelevat samasta
naisesta --"

Rose pudisti päätään:

"Tuon, mitä sinä nyt sanot, en voi nähdä pitävän paikkaansa. Muun
muassa siitä syystä, että kului puolitoista vuotta aikaa sinun
kosinnastasi siihen, kun Torkild ja minä menimme kihloihin. Ja koko
sinä aikana emme me kaksi tavanneet toisiamme ainoatakaan kertaa. Niin
että sinä ainakin luovutit kiistakentän Torkildille ilman erikoisempaa
vastarintaa --"

"Tahdotko sanoa, että minulla olisi ollut joitakin mahdollisuuksia?"
kysyi Aksel käheästi.

"En. Enpä juuri luule, että sinulla olisi ollut." Rose koetti sanoa
tämän varsin kevyesti, mutta vasten hänen tahtoaan se tuli esiin
hiukan epävarmasti. Hänelle sarasti samassa silmänräpäyksessä, kuinka
satunnaista oli, että Torkildista oli tullut hänen miehensä.

Aksel nousi seisomaan.

"Sinun vuoksesi meistä on tullut vihamiehet", sanoi hän uhkaavasti.

"Olenhan sanonut sinulle, etten halua mitään selitystä --"

"Mutta minä _tahdon_ selittää. Sinun _täytyy_ kuunnella minua!"

"Jos täytyy, niin täytyy." Rose kohautti olkapäitään.

"Mutta silloin saat tosiaankin odottaa huomiseen junamatkaan. -- Muun
muassa siitä syystä, että minulla on vaikutelma, että sinä voisit tänä
iltana helposti tulla sanoneeksi yhtä ja toista, minkä jälkeenpäin
toivoisit jättäneesi sanomatta."

"Mutta jollemme saa olla junassa yhtään hetkeä kahden kesken?"

"No matkustakaamme sitten herran nimessä toisessa luokassa -- tai
ensimmäisessä. Silloin saamme kai vaunuosaston haltuumme ainakin niin
kauaksi, että saat sanotuksi sen mitä välttämättä tahdot --"

Aksel seisoi hetken pää kumarassa. Sitten hän huusi äkkiä:

"Ei! Minä _tahdon_ puhua nyt. Koska sinä olet oikeassa -- huomenna olen
ehkä muuttanut mieltäni! Ja minä tahdon saada sen sinulle sanotuksi --"

Hän meni ovelle, lukitsi sen ja pisti avaimen taskuunsa. Rose katsoi
häneen. Sitten hän meni ikkunan luo ja avasi sen.

"Mitä sinä tahdot?" Se tuli kuin tukahdutettu huuto.

"Ilmaa", sanoi Rose kuivasti. Hän asetti tuulikoukun paikoilleen ja
kääntyi jälleen Akseliin päin: "Jätä nyt nuo narrinkujeesi, Aksel, ja
mene tiehesi, että pääsen vuoteeseen."

"En mene, ennenkuin olen sanonut mitä tahdon."

Rose istahti sohvaan, otti savukkeen ja sytytti sen:

"Niinpä niin. Sinä tiedät luonnollisesti, ettei minulla ole juuri halua
soittaa hotellin väkeä, laittaa skandaalia ja häväistä itseäni ja
lankoani. Jos tahdot käyttää hyväksesi sitä seikkaa, niin --"

"Tahdon kyllä. Etkö usko minun tietävän, että tämä on viimeinen
tilaisuus, jolloin saan puhua kanssasi --"

"_Sitä_ se kieltämättä on", sanoi Rose kylmästi.

Aksel tuli ja asettui hänen eteensä toiselle puolen pöytää.

"Minä rakastin sinua ja hän rakasti sinua, ja sinä valitsit hänet. Niin
kauan kuin luulin teidän olevan onnellisia -- Jumala tietää, että soin
parasta teille molemmille. Sinä voit uskoa minua tai olla uskomatta,
miten tahdot -- mutta niin tein. Jos olisin nähnyt sinut onnellisena
hänen kanssaan -- jos olisin ymmärtänyt hänen voittaneen koko sinun
rakkautesi, panneen liikkeelle koko sinun kiintymiskykysi -- luoja
tietää, ettei minulla itselläni ollut hyvä olla juuri siihen aikaan,
mutta minä tiedän puhuvani totta, kun vannon, että silloin en olisi
hautonut pahaa tai kateellista tai epäveljellistä ajatusta Torkildia
kohtaan sydämessäni. Mutta kun se päivä tuli, jolloin näin, ettei hän
ollut sitä voinut, että sinä olit todellisuudessa onneton --"

"Minä olin juuri menettänyt pikku lapseni", sanoi Rose hiljaa.

"Sehän ei ollut koskaan elänytkään, Rose. Ja sinä olit niinkuin
ihminen, joka on menettänyt kaikkensa -- jolla ei enää ole toivoa
onnesta maan päällä."

"Sellainen pieni lapsi, jota on kantanut povessaan niin monet kuukaudet
ja tuntenut kasvavan ja elävän --. Minulle se oli elänyt kuukausia,
päivät ja yöt. Se tulee lopuksi äidilleen koko maailmaksi, Aksel.
Pitkäksi, pitkäksi aikaa ainakin --"

Aksel oli vaiti hetken verran.

"Kun minä nyt näin teidät yhdessä täällä. Jos olisin nähnyt teidän
rakastavan toisianne, jos sinä olisit ollut onnellinen -- olisin mennyt
Torkildin luo ja pyytänyt häneltä anteeksi. _Tiedän_, että olisin
tehnyt sen. Mutta sinä _et ole_ onnellinen etkä sinä rakasta häntä --"

"Olisiko sinun mielestäsi tuo aika ollut hyvin valittu
rakastuneisuutemme ja onnemme osoittelemiseen --?"

"Ei se sitä ole. Etkö usko, että minä olisin ymmärtänyt ja tuntenut
sen, jos sinä olisit rakastanut miestäsi? Minä, joka rakastan sinua
-- luuletko, että antaisin narrata itseäni siinä suhteessa. Ei, ei,
minä näen kyllä, ettet sinä ole onnellinen; kun lähdet täältä, niin
et mene kotiin, niissä kaikki isän talon kurjuus ja kolkkous ja
hänen kuolemansa ja Doriksen surkeus ja minun halpamaisuuteni sinua
kohtaan tänä iltana unohtuvat eivätkä mitään merkitse. Sellaisesta
rauhanmajasta ette Torkild ja sinä tulleet --. Sentähden minä en pyydä
häneltä anteeksi, sentähden en välitä siitä, että olet naimisissa
veljeni kanssa, kuten sanot. -- Hänellä ei ole sinuun mitään oikeutta,
jota minä kunnioittaisin -- minun silmissäni sinä olet vapaa nainen,
koska kerran et rakasta häntä."

"Vaikkapa olisikin niinkuin otaksut", sanoi Rose vapisten, "etten minä
rakasta miestäni. Niin on hänellä mielestäni kuitenkin oikeus vaatia
minulta yhtä ja toista. Ja minulla velvollisuuksia -- muun muassa
se, että en kuuntele sinua enempää. Nyt sinä olet antanut selvitystä
enemmän kuin tarpeeksi ja nyt sinä saat mennä."

"Sinun on vastattava minulle ensiksi yhteen asiaan -- rakastatko
Torkildia? Minä vaadin sinua sanomaan minulle totuuden, ennenkuin
menen."

"Ja minä kieltäydyn vastaamasta mitään sellaiseen kysymykseen."

"No, siinä on jo vastausta kyllin", sanoi Aksel voitonriemuisena.
"Sinä et siis rakasta häntä. Ja silloin hän ei ole sinun miehesi
minun silmissäni. Hän on ottanut minulta sinut -- ainoan maailmassa,
mistä välitän, eikä osannut pitää sitä kiinni. Hänellä _ei ole_
mitään oikeutta pitää sinua, hänellä ei ole sinuun suurempaa oikeutta
kuin minulla, ja minä taistelen hänen kanssaan sinusta. Sinä olet
vapaa, niin olet -- eihän teillä ole edes lapsia kiinnittämässä teitä
toisiinne. Hän ei rakasta sinua enää hänkään, ainakaan hänellä ei ole
rohkeutta taistella sinusta enää. Enkä minä antaudu tällä kertaa --
sinä saat nähdä sen, Rose. Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, ja
minä tulen kyllä saamaan sinut, sen voit uskoa. Sinä tiedät sen itsekin
-- sinähän seisot ja vapiset, sinä tiedät, että minä olen oikeassa --
sinä pelkäät minua --"

"Ei, en pelkää." Rose oli noussut seisomaan häntä vastapäätä. "Ja
lopeta nyt tuo. Rakasta minua herran nimessä niin paljon kuin
tahdot, mutta ole puhumatta siitä, jos tahdot minun säilyttävän edes
kunnioituksen rahtusen sinua kohtaan. Sinä voit ainakin olla vakuutettu
siitä, etten minä tule koskaan vastaamaan sinun tunteisiisi --
senjälkeen kun olet käyttäytynyt niin sopimattomasti kuin tänä iltana
-- vaikkapa minulla olisi ollutkin sinun mukavat näkökantasi siitä,
mitä miehelle annettu sana ja miehen koti ja kunnia merkitsevät. Mutta
niin ei ole."

"Tarkoitatko", sanoi Aksel hieman hymyillen, "että Kristianian
kaupungintuomarille antamasi selitys -- ja miehesi koti ja kunnia,
niinkuin niitä nimität -- koti ilman lapsia, ilman onnea, mies jota et
rakasta ja joka ei rakasta sinua enää -- luuletko, että itse katsoisit
niitä voittamattomiksi esteiksi onnesi tavoittamiselle sinä päivänä,
jolloin näkisit sen edessäsi -- jolloin se seisoisi ovellasi sinulle
viittaamassa?"

"Niin tarkoitan."

"Silloin sinä et ole koskaan rakastanut Torkildia. Sillä silloin sinä
et tiedä mitä rakkaus on."

"En välitä sitä tietääkään. En sellaista rakkautta. Enkä viitsi
väitellä sinun kanssasi -- voit luottaa siihen, että sinä et voi sitä
minulle opettaa."

"Sanoithan itse -- ettet tiennyt, minkätähden se ei olisi voinut olla
minä yhtä hyvin kuin hän. Sinä et _ole_ rakastanut häntä, et _ole_. Jos
en minä olisi ollut niin hölmö ja mennyt tieheni, silloin kun työnsit
minut luotasi ensi kerran -- niin tuhmanylpeä -- niin sinä olisit
voinut olla minun nyt! Sinä ole myöntänyt sen itse."

"Sitä en tiedä sanoneeni." Rosen silmät säkenöivät. "Mutta ehkä olet
oikeassa. Olkoon, etten oikein tiennyt, mitä itse tunsin mennessäni
naimisiin. Ehkäpä se olisit yhtä hyvin voinut olla sinä. Minähän tunsin
sinua niin vähän --. En olisi ajatellut, ettei sinulla ole sitä mitä me
-- hän ja minä -- kutsumme kunniantunnoksi. Nyt tiedän sen --"

Kun Aksel otti askeleen häntä kohti, kurottui Rose pöydän yli ja löi
häntä poskelle.

"Menetkö? Vai onko minun soitettava ja annettava heittää sinut ulos?"

Aksel vei hitaasti käden poskelleen. Hänen silmiensä ilme vaihtui -- ne
muistuttivat juuri heränneen lapsen silmiä.

"Sinäkin lyöt minua", sanoi hän hiljaa, kuin ihmettelevällä surulla.

Rose ei liikahtanut.

Aksel seisoi vielä hetken. Sitten hän kääntyi ovea kohti, aukaisi sen
ja meni hiljaa ulos katsomatta taaksensa.

       *       *       *       *       *

Jäätyään yksin Rose heti lysähti pöytää vasten itkun nyyhkytyksissä.
Nyt jälkeenpäin hän vapisi koko ruumiiltaan mielenliikutuksesta. Oli
kuin hänelle olisi tapahtunut onnettomuus, jonka kantavuutta hän ei
vielä täysin voinut tajuta --.

Hänen voimakkain ja kirpein tunteensa oli häpeä. Epäselvästi oli
hänellä sellainen vaikutus, että hän oli ollut miehelleen uskoton.
Mitä hän itse oli sanonut -- ja mitä Aksel oli sanonut -- sitä ei hän
enää niin tarkkaan muistanut. Hän tiesi vain antaneensa ilmi jotakin
-- tietämättä oikein mitä tai minkä verran. Mutta hän oli myöntänyt
-- itselleen ja Akselille -- ettei hän rakastanut Torkildia. Että
hänen avioliittonsa oli alkanut kevytmielisyydessä, sattumalta -- ja
oli päätynyt onnettomuuteen. Että hän oli ilmaissut sen, se oli kai
uskottomuutta -- ja vielä sellaiselle miehelle, jota hän itse löi
naamaan, ja oli vielä iloinen, että oli lyönyt --.

Ja sen karvaan häpeän takana, että hän siten oli paljastanut
avioliittonsa, hämärsi hänelle itse sen asian merkitys, jonka hän
oli myöntänyt. Ja senjälkeen tuska -- tuska paluusta jälleen kotiin
Torkildin luo.

Pitkän ajan kuluttua hän tyynnytti mielensä, riisuutui nopeasti ja meni
vuoteeseen. Mutta hän makasi saamatta unta. Katkelmia ja kappaleita
siitä, mitä Aksel oli sanonut ja mitä hän itse oli vastannut,
kummitteli edelleen hänen aivoissaan. Se oli totta, mitä Aksel oli
sanonut -- hän ei ollut koskaan rakastanut Torkildia. Ja tuo totuus
oli kaksinverroin kauheampi siksi, että hänen oli täytynyt kuulla se
mieheltä, jota hän halveksi, miehensä vihamieheltä -- eikä hänellä
ollut ollut mitään siihen vastattavana.

Hän ei noussut ylös seuraavana aamuna, kun hänet herätettiin, vaan
jäi hotelliin koko aamupäiväksi ja matkusti pois vasta päiväjunalla
hankittuaan ensin varmuuden, että Aksel oli matkustanut jo aikaisemmin.

Koko kotimatkan oli hänellä tunne, joka kävi yhä voimakkaammaksi,
aina kun hänen ajatuksensa kiersivät hänen kohtaustaan Akselin
kanssa -- tuska Torkildin tapaamisesta. Hänestä tuntui, ikäinkuin
heidän yhdyselämänsä olisi mahdotonta jatkua sen jälkeen, mitä oli
tapahtunut. --




X.


Rose oli soittanut Torkildille Fredrikshaldista, millä junalla hän
tulisi, ja Torkild oli Kristianian asemalla häntä vastassa. He menivät
kaupungille saamaan vähän ruokaa. "Sehän on totta", virkkoi Torkild
heidän istuessaan syömässä, "rouva Lied on käynyt meillä aamupäivällä.
Hän pyysi Agneksen sanomaan sinulle, että sinun pitäisi soittaa hänelle
heti huomenaamulla. Hän on näet Fensalissa --."

"Vai niin, onko hän _siellä_?"

"On, hän on ollut kotona varmaan jo kaksi viikkoa --."

"Ei suinkaan lasten laita siellä ole mitenkään hullusti?"

"Ei." Torkild hymyili. "Petersenin laita se taitaa olla hullusti.
Pelkään, _että_ hän alkaa taas juosta luonasi pian jok'ikinen päivä --."

       *       *       *       *       *

Rouva Lied tuli varhain seuraavana aamuna -- se on, kello oli
kaksitoista, mutta Rose tiesi, ettei hän koskaan noussut ylös ennen
yhtätoista.

Rose istui ompelukoneen ääressä kori mankelivaatteita edessään. Hän oli
panemassa uutta kaulusta Torkildin vanhaan villapaitaan.

"Otahan päältäsi, Mary, niin saat kohta teetä --."

"Kiitos, en minä mitään halua --." Mary otti savukkeen ja alkoi kävellä
edestakaisin lattialla.

"Kyllä kai sentään? Saat lämpimiä keksejä -- minulla on
kauraryynikeksejä parhaillaan uunissa", -- hän repäsi poikki langan,
sulki ompelukoneen ja leikkasi napinreiät uuteen kaulukseen.
Palvelijatar toi teetarjottimen.

"Kiitos, ei mitään minulle", sanoi Mary jatkaen kävelemistään.

"Tahdotko vermuuttia sitten?" Rose nouti karahvin kulmakaapista ja
kaatoi lasiin. Mary tyhjensi lasin yhdellä siemauksella ja jatkoi
vaellustaan.

"Lapset voivat kai hyvin?" kysyi Rose.

"Kyllä lapset voivat hyvin. -- Mutta minä." Hän seisahtui: "Kuule --
Halsteinin ja minun välit ovat lopussa --."

Rose päästi työn vaipumaan helmaansa:

"Mitä sinä sanot -- lopussako!", ja hänestä itsestään tuntui, että se
kuulosti typerältä.

"Niin. Se on nyt lopussa." Mary lysähti lattialle ja nyyhkytti
pää ruokasalintuolin nahkaistuinta vasten. "Lopussa, niin. Minun
ihmeellinen elämänunelmani", kuiskasi hän sortuneesta. Ja Rose, joka
oli noussut pystyyn ja mennyt toisen luo, tunsi osanottonsa kutistuvan
kokoon hyvin pieneksi.

"Oi Rose -- jospa tietäisit, millaista oloni on ollut! Oi, niin pahaa,
niin pahaa! Aina varhaisesta kesästä asti. Kuinka minua on loukattu!
Sinä tiedät, kuinka minä rakastin Halsteinia. Kaikkeni olin halukas
uhraamaan hänen tähtensä -- ilomielin! Ja nyt hän on viskannut minut
luotaan kuin kuluneen rääsyn -- oi jumala, kuinka olen epätoivoissani!"

Rose silitti hänen hiuksiaan:

"Herra jumala -- Mary-raukkani!"

Mary Lied nousi pystyyn ja puristi Rosen kättä:

"Niin -- Mary-raukka, niin. Kaikki unelmat särkyneet! Köyhä harmaa
arkipäiväisyys jälleen iänikuisesti. Finn Lied ja Fensal jälleen --."

"Aiotko -- muuttaa takaisin sinne sitten?"

Mary itki jälleen:

"Eihän minulla ole mitään muuta paikkaa maailmassa, mihin mennä --"

"Mutta työsi, Mary --. Nythän sinä olit alkanut luoda itsellesi
itsenäistä asemaa -- jota aina olet kaivannut. Ethän toki jätä kaikkea
sikseen -- palataksesi miehesi luo, josta et pidä. Sinähän olet saanut
vapautesi -- onhan se sentään aina jotakin --."

"Vapauteni." Mary hymyili synkästi. "Vapauteni -- kuolla nälkään --
jos en tahdo mennä kadulle. Työni -- tiedätkö, _kuinka_ halpamainen
Halstein on ollut minua kohtaan?

"Hän toimitti minut potkituksi pois sanomalehdestä -- otti minulta
pois työ-vähäiseni. Ei silti, että minä olisin voinut elää sillä.
Minä olen nyt kerta kaikkiaan ylellisyysihminen, taiteilijaluonne, ja
luonteelleen täytyy ihmisen olla uskollinen. -- Mutta niin vähäistä
kuin se olikin, oli sekin minulta otettava. Oi ei, minä olen alistunut
-- luopunut työstäni samalla kuin rakkaudestani. Toistaiseksi ainakin.
En jaksa enää kulkea kerjäläisenä kustantajan luota toisen luo.
Taidearvostelijan luota toisen luo -- yksi tahtoo minua pyyhkimään
tämän ja muuttamaan tuon, toinen sanoo, että minun on muutettava tämä
ja jätettävä pois tuo -- kunnes en voi enää löytää omaa sieluani
lainkaan siitä, mitä olen kirjoittanut sydänverelläni. Siihen minun
kirjani ovat jumaliste liian hyvät. Se on pelkuruutta, näetkös. Täällä
meillä näet pelätään vapaata ja totuudellista ja rohkeaa teosta, sen
sanon sinulle. Kunpa aavistaisit, kuinka pelkureita ne ovat, nuo
kustantajat -- koko konkkaronkka!

"Ah ei -- minulle oli vain yksi ainoa paikka maailmassa avoinna --
lasteni luona! Turvauduin siihen."

"Entä miehesi -- Lied nimittäin?" kysyi Rose viileästi.

"Niin mieheni. Finn Lied. Tiedätkö -- yhden tuokion kestämän minä
uskoin häneen. Uskoin, että Finn oli _suurempi_ kuin olin luullut.
Se oli silloin kun tulin hänen luokseen ja sanoin kaiken. Kaiken
minä tunnustin -- joka hiukan ja rahdun. Avoimesti ja rehellisesti
sanoin Finnille, että olin kuulunut Halstein Petersenille ruumiineni
sieluineni, koska olin rakastanut häntä täydestä sydämestäni --."

"Se ei liene kovin yllättänyt häntä", huomautti Rose. "Kun kerran
olette asuneet yhdessä lähes puoli vuotta."

"Eipä tietenkään." Mary katsoi häneen ivallisesti. "Onhan useimmille
kunnon ihmisille kaikki sanottu sillä -- mies ja nainen ovat asuneet
yhdessä joitakin kuukausia -- siis he ovat eläneet yhdessä; te ette
luonnollisesti voi ajatellakaan, että suhteessa voi olla mystiikkaa.
Minä voisin -- no, mutta asia nyt ei koske sitä. Minä en siis
kieltänyt mitään -- sanoin, että olin kuulunut Halsteinille ja että
sen ihmeellisen jälkeen, mitä olin elänyt hänen sylissään, en ikinä
jaksaisi kuulua toiselle miehelle -- en pitkiin, pitkiin aikoihin
ainakaan. Mutta minä pyysin saada tulla takaisin lasteni luo, jotta he
eivät kasvaisi ilman kotia -- sillä ei ole kotia ilman äitiä. Äiti on
samaa kuin koti. Ja Finn suostui ehtoihini --."

"Niin minustakin. Kuten sanoin sinulle -- minä aloin uskoa, että hän
oli suurempi kuin olin luullut. Ajattelin jo, että ehkä voisi vielä
tulla se päivä, jolloin huomaisin rakastavani häntä --. Mutta nytpä
saat kuulla --.

"Sehän on jalomielistä", sanoi Rose.

"-- Siirrätin sänkyni lastenkamariin ja nukuin siellä yöt. Mutta ei
ollut mennyt viikkoakaan -- kuusi päivää oli sitä kestänyt, sillä se
oli lauantaita vasten yöllä, niin Finn tuli sinne minun luokseni. Minä
en tahtonut -- muistutin hänelle sopimustamme, sanoin tulleeni hänen
luokseen täydessä luottamuksessa, vetosin hänen kunniantuntoonsa. --
No, hän lähti sitten vihdoinkin. Mutta senjälkeen ei minulla ole ollut
rauhaa yöllä eikä päivällä, hän kiduttaa ja piinaa ja ahdistaa minua,
että antaisin perään --."

Hän puhkesi kyynelvirtaan:

"Viime yönä --. Minun täytyi uhata herättäväni lapset, ennenkuin pääsin
eroon hänestä --. Oi Rose, eikö se ole kauheata! Minä olen aivan
suunniltani, niin epätoivoissani minä olen. Sano minulle, mitä minun on
tehtävä --."

"Matkusta pois", sanoi Rose.

"Eihän minulla ole mihin matkustaa. Enhän voi kuolla nälkäänkään --."

"Mutta kun hän ei voi suostua ehtoihisi. Etkä sinä hänen ehtoihinsa --."

"Minun kai täytyy", itki Mary Lied. "Tietenkin Finn saa tahtonsa läpi
-- en luonnollisesti jaksa enää kauan kamppailla vastaan. Oi, minä
olen saanut sellaisen vastenmielisyyden häntä kohtaan -- olen niin
epätoivoissani --."

"Oi Mary", sanoi Rose huolestuneena. "Sinä et saa -- lastesi kodissa
--."

"Lasteni kodissa, niin!" Mary nyökkäsi. "Eikö totta? Se osoittaa
kunnioitusta äidinarvoa kohtaan, niinhän?"

"Jos sinulla on jotakin kunnioitusta sitä arvoa kohtaan -- niin sinun
pitää matkustaa. Täytyyhän sinun voida saada jotakin tehtävää -- jos
minä olisin sinun sijassasi, ottaisin mitä hyvänsä -- ensi aluksi --."

"En jaksa jättää lapsiani", nyyhkytti Mary.

"Jaksoithan keväällä", sanoi Rose kylmästi. "Ja silloin läksit vain
itsesi takia. Kuten itse sanoit, äiti on samaa kuin koti. Ja äiti, joka
elää olemalla miehensä -- kyllä ymmärrät."

"Uh -- sinä liioittelet nyt myös niin kauheasti. Tuo on pingoitettua
-- sinähän itse olet naimisissa ja tiedät millaista se on. Kun lopulta
ympäri käydään, niin onhan Finn sentään minun mieheni -- me olemme
saaneet kolme lasta yhdessä. -- Ja kun minä en kelpaa työhön -- ainoa
tie, jolle taipumukseni viittaavat, on minulta suljettu --."

"Minä menisin ennemmin kadulle", sanoi Rose kiihkeästi. "Jollen
kelpaisi saamaan elantoani muuten kuin elämällä miesten kanssa -- niin
valitsisin ennemmin kenen hyvänsä muun kuin lasteni isän. Mieluummin
harjoittaisin ammattia vaikka missä muualla paitsi lasteni kotona --."

"Loruja, tyttöseni. Nuo ovat vain puheenparsia. Sinä et voi saada
minulle uskotelluksi olevasi niin suurenmoinen, että lähtisit tiehesi
yks kaks, heti kun et enää rakastaisi Torkildiasi ja joutuisi
hurmauksiin joka kerta, kun hän rupeaa helläksi. Ehei, luulenpa kyllä,
että jäisit hyvään kotiisi, missä saat kaikkea mitä tarvitset, ja
leipoisit kaurakeksejä ja laittaisit raparperiviiniä ja mukautuisit
välttämättömään, jota on sietäminen, kun kerran on naimisissa --
mieluummin kuin menisit tiehesi ja asuisit vuokrakomerossa ja raataisit
konttorissa viheliäisestä palkasta ilman muuta hyvää kuin tietoisuus
siitä, että olet niin jalo! Myöntäkäämme vain olevamme ihmisiä
kaikki --.

"Minä olin odottanut, että olisit osoittanut vähän osanottoa, kun tulin
luoksesi kertomaan, miten vaikea minun on olla. Ja sinä pilkkaat sitten
onnettomuuttani --. Sinun pitäisi hävetä, niin pitäisi --.

"Tahdon vain sanoa sinulle, että sinusta olen minä nyt selvä --.

"-- Muuten on minulle nimittäin musertavan yhdentekevää, mitä sinä
ajattelet minusta -- istuessasi täällä parsimassa miehesi
alushousuja --."

Hän sieppasi villapaidan sohvalta, viskasi lattialle ja potkaisi sitä.
Sitten hän otti vaatteensa ja meni.

       *       *       *       *       *

Rose nosti halveksitun vaatekappaleen lattialta ja taittoi sen
huolellisesti kokoon. Sitten hän meni pöydän luo, kaatoi itselleen
kupin jääkylmää teetä ja joi sen. Hän tunsi vastenmielisyyden
ruumiillisena ellotuksena.

Hän koetti istua ompelemaan, mutta ei jaksanut. Ja hän alkoi kuljeksia
ympäriinsä huoneissa.

-- Eihän se häntä liikuttanut. Kaikki tuo vastenmielinen
tuttavallisuus, kaikki tuo lika, mitä hänen eteensä oli levitetty.
Tuntui kuin se olisi takertunut häneen, niin ettei hän koskaan voisi
saada sitä pois itsestään. -- Mutta eihän se minua liikuta -- mitä
minulla on Maryn tai Akselin kanssa tekemistä!

Tuntien epäselvää tarvetta tehdä jotakin, saada se karkoitetuksi
luotaan, hän meni äkkiä ompelukorinsa luo. Hänellä oli siellä Akselin
valokuva, jonka tämä oli lähettänyt hänelle heidän avioliittonsa
ensimmäisenä talvena, kun hän vielä kävi heillä; sitten se oli jäänyt
sinne ajelehtimaan. Hän löysi kuvan ja repi sen pieniksi palasiksi.

Se oli pieni pehmustettu ompelukori; Doris oli laittanut sen hänen
ripillepääsypäiväkseen. Pohjalla pienen tikatun silkkityynyn alla oli
kokoontaitettu pikkulapsenpaita, joka ei ollut tullut ihan valmiiksi.
Rose otti sen esiin ja katseli sitä. Oi pikku pojuni, minun pikku
pojuni --. Oi herra jumala, jos olisin saanut pitää sinut -- suloinen
pikku poikaseni, pieni ihana äidin sydänkäpynen --. Hän itki hiljaa ja
avuttoman epätoivoisena ompelukorinsa ääressä.

Hetken kuluttua hän alkoi koneellisesti penkoa sitä jälleen. Siellä
oli kaikenmoista pikku tavaraa. Pieni vihreä nahkakantinen kirja
-- Shelleyn runot. Hän oli saanut sen Torkildilta kymmenen vuotta
takaperin. Siinä oli siellä täällä Torkildin alleviivaamia paikkoja:

    One word is too often profaned
    for me to profane it,
    one feeling too falsely disdained
    for thee to disdain it. --

    (Sanaa liiaksi liattua
    likaamaan en käy,
    tunne monesti halveksittu
    tyhjält' sulle ei näy.)

Oi, Torkild ja koko heidän nuoruutensa! Kuinka hän kaipasi kaikkea
sitä. -- Heidän naimisissaolonsa ensi aikaa --.

Hänet valtasi äkkiä kuin tukahduttava tuska. Se ei _voinut_ olla ohi --
he eivät olleet voineet tuhlata pois kaikkea sitä paljoa, mikä heillä
oli ollut yhteistä. Ei voinut olla totta, ettei Torkild enää rakastanut
häntä -- ettei hän rakastanut Torkildia -- että nyt oli heidän
väliltään kaikki lopussa ja tie pystyssä. Se täytyi voida korjata,
kaikki mitä oli mennyt hullulle tolalle. Kun hän ajatteli kaikkea sitä
iljettävää, mitä hän juuri oli nähnyt -- niin hän tunsi selvästi, että
ainoastaan Torkildille hän kuului. Torkild, _hän_ ei ollut sellainen --.

Herra jumala -- ja mistä kaikesta hän oli tuolloin tällöin syyttänyt
Torkildia sydämessään. Sehän oli mielettömyyttä. Mitä häneltä oli
puuttunut heidän yhdyselämässään --. Ei muuta kuin sitä, mitä hän
itse ei voinut antaa -- ei ollut viitsinyt antaa. Hän ei ollut
viitsinyt ponnistaa, päästää itseään näkyvistään. Tuolloin tällöin,
kun Torkild oli temmannut hänet valtoihinsa, silloinhan hän oli ollut
onnellinen. Mutta aina palasi hän takaisin vanhaan itsetutkisteluun ja
itsekeskitykseen -- ja siitä hän oli soimannut Torkildia --.

Oliko se mikään ihme, jos Torkild olikin väsynyt häneen lopulta.
Ei jaksanut taistella hänestä enää, kuten Aksel oli sanonut. Siksi
mahdoton ihminen oli hän, Rose, ollut aina --.

Ja kuinka hän oli tuhonnut sillä itseäänkin. Kuinka paljon enemmän
arvoinen hän oli ollut nuorena tyttönä -- kuinka pienentynyt hän oli
näinä vuosina eläessään miehen kanssa ja ottaessaan vain häneltä
vastaan --.

Mutta ei voinut olla mahdollista, että se oli liian myöhäistä, nyt kun
hän vihdoin ymmärsi --.

Hän puki ylleen ja lähti Torkildia vastaan, kun tämä tulisi
konttorista. Hän oli ajatellut tapaavansa hänet jossakin kohti heidän
taloonsa johtavalla pienellä metsäisellä syrjätiellä. Hän panisi
käsivartensa Torkildin kainaloon ja sanoisi -- hän oli varma, että
se tulisi itsestään, mitä hänen olisi sanottava --. Mutta hän käveli
ja käveli näkemättä Torkildista merkkiäkään; kun hän tuli kylätielle
eikä vieläkään ollut tavannut häntä, tunsi hän itsensä aiheettomasti
pettyneeksi ja hylätyksi.

Hän kulki aina kauppapuodin ja työläisasumusten ohi; nyt hän näki
tehdasrakennuksen -- Torkildin konttorista näkyi valoa. Pitkän aikaa
hän käveli edestakaisin sillan luona, tienpinnan ruosteiset rautalastut
narskuivat hänen kenkiensä alla. Joki virtasi pimeänä ja elottomana
tienreunan alapuolella, joitakin valoja kuvastui siihen. Viima ja raaka
sumu hyydyttivät häntä.

Oli kuin kaikki hänen rohkeutensa olisi sammunut hänen kävellessään
siinä odottamassa pimeässä ja kylmässä. Vihdoin, ollessaan ihan
itkemäisillään hylättyyden ja tuskan tunteesta, joka hänestä
itsestäänkin tuntui aiheettomalta, hän meni tehtaalle.

Siellä oli nyt pimeää kaikkialla muualla paitsi Torkildin ikkunassa.
Porraskäytävä oli pilkkopimeä. Rose tiesi, että jossakin oli
katkaisija, mutta hän ei löytänyt sitä ja haparoi ylöspäin Torkildin
ovelle.

Torkild istui taaksepäin nojautuneena kirjoituspöytätuolissaan, mutta
kavahti pystyyn, kun ovi kävi. Ja Rose näki, että tuntiessaan hänet
Torkild äkkiä kalpeni ja hänen kasvonsa jäykistyivät kuin suurimmassa
tuskassa. Hän ei ymmärtänyt mitään -- ja jäi seisomaan pelästyneenä
tuijottaen mieheensä.

"Minkätähden tulet tänne?" kysyi Torkild vavisten. "Rose -- mitä se on
--."

Rose ei voinut vastata mitään, seisoi vain kuten ennenkin.

"Mitä _on_ sitten, Torkild?" Ei vastausta.

"Torkild", pyysi Rose pelästyneenä. "Mikä sinun on -- millainen sinä
olet!" Ja kun hän ei vieläkään saanut vastausta: "Lähdin kotoa sinua
vastaan, ja kun en tavannut sinua ja näin täältä valoa, niin tulin --."

Torkild ei yhäkään sanonut mitään, ja Rose toisti:

"Mitä sitten _on_, Torkild?"

"Ei mitään." Torkild hengitti raskaasti. "Minä tulin vain niin --
yllätetyksi."

"Rakas. Olenhan tullut ennenkin konttoriin sinua tapaamaan --."

"Siitä on niin kauan aikaa", sanoi Torkild heikosti. "Se ei johtunut
mieleeni --."

"Oli tullut niin myöhä --. En ollut ollut ulkona ennemmin tänään, ja
sitten ajattelin, että menisin sinua vastaan --."

"Niin, niin." Näytti siltä kuin Torkild olisi vaivoin saanut itsensä
tyynnytetyksi. "Te olette kai saaneet antaa päivällisenkin odottaa nyt
--. Sinun täytyy antaa anteeksi. Mutta minulla on ollut niin paljon
tehtävää tänään --."

"Sinä näytät -- väsyneeltä. Sinä olit niin omituinen, kun tulin. Onko
sinulla ollut jotakin ikävää tänään?"

"Oh -- ei. -- Ei, kuten sanottu, minä tulin niin yllätetyksi. No niin,
lähtekäämme sitten."

Hän oli järjestävinään kirjoituspöydällä. Mutta Rose näki, että se oli
tyhjä. Sitten Torkild meni ja pani palttoon ylleen.

"Nyt kai menemme --."

Rose käveli hänen rinnallaan pimeässä, äänetönnä ja masentuneena.
Kaikki oli äkkiä käynyt niin toivottomaksi. Hän ei uskaltanut edes
tarttua Torkildin käsipuoleen. Eikä hän osannut sanoa mitään. Kaikki,
mitä hän oli ajatellut, oli ikäänkuin hukkunut jonnekin.

"Etkö voi tehdä jotakin tuolle vilustumisellesi", sanoi hän kerran, kun
Torkild yski niin että hänen täytyi seisahtua. "Jos menisit Meyerille
ja puhuisit hänen kanssaan --."

"Minullahan on ollut yskää syksyisin joka vuosi. Tiedäthän, että se
menee ohi itsestään, kohta kun tulee pakkaset."

"Minä en pidä siitä", sanoi Rose lempeästi. "Sinä olet myös varmaan
jokseenkin hermostunut nykyisin --."

"Se tulee vain vuodenajasta. Tiedäthän, että minulla on aina sellaista
pientä joutavaa syksyin keväin --."

       *       *       *       *       *

Päivällisen jälkeen Torkild istuutui arkihuoneeseen kirja käsissään.
Rose tuli sinne ompeluksineen. Hän istui yhteenpuristetuin huulin,
ompeli napinreikiä ja parsi, ja sisässään hän sillä välin puhui
Torkildille. Mutta hän ei uskaltanut aloittaa.

Kerran katsahtaessaan ylös hän kohtasi Torkildin silmät. Tämä tuijotti
häneen niin merkillisesti.

"Sinä katsot minuun niin omituisesti --", Rose koetti hymyillä.

"Niinkö?", sanoi Torkild vain. Sitten hän kumartui jälleen kirjansa yli.

Rose tunsi silmiensä kihahtavan täyteen kyyneliä. Hän nousi pystyyn,
meni hiljaa ruokasaliin ja oli etsivinään jotakin ompelupöydältään.
Akselin valokuvan palaset viruivat siinä vielä, hän pyyhkäisi ne
käteensä ja pisti uuniin. Palatessaan olohuoneeseen hän näki, että
Torkild nopeasti käännähti tuolissaan, kasvot hänestä poispäin. Kirja
oli hänellä yhä edessään.

       *       *       *       *       *

Torkild oli sanonut Roselle nopean ja pikaisen hyvänyön alhaalla
arkihuoneessa, Rosen kantaessa parhaillaan ulos teetarjotinta. Ja kun
Torkild tultuaan huoneeseensa yläkertaan sulki oven jälkeensä, tuntui
hänestä siltä kuin hän olisi paennut sinne.

"Minähän _en_ usko sitä", sanoi hän itselleen. "En silmänräpäystäkään
ole uskonut sitä. En koskaan, en koskaan, en sekuntiakaan tule sitä
uskomaan --"

-- Mutta tuo mieletön pelästys, joka oli hänet vallannut samassa kuin
hän näki Rosen, tämän astuessa hänen konttoriinsa iltapäivällä. --
Hänen mieleensähän oli välähtänyt, että Rose tuli sanomaan jotakin --
jotakin, jota hän ei kestäisi kuulla --.

Mutta hän ei uskonut sitä. Ei, hän ei uskonut. Hurja, sokea mielijohde
sellaisella hetkellä, jolloin hän ei ollut oma herransa -- se ei ollut
Rosen epäilemistä. Ei ainoanakaan täysitajuisena silmänräpäyksenä hän
ajattelisi, että Rose olisi tehnyt jotakin -- jotakin petollista häntä
kohtaan.

Jos noissa halpamaisissa riveissä oli totuuden hiukkaakaan, niin oli se
kai sitä, että Aksel oli käyttäytynyt moukkamaisesti --.

Hän oli nähnyt päivällisaikana, että huoneessa oli Akselin revitty
valokuva. Se se oli, jonka Rose oli polttanut käydessään myöhemmin
uunin luona -- se oli poissa, kun Torkild tuli teelle.

Mutta silloinhan oli mitä todennäköisintä, että Rose oli suuttunut
Akseliin --. Niin paljon siinä kai oli perää, että heillä oli ollut
keskustelu, jota hän ei ehkä todellakaan olisi saanut kuulla. Mutta
hän oli varma, että syy oli yksinomaan Akselin -- Rose ei ollut tehnyt
mitään, mistä hän nyt itseään soimaisi.

-- Ettei hän ylipäänsä voinut estää sellaisen mahdollisuuden
mieleenjohtumista -- Rose katui, hän repi kappaleiksi Akselin valokuvan
katkeroituneena siitä, mihin tämä oli hänet vetänyt --.

"Minähän en usko sitä -- minähän en usko sitä --" Torkild puri
hampaansa yhteen ja voihkaisi.

Taivaan luoja -- että sellaista voi tapahtua eikä ihminen voi varjella
siltä itseään. -- Kunniaton lurjus tai useampia istuutuu, kirjoittaa
nimettömän kirjeen, lähettää sen miehelle -- eikä hän voi suojella
itseään siltä. Ei suojella vaimoaan nimettömän heittiön panettelulta,
ei saada roistoja käsiinsä ja pieksää heitä litteiksi kuin täit.
Hän ei voi suojella itseään siltä, että he tekevät hänelle pahaa
pelkurimaisella konnantyöllään, ei pyyhkiä tuota halpamaisuutta pois
aivoistaan -- hän polttaa kirjeen, mutta sanat ovat syöpyneet hänen
sieluunsa, kalvaen, kiduttaen, myrkyttäen, siittäen ajatuksia, joita
hän itse häpeää, vasten tahtoaan hän näkee edessään näkyjä, jotka --
herra jumala, että sellaista voi tapahtua --.

Se oli hänen pulpetillaan, kun hän tuli konttoriin aamulla. Kaikkien
liikekirjeiden seassa pieni kotelo, jolle oli kirjoitettu "yksityistä":

    "Ystävät, jotka suovat Teille hyvää ja joiden mielestä on
    häpeällistä pettää miestä hänen selkänsä takana, eivät voi olla
    ilmoittamatta Teille, että Teidän veljenne kävi tapaamassa
    Teidän vaimoanne tämän hotellihuoneessa eilen illalla kello 1/2
    12. He oleskelivat yhdessä lukitun oven takana yli tunnin ajan,
    ennenkuin mies jälleen hiipi takaisin omaan huoneeseensa. Sen
    sijaan että aikaisemman päätöksen mukaan olisivat matkustaneet
    Kristianiaan aamujunalla, jäivät molemmat hotelliin aina
    keskipäivään asti ja matkustivat kumpikin eri junassa.

                                     Eräs vilpitön ystävä."

Torkild häpesi, että oli lukenut läpi koko tuon likaisen tekeleen.
Hänen olisi pitänyt polttaa se heti kun näki allekirjoituksen.
Niinkuin ei siinä olisi ollut kylliksi, että kirje oli nimetön,
siis kunniattomalta ihmiseltä. Saattoihan olla yhdentekevää, mitä
sellaisessa sanottiin. Tai -- jos olisikin ensin lukenut sen, niin _ei_
olisi pitänyt sitä polttaa, vaan ottaa selvä lähettäjästä, pieksää
häntä niin kauan kuin hän vielä vähänkin piipitti --.

Mutta hän oli rutistanut sen kokoon, noussut seisomaan -- ja
muistaessaan, että konttorissa oli keskuslämmitys, hän raapaisi
tulitikun ja antoi kirjeen palaa, kunnes oli vain vähän nokea
tuhkakupissa.

-- Ja sitten se ei ollut ollut poissa hänen ajatuksistaan koko päivänä.

Hän oli vakuuttanut itselleen -- olihan Rosella ja Akselilla voinut
olla yhtä ja toista puhuttavaa -- talon myynnistä tai Doriksesta
esimerkiksi. -- Oli piittaamatonta Akselin puolelta, ajattelematonta
Rosen puolelta pitää sellaista neuvottelua keskellä yötä. Mutta
tietysti ei kumpikaan heistä ollut ajatellut mahdolliseksi, että joku
panisi sitä merkille, saatikka selittäisi sitä niin alhaisella
tavalla --.

-- Nyt sen jälkeen kun hän oli nähnyt tuon rikkirevityn valokuvan --.

Mutta minähän en epäile häntä. Jos kysyisin häneltä, niin tiedän,
että hän voisi antaa minulle selityksen, joka tekisi lopun tästä
sietämättömästä. Mutta sitä en tule koskaan tekemään. Mennä Rosen luo
ja sanoa: olen saanut kirjeen eräältä, joka ei uskalla sanoa nimeään
-- selitä se, puhdistaudu siitä, mistä sellainen sinua syyttää -- ei
ikinä. Sitä kidutusta ei maailmassa ole, josta tahtoisin vapautua
sellaisella hinnalla.

Jos tekisin sen -- jos hänen täytyisi ajatella, että olin kuunnellut
tuollaisen heittiön sanoja, epäillyt hänen kunniallisuuttaan
silmänräpäyksenkään ajan -- niin, silloin kai olisi kaikki lopussa.

Lopussa yhtä varmasti, kuin kaiken täytyisi olla lopussa, jos Rose
olisi pettänyt minut.

Ei siis mitään pääsyä tästä.

Mutta --. Minä en usko häneen siis _täydellisesti_, kun voin kärsiä
siitä niin kauheasti. Jos olisin saanut sellaisen kirjeen kaksi vuotta
sitten, tai vain vuosi sitten -- olisin tullut yhtä kuohuksiin, mutta
en olisi tuntenut sellaista kauheaa tuskaa ja voimattomuutta kuin
nyt --.

-- Varmasti hän uskoi Roseen. -- Tuo Rose, jonka hän oli tuntenut, jota
hän oli rakastanut siitä saakka kun tuli täysikasvuiseksi -- hän voisi
yhtä hyvin epäillä auringon kirkkautta kuin Rosen rehellisyyttä ja
tahrattomuutta --.

-- Mutta hän ei tuntenut Rosea nyt enää niin hyvin kuin silloin. Tuo
nainen, jonka luo hän saattoi mennä ja ottaa hänet syliinsä tänä
yönä, jos tahtoi -- häntä hän ei tuntenut. Rose oli muuttunut heidän
yhdyselämänsä varrella -- eikä hän tiennyt millaiseksi. Nyt kun Rose
antoi hänelle ihanaa ruumistaan niin paljon kuin hän tahtoi, nyt oli
kuin hänen mielensä olisi ollut häneltä suljettu, hänestä tuntui, että
Rose oli sulkenut häneltä olemuksensa, ovi ovelta, kunnes hän oli
jäänyt aivan ulkopuolelle eikä tiennyt millaiselta hänen sielussaan
näytti -- paitsi että hän vain silloin tällöin aavisti, että siellä oli
käynyt hävitys. Joten häntä nyt huimasi --.

Rose -- hänen rakastettunsa, jonka hän oli tuntenut -- hän olisi
uskaltanut henkensä ja sielunsa pantiksi siitä, että hän oli puhdas
ja hyvä kuin aamuhetki. Rose tuolla sisällä, hänen vaimonsa -- oi,
varmasti hän uskoi häneen. Oli vain tuo pieni, kiusaava, kalvava
ajatus, jonka alla hän vaikeroi.

Hän luotti Roseen. Mutta ei niinkuin entisinä aikoina, jolloin
jokainen epäilyksen varjokin olisi tuntunut hänestä inhoittavalta ja
naurettavalta mielettömyydeltä. -- Minä uskon häneen kyllä. Mutta minä
en tunne häntä enää --.

Hänen ovelleen koputettiin hiljaa. Rose avasi sen ja tuli sisään. Hän
jäi seisomaan hetkeksi kuin kahdenvaiheilla ja katsoi Torkildiin,
joka oli noussut seisomaan, mutta ei liikahtanutkaan tullakseen häntä
vastaan.

Sitten Rose meni nopeasti hänen luokseen.

"Sinä et sanonut minulle kunnollisesti hyvää yötä, Torkild". Hänen
poskensa lehahtivat punaisiksi ja hän pani kätensä Torkildin
olkapäille. "Luulin, että aioit tulla minun luokseni. -- Siitä on niin
kauan, kun viimeksi olit", sanoi hän hiljaa taivuttaen päänsä alas.

Torkild näki hänen olevan yövaatteisillaan, aamunuttu yllä, ja hiukset
olivat palmikoilla pitkin selkää.

"Torkild -- oletko vihainen minulle jostakin?" kuiskasi hän, kun ei
saanut vastausta.

"En", sanoi Torkild hiljaa kuten toinenkin. "Minkätähden olisin
vihainen sinulle?"

Hän laski kätensä Rosen käsivarsille, ja he seisoivat siten hetken
aikaa -- ikäänkuin toinen olisi pitänyt toista ulohtaalla itsestään, ja
katsoivat tutkivasti toisiinsa.

"Voisihan sinulla olla montakin syytä olla tyytymätön minuun", sanoi
Rose painaen päänsä alas.

"Minä en tiedä yhtään."

"Oi -- minä ymmärrän kyllä itsekin, etten ole ollut läheskään sellainen
sinua kohtaan kuin sinä toivoisit. Tiedän kyllä, ettei meidän suhteemme
ole tullut sellaiseksi kuin sinä odotit naimisiin mennessämme."

"Luuletko sitten minun soimaavan sinua, ettet ole voinut olla minua
kohtaan sellainen kuin minä toivoin?" Torkild nosti hänen kätensä alas
olkapäiltään. "Oikeastaan en tiedä, olenko koskaan _odottanut_, että
tulisi olemaan toisin kuin on --."

"Tarkoitatko", sanoi Rose hitaasti, "-- että olet tyytyväinen elämäämme
sellaisena kuin se on? Tarkoitatko, että kun on tultu naimisiin, ei
elämä ylipäänsä enää koskaan ole -- täydellistä? Tai oletko mielestäsi
-- kaikesta huolimatta -- niin onnellinen kuin ylimalkaan voi olla?"

Torkild hymyili heikosti:

"Jos _me_ olisimme onnelliset -- niin emme kai seisoisi ja kyselisi
toisiltamme tällä tavoin. Mutta kun kerran ollaan naimisissa, niin ovat
kai joko molemmat onnellisia tai ei kumpikaan --."

"Sinä siis et _ole_ onnellinen?"

Torkild odotti vähän ennenkuin vastasi:

"En siis kai ole. -- En ainakaan uskottele itselleni, että _sinä_
pitäisit itseäsi niin kovin onnellisena --." Hän katsoi alas puhuessaan.

"Sitäkö tarkoitat odottaneesi edeltäkäsin -- että niin tulisi käymään?"
Ja kun Torkild ei vastannut: "Silloin en ymmärrä, miksi tahdoit mennä
naimisiin kanssani."

Torkild naurahti:

"Etkö ymmärrä sitä? -- Luulin, että sinun täytyisi voida ymmärtää se
nyt, -- kun olet ollut naimisissa yli kaksi vuotta."

Rose tuli hehkuvan punaiseksi, ja hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi.
Torkildin kasvoilla kulki kuin väristys, kun hän katsoi Roseen.

Rose kääntyi poispäin hänestä, meni ja istuutui Torkildin sängyn luona
olevaan korituoliin.

"Jos pikkupoju olisi saanut elää", virkkoi Rose hetken perästä hieman
epäselvällä äänellä, "silloin olisi kaikki käynyt toisin --."

"Niin, silloin olisi kai ollut toisenlaista."

"Mutta", kysyi Rose aivan hiljaa, "-- minkätähden et sitten ole
tahtonut, että minä saisin vielä toisia lapsia?"

"Lapsi", sanoi hän hetken perästä, kun Torkild ei vastannut, "se olisi
ollut luja side meidän välillämme --."

"Niin, sitä se olisi ollut. Etkö voi ymmärtää?" sanoi Torkild raskaasti
ja hitaasti. "Minä olin rakastanut sinua niin monet vuodet voimatta
saada sinua. Sitten vihdoin näytti siltä kuin saisin sinut -- me
menimme naimisiin. Mutta minä huomasin sen melkein heti. Minulla ei
ollut kykyä pitää sinua tai voittaa sinua kokonaan itselleni. Se side,
jota minä toivoin välillemme -- tunne siitä, että me kaksi kuuluisimme
erottamattomasti toisillemme, että sinä rakastaisit minua niin, että
tahtoisit olla vain minun luonani etkä missään muualla maailmassa --
olipa meillä lapsia tai ei -- se puuttui. Tiedän, ettei se ole suurin
onni maailmassa, mitä sinä voit kuvitella -- se että me kaksi olemme
aina yhdessä -- se ei ole sitä koskaan ollut. Etkö voi ymmärtää, että
silloin en tahtonut sitä toista sidettä sinulle. En tahtonut saada
kanssasi lasta, josta olisin tehnyt laskelmia, keinottelusuunnitelmia
jo ennen sen syntymää -- josta minun täytyisi ajatella joka kerta
kun sen näen, ettei se ole olemassa siksi, että me kaksi rakastamme
toisiamme, vaan siksi, että se auttaisi minua pitämään sinusta kiinni.
-- Ymmärrätkö mitä tarkoitan?"

"Ymmärrän mitä tarkoitat. Mutta en ymmärrä, että sinä -- otit sitä
lukuun todellisuudessa. Minähän en voinut aavistaakaan sinun ajatelleen
siten -- minun ei olisi koskaan tarvinnut tulla sitä tietämään. Ja
silloin minä en voi ymmärtää sen voivan merkitä sinulle niin paljon,
että sinä johdonmukaisesti tahdoit ehkäistä --."

"Etkö ymmärrä sitä", sanoi Torkild hillityn kiihkeästi, "että minulle
saattoi merkitä jotakin se, millä silmällä minä katselisin omaa
lastani? Oliko minun tunnettava häpeäväni sitä sydämessäni joka kerta
kun se tulisi luottavaisena ja kauniina ja hellisi isäänsä? -- Oliko
minun ajateltava nähdessäni sinun hoitavan sitä -- ei, että sinä ja
lapsi olitte maailman kaunein näky ja minä onnellinen mies -- vaan että
laskuni piti paikkansa --"

"Oi, Torkild. Voit olla varma siitä, että olisit unohtanut kaikki nuo
ajatuksesi, sitten kun olisimme saaneet lapsen --"

"Ehkä. Mutta sen olen ainakin oppinut lopulta -- ettei pidä järjestää
toimintaansa sen mukaan mitä tuntee eikä sen mukaan mitä arvelee
itsensä tai jonkun toisen mahdollisesti tulevan tuntemaan joskus
vastaisuudessa --

"Muuten --" hän naurahti lyhyeen ja koleasti. "Johdonmukaisempi en
sentään ole ollut kuin että jos kohtalo olisi tahtonut --. Ja silloin
minä varmaan olisin ollut kohtalolle sangen kiitollinen --"

Rose oli noussut seisomaan:

"Entä minä sitten? Etkö koskaan ajatellut minua --? Sinä, joka tiedät,
kuinka minä iloitsin, kuinka kaivaten odotin pienen lapsemme tuloa.
Kuinka äärettömän epätoivoinen olin sen kuolemasta! Onko sinulla
mielestäsi oikeus riistää minulta paras, mitä elämä voi tarjota
naiselle? Minä en ole luotu olemaan naimisissa ilman lapsia, minä --
niin paljon sinun ainakin täytynee tuntea minua. Minun olisi pitänyt
saada kokonainen pienokaisparvi ympärilleni --"

"Tietänethän kai", sanoi Torkild heikosti, "aina viime aikoihin
asti --. Olen kyllä ajatellut -- tai toivonut -- väliemme muuttuvan
toisenlaisiksi --"

"Oliko mielestäsi jotakin, joka viittasi siihen?" kysyi Rose
ivallisesti.

Torkildin kasvot tulivat valkeiksi:

"Ei."

Jälleen he seisoivat ja tuijottivat toisiaan silmiin.

"Niin, Rose. Myönnän, että sinulla on oikeus soimata minua --
loppumattomasti, loppumattomasti."

"En tullut tänne soimatakseni sinua", sanoi Rose äkkiä aivan toisella
äänellä. "Ehkä on oikeutettua, että olet ajatellut ja tuntenut sillä
tavoin. Vaikka minä en sitä ymmärräkään. Ymmärrän kuitenkin, että
sinulla olisi voinut olla syytä muistuttaa minulle, että sinunkin
tunteesi merkitsivät jotakin --. Sen minä juuri olenkin tullut
käsittämään -- sitä minä juuri aioin sanoakin sinulle -- että minä olen
ollut itsekäs naimisissa olomme aikana.

"Minä ymmärrän sen nyt, ettet sinä ole voinut olla onnellinen
minun kanssani. Minun olisi tullut muistaa, että sinä olet niin
herkkätunteinen -- minä olen kai ikäänkuin tukevampaa tekoa. Minä olen
ollut niin itseeni keskittynyt -- sentähden ovat asiat menneet niin
huonolle tolalle. Minun olisi pitänyt ajatella sensijaan sinua, koettaa
ymmärtää, miten sinä katsot asioita, millä tavoin sinä tunnet --.

"Mutta minä luulen, etten ole enää sellainen. Olen varma, että meidän
välimme muuttuvat nyt aivan toisenlaisiksi --"

Hän meni ja pani kätensä Torkildin kaulaan.

"Eikö totta -- etkö sinäkin usko niin? Minä _tahdon_ sitä nyt --
kaikesta voimastani tahdon pyrkiä siihen, että sinä ja minä tulemme
onnellisiksi."

Torkild irroitti hellävaroin Rosen kädet kaulastaan, mutta piti ne
omissaan kysyessään hiukan surumielisesti hymyillen:

"Uskotko sen auttavan jotakin, että _tahdot_ sitä?"

"Uskon kyllä." Rose puhui lujasti ja vakavasti. "Sillä minä uskon, että
ihminen voi mitä tahtoo. Enkä minä usko, että yksikään avioliitto voi
sujua hyvin, jolleivät molemmat ihmiset _tahdo_ sitä ja pyri siihen
kaikin voimin. Vaikka rakastaisivat toisiaan kuinka paljon --"

"Ei", sanoi Torkild samoin kuin äsken. "Siinä olet kai oikeassa. Ei
suinkaan mikään rakkaus voi kestää avioliitossa, jollei tahdota tehdä
työtä sen hyväksi ja hoivata sitä. Ja enimmästi kai ihminen voi, mitä
tahtoo. Ainoastaan ei rakastaa, Rose. Jollet rakasta minua, niin ei se
kai suuria auta, jos nyt _tahdot_ rakastaa minua --.

"Katsohan, miten minä näen asiat -- ah ei, sitä sinä et kai voi
käsittää, vaikka tahtoisitkin.

"Voi olla uskollinen aviokumppanilleen, kun tahtoo. Kun _tahtoo_,
niin voi pysyttää epätotuuden ja pettämisen ja halpamaisuuden poissa
kodistaan. Voi estää rumien, alentavien kohtausten ja katkerien,
pahojen sanojen esiintymisen -- jos _tahtoo_ sitä. Rakastaa vain ei voi
tahtomalla --"

Rose vetäytyi erilleen Torkildista pienellä viluisella liikkeellä.

"Tiedän kyllä, Rose -- jos sinä kerran olet sen päättänyt -- niin ei
maailmassa olisi mitään, mitä sinä et voisi tehdä puolestani. Ja etkö
usko minun olevan siitä kiitollinen --.

"-- En tiedä, teetkö olon minulle helpommaksi -- vai vaikeammaksi
sillä --.

"Mutta sinä et voi pakottaa itseäsi rakastamaan minua."

"Torkild -- tiedäthän, että minä pidän sinusta hirveästi."

"Tiedän kyllä, että olet pitänyt minusta sangen paljon tavallasi."

"Mutta pidänhän minä vieläkin. En ole koskaan pitänyt kenestäkään
muusta -- sen sinä tiedät niin erinomaisen hyvin --"

Torkild veti syvän, vavahtelevan henkäyksen:

"Etkö myös voi ajatella, että koskaan voisit tulla pitämään jostakin
muusta -- toisella tavalla?"

"En." Rose heitti päätään hiukan taaksepäin. "Kun kerran olen
naimisissa sinun kanssasi. Kuten sanoit, uskollinen miehelleen voi
kuitenkin olla, kun _tahtoo_."

"Niinpä niin. Minä tiedän." Torkild nyökäytti itsekseen. "Uskottomaksi
et sinä kyllä koskaan tulisi. Sillä siksi sinä et _tahdo_ tulla. Jos ei
sinulla olisi mitään muuta syytä uskollisuuteesi -- niin olisit sitä
oman itsesi takia."

"Minun mielestäni se ei ole mikään huono syy", sanoi Rose ylpeästi.

"Ei minunkaan mielestäni. Ehkä se on paraskin, kun kaikki lukuun
otetaan. -- Minä vain toivon, että sinulla olisi ollut muukin syy --."

"Niin, niin. Minä tiedän, että sinä olisit tahtonut minun sanovan,
etten koskaan voisi tulla sinulle uskottomaksi, koska rakastan sinua
niin hirmuisesti ja äärettömästi, etten voisi kuvitellakaan kenenkään
muun ja niin edespäin --."

"Mutta sitä sinä et sano."

"Oh, kuinka voin tietää --. Mitä sinä tällä oikein tahdot?", Rose
kääntyi äkkiä kiivaasti Torkildiin päin. "Minkätähden sinä revit ja
raastat kaikkea tällä tavoin! Alati ja alati sinä olet sitä tehnyt,
purkanut ja hajoittanut, kulkenut vaanien todistuksia siitä, etten minä
rakasta sinua niinkuin sinä väität rakastavasi minua --. Kuinka me
kaksi voimme elää rauhassa keskenämme, kun sinä olet aina tuollainen!
Sinähän olet suorastaan mielenvikaisen manian vallassa!

"-- Minä tulen sinun luoksesi puhumaan kanssasi, tulen tunnustamaan,
etten ole ollut sellainen kuin pitäisi -- lupaan parantaa itseni --."

"Oi Rose! Etkö sitten ymmärrä, etten minä sitä vaadi, että sinä
parantaisit itsesi --."

"Minä en usko, että sinä rakastat minua enää", sanoi Rose äkkiä.

"Oi herra jumala, Rose!" Torkild hymyili hiukan.

"Ei, en usko. Jos niin tekisit, niin et kai niin pelkäisi saada
välillemme sidettä, jota ei voitaisi katkaista. Silloin sinun kai
täytyisi toivoa sitä enemmän kuin mitään muuta, joka voisi tehdä
kotimme todelliseksi kodiksi. -- Mutta sinä et olekaan tahtonut saada
mitään kotia --."

Rose hillitsi itsensä, puhuen nyt melkoisen maltillisesti:

"Tunnevaikutuksia sinä olet tahtonut saada. Taivaan nimessä, minä
luulen, että sellaiset kohtaukset kuin tämäniltainen antavat sinulle
jonkinlaista sairaalloista tyydytystä. Sinä asetat meidät lavalle kuin
teatterikappaleen henkilöt ja tarkkaat meidän molempien näyttelemistä
--. Ja kun et saa asioita menemään niinkuin olet ajatellut edeltäpäin,
niin soimaat minua --.

"-- Ja nyt olet väsynyt --."

"Minä olen väsynyt", kuiskasi Torkild kuin tahdottomasti.

"-- Mutta sinun täytyy tuntea minua kyllin paljon tietääksesi, että
sellaista olemassaoloa minun on mahdoton kestää. Minä olen terve, elävä
ihminen, etkä sinä voi vetää minua käyntiin kuin leikkikalua, enkä minä
halua antaa repiä itseäni rikki, jotta sinä saisit nähdä, mitä minun
sisälläni on --."

Tuokion ajan seisoivat molemmat vaiti.

"Mihin sinä sitten olet ajatellut sen loppuvan", kysyi Rose äkkiä, "--
koko sen ajan, jolloin et ole tahtonut sidettä välillemme. Eroonko?"

Torkild hätkähti vavisten. Nyt se oli siis vihdoinkin tullut -- oli
sanottu tuo sana, jota hän ei ollut koskaan ajatuksissaan rohjennut
lausua.

"En tahtonut", sanoi Torkild hiljaa, kasvot poispäin käännettyinä.
"Kun ajattelin itsekseni, että se päivä voisi tulla, jolloin sinä ehkä
katuisit -- jolloin tuntisit itsesi niin vähän onnelliseksi minun
luonani, että kaivaten ajattelisit poispääsyä kodistamme -- silloin
en tahtonut, että sinun täytyisi jäädä sen vuoksi, että täällä olisi
muitakin kuin me -- sellaisia, joita et voisi jättää --."

"Luuletko sitten, että olisin joutunut kaipaamaan pois täältä, jos
täällä olisi ollut useampia kuin sinä ja minä --?

"Sinä olet siis todellisuudessa jo kauan pitänyt yhteiselämäämme
-- väliaikaisena liittona? Sinä olet siis kaikessa hiljaisuudessa
olettanut, että jonakin päivänä minä haluaisin lähteä tieheni. Ja
kuitenkin olet antanut minun elää kanssasi kuin mies ja vaimo --."

Torkild katsoi häneen sekunnin ajan -- hänen kasvonsa värähtelivät.

"Mutta nyt sinä olet väsynyt leluusi -- ja tahdot kernaasti, että juttu
loppuisi --."

"Rose", kuiskasi Torkild miltei kuulumattomasti. "Rose, niin. Sinä olet
saanut kylliksesi minusta. Tahdotko uskotella minulle, että jos vielä
rakastit minua, niin otit minut vastaan siten, kun eräänä iltana tulin
luoksesi ja annoin sinun huomata -- ooh! Vähänpä minä olen oppinut
ymmärtämään niinä vuosina, jotka olen ollut naimisissa kanssasi --.
Että sinä rauhallisena kuljit punniten mahdollisuutta, että minä ehkä
halusin lähteä luotasi -- jonkun toisen luo --."

"Sinä menet liian pitkälle", mutisi Torkild epäselvästi. "Mutta sinä
tiedustelet hyvin osaaottavasti, enkö voisi ajatella tulevani pitämään
jostakin muusta toisella tavalla --. Sinä voit siis aivan rauhallisena
ajatella minua toisen sylissä -- niin kylliksesi sinä olet saanut
minusta!"

"Mene omaan huoneeseesi --. Sinä et tiedä millä leikittelet."

"En se ole minä, joka on leikitellyt --." Rose pysähtyi, tunsi
tukahduttavan itkunkouristuksen pyrkivän esiin eikä tahtonut antaa
sille perään. Hurjassa uhmassa hän viskasi päänsä taaksepäin ja koetti
nauraa:

"Vai niin, että minä siis saan mennä nyt --?" Hän repäisi tahdottomasti
aamunuttuaan, niin että se solahti hiukan sivulle alla olevan valkoisen
yöpaidan päältä --.

"Silläkö tavalla tahdot?" sanoi Torkild hampaittensa välistä,

"Oh, älä rupea mihinkään vaivannäköön koettaaksesi todistaa minulle
rakkauttasi -- -- Torkild!" Viimeinen sana tuli vain pelästyneenä
hengähdyksenä, kun Torkild puristi hänet rintaansa vasten.

Hän nosti Rosen kohoksi syliinsä ja taittoi hänet kokoon kuin pienen
mitättömän olennon. Rose ei tullut edes tehneeksi vastarintaa --
säikähtyneenä tuosta hurjuudesta, jollaista hän ei ollut tiennyt
olevankaan, hän vain ummisti silmänsä lujasti ja makasi liikkumatta
Torkildin raivoisain hyväilyjen alla --.

       *       *       *       *       *

Kun hän vihdoin pitkän ajan kuluttua uskalsi katsoa, makasi Torkild
liikkumatonna hänen vieressään, suullaan, kasvot tyynyä vasten. Rose
kuuli hänen vetävän raskaan, oihkaisevan henkäyksen silloin tällöin.

Torkildin lukulamppu vihreine lasivarjostimineen valaisi huonetta
nurkasta piirongin päältä. Roseen vaikutti valtavasti, kuinka
äärettömän rauhalliselta tuo pieni säästeliäästi kalustettu makuuhuone
näytti --. Torkild ei liikahtanut, kun hän varovasti irtautui hänen
käsivarrestaan, pujahti pois sängystä ja hiipi ovelle.

       *       *       *       *       *

Omaan huoneeseensa tultuaan hän jäi seisomaan hetkiseksi käsi
avaimessa. Hän vapisi pelosta, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli
lukita ovi. Mutta samalla kertaa oli jossakin hänen myllertyneen,
hämmentyneen sydämensä sopukassa epäselvä tunne -- jos Torkild nyt
tulisi hänen jälkeensä ja tapaisi oven lukittuna. Hämärästi hän
käsitti, että Torkild tuntisi sen loukkaukseksi -- eikä hän tahtonut
loukata häntä. Epäselvänä muistona häämötti hänen mielessään -- että
hän oli ollut katkeroitunut Torkildiin, tahtonut haavoittaa häntä niin
kipeästi kuin voi. Mutta nyt hän ei ollut hänelle katkera eikä hänellä
ollut enää minkäänlaista halua tehdä hänelle pahaa.

Hän haparoi sänkyynsä sytyttämättä kynttilää. Ojentautuessaan viileiden
lakanain väliin hän tajusi, että hänen ruumiinsa oli hellä kuin
pahoinpitelyn jäljeltä. Ja häntä ihmetytti heikosti se, ettei vihan
varjoakaan Torkildia kohtaan ollut hänen mielessään --.

Hänellä ei ollut ainoatakaan selkeää ajatusta aivoissaan. Ja hän tunsi,
että oli ihanaa, ettei voinut ajatella tänä yönä.

Kyyneleet puhkesivat virtaamaan, hiljaa ja taukoamatta. Oli niin
sanomattoman hyvä maata ja itkeä niin. Hän puristi hyvän, kylmän tyynyn
poskeaan vasten ja itki itsensä nukuksiin.




XI.


Kun hän aamulla heräsi ja kaiken tapahtuneen muistot palasivat, tunsi
hän ylivoimaista pelkoa ja ahdistusta. Tuokion ajan hänellä oli miltei
vastustamaton halu paneutua maata, koettaa paeta takaisin uneen ja
yöhön tuon päivän tieltä, jonka kohtaaminen häntä peloitti.

Huoneen valaistus vaikutti niin tavattomalta, omituisen häikäisevältä
-- oli tullut selkeä sää pitkän sadekauden jälkeen. Hän nousi
ylös ja meni verannan ovelle -- ilmassa oli sumua, mutta se oli
himmeänkellertävää, ja taivas kuulsi vaaleansinisenä läpi; pienet
omenapuut seisoivat ulkona kuin varjot, mutta niiden viimeiset
repaleiset lehtien jäännökset näyttivät niin keltaisilta ja nurmikko
niin viheriältä aamusumun läpi.

Torkild oli jo mennyt konttoriin, kun Rose tuli ruokasaliin. Hän
istuutui pöydän ääreen ja kaatoi itselleen kahvia. Torkildin
tyhjennetty kuppi oli pöydällä, hänen veitsessään oli vähän voita, ja
lautasliina virui tuolilla hänen paikkansa vieressä.

Arkihuone oli nyt täynnä auringonpaistetta; Rose saattoi nähdä
kokonaisen rivin kukkivia chrysantemumeja sen ikkunoissa, ja hän
kuvitteli tuntevansa toiseen huoneeseen asti niiden hienon, eksoottisen
tuoksun.

Tällä hetkellä tuntui hänestä niin kumman epätodelliselta kaikki
se, mitä viime päivinä oli tapahtunut. Oli kuin hänen olisi pitänyt
voida ravistaa se yltään -- se ei ollut totta. Todellisuutta olivat
rauhalliset huoneet, ne monet pienet velvollisuudet, joita hänellä oli
edessään kaikiksi päivän tunneiksi, hiljaiset pienet tehtävät, joista
hän piti ja jotka olivat häntä odottamassa määrätyssä järjestyksessään
joka päivä --.

Mutta syvällä hänen sisässään oli tietoisuus, joka pusersi hänen
sydäntään kokoon. Todellisuus oli jotakin toista. Oli tapahtunut
jotakin, josta hän ei voinut päästä irti. Ihmiset, jotka olivat
hänelle yhdentekeviä ja vieraita, olivat sattuneet lausumaan sanoja,
jotka olivat uponneet häneen, pakottaneet hänet katsomaan toisin koko
elämäänsä. Ei hyödyttänyt, jos hän tahtoikin työntää ne pois nyt -- ne
olivat menneet, mutta ne olivat tehneet tekonsa --.

Ja Torkild. He voivat koettaa elää edelleen toistensa kanssa niinkuin
ennenkin -- se olisi mahdotonta. Viime yö oli muuttanut kaiken. He
olivat kulkeneet toistensa rinnalla täällä kotonaan ja olleet vaiti
-- he eivät voineet enää tehdä niin, sittenkuin he viime yönä olivat
kääntyneet toisiaan vastaan, katsoneet toisiaan silmiin niinkuin viime
yönä, puhuneet suunsa puhtaaksi toisilleen niinkuin viime yönä --.

Ja kuitenkin hän kaipasi Torkildia nyt -- toisin kuin koskaan ennen.
Oli kuin hän olisi puolittain pelännyt häntä -- ja kuitenkin häntä veti
hänen puoleensa ennen tuntemattomalla tavalla. Hänestä oli ikäänkuin
hänelle tuttujen kasvojen takaa, joita hän luuli miehensä kasvoiksi,
olisivat vilahtaneet toiset kasvot -- sellaiset, joita Torkild ei ollut
koskaan hänelle näyttänyt, ja oli viiltävän tuskallista ajatella, että
noita kasvoja hän ei koskaan saisi tulla tuntemaan. Hän tunsi, että oli
niin sanomattoman paljon sellaista, mikä olisi _voinut_ olla. Ja nyt se
oli myöhäistä.

Pian tulisi se päivä, jolloin nuo monet pienet tehtävät eivät
enää odottaisi häntä. Eikä hän luovuttaisi niitä toisellekaan. Ne
lakkaisivat olemasta kerrassaan. Tämä heidän kotinsa lakkaisi olemasta
-- niinkuin epätodellinen lumekuva se hajoaisi ja häviäisi tyhjiin.

Hän meni arkihuoneeseen ja katseli chrysantemumkukkiaan, haisteli
niitä ja otti käteensä kukkatertun toisensa jälkeen. Vaaleanpunaisia,
ruskeita, keltaisia ja valkoisia -- hänellä oli kaikkiaan kuusitoista
ruukkua, pistokkaita, jotka hän itse oli kasvattanut kukista, jotka
Torkild oli tuonut kaupungista viime syksynä ja toissa syksynä.
Ja alhaalla suuressa valoisassa mankelikellarissa olivat hänen
ruusunsa ja pelargoniansa hyllyillä, hyasintinsipulit lattialla
suulleen käännettyjen laatikoiden alla; pienet pariisilaissipulit
hän oli aikonut ottaa ylös hyödettäviksi ensi viikolla. Krookus- ja
sinililjaruukut olivat kaivetut puutarhaan ja peitetyt lehdillä, ne
olisivat pian tulleet muutettavaksi kellariin. Yläkerrassa hänen
makuuhuoneessaan olivat mukulabegoniat sängyn alla kuivassa ja
leppoisassa odottamassa omaa aikaansa. Hänellä oli varmaan lähemmäs
sata kukkaruukkua, ja näinä vuosina hän oli hoitanut niitä, muuttanut
niitä ikkunoista puutarhaan, puutarhasta kellariin ja ottanut ne
jälleen esille hyödettäviksi --.

Hän tunsi kipeästi, kuinka tuskalliseksi kävisi jo heidän
yhteiselämänsä pelkkien kehysten murtaminen. Ja hän muisti Mary Liedin
sanoja -- ei hänelläkään ollut halua lähteä pois kotoaan, takaisin
vuokrasopukkaan ja konttoriin, vain siksi, ettei hän rakastanut
Torkildia enää. Nöyryytettynä ja surumielisenä hän myönsi sen itselleen
-- Mary oli oikeassa.

       *       *       *       *       *

Oli lauantai, joten Torkild pääsi konttorista jo kello kolme. Rose
seisoi ruokasalin ikkunan luona, kun hän tuli, kääntyi ja vastasi,
kun Torkild tervehti, mutta ei voinut katsoa häneen. Kun he olivat
istuutuneet pöytään ja Rose ammensi lientä, huomasi hän kätensä olevan
epävarman.

Torkild näytti ainakin siltä kuin ei olisi nähnyt sitä. Hän oli hirveän
kalpea ja silmänalustat olivat tummat.

"Olen saanut kirjeen Dorikselta tänään", sanoi Torkild äkkiä
hillitysti. "Voit lukea sen itse." Hän otti sen esiin ja ojensi Roselle.

"Siinähän on saksalainen postimerkki!"

"Niin, se on Hampurista, kuten näet."

Kirje oli kirjoitettu hotellin kirjepaperille ja oli näin kuuluva:

    "Rakas Torkild,

    vain muutama sana ilmoittaakseni teille, että olen muuttanut
    päätökseni. Kihlaukseni Jensin kanssa on lopussa, ja minä
    olen nyt matkalla Pariisiin. Olen nimittäin saanut kerrassaan
    loistavan tarjouksen itseltään madame Lappalaiselta ottaa
    valmistaakseni oppilaita, jotka tulevat laulamaan hänen
    johdollaan, ja voithan ymmärtää, ettei sellaista tarjousta
    työnnetä luotaan, mutta minun täytyi matkustaa heti. Toista
    tilaisuutta päästä ulos maailmaan minulle tuskin koskaan
    tarjoutuu, ja sillä tavalla sitten! Olen niin väsynyt matkasta,
    etten jaksa kirjoittaa enempää tänä iltana, mutta niin pian kuin
    olen turvallisesti ja onnellisesti Pariisissa, kirjoitan oikein
    kunnollisesti ja lähetän sinulle osoitteeni.

    Monet terveiset Roselle ja itsellesi,

                                            sinun hellältä
                                            Dorikseltasi.

    P. S. M--me L, on antanut minulle suosituskirjeitä yhdelle ja
    toiselle, niin että voit olla aivan levollinen puolestani.
    Hänen kauttaan tulen kai tapaamaan hauskoja ihmisiä, pääsen
    taiteilijapiireihin ja niin poispäin. Ajattele kuinka olen
    iloinen! S--a.

    P.S. Sinua minä saan kiittää tästä, ja voit uskoa että teen sen.
    Jos et sinä olisi ollut niin kiltti ja antanut minulle niitä
    rahoja, en olisi voinut matkustaa. Kiitos siis vielä kerran!
    S--a."

Rose ojensi kirjeen takaisin Torkildille.

"Tiedän hänen tutustuneen madame Lappalaiseen Kööpenhaminassa viime
vuonna", sanoi hän. "Hän kertoi siitä paljonkin." -- Ja kun Torkild ei
vastannut, jatkoi Rose: "Että tuo kihlaus on lopussa, lieneekin ehkä
parasta. Minä en saanut sitä vaikutusta, että hän todellisuudessa olisi
ollut kovinkaan mieltynyt sulhaseensa --."

"Ei kai hän ole voinut olla, koska kerran on hylännyt hänet
Pariisin-matkan vuoksi. Mikäli --" Torkild vaikeni, ja heidän katseensa
yhtyivät silmänräpäykseksi. Rose katsoi toisaalle lausuessaan:

"Eikö sinulla ole Pariisissa ketään tuttavia nykyään, joille voisit
kirjoittaa ja pyytää heitä huolehtimaan hänestä vähän?"

"Ei." Hetken perästä Torkild sanoi: "Voisihan tietysti kääntyä
konsuliviraston puoleen ja pyytää heitä ottamaan vähän selkoa siitä,
millaisten ihmisten luo hän tulee asumaan -- pyytää heitä toimittamaan
hänelle kunnollisen asunnon ja niin edespäin. Mutta ajattelen kuitenkin
antaa sen olla, kunnes saan häneltä lähempiä tietoja --."

"Tiedätkö mitä minä ehdottaisin sinulle", sanoi Rose äkkiä. "Sinä,
jolla ei ole ollut mitään kesälomaa tänä vuonna -- etkö voisi saada
vähän vapaata, joulun tienoissa esimerkiksi, ja matkustaa sitten sinne
itse?"

"Ensiksikään en voi saada lomaa", Torkild pudisti päätään. "On liian
paljon tehtävää nykyään. Olinhan poissa koko paljon isän kuolemankin
tähden. Toiseksi minulla ei ole rahoja. Annoin Dorikselle kuusisataa
kruunua ennen hänen lähtöään -- avustukseksi morsiusvarustuksiin.
Muuten olisin nimittäin ehdottanut, että sinä matkustaisit sinne --."

"Sinun olisi ollut hyvin hyvä päästä vähän lomalle, arvelen minä.
Itsesikin vuoksi", sanoi Rose hiljaa.

       *       *       *       *       *

He nousivat pöydästä ja menivät arkihuoneeseen, minne palvelijatar oli
asettanut kahvitarjottimen.

Oli jälleen iltapäivä, ja heidän oli tavallisuuden mukaan istuttava
arkihuoneessa. Torkild ei ottanut kirjaa, eikä Rose ollut tuonut
ompelusta mukanaan.

He joivat kahvinsa ja polttelivat eivätkä puhuneet keskenään -- ja
sitten Rose vei pois kahvitarjottimen kuten aina muulloinkin. Kun hän
palasi, seisoi Torkild ikkunan luona.

Rose meni hänen luokseen, pani kasvonsa hänen olkapäälleen ja puhkesi
itkuun.

Torkild pani käsivartensa hänen ympärilleen. Mutta kun Rosen nyyhkytys
vähän vaimeni, sanoi hän hiljaa ja lujasti:

"Niin, Rose. Nyt sinä saat päättää meidän molempien puolesta."

"Minä en voi --" Roselta pääsi samassa nyyhkytys.

"Mitä on ollut, sehän ei voi jatkua", sanoi Torkild äskeiseen sävyyn.
"Mitä sanottiin ja mitä tapahtui eilen illalla, sitä ei kai kumpikaan
meistä voi unohtaa."

"En tiedä --."

"Minä en voi, Rose."

"Silloin sinä saat päättää", sanoi Rose hiljaa ja epätoivoisena. "Minä
luulen, että se merkitsee enemmän sinulle kuin minulle."

"Niin tekee." Torkild tarttui häneen hellävaroin ja talutti hänet
tuoliin. Sitten hän istuutui itse häntä vastapäätä.

"Sanonko sinulle miksi? Miksi kaikki aina naimisiinmenostamme asti on
merkinnyt minulle enemmän kuin sinulle --."

"Koska sinä olet paljon tunteikkaampi kuin minä --", keskeytti Rose.

"Ei, ei se vain siitä tule, Rose. Taikka, minä olen ollut paljon
tunteikkaampi, kuten sanot, koska olen tiennyt, että vastuu kaikesta
oli minulla yksin. Sillä oikeastaan olin selvillä jo ennen kuin menimme
naimisiin, kuinka hatarasti harkittu koko asia oli --.

"Kun sinä menit kihloihin minun kanssani, katsos, ymmärsin minä
todellisuudessa hyvin, ettei sinun tunteissasi minua kohtaan ollut
tapahtunut mitään äkillistä muutosta. Niin ei ollut -- sinä vain
toivoit, että olisi ollut niin. Sillä sinä olit niin tyytymätön siihen,
millaiseksi elämäsi oli muodostunut, ja kaipasit niin kiihkeästi
muutosta, että lopulta kuvittelit sen tulleen --."

"Kun minä silloin sanoin rakastavani sinua -- ja minä uskoin sen itse
-- sinä et siis silloin uskonut sitä? Tai tiesit minun pettävän itseäni
--."

"Niin, katsos, enhän tiennyt sitä niin varmasti kuin nyt siitä puhun.
Se oli vain vaistomaista -- minä en tuntenut onnea minään luonnollisena
seuraamuksena, tunsin sen vain mahdollisuutena -- ainoana, mikä minulle
oli tarjoutunut tai koskaan tarjoutuisi. Voittaakseni sinut kokonaan
omakseni, tarkoitan. Minähän rakastin sinua niin äärettömästi,
senhän tiedät. -- Ja minä uskoin, että ehkä sitten, kunhan tulimme
naimisiin --.

"Jos olisin luottanut siihen, että sinä rakastit minua silloin, olisivat
asiat ehkä menneet toisin. Sillä jos minulla ei olisi ollut tuota
ikuista pientä epäilystä -- tai pelkoa -- sisimmässäni -- niin ei
minusta ehkä olisi koskaan tullut sellaista, jota sinä sanot niin
herkkätunteiseksi. Se on kai totta, mitä sinä illalla sanoit --
jonkunlainen sairaalloinen vietti on ajanut minua kerran toisensa
jälkeen repimään ylös ja katsomaan, oliko se juurtunut. Vaikka tiesin
hyvin, ettei mikään voi juurtua silloin --.

"Kaikki ne vuodet, joiden kuluessa olin rakastanut sinua turhaan, olivat
näet tehneet vaikutuksensa minuun. Itse asiassa on minulta varmaan
aina puuttunut itseluottamusta, milloin jotakin ratkaisevaa on ollut
kysymyksessä. --"

"Mutta Torkild", sanoi Rose hiljaa. "Entä ne ajat, joita meillä sentään
on ollut toisinaan -- jolloin kaikki oli ikäänkuin sopusointuista
välillämme -- ja silloin oli ainakin minulla se vaikutelma, että sinä
olit täysin onnellinen. Ja minusta tuntui itsestänikin sillä hetkellä,
että minä myös olin onnellinen -- ja että rakastin sinua. Oletko
unohtanut sen?"

"Ah en. En ole unohtanut. Niin, minä olin onnellinen väliin. Mutta en
koskaan niin, että olisin itse tullut siitä vakuutetuksi. Siitä, että
nyt omistin sinut kokonaan, ymmärräthän. Vastavaikutus seurasi sitten
aina ennemmin tai myöhemmin. Tunsin otteeni sinusta heltiävän."

"Minä tiedän sen", sanoi Rose hiljaa. "Sitä minä juuri tarkoitin,
kun sanoin _tahtovani_ tulla toisenlaiseksi. En tiedä -- luulen sen
olleen jonkinlaista henkistä turtumusta -- velttoutta minun puoleltani.
Joka kerta kun et _sinä_ tehnyt meidän yhteiselämäämme iloiseksi ja
juhlavaksi minulle -- niin en minä tehnyt mitään sen säilyttämiseksi,
mitä oli voitettu. Sitä minä tarkoitan, kun sanon, että nyt tahdon
minäkin panna kaiken voimani liikkeelle, jotta sinä tulisit
onnelliseksi minun kanssani --."

"Minä ymmärrän. Mutta sitä sinä et olisi voinut, Rose." Rose huomasi
tuskan pistosta tuntien, että Torkild puhui siitä kuin sellaisesta
mahdollisuudesta, jota ei koskaan tultaisi koettamaan. "Voi kyllä
_tahtoa_ hoitaa sitä, mikä on hallussa, käyttää sitä ainesta, mikä on
saatavilla. Mutta ethän voi luoda itsessäsi mitään tyhjästä. Ainoa,
mistä minä välitän maailmassa, on se, että sinä rakastaisit minua -- ja
sitä minä en ole voinut saada aikaan."

"Rakastatko _sinä_ minua vielä?" kysyi Rose hiljaa.

Torkild hymyili sairaasti:

"Voitko kysyä sellaista!"

"Mutta jos minä siis valitsen sen että jään luoksesi", sanoi Rose
hitaasti, "-- niin sinä et tule onnelliseksi siitä? Sinä kiusaat
itseäsi ja minua epäilyksillä ja kysymyksillä -- lausutuilla
ja lausumattomilla. Sinulla ei ole mitään luottamusta meidän
tulevaisuuteemme?"

"Minulla ei ole luottamusta itseeni. -- Kuten sanoin, Rose, sinä saat
päättää. Minä en uskalla ottaa vastuulleni että jatkamme tällä tavalla.
-- Toisinaan minusta tuntuu, että minä taidan olla vähän hullu", sanoi
hän hiljaa. "Voisi luulla, että me olemme vähän hulluja koko minun
sukuni --."

He istuivat vaiti jonkun hetken. Sitten Torkild virkkoi jälleen:

"Kaikki nuo pienet seikat, joiden ajattelin sitovan sinut kotiimme
-- joista ajattelin sinun pitävän -- puutarha ja taloudenhoito ja
sellainen. Minähän tiesin sinut sellaiseksi, että kaikki tuollainen
tulisi sinulle rakkaaksi ja tuottaisi sinulle huvia. Mutta kun näin
sinun niin kokonaan uppoutuvan siihen, kiusasi se minua -- ainakin
toisin ajoin. Minusta tuntui kuin sinä olisit tahtonut täyttää sillä
jonkun pohjattoman tyhjyyden. Minä näin kyllä, kuinka kauniiksi koti
kasvoi ympärilläsi. Mutta minä en tuntenut meidän kahden kasvavan
yhdeksi. Ja silloin --."

"Oliko sinulla sellainen tunne silloinkin, kun minä odotin pikkupojua?"
kuiskasi Rose.

"Ei", sanoi Torkild hiljaa.

Kauan istuivat molemmat hiljaa. Sitten Rose virkkoi äkkiä:

"Minä matkustan luotasi joksikin ajaksi, Torkild. Matkustan Britenin
luo -- hän on kutsunut minua niin usein. Ja jos sinä lähetät minulle
sanan, niin palaan takaisin luoksesi. Muista se. Ja muista, että minä
pidän sinusta, oman luontoni tapaan. Ja että minä olen täysikasvuisempi
nyt kuin naimisiin mennessämme. Minä tiedän ehkä nyt hiukan siitä, mikä
on vaarallista sekä minun että sinun luonteessasi. Ja jos pyydät minua
tulemaan takaisin, niin tulen vilpittömästi haluten tehdä parhaani --
viimeisestä mahdollisuudesta, kuten sinä sanot."

Rose nousi seisomaan, Torkild samoin, ja Torkild tarttui hänen käsiinsä
ja suuteli niitä. Rose tarttui Torkildin päähän, veti sen alas
puoleensa ja suuteli hänen kasvojaan, mutta ne olivat kuin surusta ja
väsymyksestä lakastuneet, ja ne pysyivät elottomina hänen suudellessaan.

Sitten Rose poistui.

Torkild harhaili alakerran huoneissa. Oli kuin hänen aivonsa olisivat
olleet tyhjät ja sydän halvautunut.

Kerran hän tajusi, että hän seisoi ruokasalin ikkunan luona ja katsoi
ulos. Aurinko oli juuri laskemassa pihamaan takaisen kummun taakse,
voimakas keltaisenpunainen valo virtasi hänen kasvojaan vasten.
Se näytti suurelta tuliroviolta. Pienet, harvat kuuset häipyivät
näkymättömiin tulenhehkuun, ikäänkuin nekin olisivat palaneet
roviossa. Ja heikossa iltatuulessa läpätti lippunuora tankoaan vasten
kumpareella. Pieni ääni, johon hän ei tavallisesti kiinnittänyt
huomiota, koska se kuului melkein aina, voimakkaampana tai heikompana,
niinkuin nuoran oli ollut tapana rapsahdella yötä ja päivää niin kauan
kuin he olivat täällä asuneet.

"Nyt se on lopussa", kuiskasi hän hiljaa itsekseen. Ja hän ihmetteli,
ettei hän kärsinyt enemmän. Mutta oli kuin hän ei olisi jaksanut tuntea
mitään enää.




XII.


Sama turtunut, kohmettunut tunne pysyi Torkildilla yhä edelleenkin.
Kun Rose matkusti Ruotsiin ja he sanoivat toisilleen jäähyväiset
kotona, ei se tuntunut hyvästijättämiseltä ainaiseksi. He olivat
rauhallisia molemmat; Rose näytti miltei iloiselta ja luottavaiselta.
Ja samanlaisena hän seisoi vaununikkunassa Lillestramin asemalla
nyökyttäen hänelle, ja Torkild tervehti hatullaan ja huiskutti
nenäliinallaan, kun juna vieri pois, ja kaikki tuntui niin
epätodelliselta -- tai oli niinkuin hän olisi ollut puoleksi
huumautunut eikä voinut tuntea kipua.

Vasta kotiin ajaessaan hänelle selkeni. Rose oli todellakin poissa, hän
ei ollut kotona talossa, ehkä ei tulisi sinne koskaan enää. Ja hän oli
itse lähettänyt hänet luotaan --.

Nyt se kävi äkkiä järjettömäksi, mielettömäksi. Hänhän oli menetellyt
hullun tavoin. Hän kirjoittaisi ja kutsuisi hänet takaisin --
kirjoittaisi heti tänä iltana. Tulevaisuus -- hän työnsi luotaan
kaikki ajatukset siitä -- hän tiesi vain, että hänen täytyi saada Rose
takaisin. Kotiin tultuaan hän meni suoraan ylös Rosen huoneeseen,
haparoi pimeässä hänen vuoteensa luo ja heittäytyi sille. Peitteellä
oli pieni kokoontaitettu vaatekappale, ohut ja pehmeä, joka tuoksui
heikosti Rosen ruumiilta -- se oli hänen yöpaitansa. Torkild upotti
kasvonsa siihen:

"Sinä saat kyllä tulla takaisin pojusi luo, Rose hyvä -- hän ei voi
olla ilman sinua --."

Mutta kun hän oli mennyt makuulle, alkoivat hänen ajatuksensa
kiertää ikuista erämaavaellustaan läpi heidän entisyytensä ja
tulevaisuutensa --.

       *       *       *       *       *

Päivät kuluivat. He kirjoittivat toisilleen koskettelematta eron
kysymystä; molemmat kirjoittivat kuin olisi Rose ollut vain
tavallisella vierailulla. Torkild kertoi Doriksesta, jolta hän
oli saanut useampia pitkiä kirjeitä; Doris oli hyvin ihastunut
Pariisissa-oloonsa, asui erään professorinlesken luona, hänellä
oli paljon tehtävää, mutta hän sai myöskin paljon kutsuja; hän oli
tutustunut useihin rakastettaviin ihmisiin, sekä ranskalaisiin,
suomalaisiin että muihin ulkomaalaisiin.

-- Olivathan he molemmat ajatelleet samaa, tokko Doriksen
Pariisin-matkan laita oli niinkuin hän kertoi, vai eikö se ollut
enemmän tai vähemmän sepitettyä. Olipa Torkild ajatellut sellaistakin
mahdollisuutta, ettei Doris ollut lainkaan matkustanut Pariisiin. Mutta
kun hänen kirjeensä nyt saapuivat niin tiheään, oli hän mielelläänkin
taipuvainen uskomaan kaiken mitä Doris kertoi. Tuntien itsensä
kuolemanväsyneeksi ja painautuneeksi ei hän jaksanut ajatella, että
hänen pitäisi saada vielä lisää kuormaa kannettavakseen tai ottaa
sisarensa asiat hoidettavakseen.

Hän kirjoitti myös siitä, kuinka näppärä Agnes, palvelijatar, oli, ynnä
Rosen kasveista, joita hän, Torkild, hoiti. Ja yhden ainoan kerran
hän, tykyttävin sydämin ja polttavin poskin, rohkeni kirjoittaa:
"pariisilaishyasinttejasi en ole vielä ottanut ylös; tahtoisin
mielelläni niiden olevan kukassa, jos tulet kotiin jouluksi."

       *       *       *       *       *

Sitten tapahtui se, mikä ratkaisi asian.

Eräänä aamuna pukeutuessaan näki hän ankaran yskänkohtauksen jälkeen,
että hänen sylkemässään limassa oli verta. Ei paljoa, ainoastaan joku
pieni punainen viiru. Mutta kun hän tahdottomasti vei nenäliinan
suulleen ja katsoi siihen jälkeenpäin, oli siinä pari pientä
heleänpunaista täplää.

Hän pani sen vesivatiin, nouti karboolivettä lääkekaapista Rosen
huoneesta ja kaatoi sitä nenäliinalle ja toalettiämpäriin --
varovaisuudesta palvelijattaren vuoksi. Sitten hän pukeutui valmiiksi,
meni alas ja joi kahvinsa ja lähti sitten konttoriin.

Hän tunsi omituista karmivaa tunnetta ruumiissaan. Nuo pienet
veripilkut -- eihän niiden tarvinnut merkitä mitään. Ja ne voivat
merkitä kuolemaakin.

Hän tunsi kummallisen henkäyksen käyvän lävitseen -- ikäänkuin hän
olisi tullut lähelle suunnatonta kylmyyttä. Hänen täytyi ajatella
metsässä olevaa suurta jäähuonetta, jonka ohi hän oli usein kävellyt
Rosen kanssa kesällä. Kylmää henkäystä, joka siitä lehahti heitä
vastaan. Torkild hymyili itsekseen tuolle ajatukselle.

Kuolema -- hän ei sitä pelännyt, sen hän tiesi nyt, kun se äkkiä tuli
hänelle todellisuudeksi. Se oli vain kovin kummallista.

Hän muisti epätoivoisten nuoruusvuosiensa kuolemankuvitelmia. Hänelle
selveni äkkiä, ettei hän kai ollut koskaan tarkoittanut totta
haaveksiessaan päiviensä päättämistä --. Noissa hentomielisissä,
alakuloisissa unelmissa ei ollut jälkeäkään kuoleman todellisesta
vakavuudesta. Mieli pehmeästi tuuditettuna tunnelmoivaan itsesääliin ei
varmaan kukaan ihminen voinut mennä kuolemaan.

Hän muisti niitä kertoja, jolloin oli nähnyt sen. Silloin kun hänen
äitinsä ampui itsensä. Siinä oli se kauhu -- se hirvittävyys, että
ihminen tuomitsi oman elämänsä menetetyksi. Hän muisti rouva Wegnerin
kuoleman -- hänen surunsa siitä, että täytyi jättää elämä. Hän oli
ymmärtänyt koota aarteita maan päällä, ja hänen sydämensä oli kiintynyt
niihin. Mutta hän oli kuollut rohkeana ja toivorikkaana. Sillä jokaisen
ihmisen jälkeen jäävät hänen tekonsa elämään, ne eivät koskaan häviä,
vaikkakaan ei kenenkään olisi suotu tutkia, miten ne jatkuvat edelleen,
kunnes kohtaavat toisten tekoja, yhtyvät niihin, muuttuvat siitä, mutta
eivät koskaan lakkaa vaikuttamasta. Ja rouva Wegner saattoi teoistaan
tuntea kuolevansa Herrassa -- rakkaudessa ja kauneudessa ja kunniassa
-- siinä, jolle useimmat ihmiset tahtoisivat herruuden elämässä, mutta
johon vain voimakkaimmat kykenevät. -- Ja hän muisti isänsä kuoleman --
kuinka hän armeliaasti sai nukahtaa pois elämästään. Hänen teoilleen
oli parempi, mitä pikemmin ne painuivat pohjaan ihmisten tekojen
virrassa, huuhtoutuen, sekoittuen tuntemattomiksi.

Ja nyt oli ehkä hänen oma vuoronsa kuolla. Hänen tekonsa -- niiden
ajatteleminen se hyydytti häntä. Suurta jälkeä ei kai hänen elämästään
jäisi elämään. Kuolema peittäisi hänet niinkuin jäävirta liukuessaan
peittää hedelmättömän paaden. Jos se oli välttämättömyys --, no niin,
hän tiesi tunnossaan kykenevänsä kohtaamaan sen ilman pelkoa, näkihän
hän nyt itsekin alistuvan surumielisesti, että oikeastaan oli kaikki
elämässä ollut hänelle yhdentekevää, paitsi yhtä ainokaista naista. Ja
sentähden oli vain oikeudenmukaista, että hän oli tarpeeton ihminen.

Alati, kautta vuosien oli hänellä ollut vain yksi ainoa päämäärä
elämälleen -- voittaa omakseen se nainen, joka merkitsi onnea
hänelle. Merkitsikö hän onnea tuolle naiselle -- hänen täytyi nyt
tunnustaa, ettei hän ollut sitä koskaan kysynyt. Luonnollisesti
olisi hän mielellään halunnut tehdä toisenkin onnelliseksi, sillä
sehän oli yhtenä edellytyksenä hänen omalle rauhalleen. Mutta hänhän
tiesi tahtoneensa Rosen omakseen; vaikka he olisivat tulleet siitä
onnettomiksikin, olisi hän halunnut hänet omakseen silläkin hinnalla.
Niin, todellisuudessa hänen oli aina täytynyt tietää, ettei toisin
voinut käydä kuin oli käynyt -- Rosen vastarinta kautta vuosien todisti
sen; hänessä ei ollut mitään, mikä olisi vaikuttanut kutsuvasti itse
Rosen elämänvaistoon. Hän ei ollut se mies, jonka rinnalla Rosen
oli tultava naiseksi ja äidiksi. Kun hän siis vihdoinkin sai hänet,
niin oli kai vain luonnon järjestyksen mukaista, että Rose
näivettyi eläessään hänen kanssaan ja he molemmat tunsivat itsensä
onnettomiksi --.

Hän oli tajunnut sen kauan sitten tavallaan. Ja kuitenkin hän tiesi,
että jollei tätä olisi tullut, olisi hän pian pyytänyt Rosea palaamaan
luokseen. Hänellä ei olisi ollut enempää uskoa tulevaisuuteen, hän
ei olisi tosi mielessä odottanut heidän yhteiselämänsä tulevan
syvemmäksi, rikkaammaksi -- mutta hän olisi tahtonut jatkaa sitä.
Hän olisi ajatellut: saakaamme lapsia, katsokaamme, eikö silloin käy
paremmin, ehkä lapset voivat rakentaa sillan sen kuilun yli, jota
ei voida täyttää. Hän olisi tiennyt, että hänen rinnallaan ei Rose
tulisi koskaan kokemaan puolison onnea, ja hän olisi ajatellut -- hän
on tuntenut hiukan rakastajattaren onnea, ja kun hän saa tuntea äidin
onnea, niin ehkäpä hän on tyytyväinen siihen.

Niin, hän oli mielessään lujasti päättänyt kutsua Rosen takaisin, aina
siitä saakka kun tämä lähti matkalle --.

       *       *       *       *       *

Nyt oli kohtalo tehnyt ratkaisun hänen puolestaan. Nyt hänen täytyi
päästää Rose vapaaksi. Ja siinä uudessa, jäätävässä ilmassa, jota hän
tulisi hengittämään, täytyi hänen löytää voimaa sen jaksamiseen.

-- Hän ei voinut estää hentomielisiä, hekumallisen surunvoittoisuuden
täyttämiä näkyjä kohoamasta esiin. -- Rose tuli hänen kuolinvuoteensa
luo --. Vielä kerran hän saisi luvan puhua Roselle äärettömästä
rakkaudestaan. Ja silloin Rose ehkä vihdoin ymmärtäisi, kuinka hän oli
pitänyt koko hänen sieluaan alati omissa pienissä, kovissa käsissään.

Hän ravisti tämän kuvan vastenmielisesti pois.

Miehen oli pidettävä sielunsa omissa käsissään. Hänen oli tehtävä
itselleen tili siitä, miten hän sen käytti. Elikö hän niin, että hänen
sielustaan jäisi jäljelle elävää voimaa, kun hänen oli kuoltava. Vai
peittäisikö vain jää hänen elämänsä, kun se sammui.

Se hänen oli nyt koetettava oppia, tultuaan lähelle ikuista kylmyyttä.
Hän sai oppia luopumaan Rosesta -- niinkuin hänen oli luovuttava
kaikesta, josta hän ei voinut tehdä mitään kaunista ja hyvää. Hänen
täytyi oppia elämään elämäänsä nuhteettomasti ja oikeamielisesti,
koska nuhteettoman ja oikeamielisen ihmisen elämä ei ole koskaan
eletty turhaan -- jotta hän kerran voisi kuolla niinkuin Rosen äiti
oli kuollut, jos elämä tällä kertaa annettaisiin hänelle takaisin --
lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.

       *       *       *       *       *

Konttorista hän meni tohtori Meyerin luo. Lääkäri kutsui vikaa
kärkikatarriksi; sitä oli molemmissa keuhkoissa, mutta ei pahasti, ja
hän neuvoi Torkildia laittautumaan parantolaan niin pian kuin suinkin.

-- Torkild palasi kotiin päin kuulakkaassa, huurrevalkoisessa
talvi-illassa. Ohuen valkoisen pakkas-usvan ikuinen savu leijui
kuihtuneenkeltaisten niittyjen yllä pitkin joen rantoja. Taivas oli
vielä vaaleanpunainen auringonlaskun jäljeltä.

Hän ihmetteli itsekseen sitä kuulakkaa hiljaisuutta, jota hän tunsi
mielessään, kävellessään autiota kotiaan kohti.

       *       *       *       *       *

Illalla hän kirjoitti Roselle. Monta kirjettä, jotka hän repi. Se,
jonka hän vihdoin lähetti, oli näin kuuluva:

    "Rakas Rose!

    Minä olen nyt lopultakin johtunut sellaiseen vakaumukseen --
    minä olen kai vajaamittainen ihminen; luulen, että se oli sinun
    oma terve luontosi, joka alati varoitti sinua minusta -- minä
    en kelvannut olemaan miehenäsi, minun ei tullut saattaa lapsia
    maailmaan.

    Minä valehtelisin, jos sanoisin toivovani, ettemme olisi koskaan
    menneet naimisiin. Tiedän, että se olisi ollut parempi sinulle,
    _ehkä_ minullekin -- mutta olkoon kuinka hyvänsä, en voi sanoa
    sitä edes nytkään totuudessa pysyen. Minulla on loppumattoman
    paljon anteeksipyydettävää sinulta -- ehkä tulee se päivä,
    jolloin katsot suhdettamme sellaisella silmällä, ettet voi antaa
    minulle anteeksi, vaikka tiedänkin että teet sen nyt. Olisi
    ainoastaan oikeudenmukaista, jos sinä jonakin päivänä ajattelisit
    minua katkerin mielin.

    Minä en ole mielestäni sellainen mies, jolla on oikeus siittää
    lapsia. Ja sillä on kaikki sanottu. En uskalla pyytää sinua
    palaamaan luokseni, kun koko avioliittomme on vain omiaan
    näivettämään sinun luontoasi. Minä rakastan sinua yhtä syvästi
    kuin olen aina rakastanut, mutta olen johtunut katsomaan
    rakkauttani sinuun hyvin itsekkääksi tunteeksi. Kun minulla
    itselläni on sellainen tunne, tiedän vähemmän kuin koskaan
    pystyväni voittamaan sinun rakkauttasi omakseni. Ja niin
    ollen en tahdo sinun enempää kuin itsenikään vuoksi, että
    jatkaisimme yhdyselämäämme enää. Minä matkustan pois joksikin
    ajaksi. Kirjoitan sinulle uudesta olinpaikastani -- onhan koko
    joukko käytännöllisiä seikkoja järjestettävä, ja kaiken täytyy
    luonnollisesti käydä niinkuin sinä tahdot -- jos esim. tahdot
    saada laillisen eron j.n.e.

    Tuntuu miltei naurettavalta sanoa, että toivon sinulle kaikkein
    parhainta maailmassa, kun tiedän itse tuhonneeni elämäsi
    parhaimman ajan. Mutta minulla on sellainen tunne, kuin voisin
    antaa oman elämäni sinun onnesi hyväksi. Ja että minä teen tämän,
    on minulle melkein kuolemaakin pahempi, ja minä tiedän, että sinä
    tulet kärsimään siitä, mutta minä teen sen, koska uskon, että jos
    palaisit takaisin luokseni, asiat kävisivät paljon pahemmiksi.

                                                    Sinun
                                                 Torkildisi."

Hän luki sen läpi. Se tuntui kyllä jokseenkin viheliäiseltä hänen
omasta mielestään. Mutta olihan niin paljon sellaista, mitä hän ei
voinut sanoa Roselle. Ja juuri se hänen oli ensimmäisenä opittava, että
vaikenisi sellaisesta, jota hänellä ei ollut oikeus uskoa Roselle,
vaikka puhuminen olisi tuntunut hänestä itsestään kuinkakin suurelta
lievitykseltä.

Ja hän oli väsynyt ja tahtoi saada sen tehdyksi. Siispä hän lähetti
kirjeen.

       *       *       *       *       *

Parantolaan hän oli päättänyt olla menemättä. Ensinnäkin, koska Rosen
ei pitänyt saada tietää hänellä olevan vikaa rinnassa. Se olisi
Rosen silmissä merkinnyt liian helppohintaisen marttyyri-sädekehän
hankkimista. Sangen todennäköisesti olisi Rose silloin tullut hänen
luokseen välittämättä hänen vastustuksestaan tai suostumuksestaan. Ja
sitten lisäksi -- jollei hän voisi tulla niin terveeksi, että sietäisi
tavallista elämää, jos hänen pitäisi hoitaa itseään raihnaana, niin
saivat asiat mieluummin mennä toista tietä.

       *       *       *       *       *

Sentähden hän matkusti, saatuaan neljän kuukauden loman, erääseen
Gudbrandinlaakson talonpoikaistaloon, jonka omisti eräs hänen
tuttavansa. Hän oli siellä pari kuukautta, eläen tavallisen terveesti
ja järkevästi, ottaen osaa talontöihin, metsästellen ja tehden
hiihtoretkiä tunturille. Hän sylki verta pari kertaa ensi viikkoina,
mutta varsin lyhyen ajan kuluttua hän tunsi tulevansa terveeksi, niin
että palaavat elinvoimat suorastaan kareilivat hänen ruumiissaan.

Kohta sinne tultuaan hän sai Rosen jäähyväiskirjeen:

    "Rakas Torkild!

    Kun sinä kerran tahdot niin, saa siitä luonnollisesti tulla
    jäähyväiset. Minusta se on karvasta, mutta en kanna kaunaa
    sinulle -- en nyt ainakaan. Tulenko myöhemmin niin tekemään,
    kuten sanot, sitähän en voi tietää. Mutta toivon, ettei koskaan
    niin kävisi. Rakas ystävä -- en minäkään voi mukautua sanomaan,
    että toivon sinun tulevan onnelliseksi, koska tiedän, ettet usko
    sitä itsekään. Mutta toivon sinun saavan mieleesi rauhan ainakin
    ensi aluksi.

    Kun sen kuitenkin on oltava lopussa, niin lienee parasta, että
    avioliittomme purkautuu ulkonaisestikin. Luonnollisesti otan
    vastaan sinun avustustarjouksesi, mutta en tarvitse niin paljoa
    kuin sinä mainitset, ja sinun tulee tietää, etten tahdokaan sitä;
    tunnenhan olosuhteesi. En tietystikään tahdo myös mitään kauemmin
    kuin siihen saakka, kunnes saan itse työtä, mutta siihen saakka
    otan sen vastaan kiitollisena.

    Pyydän sinulta yhtä asiaa. Huolehdi siitä, että joku hoitaa
    kukkiani. Ne ovat minulle niin eläviä, että minusta tuntuisi
    pahalta, jos ne joutuisivat turmiolle hoidon puutteessa. Etkö
    luule, että Inga Vik ja rouva Stranden, ehkä myöskin rouva Norby
    ottaisivat joitakin niistä? Kun saan oman asunnon, otan myös
    itselleni niin monta kuin saan sopimaan.

    Minusta on niin sanomattoman ikävää, että loppu oli tällainen.
    Ja minä ajattelen, kunpa pikku poikamme olisi elänyt; minä suren
    häntä niin kovin. Olen ajatellut häntä joka päivä näinä vuosina.
    Mutta sinä olet varmaan oikeassa -- nyt se olisi liian myöhäistä.

    Hyvää yötä, rakas poika, voi hyvin.

                                              Sinun uskollinen
                                                  Rosesi."

Maaliskuussa, kun ilmaan tuli kevääntuntua, matkusti Torkild
Berittjernin karjatalolle ja oli siellä aina pääsiäisen sivu, jolloin
hänen lomansa loppui.

Hän palasi työhönsä ahavoituneempana kuin oli koskaan eläessään ollut
-- ja hän tiesi itse olevansa ruumiiltaan ja sielultaan terveempi
kuin mitä hän oli tuntenut olevansa milloinkaan ihan ensimmäisen
avioliittokautensa jälkeen.




XIII.


Pari kuukautta paluunsa jälkeen, lopulla kesäkuuta, tapasi Torkild
konttoriin tullessaan kirjeen. Käsiala tuntui hänestä tutulta, mutta
hän ei voinut kuitenkaan muistaa, kenen se oli. Avattuaan sen hän
suunnattomaksi hämmästykseen näki sen olevan Akselilta. Se kuului:

    Rakas Torkild!

    En odotakaan muuta kuin että tämä kirjeeni tuntuu sinusta
    kovin yllättävältä, enkä voi aavistaa otatko sitä huomioosi.
    Ei johdu mieleenikään pyytää sinua unohtamaan, mitä sinulla on
    minua vastaan, mutta tahdotko siitä huolimatta suoda minulle
    tilaisuuden tavata sinua? Siitä tulee näet viimeinen kerta,
    koska olen saanut toimen erään englantilaisen kaivosyhtiön
    palveluksessa Chilessä -- S:ta Teresa-nimisellä paikkakunnalla
    Bolivian-puoleisessa rajavuoristossa. Lähden ensi sunnuntaina
    matkalle Buenos Airesiin, ja on kai hyvin epätietoista, näenkö
    Norjaa enää koskaan.

    Jos voisin saada puhutella sinua ennen lähtöäni, olisin sinulle
    hyvin kiitollinen. Olin ajatellut, että jos sinulle sopii,
    niin voisimme siinä tapauksessa tavata toisemme Holmenkollenin
    urheilumajalla kello 7 huomisiltana tai jonakin muuna iltana.
    Siellä on harvoin monta ihmistä arkipäivinä. Tahdotko siinä
    tapauksessa soittaa minulle (emäntäni puhelin on 180 018) ja
    antaa tiedon.

                                                        Aksel.

Torkild istui hetken aikaa katsoen kirjeeseen. Sitten hän soitti
ilmoitettuun numeroon:

"Tahtoisitteko sanoa insinööri Christiansenille terveisiä, että hänen
veljensä tulee olemaan Urheilumajalla huomenillalla puoli kahdeksan
ajoissa."

       *       *       *       *       *

Kun Torkild seuraavana iltana lähestyi Urheilumajaa, näki hän jo
alas mäelle Akselin istuvan verannalla. Torkildin tullessa portaita
ylös nousi veli paikaltaan ja tuli häntä vastaan. Hän oli hämillisen
ja alakuloisen näköinen, ja hän ojensi vähän kättään, mutta näytti
puolittain odottavan, ettei Torkild tarttuisi siihen. Mutta toinen
puristi sitä, ja mitään sanomatta he menivät Akselin pöydän ääreen.
Pöydällä oli pullo punaviiniä ja kaksi lasia. Aksel aikoi kaataa
toiseen.

"Ei kiitos." Sitten tuntui Torkildista itsestäänkin vähän naurettavalta
osoittaa täten arvokkuuttaan olemalla juomatta veljen kanssa, jonka
vuoksi hän lisäsi: "Minua janottaa, minun täytyy saada nyt puolikas
olutta."

Syvällä heidän alapuolellaan väikkyi vuono kirkkaana ja sinisenä,
pienten valkoisten purjeiden täplittämänä. Se näytti ikäänkuin
pullistuvan pingoitetun vaatteen tavoin metsäisten rantojensa välissä.
Kaupungin yllä vuonon perimmäisessä pohjukassa oli kevyttä vaaleaa
auerta, mutta sitä paartavat matalat harjut näkyivät selkeinä. Pienet
huvilat hohtivat tummanvihreässä kuusikossa pienten kultaisten
pelinappuloiden lailla ilta-auringon valaessa rinteille paistettaan.

"Olen istunut ja katsellut tätä", sanoi Aksel hillitysti. "Kuinka
äärettömän kaunista täällä onkaan! Minä ajattelen, että tämä maa
-- se on sentään minun omani. Enkä kuitenkaan ole koskaan päässyt
tänne kiintymään -- en koskaan tuntenut itseäni tänne kotiutuneeksi.
Olen vain hämäränä aavistuksena tajunnut, että se on ainoa paikka
maailmassa, missä minun olisi pitänyt ja missä olisin voinut kotiutua.
Ja nyt minä matkustan täältä kai ainiaaksi --."

"No, kai sinä tulet kerran takaisinkin", sanoi Torkild hiukan
hämillään. "Eihän nykyaikana Etelä-Amerikkakaan ole --" hän keskeytti,
koska se hänestä itsestäänkin kuulosti typerältä.

"En luule. Ehkä vanhaksi tultuani tulen -- käymään --." Aksel istui
katsellen ulos jonkun hetken. "Kiitos, että tulit", sanoi hän äkkiä
hiljaa. "En ollut odottanut sinun haluavan --."

"No, kai minusta sentään olisi tuntunut pahalta, jos olisin saanut
kuulla sinun matkustaneen siten maailman ääriin, minun edes tietämättä
siitä --."

"Niinpä kai. Sen voin kyllä ymmärtää. Mutta sehän on toinen asia."
Aksel hymyili vähän. "Pahintahan siinä oli se, että minä olin
käyttäytynyt niin, että se olisi ollut kaikkein luonnollisinta --."

Torkild ei keksinyt mitään vastaukseksi. Siksi hän virkkoi vain:

"Matkustatko sitten Kööpenhaminan kautta ja sanot hyvästi Dorikselle?"

"Älä? Onko hän taas Kööpenhaminassa? Minä sain häneltä kirjeen
uudeksivuodeksi ja myöhemmin kortin, joka oli kirjoitettu Café
Regencesta. Luulin hänen olevan vielä Pariisissa."

"Ei, hän on ollut Kööpenhaminassa huhtikuusta saakka."

"Silloin sinun pitää olla kiltti ja antaa minulle hänen osoitteensa,
niin että saan kirjoittaa. -- Me matkustamme nimittäin suoraan
Englantiin. -- Niin, minulla tulee olemaan häät perjantaina." Aksel
katsoi alas.

Sekunnin ajan karmi tyrehdyttävä kauhu Torkildia. Sitten hän malttoi
mielensä -- sehän oli mahdotonta, jo ajankin vuoksi; eiväthän he vielä
olleet laillisesti erossa.

"Se on eräs Agda Waage -niminen nainen", sanoi Aksel äskeiseen tapaan.
"Nuori tyttö, jonka olen tuntenut useat vuodet."

"Niin -- silloin voin toivottaa sinulle onnea", sanoi Torkild. Hän
tunsi sanovansa sen hiukan väkinäisesti, sillä hänellä oli selvä tunne
siitä, että tuo lause ei sopinut tilanteeseen.

"Kiitos", sanoi Aksel. Ja hetken epäröityään hän lisäsi: "Niin --
olisi epäilemättä ollut minun puoleltani paremmin ja oikeammin tehty,
jos olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan jo ennemmin. -- Nyt hän
on nimittäin saanut päähänsä, että kun en ole aikaisemmin tätä
järjestänyt, niin on se johtunut siitä, etten ole halunnut esittää
häntä vaimonani täällä kotimaassa -- mutta katson hänen kelpaavan kyllä
siellä ulkomailla, missä kukaan ei tunne meitä --."

Hän oli vaiti hetken.

"Mutta voihan se sujua paremmin kuin joskus itse ajattelen. Siellä
vieraassa maassa joudumme tietysti niin paljon olemaan toistemme
varassa. Minä tahdon kyllä tehdä mitä suinkin voin. Ja Agda on itse
asiassa varsin kiltti -- ja pystyvä ihminen ja kerrassaan kelpo tyttö,
näetkös."

Torkild oli vaiti hämillään.

Aksel kaatoi lisää viiniä lasiinsa ja joi. Sitten hän äkkiä katsoi
Torkildia suoraan silmiin.

"Sinä iltana, jonka kyllä muistat -- kun olin Rosen ja sinun luona
viimeisen kerran. Silloin tulin suoraan hänen luotaan. Ja hän
oli lausunut minulle mitä kiivaimpia soimauksia. Joitakin päiviä
aikaisemmin hän oli kertonut minulle odottavansa lasta. Minä sanoin
luonnollisesti, että menisimme naimisiin -- niin pian kuin mahdollista.
Mutta oli yhtä ja toista järjestettävää ensin -- raha-asiani, näetkös.
Minullahan oli vielä velkaa korkeakouluajalta. Minun täytyi saada
hankituksi laina. Tämän minä selitin Agdalle sinä päivänä, ja siitä
syntyi kohtaus --.

"-- Tämän minä mielelläni halusin saada sinulle sanotuksi nyt, ennenkuin
matkustan pois. Jos silloin ehkä voisit ymmärtää --."

"Minä ymmärrän", sanoi Torkild hiljaisesti.

"No -- kun olin saanut asiani siihen kuntoon, että saatoin perustaa
oman kodin varsin vaatimattomaan kaavaan, silloin tulikin Agda ja
ilmoitti erehtyneensä. Ja hän sanoi, ettei hän niin ollen tahtonutkaan
mennä naimisiin kanssani -- hän oli sanonut sen hyvässä uskossa eikä
puijatakseen minua avioliittoon. Eikä hän sen jälkeen ole koskaan
ottanut puheeksi, että minun olisi mentävä naimisiin hänen kanssaan. --
Hän ei ole vailla ylpeyttä, sitä sinun ei pidä luulla --.

"-- Ei, hän sanoi sen tapahtuneen vain lapsen vuoksi, kun hän silloin
oli niin intohimoisesti vaatinut, että minun oli laillistutettava
suhteemme sinä silmänräpäyksenä. Ja se on kyllä totta, ja hän teki
siinä aivan oikein minun mielestäni. -- Hän on hyvä ihminen ja tietää
mitä se merkitsee, sillä hän on itse avioton lapsi. Hänen isänsä on
menetellyt, kuten eräät ihmiset sitä kutsuvat -- kunniallisesti:
maksanut kolmekymmentäviisi kruunua hänen elatuksestaan kunnolliselle
käsityöläisperheelle, kunnes tyttö tuli viisitoistavuotiaaksi ja
jättänyt äidin kulkemaan omia teitään. Tämä on nyt kuollut -- mentyään
sitä ennen ihan karille. Kun kuolema teki hänessä tuloaan, kirjoitti
Agda isälleen, jota hän ei ole koskaan nähnyt, ja pyysi apua -- hän
oli silloin seitsemäntoista vanha ja oli ollut aikaisemmin asiatyttönä
Steen & Stramillä ja kulki nyt neulomatuvassa. Silloin hän sai
kaksikymmentä kruunua ja raa'an kirjeen, jossa mies muun muassa antoi
hänen tietää, että kaiken mitä hän oli tehnyt tytön hyväksi, hän oli
tehnyt, vaikkei uskonut olevansa hänen isänsä. --

"Tämä minun korkeastikunnioitettu tuleva appeni on vanha konsuli
Vandamm Bergenistä, -- hän, joka omistaa Monplaisir'in, tiedäthän.
Muistatko, että tapasimme erään hänen tyttäristään, joka on naimisissa
ratsumestari Helenin kanssa, Rammsilla tanssiaisissa useita vuosia
sitten. Muistan, että sinä pidit häntä sangen kauniina. Agda on
huomattavasti hänen näköisensä -- he ovat jokseenkin samanikäisetkin. --

"Hän oli eräässä käherrysliikkeessä samassa talossa, missä minun
konttorini oli, Agda nimittäin, ja siten me tutustuimme. -- Eräänä
päivänä päivälliselle mennessäni tapasin hänet portaissa, ja me menimme
kaupungille yhtä matkaa. Hän oli kovin järkytetty, ja kun tulimme
puistoon, vei hän minut mukanaan yksinäiselle käytävälle, ja siellä
hän rupesi itkemään. Hänen sisarpuolensa, rouva Holen, oli ollut
pesettämässä ja värjäyttämässä tukkaansa, ja Agda oli palvellut häntä.
Sitten hän oli tullut tyytymättömäksi ja ollut hyvin epämiellyttävä
ja töykeä Agda-raukkaa kohtaan. Silloin hän kertoi minulle noista
perhesuhteistaan.

"Sen jälkeen minusta tuli Agdan rakastaja. -- Ennen me olimme vain
hiukan hakkailleet, kävelleet yhdessä ja olleet kahvilassa yhden ainoan
kerran --."

"Tyttöparka", sanoi Torkild lempeästi.

"Tämä tapahtui vasta syksyllä samana vuonna, jolloin sinä olit mennyt
naimisiin." Aksel istui hetken leuka käsien varassa.

"Tiedän kyllä hyvin, että minun olisi pitänyt mennä naimisiin hänen
kanssaan jo silloin kaikesta huolimatta. Kun olin sanonut pitäväni
hänestä -- niinkuin teinkin ja teen vieläkin. Olisihan se ollut paljon
parempi, sillä se olisi ollut ainoa oikea menettelytapa. Nythän hänen
_täytyy_ arvostella minun tunteitani toisella tavalla --.

"-- Ja sitten tiesin vielä koko ajan, että sydämessäni tulisin tuntemaan
aina olevani sidottu Agdaan -- mitä tapahtuisikin ja mitä tekisinkin --
en olisi koskaan voinut tuntea muuta kuin että Agda oli saanut minun
sanani --."

Aksel kääntyi äkkiä Torkildiin päin.

"Tiedät kai mitä tapahtui Rosen ja minun välillä syksyllä?"

"En."

"Hänkin löi minua kasvoihin", sanoi Aksel lujasti ja rauhallisesti.
"Sentähden minä nyt matkustan. Sillä minä mielestäni tulin ikäänkuin
ulosajetuksi --."

Torkild katsoi veljeensä silmänräpäyksen ajan.

"Aivan oikein hän siinä tekikin", sanoi Aksel äskeiseen tapaan. "--
Luulin sinun tietävän sen. Minusta tuntui, että minun _täytyi_ --
koettaa selittää käytöstäni sinulle, mikäli voin. Sinä tiedät kai,
että minä rakastin häntä?"

Torkild taivutti päätään myöntävästi.

"Se siinä juuri on ollutkin kamalaa. Minä pidän Agdasta -- olen pitänyt
kaiken aikaa. Ja kuitenkin tunsin toisinaan häntä kohtaan katkeruutta,
joka on niin äärettömän epäoikeutettua, sillä eihän hän sille mitään
voi. Hän on ollut kiltti ja hyvä minua kohtaan aina omalla tavallaan --
hän on hieman pintapuolinen, ja sitähän hänen on täytynyt olla, muuten
olisi elämä käynyt liian raskaaksi. Mutta minä tunsin sen aina -- se,
mitä voin hänelle antaa, se oli ikäänkuin toisen-luokan rakkautta. Ja
että oli olemassa toinen, jota voisin rakastaa aivan, aivan toisella
tavalla, niin paljon rikkaammin ja syvemmin ja hienommin. Ja herra
varjelkoon -- tuntea, että parhaat mahdollisuudet ihmisessä eivät
koskaan saa kehkeytyä esiin --.

"-- Niin, nythän minä ajattelen vähän toisin, ymmärrätkös. Nyt olen sitä
mieltä, että minun tulee voida, antaa Agdalle -- ja varsinkin lapsille,
jos niitä saamme, ja hänelle äitinä -- tunteita, joilla on yhtä suuri
inhimillinen arvo --."

He istuivat vaiti ja katselivat vuonolle. Se uinui nyt vaalean
sinipunervana valoisassa illassa. Ja verannalle, jossa he istuivat,
tuli parvi nuoria, kahden-, kolmentoista ikäisiä tyttöjä -- palmikot
auenneina, vaatteet ja kengät tomuisina, posket kuumina ja punaisina ja
kantamuksittain kukkia ja lehviä sylissä ja selkälaukuista tihkumassa.

"Oi minä ihan kuolen, minun on niin jano", huusivat he kärsimättömästi
hälisten.

Yksi jäi seisomaan pystyyn, hänen oli mentävä sisälle tilaamaan. Mutta
vei aikaa, ennenkuin he pääsivät yksimielisyyteen siitä, että sen piti
olla punaista limonaatia tai sitruunalimonaatia tai inkiväärijuomaa.
Vihdoinkin näytti asia ratkaistulta. Tyttönen riensi sisälle.

"Ja sitten yksi kymmenen äyrin suklaa", huusi muuan hänen jälkeensä.
"Kermasuklaata pähkinän kanssa! Muista pähkinä, Margit!"

"Minä _uskon_, että olen kävellyt ainakin kolme penikulmaa tänään",
sanoi yksi.

"No kolme -- vähintäänkin --."

"Oi kuinka minä olen väsynyt --." Ja lapsukaiset ammensivat
laukuistaan orvokkeja ja kieloja ja kämmekkäitä ja eväiden jäännöksiä
rasvapilkkujen mustaamissa papereissa, kunnes pöydät ja lavitsat olivat
tulvillaan --.

"Jos nyt tahtoisit antaa minulle vähän punaviiniä --" sanoi Torkild.

Aksel kaatoi. Ja he joivat ääneti.

"-- Minä en ollut kateellinen -- en vihainen ensi alussa. Kun menit
naimisiin, tarkoitan. Sillä minä luulin, että te olitte onnellisia",
jatkoi Aksel. "Tunteistani Rosea kohtaan koetin kasvattaa jotakin
kaunista. Ja minä pidin sangen paljon sinusta -- sitä sinun on kai
vaikea uskoa. Oikeastaan oli minulla aina vaistomainen tunne, että sinä
kaikesta huolimatta olit elinkelpoisin meistä kolmesta sisaruksesta --
se, joka olit parhaiten selviytynyt mahdottomista olosuhteista -- tai
varjellut itsensä parhaiten tuholta --. Me etsimme varmaan jokainen
kotia. En tiedä, voitko sitä ymmärtää -- jos olisin tuntenut sinun
ja hänen saaneen onnellisen, sopusointuisen kodin yhdessä -- olisin
voinut tyytyä kohtalooni omasta puolestani. Sinulle Rose ja paras osa
perinnöstä. Minulle Agda ja pienempi tila viljeltäväksi, mutta minä
olisin tahtonut tehdä parhaani, jotta mekin molemmat olisimme voineet
elää hyvin ja kauniisti yhdessä --.

"Mutta kun sitten luulin ymmärtäväni -- en tiedä oikein kuinka sen
sanoisin --. Olisin mielelläni tyytynyt pieneen loukkoon kodissanne,
pieneen siruun siitä rikkaudesta ja lämmöstä ja rakkaudesta, jota Rose
minusta näytti olevan luotu luomaan ympärilleen -- vähäiseen muruun,
jotta olisin voinut viedä sen omaan kotiini mieleni viihdykkeeksi --.
En taida osata selittää sitä sinulle --."

"Minä ymmärrän kyllä mitä tarkoitat --"

"No niin. Silloin meni siis minuun paholainen. Ja sen jälkeen kun olin
käyttäytynyt sillä tavoin sinua kohtaan sinä iltana, siitä lähtien
olen ollut pirun pauloissa -- enemmän tai vähemmän. Lopuksi tuli
se, että kun olimme sulkeneet isän talon sinä iltana ja saaattaneet
Doriksen asemalle, ja Rosen ja minun oli oltava yötä hotellissa
Fredrikshaldissa, niin tunkeuduin hänen huoneeseensa ja panin toimeen
hurjapäisen kohtauksen. Olin näet sillä kertaa mielentilassa, jossa
vihasin häntä ja sinua ja Agdaa ja itseäni -- erittäinkin itseäni. Se
loppui sitten siihen, että hän osoitti minulle ovea -- hän oli muuten
pyytänyt minua poistumaan useamman kerran -- ja kun jäin seisomaan,
antoi hän minulle korvapuustin --."

Aksel istui hiljaa, ikäänkuin odottaen veljen sanovan jotakin. Mutta
kun Torkild oli vaiti, kysyi hän:

"Eikö Rose ole kertonut sitä sinulle?"

"Ei. -- -- Mutta minä sain nimettömän kirjeen teistä seuraavana
aamuna", sanoi Torkild hetken perästä hiljaa.

Aksel katsoi veljeensä. Mutta Torkild tuijotti vuonolle.

"Sekö se --?" kuiskasi hän aivan hiljaa.

"Oliko sillä jotakin tekemistä sen kanssa, että me erosimme kohta sen
jälkeen, sitäkö tarkoitat? Ei suoranaisesti. Hän ei tietysti aavista
mitään tuosta kirjeestä. Mutta se sai minut kyllä ajattelemaan yhtä ja
toista. Sitten syntyi jonkinlainen välienselvitys, ja niin me päätimme
kulkea kumpikin omaa tietämme --."

Hetken kuluttua kysyi Torkild äkkiä hiljaisella äänellä:

"Silloin -- Fredrikshaldissa nimittäin, kun puhuit Rosen kanssa --
mainitsitko silloin mitään siitä, mitä sanoit minulle -- lapsen
kuoleman johdosta?"

Aksel tuli tummanpunaiseksi.

"En. _Niin_ hullusti eivät asiat sentään olleet."

"Anteeksi", sanoi Torkild hiljaa.

"Ei tee mitään. Sinullahan on oikeus uskoa minun kykenevän mihin
hyvänsä."

"En sanonut sitä siinä mielessä."

       *       *       *       *       *

"Se oli onnettomuus", sanoi Aksel jälleen hiljaa, "ettette saaneet
pitää sitä lasta --."

"No niin. Siitä ei kukaan voi tietää mitään", vastasi Torkild apeasti.

Mutta molemmat miehet katsoivat sitä verannan alapäässä olevaa pientä
pöytää kohti, missä tyttösparvi kulutti aikaa kaatelemalla punaista ja
valkoista limonaatia lasista lasiin -- keskellä kevätlehvien ja kukkien
tulvaa.

"Niin, pitäisi olla tuollaisia kolme-neljä kappaletta", sanoi Aksel
nyökäten hiukan sinnepäin. "Olen pannut merkille niiden tuttavieni
luona, joilla on perhettä -- että tyttölapset liittyvät aina isäänsä.
Ja pojat äitiinsä --."

"No, se kai lienee erilaista --."

"Minä luulen, että on paljon sellaista, jota mies ei koskaan opi,
ennenkuin saa itse tyttäriä", sanoi Aksel miettivästi.

       *       *       *       *       *

He olivat syöneet illallista yhdessä Urheilumajalla, ja sen jälkeen he
istuivat ulkona verannalla valoisassa kesäyössä tupakoiden ja juoden
kahvia.

Äkkiä Aksel virkkoi:

"Yhtä asiaa tahtoisin mielelläni sinulta pyytää, Torkild -- etkö voi
jonakin päivänä tulla minun seurassani tervehtimään Agdaa? Siitä
syystä, katsos, että hän antaa niin suuren arvon sille, että tulisi
esitellyksi omaisilleni, eikähän minulla ole muita sukulaisia kuin sinä
--."

Torkild katsoi toisaalle. Akselin äänessä ja käytöksessä oli jotakin,
mikä sai Torkildin aavistamaan loppumatonta sarjaa pieniä kiusallisia
kohtauksia ja saatuja soimauksia, ja hän tuli hämilleen, niinkuin mies
tulee toisen miehen puolesta, vaikkapa uppo-oudonkin, jonka hän näkee
pelkäävän naisen kieltä --.

"Saat uskoa", sanoi hän nopeasti, "olen ajatellut koko illan pyytää
sinua esittämään minut morsiamellesi.

"-- Jos teille sopisi -- niin eikö kävisi päinsä, että tapaisin teidät
huomenna, niin voisimme mennä esimerkiksi oopperaan ja syödä yhdessä
jälkeenpäin --."

"Kyllä, kiitos." Aksel tuntui niin ilostuvan, että Torkildin tuli vielä
enemmän sääli häntä. "Se olisi erinomaista -- tavattoman hauskaa --."

"No pidetään se siis sovittuna. -- Tahdotko määrätä, milloin ja missä
voin tavata teidät --."




XIV.


Kymmenen päivää myöhemmin, kirkkaana ja vaaleansinisenä sunnuntaiaamuna
seisoi Torkild satamalaiturilla puhellen veljelleen ja kälylleen, jotka
nojasivat parraskaiteeseen korkealla höyrylaivan harmaaksi maalatun
rautakyljen yläpuolella.

Aksel katseli kaupunkiin ja harjuille päin, joiden yläpuolella aamuauer
leijui hienona ja helmiäisenvärisenä. Mutta Agda kurottui eteenpäin,
kyynärvarret kaiteella, pidellen käsissään huolettomasti Torkildin ja
kandidaatti Bruunin, toisen vihkiäistodistajan, antamia kukkakimppuja.
Torkild pani merkille, kuinka sekä asento että ääni ja hymy olivat
tarkoituksellisen pukevia, luontevia ja varmoja.

"Niin, muista nyt mitä olet luvannut minulle, Torkild -- että kirjoitat
meille oikein ahkeraan."

"Kyllä -- mutta silloin täytyy minunkin saada kuulla vähän teistä
silloin tällöin!"

"Siitä voit olla varma. Aksel kyllä ei ole mikään erikoisempi kynämies,
senhän tiedät. Mutta minä kyllä kirjoitan ahkeraan ja kerron, miten
voimme --."

Hänen ulkonäkönsä teki hyvin miellyttävän vaikutuksen, vaikka
kasvot olivatkin hieman lihavahkot ja vailla määrättyjä piirteitä,
hipiä harmaa ja huokoset karkeat. Mutta hänellä oli suloinen,
raikas hymy. -- Hieno, hattu kullankeltaiseksi värjätyllä tukalla,
hieman täyteläinen vartalo mustassa, aistikkaassa, yksinkertaisessa
matkapuvussa ja harkitun moitteeton käytöstapa antoivat Agda-rouvalle
juuri sen leiman, jota Torkild muisti Betzyn entisaikaan nimittäneen
"myyjätärnotkeudeksi".

Torkild oli viettänyt Akselin ja Agdan kanssa joka ainoan illan tuon
Holmenkollenin illan jälkeen. Hän piti oikein paljon kälystään,
herranähköön, eihän hänessä ollut mitään moittimista. Eikä muutenkaan
mitään sanomista. Asia oli vain niin, että kun Aksel oli kertonut
hänen kohtalostaan, oli hän tahtomattaankin odottanut Agdassa jotakin
erikoisleimaa. Mutta sitä juuri ei hänessä ollut. Hän oli kiltti, hän
oli turhamainen kaikkein tavallisimpaan naismalliin; se tapa, millä
hän liehi ja tyrannisoi osakseen suotua miesväkeä, oli tyypillinen
valtaosalle naisia kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Hänellä oli ollut
omat -- suhteellisen -- viattomat tarinansa, ennenkuin hän tapasi
Akselin, siitä oli Torkild varma, ja sen tiesi varmaan Akselkin,
eikä kumpikaan miehistä lukenut sitä hänelle viaksi. Katsoen siihen,
minkälaista kohtelua hän oli kokenut, oli parastakin, että hän oli
sellainen kuin oli, pintapuolinen ja kevytmielinen. Niin kauan kuin
useimpia ihmisiä kohdellaan huonosti, on hyvä, etteivät useimmat
ihmiset tunne kovin voimakkaita vastatunteita hyvään enemmän kuin
pahaankaan nähden. Agda oli täsmälleen samanlainen kuin sadat muut, ja
täytyi sanoa, että se oli hyvä, koska hänen kohtalonsakin oli sama kuin
satojen muiden.

Mutta Torkildin oli sittenkin sääli veljeään.

       *       *       *       *       *

Hän jäi seisomaan ja huiskuttamaan niin kauaksi kuin hän saattoi
erottaa sen pienten valkoisten pilkkujen vilinän, joka kävi pitkin
suuren höyrylaivan parrasta. Hän ajatteli vuonoa, miten vaaleansinisenä
ja kirkkaana ja kauniina se väikkyi nyt päivänpaisteessa, kehyksinään
rannan matalat harjut, alastomat harmaat kallionkyljet ja tumma,
suojaisa metsä pienten punaisten ja valkoisten kotien ympärillä, joiden
piipuista savut nousivat pystysuoraan tyynen sunnuntaiaamun ilmaan.
Torkildista tuntui, että hän tiesi, millainen Akselin mielentilan
täytyi olla hänen matkustaessaan ohi. He istuivat kai nyt korituoleissa
yläkannella. Hän saattoi kuvitella pienen Agdan, joka oli vaihtanut
ison sulkahattunsa englantilaiseen matkalakkiin ja vihreään harsoon,
joita hän oli koetellut ylleen hänen edessään edellisenä päivänä.
Nyt hän kai istui upo-uusi matkavaippa polvillaan ja hymyili sille
miehelle, joka oli tehnyt hänestä rouvan, päättäen solmia tuttavuuksia,
täynnä odotusta matkaan ja tulevaisuuteen nähden. Mitään ei hän
jättänyt jälkeensä vanhaan maahan, ei edes muistoja; hän oli varmasti
pyyhkäissyt mielestään pois kaiken, mikä oli ollut ennen kuin hänestä
toissapäivänä oli tullut rouva Christiansen. Ei kukaan ollut antanut
hänelle mitään täällä -- paitsi hengen ja elämän. Niin ollen oli kai
hyvä, että hän oli osannut selviytyä läpi kaikkien vuosien kulumatta
sen enempää; hän saattoi nyt aloittaa uuden olemassaolon ilman muistoja
tai arpia mielessään. --

Liejuvedessä laiturinreunan alapuolella, korkkien ja puunroskan ja
paperitöryn seassa, kellui suuri vaaleanpunainen ruusu. Se oli varmaan
pudonnut Agdan morsiuskukkakimpusta --.

       *       *       *       *       *

Hänen lävitseen ailahti nöyrä rakkaus itse maahan -- hellä kiitollisuus
siitä, että hän oli täällä ja jäisi tänne, jokaisesta lapsuuden ja
nuoruuden ja miehuuden muistosta, katkerasta tai onnekkaasta, joka
sitoi hänet itse paikkaan. Ja kaipaus harjun-takaiseen metsään,
jolla paraikaa oli vaaleat kerkät oksien latvoissa, reheviä vihreitä
mustikanvarpuja ja pieniä harmaita pajuja punaisten runkojen juurilla,
niittyvillan valkopilkkuja vesisilmäkkeiden ympärillä, joihin
kesätaivas kuvastui.

Rautatientorilla hän hyppäsi ensimmäiseen raitiovaunuun -- hän tahtoi
lähteä Myraan.

Siitä oli vuoden päivät, kun hän oli viimeksi ollut Nordmarkenissa.
Ja vaikka hän oli vasta hiljan tullut suoraan tunturilta, vaikka hän
asuinpaikallaan oli aina kulkenut mailla ja metsissä -- hiljaisissa
metsissä, joihin kaupunkilaiset eivät tulleet -- niin tuntui
Torkildista kuitenkin kuin ei hän olisi ollut kunnollisesti metsässä
pitkiin aikoihin. Polku, jota hän käveli, oli tallattu suureksi ja
leveäksi, kokonaisen kaupungin nuorison jalkojen kuluttama -- tämä
oli sen metsä. Täällä olivat Kristianian pojat ja tytöt oppineet
tuntemaan kuusenhavun ja suoturpeen tuoksun, nähneet auringon kultaavan
yksinäisen hongan punaisen rungon ja tummat havut suosta kohoavalla
kumpareella, nähneet valkeiden metsänreunustamien lumitasankojen
kalpean punerruksen auringon mailleen mentyä. Tämä oli hänen oma
metsänsä keskellä muuta avaraa maailmaa.

Hän poikkesi polulta omaan entiseen majaansa päin. Ja tultuaan harjulle
seisoi hän hetken aikaa katsellen alas. Lampi uinui pyöreänä ja
kirkkaana lepikon ja kuusimetsän alapuolella, maja ruskeana vihreine
turvekattoineen keskellä louhikkorinnettä. Luukut olivat ikkunoissa,
siellä ei ollut ihmisiä. Eipä kai, Lund ja Helsing olivat varmaan
purjehtimassa tänään.

Ei Myrassakaan ollut yhtään ihmistä näkyvissä. Keskipäivän aurinko ja
keskipäivän lepo pienien harmaiden rakennusten, sen ympärillä leviävän
vihreän nurmikon, alempana pensaikossa pilkottavan pienen lampareen
ja loppumattomien metsäharjujen yllä, jotka sulkivat näköpiirin joka
puolelta.

Torkild ojentautui korkeaan heleään heinikkoon karviaismarjapensaiden
alle ja veti hatun puoleksi silmilleen suojaksi auringon kilolta.
Hän oli varmaan nukahtanut vähän, kun hän huomasi kahisevan ihan
vieressään. Ja pieni lapsenääni sanoi:

"Ei saa koskea niihin kukkiin, Kaja -- niistä tulee mansikoita,
ymmärräthän, siksi me emme saa niitä ottaa!"

Torkild tirkisti hattunsa varjosta. Siinä oli kaksi pikkaraista
tyttölasta, jotka tallustelivat käsi kädessä ruohikon läpi:
kolmen-neljän ja kahden vuoden vanhat ne näyttivät olevan.
Ihan yhdennäköisiä, rumia ja viehättäviä, nykerönenäisiä,
vaaleansinisilmäisiä, punaposkisia, likaiset valkoiset silkkirusetit
valkoisessa hapsottavassa tukassaan. He olivat aivan yhdellä lailla
puetut siniseen esiliinaan ja kolttuun, ja kummallakin riippui toinen
housunlahje alapuolelle polven ja toinen sukka oli sykkyrässä nilkan
ympärillä.

"Mi-et", sanoi pienempi viitaten Torkildiin. "Mi-et nukkuu --." Hän
kumartui alas ja nykäisi taas joitakin mansikankukkia.

"Ei saa", sanoi isosisko ja ravisti häntä. "Etkö kuule, nehän ovat
mansikankukkia!"

"Ehkäpä Kaja ei pidä mansikoista", arveli Torkild sysäten hattunsa pois.

Lapset seisahtuivat ja tähystelivät vakavina outoa miestä.

"Hyvää päivää", sanoi Torkild nyökäyttäen. "Päivää, Kaja ja Maja."

Isompi katsoi häneen ymmällään hetkisen.

"Ei minun nimeni ole Maja."

"No, tottakai sinun nimesi on Maja? Ja siskosi nimi on Kaja. Kyllä minä
sen tiedän."

"Etpähän tiedä yhtään. Sillä minun nimeni on Ingeborg. Eikä hänen
nimensäkään ole Kaja, me vain sanomme häntä siksi. Hänen nimensä
on Katarina" -- viimeisen sanan Ingeborg lausui hyvin vakavasti ja
huolellisesti.

"Ja sitten tiedän vielä, että te pidätte suklaasta?"

Torkild kaivoi esiin pussin teatterikonvehteja, jonka Agda
aikoinaan oli antanut hänen säilytettäväkseen, ja taittoi palan
yhteentakertuneesta möykystä kummallekin lapselle.

Isompi muisti kiittää, ja he seisoivat ja tuijottivat häneen suurin
silmin, samalla kuin pureksivat ja imeksivät, niin että ruskea neste
alkoi valua heidän leuoilleen.

"Kananpojat ovat tuolla", sanoi isompi äkkiä viitaten taloon päin. "Me
olemme olleet katsomassa. -- Se _on_ totta!"

"Hintuja", sanoi pienempi alkaen tallustaa nurmikkoa pitkin.

"Saat tulla meidän kanssa katsomaan niitä", sanoi Ingeborg
kohteliaasti. "Kaja sanoo hintuja, kun tarkoittaa lintuja", selitti
hän, kun Torkild nousi noudattaakseen kutsua. "Meidän äiti makaa
sisällä ja nukkuu päivällistä --" ilmoitti tyttö. "Mikä sinun nimesi on?"

"Torkild."

"Se on minusta kaunis nimi", sanoi tyttönen ystävällisesti. "Mutta en
minä taida sitä muistaa, minä luulen."

Nurmikolla talon luona käyskenteli kana poikaparvensa kanssa
teräslankaverkkoaitauksessa. Pikkuruiset vaaleat kerät piipersivät
vikisten emonsa alle, kun pikkutytöt syöksyivät esiin ja pistivät
sormensa verkon silmukoitten läpi.

"Varokaa, varokaa sormianne, lapset; kana voi nokkia teitä --."

"Katsos -- tämä ei pelkää meitä, se on kaikkein kiltein --." Yksi
pieni, ruskea kananpoika ei todella yrittänytkään paeta, se vain veti
päänsä kyyryyn hiljaa piipittäen ja hinautui erilleen lapsen sormista.

Torkild näki, että sen vatsasta riippui pieni keltaisenpunainen
suolenkiemura maata pitkin. Se raukka oli varmaankin repäissyt itsensä
johonkin verkosta pistävään teräslangan päähän. Ja nyt oli yksi sen
siskoista unohtanut ensi pelästyksensä ja tuli ja nokki maassavenyviä
sisälmyksiä.

Torkild pisti kätensä alitse, otti pienen kituvan raukan ja väänsi sen
niskat nurin.

"Oi-voi, anna minun taputtaa sitä -- -- Oi-voi!" Ingeborg alkoi huutaa
kimittää, "mitä sinä teit sille -- -- oi-voi, sinä olet ollut paha
kananpojalle --" hän hyppäsi Torkildia vasten ja koetti saada kiinni
hänen käsistään. Pikku Kaja ei ymmärtänyt, mutta kuullessaan siskonsa
huutavan hän istuutui ruohikkoon ja parkui minkä jaksoi.

Torkild oli aivan ymmällään, miten rauhoittaisi pienokaisia. Samassa
tuli iso tukeva nainen tuvan ovelle ja alkoi juosta lyllertää kanahäkin
luona olevaa ryhmää kohti.

"Mikä täällä on hätänä, pikku lapsukaiseni -- no mutta taivasten
tekijä, sinäkö siinä olet, Torkild! Mitä minun lapseni noin huutavat
--" Torkild tunsi Betzy Helsingin, Betzy Løkkehän hän nyt olikin, --
tämä kyykistyi ulvovien lasten eteen ja kahmaisi heidät rehevälle
äidinpovelleen. "No mutta eipä kummempaa, olipa yllätys nähdä sinut --
no, no, karitsaiseni, ei pidä itkeä, sanokaa äidille, mikä teidän on?"

Torkild näytti kananpojan ruumista:

"Se oli repinyt itsensä rikki, poloinen. Se näytti niin pahalta, että
otin ja tein siitä lopun suoraa päätä. En tullut ajatelleeksi, että
minun olisi ensin pitänyt toimittaa lapset pois --."

"No, sitä sinä et kyllä olisi voinut tehdä", sanoi Betzy kuivasti. "Ne
ovat siten rakennettuja nämä minun pienokaiseni, että kun kernaasti
tahtoisi päästä heistä eroon, silloin on mahdotonta saada heitä
irtautumaan itsestään. Kas niin, äidin pikku lapset, ei pidä itkeä nyt.
Pikku kananpoika oli kipeä, ja silloin tämä kiltti setä otti sen ja
teki sen kuolleeksi, ja tiedättehän, että sitten tulee enkeli yöllä ja
vie sen mukanaan taivaaseen, ja sitten tekee Jeesus sen terveeksi ja
sitten se lentelee ympäri koko taivasta ja laulaa kukelikuu kaikille
pikku enkeleille --."

"Emmekö saa ottaa sitä kotiin, äiti", sanoi Ingeborg innokkaasti. "Niin
että voisin olla ylhäällä kun enkeli tulee sitä noutamaan --."

"Ei, on parempi että se jää tänne, sillä katsos, kun me asumme
viidennessä kerroksessa, niin pitäisi enkelin kiivetä niin monet
portaat -- ja ajattele, jos hän soittaisi viereiselle ovelle ja
häiritsisi rouva Pederseniä, tiedäthän kuinka vihaiseksi hän tulee, kun
joku soittaa ja kysyy --. Niin, sinä naurat, Torkild, mutta ei _voi_
tulla toimeen ilman taivasta ja enkeleitä, mihin turvautua, kun nuo
lapset ovat sellaisia kyselemään --. Kas niin, typykkäni, juoskaa nyt
pois leikkimään --.

"-- Oletko nähnyt mitään noin viehättävää?" Betzy hymyili säteilevästi
suoraan Torkildia silmiin. "Taivasten tekijä, miten kummallista on
nähdä sinua -- minun vanha kultani! Kuinka sinä _voit_, Torkild?"

"Kiitos, hyvin. Entä sinä -- sitä minun ei tarvitse kysyäkään."

"Niin, minä olen tullut kauhean lihavaksi. Jos olisin aavistanut
tapaavani sinut, olisin muuten keinotellut päälleni kureliivin --"
Betzy kiemurteli naurusta. "Mutta en tosiaankaan odottanut täällä
olevan ketään, ja on niin työlästä saada nuo molemmat rahdatuksi tänne
ylämaahan."

"Minusta sinä olet suurenmoinen, kun ylipäänsä jaksat suorittaa
sellaisen urakan --."

"Kyllä toki. Minä en tule toimeen ilman Nordmarkenia -- enkä mitenkään
saattaisi olla poissa lapsukaisteni luota kokonaista päivää. -- Niin,
tiedän kyllä hyvin, että sinä ja muut pojat uskoitte minun kulkeneen
entisaikaan metsässä vain teidän takianne, mutta niin ei ollut. Me
lykkäsimme isomman tyllerön tänne ylös lastenvaunuissa, kun hän oli
kolmentoista kuukauden vanha -- mutta alas meidän oli kannettava
hänet, emmekä voineet päästä yksimielisyyteen siitä, kannattiko viedä
mukanamme takaisin kaupunkiin lastenvaunujen jäännöksiä. Lapset ja
minä olemme usein täällä käymässä nykyään. Finn lähti Kobberhaugeniin
joidenkin tuttavien kanssa, ja hän tulee tämän kautta kello neljä ja
sitten kannamme pikkutyllerön alas, ja Ingeborg kävelee melkein koko
matkan -- tiedätkös, se tenava on vasta vikkelä käyttämään jalkojaan --.

"Mutta olipa hauskaa nähdä sinua, poika. Meidän pitää syödä nyt, tule
sinäkin haukkaamaan vähän meidän kanssamme --."

Betzy pisti käsivartensa Torkildin kyynärkoukkuun. Hän näytti olevan
autuaan välinpitämätön ulkoasuunsa nähden: liian pieni heleänpunanen
huopahattu pörröisellä tukalla, valkoinen pusero, josta puuttui
muutamia nappeja rinnasta, ja sininen urheiluhame, joka oli niin ahdas
hänen kureliivittömälle rehevyydelleen, että se kiristyi poimuille
poikkipäin sekä vatsan kohdalta että takaa. Mutta hän näytti suloiselta
siitä huolimatta: hänen nuoruutensa sulosta ei ollut jäljellä muuta
kuin hymy. Mutta sillä oli koko entinen loistonsa tallella.

"No, tulehan nyt ja istu tänne -- niin syömme nordmarkilaispäivällisen
taaskin ja juttelemme kunnollisesti. Oi, mutta juoksepa ensin hakemassa
lapset käsille, niin olet kiltti."

Kun Torkild palasi pikku tylleröisten kanssa, oli Betzy levittänyt
liinan kuistin pienelle pöydälle ja seisoi purkamassa runsasta määrää
mitä houkuttelevimpia ruokia selkärepustaan. Myran emäntä toi kahvia
ja keitettyä maitoa ja tervehti sydämellisesti Torkildia. Hän jäi
seisomaan ja puhelemaan tämän kanssa, sill'aikaa kun Betzy laittoi
kaakaota lapsille, sijoitti heidät istumaan laatikolle kuistinportaiden
juurelle ja antoi heille ruokaa.

Saatuaan sen tehdyksi otti hän jäähyväisiksi kädellään molempia pikku
kasvoja leuan alta, käänsi ne ylös itseensä päin ja hymyili niille.
Torkild näki sen ja äkillisellä tuskanpistoksella muisti Rosea -- ihan
noin oli hänen tapana hypistää kukkiaan ja hymyillä niille. Ah, kuinka
köyhäksi hän oli tehnyt Rosen elämän -- --.

Juuri silloin Antonette Myra sanoi:

"Teidän vaimonne oli täällä pääsiäisenä -- sekös vasta fiini
frouva. Minä kysyin siltä teistäkin, ja silloin se sanoi, että te
ootte eronneet -- niin, olinhan minä kyllä kuullut siitä talvella,
tiedätteks, mutta en pitänyt sitä sittenkään totena. Jestas, onks se
todella mahdollista, Christiansen?"

"Kyllä se on."

"No voi voi, mitä ne ihmiset nykypäivinä hommaavat. Minusta se
on niin pahaa, että se on _ihan_ hullua. Norbyt ne kanss' ovat
eronneet, tiedätteks. Olipa tämä nyt oikein hauskaa nähdä teitä taas,
Christiansen!"

Betzy tuli jälleen kuistille, istuutui ja kaatoi kahvia.

"Niin, kyllä se on kumma, että teistä tulee ero, Rosesta ja sinusta!
Syöhän toki, mies -- se on kotonaleivottua leipää, minä leivon kaiken
itse. En eläessäni ole niin hämmästynyt kuin sen kuullessani. Ei silti,
minä uskoin aina, että niin tulisi käymään, mutta en sittenkään olisi
pitänyt mahdollisena, että te todellakin sen tekisitte!"

Torkild hymyili hiukan väkinäisesti:

"Minkätähden niin uskoit -- etkä kuitenkaan ajatellut sitä
mahdolliseksi?"

"No, te olette niin somasti omituisia kumpainenkin ja tahdotte
ikäänkuin tehdä elämän niin mutkikkaaksi ja konstikkaaksi ja
romanttiseksi. Mutta te ette voi tulla toimeen ilman toisianne
kumminkaan, siitä olen varma, eikä teillä tule koskaan mikään kolmas
henkilö sotkeutumaan juttuun. Nimittäin, eihän sitä koskaan voi
taata, mutta ei ole todennäköistä, että kukaan muu jaksaisi pysytellä
siinä korkeassa tyylissä, jota te harrastatte, ajan mittaan. Muistan
kyllä omat kokemukseni sinun kanssasi --" Betzy nauroi täyttä suuta.
"Herranen aika, Torkild, tuo sinun naamasi oli kerrassaan rahan
arvoinen! Ei, rehellisesti puhuen, olin luullut teidän kummankin olevan
liian arkanahkaisia kestämään sitä, kun tosi eteen tuli, nimittäin
laillista eroa ja asianajajia ja kaikkea sellaista. Mutta tehän asutte
erillänne, kertoi Rose minulle --."

"Oletko tavannut häntä?" kysyi Torkild hillityllä äänellä.

"Olen, hän oli minun luonani käymässä viime viikolla. Hän on käynyt
luonani useita kertoja tultuaan kaupunkiin. Tapasin häntä sattumalta
kadulla talvella enkä antanut perään, ennenkuin sain hänet mukaani
kotiin. Tiedätkös, lapsukaiseni ovat hyvät ystävät Rose-tädin kanssa,
hän on niin ihastunut niihin että --."

"Sen voin kyllä arvata."

"Olen sanonut hänelle samaa kuin nyt sinulle. Muuten, pikkuinen ero
tekee teille varmaankin niin erinomaisen hyvää. Te olette tietysti
kärsineet liian paljon sielunelämästä kumpainenkin. Mutta te tulette
tietysti muuttamaan jälleen yhteen --."

"Sitä emme taida tehdä", sanoi Torkild tyynesti. Hän istui ihmetellen,
ettei hän suuttunut Betzylle, kun tämä noin lörpötteli niistä
suhteista, jotka olivat miltei kiduttaneet hänet hengiltä.

"Lyönpä vaikka vetoa --!"

"Älä -- ei minulla ole siihen halua", virkkoi Torkild hymähtäen.

"No niin. Sinä voit ainakin luvata pienen kultaketjun kummallekin
pikkutytölleni, sittenkun jälleen suljet menetetyn armaan syliisi.
-- Lapset, tiedättekö mitä tämä setä antaa teille, kauniin hienon
kaulaketjun kummallekin, sanoo hän -- eikös hän ole kiltti?"

"Millaista hänen olonsa on muuten?" kysyi Torkild hiljaa.

"Ai niin, tehän ette edes seurustele ystävällisesti, niinkuin eronneet
nykyaikana yleensä tekevät! Onko kuultu sen vanhanaikaisempia ihmisiä!
Mutta luonnollisesti tulee kuuri perusteellisemmaksi sillä tavalla.
Niin, hänellä on jokseenkin hyvä konttoritoimi ja hän asuu erään
leskirouvan luona, jolla on kuusi lasta ja pesulaitos, ja Rose hoitaa
kai hänen kirjanpitoaan vapaa-aikoinaan ja käy kävelemässä lasten
kanssa sunnuntaisin -- menee pienempien kanssa Nordmarkeniin ja niin
poispäin --. Sanon vakavan sanan lopuksi: Torkild, hän pitää sinusta
rajattomasti!"

Torkild pudisti heikosti päätään.

"Niin, ei hän tietenkään ole minulle mitään kertonut, senhän toki voit
ymmärtää. Mutta minä tiedän pilkulleen, miten koko juttu on käynyt.
Sinä olet tietysti kysellyt häneltä sata ja seitsemänkymmentä seitsemän
kertaa päivällä ja yöllä: rakastatko minua, rakastatko minua niinkuin
minä rakastan sinua, rakastatko minua kuolemaan asti, rakastatko minua
kunnollisesti, uskallatko tehdä ristin kaulasi poikki siitä --. Ja
sitten hän poloinen miettii, kunnes pää on ihan pyörällä, ja sitten hän
sanoo, 'kunpa vain sen tietäisin', ja sitten sinä retkahdat tuolille ja
sanot: minä kuolen -- oi jumala --.

"Niin kyllä, Torkild, on todellakin ihmisiä, jotka miettivät
miettimistään, rakastavatko he toisiaan, kunnes lopulta uskovat,
etteivät he rakasta. Se on ihan samanlaista kuin minun anopillani --
jos hän makaa valveilla tunnin ajan yöllä, niin ajattelee hän vain
tuota unettomuuttaan, ja lopulta hän kuvittelee, ettei ole ummistanut
silmiään kolmeen kuukauteen. Hän nukkuu kuin tukki suurimman osan
yötä. --

"Sellaiset ihmiset kuin Rose, jotka alati vain koettavat saada selville,
mitä he itse tuntevat, he eivät totisesti tunne itseään rahtuakaan --."

Torkild istui miettiväisenä. Silmiensä edessä kesäisen sinistä
taivasta vasten piirtyvät kaukaiset metsäharjut, jalkojensa juuressa
auringon valaisema nurmikko -- korvissaan metsästä kuuluva yksinäisen
lehmänkellon kilahtelu ja molempien pienokaisten pajatus portaiden
juurella, tunsi hän itsessään taipumusta kuuntelemaan Betzyä, sekä
hänen ennustuksiaan että hänen filosofiaansa. Ja hän hymyili hiukan.

"Ihminen saa olonsa tässä maailmassa juuri sellaiseksi kuin hän itse
sen laittaa", opetti Betzy. "Jollei vain ole syntynyt perin köyhässä
ja kurjassa kodissa tai ole sairas. Silloin on kyllä lupa olla onneton
tarvitsematta kuitenkaan sanoa, että itse olen niin tahtonut. Mutta
muutenpa ei ollenkaan.

"Minä olen todellakin usein ajatellut, että jos me kaksi olisimme
joutuneet naimisiin silloin. Tietäisitpä vain, kuinka hyvä sinun olisi
tullut olla. Mutta minä lupaan olla loukkaantumatta, jos vastaat
minulle, että mieluummin tahdot asiaisi olevan juuri niinkuin ne ovat."

Torkild hymyili hämillään.

"Siinä nyt itse näet. Olosi ovat juuri sellaiset kuin itse olet
tahtonut! Ja jollet mene ja tule jälleen hyväksi ystäväksi vaimosi
kanssa, niin se johtuu siitä, että te itse niin tahdotte -- haluatte
mieluummin murjottaa yksinäisessä suuruudessa kumpainenkin kuin
lyöttäytyä yhteen ja ottaa vastaan pahat siinä kuin hyvätkin --
jotakinhan _tulee_ aina, kun on oltava alituisesti yhdessä; emmehän me
ole muuta kuin ihmisiä. Voit lohduttaa itseäsi sillä, että kunhan tulee
useampia kuin kaksi, niin käy paljon helpommaksi. --

"-- Ota vielä yksi pihvi, näethän, että tässä on riittävästi. Ja palanen
makkaraa, se on minun omaa laittamaani, ja siitä minä olen ylpeä.
Tiedätkös, en ole eläessäni ihmetellyt mitään niin paljon kuin sitä,
että Rose on niin hurjan hyvä laittamaan ruokaa. Siihen englantilaiseen
linssimaitokeittoon, jonka hän on opettanut minulle, on Finn ihan
hullaantunut -- eikö se sinustakin ole kerrassaan mainiota?

"Nyt voit tarjota minulle savukkeen, kiitos. Minä olen melkein lakannut
polttamasta -- yksinkertaisesti ajan puutteessa. Mutta nyt se maistuisi
--"

"En luonnollisesti kielläkään", sanoi Torkild hiljaa, "että minun on
kaikesta kiittäminen vain itseäni --"

"Niinkuin se mitään hyödyttäisikään -- minun läsnäolossani!" Betzy
nauraa helisti. "Nyt sinun tulee vain muistaa, että sinusta itsestäsi
riippuu, tahdotko saattaa asiasi parempaan järjestykseen. Se riippuu
vain siitä, että _tahtoo_ välien olevan hyvin toistensa kanssa -- sitä
minä selitin Finnillekin. Millainen suurenmoinen näytös siitä tulikaan
-- se oli kohta meidän naimisiinmenomme jälkeen, kun hän sai tietää
meidän olleen kihloissa -- sinun ja minun, tarkoitan --

"-- Mutta Ingeborg, mitä äiti näkee -- otatko sinä Kajan keksin! Ei, ei,
ei saa antaa hänelle pihviä -- tiedäthän, ettei pikkusisko siedä sitä
-- kas niin, nyt olette kilttejä pikkutyttöjä. Tulkaa tänne kuppeinenne
nyt, niin saatte lisää kaakaota --

"-- Mutta minä selitin Finnille valinneeni hänet kokonaisesta joukosta
muita, jotka olisin voinut saada, eikähän hän mitenkään voinut odottaa
olevansa täydellisempi kuin he kaikki joka suhteessa. Hän sai tyytyä
siihen, että hän oli kuitenkin se, jonka olin asettanut etusijalle."

"Tyytyikö hän sitten tuohon selitykseen?"

"Kyllä, sitten kun olin saanut hänet käsittämään puheeni järkisisällön
-- nimittäin, että me ihmiset olemme saaneet järjen lahjan emmekä voi
odottaa tulevamme onnellisiksi missään olosuhteissa, jollemme käytä
järkeämme."

"Ja sinä olet onnellinen? sanoi Torkild hiljaa.

"Olen -- ja hävetä saisin itseäni, jollen olisi. Meillä on hyvä
toimeentulomme -- sillä minä ymmärrän tulla toimeen sillä mitä meillä
on enkä koskaan keksi ruveta toivomaan mitään, mihin meillä ei ole
varaa. Pitää seurapiiriä ja sen sellaista me emme tietysti voi, ja
jos joskus kaipaan hieman sellaista, niin saarnaan järkeä itselleni.
Sitäpaitsi, jos ottaisin osaa seuraelämään, niin täytyisi minun jättää
lapseni suuressa määrin vieraiden hoiviin, ja nyt minä olen aina niiden
luona, ja on oikeastaan paljon hauskempaa hoitaa niitä kuin kulkea
seurustelemassa. Ja minulla on aina yllinkyllin puuhaa, ja kiltti
mies, joka ihailee minua ja pitää minusta ja josta minäkin pidän. Ja
ihmeellisimmät, suloisimmat lapsukaiset koko avarassa maailmassa."
Viimeinen tuli kuin riemuhuuto.

"Ja sinä itsekin olet kauhean suloinen, pikku Betzy. Maljasi!"

"Terveydeksi. Ota vielä lasi -- oletko maistanut mitään niin hurmaavaa
kuin tämä minun kiulukkajuomani -- se tulee syksyllä kahden vuoden
vanhaksi. Juo sitä siis hartaasti!

"Ja kuitenkin tiedän niin erinomaisen hyvin, ettet sinä toivo, että
sinä olisit saanut minut. Enkä toden totta toivo sitä minäkään. Vaikka
pidänkin sinusta hirmuisesti. Minun tekisi miltei mieli antaa sinulle
pikku suukkonen -- no mutta herra isä varjelkoon, eikös hän tosiaan
punastu!"

Torkild nauroi hieman nolona. Mutta hetken perästä hän virkkoi,
kaivellen tulitikulla pöytää:

"Millä tavoin Rose suhtautuu siihen, kun sinä puhut hänelle tällaista
-- meidän suhteistamme, tarkoitan?"

"Ihan samoin kuin sinäkin." Betzy tuikki veitikkamaisuutta.
"Hänestä minä olen epähieno ja tunkeileva enkä ymmärrä teitä kahta
tuulikannelta. Eikö se merkitse jotakin sellaista hienoa? Mutta
sisimmässään hänestä tuntuu ihanalta kuulla sinun nimeäsi mainittavan
ja saada lausua sitä itse -- vaikkapa vain minullekin!"

Betzy hypähti pystyyn, tuli pöydän ympäri Torkildin luo ja otti hänen
kasvonsa käsiensä väliin. Sitten hän suuteli häntä suulle. Ja hänen
suunsa oli yhtä pehmeä ja raikas kuin entisaikaankin.

"Kas niin -- se ei tehnyt pahaa, eihän? Suukkonen, tarkoitan. Mieli
reippaaksi vain, poikaseni! Tämä oli äidillinen suukko, ymmärräthän
kai. Mutta jos sinun joskus mielestäsi täytyy kertoa se Roselle, niin
voit kernaasti sanoa sen maistuneen anopilliselta --"

"Betzy, Betzy -- sinä olet entisesi kaltainen -- luojankiitos!"

"Paljon paksumpi vain", huusi Betzy nauraen; hän juoksi portaita alas
katsomaan, mihin lapset olivat joutuneet.

Torkild hymyili kävellessään illalla kotiin päin ja ajatellessaan
Betzyn suudelmia -- tämänpäiväistä äidillistä ja kaikkia entisiä
toisenlaisia. Varmasti hän oli oikeassa, tuo pieni suloinen järkevä
Betzy -- hän olisi kyllä tullut onnelliseksi hänen kanssaan jollakin
tavalla --.

-- Hän ajatteli Akselia ja Agdaa --.

-- Jollei voi saada yhtä, niin tyytyy toiseen -- tai toisiin -- se käy
yksiin -- ensi alussa. Varovainen mies puolustaa polygamista vaistoaan.
Kaiken paneminen yhdelle kortille on uhkapeliä --.

Mutta hänen rientäessään metsän läpi valoisassa kesäyössä oli hänen
mielessään ikäänkuin hurjaa ja teiskuvaa ylimielisyyttä. Niin
ihmeellistä kuin se oli kaikesta huolimatta ollutkin -- tuo uhkapeli
-- niin polttavan suloista onnea kuin hän oli kokenutkin -- olihan
niitä ollut sellaisia päiviä ja öitä -- kun hän ajatteli niitä, saattoi
miltei olla sama, vaikka hän oli lopulta joutunutkin häviölle. Vaikka
se nyt olikin lopussa --.

Mitä hän oli kirjoittanutkaan Roselle -- ettei hän voinut sanoa
totuudessa pysyen toivovansa tapahtumattomaksi sitä, mitä heidän
välillään oli ollut, mutta että hän toivoi voivansa toivoa. --
Lörpötystä, lörpötystä. Oh, hän oli ollut sairas sielultaan ja
ruumiiltaan sitä kirjoittaessaan. Ei yksikään mies maailmassa voinut
täydellä, terveellä järjellään ollen toivoa sellaista. Sehän oli samaa
kuin toivoa olevansa toinen kuin oli --

Armas, armas, kuiski hän itsekseen tummille kuusille ja
kalpeansiniselle yötaivaalle.

Hän aavisti tuskin itsekään, mitä hänen sydämensä oli saanut kuulluksi
Betzyn rupattelusta --.




XV.


Torkild oli jo pääsiäisenä, saadessaan Doriksen kirjeestä tietää tämän
olevan jälleen Kööpenhaminassa, päättänyt matkustaa kesälomallaan sinne
ja käydä tervehtimässä sisartaan. Mutta hän ei kirjoittanut siitä
mitään tälle.

Minkätähden hän juuri tahtoi tulla yllättämällä, sitä hän ei saanut
itselleenkään selväksi. Hän koetti uskotella syyksi sen, että hän
mahdollisesti muuttaisikin päätöksensä ja menisi metsästelemään tänäkin
vuonna -- tai ehkä Doris itse ajatteli matkustaa kotiin.

Vasta elokuussa hän sai lomaa ja lähti höyrylaivalla Kööpenhaminaan.
Ja samana aamuna, jona oli saapunut perille, hän etsittyään itselleen
hotellin, muutettuaan vaatteet ja syötyään aamiaista lähti Doriksen
osoitteen mainitsemaan paikkaan Holsteininkadun varrelle.

Oli säteilevä kesäpäivä. Matka salmea pitkin oli ollut hurmaava --
höyrylaivan ympärillä tuo iänikuinen valkoisten, auringonvalaisemien
lokkien vilinä; ne kirkuivat ja risteilivät ja pudottautuivat
valoisaan, kimmeltävään mereen. Ikuinen helmiäishohtoinen auer
hunnutti matalaa rantaa kummuilla seisovine tuulimyllyineen ja
vedenreunassa pilkoittavine huviloineen -- keltaisia ja vihreitä
peltoruutuja tummanpuhuvien lehvistöjen välillä ja siellä täällä hoikka
tehtaanpiippu viitaten ylös hopeankarvaiselle taivaalle. Ja Torkildin
korviin lauloi merituuli ikivanhaa tanskalaista lauluaan.

Ja niinkuin joka kerta hänen Tanskassa käydessään vaikutti häneen
valtavasti kaupungin vaaleus, kun hän seisoi raitiovaunussa
ja ajoi Østerbrota kohden. Sen vaalea väri ja sen vihanta- ja
kukkakoristeet, vihantaa puistoissa ja istutuksilla ja etupuutarhoissa,
kukkaparvekkeita ja kukkalaatikoita pitkin vuokrakasarmien harmaita
pintoja. Østerbron pienet järvet hohtivat kuin peilitarjottimet
loistaen valkoisina auringonpaisteessa, ympärillään kuin pöydällä
taloja ja puita.

Hän laskeutui alas Kolmikulmassa ja kulki kysellen eteenpäin, kunnes
eräs nuori tyttö, joka seisoi polkupyöräänsä pumppuamassa -- hento,
laiha tyttönen, päässään tummansininen pyöräilylakki ja yllään
ruusunpunainen kesäleninki, joka näytti olleen tanssiaispukuna talvella
-- ilmoitti hänen tiedusteluunsa, että Holsteininkatu oli "ensimmäinen
katu oikealla kädellä".

Hän kulki pitkin loppumattoman pitkää, pölynväristen, korkeiden talojen
reunustamaa katua -- ne olivat kööpenhaminalaisia vuokrakasarmeja,
rappaamattomista tiilikivistä, jotka alkuaan ovat olleet keltaisia,
mutta kaupunki-ilmassa nopeasti tulevat laavanharmaiksi. Tällä kadulla
ei ollut vihreitä puita eikä etupuutarhoja, kaikkityynni oli vain
pientä nelikulmaista harmaata kiveä, kaksi loppumatonta taloriviä
muurattuina miljoonista pienistä harmaista rumista kivistä, pieniä
harmaita kiviä katukivityksenä jalkain alla. Kun reipas tuuli suurilta
liikeväyliltä puhalsi näitä katuja pitkin, ei se voinut leikkien
leyhytellä muuta kuin pölyä ja katuojien roskia.

Torkild löysi etsimänsä talon ja nousi ylös viidet portaat käytävässä,
joka haisi kaasulle, neljänteen kerrokseen, missä Doriksen piti asua.
Siellä oli kaksi eteisen-ovea, pieni messinkilevy kummassakin. Toisessa
seisoi Holter Jergensen, Ryytikauppias. Toisessa Maisteri Jens Lihme.

Torkild seisoi siinä hetkisen. Hänen sydäntään värisytti kummallisesti
-- sikinsokin myllertävien tunteiden läpi, joita oli huoli siitä,
millaisena hän tapaisi sisarensa, ynnä pelko siitä, mitä hän saisi
tietää, raivautui pieni, kirpeä, naurettava pelko -- sen tilanteen
pelko, mihin hän itse joutuisi, pelko siitä, että joutuisi esittämään
koomillista osaa.

Tuokion hän ajatteli pyörtää takaisin -- palata hotelliin ja lähettää
Dorikselle ensin kirjeen, että hän oli kaupungissa. -- Mutta sitten hän
äkkiä soitti rivakasti kelloa.

Jokseenkin homssuisen näköinen palvelustyttö avasi oven.

"Anteeksi, voitteko sanoa minulle, asuuko täällä eräs neiti
Christiansen?"

"Kyllä täällä asuu."

"Onko neiti kotona nyt?"

"Kyllä, mutta hän nukkuu --"

Torkild seisoi hetkisen. Kello oli ollut melkein kaksitoista
Kolmikulman tornissa.

"Ettekö ehkä tahtoisi olla kiltti ja mennä sanomaan hänelle, että hänen
veljensä Kristianiasta on täällä?"

Nyt näytti palvelustyttö miettiväiseltä.

"Jos herra tahtoo tulla tätä tietä --"

Hän johti Torkildin pieneen arkihuoneeseen.

"Neidillä on ollut niin huono yö", sanoi tyttö epävarmasti. "Maisteri
on hänen luonaan. Minä luulen, että hänkin nukkuu. Mutta voisin ehkä
sanoa hänelle --?"

"Kiitos, jos tahtoisitte tehdä niin --"

       *       *       *       *       *

Torkild tunsi kurkkuansa kuivaavan hermostumisesta. Mutta tahtomattaan
hän tajusi, että pitkänkapea yksi-ikkunainen huone oli miellyttävä
-- Tanskalle ominaiseen vanhanaikaiseen tapaan. Kukkia oli
ikkunalla suuren kirjoituspöydän takana, jolla oli monta valokuvaa
hänen sisarestaan -- suurimman vieressä oli maljakko valkoisia
köynnösruusuja, joiden varret oli kierretty kehyksen ympäri Huoneessa
oli vanhanaikaiset leikkauskoristeiset mahonkihuonekalut, ja muratin
haarat suikertelivat eräällä seinällä, jolle oli ripustettu joitakin
jäljennöksiä Agnes Slott-Møllerin kansanlaulukuvista ja Lorens
Frölichin kuparipiirroksia Tanskan historiasta.

Erään sivuhuoneen ovi avautui ja sulkeutui hyvin hiljaa. Ja Torkildin
edessä seisoi nuori mies, jonka kasvot vaikuttivat miltei kaamean
valkeilta takana olevaa tummaa oviverhoa vasten.

"Te olette Doriksen veli", sanoi mies sangen hillityllä äänellä. "Minä
olen Jens Lihme."

Hän astui joitakin askelia huoneeseen, ja Torkild näki, että hän
oli, ei juuri kyttyräselkäinen, vaan melkein -- pyöreäselkäinen,
korkeahartiainen ja hyvin vino. Kasvot olivat epäsäännölliset, ylen
laihat ja luisevat, nenä litteä ja poskipäät ulkonevat, leuassa vanha
keltainen parransänki. Mutta sisäänvajonneista silmäkuopista loistivat
luonnottoman suuret ja säteilevät tummansiniset silmät.

"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi", sanoi Lihme katsoen alaspäin
itseensä. Hän oli puettu vanhaan lopen nukkavieruun vaaleaan kesäpukuun
ja jaloissa oli punaiset tohvelit. "Hän oli hyvin huonona yöllä; en ole
ollut riisuutuneena --"

Seinällä juuri Lihmen kalpean, laihan pään takana huomasi Torkild
pienen maalauksen -- se esitti Dorista jonkinlaisessa veripunaisessa
karnevaalipuvussa. Hän istui pöydänkulmalla, toinen sääri näkyvissä
miltei polveen asti, jalassa mustat silkkisukat ja kullatut kengät;
toinen käsi kohotti samppanjalasia, toinen, helmassa oleva, piteli
suurta naamiota. Taidoton, raaka töherrys -- ja ylhäällä kehyksen alla
seisoi suurilla punaisilla kirjaimilla: "Pikku Dotille hänen hellältä
Laps'iltaan!"

Ahdistavan tuskan ja häpeän valtaamana Torkild näki vilahduksia ja
katkelmia sisarensa elämästä -- samoin kuin edessään seisovan miehenkin
elämästä, kysyessään hiljaa:

"Onko sisareni sairas?"

"Arvelin teidän mahdollisesti saaneen tietää sen -- toiselta taholta.
Ja että olitte tullut siitä syystä --"

"Ei. Olen lomamatkalla. Minulle tuli sellainen äkillinen päähänpisto,
että matkustaisin tänne tällä kertaa --. Onko se -- jotakin vakavaa?"

"On", sanoi Lihme tyynesti.

"Ettekö tahtoisi -- ettekö tahtoisi kertoa minulle kaikki?"

"Kyllä, täytyyhän teidän saada tietää se, ennenkuin tapaatte hänet.
Minusta tuntuikin koko ajan, että hänen olisi pitänyt ilmoittaa teille
-- tai sallia minun tehdä se. Jo keväällä, kun me molemmat -- kun kävi
selväksi, miten hänen laitansa oli. Mutta hän oli niin jyrkästi sitä
vastaan. Olin myöskin sitä mieltä, että hänet olisi kuitenkin pitänyt
lähettää parantolaan -- ehkä Norjaan. Arvelin, että olisi sentään
pitänyt koettaa kaikki. Mutta hän pyysi niin hartaasti saada olla
täällä -- rauhassa. Siksi en voinut kieltää sitä häneltä --". Lihme
vaikeni hetkeksi.

"Se on hänen rintansa, nähkääs. Siinähän on ollut vikaa jo useita
vuosia -- eikä hän ole koskaan tahtonut välittää siitä. Minä olen
-- mutta minulla ei ole koskaan ollut vaikutusvaltaa häneen --
päinvastoin. Tiedän hyvin, että on kauheaa, etteivät hänen omaisensa
ole koskaan saaneet tietää -- olisi ollut minun velvollisuuteni
ilmoittaa teille. Hänellä ei olisi pitänyt koskaan olla lupaa elää omin
valloin -- mutta minä en ole koskaan uskaltanut tehdä hänen mieltään
vastaan --.

"Ja nyt on kysymys korkeintaan muutamista viikoista --"

Hetkisen seisoivat molemmat miehet katsoen toisiinsa. Torkild toivoi,
että hän olisi uskaltanut mennä puristamaan Lihmen kättä -- mutta hän
loi vain katseensa alas ja sanoi epäselvästi:

"Hän on ollut siis kaikkien hylkäämänä -- paitsi teidän?"

Lihme loi katseensa häneen -- omituisen haltioituneesti hymyillen:

"Sehän on ollut sanomaton onni minulle, ymmärrättehän -- tavallaan.
Enhän voinut koskaan toivoa hänen tulevan omakseni muulla tavoin, vai
mitä? Nythän minusta tuntuu, että hän kuuluu minulle eikä kellekään,
kellekään muulle --"

"Hän ei siis voi jäädä elämään?" kysyi Torkild katsoen yhä edelleen
alas.

Lihme pudisti päätään:

"Viime yönä -- luulin lopun tulleen. -- Nyt hän nukkuu ja voi
suhteellisen hyvin. Mutta se voi tulla milloin tahansa --"

"Kuinka kauan hän on ollut täällä teidän luonanne?" kysyi Torkild
hetken vaitiolon jälkeen.

"Toukokuun lopulta. Kun hän tuli Hampurista, oli hän ensin jonkun
aikaa eräiden ihmisten luona Nyholtessa. Mutta kun hän sitten itsekin
ymmärsi, ettei hänellä ollut pitkää aikaa elettävänä, -- silloin hän
pyysi minua tuomaan hänet tänne --. Nyt hän on maannut vuoteen omana
viimeiset viisi viikkoa --"

       *       *       *       *       *

"Saanko mennä sisälle katsomaan häntä?" kysyi Torkild hetkistä
myöhemmin.

"Hän nukkuu niin herkästi", sanoi Lihme vitkastellen. "Hän tuntee, jos
häneen vain katsotaankin -- silloin hän herää. Ja minä luulen kyllä,
että on parasta valmistaa häntä ensin -- antaa hänen tietää teidän
olevan täällä --"

Torkild nyökkäsi.

"Mutta jos tahdotte pistäytyä tänne -- esimerkiksi neljän tienoissa --."

"Kyllä, kiitos. Tekin tahdotte kai nukkua. Mutta ettekö tahdo, että
jään tänne -- valvomaan teidän puolestanne hänen luonaan --."

"Ei, suuri kiitos." Lihme hymyili. "Jos hän heräisi ja näkisi teidät,
vaikuttaisi se tietysti häneen. -- Hänhän on hiukkasen omituinen --"
Lihme sanoi tämän hyväilevästi -- "ja hänestä on mieluista nähdä minut
herätessään --."

"Eikö teillä ole sairaanhoitajaa?"

Lihme punastui:

"Meillä on ollut useampiakin. Mutta Doris ei tullut toimeen heidän
kanssaan. -- Palvelijatar, jonka näitte, on oikein kiltti ja näppärä,
hän on kotoisin isäni seurakunnasta ja on ollut meillä pappilassa
aikaisemmin. -- Ja nyt loma-aikana ei minun ole lainkaan vaikeata
selviytyä hänen avullaan --."

Torkild ojensi Lihmelle kätensä:

"Minä tulen sitten uudelleen kello neljä. Eikö ole mitään, millä voin
auttaa teitä?"

"Ei, kiitoksia paljon." Lihme hymyili heikosti. Hän saattoi Torkildia
eteiseen. Ja siellä Torkild seisahtui ja kysyi jälleen:

"Onko hän koskaan _sanonut_ mitään siitä, minkä vuoksi hän ei tahtonut
minun saavan tietää, että hän on sairaana?"

"Niin -- hän kai pelkäsi --."

"Hm. Enhän voi kyllä väittää olleeni milloinkaan mikään -- hyvä veli
hänelle. Mutta sittenkin. En olisi uskonut, että hän olisi odottanut
minulta mitään sellaista, että hänen olisi pitänyt pelätä minua --."

"Hänhän on ollut kuin pieni takaa-ajettu eläin, poloinen --." Lihmen
ääni vavahti. "Niinkuin takaa-ajettu eläin viime aikoina. Ehkäpä
hän ei lainkaan pelännytkään -- oli vain väsynyt. Kun noudin hänet
Hampurista keväällä --." Hän keskeytti. "Hän on kirjoittanut teille
kirjeen ja antanut sen minulle, kieltäen kuitenkin lähettämästä sitä --
toistaiseksi."

Torkild kääntyi lähteäkseen. Mutta sitten hän kysyi vielä:

"Onko totta, että hän oli Pariisissa talvella?"

Lihme pudisti päätään:

"Hän on ollut Hampurissa koko ajan. Eräs hänen ystävättärensä, joka oli
siellä, toimitti hänen lähettämänsä ja hänelle lähetetyt kirjeet."

"Minulla oli siitä jonkinlainen aavistus", sanoi Torkild hiljaa.
"Tunsin, että minun olisi pitänyt -- ottaa siitä kunnollisesti selvä.
Mutta minä en jaksanut -- tai en tohtinut. Ja kun hän kirjoitti niin
yksityiskohtaisesti, kertoen niin paljon ja niin vakuuttavalla tavalla
-- uskoin häntä hyvinkin mielelläni --."

Lihmen kasvoilla kävi sanomattoman kärsimyksen värähdys:

"Se tulee siitä, että hän on niin --. Kaikki liikuttava ja hauska
ja kamala, mitä hän mielessään kuvittelee -- se tulee hänelle kuin
todelliseksi. Hän uskoo tavallaan itse, kertoessaan mielikuvituksensa
luomia seikkailuja, että ne ovat hänelle tapahtuneet." Lihme pysähtyi
hetkiseksi ja veti henkeään, ja siinä silmänräpäyksessä tuntui
Torkildista, että hän näki pohjaan asti, mitä se mies oli kärsinyt,
joka rakasti Dorista.

"Luulen sen auttaneen häntä viime talven läpi, hänen oleskellessaan
siellä kauheassa hoitolassa -- kun hän sai kirjoittaa noita kirjeitä
teille ja toiselle veljelleen, huviretkistä ja ateljeejuhlista ja
konserteista, joissa hän kävi Pariisissa. Hän on kertonut minulle siitä
-- noista korteista, joita hän lähetti Regencesta ja muista kahviloista
ja antoi hoitolassa olevien tyttöjen kirjoittaa niihin hänen keksimiään
nimiä. Ja samalla kertaa -- vastakohta hänen teille kertomiensa
asioiden ja niiden olosuhteiden välillä, joissa hän todellisuudessa
eli -- luulen että juuri sen kaameus tuotti hänelle jonkinlaista
sairaalloista tyydytystä --."

"Minkälainen hoitola se oli?" kysyi Torkild vihdoin väkinäisellä
ponnistuksella.

Kohdatessaan Lihmen katseen Torkild ymmärsi tämän arvanneen hänen
ajatuksensa. Lihmen herkkä, tunteikas suu vetäytyi jonkinlaiseen
hymyyn. Mutta sitten hän virkkoi rauhallisesti:

"Se oli yksityinen synnytyskoti -- missä maksu oli halpa ja olosuhteet
kaikinpuolin hirveät. Se nyt on samantekevä -- minä tiedän, että Doris
on kirjoittanut siitä kaikki tyynni teille kirjeessään, mutta lienee
parempi, että kerron sen teille, ennenkuin tapaatte hänet. Hänellä
on pieni kolmen kuukauden vanha poika. Minulle hän kirjoitti sangen
peittelemättömästi, millaista siellä oli -- aina maaliskuuhun saakka.
Mutta sitten ymmärsin, että oli varmaankin tapahtunut jotakin, mikä oli
pahentanut hänen asemaansa -- hänen kirjeissään esiintyi niin paljon
sellaista, minkä ymmärsin täytyvän olla -- kuvitteluja. Minä olen
nähkääs vähitellen oppinut jossakin määrin erottamaan, mikä hänessä on
mitäkin. Silloin minä matkustin hänen luokseen pääsiäislomalla; kävi
ilmi, että hänen rahansa olivat ihan lopussa -- kuukautta ennen kuin
hän odotti synnytystä. Silloin toin hänet mukanani takaisin ja toimitin
hänet erään kätilön luo Nyholteen; siellä hänen poikansa tuli maailmaan
-- ja silloin lääkäri antoi minun tietää, ettei hän voinut jäädä eloon
--."

"Lapsi elää siis?"

"Elää. Merkillistä kyllä, se näyttää olevan oikein reipas pikku mies.
Se on täällä kaupungissa nyt, sitä käytetään täällä äitinsä luona joka
päivä. Hän pitää sanomattoman paljon pienokaisestaan --."

Torkild seisoi hetken hiljaa.

"Niin -- nyt teidän on päästävä rauhaan minusta. Hyvästi -- ja kiitos."

"Kiitos itsellenne. Näkemiin -- iltapäivällä."

       *       *       *       *       *

Torkild istui puiston penkillä, kunnes tuli aika mennä sinne uudelleen.

Tällä kertaa Lihme itse avasi hänelle oven.

"On todellakin hyvä, että olette tullut", sanoi hän iloisella äänellä.
"Hän tuli aivan ihastuksiinsa, kun kuuli sen." Ja Lihme hymyili
hellästi: "Hän yllättää alinomaa, hän ottaa kaiken toisin kuin
odottaisi --."

Hän johti Torkildin pienen arkihuoneen läpi ja avasi oven viereiseen
huoneeseen, jokseenkin suureen, valoisaan kulmahuoneeseen, johon
aurinko paistoi avoimista ikkunoista. Siellä oli puhdistettua
ja kiiltävää ja huonekaluja tuskin lainkaan, joten se muistutti
sairaalahuonetta. Lattialla oli suuri rautasänky villapeitteineen,
jotka olivat keltaisia pesusta -- ja keskellä hohtava läikkä tumman
sinipunaista silkkiä. Se oli Doris, joka makasi kultakirjainen
japanilainen silkkikimono yöpaitansa yllä.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, Torkild!" Doris koetti huutaa ääneen ja
iloisesti, mutta ääni ei totellut; siitä tuli vain läpitunkeva kuiskaus.

Kun Torkild tuli sängyn luo ja kumartui Doriksen yli, kietoi tämä
käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet itseään vasten. Sitten hän
painoi päänsä hänen rintaansa ja puhkesi sydäntäsärkevään itkuun.

Äkkiä hän päästi irti Torkildin ja vaipui takaisin tyynyille.

"Mihin Jens joutui?"

Torkild nielaisi muutaman kerran ennenkuin kykeni vastaamaan:

"Hän meni kai toiseen huoneeseen."

"Oi, pyydä häntä tulemaan tänne vähän --.

"-- Voi Jens, etkö viitsisi mennä ulos tunnin ajaksi. Torkild ja minä
tahtoisimme mielellämme puhella vähän kahden kesken, ymmärräthän.
Sitten voimme syödä, kun palaat. Poloinen --", hän silitti Lihmen
poskea -- "sinähän et ole ollut ulkona vähääkään, et eilen etkä tänään.
Ja käväise sitten rouva Jespersenillä, ole niin kiltti, ja sano että
hän tulisi tänne Ivarin kanssa kello kuuden tienoissa. Kiitos vain --."

Torkild kuunteli omituinen kipeä tunne mielessään, kuinka sisar puhui
-- huolettoman komentavasti -- sille miehelle, joka oli korjannut hänet
kuin pienen ihmishylyn ja kantanut hänet kotiinsa, jotta hän saisi
kuolla rauhassa. Ja Jens Lihme myöntyi ja lähti niinkuin olisi tottunut
tottelemaan häntä.

"Millaiselta hän sinusta tuntuu?" kysyi Doris.

"Ah, voit kai kyllä arvata, mitä minä pidän hänestä", sanoi Torkild.
Hänen äänensä oli vielä raskas niellystä itkusta.

"Niin --. Minun on tapana kutsua häntä Jumalan pieneksi ystäväksi --
tiedäthän Fiorettin, oletko lukenut sitä? Jens on lukenut sitä ääneen
minulle -- hän lukee minulle öisin, kun en saa unta. Ja niityn munkiksi
kutsun häntä, kun hän tuo minulle kukkia. Kun olin Holtessa, toi hän
aina pyökinlehviä ja valkovuokkoja ja esikkoja ja sellaista mukanaan
minulle. Mutta nythän hän ei koskaan enää pääse ulos, poloinen --.

"Mutta oletko huomannut, miten kauniit silmät hänellä on?"

Torkild nyökkäsi.

"Doris -- voit kai ymmärtää, että sellaisen miehen edessä tunnen itse
tulevani surkean pieneksi --."

"Niin kai meidän kaikkien täytyy tuntea", sanoi Doris, mutta hänen
kuluneessa äänessään oli omituinen huoleton sointu. "Hän on muuten
katolilainen", huomautti hän.

Torkild oli ottanut Doriksen toisen käden molempiin omiinsa. Se oli
tahmea ja kylmä. Ja Doriksen kasvot olivat keltaiset ja iho laihuudesta
kiiltävä kuin norsunluu, punainen täplä kummassakin poskipäässä. Leuan
alla oli kurkku painunut sisään, niin että siinä oli syvä kuoppa.

"Doris", sanoi Torkild hiljaa ja hellästi, "minkätähden et antanut
minun koskaan tulla tietämään, miten laitasi todellisuudessa oli --?"

"Kas niin". Doris hymyili vähän. "Minä olen nyt kerta sellaiseksi
luotu -- en voi mitään sille, että minulla on aina ollut sellainen
voittamaton vastenmielisyys sanoa totuutta julki -- mikäli vain olen
jollakin tavoin pystynyt keksimään valheen. Ja niin on aina ollut. En
tiedä mistä se tulee -- aina minä keksin juttuja, joita en voi olla
kertomatta --.

"Sitäpaitsi -- tiesinhän, kuinka kauheaa sinusta olisi ollut, jos olisin
sanonut sinulle viime vuonna, ollessani kotona isän kuoleman aikana,
että olin raskaana. Sinusta se olisi ollut hirmuista, eikö niin --?

"Tässä talvella kerran, kun olin kerrassaan epätoivoisessa asemassa,
ajattelin todella kirjoittaa sinulle ja pyytää sinulta apua. Mutta
silloin tiesin sinun juuri eronneen Rosesta -- enkä tahtonut lisätä
kuormaasi. Minä olen näet pitänyt sinusta aina tavallani, Torkild --."

"Voi, Doris, kunpa vain olisit sen tehnyt!"

Doris pudisti päätään tyynyn varassa:

"En voinut. -- Ja sitten tulikin Jens juuri parhaaseen aikaan." Hän
nauroi. "Jos olisin tehnyt asiasta totta ja hypännyt mereen, niin olen
varma, että jonkin salaperäisen kaukovaikutuksen kautta Jens olisi
saanut siitä tiedon etukäteen ja tullut paikalle juuri parhaaseen
aikaan onkiakseen minut ylös --.

"Tiedät kai, että minulla on pieni lapsi", virkkoi hän äkkiä aivan
toisella äänellä.

"Tiedän. Lihme kertoi siitä minulle."

"Niin, ei se hänen ole", sanoi Doris kiireesti. Ja jälleen tunsi
Torkild tuota omituista kipeyttä -- ei hetkeksikään ollut hänen
mieleensä tullut se mahdollisuus, että Jens Lihme voisi olla Doriksen
lapsen isä.

"Se on Mogensin", sanoi Doris tylysti. "Hän ei saa tietää mitään. Ja
sinun pitää vannoa minulle, ettet kerro hänelle sanaakaan, jos tapaat
hänet. Ja ettet etsi häntä käsiisi. Eikä hänen pidä saada nähdä poikaa,
vaikka hän tulisi polvillaan ryömien sitä pyytämään. Ja ettet koskaan
ota vastaan häneltä mitään lapselle. Lupaatko minulle sen?"

"Lupaan."

"Hän tietää nimittäin hyvin", -- Doris nauroi hiljaa --. "Että minulla
on hänen kanssaan lapsi ja että minä makaan kuolemaisillani täällä.
Hän on käynyt täällä ovella, mutta Jens on ajanut hänet pois. Ja hän
on kirjoittanut mitä surkeimpia kirjeitä minulle -- ja minä olen
vastannut, että olen parhaassa voinnissa, iloinen ja tyytyväinen, ja
että toivon hänen ja Lisen ja pienokaisten voivan hyvin --."

Äkkiä hänen äänensä muuttui kokonaan:

"Eikö olekin todella kerrassaan kuvaamattoman kauheaa, että kaksi
sellaista ihmistä kuin Mogens ja minä olemme laittaneet lapsen
maailmaan. Me, jotka olemme juuri samasta paholaisen puusta veistetyt
-- Mogensillakin on keuhkotauti, eikä taida olla pitkiä aikoja siihen,
kun hänkin kutjahtaa. On meitä serkukset -- tottavie pahinta laatua
mistä olen koskaan kuullut!

"-- Herra Jumala, mitähän sellaisestakin lapsesta tulee, Torkild!

"Ja minä pidän niin mielettömästi tuosta pikkuisestani. Voit uskoa, että
hän on suloinen -- ja hän näyttää itse terveydeltä, on pyöreä ja kiltti
ja vankka ja siivo. Nukkuu yöt läpeensä, sanoo rouva Jespersen, on
ahnas kuin pieni leijonanpentu. Yksitoista naulaa hän painaa nyt -- ja
painoi tuskin kuutta, kun syntyi --. Kun ajattelen, mitä hänestä mahtaa
tulla, niin on kuin sydämeni seisahtuisi --.

"Tahdotko ottaa poikani luoksesi, Torkild?"

"Kyllä, Doris, teen sen mielelläni."

"Mutta sinun täytyy itse pitää hänet luonasi, ymmärräthän. Et saa
laittaa häntä vieraisiin ihmisiin -- vaikka ne olisivat kuinka hyvää ja
kilttiä väkeä. Sinun täytyy kasvattaa hänet itse omassa talossasi ja
sinun on koetettava, isänä hänelle --."

"Sen tahdon tehdä, Doris. Tahdon koettaa hyvittää pojallesi jonkun
verran kaikesta siitä, mitä olen -- laiminlyönyt -- sinua kohtaan."

"Etkö luule, että Rose ja sinä voisitte jälleen sopia? Minusta tuntuisi
niin turvalliselta tietää, että pikku poikani olisi Rosen hoivissa --."

"Kas sitä en voi tietää. Oikeastaan en luule sitä." Viime kuukausien
ylimieliset toivot ja unelmat tuntuivat hänestä niin äärettömän kauas
puhalletuilta ja ohi menneiltä -- nyt tässä katumuksen ja epätoivon
puuskassa.

"Ei sinun pidä soimata itseäsi mistään minun tähteni, Torkild",
sanoi Doris lempeästi. "Herra jumala -- minun silmälläpitämiseni, se
olisi totisesti ollut tehtävä, joka käy paljon yli sinun voimiesi --
ymmärryksesi, olin vähällä sanoa. Muistatko, kun asuimme kotona isän
luona Fredrikshaldissa -- sinä paimensit minua todellakin uskollisesti
ja koetit kasvattaa minua -- etkä aavistakaan kuinka narrasin sinua ja
vedin sinua nenästä -- olin jokseenkin pahalla alulla jo silloin, sen
sanon sinulle. Niin niin, paljon ennenkin sitä aikaa, silloin jo, kun
asuimme Teresenkadulla. Sinä viihdyit parhaiten Wegnerillä -- sinä ja
äiti ette aavistaneetkaan, kuka oli minun paras ystäväni: Olga Paulsen,
Signoran sisar, tiedäthän hänet. Kun sanoin meneväni Dagnyn luo läksyjä
kysymään, niin menin useimmiten Paulsenille -- ja hauskinta mitä tiesin
oli se, kun tapasin Signoran tai jonkun hänen ystävättäriään ja sain
salaa kuunnelluksi heidän jutteluaan. Olga oli alkanut jo ennenkuin me
lähdimme kaupungista, ja minä sain udelluksi häneltä kaikki mahdolliset
siitä. Siellä oli eräs vanha saksalainen asiamies Heinrichs -- ja
eräänä iltana ollessani kävelemässä Olgan kanssa tapasimme hänet,
ja silloin hän kävi lähenteleväksi minuakin kohtaan, mutta silloin
minä rupesin pelkäämään, ja hän oli minusta niin inhoittava, että se
säikytti minut takaisin hyveen tielle pitkäksi aikaa. Mutta juuri tuon
inhottavuuden ajatteleminen jäi yllyttämään ja kiihoittamaan minua myös
-- ja minä olen etsinyt sitä kaikkein vastenmielisintä kerran toisensa
jälkeen -- ikäänkuin saadakseni tietää, eikö sitä koskaan voisi tulla
minulle liikaa -- niin että nyt täytyisi sielun ja ruumiin revetä
toisistaan minussa --."

"Doris, Doris", Torkild silitti hänen tukkaansa ja poskiansa. "Sinä et
saa puhua niin paljon --."

"Pyh, nyt ei siinä enää ole mitään säästämistä. Minä tahdon, että sinä
tietäisit niitä otat hartioillesi, näetkös, kun otat minun lapseni
luoksesi. Sinun tulee tietää, millainen Ivarin äiti on."

Torkild kumartui ja suuteli sisartaan.

"Sinä olet aina ollut niin huonoissa oloissa, Doris. Minä koetan
laittaa niin, että pikku poikasi on hyvä olla niin kauan kuin hän on
lapsena. Että hänellä on rauhallinen ja hyvä ja terve olo."

"Niin, se on kyllä totta", sanoi Doris hiljaa. "Muistan kun asuimme
Teresenkadulla. Iltapäivät, jolloin kuljin ja hiiviskelin yksinäni
rumissa pimeissä puolityhjissä huoneissamme. Ypö yksin. Sinä olit
Akerissa, ja äiti virui vuoteella toisessa huoneessa. Tai tuhersi
keittiössä. Sinun tulee muistaa, ettei hän ollut koskaan minulle
sellainen kuin sinulle -- hänhän ei milloinkaan puhunut minulle, kulki
vain katsoa luimautellen minuun niinkuin olisi pelännyt --. Ja niinä
seisoin ikkunassa ja tähystelin likaista katua ja vastapäätä olevia
rumia harmaita tiilitaloja. Minusta se oli koko maailma, ja kaikki
ihmiset maailmassa näyttivät köyhiltä ja kuluneilta ja ilottomilta --.

"Ja minulla oli sellainen tunne, että minut oli salvattu noihin
huoneisiin ja tuohon yksinäisyyteen koko eliniäkseni. Se oli ainoa,
mikä minulle oli todellista. -- Minähän en lainkaan sopinut yhteen
Rosen kanssa -- kaikki hänen kotonaan oli minulle oikeastaan ihan
vierasta ja luonnotonta -- koko heidän tapansa suhtautua elämään.
Ainoa, minkä vuoksi välitin mennä Wegnerille, oli se, että hänen
äitinsä oli poissa koko iltapäivän ja minä voin leikkiä teatteria
siellä kaikessa rauhassa näytellen kaikkea, mitä haaveilin ja sepitin,
ja Rose mukautui näyttelemään niinkuin minä vaadin. -- Mutta itsekseni
sepitin loppumattomia juttuja, joista kyllä varoin kertomasta hänelle
hisahdustakaan. Ja kun väsyin omiin kuvitteluihini, laittauduin
jollakin viekkaudella Olgan seuraan. Se oli todellisuutta, jossa
tapahtui jotakin, ja se, että se oli niin raakaa ja rumaa, teki minulle
ikäänkuin hyvää -- olihan se kuin punainen säie kaikessa harmaudessa --.

"Ja kun makaan täällä nyt, Torkild, ja ajattelen kaikkea mitä olen
kokenut -- kaikkea alhaista ja inhoittavaa, jossa olen kahlannut omasta
vapaasta tahdostani -- niin tiedätkö, minusta on niinkuin se ei olisi
totta, että se on todella tapahtunut minulle -- vaan niinkuin se olisi
jotakin mielikuvitukseni sommitelmaa. Ainoa, minkä varmasti tiedän
eläneeni, on kotona äidin huoneissa Teresenkadulla vietetyt
iltapäivät --.

"Ja sitten se, että minulla on lapsi. Joka ei koskaan ole tuleva
tuntemaan minua. Jota en uskalla painaa rintaani vasten enkä suudella,
jotta en tartuttaisi siihen tautia --."

Torkild istui valkeana ja jäykistyneenä ja tuijotti sisaren pieniin
kuihtuneisiin kasvoihin. Nenän tienoilta ja siitä alaspäin suun
ympäriltä hän oli tullut niin laihaksi, että koko yläleuan kaari näkyi.
Ja musta tukka oli suorittu pois otsalta kahdella suurella keltaisella
nauharuusukkeella ja tuo kurja kuoleva ruumis kiedottu kirjavaan
karnevaalipukuun.

"Minä en ymmärrä sitä", kuiskasi Torkild syvän kammon vallassa. "Että
se on mahdollista. Oma pikku sisareni -- me olemme olleet yhdessä
vuodet pitkät -- lapsina -- ja nuorina ollessamme -- enkä ole tiennyt
rahtuakaan!"

"Sinähän olet aina pitänyt jostakin. Sinä pidit äidistä ja rouva
Wegneristä ja Rosesta -- sinä et ollut sellainen kuin minä. Minäkin
tahdoin kyllä mielelläni pitää -- mutta oli kuin sydämeni olisi
pysähtynyt kasvussaan silloin, koska se sai liian vähän ravintoa. Minä
olisin myöskin mielelläni pitänyt -- mutta minä en ikäänkuin voinut,
ennenkuin joku olisi tullut ensin ja sanonut pitävänsä minusta. --
Mutta sitä ei ole kukaan tehnyt paitsi Jens. Ja se ei voinut, auttaa
minua yhtään. Jos hän olisi ottanut minua oikein lujasti yhdenkään
kerran -- jos hän olisi ollut voimakas ja terve, mutta hänhän on
viallinen, raukka, niin ettei hän uskaltanut. Ja jos hän olisi ollut
terve, voimakas mies, joka olisi tiennyt kykenevänsä valloittamaan
itselleen onnen maailmassa, niin ei hän olisikaan rakastanut minua
näin kauan. Minä olen kiduttanut hänet miltei kuoliaaksi. Mutta
terveet, elinkelpoiset miehet eivät otakaan kuollakseen minunlaiseni
vuoksi. He ottavat toisen, ja sillä hyvä." Hän nauroi hiljaa. "Tai
oikeastaan, ottavathan he minunlaisianikin -- niin pitkäksi aikaa kuin
heille sopii. Se on ihan samanlaista kuin meidän naisten on laita, kun
tavarataloissa on alennusmyynti; me emme voi olla raahaamatta mukaamme
kaiken maailman rojua, jota emme vähääkään tarvitse -- kun voimme
saada sen niin halvalla. Useimmat miehetkään eivät voi olla ottamatta
minun laisiani, kun tapaavat meidät, vaikka he tarkoin ottaen eivät
tarvitsekaan meitä -- kun voivat saada meidät melkein ilmaiseksi --.

"Jensille ja minulle tämä oli kai paras, mitä voi tapahtua. Minähän en
ole koskaan kuulunut hänelle, ymmärrätkös. Mutta tällä tavoin hänestä
tuntuu kuin omistaisi hän minut sittenkin. Hänhän ei voi valloittaa
taistelemalla itselleen osaa maailmassa -- hänen on tyytyminen
poimimaan sitä, minkä muut ovat viskanneet katuojaan. Sentähden en
voinut koskaan tyytyä elämään elämääni hänen rakkautensa turvin. Mutta
minä voin kuolla sen turvin --.

"Oletko nähnyt sitä rumaa kuvaa minusta, joka riippuu tuolla toisessa
huoneessa?" kysyi hän äkkiä nauraen.

Torkild nyökäytti kiusaantuneena.

"Minä olen lahjoittanut sen Jensille -- muistoksi minusta --."

"Doris", pyysi veli kammostuneena. "Sinä et saa -- anna minulle lupa
ottaa ja polttaa se --."

"Oletko hullu --", Doris nauroi kaameaa tytönheilakan kummitus-naurua.
"Jensin _täytyy_ saada pitää se. Etkö ymmärrä, että se merkitsisi
hänelle elävänä kuolemista, jos naulanreiät hänessä menisivät joskus
umpeen --.

"Torkild", kysyi hän äkkiä huolestuneena. "Voisitko kuvitella
mielessäsi, ettet joskus maailmassa pitäisi Rosesta enää?"

"En, sitä en voi."

"Sinun pitää kaikella muotoa rakastaa häntä aina -- tapahtukoon mitä
hyvänsä. Se olisi niin hyvä pikku Ivarille, kun hän on sinun luonasi."

       *       *       *       *       *

He kuulivat Lihmen avaavan samassa eteisen oven, ja kun hän tuli
sisään ja laski suuren ruusukimpun Doriksen vuoteelle, kietoi Doris
käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä:

"Oletko nyt tehnyt kunnollisen kävelyretken? Minusta sinä näytät
vähemmän väsyneeltä, eikö hän näytäkin, Torkild? Sitten voit pyytää
Ellenin tuomaan päivällisen sisään -- me syömme tavallisesti täällä
yhdessä, Jens ja minä -- et kai sinä pelkää tartuntaa, Torkild?"

Doris oli säteilevällä tuulella aterian aikana, joi punaviiniä ja
tahtoi lakkaamatta jutella vihlovalla kuiskausäänellään molempien
miesten kanssa, jotka istuivat ja koettivat syödä. Ja kun palvelijatar
oli korjannut pöydän ja tuonut kahvin sisään, vaati hän heitä
polttamaan.

"Minä lakkasin polttamasta jo talvella", valehteli Torkild.

"No silloin saat tottavie aloittaa uudelleen. Voittehan istuutua tuonne
ikkunan luo. Kas minä en _saa_ yskiä -- ja herra ties muuten mitä _se_
tekisi nyt. Luuletteko minun haluavan maata tässä ja katsoa, kun kaksi
isoa miestä juo kahvia kuin pikkutytöt vetämättä savuja päälle -- mitä
muuten eivät pikkutytötkään tee enää nykyaikana. Niin, ole hyvä, Jens,
anna minulle vain kauniisti kahvia tänään -- tiedätkös. --"

Ovikello soi. Ja Doris kuiskasi aivan eri äänellä:

"Se on pikkupoju --"

       *       *       *       *       *

Jens Lihme meni piirongin luo ja otti eräästä laatikosta vastapestyn
valkoisen villavaipan, jonka levitti vuoteelle Doriksen eteen. Ja
ovelle ilmestyi paksu, punaposkinen nainen, joka kantoi sylissään
kirkuvaa, valkoista vaatekääröä.

"Kas niin -- kas niin, pikku poju, ei itketä nyt, nythän tullaan
sanomaan hyvää päivää mammalle. Kas, kuinka reippaalta neiti näyttää
tänään!" Hän laski käärön poikittain vuoteelle Doriksen eteen ja
vilkaisi uteliaasti huoneessa olevaan vieraaseen mieheen.

"Se on minun veljeni Norjasta, rouva Jespersen. Ottakaapa myssy ja
nuttu pois Ivarilta, olkaa hyvä, että hänen setänsä saa nähdä hänet
oikein. Ettekö tahtoisi kupin kahvia -- Jens, tahdotko olla kiltti ja
pitää huolta, että rouva Jespersen saa kupin kahvia -- arkihuoneessa
--."

Torkild ja Doris olivat jälleen kahden -- sylilapsen kanssa, joka
makasi poikittain äidin vuoteella; sen pää oli tulipunainen ja kasvot
itkusta tuhansissa kurtuissa.

"No vauvani, vauvani, ei pidä itkeä noin -- oi Torkild, näytäpä hänelle
kelloasi -- näetkös, hän kurkottaa ottaakseen sitä. Se on aikaista se,
tiedätkös! Oletko nähnyt mitään suloisempaa -- tuitui, äidin pikku
kultu -- näetkös, hän hymyilee. Eikö hän ole kerrassaan hurmaava! Niin,
katsopas sitä miestä, se on pikku Ivar-pojun setä, ja hän pitää niin
kovasti pojusta ja hoitaa häntä niin kauniisti, sittenkun äitiä ei
enää ole. -- Voi, Torkild, etkö usko että voit ruveta pitämään hänestä
hirveästi?"

"Kyllä, Doris. Uskon kyllä sen."

"Eikö hän sinustakin ole kaunis?"

"On. Eikö hänellä ole aika paljon tukkaa ikäisekseen?" yritti Torkild
kehua.

"Onpa aika lailla." Doris silitti sormenpäillään pientä mustauntuvaista
päätä. "Jens olisi tahtonut mennä naimisiin kanssani -- sekä syksyllä
silloin kun sanoin meidän olevan kihloissa, kuten muistat, että
nyt keväällä juuri ennen kuin Ivar syntyi. Ja ottanut lapsen omiin
nimiinsä, ymmärräthän. Teinkö mielestäsi väärin, kun en suostunut
siihen? -- Silloinhan Ivar ei olisi ollut avioton lapsi."

"Ei, teit mielestäni oikein", sanoi Torkild kiusaantuneena. Eikö Doris
sitten koskaan ajatellutkaan Lihmeä --.

"Niin, sillä minulla oli sellainen tunne, että lapseen ei Jens voisi
suostua. Hän _ei_ pidä Ivarista. En tiedä, hän oli kai ajatellut,
että tänä viimeisenä aikana ainakaan hänen ei olisi tarvinnut jakaa
minua kenenkään kanssa. Ei silti, että uskoisin hänen juuri tulevan
kohtelemaan pojua huonosti. Mutta hän ei kelpaa kasvattamaan minun ja
Mogensin lasta. -- Kuinka pitkä loma sinulla on, Torkild?"

"Kolme viikkoa."

"Se on hyvä. Niin pitkää aikaa minä en kyllä enää elä. Silloin
sinä voit ottaa mukaasi pojun, kun matkustat kotiin. Otat
sairaanhoitajattaren täältä mukaan hoitamaan häntä matkalla --."

Doris oli tällä välin maannut kopeloiden lapsen pitkän koltun alustaa,
riisuen siltä tossut ja sukat.

"Nosta hänet minun lähelleni", kuiskasi hän, ja hänen silmiinsä tuli
kuumeinen kiilto. "Hänen käsiään minä en uskalla suudella, sillä hän
on niin paha imeskelemään niitä. Mutta minä suutelen toisinaan hänen
jalkojaan."

Torkild otti pienokaisen. Hänen mieleensä johtui samalla, että tämä oli
ensi kerta, kun hän piti elävää pikkulasta sylissään. Ja hän ojensi
pienet alastomat jalat Dorista kohti.

Doris siveli suutaan niihin ynnä sääriin ja pani ne poskeaan vasten. Ja
hän käänsi hurjan, nälkiintyneen silmäparin veljeensä päin.

"Ymmärrätkö -- jos minä olen ansainnut helvetin synneistäni -- niin
tämä on kyllin kuuma! Minä antaisin kaikki, mitä minulla maailmassa
ei ole, saadakseni ottaa poikani rinnoilleni ja puristaa ja likistää
häntä, ja suudella jokaista pikku kohtaa hänen ruumiissaan edes yhden
ainoan kerran -- enkä saa sitä tehdä!"

Hän päästi lapsen jalat käsistään ja ikäänkuin lyyhistyi kokoon.

"Suutele sinä häntä -- niin että näen sen."

Torkild totteli ja painoi varovasti huulensa pientä pehmeää päätä
vasten.

"Suulle", käski Doris. Ja Torkild piti hetkisen suutaan lapsen suun
lähellä.

"Pane hänet nyt pois -- tuonne jalkopäähän", kuiskasi Doris
kiihtyneesti --"ja tule tänne minun lähelleni --."

Hän heitti käsivartensa Torkildin kaulaan, veti hänet likelleen, puri
hampaansa hänen huuliinsa ja mutisi suudellessaan häntä raivokkaasti:

"Se on pikkupojun suudelma -- pikkupojun suudelma, ymmärrätkö -- jonka
minä otan sinulta --."

       *       *       *       *       *

Viikkoa myöhemmin hän kuoli. -- Torkild oli ollut Holsteininkadulla
koko ajan, valvoen vuorotellen Jens Lihmen kanssa ja istuen yön
toisensa jälkeen kuunnellen Doriksen kertomia kamalia juttuja, jotka
tämä väitti kokeneensa -- osa oli kai totta ja osa mielikuvitusta. --
Ja sitten siirtyi Doris puhumaan lapsestaan --.

Hän tiesi itse, kun loppu oli lähellä. Hänen viimeinen sanansa
Torkildille oli:

"Sinä et saa luulla, että sinulla on mitään kaduttavaa minun suhteeni.
Mutta muista, että olet luvannut hoitaa Ivaria minun puolestani."

Sitten hän pyysi Torkildia ja lääkäriä poistumaan toiseen huoneeseen:

"Olen luvannut Jensille, että viimeinen hetki on oleva vain hänen ja
minun kesken."

Ja he menivät, ja Doris kuoli, seuranaan vain se suuri rakkaus, jota
hän ei ollut koskaan ymmärtänyt.

       *       *       *       *       *

Viikkoa myöhemmin Torkild matkusti kotiin pienen sisarenpoikansa
kanssa. Tanskalainen punaisenristin sisar seurasi mukana hoitaen
pienokaista matkalla ja siihen saakka, kunnes Torkild sai järjestetyksi
asiat toisin.




XVI.


Eräänä lauantaina toukokuun alkupuolella oli Torkild ollut
Kristianiassa jossakin liikekokouksessa. Hän söi päivällistä
kaupungissa, mutta hänen aikomuksensa oli palata kotiin puoliviiden
junalla; hän aikoi mennä metsästämään ja halusi mielellään päästä
varhain lähtemään, koska hänen oli lainattava koira matkalla.
Oli hurmaava ilma, lienteän harmaaharsoinen taivas, mutta keveä
ja tyven, niin että sadetta ei tarvinnut pelätä. Kun hän meni
Eidsvoldintorin poikki, näki hän tuomen olevan jo vihreänä nuorista
lehdistä, ja poppelit olivat punaruskeita ja sireenipensaat keltaisia
puhkeamaisillaan olevista silmikoista. Ja hän iloitsi mielessään
retkestä harjuilla -- sielläkin jo orasti ja versoi varmaan hiukkasen
vettyneiden lumiläikkien reunoilla.

Ehdittyään Vapahtajan-kirkon luo hän näki, ettei hän voinut ennättää
junalle. Seuraavan junan lähtöön oli runsas tunti. Silloin hän kääntyi
ympäri aikoen pistäytyä Grandiin siksi aikaa.

Samassa kuin hän kulki Güntherin ikkunan ohi, koputettiin ruutuun
kovasti, ja kun hän käännähti katsomaan, näki hän Betzy Løkken kasvot
valtavan keväthatun alla. Tämä viittoi hänelle innokkaasti.

Tultuaan sisälle konditoriaan näki hän, että Betzy istui toisella
sohvalla pienimmän tyttönsä kanssa ja toisella Rose vanhemman tytön
kanssa.

Betzy huusi äänekkäästi: "päivää, päivää" ja ojensi kätensä häntä
kohti. Hän tarttui siihen, ja sitten hän ojensi kätensä Roselle, mutta
ei uskaltanut katsoa häneen sen lyhyen sekunnin aikana, jona hän piti
tämän kättä. "Niin, sehän on totta, onneksi olkoon", sanoi Betzy
huolettomasti, ja Torkild tuijotti tyhmistyneenä.

"No, avioerosi johdosta, luonnollisesti. Ajattelin oikein, että minun
pitäisi pitää pienet kutsut teille molemmille sen johdosta, tiedäthän
että sellainen on nykyään tapana, mutta kuten näet, olen olosuhteiden
vuoksi estetty pitämästä suurempia seurakutsuja. Mutta jos te kaksi
tahtoisitte tulla jonakin iltana kaikessa vaatimattomuudessa --."

"Ei", sanoi Torkild. Hänen sisässään kiehui raivo -- oli eri asia istua
jonakin kesäpäivänä Myran kuistilla ja kuunnella Betzyn rupatusta, ja
aivan toinen asia seisoa täällä sietäen hänen lörpötystään -- Rosen
istuessa vastapäätä sohvalla.

"Torkild, millainen karhu sinusta on tullut", sanoi Betzy
kylmäverisesti. "Ole hyvä, ota tuoli ja istu tuohon. Onhan sinun toki
näytettävä, että olet sivistynyt ihminen ja voit seurustella eronneen
rouvasi kanssa luontevasti ja vaivattomasti, kun tapaatte toisenne
seuraelämässä. Tervehtikää kauniisti Torkild-setää, pikkutytöt --
näinkö minä jonkun pikku tytön, joka ei niiannut -- kas niin, Kaja.
Tahdotko kahvia --?"

"Kiitos, olen juuri juonut. Minun on jouduttava junalle."

"No, sinne sinun puoleesihan menee junia koko päivän, muistelen Rosen
sanoneen. Muuten, sinähän olitkin menossa katua ylöspäin, mies. Sinä
aioit mennä jonnekin grogille, _minä_ luulen. No istu nyt. Ei suinkaan
sinulla sellainen hoppu ole --."

"Aiotko metsästämään?" virkkoi Rose hillitysti, katsomatta Torkildiin
-- hän korjasi vähän Ingeborgin otsarusettia samalla. Nämä olivat hänen
ensimmäiset sanansa.

"Aion. Ja minun olisi jouduttava viiden ja kolmenkymmenenkuuden junalle
-- ja toimitettava pari asiaa ensin." Torkild katui samassa, mitä oli
sanonut. Hän oli tavannut nyt sattumalta Rosen, ja hänen teki palavasti
mieli jäädä puhelemaan hänen kanssaan. Kuinka sanomattoman viehkeältä
ja tyttömäiseltä hän näytti istuessaan siinä sileässä hiirenharmaassa
puvussaan, pieni valkoinen huopahattu kultaisella tukallaan.

"No, ei suinkaan se nyt niin tärkeää ole, millä junalla menet. Yöhän on
pitkä tähän aikaan. Paitsi jos sinulla olisi jokin erikoinen syy olla
hukkaamatta siitä hetkeäkään. Onko siellä jonkun paimentytön sunnuntai
sulostutettavana, noilla sinun metsästysmaillasi?"

Torkild ei suvainnut vastata hänelle.

"Onko siellä, Rose -- tiedätkö onko joku sievä tyttö siellä, mihin
Torkild aikoo?"

"Ei kuules, Betzy, nyt sinun on jumaliste jarrutettava. Määränsä täytyy
olla hölpötykselläkin -- sinullakin."

"Mutta Torkild", sanoi Rose säikähtyneenä.

Torkildin läpi läikähti kuin polttavan riemun aalto. Rosen säikähtynyt
pikku huudahdus hänen tulistuneen käytöksensä johdosta -- se ikäänkuin
ilmaisi, kuinka läheisesti he olivat sidotut toisiinsa. Ikäänkuin Rose
tahtomattaan olisi pitänyt häntä miehenään sillä hetkellä, kun hän
pelästyi hänen käyttäytyvän sopimattomasti. Ikäänkuin kaikki se, mitä
oli tapahtunut sen jälkeen kun hän viimeksi näki Rosen seisoessaan
huiskuttamassa Lillestramin asemalla, olisi ollut vain pahaa unta.

Torkild tiesi, ettei hän menisi. -- Mutta ikäänkuin voittaakseen aikaa
hän meni myymäpöydän luo. Hän kuuli Betzyn nauravan jälkeensä. Torkild
osti konvehtirasian kummallekin lapselle ja palasi takaisin tuomaan
niitä.

"Minun täytyy sanoa, ettet sinä totisesti ota suuresti huomioon pikku
patojasi, Betzy. Näyttää siltä, että nämä lapsukaiset saavat kuulla
yhtä ja toista merkillistä ajan mittaan."

"Pyh kaikkea, ne ovat vielä niin pieniä, etteivät ymmärrä mitään. Ei,
lapsukaiset, te olette syöneet niin monta kakkua, että äidin täytyy
panna konvehdit talteen teille. Ingeborg! Kuulitko mitä äiti sanoi!
Korea käsi, Kaja! Kas niin. -- Ja kun ne tulevat niin suuriksi että
ymmärtävät, niin tiedätkös, ne kuulevat sellaista kuitenkin, niin että
--. Ei, nyt meidän on laittauduttava kotiin --."

Rose meni myymäpöydän luo ja maksoi.

"Rose tarjoaa, ymmärräthän."

Betzy nousi seisomaan koko sinisessä valtavuudessaan. Hän oli ylen
siunatussa tilassa, ja tänä loistavien taftikappojen keväänä oli
hänen kappansa varmaankin valtavin ja sinisin ja loistavin, mitä
todennäköisesti oli koko kaupungissa.

       *       *       *       *       *

Torkild oli nostanut lapset raitiovaunuun Betzyn luo. Ja nyt seisoivat
hän ja Rose jälleen kahden keskellä Egertoria. He katsoivat katuun
kumpainenkin, ja Torkild toivoi hartaasti, että Rose sanoisi jotakin.
Mutta kun Rose ei sitä tehnyt, täytyi hänen avata suunsa:

"Minne päin aiot -- millä suunnalla asut?"

"Alaspäin katua. Minä asun Bogstadveienin varrella."

"Onko se sinusta alaspäin?" Torkild takertui tähän ohueen keskustelun
lankaan. "Sehän on oikeastaan Carl Johania ylöspäin -- numerot alkavat
kai alhaalta Rautatientorilta, luullakseni -- eikö ole niin?"

"En tiedä oikein -- niin kai. Tarkoitin vain alaspäin, kun tässä on
alamäki sinnepäin --."

"Niin kyllä, mutta sitten on ylämäki linnaan päin --" Heidän katseensa
yhtyivät, ja heidän täytyi molempien nauraa. Ja sen jälkeen he
katsoivat toisiinsa hiukan epävarmasti, hämillään hymyillen, ja
punastuivat kumpainenkin.

"No niin, ylös- tai alaspäin -- onko sinulla mitään sitä vastaan, että
saatan sinua kappaleen matkaa?"

"Ei", sanoi Rose hillitysti. "Mutta -- onko sinulla aikaa?"

"Voin matkustaa toisella junalla. -- Ei, minä olin vain harmistunut
Betzyn tahdittomuudesta, ei minulla ole mitään kiireellistä asiaa --."

He kävelivät hiljakseen Carl Johania ylöspäin, jalkakäytävällä puiden
alla.

"Eikö sinun tarvitse enää mennä konttoriin tänään?" tiedusti Torkild.

"Olen jättänyt konttorin", sanoi Rose hiljaa. "Olen käynyt keittokoulua
huhtikuun alusta lähtien. -- Tiedäthän, etten koskaan ole pitänyt
konttorityöstä. -- Minulla olisi oikeastaan ollut halu oppia
sairaanhoitoa -- päästäkseni joskus, jos mahdollista, johtajattareksi
vanhainkotiin tai lastenkotiin tai sellaiseen. Mutta minä olin liian
vanha -- se olisi vaatinut liian pitkän ajan, ja olihan varsin
epävarmaa, voisinko koskaan saada sellaista paikkaa kuin toivoin. Mutta
olin lujasti päättänyt hankkia joka tapauksessa sellaista työtä, johon
voisin tuntea mielenkiintoa. Niinpä valitsin tämän. Suoritan näet
sellaisen tutkinnon, että voin päästä julkisiin toimiin -- keittokoulun
opettajaksi tai johonkin tyttökouluun. Tai ehkä myös jonkinlaisiin
emännöitsijän toimiin --."

Torkild laski, että tämä päätös oli Rosen täytynyt siis tehdä kohta kun
he olivat eronneet. Oli niin kummallista ja epätodellista siinä heidän
nyt kävellessään ajatella, että he olivat erossa --.

"Toisinaan olen todellakin ajatellut antautua itsenäiseksi
ruoanlaittajaksi", sanoi Rose ja naurahti.

Torkild koetti myös nauraa:

"Mitähän äitisi olisi siihen sanonut?"

"Oh -- mamma ei todellisuudessa ollut vähääkään hienosteleva. Hän
oli vain olevinaan joskus. Se oli ehkä isän vaikutusta -- hän oli
luultavasti sellainen jossakin määrin, sillä hänen sukulaisensahan ovat
äärettömän hienostelevia --."

"Seurusteletko ollenkaan heidän kanssaan?" kysyi Torkild.

"En koskaan --."

He olivat tulleet linnanpuistoon. Ja he poikkesivat pienelle
syrjätielle, ja kun he tulivat erään yksinäisen penkin luo, kysyi
Torkild:

"Emmekö voi istua vähän?"

Rose istuutui. Ja Torkild istahti hänen viereensä ja alkoi kaivella
maata kävelykepillään. Ei kumpikaan heistä virkkanut mitään vähään
aikaan; he istuivat molemmat katse kiinnitettynä kepin kärkeen, joka
piirsi viiruja ja kaaria soraan.

Kunnes Rose äkkiä sanoi:

"Sinullahan on Doriksen pikku poika luonasi?"

"Niin. Tiedätkö sen?"

"Tiedän", sanoi Rose hiukan viivytellen. "Tapasin Helsingin tässä
hiljan, ja hän kertoi sinun ottaneen luoksesi pienen sukulaislapsen. Ja
jostakin, mitä Bera-täti kirjoitti talvella, ymmärsin -- hän kirjoitti
kuulleensa puhuttavan, että Dorikselta jäi lapsi --."

"Vai niin? Luulin, ettei olisi kuin pari kolme minun lisäkseni, jotka
siitä tiesivät --."

"Sinä pidät kai kovasti tuosta pikku pojasta?" kysyi Rose hiljaa. "Onko
hän suloinen?"

"Kyllä hän on aika pirteä pikku veitikka. Voithan ymmärtää, että pidän
hänestä."

"Kuinka vanha hän on?"

"Hän tuli vuoden vanhaksi viime viikolla." "Mikäs hänen nimensä on?"

"Ivar. Minun puolestani hänellä voisi yhtä hyvin olla jokin muu nimi --
mutta sillähän on itse asiassa vähän merkitystä."

"Kerro minulle vähän hänestä", pyysi Rose. "Kuinka olet järjestänyt
olosi? Helsing sanoi sinun asuvan rouva Strandenilla."

"Niin. Muutin sinne, kun tulin tuntureilta, näetkös. Ja kun palasin
kotiin Ivarin kanssa, niin suostui hän ottamaan hänet taloonsa, ja
minun oli palkattava lapsentyttö pojalle. Mutta nyt tyttö tekee miltei
kaiken muun, ja rouva Stranden hoitaa lasta. Hän hemmoittelee häntä
hirveästi --."

"Käveleekö se?" kysyi Rose. "Osaako se sanoa mitään?"

"No, kyllä se taapertelee vähän ja työntää tuoleja edellään. Mutta ei
se vielä mitään osaa sanoa muuta kuin jotakin jokellusta ja lirkutusta.
Rouva Stranden kyllä väittää sen sanovan 'pappa', kun se näkee minut,
mutta minusta se ei kuulosta muulta kuin papapa, ja sitähän se sanoo
muutenkin."

"Luuleeko rouva Stranden sitten, että se on sinun omasi?"

"Sitä hän kyllä luulee." Torkild hymyili vähän. "Kaikkine hyvine
ominaisuuksineen on rouva Stranden hieman -- puhelunhaluinen,
tiedätkös. Siksi en antanut hänelle mitään selitystä lapsen
alkuperästä. Ja poika on hyvin äitinsä näköinen -- ja siis minunkin."

"Siitä on siis ollut koko joukko juttua liikkeellä lähiseuduilla?
Ihmiset ovat ehkä luulleet, että se juuri oli syynä eroomme?" Rosen
äänessä oli kiivas sointu.

"Todennäköisesti. Onko se -- sinusta vastenmielistä?"

"On", sanoi Rose lujasti. Ja vähän rauhallisemmin: "Se kuohuttaa minua.
Sillä tiedäthän, että avioliittorikos on minusta aina ollut mitä
alhaisinta ja inhoittavinta --. Että ihmisten pitääkin luulla sellaista
sinusta!"

"Tiedäthän, ettei se minustakaan ole -- miellyttävää. Se, että ihmiset
luulevat minun olleen sinulle uskoton. Mutta kuitenkin --. Onhan
parempi, että Doris saa maata rauhassa haudassaan."

He istuivat vaiti hetkisen. Sitten Rose aloitti jälleen:

"Hän on siis tumma, se poika, koska hän on sinun näköisesi?"

"Noo -- tukka on jokseenkin vaalea vielä. Mutta se tulee kai tummaksi.
Hän muistuttaa meitä, kuten sanottu -- silmiltään ja niin poispäin. Ja
ilmeeltään --"

"Kuinka monta hammasta sillä on?"

"Kunpa sen tietäisin." Torkild naurahti jälleen. "On kai hänellä
muutamia." Sitten hän lisäsi katsoen maahan: "Voithan tulla sinne
katsomaan häntä, jos se sinua huvittaa." Seurasi pieni vaitiolo.
"Voithan tulla jonakin aamupäivänä -- kun minä olen konttorissa."

"Enkö saa tulla silloin kun olet kotona?" kysyi Rose hyvin hiljaa;
hänkin katsoi maahan.

Torkild painoi päänsä vielä alemmaksi. Hän tuli polttavan punaiseksi.

"Kyllä -- jos tahdot niin."

"Silloin kun kirjoitin sinulle Doriksen kuoleman jälkeen", sanoi Rose
hiljaa. "En tahtonut ehdottaa sitä suoraan -- mutta ajattelin sinun
ehkä ymmärtäneen sen -- olisin mielelläni halunnut tavata sinua.
Toivoin niin kovasti, että olisin voinut -- lievittää vähän. Mutta ehkä
en olisi voinut sitä tehdä?"

"Et", sanoi Torkild melkein kuulumattomasti. Ja vähän jälkeenpäin:
"Sillä siihen ei ollut mitään lohtua, näetkös."

"Oliko hänen laitansa ollut niin hirveän huonosti?" kysyi Rose arasti.

"Oli."

-- Ja voit kai itsekin ajatella -- Silloin kun hän kirjoitti
matkustavansa Pariisiin, niin tiedäthän, ettemme kumpainenkaan, et sinä
enkä minä -- uskoneet todeksi mitä hän kertoi. Ja minä annoin asiain
mennä -- koettamatta ottaa selvää, miten sisareni laita todellisuudessa
oli. Olisihan minun _pitänyt_ tietää, että hän ehkä tarvitsi veljeä,
joka voisi auttaa häntä. Enkä minä liikuttanut sormeanikaan -- enempää
kuin koskaan aikaisemminkaan --."

"Juuri tuo, mitä sanoit, oli minunkin mielessäni -- minähän ajattelin
myöskin silloin, että siinä ehkä voi piillä jotakin. Sitä minä olisin
tahtonut sanoa sinulle. Sekä suoraan että epäsuoraan oli minulla suurin
syy siihen, ettet sinä tullut -- puuttuneeksi asiaan -- silloin. Olisin
tahtonut muistuttaa sinulle, että vastuu lankeaa kai yhtä paljon
minulle kuin sinulle --"

Torkild pudisti päätään.

"Sehän ei muuta asiaa mitä minuun tulee, Rose. Sen, joka tuntee, että
hänen on tehtävä jotakin, on tehtävä se. Vastuu on hänen, eikä se tule
pienemmäksi siitä, jos on joku toinenkin, joka olisi voinut sen tehdä."

"Luuletko muutoin, että olisit voinut tehdä jotakin? Tarkoitan,
luuletko että olisit voinut tehdä jotakin, mikä olisi muuttanut
Doriksen kohtalon toisenlaiseksi?"

"Voihan hyvin olla, etten olisi sitä voinut. Mutta minusta ei
tunnukaan, että asian ydin on siinä. Ihmisen on tehtävä se, minkä hän
tuntee velvollisuudekseen, uskoipa sen sitten vievän johonkin tulokseen
tai ei."

Hetken vaitiolon jälkeen Torkild virkkoi hiljaa:

"Yhden asian soisin mielelläni saavani selittää sinulle. Doriksen
kuoleman yhteydessä olevat seikat, ne ne olivat syynä siihen, että minä
-- nyt talvella, kun erottamisaikamme oli kulunut loppuun -- heti kohta
-- ryhdyin toimenpiteisiin avioliittomme lopulliseksi purkamiseksi.
Osaksi siitä syystä, että se minusta tuntui olevan välttämätöntä --
onhan koko minun sukuni niin kauttaaltaan soveltumatonta sekaantumaan
-- elinvoimaisten ihmisten kohtaloihin. Osaksi myös pojan takia --
koska, kuten jo sanoin sinulle, arvelin sopivan yhtä hyvin, että hän
sai käydä minun lapsestani. Mutta varsinkin siitä syystä, että kun
olin johtunut itsestäni ja suvustani siihen käsitykseen, mihin olin
tullut, minusta näytti olevan yhtä hyvä, että kaikki meidän väliltämme
lopullisesti purkautuisi.

"Olihan se myös sikäli johdonmukaistakin, kun ensin olimme eronneet.
Muuten en kai olisi tullut sitä tehneeksi --.

"-- Mutta minä pelkäsin kyllä tavallani -- että tuo minun
kiireellisyyteni eron hankkimisessa -- saattaisi ehkä -- tuntua sinusta
loukkaavalta. Tuntuiko se?"

Rosen kasvot värähtivät hiukan. Mutta sitten hän katsoi Torkildia
rohkeasti silmiin ja vastasi: "Tuntui."

       *       *       *       *       *

Torkild nousi penkiltä. Rose myöskin. Ja sitten kysyi Torkild
epävarmasti:

"Onko sinulla mitään sitä vastaan, että saatan sinua pitemmälle?"

Rose pudisti hiukan päätään. Mutta he eivät puhelleet keskenään,
vaihtoivat vain jonkun välinpitämättömän huomautuksen ilmasta,
kävellessään ylöspäin Homansbyn läpi.

Rose seisahtui pienen, vanhan, kaksikerroksisen puutalon eteen
Bogstadveienin yläpäässä:

"Niin -- tässä minä asun."

Torkild kysyi hiljaisella äänellä:

"Tuota -- et kai tahtoisi lähteä pienelle kävelylle kanssani --?"

"Mielelläni", sanoi Rose yhtä hillitysti.

Ikäänkuin malttaen mielensä alkoi hän kysellä Torkildilta vanhojen
tuttujen paikkojen ihmisiä ja oloja: kuka asui nyt heidän vanhassa
kodissaan, miten apteekkarin ja Liedin väet jaksoivat. Ja Torkild
vastasi ja kertoili -- mutta heidän äänessään oli viivästelyä, jolla ei
ollut mitään tekemistä sanojen sisällön kanssa.

Ja tultuaan Vestre Akerin kirkon ohi ja kävellessään verkalleen
Sognintietä ylöspäin olivat he molemmat vaiti.

Taivas oli pilvessä ja harmaanvalkoinen, mutta se näytti olevan niin
merkillisen korkealla matalain, tummien harjujen yllä. Pienissä
paljaissa vesakoissa oli omituinen sinertävä vivahdus. Jossakin
vanhassa tammessa olivat vielä viimevuotiset ruskeat kuihtuneet
lehdet jäljellä, ja muutamissa pienissä tuomissa kellersivät nuput
puhkeamaisillaan. Laajat, avoimet kentät, jotka ulottuivat metsäisten
harjujen liepeille, olivat vielä vain harmaanvihreitä -- kevät oli
tullut myöhään tänä vuonna.

Ja Sognintie soljui kauniisti kaartuvana, vaaleanharmaana nauhana
seudun läpi, loppumattoman kauas, kunnes saavutti metsänreunassa olevan
vanhan kartanon ja hävisi. Ihmeelliseltä, äärettömän autiolta se näytti
-- kuten aina, tuo tie, jota kokonaiset nuorisoarmeijat ovat kulkeneet
kevätiltoina, yksin ja kaksin, yksinäisyyksineen ja sydämenkaipuineen.
Ja kaikille niille on tie siinä, autiona ja loppumattomana ujuen halki
vihreiden kenttien tummia metsiä kohti.

Suuren vanhan tammen luona tien ensimmäisellä mäellä he poikkesivat
kulkemaan vainion poikki, Gaustadiin vievää polkua.

"En tiedäkään, kuinka monta vuotta siitä on, kun olen viimeksi ollut
täällä", sanoi Torkild.

"En minäkään ole ollut täällä, ties milloin --"

He ajattelivat molemmat samaa. Täällä ei ollut oikein sellaista kuin
he olivat muistelleet. Joen viereinen jyrkkä mäki oli tullut niin
pieneksi -- ja joki itse oli vain liejupuro. Siinä, missä ennen vanhaan
oli ollut kokonainen seikkailu päästä yli pulskahtamatta veteen,
astuivat he vain parille kivelle edes kenkienkään kastumatta. Ja
valkovuokkomatto, loistavien kukkatähtien vilinä, joita he ahnaasti
olivat repineet itselleen kotiin viedäkseen. Joitakin valkovuokkoja
pilkoitti leppäpensaiden harmaanvihreiden runkojen välissä, ja ylempänä
mäen rinteellä niitä kasvoi muudan läikkä, mutta jaloissa ei ollut
mitään mattoa, ainoastaan tallattu, savenharmaa polku, ja sen varsilla
virui ohueksi kuluneessa ruohikossa pullonsirpaleita ja vanhoja
eväspapereita.

"On täällä toki sentään kaunista", sanoi Torkild.

"Niin, onhan täällä sentään kaunista."

He kulkivat vähän matkaa. Sitten Torkild kysyi hiljaa:

"Tuota -- tahdotko sanoa minulle yhden asian. Minä en sitä tiedä -- en
ole halunnut kysyä sitä keneltäkään muulta, ymmärräthän. Mikä -- mitä
nimeä sinä käytät?"

"Rouva Christiansen. -- Onko sinulla jotakin sitä vastaan?" sanoi Rose
hiljaa.

"Ei. Olin vain odottanut -- Wegnerhän on -- kauniimpi. Toinen on niin
kovin tavallinen, että --."

"Ei. Jos annat minulle luvan, niin pidän mieluummin sinun nimesi." Rose
puhui vähän takeltaen. "Sillä Rose Wegner oli toinen kuin minä olen nyt
--."

"Miten tarkoitat?" kysyi Torkild, ja hänen äänensä oli pelokas.

"Tarkoitan --. Sellaisena kuin nyt olen, olen kokonaan -- niiden
vuosien uudestaanmuovaama ja leimaama, jotka olen elänyt yhdessä
sinun kanssasi. Luulen -- olen ollut näkevinäni sen kaikkialla viime
aikoina, sitten kun aloin ymmärtää. Me naiset tulemme siksi, miksi
mies meidät tekee. Joko valitsemalla yhden, jolle antaudumme -- tahi
useampia -- tahi olemalla antautumatta kenellekään niistä, jotka
tulevat, koska tunnemme, ettei kukaan niistä voi tehdä meistä mitään
parempaa ja kauniimpaa. Ne, jotka jälkimmäisen vaihtopuolen valitsevat,
miellyttävät minua ehkä eniten. Mutta ne, joilla on rauha itsensä
kanssa ja jotka kykenevät saamaan aikaan jotakin maailmassa, ne ovat
luullakseni kaikki tavanneet miehen, jolle he tiesivät voivansa antaa
parhaimpansa, mutta niin ei voinut käydä. Silloin he voivat olla --
rauhalliset tavallaan ja työskennellä muissa asioissa, koska tietävät
kohtalonsa määrätyksi --."

"Entä sinä itse?"

"Minä. Minä tein pahimman mitä voin tehdä -- otin umpimähkään kenen
sattui, kun väsyin odottamaan. Sen me useimmat teemme -- ja silloin
tulee helposti turmioon tavalla tai toisella. Niin kai minäkin
olisin tullut, jos et sinä olisi aina vartioinut minun puolestani.
Sinä näit aina, milloin tahdoin antaa sinulle jotakin väärennettyä,
etkä sinä sallinut minun koskaan harjoittaa pitemmälti noita
rakkaudenväärennyksiä, ja aina annoit minun nähdä mitä rakkaus todella
oli. Jumala auttakoon minua, että en ymmärtänyt sitä ennenkuin oli
myöhäistä -- minähän olin vain kova, vihreä naisen raakila --. Ja
sentähden, nyt kun näen päässeeni omasta kevytmielisyydestäni mikäli
siihen kykenen -- niin että luulen voivani tulla paremmaksi ja
kelvollisemmaksi ja rakastavammaksi ihmiseksi kuin luonnostani olin
-- ja sen kautta onnellisemmaksi kuin ansaitsen tulla, niin sentähden
tahtoisin mieluimmin saada pitää sinun nimesi -- oi Torkild, itketkö
sinä --."

"Itken." Torkild kääntyi hänestä poispäin.

Rose meni ja laski kätensä hänen käsivarsilleen. Hänen kasvonsa
olivat tulleet liidunvalkeiksi. Ja kun Torkild veti hänet luokseen,
kouristuksentapaisesti nyyhkyttäen, ja Rose painautui häntä vasten,
tiesi Torkild, ettei Rose ollut koskaan antautunut hänelle, mutta että
nyt hän sen teki --.

Rose itki rajusti heidän seisoessaan sylitysten. Niin ei Torkild ollut
tiennytkään hänen voivan itkeä. Ja Rose kuiski itkunsa välistä:

"En voi ymmärtää sitä, Torkild. En voi ymmärtää sitä. Että sinä voit
rakastaa minua vielä. Että olet voinut rakastaa minua aina. Olenhan
minä ollut niin mahdoton ihminen --."

"Minä rakastan sinua. Minä rakastan sinua."

"Niin kai täytyy olla, kun sinä olet ollut niin äärettömän hyvä
minulle. Niin kai täytyy olla, kun sinä olet ottanut kaiken parhaan
itsestäsi ja luonut minut uudelleen --. Oi Torkild, Torkild, minä en
voi ymmärtää sitä -- etten ole sitä menettänyt --."

"Minä rakastan sinua --.

"Sano se sinäkin", kuiskasi Torkild hetken perästä --.

"Niin, taivaan jumala, kuinka minä rakastan sinua, Torkild --." Rose
painautui jälleen häntä vasten. "Oi että minun on lupa sanoa se
sinulle. Ja että sinä voit uskoa minua!"

       *       *       *       *       *

He käyskentelivät vielä mäkien välissä, käsi kädessä.

"Minä tiesin sen silloin, kun matkustin luotasi. Mutta en uskaltanut
silloin sanoa sitä sinulle --. Niin, en tiennyt sitä oikein
silloinkaan. Koko ajan kun olimme erossa, uskoin aina, että sinä
pyytäisit minua palaamaan --. Mutta kun saimme laillisen eron -- kun
kirjoitin Rose Christiansen siihen paperiin -- sinun nimesi rinnalle,
siihen paperiin, jonka piti erottaa meidät kokonaan toisistamme,
silloin tiesin tulleeni lopultakin sinun vaimoksesi. Ja silloin
päätin etsiä itselleni työn, jonka voisin täyttää -- tulla hyväksi
ja kelvolliseksi ja uskolliseksi ihmiseksi ihmisten joukossa,
koska kuuluin sinulle enkä koskaan voinut tulla muuksi kuin sinun
omaisuudeksesi --."

"Oliko sinun paha olla silloin?" kysyi Torkild pehmeästi.

"Ah --. Tiedätkö, minä kaipasin äärettömästi sinua. Minä itkin usein
yöllä ikävästä sinuun. Mutta ei minun kuitenkaan ollut niin kovin
paha olla. Tiesinhän rakastavani sinua, se oli enemmän kuin olin
ansainnut --.

"Muistatko, kun kerran sanoin, että mielestäni rakkauden täytyi minulle
olla sellaista, että tuntisin kuuluvani miehelle hänen omaisuutenaan.
Niinkuin sormus hänen sormessaan. Hän voisi pitää minut tai panna minut
pois ja unohtaa. Mutta hänen olisin kuitenkin. Minä olen sinun siten,
nyt --."

"Oletko koskaan uskonut, että voisin unohtaa sinut?"

"En. Mutta en uskonut, että sinä uskoisit minua --"

       *       *       *       *       *

He kuljeksivat siellä yhä; oli jo melkein pimeä. "Olemme kai yhdessä
tänä yönä?" kuiskasi Torkild Roselle.

"Olemme." Rose painautui häneen. "Saanko tulla sinun mukaasi kotiin --."

       *       *       *       *       *

"Mutta kuule -- pitää kai meidän saada vähän ruokaa", sanoi Torkild,
kun asia juolahti hänen päähänsä. "Ja silloin meidän on kiirehdittävä.
Juna-aikojahan on tosiaan muutettu -- viimeinen lähtee nyt täsmälleen
kello kaksitoista. -- Niin, voisimme kai olla jossakin kaupungillakin
--."

"Ei, ei", kuiskasi Rose kiivaasti. "Meidän on oltava sinun kotonasi --."

He kulkivat alaspäin kaupunkia kohti. Mutta kovinkaan joutuisaa ei
kulku ollut.

"Minusta tuntui monasti", sanoi Torkild hiljaa -- "oli monta kertaa --
vaikea -- pitää siitä kiinni. Minä tunsin kyllä -- että se oli oikein.
Kun eivät välimme olleet tulleet sellaisiksi kuin olisi pitänyt. Mutta
kun sitten ajattelin kaikkia niitä aikoja, jolloin mielestäni olimme
kuitenkin olleet niin onnellisia yhdessä. Kun sinä olit minun ja minä
sinun ja me olimme olleet iloiset siitä kumpikin --."

Rose käveli pää kumarassa:

"Muistatko -- viimeistä yötä -- kun sinä -- otit minut?"

Torkild vastasi hiljaisesti:

"Koetin toivoa, ettei sitä olisi ollut. Mutta Rose -- minun täytyy
sanoa sinulle, etten voinut. Minussa virisi aina jotakin, kun muistin
sen -- kuin jonkinlainen hurja -- voitonriemu --."

"Tuo, mitä sinä sanoit -- siitä ilosta, kun minä olin sinun ja sinä
olit minun, ja minä olin siitä iloinen. Sehän ei ollut muuta kuin
luonnollista, että meillä oli sellainen tunne, kun olimme nuoria,
terveitä ihmisiä. Ja joinakin kertoina pidin tuota iloa rakkautena
-- ja toisin kerroin aavistin sisimmässäni mitä se oli, ja olin
katkeroitunut ja häpesin sisimmässäni itseäni -- ja koetin kääntää
katkeruuteni sinua vastaan -- mutta kun en silloin pitänyt sinusta,
johtui se siitä, että sisimmässä tunnossani tiesin sinun rakastavan ja
minun vain päästävän eläimen irti itsessäni --."

"Et saa sanoa noin", pyysi Torkild nopeaan ja kipeästi.

"Mutta Torkild, niinhän oli. Minä en ymmärtänyt sitä, sillä olin
aina ajatellut, että eläin ihmisessä olisi jotakin raakaa ja törkeää
ja rumaa. En tiennyt, että joissakin se voi olla vain kuin pieni
kissanpoika, joka leikkii tietämättä millä se leikkii, ja repii rikki
ja kynsii verille vain huvin vuoksi. Ja se on vielä vaarallisempaa,
koska eläin on suloinen ja kaunis ja hupainen -- eikä tiedä
vastuusta --.

"Sinä yönä, jonka tiedät -- silloin ymmärsin, että ihmisen rakkaus on
hurjinta totta --."

"Minun on pistäydyttävä sisällä noutamassa pukeutumistarpeeni",
sanoi Rose, kun he tulivat hänen asuntonsa kohdalle. "Ja sanomassa
emännälleni, että menen pois --."

Torkild meni hänen kanssaan sisälle. Rosella oli kaksi pikkuruista
taitekattoista huonetta. Torkild seisoi hänen pienoisessa
arkihuoneessaan, Rosen sulloessa vähän vaatteita käsilaukkuun. Ikkunat
olivat alhaalla lattian rajassa; ikkunalaudat olivat täynnä kukkia.

"Minulla on pari sinun vanhaa ruusuasi huoneessani", sanoi Torkild
toiseen huoneeseen Roselle. "Makuuhuoneessani --."

"Oi -- onko! Mitkä, tiedätkö?"

"Malmaison ja Louise Odier."

"Ne olivat minun lempiruusuni", sanoi Rose iloisena.

"Minä muistin sen, ja siksi en antanutkaan niitä pois --."

Rose tuli toisesta huoneesta ja suuteli häntä:

"Niin, nyt minä olen valmis --."

       *       *       *       *       *

He poikkesivat jonnekin saadakseen suuhunsa vähän teetä ja voileipää
kiireeltään ja jäivät istumaan niin pitkäksi aikaa, että heidän
oli juostava raitiotiepysäkille. Ja raitioliike oli pysähtynyt --
kokonainen jono vaunuja seisoi liikkumattomina pitkin Stortinginkatua.
He ottivat auton.

"Se on totta", sanoi Torkild heidän huristaessaan Tostrupin ohi. "Minä
olen luvannut Betzylle kultaketjun hänen molemmille pikkutytöilleen --."

"_Oletko_ --", ja Rose nauroi. "Minulta hän on tilannut heille
kultaristit --."

"Betzy huolehtii omistaan --", sanoi Torkild, "ja Jumala siunatkoon
Betzyä siitä --."

"Ei, Torkild -- anna minun olla -- oletko hullu -- keskellä Carl
Johania!"

He syöksyivät odotushuoneen läpi, asemasillalle, toisen luokan vaunuun.
Seuraavassa tuokiossa konduktööri avasi oven ja päästi sisään eukkoja,
joilla oli korit, ja miehiä, joilla oli selkäreput ja piippunysät. --
Se oli tupakkavaunu. Ja juna oli tupaten täynnä.

Torkild ja Rose menivät käytävään, seisoivat siellä avoimen ikkunan
ääressä ja tunsivat ilmanvedon kuumilla poskillaan. He pitivät toisiaan
kädestä ja tuon tuostakin he katsoivat toisiinsa ja värähtivät siitä.

"Onko sinulla vielä vanhat koirasi?" kysyi Rose äkkiä.

"Rex minun täytyi tappaa viime vuonna", sanoi Torkild. "Se joutui
raitiovaunun alle eräänä päivänä, kun olin ottanut sen mukaani
kaupunkiin. Ei tullut kysymykseen muu kuin saada käsiinsä eläinlääkäri
ja toimittaa se hengiltä, poloinen --"

"Ah, kuinka surullista -- muistatko miten Rex ja minä olimme hyvät
ystävät --"

"Niin, se oli hyvin ikävää. Minulla on nyt uusi lintukoira -- Lewellyn
sekin -- vain vuoden vanha, mutta luulen siitä tulevan hyvän. Mutta
Lilletøsa elää ja voi hyvin -- sillä on penikat tällä kertaa, joten se
on teljetty vajaan. Minä pelkään sitä nimittäin vähän Ivarin puolesta
-- hän on aivan hullaantunut penikkoihin, näetkös. -- Muistatko että se
puri sinua, kun sillä oli penikat --?"

"Luuletko, että se vielä tuntee minut --?" kysyi Rose --.

-- Mutta heidän äänensä sädehti riemua, puhuivatpa he mistä hyvänsä --.

       *       *       *       *       *

Sitten he tulivat perille. Yksinäinen kaarilamppu paloi aseman
edustalla. Junasta vyöryvät mustat haamut hajaantuivat ja katosivat
pimeyteen. Torkild ja Rose lähtivät kulkemaan jokea kohti, missä
varastotonttien lautapinot häämöttivät yössä tuoksuen raikkaalle ja
kirpeälle.

"Mutta kuule", sanoi Rose äkkiä. "Mitähän rouva Stranden sanoo huomenna
-- mehän emme kai nyt enää ole naimisissa, näetkös?"

"Rouva Strandenko!" Torkild naurahti. "Hän on kai pikemminkin sitä
mieltä, että kun kerta on menty naimisiin, niin ei voida koskaan
muuksi tulla -- mitä paholaisen metkuja ihmiset sitten keksinevätkin
nykyaikana."

He menivät sillan yli ja tulivat sille pienelle tienpätkälle
tehdasrakennusten ja joen välissä, missä ruostuneet rautalastut
narskuivat jalkojen alla.

"Oi tuota ääntä", sanoi Rose hiljaa. "Olen muistanut sitä niin usein
koko tänä aikana." Ja hän likeni Torkildia. "Torkild, Torkild, en voi
ymmärtää sitä todeksi, että minä tulen kotiin!"

       *       *       *       *       *

Metsässä ei ollut niin kovin pimeää, kun he olivat vähän tottuneet
siihen. Taivas häämötti heikosti vaalealta kuusten latvojen yllä, ja
joki kuvasti sitä ja hohti kirkkaana tien varrella kasvavien leppien
lävitse. Tuoksui kylmältä ja keväiseltä -- sitä huokui märästä maasta
ja tuoreesta ruohosta ja puista, jotka hikoilivat mahlaa kaikista
nuorista versoistaan.

Sitten he tulivat perille pienen talon luo, joka kyyhötti
harmaanvalkoisena yössä, suljetuin, nukkuvin ikkunoin -- ulkohuoneet
häämöttivät niin tummina ja raskaina pihan alastomain vanhain puiden
alla.

He seisoivat hetkisen katsoen tietä pitkin sinne päin, missä se kulki
edelleen pujahtaen jälleen metsään -- heidän vanhaan kotiinsa päin.

Kuului omituista epäselvää ääntä ilmasta, korkealta heidän päittensä
päältä.

"Muuttolinnut", sanoi Torkild.

He seisoivat käsivarret toistensa ympärillä ja katsoivat
harmaanvaalealle, pilviselle taivaalle, missä he eivät erottaneet
mitään.

Ja pysytellen liki toisiaan he menivät sitten taloon, ja Torkild
aukaisi oven pieneen eteiseen, jonka omituinen ilma muistutti
sisäänsuljetun suursiivouksen hajua. Ja pitäessään Rosea itseään vasten
koetti Torkild pysyttää äänensä tasaisena ja hiljaisena, sanoessaan:

"Niin -- nyt olemme sitten kotona --."




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄT ***

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the
United States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you will have to check the laws of the country where
  you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that:

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation's web site
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without
widespread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.