The Project Gutenberg eBook of Puukkoo, puntari ja pannunjalaka, by Jaakko O. Ikola This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Puukkoo, puntari ja pannunjalaka Lisää prätinöötä Pohjanmaalta Author: Jaakko O. Ikola Release Date: April 29, 2022 [eBook #67948] Language: Finnish Produced by: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUUKKOO, PUNTARI JA PANNUNJALAKA *** PUUKKOO, PUNTARI JA PANNUNJALAKA Lisää prätinöötä Pohjanmaalta Laskettanu VAASAN JAAKKOO Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921. SISÄLLYSLUETTELO: Laupias samarialaane. Reiru miäs se Alpiinus. Traispäkin noita. Fällyt tornis. Hra Plumpäriä narrattiin. Tulo- ja omaasuusvero. Oppivelvollisuus Kakaramäjellä. Fyrry-Kyröön friijari. Kovasti kuivaa. Hyyrynmaksu v. 1919. Kyröön emäntä. Jo on aikoohi eletty. Kauhavan mumma junas. Aapelista lähti tulla ministeri. Pääsiääs-polokka (runo). Se suuri jarrutus v. 1920. Hra Plumpäri harjootteloo potkupallua. Apuretkikuntaan aikana. Hävitöön varaas. Klihta-Siukun Hermanni. Varphat paleltuu. Laihian papin huutokauppa. Klasikyynnelehet. Yks pirttireisu. Lapuan raippa-akat. Erinomaasta koiran passoota. Kaikki tyyristyy. Trenkipoijan juhannus (runo). Helppotajunne konsertti. Pikkulintu. Lapuan päivillä v. 1919. Herroja Ilimajojella. Yleene yhtälääne kellon-rukkoo. Yks kaupunkireisu. Miäs hoi! Mik’ on nimes? Älkää ottako vanhaa piikaa kärryylle. Hyyrykuitti. Kissinhännän-veto Alaurella. Mainari-poika vanhas maas. Nivalan kissinkarvat. Hännättöniät kissit. Juustomasiina. Piperöösiä pääs. Pentiks. Lakana följyhy! Ku sokuria taas saathin. Hra Plumpärin auringonpimennös. Mitä varte opettajasta tuli vanha poika. Takausmiähiä pyytelemäs. Nälkäsilmä-suutari. Ylistaron isännän tämmi. LAUPIAS SAMARIALAANE. Oottako kuullu sitä ku yks kokkoolaane karstamaakari rookas laupiahan samarialaase Härmän kevaris? Menny-tiistaki illalla tuli Alahärmän kevarihi kaks ventoviarasta miästä aiva eri haaralta, pyytivät yäkortteeria ja sen emäntä antooki ja sanoo jotta: — Tuala peräkamaris oli sängyt ja muut, makuukamppehet, jotta sinne passaas niinku mennä — Ja viarahat meniväkki, panivat hattunsa naulaha, istuuvat lavittalle ja hetken päästä sanoo toinen jotta: — Yhym, tuata nuan saisinko esittää itteni? — Mitäs siin’on, esitä vain — sanoo se toinen. — M’oon Kokkoolasta karstaporvari. — Mikäs s’oot? — M’oon kirjaltaja Helsingistä. Sitte otti Kokkoolaane kalossit jalaastansa, sillä kokkoolaasill’ on aina plankkisaappahat ja kiiltävät kalossit, ja pani ne nurkkaha sylkiastian viärehe ja sanoo jotta: — Jahas, vai kirjaltaja. No sitte me ryypäthän. — Nyt on kialtolaki — sanoo kirjaltaja. Kokkoolaaselta jäi suu auki jotta: — Hoo-oh, kun en m’oo kuullukkaa! Vai kialtolaki? — Enkä mä siksi toiseksi pruukaa ryypätäkkää — seliitti se kirjaltaja. — Hoo-oh, soo-oh — sanoo Kokkoolaane ja se sanoo sen kaks kertaa. Sitte se meni ja istuu keikkustualihi, kiikutteli ja kattoo aiva suu auki sitä merkllistä kirjaltajaa, jok’ oli suuri ja friski miäs — ja kovasti punaposkine eikä ryypänny. Ja sanoo viäläki kerran oikee pitkähänsä jotta: — Soo-oh, vain niin! — No saankos mä sitte ryypätä? — kysyy sitte hetkenpäästä se karstaporvari. — Ryypäkkää vai, ei se mua liikuta! — No saanko mä laulaakki? — Laulakaa vai, ei se mua liikuta — sanoo se kirjaltaja ja pisti paperossin palamahan. — Saankos mä häjyylläkki? — Häjyylkää vai, ei se mua liikuta. — Hoo-oh, soo-oh — sanoo karstamaakari ja otti takin yltänsä. — Saanko mä lyäräkki? — Lyäkää vai, ei se mua liikuta — tuumas se laupias samarialaane. Silloo Kokkoolaane tilas emännältä kaffit, teki plöröjä ja ryyppäs. Tuli pöhnähä ja sisu nousi. Tuumas jotta: — Kyllä mä sulle näytän eikö liikuta! Mutta se merkillinen miäs istuu vain pöyrän pääs ja poltteli, eikä ollu tiätääksensä, vaikka karstamaakarin oli jo niskakarvat aiva oikoosna. Viimmee se Kokkoolaanen ei saattanu enää hillitä ittiänsä, se hyppäs pysthyn, hairas lavittan ja sukaasi sen kakluunihi aiva säpälehiksi. Kysyy jotta: — Eikö liikuta? — Mitäs se mua liikuttaa! — huakaasi laupiahasti se samarialaane kirjaltaja. — Vai ei liikuta! — kiljaasi karstamaakari, sieppas kiikkulavittan ja löi senkin aivan prisaksi. Sitte se hyppäs pöyrälle ja tramppas kaffikupit ja sokurikoolin aivan rauskooksi. Ja maittilaknekan potkaasi kirjaltajaa vasta silmiä jotta truiskii. Mutta se samarialaane kirjaltaja antoo truiskia vai, veteli savuja, eikä piitannu mitää. Silloo se karstamaakari raivostuu siitä niin, jotta se särki kaikki tyynni, mitä huanehes oli. Viimmeen nakkas oman kapsäkkinsäkki klasista pihalle, huuti aiva oikohonsa ja repii tukkaansa. Ja se merkillinen kirjaltaja istua könnäs vain lavittallansa, poltteli ja funteeras omia asiootansa. Silloo veti Kokkoolaane saappahan jalaastansa ja rupes sillä paukuttamhan sitä samariaiaasta päähä, jotta klasit täräji. Pläkkikoolit tuvan seinältä poukkooli laattiallen ja silloo lähti jo emäntäki kattomhan. Se hairas kamarin oven auki ja näki, ku se karstamaakari hakkas jotta hiki nokkuu sitä toista miästä saaphan korkolla päähä niin tihiää, niin tihiää ku ikänä kerkes. Ja se vai istuu ja poltteli! — Voi herranjutina sentähre! — huuti emäntä. — Tulkaa hyvät ihmiset aphu! — Ei mitää, emäntä! — Antaa sen ny vain hakata. Ei se mitää, kyllähän viimmeen väsyy — tuumas vain se laupias kirjaltaja ja kraappas valkian uuthen paperossihinsa. Mutta emäntä lähti häntä hulmuten hakhon poliisia ja faltesmannia ja huuti koko matkan. Ja se karstaporvari huhtoo aina vai ja välistä sylki käshinsä ja taas rupes paukuttamhan. Ja kirjaltaja istuu vai ja poltteli. Koitti olla tyrniääki, jottei klenkahtanu. Kun faltesmanni ja poliisi sitte aikaan päästä tulivat häthän, niin Kokkoolaane oli jo hakannu toisen saaphansa aiva flintallensa ja justhin rupes toisella takomha. Silloo kerkesivät aphun, saivat saaphan sen käsistä ja pari kertaa kilahuttivat karstamaakarin omaha knuppihi, niin silloo talttuu. Ja se kirjaltaja istuu vai ja poltteli kaikes rauhas, vaikk’oli nyrkinkokoosia kuhmuja ja kupuloota aiva pää täynnä, niin että faltesmanni sanooki sille pökörtynhelle Kokkoolaaselle jotta: — Täm’on teille tyyristä lystiä kuulkaa — Ja sitte räknättihin, niin lavittat ja kaffikupit maksoo 200 markkaa ja maittilaknekasta otti emäntä 15 mk ja s’oli vähä liikaa. — Mutta mitäs se tämä kirjaltaja ottaa kun on aivan tohjona koko päävärkki? kysyy faltesmanni ja poliisi toristi. — Ei se mitään maksa! — tuumas se laupias samarialaane. — Mitäs nuasta turhista, vaivaahan sillä vain oli ja vahinkuaki ku hakkas saaphansa rikki — — — Eikä ottanu mitää, ei vaikka faltesmannikin tykkäs jotta: — Kyllä siitä ny eres vähä passas ottaa, jos ei ny aivan Härmän markkonkiakaa pitääsi, niin sais siitä ny eres 10 markkaa sivaltaa. Mutta s’ei ottanu! Sanoo vai jotta: — Mitäs joutavia, tuallaasesta ny kannata puhuakkaa — — — Kiitteli vain kärestä pitään jokahista ku taloosta lähti, vaikka pää oli niin paisuksis ja kupuloos, jottei lakki pääs pysyny. Ja kainalohonsa se sen pistikin ku lähti. REIRU MIÄS SE ALPIINUS. Oottako kuullu, jotta sille Alpiinukselle on taas tapahtunu erehrys? Pitkästä aikaa. S’oon ollu raitis monta päivää, mutta sitte sille tuli piäniä vastoonkäymisiä ja harmia ja mikäs siinä auttoo muu ku ottaa pikkuusen plutinan. — Mutta pikkuusen vaan! — sanoo Alpiinus. — Ei ny juamahan ruveta. Ja kaatoo kolome kirkasta ja makoosta nokkua hamphankolohon ja heti helppas. Siitä se niin riamastuu jotta ei muuta ku lauluksi jotta Jos Aatamiiki häissään jo oisi ollu päissään niin paratiisin poikia me oltaisiin — hik! Ja sitte Alpiinus lähti vähä kaupungille kävelemhän. Se koitti kävellä rennosti ränsteenikiviä pitki, mutta sääret löivät länkkiä vaikka sen peijakas olis ollu ja aina pökkäs toinen jalka ojahan. — Se ny on merkillistä kun ei pysy kivellä! — sanoo Alpiinus Tillikan kohralla, johna monen muunkin pakkaa aina ottaa jalka ojahan. Pollari seisoo kapula kovana Kröönruusin kulmas ja oikee kaula pitkällä vahtas Alpiinuksen tulua. — Juavuksis! — karjaasi poliisi ja hairas Alpiinusta kynkästä kiinni. — No em mä ny juavuksis oo, vaikka vähä maistanu oonki — sanoo Alpiinus, jok’on reiru ja rehellinen miäs. — Mars putkahan! — komenti se konstaapeli, jok’oli vissihi maalta tullu kun s’oli niin kovasti mahtavaa. — Ook’ sä hullu? En suinkaan mä ny pyhäverhoos putkahan lähre! Kruttaamhan verhojani. — Tuki suus! — karjaasi poliisi, jok’ei tuntenu Alpiinusta. — Vai täs viälä leukaalet, jottet pyhäverhoos putkahana lähre! Ja oikee pukkas Alpiinusta selkähän. — Saappas nährä — sanoo Alpiinus ja lähti kävelemhän poliisin kans konttuurihi, sillä Alpiinuksen tapa ei oo rähistä ja haukkua niinku muiren herraan kun ne pöhnäs on. Mutta loukkaantunu se oli tuallaasesta kohtelusta. Sanooki jotta: — Kyllä mä tiärän! Vanhee miäs m’oon poliisilaitokses ku sä! Ja niin tultihin komisarjuksen ethen. Ja poliisi pauhas ja seliitti jotta: — Tämä miäs on juavuksis. Komisarjus kattoo tuimaa Alpiinuksen päälle ja kysyy jotta: — Ooksä Alpiinus ny taas ryypänny? — No oonhan mä vähä — — — — Ja vastusti mua tänne tulles — kirrasti se poliisi. — Noooo-oh! — sanoo komisarjus ja kattoo pitkhän sen poliisin päälle. — Se ny on valesta! Alpiinus ei vastusta poliisia, ei trenkää sanuakkaan. — Herra komisarjus, s’oon nuari miäs tämä poliisi. Em mä vaari sille eresvastausta väärästä ilmiannosta — seliitti Alpiinus jalomiälisesti. Poliisikonstaapeli seisoo suu auki, eikä käsittäny mitään. — Herra komisarjus! — sanoo Alpiinus juhlallisesti ja rykii kauan aikaa arvokkahasti. — Mull’on pyhäverhat yllä, eikä mun passaasi niitä krutata. Saisinko minä Herra Komisarjus käyrä vaihtamas tyäverhat? — Tiätysti! — sanoo komisarjus. — Mee vain! — Pitääkö mun herra komisarjus följätä sitä? — kysyy se maalta tullu poliisi. — Ei tarvitte! Alpiinus on reiru miäs. — Kiitoksia Herra Komisarjus! — sanoo Alpiinus ja lähti. Heitti vain halveksivan silmänmulkauksen sen konstaapelin päälle ja sanoo jotta: — Siinäs näit! Sitte tuli Alpiinus kotia, muutti tyäverhat, söi illallisensa, poltteli kaikes rauhas ja otti piänen ryypynkin ja vähä huilaski sen päälle. Mutta sitte se kattoo kellua ja sanoo jotta: — Ei, kyllä mun ny pitää jo lähtiä. Ja lähti kans. Sanoo sitte komisarjukselle vai jotta: — Mä vähä viivyyn — — — — No ei mitään — tuumas komisarjus. — Mee nyt putkahas vain. Avaan on siinä naulas. — Kiitoksia Herra Komisarjus — sanoo Alpiinus, otti avaamen ja meni. — S’oon reiru ja rehellinen miäs tua Alpiinus — sanoo komisarjus itteksensä. — Jos kaikki muukki Suame kansalaaset olsivat samallaasia, jotta tulsivat itte siivosti putkahan, kun ovat pöhnäs, niin hätäkös täs olis poliisin toimes olla. TRAISPÄKIN NOITA. Oottako kuullu siitä Traispäkin suuresta noirasta? Koko kaupunki tiätää toristaa, jotta suuri noita ja tiätäjä on vistannu täälä Traispäkin Jerpyyn tiän varrelle yhres piänes vinttikamaris ja noitunu ja tehny imehiä, jotta s’oon oikeen kauhiaa. S’oon Helsingiski ennen noitunu, mutta tuli syksyllä tänne Vaasahan kun kuuli, jotta tääll’ olis kans paljo noiruttavaa. Se on kuulemma oikee teosoophi ja liikkuu aiva henkimaailmoos. Tämän maan pinnalla s’oon ollu vasta 33 ajastaikaa, mutta se kuulemma muistaa, jotta s’oli 400 vuatta sitten spanjuuri elikkä espanjalaane. Nyt s’oon »ruumiillistunu» ja ruvennu harjoottamhan tiätäjän ammattia. Ja sen vastanottohuanehen oveski oli suuri ilmootustaulu fiinimmällä kiälellä jotta: »_Astraal-byroo_.» Se merkittöö suameksi vaikka mitä: henkitoimisto, manalan porttivahti jne. Ja ihmisiä on käyny aiva mustana. Sen porstua on ollu akoolle ny ainua jonotespaikka, sitte ku sokuri tuli pois kortilta. Se on selittäny vaikka kuinka takkuuset asiat, ettiny takaasin varaastetut tavarat, sanonu nuarille frouville, jotta tulooko mitää, ja flikoolle, jotta saako ketää ja akoolle, jotta pääsöökö siitä koskaa jne. On trengänny vain sanua kosk’on syntyny jä sitte kolme muuta vuasilukua ja sitte jotta mitä tahtoo tiätää. Rahaa s’ei oo keltää pyytäny, eikä maksua ottanu, muttei viittä markkaa vähempää oo hualinu lahjaksikaa. Ja viikon pääst’ on saanu tulla kuulemhan, kuinka se asia oikee on. Siäll’on selvitetty sitä rahamassikan katuamista leipätehtahaltaki ja niin justhin se junkkari sanoo, jotta vähältä piti, jottei yhrestä akasta tullu varaas. Mutta ku seki akka sitte meni sen noiran tyä ja purotti 5 mk. vahingos lattialle, niin noita antoo oikee toristuksen, jotta »ei se tämä akka oo». Yks flikka kans oli siälä kysymäs tulevaasuuttansa ja se tiätäjä kertoo sitte viikon päästä aiva prikusta prikkuhu, jotta aiva sitä flikkaa pyärrytti. Kysyy sitte lopuuksi siltä flikalta jotta: — Sanonko mä senkin yhren asian? — Ei, ei herran tähre — oli flikka ruvennu hokemhan ja huitoomhan ja aiva oli pleikiksi lyäny. Niin jotta kyllä se vaa tiäsi. Sellaanen meno ja oikee trafiikki siäl’ oli ollu jotta viimmeen poliisikki lähtivät kysymhän siltä tiätäjältä yhtä salaasta asiaa. Sitä jotta: — Tiätääkö herra tiätäjä, teosöophi ja entine spanjuuri sitä jotta: tulooko siitä valtion virkamiästen palkankorootuksesta mitää? — Jaa — oli se noita sanonu. — Sitä mä en totisesti tiärä. Silloo oli poliisi sanonu jotta: — Tuallaane tiätäjä saa lähtiä pois Traispäkistä ja heti paikalla! Se tiätäjä oli koittanu kattua ja hypmoseerata sen kontaapelin aivan nuuskaksi. Mutta ku konstaapeli kans pullisti poliisinsilmänsä oikee suuriksi n’otta silmänmunat seisoo pääs ku kaffikupit, niin jo lähti noita Traispäkistä. FÄLLYT TORNIS. Oottako kuullu sitä fälly-retuuttia Laihialta? S’oon salaperääne ja kamala asia. Ja häpiä koko Laihian seurakunnalle kun tukithan vanhoolla fällyrauskoolla yhren taloon henkireikä. Kuuluusas Jakkulankyläs se tapahtuu Tapaninpäivää vasthan yällä. Isäntä ja emäntä ovat jo siihe ikähä tullehet, jottei ne seurahuanehilla hyppäjä, kun menöövät Tapaninpäivänäki oikiaha aikaha maata. Mutta yhren aikaha yällä huamaatti emäntä siihe ku niin kovasti kropaa ja krahaaa. Oli ku kummajaaset olis kraapinu ympäri talua ja menny katolle. Emäntä veti fällyt korvihi ja aiva otti hengen kiinni, tiätää sen ny — — — Sitte se rupes pökkimhä isäntää kupehesen jotta: — Kule kule — Isäntä heitti heti kuarssaamisen siihe ja kysyy jotta: — Mitäh, mitäh? — Ku kropaa — — — — Jaa-ah! — sanoo isäntä, hyppäs pysthyn ja hairas puntarin korkoosen päästä. Ja aina vaa kropaji. Viimmeen isäntä meni uuniklasista luuraamaha ja näki ku miäs tuli tikkahia alha katolta. — Kyllä minä kummajaaselle näytän! — kiljaasi isäntä ja tryyköötti pakaasillansa pihalle. Samas kerkes kummajaanenki maaha ja lähti pyhkääsöhön niiku valkia olis ollu hännän alla ja taisi totta viä pian aikaa ollakki! Ainaki se prätäji, vaikkei liaskaa noussu. Isäntä peräs pakaasilla ja avoon jaloon. Mutta kiinni ei saanu, kun oli niin liukasta, jotta pakkas kaatuulemhan. Isäntä tuli tupahan takaasi ja kyllä emäntä pelkäs ja vapaji. Ei saatu unta enää koko yänä. Neljän aikana emäntä sitte nousi ylhä ja teki valkian takkahan pannun ala. Veti pellin auki ja voi kauhia, ku kaikki savu tryyköötti tupahan. — Tuu ny kattomhan — sanoo emäntä isännälle. — Verä pelli auki! — — No mutta s’oon auki! — — No mikä peijakas! — kiljaasi isäntä, haki korennan porstuasta ja koitti sillä, niin auki s’oli. Mutta savu vain tuli sisälle. Ja siinä funteerattihin ja siunattihin. Ja emäntä sanoo jo jotta: — Noituutta täm’on, näkööhän sen ny! Mutta isäntä lähti pihalle ja meni katolle kattomhan. Huuti tornista tupahan jotta: — Horou! Ja sitte kattoo reikhän, niin s’oli aiva tukus, niin tukus jotta aiva tukus. Silloo isäntä haki tarhalta pitkän karahkan ja rupes tornia krassaamha. Ja kello oli jo pian kuus. Emäntä sihtas takkakiveltä tornihi ja sitte juaksi pihalle isännälle huuthon jotta: — Siälä tornis on jotaki! Isäntä tuli heti tupahan ja luuras kans tornin piippuhu. Otti sitte pirunkouran, pisti tornihin ja jo tarttuu. Ja sitte se veti, jotta poro tomaji. Niin takan pesähän putos fäll yt! Oikee lamphannahkaaset fällyt! Ja ny ne imehtelöö jotta kenenkä fällyt ne oikee on? Sen kyllä näköö, jotta n’oon jonkin laihialaasen kun n’oon keritty ja karvat kaikki pois plokattu, mutta kenenkä? HRA PLUMPÄRIÄ NARRATTIHIN. Oottako kuullu jotta hra Plumpäriä on narrattu oikee eri lailla, ny ku on se viraallinen aprillin-päivä? Hra Plumpäri huamaatti siihe ku telefooni pärräs niin peijakkahasti, jotta siin’ei auttanu muu ku ylösnousemine. Hra Plumpäri ähkyy ja puhkuu jotta: — Kuka rumaane sillä lailla päristää? — Nousi ylhä, sai toffelit jalkoohi ja meni telefooniin jotta: — Halloo, s’oon Plumpäri! — Onko se hra Plumpäri itte? — kysyttihin. — Joo, s’oon hra Plumpäri itte! — Phihihi hi hi hi — — — — Mitäh? — Phihihi hi hi hi — kuuluu telefoonis. Hra Plumpäri mulkooli kauhiasti. Karvat nousi pystyhy. — Kuka s’oon? karjaasi hra Plumpäri. — Hävitööntä! — Se on Lilli! — kuuluu suloone ääni. — Lilli? Mikä Lilli? — kysyy hra Plumpäri jo paljo leppoosammalla äänellä ja karvakki pääs laski. — Etkö sinä muista enää pikku Lilliäsi? — Kauan sitte — — — — Onko se Lilli H.? — kysyy hra Plumpäri silmät sulooses sikkaras ja rupes mukavasti rykimähä. — Juu, juu! — Minä olen viime yönä saapunut pienelle tripille tänne. — Tahdotko tavata? — Tiätysti! Kuule mihnä sä veitikka asut? — Sentraalis? Jahah. Kello 2! Sepä ihanaa! Oletko sinä kiltti? — Juu, juu! Ja hra Plumpäri soitti poikki ja pani tärkkipairan ylensä, hyrääli sitä viisua jotta Jaak elskar Karmen o Karmen elskar mej. Ja hra Plumpäri voii hyvin. Sulooset muistot. Hra Plumpäri soitti yhrelle tutulle tohturille jotta: — Haloo! S’oon Plumpäri. Kuules nyt veikkoo, mua kovasti viluttaa. Mä luulen, jotta mä saan flunssan. Tuata, ek sä ny kirjoottaasi puali litraa sitä parempaa ja lähretä piika hakhon? — Ooksä torella vilustunu? — kysyy se tohtori. — Kamalasti! Mun vanha flammani on tullu kaupunkihi — — — — Jahah! S’oon siis jo vaikiempaa laia kuumetta! — No kyllä lähetän. Jaak elskar Karmen o Karmen elskar mej. Kello 2 saapuu hra Plumpäri häntätakis Sentraalin ovelle. S’oli oikee vaksannukki viiksensä ja mötränny päähänsä kaikellaasia hajuvesiä. — Ja poviplakkaris oli puali litraa. Ja sitä vastahan jyskytti hra Plumpärin suuri lämpööne syrän, jotta pottu klunkkas. Ja niin astoo hra Plumpäri ovesta sisälle, riisuu takkinsa ja pani naulahan, kattoo peilihin, silootti päätänsä, purotti kaks karvaa olkapäältänsä laattialle, oikaasi kruppinsa ja kysyy sitte ulostuupparilta jotta: — Mihnä numeros asuu neiti Hoo? — — Minä katso! — sanoo miäs ja rupes nimitaulusta ettimhän. — Neiti Hoo? — — — Ei oli neiti Hoo! — Eikö oo? Viime yänä se tuli — — Ei oli täälä mitä neiti Ho — vakuutti miäs. Hra Plumpäri meni vakavan näkööseksi. Puki päälle ja lähti kotiansa. Ja juuri ku se pääsi kotia niin telefooni soittuu jotta: — Haloo? Onko se hra Plumpäri? — Voi, voi, tämä on Lilli, kun minulle tuli erehrys. Kuulehan tämän hotellin nimi onkin Ärnsti, eikä Sentraali, niinkuin minä soitin. Minä olen odottanut sinua nii-iin. Ja kun et tullut klo 2, niin minä jo rupesin itkemään. Olen soittanut monta kertaa, mutt’ei sieltä ole vastattu. — Vai niin — pääsi hra Plumpäriltä. — Minä olin jo Sentraalis. — No ei mitään! Minä tuun heti. Mihnä numeros sinä asut? — Numero viides! Ja hra Plumpäri soitti vosikan ja ajoo jotta kura piraja. Meni suaraa sisälle 5:teen — — — ja — Siälä ny elämä nousi. Yks suuri lihava kauppamiähen frouva istuu pakaasillansa peilin eres ja huuti ja hosuu jotta katto kohooli: — Hävytön! Kuinka te uskallatte? Pois, pois. Poliisi! Hra Plumpäri peljästyy niin, jotta se’ei pääsny hyvähän aikhan kääntymhänkää. Kattua tollotti vaa kun ainaki pöllöö. Rupes sitte änkyttämhän jotta: — Eikö täs asukkaa neiti Hoo? — Anteeksi frouva, mä luulin — — — Mutta s’oli turha mitää luulla. Se frouva hyppäs pysthyn, kääntöö hra Plumpärin ympärinsä ja tärähytti nii hra Plumpäriä mittimuutia vastapäätä, jotta hra Plumpäri lenti porstuahan noukallensa ja ovi kiinni. Onni oli jottei se pottu menny rikki. Kyllä se jo kotia mennes ajatteli kaikellaasia siitä Lillistäki. Ja sitte taas soittuu telefooni, eikä hra Plumpäri meinannu enää viittiä mennä vastaamhankaa. Mutta meni kumminkin. — Haloo, onko se hra Plumpäri? — En tiärä — sanoo hra Plumpäri. — Aprillia syä silliä jua vettä päälle hi hi hi — — — Hra Plumpäri pani torven pois ja sanoo, jotta ihmiset on tullehet kovin päässilmääsiksi. TULO- JA OMAASUUSVERO. Oottako kuullu kuinka monta, rehellistä ja kunniootettavaa Suamen kansalaasta jo on tullu hulluksi tämän »valtion tulo- ja omaasuusveroilmootuksen» tähre? Kuinka moni meinaa sen täyttämisen jälkehen viälä nauttia sitä kansalaasluattamusta? Kuinka moni on saanu pistoksen syrämmehensä? Ja kuinka moni on tuntenu pistoksen lompakosnansa? Ja kuinka teistä kukin meinaa ittensä siitä irti kiäräällä? Olisko syytä kuttua kokoho yleene neuvottelukokous, johna meitä yksinkertaasempia lurjuksia kokenehemmat kälmit opastaasivat? Minä pualestani kovasti kannattaasin sitä, sillä muutoon täs tullahan siihe, jotta me pikkulurjukset, jokk’emme taira tällääsis omantunnon ja kunnian päälle käyvis asioos rehellisesti kenkkuulla — meirän rupiaa ottohon hengen kiinni! Meitä vähän peljättää, että jos lähtöö omin noukkinsa freistaaloho, niin voi heleposti astua nappoho, joutua kiikkihi ja saara sakkua. Ja olis mulla julkinen kysymyski viranomaasille arvoosan yleesön pualesta, jonka valtuuttamana mä ny tämän kysymyksen teenkin että tuata: »Onko täs veroilmootukses käytettävä sitä vanhaa _kertomataulua_, vai saako ottaa huamioho sota-aijan ja poikkeukselliset olot, kun ei kerran kertomataulu oo pitäny kutiansa enää monehe vuatehe?» Ja varsinkin mä kysyn sitä jotta: — Ei suinkaa ihmistä linnaha viärä jos sille tuloo pikkuune erehrys? Ja mitäs sille teköö, jos ei muista kaikkija tulojansa, kun muistaa eres menonsa pennin päälle, niin eikö seki jo osoita rehellisyyttä ja vakavaa yritystä täyttää kansalaasvelvollisuutensa? En tiärä sitte kuinka omantunnontarkasti muut ovat ottanehet tämän verootusasian, mutta itteni mä takaan! Min’oon ponnistellu tämän plakaatin kans jotta hulluksi tulla. Min’oon ahkerasti lukenu ja tutkinu tätä veroilmootusplakaattia ja jo viikon päivät pitäny inventeerinkiä menny vuaren tuloosta ja menoosta. Mull’on plakkarit paperilappuja täynnä; m’oon muistutellu ja pannu ylhä ja muistoho ja räknänny ja kertonu ja vähentäny ja kraapinu päätäni, kun ei tämmää, ei vaikka sen tuhat olis! Välihin on menot suuremmat ku tulot ja välihin taas tulot suuremmat ku menot. — Ja niin ei ny ainakaa passaa ylhä panna. Kyllä se kulkaa näyttää siltä, jotta vähät s’oon, mitä ainaki mun plakaattihi jää verootettavaa, kun ei oo ollu frahrinajuakaa ja kalastuksestaki oli menny kesänä enempi menua ku tulua. Yhren ainuan kerran m’olin ongella ja silloonki meni 7 matua, enkä saanu kun yhren vaivaasen särjen ja kaks salakkaa. Maanviljelyksestä mull’ei oo ollu tuloja, muttei oo ollu menojakaa, kun ei oo trengänny ostaa apulantoja. Mitä taas kiintiähän omaasuutehe tuloo, niin sitä mull’ei oo muuta ku hampahat. Ja irtaanta omaasuutt’ on lakki, takki, piippu ja kalossit. Satunnaasia tuloja on ollu vain reisuusti. Mä voitin kerraasti verootuslautakunnan puheenjohtajalta pismarkis 2 markkaa, mutta 1 mk. meni kortiista. Vapaista ammatiista m’oon harjoottanu vai lääkärin ei huuslaarin virkaa. Ja sitäki vain sivumennen ja ilman palkkaa. Mä neuvoon yhrelle tutulle miähelle hyvän reumatismin voitehen. Käskin sen laittaa paksun taikinan sinapista ja situa se trasulla jalkapohjihin ja maata kolme päivää. En tiärä sitte koittikhan se pöllöö sitä, muttei me enää tervehri toisiamma. OPPIVELVOLLISUUS KAKARAMÄELLÄ. Oottako kuullu mitä Klumpun Kustaa sanoo siitä oppivelvollisuuslaista, jota nyt parhallansa koitethan panna käynthin? Mä rookasin sen Kustaan eileen, kun s’oli kaupungis käymäs, ja kyselin samalla jotta: — Kuinkas te ny rupiatta saamhan kaikki kakarat kouluhu siälä teirän kylällä? — Siinäpä se onki hyvä miäs asia, joka panoo pian kaikki kunnanmiähet hulluuksi. Mäkin jouruun syksyllä kansakoulun johtokuntahan ja sittemmisin ei oo ruaka lystänny. Nyt on menny kohta seittemän viikkua yhres hyppöös ja rähinäs niiren kaiken mailman kakaraan kans, josta pitääs lukua pitää, jotta kauranleikkooki on vasta pualimoos ja pakkaa jo varisemhan peltohon. — Taitaapa siinä ollakki paljo hommaa. — — Hulluksi siinä tuloo ja hullu s’oon se lakiki. Herraan höpinöötä koko homma. Mistä ne rahat tuloo, jotta joka torpan viärehen kansakoulu asua, laittaa frii ruaat ja verhat ja kirjat, pläkkipotut ja pannat kaiken maailman kersoolle? Ja opettajat palkata ja sitte lehmän vallit laittaa ja pärinämaat tonkia. — No ei suinkaan niitä lapsia ny niin kauhiasti oo — koitin mä sanua. — Minäpähän tuan tiärän kun oon koittanu räknätä. Siinä meirän kylän larvas on yks loukko, jota sanothan Kakaramäjen loukoksi. Mee sinne kattomhan, niin näjet. Aivan niitä kiahuu. Kolme päivää m’oon siälä koittanu niitä räknätä ja sortteerata oikee talikon kans, mutteihän niitä saa lujetuksi, kun niit’on kun Vikkiläs kissiä ja enempiki. Ja lisää tuloo aina vai. — Hoo-oh, soo-oh — — — — Joo-oh! Sillä loukolla tarvitaas oikee erityystä kialtolakia, kun kakaroot’on n’otta nokkuu. Yhreski huushollis kysyyn jotta: — Paljonko näitä kersoja teill’ oikee on? Niin akka tuumas jotta: — Kissit tiätää, eip’ oon tullu lasketuksi, mutt’ei siin’oo tuas trusas viälä pualiakaan. — Onko ne sitte teirän kaikki, kysyyn mä — — Kyllä niist’on ainaki toiset pualet Iisakin — tuumas akka. — Mä pirin sitte siälä Kakaramäjellä menhellä viikolla yleesen kokouksen, ja seliitin, jotta ny pitää kaikki kakarat pestä, räknätä ja viärä kouluhun — seliitti Kustaa. — No sinne ne onki parhultaasia täs jaloosta pyärimästä, kun ei oo enää meilläkää tilaa mökis, mihkä astoos eli istuus — ihasteli ykski akka. — Ja siäläkös alkoo eri meteli niiren kersaan kans! Hikipääs juoksivat äireet penskojensa peräs pitkin mäkiä ja tukasta pitään kokosivat tuphan ja tuvan oven pönkäsivät, n’otta aiva klasit pullisteli. Sitte alkoo yleene kakaraan pesu, ja sitä kesti kolme päivää. Kun mä sitte menin taas kattomhan Kakaramäjelle, niin siäl’oli kersoja kuivamas kaikki vasikkahaan airakki täynnä niinku pellavaasknippuja. — Mutta kaikkia kakaroota n’ei oo saanu kiinnikkään, kun n’oon karaannu mettähän — puheli Kustaa. — Ja niitä on ny sitte oikee kylän voimalla jahrattu ja ettitty Tervanevaa ja Homeskorpia myäri. Menöövät ku jänikset ku nährähän ja yääsehe aikahan kulkoovat varaastamas ja repimäs kaikki turnissimaat. Ovat kiinniottajille huurellehet, jottei ne ikänä tuu kouluhun. Niit’on koitettu pauloollakin pyyrystää, muttei ne pysynehet niiskää. Veivät peijakkahat paulakki joukosnansa ja ovat kuulemma ruvennehet pyyrystämhän lintuja. Elävät ku Jukolan veljekset ja huuteloovat kylääsille, jottei niil’oo ikänä ollu nii hauska olla kun ny. — Mutta sitte päätti kansakoulun johtokunta laittaa ketunrautoja mettähän ja niist’onki ollu apua. Toistakymmentä on jo saatu kiinni ja viäty kouluhu. — — Kyllä tästä ny tuli taloonpoijille traffi — huakaasi Kustaa. — Kun kaikki kakarat viärähän kouluhun ja isäntään ja emäntää pitää vooron perästä itte kulkia paimenes, eik’oo kuka pärinöötä kaivaas eikä lamphanriskuja äireelle hakis. — Jaa-ah — sanoo Kustaa. Ja ku se laki on sitte sellaane, jotta niitä kakaroota pitää viälä oikee kuljettaa tullen mennen niinku meijeriflaskuja. — No siinähän vasta tyä on — huakaasin mäki. — Sanos muuta! — jahkaasi Kustaa. Oikee hevoosella pitää kuljettaa. Ja niin jumalattoman suuria kakarakuarmia tulooki, jotta oikee köyttää pitää. Se lastenkuljetus meirän kylällä on pitäny järjestää niinku meijärikyytit. Vooron perhän ajethan joka taloosta. Kun akat aamuusin pesöövät meijärikannut, niin samalla verellä viruttaavat kouluhun viätävät kersakki, sitoovat knippuhu ja pikkukärryyllä lykkäävät kujansuuhu, josta kuski sitte nakkaa kärryylle. FYRRY-KYRÖÖN FRIIJARI. Oottako kuullu jotta tornittomalla kirkolla, Fyrry-Kyröös elikkä siälä tuata nuan, Vähääskyröös on karonnu ruuhi? Se yks ja sama ruuhi jolla koko kylä kulkoo kirkolla ja puaris joen poikki. Tietää sen n’otta siitä melu nousi kun yhtenä aamuna ruuhi oliki pois. — S’oon nyty viäty! — sanoovat emännät silmät pyäriääsnä. Ja kylän kakarat lennättivät taloosta taloohi sanaa jotta: — Ruuhi on nyty viäty! Isännät kynsii päätänsä ja emännät saivat juasta plusuuttaa pitkän kiarroksen sillan kautta puarihi — Sitä ettittihin ja ettittihin ja aina välihin siunattihi jotta: — Mihkä kummaha se ruuhi nyty on oikee joutunu? Eikä kukaan tiänny jotta Kalsilan trenki-Jaska oli lähteny friiohi pyhää vasthan yällä. Tiätysti friiohi kun kerran kyllä pääsöö, niin trenki kun onki. Ja kun puhekki oli ollu, jotta tulla. Ja kun se piikaki siälä joen toisella pualella oli Jaskalle sanonu, jotta se panoo aavaammen piinrakho, n’ottei muuta kun tulla. Niin Jaska otti sen siunatun ruuhen, josta ne kylälääset ovat niin krätyysiä, ja meni kultansa tyä. Ja oli niinku pruukathan. Ja meinas niinku muukki luikkia ennen kukoon laulua takaasi ja panna ruuhen paikoollensa. Mutta menikös se nii? Ei toki! Siitä tuli tuhannemmoone mölinä. Aurinko nousi ja ihmiset kans. Ja kirkkoväki putsas kenkänsä ja tuli ranthan, niin ruuhi oli pois! Hyvät ihmiset, ruuhi oli pois! Ja siälä lutis makas Jaska nenä kultansa poskes ja nukkuu niin taivhallisen autuvaasti ku piika ja trenki vain nukkua saattaa. Eiväkkä tiärä mistää, vaikka kirkkoväki istuu toisella rannalla ja orottaa. Mutta sitte äkkäs yks isäntä ruuhen toisella rantaa ja arvas asian. — Hooii — huuti se isäntä joen yli. — Käykää ajamas se Jaska ylähä piian lutista, n’otta se tuaa ruuhen takaasi. Meirän pitääs kirkho! Kyllä Jaska poukahti äkkiää ylähä ja tuli vähä vinkiää uloos lutista. Kun se pääsi ylitte, tarttuu isäntä Jaskaa korvista ja kysyy, jotta: — Tiäräksä junkkari kuinka kuuluu seittemäs käsky? — Mistäs mä kaikki käskyt tiätääsin — tuumas Jaska. — Se kuuluu jotta: Älä varaasta, senkin hunsvotti! — Vai nii! — Tiätääkös isäntä, kuinka kuuluu kahrestoista käsky? — kysyy voorostansa Jaska. Ja kun ei isäntä tiänny, niin Jaska sanoo jotta: — Älä päräjä. KOVASTI KUIVAA. Oottako kuulla jotta maakunnas pitää ny kovasti kuivaa? Kun aivan vesi loppuu. Prunnit on tyhjinä ja pohjas ei näjy muuta kun ruastunehia kiviä, rauskoja pläkkisankoja ja lapsenkenkiä, jokk’on sinne puroollehet. Sammakot istuuvat silmät pullolla prunninpohjas, hyppiivät päänsä seinihin ja imehtelöövät, kun ei enää vahingoskaa putua vetehen. Rapalaksot kuivuu ja kakarat krääkyy kun ei oo mihnä sais klotata ja naamansa ryättää. Suutarit manaa kun liotespytty ravistuu, vesi loppuu, eikä saa pualipohojia liotetuksi. Härmäs joenperkoomiähet ovat helisemäs, kun joki on kuiva ja se suuri patorustinki ravistuu ja hajuaa käsihin. Vesi on lujas! Prunnit tyhyjät ja joet kuivuu. Taloolliset ajaavat monilla hevoosilla joesta vettä, mihnä sitä viälä vähä pohojalla lurajaa. Ittelliset kipottaavat kiuluulla ja sangoolla. Kakarat pläkkikortteliilla ja lusikoolla. Ja tarkasti pitää veren kans auseerata. Mones taloos on kuulemma silimäänpesuki lopetettu aivan verenpuuttehen tähre. Ja turhaa s’oonkin tänä kallihina aikana, joka päivä klotata tyyristä purkista vettä naamahansa. Kyllä sitä näköö, vaikkei silimiä joka viikko pesekkää. Ja harvoon sitä ny ihimisen naama on niin paksus ravas, jottei silimiä auki saisi. Mutta niit’ onkin tämän mailman aikhan seilaasiaki ihmisiä, jokkei muuta enää tekisi kun aina vain pläsiänsä kuuraasivat. Sitä ne hinkkaa ja hankkaa, tryykää ja plankkaa, n’ottei siin’ oo enää määräkää. Pitää olla saksansoovat ja haisuverekki jos jonkillaaset. En tiärä sitte, onkhan totta, mutta jokku rupulinaamaaset kuulemma oikee hiatapaperillaki hinkkaavat, jott’ olsivat siloosia ja ymmyrkääsmuatoosia. Ja vettä sitte paasatahan eri lailla! Varsinkin herrat, niillä ny ei oo määrääkään. Puali korveja niillä pitää olla, ku ne naamaansa pesöö. Ja hinkkaavat sitte erestakaasi ylähä ja alaha n’otta nenä ruvella. Onko se kumma, jos niistä herroosta kans tuloo pleiki- ja plösönaamaasia. Ei se ihmisen naama sellaasta hinkkoota iankaikkisesti kestä. Kuluu se ja kruttuhun vetää, niinkus ootta ittekki huamaannu. Ihmisten pitää olla viisahia ja ottaa oppia luamakunnasta. Pestä naamansakki niinku kissi. Kissi vain yhrellä kärellä taitavasti pyhiiskelöö ja eikös s’oo puhuras ja silunaamane viälä vanhoolla päivilläki? Mutta ihmiset survoovat n’otta nahka narajaa —. Ja kyllä ny kans saavat sen kupistansa särpää, kun niin jumalattomasti haaskaavat purkista vettä. Loppuu se, niinku ny nährähän koko maakunnas. Tuloo vesi niin lujalle kun on jo Kurikas, johna _prunnikki_ palovakuutethan. Siälä kuuluu laaiittujen jo taksaki, jonka mukhan ne vakuutethan. Hyvä vinttiprunni, john’on kaksjatkoone salako ja pualikuntaane prunninkehä, vakuutethan 450 markasta. Kolmijatkoosesta saloosta pannahan viiskolmatta markkaa lisää. Veiviprunni värteerathan 500 markaksi. Jos vintin pääs on painona killumas patarauska, pannahan siitä 20 markkaa tykö. Se kun saattaa, jos valkia sattuu prunnis irti pääsemhän, purota maaha ja mennä rikki. Mailmanlopun aikoohi ny on eletty kun prunnikki palovakuutethan! HYYRYNMAKSU V:NA 1919. Oottako kuullu kuinka vaikiaa hyyryläisen on ny Vaasaski rookata taloonisäntää. Kun tuloo kuukauren viimmeene päivä, jolloon on kontrahrin mukaha hyyry maksettava, niin isäntiä ei löyrä mistää. Ei vaikka tikulla ettis ja itkis! Ja hyyrylääsiä juaksoo markka käres kiäli pitkällä pitkin kaupunkia kysellen, jotta: — Oottako nähny meirän taloon isäntää? Eileen se viälä oli kotonansa ja kun mä tarittin sillen hyyryrahaa, niin se vaan pukkaali ja sanoo jotta: — No ei sen ny niin kiirust’ oo sen hyyrymmaksun kans kun ennen vanhaan, heh heh. Saa vaikka jättää maksamata. Mitäs tuasta yhren kuukauren hyyrystä? S’oon niin piäni raha ja eläminen on teillekki tätä nykyä niin tyyristä, että mä annan anteeksi ny tämän kerran! — Mutta mä vähän pelkäsin, että sill’on koiranjuanet miäles. S’oon aina ennen ollu hyyryä kräväämäs jo pualesta kuusta etukäthen ja kovasti poraannu, että taloonpito ei kannata. Ja nyt yhtäkkiää sanoo, ettei tarvitte enää hyyryä maksaa olleskaan! Mutta kun mä aina vain tukiin maksua, niin suuttuu ja karjaasi jotta: — Huamenna vasta s’oon hyyrynmaksu päivä! Eikä ottanu peijakas! — Tänä päivänä mä nousin jo viireltä ylähä, ettei se vain kerkiääsi lähtiä asioolle, jyryytin ovehen jotta koko taloo heiluu, niin emäntä tuli viimmeen oven taa huutohon jotta: — Hospunti inte vara hemma! — Ny m’oomma kaikki taloon hyyrylääset juassehet ympäri kaupunkia sitä ettimäs, mutta sit’ei löyrä mistää. Pitkälläkarulla tuli meitä vastahan Juhanssonin taloon hyyrylääset ryhmärivistös juaksumarssia. N’oli kans ettimäs isäntää. Poliisilaitoksella on käyty ja Ehtivällä Osastolla, mutt’ei nekkään löyrä. Raastuvankarulla on kuulemma yks isäntä löytty kellarista trasumattojcn alta ja väkisin pantu sen kourahan hyyryrahat. Lontviikinkarulla saivat hyyrylääset maksetuksi hyyrynsä kun isännän oli ahristunu kylmästä vintinkonttuurista iltapäivällä pois. Se olikärmehenpalojapalelluttanu jalkansa. Yhres taloos oli käyny niin onnellisesti, jotta yhren vosikan kakarat olivat olleet tyrjäämäs tallinvintillä, hyppinehet ja poukotellehet aikansa heinäläjän päällä, niiniänsäsieltä oliki ruvennu kuulumaha karmia ääni heinään alta. Siäl’ oli isäntä piilos. Ja hyyry oli saatu maksetuksi. Kyll’oli hyyrylääset ollehet iloisisnansa. Nyt meinaa yks hyyrylääne tehrä kupernöörille sellaasen anomuksen, että se julkaasis pakollisen määräyksen, jotta poliisit kytköövät joka kuukauren viimmeenen päivä joka talonomistajan portintolppahan kaularauralla ja kettingillä kiinni, jotta hyyrylääset saisivat maksetuksi hyyrynsä isännilleen. Ja jos ei isäntä ota siinäkään rahaa vastahan, niiniänsä on hyyrylääsellä lupa liimata hyyryrahansa isännän ottahan. KYRÖÖN EMÄNTÄ. Oottako kuullu kuinka se oli oikee niiren Kyröön emännän väärään rahaan kans, josta mones lehres kovasti källättihin? Niinkus muistatte niin seisoo täs neljä viikkua sitte sanomalehris, jotta yks »Kyröön emäntä» oli koittanu tuara kaks väärää rahaa johki pankkihi Vaasas. Mutta pankkiherrat äkkäsiväkki ja sanoovat jotta: — Ähä emäntä! Nämä rahat on vääriä. Tämä 1.000 mk on väärä ja samoon tämä 500 markkaa. Ja emäntä oikee säikähti. Mutta sitte rupes anthon takaasi jotta: — S’oon sitte vales ja oikee isoo vales onki. N’ei oo vääriä, kun m’oon ne pankista saanukki. Mutta pankkiherrat vain hymyylivät toisella suupiälellä ja se fröökynä-kruinales, jok’oli ku tikku hoikka ja pleiki ja sellaane nutturaki jotta oikee yäkytti, se ny vasta klipotti jotta: — Juu juu, kyllä mine teetä, mikä on falski raha. — — — Ja pankkikirja otethin pois ja rahat annethin emännällen takaasi ja uhaattihin jo poliisillaki, kun n’oli muka vääriä seteliä. Emäntä hairas koppansa ja rahansa, lähti pihalle ja motkotti viälä oves jotta: — Siin’on mulla pankkiherroja ku sarapistua, mutta rahan päälle eivät hukaa! Ja paiskas oven kiinni jotta koko rati täräji. Yks herra juaksi viälä perähä ja huuti jotta: — Menkää Soome Pankki näyttämä, niin emänttä panna putka ja mine soitta vielä poliisi. Mutta emäntä huiskahutti vaa mahtavaa häntäänsä ja huikkas jotta: — Soita mitä soitat. Kun ei kelpaa, nii oo ilman! Ja meni takaasi kortteeripaikkahan ja kyllä ne yhres sen kortteerin emännän kans haukkuuvat pankkiherrat. Se emäntä sanoo jotta: — Kaikellaasia mätäspäitä ja homeskorvia täälä Vaasan pankiis onkin kun eivät tunne rahaakaan. — Turhaa sit’on vissihin mennä muallekkaa kauppaamahan. Viän oman pitäjän pankkihin. Emäntä teki sitte ostoksensa ja lähti junalle. Mutta siäl’oli heti salapoliisit nenä pitkällä ja hairasivat emäntää kynkästä kiinni. Yks otti kopan ja niin viäthin poliisikamarille, jotta vähä silloon tällöön jalka maata kraapas. Ja siälä tällättihin emäntä keskelle laattiaa koppinensa ku tuamiolle ja tutkattihin ja kysyttihin oikee sukukunnittaan ja seki jotta: — Mitä varte emännäll’on toinen hilkku pääs ny kun aamulla? Kyllä ne salapoliisit peijakkahat kattoovat ihmiset tarkasti ku senkin tiäsivät! Mutta emäntä sanoo jotta: — S’ei sitte paista teille yhtää mitää minkälaane hilkku mull’on. Mä saan kulkia vaikka koppa pääs, eikä teirän tuu siihe mitään! Ja komjan tähre mä panin uuren hilkkuni päähän ku olin sen kaupungista ostanu. Ja huuti ja kolotti ja löi reitehensä n’otta poliisien äänt’ei kuulunu olleskaa. — Äläkkä huutako niin kauhiasti — sai se pääherra kiljaastuksi yhres välis, ku emäntä veti henkiä. — No huuran mä! Ja mä saan huutaa. Ku te ihmisiä tällä lailla prissaatta ja hyppöötättä ja junasta pois jätättä. Ja rahat on oikeeta, siit’ei päästä mihkää elikkä sitte on Suamen pankki vääräs ja kaikki ihmiset hulluja, niin kun ne onki. Sitte otettihin ne emännän rahat katteltaviksi ja viälä koperoottihin emäntää ympärinsä erestä ja takaa n’otta se viimmee mossahutti yhtä poliisiä korville jotta: — Pysykkö siinä kauempana! — Mutta jos ei nämä vääriä olsikkaa? — sanoo se komisarjus lopuksi. -Ei ainakaa tämä 1.000 mk oo väärä. Se soitti Suamen pankkihi ja seliitti färit ja numerot, niin siältä sanottihin jotta: — Ei n’oo vääriä! Tuakaa tänne vain niin vaihrethan. — No siinäs näitte tuhannen pöllööt, jokk’etta tunne eres rahojakaa — kiljaasi emäntä. Nyt olis emäntä saanu kovasti mennä, muttei sill’ollu enää kiirus. — Se istuu lavittalle ja haukkuu herrat ja ettivät poliisit oikee syrämmen pohjasta kun ei ne tunne rahojakaa. Ja kysyy jotta: — Kukas ny maksaa mulle päiväpalkat ja yäkortteerit, kun junasta jätittä, häh? Poliisit olivat kovasti sormi suus ja pyytelivät anteheksi. Sanoovat jotta pankista oli soitettu. Aamulla sitte käyy emäntä Suamen pankis vaihtamas rahat ja meni viälä siihen pankkihinki, john’ei rahaa tunneta. Levitti rahat tiskille pankkiherraan nenän ala ja käski tulla kattohon. — Tuu säki vanhapiika kattohon jottas opit rahaa tuntohon! Ja kyllä niiren oli naama pitkällä ja noloosisnansa. Koittivat jotaki klopottaakki jotta: — Älkää ny, olkaa ny. Pannahan ny säästötilille. Mutta emäntä sanoo jotta: — Niimmästä ja kans phy! — Tällääsehe pankkihi min’en töhri rahojani säästhön pannakkaa! Ja sanon muilleki, jottei pirä viärä. Ja kirjootan viälä Vaasan Jaakoollekki kuinka hulluja pankkiherroja tääl’on! Ja kyllä se teirän kruunaa! JO ON AIKOOHI ELETTY. Oottako kuullu jotta jo on aikoohin eletty, kun ei ihmiset enää tunne juapunestakaa? Luuloovat, jotta s’oon kuallu! Eileen aamulla oli suuri trusa ihmisiä PräntÖÖn sillalla yhyres rypähäs ja siunas ja voivootteli jotta: — Voi, voi raukkaa kun nuan pitää kualla silmällensä keskelle katua. Ja pyhkiivät hilkun nurkalla silmiä ja nenää ja lähtivät kättä huisuuttaan torille. — Siäl’on tuala Präntöön sillalla kuallu miäs — seliittivät akat torilla ruattalaasille maitoakoollekki, ja olivat niin syvis ajatuksis, jotteivät muistanehekkaa maistaa maitua, jos s’oli muionnutta. Mutta Präntöön sillalle kokoontuu aina vai suuree joukko ihmisiä, jokka tukkiivat ja pökkiivät toisiansa jotta näkisivät sen kuallusen raukan. Viimmeen tuli esivaltakin pamppuunensa sakkiin. Se pusketti ittensä läpi itkevän akkakasan ja pääsiki lopuuksi sen kuallusen äärehen, joka makas mahallansa eikä huiskahtanukkaa. Poliisi käänti sen kuallehen selvällensä ja kyllä s’oli pleiki ja vakavan näköönen. Se kuallu. Ja samoon se konstaapeliki. Ja sitte kun se kuallu oli hetken maannu seljällänsä, niin se kääntyy hiljaa takaasi mahallensa ja ihmiset siunasivat jotta: — Herrinjee! Ja poliisi kääntöö sen raaron nenän uurestansa ylhäppäi. Ja kuallu painoo sen taas alhappäin. Ja sitä tehtihin kauan aikaa. Sitä imehreltihin ja kattottihin ja heikkopäisimmät lähtivät hiljoollensa poispäi. Monen nousi hiuksekki jo pystyhyn. Sitte hajettihin tohtori kovalla kiiruhulla. Ja se tuli n’otta kuulotorvet käsilaukus kalaji. Hairas takin pois, käärii hiansuut ylähä, aukaasi sen kuallehen liivit ja housut, kääntöö ympärinsä, taputti selkähän ja pani sitten sen pillinsä ja kauan aikaa kuunteli. Sitte puristi päätänsä ja sanoo: — Ei se on koollu! Ja sitte se syynäs uurestansa ja taas kuunteli. Aukaasi sen kuallehen miähen suunki ja kattoo kiältä ja se oli aivan punaanen. Ja vasta kun se kolmannen kerran kopisti rintahan ja takaa kuunteli sillä torvella, niin sai selville jotta: — Teme mjees on niitti fyllun. — Vai niin! — kiljaasi poliisi ja puristi lujaa kalikasta. — Vai pöhnäs se junkkari onki! Ja vei putkahan n’otta kintut klapaji. — — — Siihen sitä ny on tultu, että ihmiset eivät enää tämän mailman aikhan tunne juapunestakaa. Kun miäs ottaa tukkihumalan, niin luullahan jo kualleheksi ja hajethan tohturiki kathomhan! Ja ämmät itkiä köllöttäävät, kun miäs voii hyvin. Mä kysyyn poliisikamarista eileen illalla jotta: — Kuinka se kuallu voii nyt? Niin ylikonstaapeli sanoo jotta: — Hyvin se voii! Kovasti vai janottaa ja kyselöö, olisko konstaapeliilla sualaasia sillinpäitä. KAUHAVAN MUMMA JUNAS. Oottako kuullu mihnä se Kauhavan mumma, joka lähti menhellä viikolla junalla Vaasahan, ny mennä huristaa? Vaasahan sit’ei ainakaa oo viälä tullu. Eik’oo kuulemma Kauhavallekkaan takaasin lähretetty. Niin että, mihnähän se mumma ny oikee seilaa? S’ei ollu ennen junalla reissannu, eikä koskaa Vaasas käyny. Menny viikolla lupas sen poika pistouvata mummalle lystireisun junas Vaasahan, jotta tuankin imhen näkis ennen kualemaansa. Tikettirahat antoo tullen mennen mummalle ja hevoosella komjasti toi Kauhavan asemallen. Asemalla saivat orottaa neljättä tiimaa ennenkö se juna tuli, jolla lährettihin. Kyllä se vähä hirvitti mummaa kattuakkin kun se juna tuli asemallen kolme suurta silmää mustas pääs. Ja puskutti ja hohuutti ja frääsäs ja kiljuu ja piti sellaasta jyrinää jotta koko asemarati täräji. Mutta pääsi se mumma kumminkin junahan, kun se Aleksi punttas perästä ja toi sen eväskopankin joukos. Pani mumman istumhan klasin viärehen penkille ja sanoo jotta: — Istukaa ny mumma täs vaan, älkäkää mihkää lähtekö ja pitäkää piletti tallella. Mumm’oli niin ouroosnansa, jottei se paljo mitää nähnykkää. Koitti vain hamhenplakkaria jotta massi on tallella. Sitte Aleksi lähti ja juna nykääsi matkahan. Mumman löi het’ pään seinähä n’otta kolahti. — Susnakhon! — kiljaasi mumma ja hairas penkistä kiinni. Sitte rupes täristämhän ja jyristämhän n’otta mumma pani silmät kiinni ja istuu ku tuamiolla aivan pleikinä eikä paljo hengittänykkää. Silloon tällöön vain vähä ähkääsi ja puristi irvillä hampahin penkin lairasta molemmin käsin. Kerran se aukaasi silmänsä ja kattoo klasista pihalle, mutta sitä rupes niin viämistämhän, jotta jenkkas ittiänsä heti poispäin. Sitte tuli konehtööri ja kysyy: — Onko mummalla pilettiä? Mumma kattoo suurin silmin knappiherran päälle, nyäkäytti päätänsä ja sanoo jotta: — Ompa tiätysti! — Antakaas tänne! — Pilettikö? Em’mä pilettiäni anna, m’oon sen ostanu. — Näyttäkää ny vain! — Mitäs siitä näyttelöö, oikia se on ja rahalla ostettu. Ja niin syväs s’oon hamhenplakkaris, jotten mä sitä ny saakkaa, kun on täs täysi tyä pitää ittiänsä kiinni, jottei putua välille — seliitti mumma. Konehtööriä nauratti. Se sanooki jotta: — Ei sitä trenkää penkistä kiinni pitää, kyllä siinä istumas pysyy muutonkin. Ei muukkaa pirä kiinni. — M’oon vanha ihminen. Kyllähän nua nuaremmat näyttäävät pysyvän muutoonkin junas, jokka pikapyärilläkin ajeloovat — puheli mumma, mutta päästi kumminkin toisen kären koitteeksi irti. Kyllä se vähä pakkas kallistelhon, muttei siitä kumminkaan puronnu. Päästi toisenkin kären irti ja kun hetken klenkahteli, niin jo pysyyki pitämätä penkillä. Mutta kyllä s’oli niinkun olis paljahan potun päällä istunu. Ja se konehtööri vain tinkas sitä pilettiä. Viimmeen se seliitti jotta: — S’oon kuulkaa mumma junas sellaane reklementti jotta kaikkien pitää näyttää konehtöörille pilettinsä, mutta sitte saa sen takaasi. — Jassoo! — sanoo mumma ja rupes kopeloomhan hamhenplakkariansa. Mutta s’oli kaikiista alimman hamhen plakkaris ja niitä hamehia oli ainaki seittemän, n’otta konehtöörin piti jo lähtiä kattelemhan muiren pilettiä. Mumma meni järjestykses kaikki hamhenplakkarit ja vasta Lapuan ja Nurmoon välillä se sai massin käshinsä. S’oli kääritty kahren nästyykin sisälle ja siinäkin meni niin kauan, jotta konehtööri lopuksi istuu jo orottamhan sen mumman viärehe. Ei siinä auttanu hätiminen. Viimmeen sai mumma piletin, näyttöö vähä nurkkaa konehtöörille ja sanoo: — Katto ny, tuas s’oon! Mutta kun konehtööri meinas ottaa sen, niin mumma pistikin piletin takaasi vähä nopiaa. Ja siin’oli kovat seliitykset ennenkö mumma antoo pilettinsä konehtöörin käthen. Ja oikeen se otti kipiää mummahan, kun se konehtööri peijakas hohtimilla leikkas reijän pilettihin. — Kelpaako tämä ny enää mihkää? — kysyy mumma vesis silmin. Ja niin tultihin Seinäjoelle ja ihmiset sanoo jotta: — Ny pitää muminan lähtiä pois tästä vaunusta ja muuttaa junaa, kun te Vaasahan meettä. Mutta siit’ei tullukkaa mitää. Mumma istuu, niinku Aleksi oli sanonu, kun naulattu penkillä eikä lähteny mihkää. Ja sillä tiällä se ny on! Mihnähän sitte seilaa, muttei sit’oo viälä Vaasas näkyny. Eikä oo Kauhavallekkaan takaasi tullu. AAPELISTA LÄHTI TULLA MINISTERI. Oottako kuultu ku yhrestä friskistä yksinkertaasesta Aapelista meinas tulla maanviljelysministerin apulaane? S’oli siihe aikhan, kun ministeriistä oli täs maas niin kova puutet, ettei niitä tahtonu saara mistää. Piti panna siihe souvihi koulunkäymättömiäki. Ottaa Suamen kansan suuresta reservistä, ittekasvattajaan itteviishasta luakasta. Ja siälä sitä olis ollukki sitä sorttia miästä vaikka enemmältäki. Siin’oli valittemisenki varaa. Oli takakenoosia, sivuvääriä, oikoosia ja aiva äkkivääriäki. Miästä minkä vintturaasta vaan lystäs. Ja maanviljelysministeriksi olis passannu monta muutaki kun Piatari-Keefas-Kallio, niinku ennen vanhaan Suntvallin piplian histoorias sanottiin. Niin ainakin tykkäs ittetykönänsä se Aapeli. Ja se Aapeli ajatteli sitä asiaa tiällä kulkiesnansa niin kovaa, että yks lurjus sen ajatuksen kuuli. Ja se lurjus lähretti sille Aapelille tilikrammin, johna seisoo jotta: »Saapukaa heti neuvottelemaan Helsinkiin. Maanviljelysministerin apulaiseksi ehrotettu Teitä. Kiire. Maa pitää pelastaa. Maanviljelysterveisin Köösti». Tiätää sen, jotta Aapelille tuli kiirus. Samoon emännälle, joka heti juaksi toiskaha sanomaha jotta: — Voi voi, ku ny pitää tuan meirän Aapelin ruveta ministeriksi ja kylvö on pualimoos. — — — Enempää ei se keriinny sanuakkaa, kun Aapeliki tormootti tupha ku paiskattu. S’oli nii töpinäs että aiva täräji. Kysyy jotta: — Mihn’on mun lakkini, kun pitääs saara meirän pualueen miähet neuvotteleho, sopiiko mun lähtiä. Härisnänsä se kopeloo plakkariansakki, että jos s’olis sinne joutunu. — Pääsnäshän s’oon! — — Kah, nii o — — sanoo ja lähti osuuskaupha soitho miähiä koolle. Miähet tuliki ja siinä tuumattiin vähä tukevaa jos kunnan passaa sellaasta puntimiästä uhratakkaa isänmaan ethen. — Em mä ainakan yhtää piittaa täs ministeriksi ruveta — seliitteli Aapeli. — Mutta kun isänmaa kuttuu, niin ettäkö teki katto, jotta mun ei passaa kiältääpyä. Ja kyllähä se nii oliki ja niinhä se sitte miähis päätethinki. — On se niin vastelluantoosta mulle — koitti viälä Aapeli sanua. — No, jos se ny nii vastahakoost’ on, niin passaaha vaikka mun lähtiä — rupes yks toine isäntä sanomaha. — No, jos mä ny siltäki lähtisin — pisti Aapeli vähä hätäästä välihi. Ja lähti kans. Asemalla, kun tuttuja tapas, sanoo: — Pitääs täs vähä lähtiä ministeriksi. Nua maanviljelysasiat on Suames kovasti retuperällä. — Vai nii — imehteli ihmiset ja nostivat jo lakkiaki. Mutta seuraavana päivänä tuli Aapeli kotia kevarinkyytillä ja oli kauhian häjyllä päällä. Oli saanu matkalla kuulla yhreltä jätkältä, ettei maanviljelysministerin apulaasen virkaa ookkaa! Nyt Aapeli on tullu hiljaaseksi. Se vain ajatteloo jotta: — Kuka rumaanen sen tilikrammin lähretti — PÄÄSIÄÄS-POLOKKA. Heh, laulattamahan taaskin pakkaa, kun pääsiääspäivät täs alakaa! Kun riihestä kuuluu jo polokan tahti ja flikkaan silimistä lysti se loistaa ja piaksuus jo polttaa jalakaa! Alataloon Aapelin hanuri se huutaa ja ittekkin Aapeli hihkuu. ja Välitaloon Ville se Mutikkalan Maijaa polokaten vääntää, ähkyy ja puhkuu ja ottasta hiki vaa tihkuu. Krupulan Kuustaan kaulas on silkki ja lonkalla huiskun puukko. Kohtapa Kuustaa Lirkkunsa hairaa ja polkkaa puskoo ja silmää isköö ja Lirkull’on tiarossa suukko. Riihen takana tua Nikkarin Hemppa Hessalta muiskua ammuu, mutt’ Hess’ei anna ja Hemppa se huakaa: Oon seittemän sualaasta silakkaa syäny, voi koska mun janoni sammuu? Nyt koppas jo korjasti polvelleen Hemppa sen Hessansa armhan. Ja Hess’ei sätki, ei kilju ei potki, vaan huulensa siävästi truutulle tällää ja siihe se Hemppa sen muiskun mällää — ja jano kans yltyy varmhan! SE SUURI JARRUTUS V:NA 1920. Oottako kuullu jotta jo ratkes riamu siälä Suamen kansan suures juttutuvas? Sosialistit rupes eruskunnas puhumahan porvaria pökerryksihi. Sanoovat jotta: — Kyllä t’ootta täälä kenkkuullu, mutta ny me rupiammaki leukaalohon. Ja se armahrus _pitää_ tulla! Putjetti saa mennä penkin ala ja Suamen kansan huusholli pirin parin. Ja se oli perjantaki ilta ja kello oli pian 9 ku se erinomaane fläsäjäminen aikoo sillä meiningillä, jotta porvarin pitää kontillansa rukoolla sosialistia, ennenku ne lopettaa lotajamisensa. Ja sitte se alkoo! Ensimmääne prätisti kaks tiimaa yhthen painoho ku kissi takanporohon. Tuli toinen Piatari ja lämmitteli. Se luki ensin alkua kaikki lorut ja lotinat, mitä ikänä muisti. Sitte se luki kirjasta. Sitte paperista ja viimmeen kun kaikki loppuu, niin rupes niin ruakottomasti valehtelemhan, jotta puheenjohtaja käski sen tukkia suunsa tappuroolla ja istua alaha. Tuli kolmas ja se oli määrätty fläsäjämähä kaks tiimaa. Alku meniki hyvin, mutta sitte rupes rykimähä ja hokohon jotta: — Tuata — — tuata — —. Se hikos ja ähkyy ja taas yritti. — Antaa tulla vaan! — huikkas yks porvari. — Tuata — tuata — — —. Sosialistit putiivat sille nyrkkiä ja huutivat jotta: — Pälpötä pälpötä! — —. Ja se yritti. Mutta lopuuksi se levitti kätensä ja huakaasi: — Ei tuu enämpää. M’oon jo kaikkeni sanonu. Ja lähti pois. Kyllä ne toiset oli sille kovasti vihaasia ja haukkuuvat, mutta se ei jaksanu enämpää Neljäs sosialisti puhua paukutti rennosti pualitoista tiimaa, mutta sitten sen tuli niin kuivaksi kurkku, jotta aiva se hauKkoo ilmaa. Viires miäs oli kans sisukas äijä. Se puhuu kolme tiimaa ku häkää, mutta sitte se kans pyärtyy n’otta sen piti kantaa pois salista ja virvoottaa kylmällä verellä. Mutta kuures puhuja, se kuuluusa akitaattori, se paasas sellaasella voimalla, jotta se sai krampin. Pikkukärryyllä lähtivät toverit sitä viämähän tohturihi ja koko aijan sen suu käyy ku kanelin. Seittemännen kuivi niin leukaperät, jotta se heitti kesken ja lupas olla viikon aivan vaiti. Mutta kahreksas oli viisahee miäs. Sill’oli masiinan voiretpottu plakkaris ja kun se aina vähän päästä voiteli leukojansa, niin se jaksoo puhua lähes kolome tiimaa. Mutta kyllä se kans oli kuitti sitte. Heti paiskas maata penkille ku pois pääsi. Ja nua peijakkahan porrrvarit vain naureskelivat, ottivat eväskonttinsa framille ja rupesivat syämähä. Maalaasliittolaasill’oli oikee siansylttyä ja piimää leilis. Ja niin hyvä oli sovinto, jotta antoovat kokoomuksenkin äijään hörpätä leilistä, kun ei niillä ollu muuta ku pari pikkuruusta voileipää paperinpalahan käärittynä. Ja sosialistit hikosivat ja puhuuvat. Eivät keriinnehet syämähänkää, kun piti niin kovasti jarruttaa. Makkaran palasta vähä silloo tällöö järsääsivät. Sitte porvarit sanoovat tuas pualenyän aikahan jotta: — Eikhän lähretä jo yäpuulle. Antaa toverien ny kerranki kylläksensä flääsytä. Ja sosialistit paukuttivat ja porvarit kuarssasivat ja näkivät unta joulukuusesta ja joulupukista. Kun ne lauantai aamulla taas tulivat salihi kirkkahin silmin ja hyvin nukkunehina, niin kyllä niitä nauratti. Kun puheenjohtaja oli nukahtanu ja sosialistit nukkuuvat silmät auki penkiissänsä. Ja se se kamalint’oli ku seki sosialisti, joka o remmis — siälä puhujanpöntöös, — ku sekin nukkuu! Ja puhua pälpötti unisnansa! Porvarit joivat aamukaffinsa ja se pisti Miinan niin vihaksi, jotta, se vei Rietille, joka juuri oli flääsyämäs, prikalla kaffia. Mutta puheenjohtaja löi nuijalla pöytähän jotta: — S’ei passaa, jotta syärä ja puhua! Ei saa tuara puhujalle ruakaa eikä muita astioota lavalle. Ja sitte jatkettihin koko lauantai päivä ja yä. Sosialistit olivat tuanehet masöörin eli hiarojan sinne, joka vooron perähän hiaroo toverien leukalihoja. Mutta porvaria ei trengänny hiarua. Sanoovat vaan jotta: — Kyllä me jaksamme istua sen ku toverit leukaalla. Mutta sunnuntai aamuna pitivät toverit murheellisen kokouksen. Jokahinen sanoo jotta: — Täst’on pitkä viälä jouluhu, eikä nua porvarit näytä yhtää pehmennehen. Taisi mennä penkin ala koko homma. Mitäs ny tehrähän? — Täytyy lopettaa, niin nolua kun se onkin — seliittivät johtajat. — Ja se puhumahan, joll’on parkituun naama. Ja yks toveri nousiki ja sanoo jotta: — T’ootta peijakkahan porvarit ny kuullehet ja nähnenet, kuinka me toverit tairamma puhua ja politikoora. Ja me jaksaasimma puhua viälä kauan aikaa. Mutta me oomma armollisia ja aina oomma osoottanehet arvokasta ittensä hillittemistä niinkun kansanerustajille kuuluu. Ja ny me lopctamma! — No mitäs sitä ny turhista! Jatkakaa vaa kehoottivat porvarit. — Me lopetamma! Porvarien tingilläki lopetamma — huuti se päämiäs. Ja lopettivat kans’ vaikka porvarit oikee pyytiväkki, jotteivät ny keske lopettaisi. Mutta n’ei jaksanhet enää. HRA PLUMPÄRI HARJOOTTELOO POTKUPALLUA. Oottako kuullu jotta hra Plumpäri on nukkunu kovasti huanosti mennyt yänä? Se hra Plumpäri kun on kans joutunu yhthe niistä potkusakiista, jokka pian joutuuvat vastatuste. Hra Plumpäri rupes heti harjoottelhon. Kotia mennes konttuurista se katteli vain alhappäi karulle ja kun näki pikkuusen kiven, niin heti tälläs jalkansa ja potkaasi. Ja saikin välistä kivenpalan lentämhän kaks kolme kertaa, ennenkö se poukahti hevooskarulle. Yhtä kivenpalaa sen onnisti kuljettaa kaks kadunkulmaa ja vai kerran, ku se koitti vasimellaki jalaalla potkaasta, sen luiskahtiki jalka ja pyllähti lstumhan. Mutta kyllä s’oli nopiaa pystys, kattoo ympärillensä, jos kukaa näki, ja hymyyli levjasti. Mutta harmitti se sitä se pyllähtämine niin, jotta otti ja potkaasi kiven oikee kauas hevooskarulle ja tuumas, jottei hän enää viittikkää karulla potkia. Mutta vähää ennen kotoporttia oli karulla niin kaunis ympyrkääne kivennyppylä, jotta s’ei saattanukkaa olla, ku vähä kaarratti ja taas vasimella jalaalla, jota se pitää huanompana, tärähytti. Hra Plumpäri lenti ku kapu noukallensa ja pualipohja irti! S’ei ollukkaa irtanaane kivi, s’oli maas kiinni. Sattuu justhin siinä tulohon torille tuttuja frouvia, jokka kovasti rupesivat pyrskyttämhän, mutta hra Plumpäri loukkaantunehena sähisi itteksensä jotta: — Ku pirethän tuallaasia kiviä, jotta ihmiset katkoo koipensa, eikä poliisikkaa katto perhän. Ja meni klynkäte kotia. Näytti frouvallekki kenkää, joka irvisteli ku lohikärmes ja seliitti jotta: — Kun mä tulin tuas portilla, niin siin’oli pystys kivi, johka tarttuu jalka, jotta kaaruun — — — No kuinka sä ny niin — — rupes frouva imehtelhön. — Kunka sä ny! Onko se mun vikani! — jahkuu hra Plumpäri. — Särjet säki kaffikuppia — — Ja kyllä se frouva sitte uskoo, jotta se vahink’ oli. Söivät sitte ja ku kaffia joivat, niin hra Plumpäri ilmootti frouvallensa jotta: — Mä meen kans meirän puulaakin potkupallojoukkoho pelaamaha — — Herrinjee jos sä katkaaset sääres, kun s’oot tuallaane mahapauroo — — — kiljaasi frouva ja säikähti n’otta aiva käret vapaji. — Ei auta — sanoo hra Plumpäri. Illalla rupes hra Plumpäri treenamaha sääriänsä oikee niinku urheelijat pruukaa. Se kyykisteli, seisoo ja hyppii yhrellä jalaalla ja juaksi pöyrän ympäri ainaki puali tiimaa. Sitte tehtihi trasupallo ja frouva rupes kamarin ovelle porttivahriksi. Hra Plumpäri lykkäs pöyrän nurkkahan ja lavittat porstuahan ja alkas sitte »triplaamahan», niinku se sanoo. Se kiärti ja kaarti trasupallua keskellä laattiaa, hyppii ja poukkooli sen ympärillä jotta vatta lelluu ja aina välihin pikkuuse potkaasiki. Se kuljetti sitä ympärinsä, eikä näyttäny meinaavankaa kamarin ovesta sisälle. Viimmee frouva kyllästyy seisomhan hamhet levjällä kamarin kynnyksellä ja sanoo jotta: — Orota ny mä hajen lavittan — — Mutta silloo rupes kans hra Plumpäri »hyäkkäämhän», ja viimmee potkaasi trasupallon niin vinkiää porttivahtia vathan, jotta se lenti isthallensa kamarin laattialle. Eikä frouva poraannu yhtää vaikka kipiää ottikin. Se hairas vain nopiaa trasupallon käthensä, pani kamarin kynnykselle, potkaasi pallon peräseinähä ja rupes änkkäämhä jotta: — S’ei ollu maali, ei ikinä! Ku pallo oli mun sylis, eikä ottanu maalia! Pari kertaa sai Plumpäri viälä sisälle, mutta kerraasti lenti lamppuhu, jotta klasiki vai pirstiöömehe! Ja toisen kerran sai frouva niin poskehe, jotta maronkineulat nutturasta piraji. Kun Plumpäri kolmannen kerran sai sitte läpitte, niin se huuti ja hurras nii jumalattomasti, jotta frouva suuttuu, rupes itkemhän ja sanoo jotta: — Min’en enää ookkaa porttivahtina. Tuu sä koittaa seisomhan, niin minä potkin. Mutta hra Plumpäri pani vasthan. Sanoo jotta: — Ethän sä mee pelaamhan, eikä sun tartte harjootella hyökkäämhän ku mun. Eikä ruvennu porttivahriksi! Silloo frouva kans suuttuu, hairas trasupallon, juaksi köökkihi ja paiskas — laskisankoohi! Eiväkkä sinä iltana sanonehet enää sanaakaa toisillensa; istua mokottivat vain. Mutta menivät kumminki samaha sänkyhy maata. Ja sitä niiren ei olsi pitäny tehrä. Hra Plumpäri ku näki unta, jotta s’oli justhin kentällä, pallua tuarahan suaraa päi ja hra Plumpäri tormaa vasthan, potkaasoo ja puskoo samalla miästä, jotta — — frouva putos sängystä. APURETKIKUNTIEN AIKANA. Oottako kuullu jotta tämä Suamen kansa, se ny vasta kansa on? Sellaasta kansaa ei oo toista koko mailmas tappelohon. Mailman kansat ovat tapella nutuuttanehet hikipääs viis vuatta, pyhkäässehet hikiä, nytkähyttänehet välillä housuja ylemmäs ja taas nykäässehet. Ja ny ovat saanhet kyllänsä. Sanoovat toisillensa jotta: — Heitethän jo poijat pois, m’oomma väsynehet. Suamalaane Jörö-Jukka on kynsiny saivaristuansa, tuumannu ja tuumannu, että jos mäki täs ottaasin ja mensin sakkihin. Ja mitäs ollakkaan, niin sekin riamastuu ja rupes sotimahan paljahin kourin. Myllyytti ryssäpoikaa, n’otta siltä putos pyssyt ja muut paukuttimet kourista. Potkaasi Iivanat takaasi kaalimaahan. Sylkääsi kourihinsa ja sanoo — So poijat! Nyt oomma me suamalaasekki sakis. Nyt se vasta isäntämiästen tappelu alkaa — Kuka täs kukkoo on? Ja suurvallat kattelivat silmät tapilla ja imehtelivät tätä uutta piäntä suurvaltaa, jok’ oli noussu mailman näyttämölle. — Höristelkää mitä höristelettä — sanoo Suami kaikenmailman valtakunnille. — Täälä sitä on armeijaa minkälaasta vaan tarvithan. Meill’ on apuretkikuntia vaikka mistä sortista ja sellaasia poikia ovakki, että tokenoo. Kahres päiväs me lyämmä pysthyn valkoosen, punaasen, sinisen, vehriääsen, keltaasen, sini-valkoosen, punakeltaasen, monarkisti-tasavaltalaasen, temokraattisen, tsaristisen, taloonpoikas eli kansan armeijan, puhumatakkaa lahtari-, punakaartilaas- ja anarkisti-armeijoosta. Meirän passaas lyärä lafka pystyhy ja ruveta tarjuamaha mailmalle apuretkikuntia. Näin: — Vassokuu, pasaalusta, bitte, silvuplee, pliis-Mister, kualemanpataljoona joka sortista! Ehta kotimaasta kasvua ja koulua! — Aa jos parempaa koulua halutahan, on sitäki! — Saisko olla Siibunt svantsih Kaiserlih Jeeger bataljon? — Tai Angloruskii Murmanskii legion? — Tai Finskii kommunistiitseskii pataljon smerti Petrogratskavo seevernavo frontta? — Jeest, jeest! Kakof hatiitje? Vaskare vara? Uot du ju uont? — Mihnä pitääs keisarin eli kuninkahan ensin kaataa ja sitte nostaa pystyhyn — vassokuu, tääll’ on poikaa! — Aa, kussa kansanvaltaa uhkaa taantumuksen musta peikkoo — tääll’ on poikaa! — Kuka haluaa Turkin keisariksi? — Tääll’on poikaa iskemähä puolest islamin ja Mahometin! — Jos ei bolshevismi tahro oikee juurtua ja kukkaa kasvaa — täältä saa musikkaa! — Mitä sais olla? Me levereeraamma priima apuretkikuntia valmiista varastosta kahren päivän toimitusajalla, fob vastaanottosatama. Työteho taataan! — Pasaalusta tavaaris! — Vassokuu pestä pruuri! — Pitte Alte Kameraat! — Pliis mister Bull! — Silvuplee Fransuaa! HÄVITÖÖN VARAAS. Oottako kuullu minkälaane hävitöön varaas Lapuan atteekarill’on passattavana? S’oon se atteekin frouva kauan aikaa pannu merkille, jotta ruakakellaris kulkoo jokin pitkäkynsi kroukkimas parhuuset palat poskhensa. Frouv’on koittanu perätä ja vahrata, jotta rookaas sen varkahan ja sais sanua jotta: — Pysy pois meirän makkaroosta kun et malta antaa olla hillupurkkienkaa sormin kourimata. Mutta s’ei oo rookannu sitä, ei vaikka s’oon klasilla orottanu monta kertaa pualiyähön asti. Ja ku frouv’on sitte aamulla taas menny rakkahasehe ruakakellarihinsa kattomhan, niin: — Ny s oon taas täälä käyny! Kyllä s’oon sitte hävitöön varaas — on frouva jahkunu. — Fläskinpala on taas pois ja — — — kehrannukki hampahin haukata kauhiammoosen palan juustua! Ja mansikkapurkista viäny kourallisen hillua! Kyll’on räävitöön ja sivistymätöön otus, kun syää kaikki sekaasinsa ja makkaran kans paasaa hilluaki. — Em mä tuasta mitää piittaasikkaa, jos vähä söis, mutta ku tualla lailla klottaa! Ja sitte on frouva paiskannu oven kiinni ja lähteny köökkihi suutuksisnansa mekottaan siivottoman tapaasia ihmisiä, jokka kulkoovat klottaamas frouvan hillut. Mutta täs kerraasti frouva sitte päätti opettaa varkahalle ihmisten tapoja. Se vei kellariin talterikkiä ja veittet ja kaffelit ja viälä sellaase trasunki eli ruakaliinan, jolla herrasväki pruukaa tuhrata truuttuansa syännin päälle. Tälläs veitten moottijuuston palan päälle ja pani talterikille, niinku herrasväjes pruukathan. Ja hillua pani klasikuppihi ja siihen lusikan. Ja senkin pani talterikin päälle. Leipää leikkas koreeksi palooksi ja neki tälläs talterikille ja veitten viärehe. Maitua kaatoo posliinitooppihi ja klasin pani sen viärehe, jottei se varaas ryyppääsi suaraa farista, niinku sen tapa on. Ja sen trasun elikkä ruakaliinan käärii frouva truutulle ja tälläs pystyhyn seisomhan, niinkun minkäkin tröntterön. Ja lavittan pani viälä äärehen ja pyhkii oikee hantuukilla puhtahaksi, jotta kyllä s’oli justhin tällätty niinku herrasväjes. Frouva sanooki jotta: — Kyllä ny pitääs kelvata. Mutta atteekkari itte sanoo jotta: — Saas nährä. Ja sitte meni atteekin herrasväki varahin maata, vetivät rullakarteekikki ethen ja sammuttivat sähöön, jottei varkahan tarvittisi yhtää peljätä. Ja piiakki piti sinä iltana mennä maata kahreksalta ja olivat kovasti simpus, kun eivät päässehet liasuhu. Kyllä s’oli atteekin herrasväki kovasti jännitykses sinä yänä, jotteivät meinannehet saara untakaa. Tuas pualen yän jälkhen frouva kuuli krapinaa kellarista ja heräätti atteekarinkin jotta: — Kule, kule nyt se varaas on kellaris! Ja niin oli frouva iloosisnansa ja töpinäs, jottei meinannu malttaa orottaakkaa, kun ikisoki meinas lähtiä kattomhan, kuinka se varaas syää. Se akkaväki kun on niin kovasti uteliasta ihmissorttia, niinkus kaikki tiärättä. Aamull’ oli sitte koko atteekin väki jo kuurelta ylhäällä. Lährettihin oikee joukolla kattomhan ruakakellarihin, kuinka se varaas on syäny. Ja kyllä frouvan pisti vihaksi ja atteekariki oikee manas, kun ne näkivät sen varkahan jäljet. Kun frouvan tuukamaha pöytähä ei ollu koskettUkkaa, muuta ku viäny koko voiklimpin ja käsin vääntäny isoon makkaran poikki. Toisen pualen oli ottanu följyhynsä ja toisen nakannu sylttypurkkihi. Ja maittilaknekan kaatanu ja maitofatihi purotellu roskia! Frouvan pöyräst’ ei varaas olki käyttäny muuta ku ruakaliinaa. Eikä sitäkää niinkuu olis pitäny ja herrasväjes pruukathan! Kun oli senkin rumaane, en paremmin tuu ja sano, niistäny sillä noukkaansa ja nakannu pärinälooraha. Frouv’oli niin vihaane, niin vihaane ja uhkas mennä ilmoottamhan poliisille ja laittaa sen varkahan linnahan. Mutta atteekari, jok’on hyvälluantoone ja ymmärtävääne miäs, lauhrutteli frouvaa ja sanoo jotta: — Älä viälä! Koitethan toista konstia. Sellaasta konstia, josta varaas vissisti tykkäjää ja lopettaa pahat tapansa. Ja yhres ne sitte atteekari ja frouva täs laittoovat yhtenä iltana oikee juhlapäivällisen puutarhan pöyrälle valkooselle pöytätuukille. Parasta panivat pöytähän mitä taloos oli, linnunlihaa ja lahnanlapaa monellaaste kryyterien kans ja talterikit ja veittet ja kaffelit ja kaikki tyynni. Ja kukkiaki oikee viälä pöyrälle tällättihin. Ja oikee kulkaa ku kiikkulavittaki tuathin pöyrän ethen ja siiheki pantihin tyyny, jott’on hyvä istua. Eikä vielä siinäkää kaikki! Atteekari toi viälä paperossilaatikonki ja saran kramman priipotun pöytähän. Ja kellarin ovhen naulattihin suuri paperi, johna seisoo jotta: »Kunniootettava varaas! Puutarhas on Teille tuukattu ruakapöytä, jottei trenkää pimiäs kellaris kompuroora. Olkaa hyvä!» Ja sitte pantihin atteekis taas ovet kiinni ja troppipottujen korkit lujasti kiinni ja mentihin nukkumahan siinä hurskahas toivomukses, jotta varaas syää puutarhas eikä mee enää kellarihi kronimaha. Mutta kuinkas käythin? Heti aamulla ku atteekari ja frouva tulivat kattomhan puutarhaan, niin — priin oli ryypänny ja kellaris käyny syämäs! KLIHTA-SIUKUN HERMANNI. Oottako kuullu jotta Klihta-Siukun Hermannista on ny kans tullu pankinjohtaja? — Klihta-Siukun Hermannista? — Onko se sen Klihta-Siukun suarajalkaane poika, se poika, jok’ei oo ikänä mihkää kelvannu? Siinä isänsä joukos vaan lurvaallu. — No kuinka, herrahallikkoho, siitä ny pankinjontaja on tullu? Eihä se osaa eres oikee nimiänsä kirjoottaa! Ja sellaane venales ja ihmisten risti ku se on ollu. Ei kukaa oo sitä ikänä oikee toresta ottanu. Eikö sit’ oo piretty nuan salaasin-pualin vähä hassahtanehena? Ja ny pankinjohtaja! No kaikkia sitä kuuloo. Jo on mailina mullin mallin kun Klihta-Siukun poijastaki pankinjohtaja! Minkä pankinjohtaja se ny sitte on? — Sen uuren pankin, joka hiljan aukaastihin kirkolla. Oikee pankkiherrana se ny pröystäälöö. Ja kyselöö jotta: — Tarttiskos poijat rahoja laihnata? — Eikö ne ny parempaa miästä niistää saanehet ku Klihta-Siukun Hermannia? Kuinka ne sen rookasivat? — No sen isä oli pannu sen Hermannin viämähä heinäkuarmaa asemalle ja siäl’ oli yks herra kyselty ihmisiltä, eikö kukaa rupiaasi haarapankin johtajaksi. Oli siin’ ollu miähiä aikalailla, oli vankkojaki taloon isäntiä, mutta olivat vain tuumannehet, ettei täs olla pikkurahan puuttehes. Mutta yks koiranleuka oli äkänny sen Klihta-Siukun poijan ja sanonu jotta: — Tuas olis joutilas ja oikee passeli pankinjohtaja. Herr’ oli menny juoksujalkaa sen puheelle ja kun oli aikansa pyyrelly ja rukoollu niin oliki se Klihta-Siukun Hermanni viimmee ruvennu. Mutta kun s’oli kotia tullu ja jutellu isällensä kuinka sen oli käyny, niin kyll’oli Klihta-Sinkku raimaantunu. S’oli hairannu poikaa niskakarvoosta ja mukiloonu aikalailla kun: — Tuallaasia kölöntöitä teköö ja häpääsöö täs viälä joutesnansa kunniallisen Klihta-Siukun nimen. — Pankinjohtaja! — oli Sinkku jahkaassu ja sukaassu poikaa viälä toisellekki korvalle. Kyll’ oli äijä ollu pöyrööksisnänsä, kun — Kaikki joutilahat prunnin vintin painajaasekki ne herrat krotaavat koiranvirkoohinsa. Onko niiltä ny aiva loppunehet puaripoijat ja virkaheitto-kriivarit, kun rehellisten ja kunniallisten taloonpoikaan kakarootakin rupiaavat narraamahan. Mutta mikää ei ollu auttanu. Hermanni piti päänsä. S’oon ny pankinjohtaja ja tykkää kovasti olostansa. VARPHAT PALELTUU. Oottako kuullu kuinka yhren viinapoliisin on käyny? Kun on paleltunu varpahat ja viälä saanu selaasen ryypyn, jotta muistaaki ensin haistaa ennenku maistaa. On oikeen murheellista ku mones pitäjäs on asiat sillä lailla, ettei viinapoliisiksi oo panna raitthia miähiä, kun pitää siihe virkahan ottaa vanhoja juappoja. Jokku pahimmat pitäjän juapoot ovakkin hoksannehet, että parahite nahkansa pitää ja viinoos pysyy, kun rupiaa viinapoliisiksi. Niinkun tämäkin viinapoliisi, jost’on ny puhet. Koko pitäjäs tiätää, jotta s’oon koko elämänsä hissuksensa keittäny viinaa. Ja jotta s’oon justhin sama miäs, joka täs, kun viina tuli lujahan, opetti polttamisen konstin nurkkapualen miähille. Ja kun sitte sai kaverinsa oppimhan, niin ny on ruvennu knoppimhan. Rupes peijakas viinapoliisiksi ja keljuuli ittensä frii viinoohi. Kun hyvin tiätää miähet ja paikat, niin konstikos sen on tulla justhin aina oikiahan aikahan paikalle ja esivallan nimes korjata toisten hikisen tyän herelmä omhin pottuuhin. Mutta paha ittensä maksaa ja oikeus maan perii. Eikä s’oo turhaa puhetta. Sen tuntoo tämäki viinapoliisi ny varpahisnansa. Sill’oli täs hiljan taas viina loppunu ja lähti yhren Jussin prännille vahtaamhan. Jussi keittää poruutti ja oli ahkeraa ja kun sai valmista, niin eikös tua peijakas tuukkin puskan takaa kun käsketty. — Vai viinoja täälä värkätähän! — kiljaasi. S’oen selvää, jotta siihen jätti prännäri leilinsä ja meni n’otta puskat krapaji. Viinapoliisi naureskeli partoohinsa, korjas viinat haltuhunsa ja otti tukevia ryyppyjä. Istuskeli kannon nenäs ja kallisteli. Mutta rupes tuumaamahan, jotta jos menis saman tiän toisenkin Jussin pankoolle. Ja lähti kans. Mutta kun tämän Jussin pannust’ ei viälä nokkunukkaa, niin paiskas puskan taa maata ja tuumas että: — Sopiihan täs orottaakki. Eip’oo kiirusta. Mammuskeli vain puskan juurella ja otti ryyppyjä sen toisen Jussin leilistä. Sattuu olohon pakkaanen ja sitä varte piti useen klunahuttaa. Niin useen, jotta lopuksi tuli aika pönttyrähän ja mässähti leilin viärehen. Se olikin onni sille Jussille, joka siinä keitteli, eikä tiänny viinapoliisista mitään. Jussi sai viinansa valmihiksi, sammutti valkian, piilootti vehkehet riskukasahan ja lähti viinoonensa kotia. Mutta kyllä se säikähti, jotta leili kärestä putos, kun se tuli sen puskan äärehen, jonka takana viinapoliisi makas. — Sus siunakkoon! — pääsi Jussilta. Mutta kun viinapoliisi makas vain kun lehmä nevas eikä mitää puhunu, niin silloon rupes Jussiaki naurattohon. — Ähä rumaanen! — Makaa ny siinä ja verä henkhes — tuumas Jussi ja hairas viälä viinapoliisinkin leilin ja sitte paineli oikeen niskat kryhys kotia ja nauraa pihisteli partoohinsa. Vasta aamuyästä heräs viinapoliisi aivan turtana ja silloon oli kans varphat paleltunehet. Ei tahtonu kotiansa päästä. Ja manas ja noituu Jussia ja varpahiansa. Mutta niin oli sinnikäs se viinapoliisi ja niin sen pisti vihaksi se, kun Jussi oli viäny senkin leilin, jotta heti aamuvarahasta lähti Jussin mökille niillä paleltumisilla varpahillansa kompuroomahan. Mökin emäntä äkkäs klasista jotta: — No nyt se peijakas taas tuloo tänne tonkimahan. Mutta kyllä mä annan sille sellaasen ryypyn jotta tiätääki saanehensa. Emäntä hairas nurkkakaapista halstoopin potun, reisuusti vaan pyärähti nurkkapuales ja — — — nopiaa piilootti sitte sen potun sängyn olkihin. Viinapoliisi tuli ja rupes heti krotaamahan. Syynäs kaikki paikat ja löytikin potun sängystä. — Mitäs täm’on! — kysyy poliisi. — Mitähän se ny on! — tiuskaasi emäntä. — Justhin on prännistä tuatu kun on viälä oikeen lämmintäki — ihaali viinapoliisi. — Olihan se Jussi mennyt yänä taas poruuttamas. Pitääpä maistaa, minkälaasta tuli. Ja holppas aika lailla. Mutta kyllä kans sylki ja pärmänttäs eri lailla! Ja kyllä vissisti muistaa se miäs vasteres ensin haistaa ennenku maistaa. LAIHIAN PAPIN HUUTOKAUPPA. Oottako kuultu kuinka Laihian sosialistit meinas jutkahuttaa prouvaastiansa? Prouvaasti oli päättäny, jotta se myyttää aika kimpalehen sitä Härkäluhtaa kirkonkyläs huutokaupalla. S’olis antanu kelihinnaila ilman huutokauppaaki tarvittevaasillen maanpaloja, mutta kun toiset saivat sen kuulla, niin rupesivat sanohon jotta: — Mitäs se sellaane peli tiätää, jotta toisille annethan ja toisillen ei? Ja jotta — Vai sille ja sille annethan parhuuset palat, vaikka täs muukki olsivat tarpehes ja kovemmaski tarphes ku se! Miksei meirän raha oo yhtä hyvää ku niirenki? — Siinä ny näjettä oikee, kuinka porvarit kenkkuuloo. Köyhä sosialisti ei saa maatakaa vuakrata, vaikka enämpiki maksaas. Pantihin lähetystö prouvaastin tyä ja vaarittihin huutokauppaa. — Voi teitä ihmiset, — sanoo se vanha prouvaasti — kuinka kathellisia ja raarollisia t’ootta toisillenna rakkahat slaihialaaset, jokka te ootta niin mones eristyspyrinnös ja ittekasvatukses ittiännä parantaa mahtanehet, jotta teistä ittekkyys, kateus, panettelu ja muu paha meno, nua slaihialaaste sperisynnit, pois varista saattaas, ja jotta te olisia kypsiä siihe suurehe maallisehe paratiisihi, joka tuleman pitäisi, ja joonka velvollisuuret itte kullakin teistä niin peräti selvillä kanssaveljiännä kohtahan ovat. Kuinkas tahrotta te minua, kuin teirän paimenenna olen, nyt kiusauksehen teitännä aussuunin tautta johrattaa, kussa te toistanna kynittä, haukutta ja pahaa verta ja vehriäästä sappia ulosvuaratatta? Mutta hukkahan lankes prouvaasti viisas neuvo ja hyvä puhet niinkun ennenki. Huutokaupalla piti myyrä Härkäluhtaa. Mutta kavaluuren henki rupes krapaamahan kirkonkylän sosialistien syränalustaa. Ne pitivät yleesen suuren ja salaasen kansalaaskokouksen sen riihen ruumenoosis, johna tänä syksynä on joka pyhä kirkonmenojen aikana riihellä oltu, n’otta siitä Vaasaski puhuthan. Ja siälä sipistihin ja tehtihin luja, järkkymätön ja ittekutakin ehrottomasti sitova päätös jotta: — »Ykskää snoukka ei saa huutaa kymmentä markkaa korkiammalle kapan-alaa». — Ja muistakaa ny se! — terootti puheenjohtaja toverija, jokk’on veljet keskenään Niin huamis päivänä kaikki m’oomma pappilan torpparina... Vetivät salaliittolaaset heljällä äänellä, vaikka nuatti ja sanat meniväkki vähä ploröksi, mutta päätös oli hyvä. Ja sitte tuli se aussuunipäivä ja vasaramiäs, ja salaliittolaaset. Seistihin keskellä Härkäluhtaa. Vasaramiäs sanoo jotta: — Pannahan ny ensisti tästä ojasta tuanne ja siitä viteehinsä tuallaane lohkares. Mitäs taritahan, kapanalasta? Yks vain rupes vähä rykimähän, muut ei ollu tietääksensä. — Mitäh? Tarithanko mitää? — — 10 markkaa! — kuuluu sitte. — 10 markkaa on tarittu! 10 mk on tarittu! Tulooko lisää? Ensimmääne — — tuloooko mitää — — toinen — — tulooko mitää — ensimmääne — toine ja kol — —tulooko mitää? — Ei tuu mitää! — karjaasi toverien puheenjohtaja. — No tuas on sitte! — kiljaasi vasaramiäs ja knapahutti vasarallansa likimmäästä äijää ottahan. Ihmiset nauroo, niinku tällääsis tapauksis plaarahan ja tykkäsivät, jotta s’oli sopivaa. Niinkun oliki. Ja sitte ruvettihin myimähän toisia paloja. Mutta silloon menikin meiningit sekaasinsa. Ensimmäänen huuti heti jotta: — Kymmenen markkaa! — Viistoista markkaa — kiljaasi toinen. Ja salaliittolaaset kattoovat suu auki toistansa. — Kuka tuhat siälä huutaa — karjaasi salaHittolaasten puheenjohtaja. — Olikos se puhet nii? — Viistoista markkaa on tarittu — — toinen ja kolm — — — 20 markkaa! Toverit kattoovat toistensa päälle, n’otta sininen liaska vain silimistä roihas. — 25 markkaa! — kiljuu jo kolmaski ja näytti mustaa nyrkkiä toverillensa. Luulek’sä jottei mulToo rahaa siinä ku sullaki — — Koko huutokauppaväki kiamurteli, manas ja haukkuu toisiansa rovokaattoriksi ja porvariiksi. Oikee pirullinen sanoo sosiaalitemokraatiiksiki. — Toverit, toverit! — alkas yks puhetta pithön, mutta ku se rykii ja räkii niin kauan, niin vasaramiäs kerkes huutaa välihin jotta: — Paukahutanko mä, 25 mk? Ja justhin ku se meinas lyärä, niin: — 30 markkaa! Ja samas paukahti. Maanpalat meni ku kuumille kiville. Oikee sitä vasaramiästä nauratti. Se sanooki jotta: — Ruvethan taas 10 markasta räknäämähän. Se, joka esti kerkiää 30 markkaahan, kun mä pirän vasaraa näin pystys, silloo mä knapahutan. Se meni ku laulaan: 10, 15, 20, 25, 30! Ja sitte paukahti ja se joka sai, kiljaasi toisillen jotta: — Ähä! Saimpas rumaane! — ja näytti kiältänsä. Kerra vain tuli yks sekaannus. Kun yks toveri justhi meinas keriitä ensimmääseksi sanomalla jotta: — 30! — Niin se olikin niin härisnänsä jotta kiljaasi: — Ähäh! Eikä hoksannukkaa sanua ensiksi sitä 30 mk. Ja vasaramiäski oli nii töpinäs, jotta samas löi. Mutta siitä nousi sellaane mölinä, jotta piti alkaa uurestansa räknäämähä. Ja niin meni kaikki maankappalehet hyvästä hinnasta eikä piisannehekkaa. Ja salaliittolaaset ovat ny niin riiroos ja pahoos väliis, jotta aivan sivuuttaan kulkoovakki. Sanoovakki jotta: — S’oon melkeen se ja sama, mihkä internationaalehen täs kuuluu. Ainaki Laihialla. KLASIKYYNNELEHET. Oottako kuultu jotta nyt on kova raha-aika? Munkin on pakannu elämänkelkkani kraappia hiatahan vähä tavallista usiammaasti viimme aikoona. Massi on laihtunu, eik’olsi väliä vaikka se varaastetaas. Min’oon funteerannu ja tuumannu, jotta kuinkahan tästä köyhyyrestä ja kituuttamisesta parahite lopun tekis. N’otta sais köyhyyrelle vai huiskahuttaa kättä hyvästiksi ja sanua jotta: — Ajöö ny! Eikä tartte takaasi tulla! Ja m’oon tullu siihe päätinkihin, jotta täs ei muu auta, ku pitää tehrä suuri keksintö. Keksiä jokin sellaanen erinomaanen kapistus, jotta sen pitää joka ihmisen ostaa ittellensä. Mä hakisin sille sitte patentin, myisin ja saisin rahaa ku roskaa, eik’olsi puutett’ enää koskaa. Sillä asialla mä ny oon päätäni vaivannu. Oikeen molemmin käsin oon takaraivaani puristanu, jotta se suuri ja vapauttava ajatus siälä leimahtaas. Ja menny-perjantaina se sitte prätkähti. Oikee otti kipiää, mutta sitte tuli hyvä olla ja mailma kirkastuu ku ruusutarha mun silmisnäni. Ja rahamassikkaniki oikee hypähti pöyrällä. Siinä s’oon tyhjänä maannu jo monta päivää. Oli kun s’olis kattonu suu auki mun päälleni ja kysyny jotta: — Ethän Jaakkoo mua hylkäjä, kun susta ny tuloo rikas miäs? Mun tuli veret silmihin ja sanoonki jotta: — Ee-en ystävä kallis! Vaikka musta tulis kuinka rikas, niin sua mä en hyljää ikänä. Mä paan sun täythö kultarahoja ja teetän kullasta leukahas koukun ja sitte kultaraamit ja paan sun seinälle riippumahan ja mua muistuttamhan elämäni raskahasta alkutaipalehesta, siitä äijästä, ku m’olin köyhä ja krätyyne. Ja mä itkin ilon kyynnelehiä, suuria, kirkkahia ku kristallia ja kattelin peilihin, kuinka ne passaa. Ja hyvin ne passas! Ne ilonkyynnelehet. Ja sitte mä muistelin ittiäni entisaikoona, kun m’olin köyhä ja krätyyne ja taas itkin. Itkin surunkyynnelehiä ja kattoon peilihin. Ja hyvin nekin passas! Ne _surunkyynnelehet_. N’oli yhtä suuria, kaunihia ja kristallinkirkkahia kun ilonkyynnelehet! Aivan samallaasia! Pitkulaasia vesinokkoja, jokka riippuuvat silmäkulmista ja koriasti kimaltelivat. Kyllä ne amerikkalaaset ovat tyhmiä! Kun n’ei oo ennen tuata keksinehet. Kyynnelehiä! Ilon ja surun kyynnelehiä, jokk’on niin tavallisia. Niitä tarvithan aina vähä väliä joka huushollis. Häis, hautajaasis, hatun ostos, ristiääsis, rakkaurentunnustukses, kun syrän on haljeta, kun käy pankkiherran puhees, kun koulupoika käy opettajan kotona, kun hammasta porottaa, kun akka kualoo j.n.e. Ja mones mones elämän moninaasuures, kun pitääs itkiä, eikä tahro tulla vaikka kuinka truuvaas. Ja sitä varten m’oon ny meinannu, jotta kun mä rahaa saan, niin mä paan tehthaan pystyhyn ja rupian valmistamhan kyynnelehiä klasista. Sellaasia pitkulaasia klasinokkoja kun oikeen kyynnelehet ja pikkuune koukku vain päähän, josta saa panna kyynnelehet riippumhan silmäkulmihin! Ajatelkaa hyvät ihmiset kuinka ne menis kaupan! Joka akalla tulis olemhan käsilaukus ja miähellä liivinplakkaris kyynnelehet ja aina ku tapa ja tarkootus vaatii, niin’ei muuta ku pistää suuret kirkkahat kyynnelehet silmänurkkihi! Ne väläjääs ja kiiltääs, eiväkkä eres tuhraasi naamaakaa. YKS PIRTTIREISU. Oottako kuullu jotta kyllä sit’on emäntä-ihmisellä hompsottamista? Kun on askarehet, pärinän kuarimiset, kaffinkeitot, isännän passaamiset, kakaraan kurmoottamiset, krannin haukkumiset ja kaikki vaivoona n’otta sitä on oikeen päivän mittahan katketa ja välihin oikeen sekooksis, jottei tiärä mitä teköökää. Ja kun on kyllä paljo tyätä ja tohinaa, niin tuloo viälä kesken kaikkia pirttiihin pyyttö! Ja kun sinne ny ainakin pitää mennä, niin, eikös silloo piika rupia pritakoomaha! Kyllä s’oon niin harmillista, jotta oikee välihin riivooksihi pakkaa. Niinku Ilmajoella Ujaasten kyläs täs menhellä viikolla. Emäntä oli justhin saanu haaston pirttiihi yhren toisen isoon taloon emännän tyä. Ja emäntä ku hössäs ja sössäs askarehia n’otta silmät väärinpualin pääs ja huuti ja hoilas piiallekki jotta: — Tee ny säki hyvä ihminen jotaki, jotta mä pääsen lähtemhän sen pirttikeen tyä! Niin eikös tua piikapössöö, en paremmin tuu ja sano, rupia huuthon kolottamhan jotta: — Tällääne taloo, kun ei muuta ku silakkaa ja pärinää, pärinää ja silakkaa ja aiva pitää ittensä tappaa! Hairas kaatirauskan vyältänsä, n’otta poikki meni, nakkas patapenkille ja sanoo jotta: — Tuas o’. Minä lähren! Emäntä suuttuu kans ja rupes mokottohon jotta: — Mee hyvä läjä — — —. Ja piika ettii kimpsunsa, eikä kampsua tarvinnu ettiäkkää, ja niin meni n’otta ovet paukkuu! Pesi viälä peijakas ainualla purkkihilla verellä silmänsäkki, n’otta ku emäntä meinas keittää ittellensä sen harmin päälle kaffit ja pani pannun kraakuhun, niin ei vettä ollukkaa! Ja pirttiihi olis heti pitäny lähtiä. Ja prunni oli kuivilla ja vettä oli piika vetäny ainaki kolmen pyssyhollin päästä yhrestä kivenkolosta, john’oli lähres. — Ku kaikki tulemukset täs pitääki tulla yhtaikaa! — pahkulootti emäntä. — Ja sinne pirttiihi ny ainaki pitää lähtiä ku tuliaas-mosseloki on ollu pantuna jo kauan aikaa. Ja vesi on kaikki ja väki tuloo kuuren aikana kotia ja mennä pitääs — Kyllä sillä emännäll’ oli tuska ja vaiva, niinku ittekki ymmärrättä. Ja niin se päätti lyärä kaks kärpäästä niinku sanothan, yhrellä mällillä. Emäntä hairas korveen loukosta ja haki kamarista sen pirttimosselonsa, john’oli salvamatoon juusto, korja varileipä ja pikkuuset punaraitaaset sukat, pisti korveehi ja kannen päälle. Porraspääs makas kola ja siihe täjäs korveen päälle ja niin lähti. Sanooki jotta: — Täshän se ny menöö yksillä tulehilla, käyrä pirtiis ja tuara takaasi tulles viälä vesikorvee. Sanoovat jotta akat ei taira tällätä asiootansa, mutta kas vai ku taitaavakki! Ja emäntä mennä lykkäs mosseluansa korvees kolalla toista virstaa pirttitaloohin asti. Porraspääs otti mosselon korveesta ja vei pirttikeelle. Eikä se viälä lasta nähnykkää, ku jo että: — Kyllä s’oon niin ymmyrääsmuatoone ja friski flikka, jotta harvoo näköö! Ja niin kovast äiteensä näkööne! Sitä sai sitte emäntäki nostaa ja kattella ymparinsä ja kovasti ne pirttisukat passasivat sen jalkoohi. Kaffit juathin ja ku oikee toren sanoo, niin vähä sekahanki pantihin, niinku pirtiis pruukathan. Ja sitte lähti emäntä hyvis aijoos takaasi kotiappäi lykäte kolaansa. Kotonsa likillä poikkes lähtehelle vettä hakhon, ja kyllä sitä kismitti! Kun ei s’ollukkaa muistanu ottaa nappua joukkohon! Eikä korvehella kivenkolosta saanu. Niin sai tulla kotia asti takaasi lykäten kolalla korveja ja ottaa napon följyhy. Ja taas takaasi sinne lähtehelle. Ja ku se siinä napolla kipotti vettä korveehi, niin se jahkaasi jotta: — Sen tuhannen päitäkö mä tätä korveja oon erestakaasi lykkiny? — LAPUAN RAIPPA-AKAT. Oottako kuullu jotta nyt repes Lapualla oikee suurpuhristus viinapesis? Siälä pirettihin suuri kansalaaskokous menhellä viikolla siitä, jotta kuinka saataashin se synnillinen meno, ryyppöö ja kaikkinaanen villitys lopetetuksi, joka Lapualla on pääsny niin suurehen vauhtihin. Ja päätettihin ruveta oikee joukkohommahan kaikkia pontikkatrokaria vastahan. Menny maanantakina se alkoo. Lapuan vaimo-väjet olivat valinnehet joukostansa kymmenkunnan suurinta ja rotevinta emäntää lähetystöksi lähtemhän yhren Maijan kämppähän, josta viina on virrannu ympärinsä. Emäntään naamat oli kovasti nojettu, jotta n’oli ku neekeriä. Ja jokahittella oli kauhiammoonen kuusenkarahka olkapäällä. Niin lähtivät ja tulivat Maijan huushollihin. Maija makas honkkinsa kans kaikes rauhas, kun ovi aukaastihin ja sisälle tulivat nua murjaanit. Siitä peljästyy Maija niin kauhiasti, jotta se hyppäs heti kamarihi. Mutta murjaanit tuli peräs. Nyt otettihin Maija katteltavaksi. Kaks friskiä akkaa piteli kiinni ja neljä, elikkä oliko niitä viis, akkaa huhtoo kuusenhaoolla erestä ja takaa niin paljo ku jaksoovat aivan paljahalle. Ja Maija hyppii ja huuti ja pannasti, n’otta s’oli aiva punaane — erestä ja takaa. Mutta mikään ei auttanu. Akat piiskas Maijan oikee perin pohjin. Ja sitte huurettihin jotta: — Tohtori tupahan voitehinensa! Ja siältä tuliki lisää yks mustanaama tervapytyn kans. Se meinas tervata Maijan hellemmät tuntehet, mutta pytty oli jäätyny ja tervasuti istuu niin lujas kiinni, jotta varsi vain katkes tohturin käthen ku se yritti sitä irti. — No jääköhön ny voithet toisehen kertahan — sanoo se musta tohturi. — Mutta jos Maija tarvittoo toiste tällääsen peseen, niin kyllä mä katton, jottei tervapyttyni jääry. Ja ens kerralla m’otan höyheniäkin joukkohon, jotta saarahan vähä koristaa Maijan muatopualta, jotta kankkukin paremmin tykkääs. — Jaa, tuo lorvi! — huuti yks mustanaama. — Se kans piiskathan! Menkää knapittohon sen housuja. Mutta sen kuuli se mies tuvanlaattialla, vaikka se makas täkki korvis. Ja se ku poukahti pystyhy ku ammuttu. Hairas housunsa ja meni nevalle massatehtahan taa ku piili! Eivät keriinnehet saara kiinni. Pihalle oli kokoontunu suuri liuta ihmisiä kattohon ja kuulemhan ku emännät tuli kämpästä. Ne tuli ryhmärivistös, piiskat olkapäillä ja viimmeeteksi tuli tohturi tervapyttyänsä manaten. Sitte pirättivät ihmisjoukon ethen ja yks emäntä huuti jotta: — Sellaasen peseen ku Maija ny sai, saa tästä lähtien Lapualla jokahinen viinapesän hoitaja, oli se sitte akka eli miäs. Ja muistakaa se! Niin sanoovat ja näyttivät raippojansa. Ja sitte ne katos, jotta kukaa lapualaane ei tiärä mistä ne tuli ja mihkä meni. Mutta trokarit tietää, jotta Lapuan kauhiat »_raippa-akat_» ovat noussehet haurasta ja siinä ei oo enää leikitteleminen. Siinä voi saara raippoja vaikka kuka. Kerran, jo pitkä aika sitte, tuli Lapualle sellaane faltesmanni, jok’ei tainnu ihmisten kans’ oikee puhella. Se pakkas krääkymähän. Ja silloon ilmestyivät Lapuan raippa-akat faltesmannin kamarihin, laskivat faltesmannin pöksyt linkkoohin ja piiskasivat, jotta veri nokkuu. Faltesmannista tuli sen perästä kuulemma oikee reiru ja mukava miäs. ERINOMAASTA KOIRAN PASSOOTA. Oottako kuullu jotta kyllä s’oon jo liikaa se sellaane koiran passoo ku täälä Vaasas yhres herrasväjes pirethän? S’oon lapsetoon pari ja frouv’ on ottannu kasvateeksi mäyräkoiran, jok’on niin ruma ja pitkänkruppinenki, jotta sais panna kolmannen jalkaparin ala, jottei vatta maata kraapisi. Ja sitä koiraa ku ne syättää ja passaa, n’otta sivullisiaki hävettää se sellaane homma. Ottaasivat eres jonkin köyhän ihmisen liikalapsen, mutta ei! Koiraa vaa syätethän — sanoovat ihmiset ja niin mäki tykkään. Sillä syätethän vain sokuriplättyjä ja paakelssia ja maittilaa ja kryyrätyytä lihapullia. Ja frouva kanteloo erestakaasi pränkarullekki. Kyllä s’oon niin kamalaa, jotta oikee hävettää ku luantokappalesta niin passathan. Sängyn päälle on koiralle tehty fiini tikuttu täkki ja sillä se makaa ja huakii. Frouva käy silloo tällöö mötystä kääntämäs, kun s’oon niin lihava, jotta s’oon ruvennu ähkymähä. Talvella sill’oli tikuttu villatakki ja oikee pikkuune punaane lakkiki pääs. Ja välihin nostethan se koira pöyrälle klasista kattoho ja haukkumhan ihmisille, jottei sen olsi ikävä. Frouva nostaa sen klasia vasthan pystyhyn ja pitelöö kiinni kun sill’on niin ympyriääne perä, jottei se pysy istumaskaa. Täs kerraasti tuli sutari elikkä nokikolari köökkihi ku sillä frouvall’oli se koira sylys. Ja voi ku se koira koitti haukkua räkyttää ja murista sille nokikolarille! Ku kolari oli sitte menny, niin kyllä se koira inuu ja vinkuu ja oikee sen näki, jotta se pyyti saara vastaki haukkua sille sutarille. Se koira rääpäles oli oikee kipiä monta päivää, eikä se syänykkää enää, irvisteli vain prässyltyn palallekki, ukaji ja aina meni köökkihi ja koitti murista. Ja niin viisas s’oli, jotta sit’ei saanu narratuksikaa. Frouva itkiä pinnas niin kauvan, jotta herran piti kerraasti nojeta naamansa ja tulla köökkihi muka sutarina. Ja frouva toi sitte koiran sinne ja viisas jotta: — Katto ny, Caesar, sutari, hus ii! Ja se haukahtiki pari kertaa, mutta sitte äkkäs, jotta meinathan narrata. Ja voi ku se irvisteli rumasti ja näytti hampahia! Se vinkuu ja ulisi monta päivää oikohonsa, n’otta siinä huushollis ei ollu enää yän päivän rauhaa. Herran piti viimmeen mennä ettimhän sitä sutaria ja pyythön tulla kotiansa, jotta se koira sais haukkua. Ja sutari tuliki kun sai 25 mk. Ja ny n’oon tehnehet se herrasväki sen sutarin kans vissin piställingin, jotta se sutari kulkoo kaksi kertaa viikon siälä, jotta se koira saa haukkua. KAIKKI TYYRISTYY. Oottako kuultu jotta kaikki ny tyyristyy? Nyt tyyristethän ryyppöötä, rähinää, kunnianloukkausta, haukkumista, näpistelyä, polkupyörällä ajua esplanaatilla ynnä muuta, ynnä muuta tämän ykstoikkoosen elämän piäntä huvitusta. Tämä yhteeskunta on niin kovasti kaikellaaste sääntöje, pykälään, rangaastusten ja sakkojen kuin myöskin mailman tuamion ja yleesen miälipitehe rauroottama, jotta tääl’ on ihmislapsi tukehtua. Ei saa eres koskaa oikee syrämmen pohjasta krääkäästäkkää, vaikk’olis kuinka paha olla. Poliisi on heti kynkäs ja putkahan viärähä ja sakkua flätäthä jotta pritaa. Ja niinku akat hyvin tiätää, niin tuan tuastaki rupiaa toiset ämmät äikittelhön ja leukaaloho aiva syyttömästi. Ja haukkuuvat ja sanoovat niin rumasti ja seilaasia valehia, jotta siin’ei auta muu kun totuus. Ja kun sen sanoo oikee vastasilimiä, nii kunnianloukkauksesta haastethan vastaamhan ja sakkua saat, vaikka kuinka totta puhuus. Mutta mitäs siinä teköö, ku toine akka oikee vääräs ja yhres kipparas portahiltansa haukkua naskuttaa kaiket päivät aamusta iltha asti aiva syyttömästi, muuta ku paiskata puulla? Ja vaikkei eres rumaasta osannukkaa, jonka s’olis kyllä tarvinnu, niin raastuphan viärähä ja sakkua saat. Ja kyllä s’oon kamalaa kun ihminen lääkitykseksi vähä ottaa miästä väkevämpää ja pikkuusen krääkääsöö, kun viinalla kerran on se voima ja vaikutus, niin heti putkha ja juappoosakon saat. Niinku täs hiljan ykski miäs, joka vain koniviinalla saunas kruppiansa voiteli, niin saunanhöyrys meni päähän ja putkha viäthin. Ja sakon kans sai. Ja nyt sitte on ne joutilahat siälä eruskunnas päättänehet koroottaa _sakkojaki_ aiva uutehen laihi ja paljo tyyrihemmäksi panna elämän. Ja ihmiset krateerathan aivan uurella lailla. Ennen tuamithin äijä ku äijä. Mutta ny pannaha miäskuittaasin, kattothan muatoho, vaikka sanaski sanothan jotta: — Ei oo koiraa karvoohi kattaminen ja rähinä ku rähinä. Tuamari kysyy ny ja värteeraa, mitä ihmisell’ on palkkaa päiväs. Ja yks päiväpalkka on n.s. päiväsakko. Ja niitä päiväsakkoja annethan sellaasestaki pöhnästä, kun ei oo muuta kun vähä maistanu, vähintänsä 5 päiväsakkua. Jos on palkkaa 10 mk. päiväs, niin 5 päiväsakkua on sitte niinku 50 mk. rahas laskien. Mutta porvari ja herra, joll’on 100 mk. päiväs, saa samasta fyllystä 500 mk. sakkua ja se on oikeen sille. Ja joka meinaa tianata sakkonsa linnas istumalla, niin s’oon sitte räkninki niinku voorokausi aina yhtä päiväsakkua kohre. Kyllähä tämä laki on oikia ja kohtuulline, mutta kyllä s’oon väärääki. Täs suasithan liiaksi vähäväkisiä ja suarahan niille etuuksia. Tavalline hamppari saa ottaa viis kertaa pöhnän ja paljo suuremman ja huutaa ja rähistä ittensä aiva tyhjäksi ja viälä joka kerta saa lyärä poliisia ja saa siitä saman sakon ku tavallinen isäntämiäs yksinkertaasesta pöhnästä ilman rähinää ja poliisin pläsittämistä. Eikö s’oo väärin? TRENKIPOIJAN JUHANNUS. (Härmän kiäli — Härmän miäli.) Hei, mettumaarina, totta via, taas trengille aukee taivas! Saa syärä, juara ja remmastaa, ett’ oikee o tuskas ja vaivas. Kratu-kukan laitan ma hattuni laithan se teköö mun rennommaksi. Halstoopinpottu on pontikkaa ja massis on kymppiä kaksi! Emäntä se keittää kriiskryynipuuron ja voista se silmän pistää! Piikaan tingillä silimän mä syän, ja oon kun en tiätääsi mistää! Isäntäni komjimman liinukkavarsan mä tallista varkahin föörään: sillä mä hyppöötän kirkonraittia ja Lissua rehevästi köörään. Enkä mä liikoja pröystääle, enkä mä liiaksi trossaa! Mutt’ sem minä sanon, ettet kuule ekkä näe, jos reisiinkin vaan sua mossaan! HELPPOTAJUUNE KONSERTTI. Ooitako kuultu mikä kuhina ny käy Vaasan frouvaan ja naimaikääste nuarten neitojen kesken? Samallaane kiirus ja kuahu kuuluu olvan ruattalaastenki fiinien frouvaan ja mampsellien joukos. Kaikki ne ny vääntelöövät käsiänsä ukkokultiensa eres ja päivittelöövät jotta: — Tykkääks sä ny, että mun passaa tulla täs silkkiklänningis, joka mull’on ollu jo kaks kertaa päälläni? Ei, ei, min’en saisi silmiäni auki, kun toiset frouvat viisaavat sormella ja supajaavat toisillensa, jotta aina tualla Liljeluntin frouvall’ on samat vanhat tapeetit yllänsä. — Kalle, ymmärräthän sä, että se on mahrotoonta? — Katto nyt, tälläästä pusuria ei löyrä enää minkään mailman muutisurnaalista. Ja tällä mun pitääs mennä?! Tätä juttua on piisannu eri huusholliis viikon päivät. Miäs on ny viimmee huakaasnu ja luapunu lompakostansa. Ja juttu on loppunu. Läksy on ollu sama joka paikas. Se vain erua, jotta ku toises paikas on venskattu, niin toises on finskattu. Sitte t’ootta vissihi pannu merkille samoon ku minäki, jotta kaupungin frouvat ja fröökynät ovat koko menhen ja tämän viikon huiskinehet pualtahyssyä pitkin katuja piänet knyyryt kainalos ja ollehet hualestunehen näköösiä. Ja oottakos te sitä kuullu, jotta kaikki kaupunpungin naiskräätärit troklaavat, kursiivat, parsiivat, pruuvaavat, prässäävät ja tryykäävät, jotta käry nousoo? Neuloovat ja tikkaavat että katketa. — Sinkerin polkemisesta on ainakin kahen ompelijan kintut ruvennehet narisemhan. Ja rohroskaupoos puariflikkaan muutoonki hoikat sääret aivan notkuuvat ku puuteria ja punamultaa ostethan vain kilokaupalla. Hyvänhajun yrtit, parfyymit, otekoloonit, saksansaipuat, kultakräämit, koivusalvat ja palsamit, mintut, mirhamit, hajuheinät, krassit ja aventelinkukat, kaikki, kaikki mikä joltaki haisoo, kaikk’ on menny ku kuumille kiville, paitti keltamulta, sinkvitti, kimrööki, liinöljy, pulituuri ja tärpätti ja purutupakki, jot’on Sampos viäläki. Ja kun n’oon sen uuren kläningin saanehet, ittensä minkannehet, silmäkulmihinsa öljyä nokahuttanehet ja puuteritupsulla hehkuansa vaimentanhet, heittäävät ne viimmeesen hyväälevän silmäyksen ystävällisehe peilihi, ja katto, oi miäs: hän on hurmaava! Sinä tunnet suloosen autuuren väristyksen krupissas ja pistoksen rintas kobralla, tarkemmin sanoen lompakossas. Hän on kun tähti loistava! Tämä kirkas tähti, joka meitä kitupiikkiä ja mörökölliä johtaa täälä alhossa, lähtöo liikkeelle ja me Joosepit ja Jaakopit seuraamma häntä kaupungintalolle — _helppotajuusehe_ konserttiin! PIKKULINTU. Oottako kuullu sitä merkillistä tapausta, ku yks pikkulintu lenti yhren fiinin fröökynän muffihi? En mäkää oo kuullu, mutta mä luin eileen sanomalehrestä ja siinä seisoo jotta: »_Eläinten elämästä_. Eilen kun eräs nuori nainen oli menossa torin poikki, näki hän, miten joku kyyhkyshaukka ajoi takaa pientä lintua, talitiaista tai varpusta. Molemmat linnut lensivät niin lähelle naista, että hänen täytyi nostaa muhvinsa kasvojensa suojaksi. Tällöin lensi pelästynyt pikkulintu suoraan naisen muhvin sisälle ja jäi sinne peläten ja vavisten. Nainen jatkoi matkaansa ja antoi linnun olla kauan aikaa suojassa. Kun vaara oli ohi, lähti se taas lentoon.» Eikö s’oon merkillistä? Ja kaunista. Kun mä luin tämän liikuttavan tapahtuman eileen illalla, niin aivan itku pakkas. Ajatelkaa ny ku pikkuusta talitiiaasta ajaa takaa terävänoukkaane ja pitkäkyntinen haukka ja meinaa repiä ja plokata höyhenet päästä siltä pikkulinnulta! Mutta oli se onni, jotta siihe sattuu tulohon justhin sellaane kiltti ja helläsyrämminen nuari nainen, joka antoo sen pikkulinnun lentää lämpöösehe muffihinsa ja olla siälä, niin kauan kun se paha haukka sitä vaanii. Tämä tapahtuma on tehny muhu järkyttävän vaikutuksen. Ja m’oon sitä kovasti ajatellu. Ah kuinka toisin eikö ookki useemmiten elämäs! Tuallaasia syrämmellisiä, kilttiä nuaria naisia sattuu niin kovin harvoon takaa-ajetun pikkulinnun ethen. Kuinka useen emmäkö näekki mitä suurinta syrämmettömyyttä tällääsis tapauksis. Kuinka monta takaa-ajettua pikkulintua eikö ookki joutunu jonkin petomaasen koukkukyntisen haukan kynsihin, revittäväksi ja raareltavaksi. Syrämmeni vuataa verta kun sitä ajatelen. Ei oo ollu nuarta kilttiä neitiä, jok’olis tarjonnu muffiansa haukan uhkaamalle pikkulinnulle. Jok’olis antanu tuan elämän kylmyyttä kärvistelevän pikkulinnun hetken lämmitellä lämpööses muffisnansa. Vaan mitä sensijahan useemmiten näemme elämän taistelus? Juu, hyvä herrasväki, sen mä sanon teille! Kun tuallaane pikkuune, siävä talitiiaanen vanhan haaskan elikkä kamalan tarhapöllöön ahristamana yrittää päästä piilohon ja vähä lämmittelhön jonkin nuaren naisen muffihin, niin kuinka toisin eikö ookki elämäs. Sen siahan, jotta suajaa ja lämmitestä takaa-ajetulle antaasivat, ne hosuu ja huitoo, huutaa ja krääkyy, sylköö ja potkii, n’ottei pikkulinnun oo likikään meno. Näin teköövät useemmite nuaret syrämmettömät naiset. Mutta sitte on toisellaasiaki naisia, salakavaloota ja petomaasia, jokk’ oikee pyyrystäävät tuallaasia hätääntynehiä pikkulintuja, niin julmaa ku se onki sanua. Kun ne näköövät sellaasen lintuparaan härisnänsä lentelevän, niin aukaasoovat muffinsa jo kaukaa ja kököttävät jotta: — Tule tule pikku raukka — — — Ja ku tua pikku raukka painaa korvat luimus muffihin ja luuloo pelastunehensa jonkin kissipöllöön eli huuhkajan kynsistä, niin nua kamalat, petomaaset ja syrämmettömät naiset, nappaavakki lintuparkaa niskasta kiinni ja huutavat jotta: — Ähä Iivari, nyt et enää lennäkkää! LAPUAN PÄIVILLÄ V. 1919. Oottako kuullu jotta m’oon ollu siälä, johna kaikki muukki tämän pualen puntimiähet? Lapualla, niis suuris juhlis. Hikosin ja juhuliin kun muukki. Ja maksoon kaffikupista markan siinä ku toisekki. Ja vetelin kans’ sitä hernessoppaa kolme kertaa päiväs n’otta flisiji. Ja välistä paasasin herelmäsoppaaki sekahan. Mutta mun kuppihini ne Lapuan flikat eivät pannehet vahingoskaa niitä suuria klimppiä. Ei vaikka otin toisenki talterikin ja meinasin jotta, eikhän ne jo hoksaa. Yhyren ainuan kivisyrämmen panivat ja senkin niin kruttuusen ja kovan, että siit’ en saanu huanoolla hampahillani mitää irti. Mä pirin sitä aikani suusnani ja imeskelin silmät väärinpualin pääs, muttei se haissu eikä maissu miltää. Pistin lopuuksi plakkarihin koko kivisyrämmen ja näytin kotia päästyä akallekki ja sekin sanoo jotta: — Jo oli imhellinen kivisyrän! Se meinaaki siitä ny teettää proosin. Mutta se Fläskilän poika s’oon sitte sinnikäs faari! Ja runua se lausuu ku häkää vain. Ja se on tores ku sika rukihis, n’otta luulis sen pian päälle lentävän. Mulukooloo ja räpyttää silimiä ku onnetoon ja välistä se panoo niin fiinisti ja kimiää, jott’ oikee vattahan ottaa. Ja taas paasoottaa römiää ja karhiaa ku Lapuan isoomaha-faltesmanni. Ja itte se Fläskilän poika on vain piäni ja kraissuune miäs. Siit’ei olsi mihkää, jos riveeliihi hairaas. Mutta äänellä se panoo kamalasti. Eikä se vettä pelkää, eikä turhia vavahra. Kun s’oli justhin siinä fiinis paikas lausumas, niin tuli ukonpysty ja nakkas vettä oikee korveella sitä Fläskilän poikaa vastapläsiä, n’otta s’oli ku uitettu suarssa. Vesi vain nenänpäästä pruuttas. Mutta siitä se vain yltyy. Se raimaantuu niin, jotta krääkääsi oikee suun täyreltä ja vattan pohjasta. Ja kyllä kans sai juhulayleesö kintut alansa. Häntä-pystys juaksi fiinit fröökynäkki kaffiakkaan tyä. Sotaministerin erustajaki mennä lipitti jotta tuppi kaiaji. Mutta se Fläskilän poika se vai paukutti sitä runua niin kauan, jottei oollu yhtäkää sorkkaa kentällä. Sitte vasta lopetti. Sellaasta s’oon se oikia runonlausumine. Kun ne toiset hyväkkähät kans yrittivät runua lausua, niin ihmiset vain istuu ja naureskeli, eiväkkä piitannehet mitää. Jokkut vähä mulkaasivat sinneppäi ja sanoovat jotta: — Kaikki ne kans — — Mutta ku se Fläskilän poika pani oikee voimalla, niin jo tokeni! Se, ku se Taavetti ennen mailmas löi 10,000 filistealaasta aasin leukaluulla, niin s’ei ollu mitään se. Mutta ku Fläskilän poika kerran vai krääkäsi, niin 10,000 eteläpohjalaasta lähti hyppäämhä! Ja vähä äkkiää! — — — Ja kyllä siälä Simpsiön mäjellä sitte sorittihi! Siäll’oli sellaane oikee harjootustappelu, jotta pyssyt ja kuulatruiskut vai paukkuu. Ja mä ja muut akat flikkojen kans kontiimma sille suurelle kalliolle. Kun olimma vähä huakassehet ja ottanhet passelit istumaplassit, nii mä huikkasin niille vaasalaasille jotta: — Lekoo, ny saatte ruveta poijat tappelho ja pläsittäkää kovasti toisianna. Kyllä me kattelemma päältä. — Menkää pois siältä kalliolta. Sen kautta tuloo vihoolline — huurettihi meille heti vasthan, vaikka m’olimma ostanhet kahren markan istumaplassin. — No tänne ei tuu itte vanha-Erkkikää! S’oon poijat niatua se! Ei trenkää peljätä teiränkää! Me annamma niin kiviä ja kantoja vastanaamaa, ett’onki ketarat pystys vihoolliselta jos tuloo — trossasimma me akkasakki kalliolta. — Yleesö ei saa sekaantua sotatoimhin! — — — Vai ei saa! Kun isämmaa on vaaras, niin jo vain saaki! Viimmeesehe piaksunpaulahan me puallustamma tätä mäkiä! Siin’ oli tulla tappelu meirän ja sotaväen kans, mutta ku niill’ oli kaks kuulapruuttaaki, niin me peräännyymmä hyväs järjestykses. Mutta kyllä m’olimma paaruksis ja sanoomma jotta: — Orottakaa senkin rumaasen-kuvaaset, kylläs kans viälä näjettä. Ja pian näkiväkki! Saivat niin selkähänsä vihoolliselta, että taitaa viäläki porottaa. Ja hävisivät kans tappelus. Mutta jos m’olsimma saanu päämmä pitää, niin ei rumaasen viäkhön olsikkaa vihoolline tullu! Ja kyllä lapualaaset onki kamaloota sotamiähiä, niinku se vaasalaaste päällikkö sanooki jotta: — Ku ei ne kuale tappamallakaa! Kun vaasalaaste kuulatruisku oli ollu kiven takana ja siältä s’oli muka tappanu kaikki lapualaaset. Eikä ne pöllööt tiännehet mistää! Mutta s’oli oikee ku se Filuppulan-Erkki sai samas rytäkäs kerranki oikee selkähänsä. Sit’oli siinä tappelun tuhinas kaks piäntä vaasalaasta poikaa päntänny oikee tullen mennen. S’oli se Erkki tullu puskaan välis pyssy olaalla kans puskuttaan kun tavarajuna suaraa niiren poikaan ethen. Mutta appa rakas isä sentähre ku ne poikaaset saivat sen kynsihinsä ja ottivat oikee käveltäväksensä! Ne lenti ku ampiaaset sen niskahan. — Kaara, kaara sä toisesta jalaasta, mä täyttään sitä vattahan — huuti toinen poika. Ja niin Erkki kellahti jotta mossahti. Kohta hyppäs toinen poika sen vattan päälle ja toinen rinnalle. Ja se, jok’ oli rinnuksis, se pläsitti sitä niin tihiää, niin tihiää, ettei Erkki saanu ku vähä haukatuksi ilmaa välis. — Lyä lyä Eemu! — hoki toine. — Tappaa sen pitää, kun on kerran sota! — kiljuu toine. Aivan oli Erkki oikohonsa huutanu ja rukoollu, jottei tapetaasi. Sinne pääsi sitte lopuuksi akkoja hätähän ja pyytämällä saivat Erkin pois poikaan käsistä. Jonsei niitä akkoja totisesti olsi tullu apuhu, niin kuka tiätää, kuinka sen Erkin siin’ olis oikeen käynykkää. Mutta mitäs kans trenkää sotahan lähtiä! Pitääs jo niin suuren miähen tiätää sen verran eres, että soras voii käyrä pahemminki kun saara kakaroolta selkähänsä. Niin oli Erkki kuranssattu ja pehmoone sen peseen jälkhen, jotta limunaatikuskin kärryys oli pyytäny kotia päästä. HERROJA ILMAJOJELLA. Oottako kuullu jotta Ilimajojell’on hiljan ollu suuria herroja liikkeellä? Ja jotta herraan nenän eres nousi tiä pysthyn? Joo niin on teheny. Eikä herraan oo auttanu mikään, vaikka n’oon kuinka volokistellehet ja pääknekasseisnehet. S’oli täs, pari viikkuakahan siit’on ny sitte, kun siälä Ilimajojella viätethin tuperkkelijuhlaa rintataurin hyväksi. Niin sinne tuli oikee kaks karikkakuarmaa viinaherroja ripittämhän syntisiä ilimajokisia viinan viljelyksestä, eikä keuhkotaurista puhuttu paljo mitää. Siin olikin itte jehut huiskeella. Niitä suuria herroja oli kaks kuormaa ja niitä piänempiä herroja mä en tuntenukkaa. Suuria herroja kuljetethin kevarin kärryyllä, jotta pää klenaji ja piänemmät ajelivat apostolin kyytillä. Kun viälä kaikki Ilimajojen 300 viinapoliisia marssii peräjullikkaa seurahuanehelle, niin tiätää sen, jotta tiät siin’ oli ravalla. Niin kurall’ oli maantiä Tiähaaran Santerin puarin nurkasta Palon sillallen, jotta herrat päättivät ajaa kiarrostiätä sen Kalle-isännän pihan kautta, jok’on justhin siinä sillansuus. Tuloovat sittc noukkapystys kovasti ihaallen maisemia kärryyltä, kaks valmista ministeriä erellä yhres kuarmas ja kaks ministerin planttua peräs toises. Kääntyyvät Kallen liiverin paitte, ajaavat pihan poikki ja justhin meinaavat nosta takaasin maantiälle, niin tiä nousikin pysthyn. Kalle oli pannu veräjänsä kiinni suurella munalukulla ja avaamen housunplakkarihinsa. Ja Kalle itte istuu peräkamaris ja luki Vaasan lehtiä eikä ollu tiätääksensä vaikka kevarin poika tuli kun paiskattu tuphan ja henkikurkus höpötti jotta: — Tulkaa herranähköhön aukaashon veräjä kun tääll’on suuria herroja kärryyllä. — Hä? herroja, olkhon, — sanoo Kalle isäntä ja rupes lukhon huutokauppoja. — Kun on itte se viinaministeriki ja muita herroja kaks kuormaa! — hätääli poika. — No jo on oikee trusapääs herroja kulukeella — tuumas Kalle isäntä ja lähti kattohon. Ja herrat istua kököttivät kärryyllä ku meijäriflaskut. — Pääsiskähän tästä, isäntä, menöhön? — pyyti sitte yks herra vähä nöyrää. — Ei pääse! — sanoo isäntä. — Veräjä on lukus niinkus näjettä ja yli ei oo väärtti yrittää. Kyllä herraan oli silimät pyäriääsnä! Kyyttimiäs oli aivan pleikinä naamasta. Se koitti viittoja käsillänsä isännällen salaasinpualin. — Huisuuta mitäs huisuutat, mutta täst’ei mennä! — sanoo isäntä. — Laki on laki, eikö herrat sitä tiärä? Ja sitä kaikki nourattakhon, niinkuu lais sanothan. — No kuinkas me ny tästä päästhän? — PYYteli yks ministeri. — Kiärtäkää saman tiän ku ootta tullehekkin. Ei s’oo kun pualen virstan kaarros. Ja oottapa joutilahia miähiä. Herrat pyyteli ja pyyteli, mutta isänt’ ei antanu perähän. Viimmeen lupas kumminkin, jotta herrat saa kaahia airan ylitte. Mutta hevoosten piti lähtiä takaasi. Eiväkkä tahtonehet airan ylitte päästäkkään. Piti puntata toinen toistansa. Mutta pääsivät sitte lopuuksi ja lähtivät aika hamppua filttuamahan seurataloolle. Kovasti ne mennehnänsä klopottivat ja aina välihi kattoovat Kalle-isännän huushollihin päin. Sellaasia poikia meillä täälä Pohjammaall’on, jotta opetethan kun siksi pannahan herroollekki lakia, eikä aina vain taloonjussiille. MIÄS HOI! MIK’ ON NIMES? Oottako kuullu jotta Kaappoo Jussinpoika Honkamettä nousi hengessänsä korkialle vuarelle ja loi silmänsä alas alhoon, jok’ oli hänen eresnänsä? Ja katto, laaksos oli suuri ihmisten paljous, sekaannus ja puheen pauhu. Ja koska tua ihmisjoukko laannu oli, kääntyy hän heirän puolehensa mäeltä ja huikkas: — Mitä roikkaa te siällä oikiastansa ootta? Niinku jylisevä Pitkääne kuuluu kansan paljouresta ääni: — M’oomme suamalaasia. — Mitäs se tua sakki on, joka siälä pimennos nyrkkiä puii, hampahia näyttää ja ulisoo? — N’oon ruattalaasia! — Ettäkö t’oo samaa kansaa? — Ei kuuluta enää olovan — huuti yks pitkä rokonarpine suameksi. Silloon käänti Kaappoo kankiat silmänsä tuan rokonarpisen pualehe, aukaasi suunsa ja huutaen kysyy: — Ook sä suamalaane? — Totta helekutis m’oon suamalaane kun en osaa ruattin sanaa! — Jo toren sanoot! Miäs, mik’ on nimes’? — Kustaa Kröönpäri — kuuluu vastaus. — Kuink’oli? — heristi Kaappoo Honkamettä korviansa. — Kustaa Kröönpäri eli Grönperk niin kun sen pitääs oikee kirjan mukhan sanua, — kuuluu laaksosta. — Sen nimi kirjootetahan pehmoosella keellä molemmis päis ja keskelle pannahan pehmoone pee — hoilaa jokin väärä kirjanoppinu alhosta. — Kovasti on pehmoosta! — huutaa Kaappoo vastaan. — Mikä eli mitä se sitten on se grönberg? — S’oon tuan Kustaan liikanimi! — — Mikäs sinä sitten oot, joka niin viisas oot? — M’oon Lumpäri! — — Onko siälä viälä muita päriä? — On täälä Toolpäri, Suulpäri, Saalpäri, Sumpäri, Kulpäri, Kraampäri, Limpäri, Plumpäri, Malpäri — — — — Onkos Tuuspäri? — On sekin — — Ketäs muita suamalaasia siälä laakson pimeyres vaeltaa? — kysyy Kaappoo kauhistunehena. — Tääl’on paljo. On Sörelunti ja Päkki, Tuurhööki ja Taali, Luteeni ja Linkreeni, Nyymanni ja Puumanni, Sööpplummi ja Pärkeliini ja Ruustätti ja Talpakka. Kuuki ja Laaki. Lanki ja Lunti. Plumkkvisti ja Kukslunti. Antessoni ja Trömmi. Teenforssi ja Norkooli. Lööpäri ja Trömplaari. Nyykreeni ja Pärkkreeni. Heliini ja Prempakka. Ruusi ja Jolkreeni. Nuurmanni ja Kustassonni. Holanteri ja Sytti. Tormi ja Metsi. Enkvisti ja Pulanteri. Silanteri ja Santi. Tranti ja Santeliini. Syreeni ja Sampakka. Haaklunti ja Liltranki. Öötmanni ja Sakspäri. Sunkkreeni ja Mulanteri. Palmpplöövi ja Vimpäri. Linkkvisti ja Viik. Ruuli ja Lusti. Söö ja Kroo. Krooka ja Järppi. Tammelanteri ja Ongbooti — — — — Lopettakoo jo. Mitä te siälä hoikatta? — kyllästyy Kaappoo. — Me räknäämmä ketä suomalaasia täälä o’. — Onko nua suomalaasia? — Onko ne, vaikka niill’ on niin kamala nimi. Silloon korootti Kaappoo Honkamettä äänensä ja huuti suurella voimalla: — Kuulkaa teitännä, te henkisesti vaivaaset. Totisesti sanon minä teille: isäni navetas on itikoolla ihmiseltääsemmät nimet kun teillä. YLEENE YHTÄLÄÄNE KELLONRUKKOO. Oottako kuulla jotta kaikkia ne hallitusherrat kans joutesnansa keksii? Kun nyt pannahan pakolla ihmiset koko maas rukkaamahan kehuansa! Oikee yleene ja yhtäläänen kellojen rukkaus! Siinä se ny oli! M’oomma täs maas koittanu eristyä ja kehittyä kaikilla aloolla aiva ensiluakkaaseksi sivistys- ja eristys-maaksi. Ja sitte äkätähänkin yhtenä kaunihina päivänä, jotta m’oomma jääny muista ihmisistä _kakskymmentä_ minuuttia _jälkhen_! — Eikö s’oo kauhiaa? Ja sitä varte pitää ny koko Suamen kansan rukata keiluansa. Ja se on määrätty tehtäväksi _keski-yällä_ Sitä varte, jottei muut sivistyskansat saisi tiätää tästä kansallisesta häpiästä. Vappuaamuna 1921 me suamalaaset sitte heräämmä aivan muina miähinä. Kattomma vain laiskasti kellua ja sanomma jotta: — Näyttää olovan pian 10. Eikä muut sivistyskansat tiärä mitää jotta me niitä jutkahutimma mennyt yänäl! Näin sitä ny on hallitus meinannu ja neuvonnu tekemhän. Mutta luulettako, jotta tähän niin vain piippu suus jokahinen suastuu? Hui hai! Ei täs niin vain ruveta rukkaalemhan ja viisaria vääntämhän. Menöö pian fiäteri poikki. Ja mitä siit’on oikiastansa hyvää? — Ei muuta kun vaivaasta vahinkua ja sotkuja. Kaikki menöö sekaasinsa. Kun ihmiset tuloo asemalle, niin juna on menny! Ja siitä tuloo synninteko väkisinki. Aivan niinku papillekki ku se lyää vasaralla sormeilen. Siin’ei auta muu ku manaamine. Ja kuinkas siinä käyrähän kun flikan ja poijan on ollu puhet rookata toisensa Vappuna klo 6 prunnin tyänä? Kun flikka tuloo sen rukatun kellon mukahan ja poika nourattaa vanhaa aikaa? Siitä tuloo silloo itku ja erokirjat. Ja kuinkas mun, Jaakoon, käyrähän kun m’oon tähänkin asti aina ollu 20 minuuttia muista jäliis? Minä protesteeraan! Enkä rukkaa kellua vaikka taittuus. Ja varootan muitakin ihmisiä, jottei pirä ruveta siihe konstihi, vaikka hallitusherrat käskööki. Jos me ny vain nöyrästi rupiamma rukkaalemhan kellua, niin hetken perästä sanothan jotta: — S’oli erehrys! Se pitikin olla 20 minuuttia takapcri. Ja taas Saarahan vääntää takaasippäin ja siinä ainakin katkee fiäteri. Ja sitte taas ethenpäi ja taappäi ja ethenpäi ja taappäi jottei Suamen kansa lopuuksi saa tehrä muuta ku istuu silmä kovana takkakivellä plakkarikello kouras, hiota, ähkyä, puhkua ja kysellä jotta: — Kuinkas päi ny väännethän? Ja kun kellon rukkoo täs maas on saatu sille kantille, jotta kukaa ei tiärä, onko yä vai päivä, niin silloon hoksathan, jotta vuares pitääki olla oikiastansa 10 kuukautta ja kuukaures vain 10 päivää. Ja sitte muutethan keskiviikko maanantaiksi ja pyhästä tehrähän perjantai. Ja s’oon sitte vasta se oikia tähtiaika normaalikellon mukhan. Mutta kuulkaas, kuinkas käyrähän sen vaasalaasen kellokauppiahan, joka lehris ihnoottaa jotta sen kellot käyyvät auringon kans yhres? Siinä taitaaki pitää rukata aurinkua. YKS KAUPUNKIREISU. Oottako kuullu minkälaasia kommelluksia se viina teköö rehelliselle ja kunniootettavalle kansalaaselle? Tänne tuli Tuamhan markinoolle yks punti-isäntä yhrestä rintapitäjähästä ja sitte ku s’oli ne akkaan asiat hoitanu, niin se meni yhtehe fiinihi hotellihi pikkuusehe peräkamarihi toppasoffalle istuinhan ja kellolla soitti piikaa, niinkun laulus laulethan. Ja heti tuliki sellaane piperööne, fiini fröökynä, joll’oli krimpsuja eres ja krampsuja takana ja hiukset niin pörröllänsä ja perä niin pitkällä ku vanhalla salvialla. Ja sekös ny huiskutti häntäänsä ja kattoo suloosesti sen isännän päälle. Sanoo jotta: — Mitäs sais isännälle luvan olla? — Kaffia! — Paljasta kaffiako vaa? Eikös panna yhtikäs kretaa kans? Ja siristi silmiä ja oli kiärän näkööne, se fröökynä. — Tuata nuan, mitä kretaa fröökynä oikee meinaa? — Hihihi — pani se flikka vain. — Jassoo! — hoksas isäntä. — Jottako kialtolakia potus? — Just just! Ja sitte sitä tuli ja isäntä voi hyvin. Fröökynä teki seuraa ja en tiärä, passaako mun sanuakkaa enempää. Se istuu polvellekki ja lopuksi ne laulooki kaksäänisesti jotta: Täällä virtaa rauhallisna Kyyrön jooki uamassaan. Täälä kaansa toimelliinen tyätä teeköö innosnaan. Ja sitte koolattihin ja laulettihin se laulu uurestansa. Ja taas maistettihin n’otta isäntä oli ku kiimamettoo yhrentoista aikana. Se rupes silloon rähisemhän ja lyämhän jalkaa laattiahan ja silloo se viätihin porstuahan, pantihin väärä huano palttoo yle ja hattureuhka päähä, vaikka sill’oli karvalakki, ja nakattihin pihalle. Isäntä vislas vosikan ja pyyti sitä kuskaamahan johki yäpaikkahan, jottei vain poliisi viä. Vosikka vei Anstin hotellihin ja siälä se sai fiinin suuren kamarin, jok’oli kovasti tyyris. Mutta isänt’ ei saattanukkaa panna nukkumahan, kun lähti hömppäälemhän kaupungille. S’oli niin päästä sekooksis, jotta joutuu Präntöölle. Siälä se pöffääli jos johnaki ja ettii sitä hotellia, Anstin hotellia, johna sill’oli kortteeri. Viimmeen kolomen aikana yällä se näki suuren komjan taloon ja tuumas jotta: — Tuas se ny on, se kortteeripaikka. Siin oli komjat portahat ja klasiovet ja soittukello, josfei trengänny muuta ku vääntää, niin kovasti soittuu. Ja se poika ku väänti ja klinuutti sitä kellua! Viimmeen tuli piika unenpöpperös paitaasillansa aukaashon ovia ja kysyy jotta: — Onko se herra? — Herrapa tiätysti min’oon — sanoo isäntä ja astoo leviää sisälle. Piika mutaji jotaki itteksensä jotta »niin myähän tuloo», reeklas oven kiinni ja meni köökkihi nukkumhan. Ja se väsyny isäntä haparootti ympärillensä, löyti yhren oven, josta tuli suurehen salihin. Ei viittiny riisuakkaa, paiskas vain soffalle maata pukeesnansa ja nukkuu ku porsas. Mutta aamulla se huamaatti siihe ku yks suuri lihava herra retuutti sitä kauluksesta ja huuti jotta: — Mike sine ole, häh? — Eikös täm’oo Anstin hotelli? — Anstin hotelli! — kiljuu se herra. — Kyllä mine näyttä Anstin hotelli! Ja hairas isäntää niskasta kiinni ja siinä tultihin vähä tuhannemmoosta jyrinää porraspäähä jotta tussahti. Näytti viälä nyrkkiäki perähä ja uhkas hakia poliisin. Lakitappäin tuli isäntä aamulla Präntöön siltaa kaupungille ja vasta Anstin hotellin kobralla äkkäs jotta: — No tuas se mun kortteripaikkani oliki! Lakki ja takki ja rahakkin melekeen kaikki oli menny. Sai kumminki yhreltä tutulta miäheltä senverran laihnaksi, jotta sai lakin päähänsä ja piletin kotia. Ja ny se on kovasti hiljaasta ja pelkää vain jotta: — Voi peijakas jos ihmiset sais tiätää ja tulis nimi sanomalehtehe. MIÄS HOI! MIK’ON NIMES? Oottako kuullu jotta Kaappoo Jussinpoika Honkamettä nousi hengessänsä korkialle vuarelle ja loi silmänsä alas alhoon, jok’ oli hänen eresnänsä? Ja katto, laaksos oli suuri ihmisten paljous, sekaannus ja puheen pauhu. Ja koska tua ihmisjoukko laannu oli, kääntyy hän heirän puolehensa mäeltä ja huikkas: — Mitä roikkaa te siällä oikiastansa ootta? Niinku jylisevä Pitkääne kuuluu kansan paljouresta ääni: — M’oomme suamalaasia. — Mitäs se tua sakki on, joka siälä pimennos nyrkkiä puii, hampahia näyttää ja ulisoo? — N’oon ruattalaasia! — Ettäkö t’oo samaa kansaa? — Ei kuuluta enää olovan — huuti yks pitkä rokonarpine suameksi. Silloon käänti Kaappoo kankiat silmänsä tuan rokonarpisen pualehe, aukaasi suunsa ja huutaen kysyy: — Ook sä suamalaane? — Totta helekutis m’oon suamalaane kun en osaa ruattin sanaa! — Jo toren sanoot! Miäs, mik’ on nimes’? — Kustaa Kröönpäri — kuuluu vastaus. — Kuink’oli? — heristi Kaappoo Honkamettä korviansa. — Kustaa Kröönpäri eli Grönperk niin kun sen pitääs oikee kirjan mukhan sanua, — kuuluu laaksosta. — Sen nimi kirjootetahan pehmoosella keellä molemmis päis ja keskelle pannahan pehmoone pee — hoilaa jokin väärä kirjanoppinu alhosta. — Kovasti on pehmoosta! — huutaa Kaappoo vastaan. — Mikä eli mitä se sitten on se grönberg? — S’oon tuan Kustaan liikanimi! — — Mikäs sinä sitten oot, joka niin viisas oot? — M’oon Lumpäri! — — Onko siälä viälä muita päriä? — On täälä Toolpäri, Suulpäri, Saalpäri, Sumpäri, Kulpäri, Kraampäri, Limpäri, Plumpäri, Malpäri — — — — Onkos Tuuspäri? — On sekin — — Ketäs muita suamalaasia siälä laakson pimeyres vaeltaa? — kysyy Kaappoo kauhistunehena. — Tääl’on paljo. On Sörelunti ja Päkki, Tuurhööki ja Taali, Luteeni ja Linkreeni, Nyymanni ja Puumanni, Sööpplummi ja Pärkeliini ja Ruustätti ja Talpakka. Kuuki ja Laaki. Lanki ja Lunti. Plumkkvisti ja Kukslunti. Antessoni ja Trömmi. Teenforssi ja Norkooli. Lööpäri ja Trömplaari. Nyykreeni ja Pärkkreeni. Heliini ja Prempakka. Ruusi ja Jolkreeni. Nuurmanni ja Kustassonni. Holanteri ja Sytti. Tormi ja Metsi. Enkvisti ja Pulanteri. Silanteri ja Santi. Tranti ja Santeliini. Syreeni ja Sampakka. Haaklunti ja Liltranki. Öötmanni ja Sakspäri. Sunkkreeni ja Mulanteri. Palmpplöövi ja Vimpäri. Linkkvisti ja Viik. Ruuli ja Lusti. Söö ja Kroo. Krooka ja Järppi. Tammelanteri ja Ongbooti — — — — Lopettakoo jo. Mitä te siälä hoikatta? — kyllästyy Kaappoo. — Me räknäämmä ketä suomalaasia täälä o’. — Onko nua suomalaasia? — Onko ne, vaikka niill’ on niin kamala nimi. Silloon korootti Kaappoo Honkamettä äänensä ja huuti suurella voimalla: — Kuulkaa teitännä, te henkisesti vaivaaset. Totisesti sanon minä teille: isäni navetas on itikoolla ihmiseltääsemmät nimet kun teillä. ÄLKÄÄ OTTAKO VANHAAPIIKAA KÄRRYYLLE. Oottako kuullu sitä nurmoolaasen isännän kyyttiretuuttia? Sitä ku se isäntä vanhaapiikaa reisuusti hyvänhyvyyrellä kuskas porvarihi? Ja mitä siitä sitte tuli? No siitä tuli totisesti sellaane tomina, n’otta se isänt’ei ota toista kertaa enää vanhaapiikaa kärryyllensä. Eik’olsi sillookaa ottanu, jos s’oiis arvannu akkaväen oikian luannon. Se isänt’oli yhtenä sateesena päivänä menos seittemän kilomeeterin päähä porvarihi poukkolavalla, kun se näki tiällä rapakos mennä flossottavan erellänsä yhren vaimonpualohoosen. Satoo kovasti, n’otta sillä akall’oli nostettu päällyshames korvihi, niinku täälä puales pruukathan. Ja punaruutuune tikuttu alushames, john oli kovasti leviäkairaane krepu hännäs ja sammalvehriääset rairat, loisti ja väläji ku salasmaa. Isäntää huikaasi jo kaukaa ja sen salaviahevoonenki rupes pritakoomhan. Eikä menny sivuutte, vaikka isäntä olis kuinka nykiny ja jukittanu. Salavia nosteli vain päätänsä ku ainaki hevoone, irvisteli taivahalle ja höristeli jotta: — Iiiha-haha, iiih —! — Ookko hullaalemata siinä senki pöllöö! Täs ihmisellen huutelet ku pareeki hevoone, vanha rutimuljus! — jahkuu isäntä ja flätkääsi suittenperillä salaviaa hännälle. — No meekkös siinä! — Iiiha-ha-ha, iiha-ha-ha — huuti salavia ja rupes oikee lyämähä kaviua tiähä. — No kyllä mä sen näjen! Ei sun trenkää sitä siinä höristellä, — puheli äijä kärryyllä, eikä saanu salaviaansa sen punaasen hamhen sivuu. Viimmee kysyy jotta: — Kuka se krepuhäntä siäl’ on? Silloo kääntyy se punahamehine akka, eikä se ollukkaa akka, kun flikka, vaikka jo vanhanpualohoone ja vähä krussahtanu. — Minä täälä vaa — sanoo se vanhapiika. — Pitääs täs porvarihi mennä, mutt’on niin lipoone tiä, n’ottei taharo oikee piaksuulla päästä. — No tulla tänne kärryylle, niin pääsöö samas kyytis, kun tua hevoonenki niin pelekää sun punaasta alushamestas, n’ottei sivuu pääse. Ja niin teki isäntä miälestänsä hyvän tyän, kun otti sen vanhanpiijan kärryyllensä. Reirusti ja rehellisesti siinä mennä körötettihin. Ei puhuttu, ei pukahrettu. Isännän hatun partahasta vai silloo tällöö nokahteli vesipiskoja piippunysähä, jotta se vähä kuraji ja sitte sammuu. Ja vanhapiika istuu hames pään ympärillä, n’ottei näkyny kun tuuman verran nenän päätä. Siin’oli koko asia. Mutta ku kylän akat tihrusilmät saivat kuulla, jotta isänt’ on kyytinny seittemän kilomeetriä yhtä vanhaapiikaa hamhet korvis, niin siitäkös möly nousi! Porokellot klipajivat pitkin koko kylää n’otta emännänkin syränalaa rupes lopuksi raistelemahan. Se kattoo salaasin pualin isäntää, jonka kans sen olis puhet ajella myötä- ja vastamäjet, ja rupes jo tuumamaha jotta: — Kuka sen tiätää —. — Ook’sä pöllöö? — sanoo siihe isäntä vaa. — Vanha ihmine, sama ku mensit salaviaa haukkumhan. Se hullu oli. — Ei tiärä pyssyä taata, vaikk’ei s’olsi laringiskaa — jurnutti emäntä ja rupes jo uskomhan. Ja ku se sen vanhanpiijan sitte näki, niin se kulki jo aiva sivuuttaasi ja kotkotti. — Hullu akka! — tiuskaasi vanhapiika ja huiskahutti häntäänsä. Sanoo jotta: — Ohoh, olispa halpa! — Se on vissi! — jahkaasi emäntä ja uskoo ku kirvehensilämähä. Ja siitä se jurnutes alkoo. Niin että ku täs hiljan olivat Nurmoon kirkos ja emäntä näki sen vanhanpiijan toisella seinällä, niin ei muistanukkaa, mihnä oli, kun rupes putimaha nyrkkiä ja veisuu meni aive väårähä kurkkuhu. Ja kun pihalle tulivat, niin emäntä kuapii aiva ympärillensä kun vihaane kana ja huuti jotta: — Ajaasikko viäläki friikyytillä senkin kruttu! HYYRYKUITTI. Oottako kuulla mitä varte kaks sarankilon äijää pisti falssiksi menhellä viikolla yhres pikkuuses köökis että lavittat poukkooli? Se oli sillä lailla, jotta toinen oli isännööttijä ja toinen muutoon friski hyyrylääne. Siltä hyyrylääselt’ oli unohtunu hyyry maksamata. Se muisti sen vasta ku poliisi tuli ja tämmäs raastupahan. Hyyrylääne meni heti isännööttijän puheelle massi kouras ja sanoo jotta: — Kun mä en oo yhtää hoksannu, jotta täs olis ollu hyyrynmaksupäivä. Kersat ovat repinehet almanakan, eik’oo tullu uutta ostetuksi, mutta täs ny on hyyry. — No eihän sen ny niin kiirusta olsi, mutta ku isäntä maalta kirjootti, jotta mun pitää passata päälle, jos onnistaas niin, että jokin hyyrylääne ei muistaasi prikullensa hyyryä maksaa, niin pitää heti antaa tämmi. Ja mikäs mun auttoo. — Niinhän s’oon. Pitäköhö kuki viraastansa vaarin. Täs on ny rahat. Maksettava se hyyry kumminkin on tältäki kuulta, vaikka tämmi tuliki. Mutta antakaa kuitti. — Tiätysti kuitti, sehä on selvää! Oli se ny ilkiää kun teirän pitää muuttaa — sanoo isännööttijä ja kirjootti kuitin. — Onhan se! — tuumas hyyrylääne. Ja hyvin sovittihi. Juathin kaffikki sen päälle. Mutta seuraavana päivänä pistivät isännööttijä ja hyyrylääne oikee harthasti falssiksi. Ja puristelivat toisiansa rinnasta, ku ainaki rakastunehet pruukaavat. Isännööttijä kun oli saanu lakimiäheltä tiätää, jotta tämmi oli menny förpiihin, ku hyyrylääsell’ oli ny kuitti maksetusta hyyrystä. Silloo meni kavaluuren pahahenki isännööttijähä. Se juaksi hyyrylääsen tyä ja sanoo jotta: — Annas ku mä vähä katton sitä kuittia. Siihe tuli vissihi trykkifeili. Hyyrylääne otti kuitin ja syynäs sitä tarkasti joka pualelta. — Ei täs mitää vikaa oo — sanoo hyyrylääne. — Näytäs mullekki — sanoo se kavala kettu, ja meinas napata kuitin, muttei saanu. Ja sitte ne papat panivat falssiksi, pyärehtelevät kun fiäteriillä vai, kauan ja hartahasti. Kuitti jäi hyyrylääselle. Ja hyyryläänen jäi taloohi. — Nuan sitä viälä vanhoolla päivillä pappa tanssia taitaa — kehasteli hyyrylääne mukuloollensa. KISSINHÄNNÄN VETO ALAVURELLA. Oottako kuultu jotta Alauren käräjill’ oli ny menny viikolla esillä se Kuurtanehen ja Alauren kuuluusa kissinhännän vetojuttu? Se, ku siälä yhres iltamas tuli kesken kaiken sellaane ohjelmanumero, jotta kaks miästä etupenkillä rupes vethön kissinhäntää justhin ku lavalta lausuthin rumia jotta pritaji. Ja koko ohjelma meni penkin ala ja arvoosa juhlayleesö jakaantuu kahtia sen mukhan, kuk’ oli Alavurelta, kuka Kuurtanehelta. Toinen vetäjistä oli Taavetti Kuurtanehelta, joka voitti, ja toista sanottihin Koljaatiksi Kontoperästä. Ja se hävis. Ja iltama onnistuu erinomaasesti. Mutta Kontoperääsiä sapetti niin se häviönsä, jotta haastoovat Taavetin käräjihin vastaamha, jotta s’oli muka tehny vääryyttä siinä kissinhännän veros. Ja faltesmanniki oli saatu väärän asian pualelle. Koljaatti oli ruvennu kronklaamhan ja sanomhan, jotta kissinhänt’ oli muka ollu täynnä viinaa. Ja sitä varte sekaantuu faltesmanniki asiahan ja tämmäs Taavetin oikee lain eres seliittämhän sitä asiaa, kuinka se oli. Ja niin seisoo Taavetti ja Koljaatti lakituvas vastatusten ja keskellä istuu tuamari ja kriivari ja Kontoperääset oli toisella pualella ja Kuurtanelaaset toisella. Sitte luki faltesmanni kirkkahalla äänellä protakollat siitä kissinhännänverosta. Muttei se kauas keriinny, ku lautamiähiä rupes nii naurattamhan, jotta aivan vatta nytkyy ja vesi silmistä juaksi. Toiset huutivat oikohonsa ja se lihava lautamiäs ei saanu huuretuksikaa. Se vain ähkyy ja pyhkii silmiänsä ja hoki jotta: — Oi joi ja voi voi — — Ja tuamari nauroo, jotta s’oli aiva kipparas ja mones vääräs ku parakraafin-merkki ainaki. Mutta Taavetti ja Koljaatti seisoovat tyrniää niinku lain eres pitääki. Ja faltesmanni kantoo kovasti päälle ja förklaaras. Tuamari kysyy sitte jotta: — Mikä se oli se kissinhäntä, jota te verittä niin lujaa? Ja Koljaatti sanoo jotta: —S’oli viinapottu. — S’oon vales! — kiljaasi Taavetti. — S’ei ollu mikää viinapottu, kun oli tavallinen kaljapottu. — Jaa jaa — väitti Koljaatti — mutta siin’oli viinaa. — Mistä sä sen tiärät? — kiljuu Taavetti — kun et kerran pottua saanukkaa, vaikka kinnasit kiäli pitkällä. — Joo joo, mutta sisäll’oli viinaa — änkkäs vain Koljaatti. — Eipäs ollu! — Olipas! — Eipäs ollu! — Millä vastaaja voi toristaa, jotta pullos ei ollu viinaa? — kysyy tuamari. — Kyllähän mä sen tiärän! — sanoo Taavetti. — Kuin mä maistoon! — Vai niin! — sanoo tuamari. — Joo herra tuamari ja korkia oikeus, mutta kuinkas tämä Koljaatti voii toristaa, jotta potus oli viinaa, kun ei se saanu maistaakkaa? — Jaa — sanoo herra tuamari. — Kyllä tuata nuan se niin on, jotta mistä se sen tiätää, kun ei se kerran maistanukkaan. — No sitähän mäki! — sanoo Taavetti ja samoon tykkäsivät lautamiähekki. — Mutt’olis pitäny antaa Koljaatinkin maistaa! — tuumas sitte tuamari. — Niin seki olis tiänny, mitä s’oli. — Ei passannu, kattokaas herra tuamari, ei se passannu antaa sen maistaa — seliitti Taavetti. Käskettihin sitte toristajat sisälle ja niit’oli aika trusa, mutta kukaan ei tohtinu ottaa oikee valansa päälle, mitä potus oli ollu, kun kukaan ei ollu saanu maistaa. Taavetti yksin oli juanu koko potun, eikä antanu toisten haistaakkaa. Niin että jääviä n’oli kaikki muut siitä asiasta puhumahan. — Ja kaljaa s’oli — vakuutti Taavetti. — Ja hyvää kaljaa oliki! Mutta faltesmanni ja Koljaatti vain kyräs jotta: — Viinaa s’oli, vaikkei sitä saa toristetuksi sen päälle, kun se sen joi. MAINARIPOIKA VANHAS MAAS. Oottako kuullu kuinka suupaltin suu tukithan? Täs joulun alla tuli Amerikasta yks mainaripoika, jonka suu oli kovasti levinny ulkovalloos ollesnansa. Oli tianannu kolimainis rahoja ja viimmee pistäny pitkän sormensa striik kaaran pyärän ala ja saanukki komppanialta tuhat taalaa ja kipurahat päälle. Tuli ny Suamehe käymhä ja oli leviää. Puhuuki sellaasta klopotusta, ettei sitä tahtonu eres sen oma äiteekää ymmärtää, ku se niin kovasti murti enkelskaksi. Se kävääsi Vaasaski kattomas kaupunkia eli taunia, niinku se sanoo ja lähti iltajunalla pois. Istuu vaununpenkillä mahtavaa amerikkalaane piippu hampahis ja aina välihi kraapaasi kengänpohjasta tikulla valakian. Ja jutteli sellaasia asioota ihmisille Amerikasta, ettei sitä ymmärtäny kukaa. Sanoo jotta: — »New Yorkin tipolle stiimasi treini kun horstrekin reissari. Puh, ja siinä stopattiin träkillä. Porterit horivat suutkeisia helppaamaan ja liittaamaan vestiläistä streetille. Oo mai kuinka greit tauni on New York. Haussien topit ja piltinkien ruuffit riitsaavat purinier, taivaaseen. Streetillä ja älillä piipulia laikenitinkiä ja hool tauni kun piknikki piipulilla krautattu. Ool konttrin mies vookii. Päässää streettejä. Vatsii stoorin ikkunoita. Somtaimina ketsaa pokettia, miss on taalaa 900 monia pokettipuukassa. Soortisti stoppaa fala vookintansa. Saini ikkunassa sypraisaa. Hän riidii ja statii sainia: »Härmä, restaurat. Oolkontrin sapuskaa, reklatineriä, hämeneksiä, kaffia ja paita päälle.» Raituvei hän pussaa insaitiin itsensä, ketsaa teipulin ja sitaunaa tuolille. Raituvei sorvaa veitressi tineriä. Smailii niin oofulli sveetisti ja tellii: Vestiltäkö smaarti jungfela töörnää? — Ähym!» — — — Kyllä sitä juttua piisas. Mutta sitte se rupes kattomha yhtä vähä herrannäkööstä miästä vaununpenkillä ja kysyyki jotta: — Mikäs mainari misteri on? — Lääkäri m’oon — sanoo miäs. — Siälä Amerikas oli sitte hyviä tohturia. Toisellaasia kun vanhas maas. Kun siälä Kalumentiski yks miäs sai porates ruastunhen rauranpalan syrämmehe, niin tuli tohturi heti paikalle, aukaasi puukoolla rinnan, otti nuan nuan vaan, syrämmen kourahansa ja veti puukoolla halaki. Nyppäs rauranpalan pois ja kursii syrämmen kiinni. Kahren viikon pääst’ oli se miäs friski kun pukki. — Jo oli hyvä — sanoo oolkontrin tohturi. — Kun mäkin opis kuljin, tehtiin siälä, johna m’olin, kans hyvä leikkaus. Sinne tuli miäs, jolta leikathin korvat irti ja siirrettihin tuuma taappäin. — Soo-oh? — sanoo mainari. — Joo-oh — sanoo tohturi. — No mitä varte? — kysyy mainari. — No ku sill’oli suu korvihi asti ja piti viälä levittääl NIVALAN KISSINKARVAT. Oottako kuullu jotta Nivalan pitäjähän flikkaan suupiälis on kauhiasti kissinkarvoja? Ja flikat on suuttunehia ja sylyköövät ja frääsäävät, pyhkiivät suupiäliänsä ja siunaavat jotta: — Mistä jutinan tähre nuata kissinkarvoja aina vain tuloo mun suuhuni. Kyllä se onki merkilline ja kamala paikka. Ja kun kaikkien Nivalan flikkaan suupiälihi niit’on ny ilmestyny yhtä haavaa koko pitäjäs ja joka kyläs. Ja taloollisten tyttärien suus niitä kissinkarvoja on aiva yhtä paljo kun piikaflikkaan ja ittellistenki. Ja emännäkki on ruvennehet pyhiiskelöhön suutansa samoon ku flikat. Niirenki naamoohi on kissinkarvoja tullu. Ja ainaki kahrella vanhallapiijallaki on ollu kissinkarvoja suus. Ainuat koko Nivalan akkaväestä, joll’ei oo ollu kissinkarvoja on syytinkimuarit ja vanhat leskimummat. Ja sitä ny imehrellähä ja päivitellähä. Asia on kuulkaasta sillä lailla, jotta yhrestä syrjäkylän taloosta katos yhtäkkiää taloon uskolline ja ijäkäs palvelija, Mirri-niminen kissi. Sitä ettittihi ja ettittihi ja viimmee löyrettihi, mutta henki oli pois. Mirri makas kyynärän syväs tallitunkios hyvin peitettynä. Ja ku Mirri park’ ei enää tupahan lähteny, vaikka kovasti kuttuttihi, nii emäntä sanoo jotta: — Maakkoho Mirri siälä! Ja lapset peittivät sen ja itkiä piristivät. Sinne jäi Mirri palavaha tunkioho. Mutta kolmen päivän perästä tuli lasten paha olla, että ne päättivät mennä kattomha Mirri-vainaata. Niin Mirriä ei enää ollukkaa hauras! Ja isäntä ja emäntä tulivat kattomha, niin ei ollu, vaikk’olis penkonu koko tunkion. Koko taloon väki seisoo rivis tunkion rannalla ja silmät oli ku tinaknapit ja suu auki että: — Mihkä s’oon menny? Silloo sanoo piänin poika, jok’on jo kirjalla jotta: — Mirri on menny vissihi taivhaasehen? Ja nii se vissihi oliki. Mutta sitte tapahtuu nii imhellisesti, että kirkonkylän poikia rupes janottamha ja ne ostivat tiätysti pontikkaa janohonsa. Ja ku ne ryyppäs potusta vooron perähä ja ähkääsivät, niinku pruukataha, ja pyhkiivät takinhiaha suutansa, nii ne pyhkääsiväkki pian toisenki kerran ja sanoovat jotta: — Siin’on karvoja! Ja sylykääsivät taas ja taas ryyppäsivät. Ja taas tuli karvoja. Silloon kattothi jo pottuhu nuan valua vastaha, nii siäl’oliki kauhiasti karvoja. Niitä koitethi siilata poiski ja taas ryypätä, mutta aina vai tuli karvoja suuhu. — Olkho peijakas sitte. Lisänähä rikka rokas — tuumiivat poijat ja ryyppiivät. Niin että nyt passaa sivullistenki sanua jotta: — Lisänä rikka rokas ku kissinkarvat Nivalaasten pontikas. Ja sittemmisi on niitä karvoja ruvennu oloho akkaväjenki suupiälis. Ja nyt on selvinny koko asia, jotta n’oonki sen Mirri-vainaan karvoja. Ja se se on joka yäkyttää. Ku on selvinny, jotta Mirrin oliki tappanu yks pontikankeittäjä, haurannu tunkioho, jotta s’oli ruvennu mätänemhä ja sitte pannu Mirri-vainaan trankkitynnyrihin. Kissinraato on kuulemma paljo paree käyttämhä ku jästipaketti. Mutta tämän murheellisen tapahtuman perästä on kialtolaki kovasti voittanu alaa Nivalas. Koko akka- ja flikkaväki vaatii yhrestä suusta ehrotoonta kialtolakia, kun aivan tuloo karvoohi. HÄNNÄTTÖMÄT KISSIT. Oottako kuullu jotta kaikkia ne tiäremiähet kans tutkisteloovat, syynäävät ja kaikella päätänsä vaivaat, kun _kissinhännilläki_? Kissinhäntiä ne ny tutkii. Seki ny viälä menis, kun kissinhäntiä tutkii, mutta ku n’oon ny ruvennehet tutkimha hännättömien kissien häntiä, nii kyllä mä jo tykkään, ettei siin’oo enää mitää mihkä kiinni ottaas. Mutteihä ne tiäremiähet tarvittekkaa muuta kun lähtö- eli kiinne-kohran — — Ja sen verta on toki hännättömilläki kissiillä tynkää, kun tuata nuan, tiäremiähillä ittelläki — Että siitä passaa ny sitte lähtiä sitä olematoonta häntää ettimhä. Mä sain yhreltä — lährin sanua töpöhäntääseltä — tiäremiäheltä vakavan ja syvästi tiäteellisen kirjan, preivin ja kuvalaatanki hännättömien kissien häntäperääsestä tutkimuksesta. Täs on se preivi: »H:ki 12.3.20. Hyvä Veli Jaakkoo! Kun vanhastaan tunnen Sinut töpöhäntäisen kissarodun ihailijaksi ja hyysääjäksi, saan täten nähtäväksesi ja E.-Pohjanmaan kansalle esitetväksi lähettää oheellisen ylipainoksen tieteellisestä kirjotelmasta, jonka aiheena m.m. on eteläpohjalainen hännätön kissapari perillisineen. Asiaan kuuluva kuvalaatta seuraa mukana. Veljellisesti: — — —» Mun pitää heti seliittää arvoosalle yleesölle, mitä se töpöhäntääne — tuata nuan helsinkilääne velii sillä meinaa, ku sanoo mua hännättömien kissien hyysääjäksi. S’oon sillä lailla, jotta mull’on paitti Juppea, jok’on hianosti sivistyny koira, kaks valakoosta hännätööntä poika-kissiä Elin ja Kallu. Ja kun Jupenki hännäs on luannonvikaa, niin meit’on mun kans kortteeria saman emännän tyänä yhtehensä neljä hännätööntä ja huuritoonta kollia. M’oon ny sitte lukenu sen tiäteellisen tutkimuksen hännättömistä kissiistä ja koitan seliittää muillekki. Kattokaas kysymys ja kniksi on siinä, jotta mistä ne hännättömät kissit ovat oikee tullehet tähän mailmaha yleensä ja Suamenmaaha erityysesti? Onko Suames hännätöön kissirotu, vai tulooko kissinpoijista hännättömiä, jos kissin papalta eli mammalta on häntä tapaturmaasesti puronnu pois? Sattuuha sitä sellaasiaki onnettomuuksia. Esimerkiksi: koira hairaa hännän irti kissiltä, elikkä sattuu se jäämähän isännän kouraha kun se kissiä kurmoottaa ja viää pihalle, elikkä lyää tuvan-ovi hännän poikki laiskalta kissiltä, elikkä polttaa se itte vahingos häntänsä takan poros. Sattuuha sitä sellaasta. Ja ny ne tiäremiähet koittaavat saara selville, että kuinka se oikee on sen hännän kans. Se on ny jo selvillä, jotta hännättömät kissit on Pohjanmaalta kotoosi, ja mitä niitä muallapäi Suamia on, n’oon täältäpäi kulkeetunu. Ja seleväähä se onki, jotta tiätysti Pohjammaalta. Tiätysti! Pohjammaalta n’oon kaikki kuuluusuuret. Täältä n’oon hännättömät kissikki. Ja hännättömiä kissiä meill’on ollu jo sata vuatta, vaikkei siit’oo ennen viittitty puhua, ku muut suamalaaset pakkaa moitiskeloho, jotta me pohjalaaset muka liijaksi trossaalemma ja komeelemma. Mutta mitäs trossoota s’oon, kun sanoo asian niinku se on? Ensimmääsiä hännättömiä kissiä toivat tänne Pohjanmaalle merimiähet Enklannista, eli oikeastansa Manin saarelta Iirlannin likiltä. Vaasasta ja Nyykaarpyystä niitä sitte saathi laihnata vähä sinne tänne ympärinsä, niijotta nyt on joka pitäjähäs tääläpäi, ainaki parhuusis taloos, hännättömiä kissiä. Nämä kissit, jokka täs kuvas näkyy, on Jalasjärven pappilasta. Yks helsinkilääne kissinhännän tutkija, se sama miäs, joka hoitaa Korkiasaaren elääntarhaa, sai nua kaks, jokk’on tuas kuvas vasimenpualohoosina, lahjaksi kuus vuatta sitte. Niist’on tua ensimmääne, mustan ja valakoosen kirjava pappa, ja se toinen on mamma, joll’on raitoja seljän poikki niinku ainaki äireellä, joll’on raitaane prässikaulahine hartioolla. Nua neljä siinä viäres on lapsia. Tua, joll’on kaikista pisin häntä, on flikka, vaikka sill’onki näävelit. Mutta ompa äireelläki. Se onki tullu äiteehinsä. Loput kolome on kaikki poikia. Ja ny me tuumima siihe tiäteellisehe kohtaha, siihe häntähä, jota pitääs arvoosan yleesönki tarkasti tutkia. Niinku te ittekki huamaatta, niin nuaren lapsikissien hännät on eri pitkiä. Kahrell’on papan häntä, yhrellä poijalla mamman häntä, mutta mistä tua flikkakissi on nuan jumalattoman pitkän hännän saanu? Sill’on piree häntä kun papalla ja mammalla yhthensä! Se se on, joka vetää tiäremiähen vakavaksi ja panoo funteeraamha, jotta kuinka se oikee on sen hännättömän kissin hännän kans! Ja ku n’oon ny aikansa funteerannu ja kattellu häntääsiä ja hännättömiä kissiä ja tuata kuvaa, niin n’oon tullu siihen töpöhäntääsehe tuloksehe, jotta häntääsen isän ja hännättömän äireen lapsista toiset pualet tuloo hännättömiä, yks nelijännes lyhythäntääsiä ja se kaikiista viimmeene oikee kauhian pitkähäntääne. Ja sillä lailla niitä hännättömiä kissiä on siitä ensimmääsestä iirlantilaasesta sikiintyny tänne meirän pualehe oikee kokonaane sukukunta. Niin sanoo nua rikkiviisahat. Mutta kyllä mun ainaki pitää omasta ja Ellun ja Kallun pualesta rehellisesti tunnustaa, jotta m’emmä taira tähä asiaha yhtää valaastusta tuara. Ei muuta ku sen, jotta Ellun ja Kallun äireen nimi on Mirkku. Se elää viäläki Isooskyröös Mäkitaipaluksen takkakivellä. Ja kaikiista kamalinta on se, jotta Ellun ja Kallun äireellä, sillä Mirkulla, on kauhian pitkä ja hoikka häntä. Eikä poijill’oo häntää olleskaa, niin jotta täs menöö aiva pää sekaasinsa, ku Eliu ja Kallu sanoovat viälä, jottei n’oo nähny papastansa häntääkää. Mutta ku m’olin täs joitaki vuasia sitte Nurmoos yhres taloos, john’oli kans hännätöö issi, ja mä kysyyn emännältä nuan leikkispäältä jotta: — Mitäs varte emänt’ on kissiltä hännän katkaasnu? Nii se sanoo jotta: — No ku sitä piti täs talvisin nosta joka yä vähis verhoos päästhö pihalle ja piti pitää ovia nii kauvan auki, jotta aiva kylmää paasas tupha, ku sill’oli nii pitkä häntä, nii mä kerran knapahutin kirvhellä hännän tolopalle, eik’oo sitte kasuanu. Imhellisiä nämä hännättömät kissit Kun mä ensin kattelin tuata kuvaa, niin mä sain hyvän aikaa imehrellä, jotta mistä sen niin justhinsa tiätää, mikä nuasta kissiist’ on poika ja flikka, ku n’oon nii saman näköösiä. Mutta sitten mä äkkäsin tuan merkin, jok’on niiren viäres. Ku kattotta nuukaha, nii toisis merkiis on se piikki ylähäppäi ja toisis alahappäi. — Siitä sen tiätää. Mutta sitä mä enite imehtelen, jotta kuinka nua kissit pysyy tuas rautalangan päällä istumas? JUUSTOMASIINA. Oottako kuullu jotta me elämmä eristyksen ja parannuksen aikaa? Kaikilla aloolla. Mutta varsinki mitä tuloo pontikkateollisuuren järkiperääsehen monipualistuttamisehen ja hyväksikäyttöhön. Tähän asti on luultu, jotta viinankeittokamppehilla värkäthän vain viinaa. Mutta ny onki tehty uusi mullistava keksintö. Traispäkis asustaa yks viisas miäs, jonka nimi on Lennartti. Ja se se on tämän keksinnön hiljaasis tuherruksisnansa tehny. Kun poliisit tulivat Lennartin värstaahi, jot’ei viälä oo ehritty kaupparekisterihinkää merkitä ja näkivät Lennartin masiinan, niin ne sanoo jotta: — Aha ja ähä! Viinankeittovehkehet! Mutta Lennartti sanoo jotta: — Hui hai! Eikä mikää viinapränni! S’oon juustomasiina eli tehras! — Ihahahaa — höristeli poliisi kamalasti. — Vai juustomasiina! Ja mitäs tämä konjakkifäripurkki on? Eikös tätä panna pontikkapottuhun ja huiskuteta? — Eeei toki! — sanoo Lennartti. — Herra konstaapeli on tyhmä eli teknillisesti huanosti sivistytty. — Tätä korjankeltaasta färiä pannahan juustohon, että tuloo kaunihempaa. Ja sitte syärähä eikä yhtää ryypätä. Ny on herra konstaapeli kialtolaki Suames, eikä saa ottaa ruakaryyppyäkää, eikö konstaapeli sitä tiärä. Mutta juustua saa prykätä, vääntää ja färjätä vaikka kuinka paljo. — Viinapränni täm’on — jankkas poliisi. — Eikä oo, kun juustomasiina, uutta laia, vaikk’ ei oo viälä patenttia — intti Lennartti. Niin silloon aukes ovi ja tupahan tuli yks miäs, joll’oli takin alla tyhjä viinapottu. Se oli niin peljästyny kun s’olis puronnu surenritahan. Kattoo vooroon konstaapelia, vooroon Lennarttia. — Mitäs olis asiaa? — kysyy poliisi ja Lennartti iski silimää jotta sätii ja huitoo takanapualin kun tuulimylly. Poliisi äkkäs sen, kattoo Lennarttia kun kahrella tinaknapilla jotta: — Mitä sä Lennartti oikee huiroot siälä? — Kovasti kärpääsiä täälä — kiros Lennartti. — Mitäs olis asiaa? — kysyy poliisi paremman kerran ja oikeen kirpiää siltä pottumiäheltä. — Tuata, tuata, mä meinasin tuata — — Mitä tuata! — Tulik sä hakhon _juustua_! — pääsi Lennartilta. — Joo juustua! Juustua tuata — rupes se miäski hokemaha. — Juustua pottuhu? — kiljaasi poliisi. — Vai oikeen potulla juustua!!! — Ei kun — — tuata nuan — — — Mitäs tuata nuan? Lennartti hyppii jo aivan yhrellä jalaalla ja heristeli nyrkiillänsä että: — Sanos sanos, vaa peijakas, niin kyllä mä sun — —. — Mitä varte sä tänne tulit? — kiljuu poliisi ja hairas sitä miästä krakihi. — Sanokko?!! Kauan se kiamurteli jotaki keksiäksensä ja lopuksi hätääntyy sanomahan jotta: — Partaa ajohon! — Että tämä Lennartti ajaas mun partani — pääsi lopuksi siltä miäheltä. — Joo, partaa ajohon mä vain tulin, kun ei oo partaveittiä — — — Oikeen potun kans!? Mitäs potulla? JuUstuako sitte pottuhun? — Ei tuata. — Mitäs tuata? Partakarvakko pottuhun? — Niin tuata herra konstaapeli — — oli hänen viimmeene sanansa ennenku lährettihin. Mutta kyllä sitte kans menthin eri vinkiää! PIPERÖÖSIÄ PÄÄS. Oottako kuullu viäläkö sielä Höpönassunloukolla sen Jaskan kaalimaas on piperöösiä? Luulis, että n’oon jo kuallehet, kun on tullu kylmät ilmat ja melkeen pakkaaset, että Jaskaki pääsis niitä vahtaamasta. Sill’oliki koko kesä täysi tyä siälä kryytimaas pitää järjestystä piperööste, sontiaaste, hyttyyste, kärpääste, kurkooste ja kaikellaaste kovakuariaaste kans. Se Jaska kun on sellaane kaalinkasvattaja ja kirjanoppinu, jotta on tehny ittellensä sylenpituuset puuhohtimekki, jolla se pyyrysteli piperöösiä kaalimaasnansa, jottei ne pääsisi munimaha Jaskan kumpahankaa kaalinkupuhu. Niitä kaalinkupuja kun on kaks. Yks Jaskan omaa kupua ja toine Jaskan kullan kupua varte. Ja Jaska kun oli jostaki kirjasta lukenu, jotta jos piperööne munii kaalinkupuhu ja sen kaalin syää ihmine, niin syntyy piperöösiä sen ihmisen vattas. Ja vattasta ne nousoo päähän! Ja te tiärättä, jotta ku ihmisellä pörrää pääs piperöösiä, niin s’oon sitte kamalaa — — Ja sitä varte se Jaska kulki varpaallansa niskat kryhys ja ne jumalattomat puuhohtimet krököllä kaiken kesää kryytimaasnansa silmä kovana vaanimas piperöösiä, jottei ne vai pääsisi munimaha. Ei keriinny heinäntekoho, ei leikkoolle. Kerraasti ku pastori oli menos Liipantönkälle ristiääshin, niin sen hevoone pirätti ku tikkuhu Jaskan kryytimaan kobralla, heristeli korviansa ja floosas. Pastoriki rupes kattomhan, jotta mikä sen hevoosen tuli, niin se näki, kun Jaska hiipii ma talana ku kissi häntä pitkällä pitkin airan viärtä ja yhtäkkiää tryyköötti pikkuusen piperöösen niskahan. Lyärä mojahutti puuhohtimilla jotta tomahti ja ähkääsi jotta: — Ähäh! Eppäs päässy rumaane munimaha! Ja silloo se kans tapahtuu se imes, josta Jaska itte on niin monta kertaa puhunu, jotta kulkaa Pileamin aasi kääntöä päätä ja rupes puhumaha. Pileamin aasi oli täs tapaukses tiätysti se pastorin vanha pruuni salvia. Se kattoo ensin kauan aikaa sen Jaskan touhuja. Ja vasta sitte se kääntöö päätä ja sanoo jotta: — Herra, hänen pääsnänsä on jo piperöösiä. PENTIKS. Oottako kuulla, mihnä sialunpiinas vaasalaaset fiinit frouvat ja fröökynät nyt ovat? N’oon itkenehet kolome voorokautta oikohonsa ja voihkinhet ja painanhet syrämmen paikkaa molemmilla käsillä. Pannehet silmät kiinni, huisuuttanhet koko kruppia ja höpissehet jotta: — Pentiks, Pentiks! N’oon ny kaikki fiinit frouvat ja fröökynät ja tyttökoululaasekki onnettomasti rakastunehia. Ei maista niille ruaka, ei lystää nisu. Ja me kaupungin komjimmakki kavaljeerit saamma turhaan vaksata nääveliämmä. Ei tartu, ei tehua, koikkarootti ja pokkurootti täs ny kuinka päi tahansa. Ja kyll’on tähän asti kelvannu! Tämän kaiken sai ny aikhan yks silunaamaane juutalaaspoika, Jörjen Pentiks, oikee läpikliipattu ja päältäpuleerattu mailmankoijari. Tuli tänne Vaasahanki, junkkari, konserttia antamhan. Seisoo lavalla ja heitteli sellaasia suloosia silmäyksiä vaasalaaste akkakasahan, jotta näiltä meni heti pää sekaasinsa. Ja lauloo ja viisoo käsillä jotta — Minä raakastan — — — Haistoo ruusua ja mulkaasi niin suloosesti, että itku oli akoolta pillahtanu. Aivan hulluuna olivat naiset kiakkaroonehet. Mutta herrat olivat istunhet kovasti tyrniää ja oikoosna. Vasta maanantaki iltana tästä pahennuksen tekijästä päästhin. Asemataloon piirittivät Vaasan hullaantunhet naiset. Tungos oli Pentiksin ympärillä hirmuune. Sitä verettihin joka knapista ja viälä hännästäki Mikä taputti, mikä silootti ja kaikki ainakin kehräsivät. Toiset liputti kiältä, toiset ihanasti silmiä liruttivat. Yks pussas kättä, toinen painoo polttavat huulensa Pentiksin kapsäkin nurkkahan. Kun juna lähti, heitti Pentiks kourallisen poträttiänsä keskelle akkakasaa, jokka rupesivat ku kanat heti noukkimha. Mutta ku kukkoo on pois, niin kuapiivat kanat, kaakottaavat ja kraapiivat toisiansa. Aivan niinku Vaasan fiinit frouvat ja fröökynäkki tekivät. Hattuja kruttaantuu ja hamehia repes. Höyheniäki pöläji paikalle. Mutta kaikkihin rakastunehimmat eivät saanehet silmiänsä irti suloosen Pentiksin ihanilta huulilta. Ne eivät äkännehet, jotta se kuvia paiskaskaa, kun tryykööttivät junan perähän vain, ku se lähti. Mennä flinttasivat niin kauas ku jaksoovat ja vasta Vanhasta Vaasasta pyärtivät parhuuset. Ja nyt tuloo kuulkaa siitä oikee oikeurenkäynti. Ne peräsjuassehet kun eivät saanehekkaan Pentiksin kuvaa, vaikka s’oli muka niille meinannu! Ovat oikeen poliisin kans vaatinehet ittellensä kuvaa niiltä toisilta, jokka pitivät varansa ja kerkesivät saamhan. Ja n’ei lupaa antaa vaikka linnahan viätääs. »Vasaplari» kirjootti jotta: »naiset sulivat kaupungintaloolla, ku Pentiks lauloo». Sitä mä en esti uskonu, mutta totta kuuluu olovan. M’oon käyny vahtimestarin frouvalta kysymäs ja se sanoo jotta: — Joo-oh, trasulla piti käyrä jälkiä pyhkimäs! Aivan oli oikohonsa naisilta liraannu kyynnelehet. LAKANA FÖLJYHY! Oottako kuullu niiren kahren tuamarin saunareisusta? Täs joulun välipäivinä tuli Helsingistä yks tuamarismiäs kestihin toista herraa täälä Vaasas. Ja sitte ne päättivät yhtenä iltana lähtiä saunaha. Ja menivät kans ja ottivat yhtehöösen lakanan ja pikkuusen silmänvoiretpotun kans joukkohonsa. Ja kylpöövät kovasti ja hikosivat. Ja aina välihi pluiskahuttivat siitä potusta. — Heitethäs taas vähä lisää löylyä! — Hoh hoh ku on tulista! Ja niin kovan löylyn ottivat jotta aiva kuuppiivat ja olivat lavalta purota. Mutta kun saunapiika truiskas sangoon kylymää vettä herrojen selkähän, niin se vähä friskas. Mutta niin olivat herrat fletkooksis sen löylyn päälle, jotta saunapiian piti knapita herraan pöksykki traksiloohi kiinni, muutoon n’olis puronnehet ja herrat tullehet vaikka housuuta kotia. Niin n’oli väsynehiä. Eivät yksitellen pysynehet pystyskää, mutta saunapiika hoksas konstin. Se tälläs herrat nojaamahan toisiansa vastahan ja käski pitää kiinni! Niin pysyyvät pystys ja pääsivät kävelemhänki! Pisti viälä sen herraan lakanankin toisen paltoon plakkarihi ja niin ne lähti yrittämhän kotiappäin. Ja hyvin meni! Meni niin hyvin n’otta herrat ittekki tykkäs, jotta se menöö hyvi. Ja pistivät lauluksi jotta: Tippaakaa en kehu mutta sellaane on Kalle Aaltonen, seuduilta sieltä pitää surut olla pois, miss on Kalle Aaltonen! Ja sitte tuli sellaane miäs, joll’oli kapula käres ja hopiaknapit eres ja takana. Ja sanoo jotta: — Mitäs te täällä roikastatta? — Mitäs me — — — Ei me mitää roikasta, me vaa vähä laulamma — — — — T’ootta kuulkaa juavuksis! — kiljaasi se kapulaherra. — Kyllä s’oon niatua herra kapteeni — hik — — Ja samas pääsiki herraan käsikoukku auki ja molemmat kellahtivat silmällensä karulle. Silloon poliisi sanoo jotta: — Kyllä s’oon ny selävä! Ja lähti viämhä niitä konttuurihi. Mutt’ ei saanu! Kun n’oli sellaasia lihavia rötkälehiä, eiväkkä pysynehet pystyskää. Eikä ollu kelkkaa. Herrat makasivat mahallansa ku tynnyrit ja poliisi huuti jotta: — Noskaa ylähä siitä! — Millä juuttahalla, herra konstaapeli, tästä ylhä pääsis? — — S’oon maharotoonta — sanoo jo toinenkin herra ja kellahti seljällensä. S’oli niin kamala paikka jotta poliisiki meinas jo suuttua. Mutta sitte muistiki se herra, joll’oli se lakana plakkaris, sen saunapiian konstin ja sanoo poliisille jotta: — Ei tästä muutoon mitää tuu, jonsei herra konstaapeli tarjua meille käsikoukkua! — — — Ja kun aikansa yrittivät niin pääsiväkki konstaapelin sääriä pitkin silpoomalla käsikynkkähä kiinni ja seisomhan. Ja niin lähtivät. Poliisi, jok’oli selvä, asteli tyrniää ja kankiaa ja herrat kerranki sananmukaasesti pysyyvät pystys vain poliisivoiman avulla. Tulivat sitte konttuurihi, johna ne riisuttihin. Ja viäthin putkahan. Siäl’oli olkipolsteri nurkas niinku herrat hyvin tiätää, ja sen päälle käskettihin panna maata. — Tuata, tuata — sanoo toinen herra. — Mihnäs täält’ on lakana? Poliisia nauratti. Sanoo jotta: — E-hei täälä lakanoota pistouvata! — Mutta, tuata, tällä mun kampraatillani on lakana palttoon plakkaris. Eikö me saa sitä tänne? — kysyy se toine herra, joka viälä puhuu. Se toine ei puhunu enää mitää. Se mässähti heti keskelle laattiaa. — No joo, kyllä sen saa — nauroo poliisi ja meni ja haki. Herra levitti sitte lakanan polsterin päälle ja pyäritti kampraattinsakki sen päälle. Ja sitte kans pani maata. Ja hyvin nukkuuvat ainaki kaks tiimaa, kun samas aukes putkan ovi ja sinne lykättihin kaks kauhiasti rähisevää hampuusia. Poliisi nakkas olkipolsterin niillekki. N’oli vissihin ollehet monaasti ennenki taloos, kun heti petasivat toisehe nurkkaha ja rupesivat makuulle. Mutta sitte hoksas toinen jotta: — Katto, kuule totisesti, nualla toisill’ on lakana! Ja siitä ne suuttuuvat ja rupesivat jylläämhän ja trumpaamha ovhen, jotta poliisin piti lopuksi tulla kattomhan ja kysymhän jotta: — Mitä ny? — Meille kans lakana! Niinku nuallaki on! Mitä se sellaane tiätää, jotta täällä toisia makuutethan olkipussin päällä ja toiset saa lakanalla maata? — — E-hei poijat! — nauroo poliisi. — Miksei? — Onkos teillä lakana följys? — Ei ookkaa. — Mutta nualla herrooll’oli! Olsitta teki ottanhet joukkohonna niin nyt olis! — Kyllä nua herrat perhanat hoksaavat aina kattua ethensä — manaalivat miähet. KU SOKURIA TAAS SAATHIN. Oottako kuullu herrinjee ku sokuria on ny kaikki puarit täynnä? Keskiviikkona ruvettihin yhtäkkiä täälä Vaasas myymähän joka puaris purkista sokuria ja ihmiset hyppäs ja huikkiivat toisillensa jotta: — Sokuria!! Ja näyttelivät oikee vanhaalaija, keisarivallan aikuusia suuria kokonaasia sokuritoppia toisillensa ja huutivat jotta: — Samposta saa vaikka kuinka paljo, eikä korttia kysytäkkää! Ja kun sen kuuli Mäkiskä ja Plumperska, niin heti rupesivat kaivohon hamhenplakkariansa jotta: — Voi voi, onkhan mulla massikkaa följys! — No jumalan kiitos, kun oli! Ja sitte lährethin juasta plusuuttamhan Sampohon. Siälä piti niin tukkia, jotta aiva hiki tuli, mutta sai kun saikin viimmeen akat toppinsa. Mäkiskä tuli karulle niin leviää ja mahtavaa jotta: — Kah! Eikä maittanu mennä suaraa kotiakkaa toppinsa kans, ku kulki monet poikkikarut ja Lontviikinkatuakin kiikuttaan toppaa. Meni viälä näyttämhän Lumpärskallekki. No se jätti heti tiskit siihe, sitaasi hilkun päähänsä, kollas piironginloorasta massikan ja lähti. Sanoo vai jotta: — Mä kans! Ja ku Lumpärska toi sitte kotia sellaasen viiren kilon sokuritopin, niin nosti pöyrälle ja sanoo sota-aijan mukuloollensa jotta: — Kattokaa muksut makoosta! — Mikä se on tua, äitee, nuan korja klimppi? — kysyyvät sota-aijan mukulat silmät tapilla. — S’oon sitte aivan purkista sokuria! — hikkaasi Lumperska ja löi reithensä. Mukulaan oli silmät suuret ja niin kirkkahan ilooset, jotta oikee ne sätii! Mutta sitte rupesivat sanomhan jotta: — Äitee narraa! Ei nuan kauhian suurta sokurinpalaa oo koko mailmas. — Josetta usko muksut, niin maistakaa. — Jaa-ah! — sanoo sota-aijan lapset, kun olivat vooron perähän saanehet kiälellä lipaasta. — Sokuria s’oon! Ja lähtivät pihalle trossaamahan toisille kersoolle jotta: — Meill’ on nuan, nuan suuri sokurinpala. Ja näyttöövät käsillä. — Meill’ on suuree! — rupesivat toiset kersat äikittelöhön Lumperskan mukuloolle. Ja niin rupesivat valehtelhon aina vaa friskimmästi. Yksi junkkari sanoo jotta: — Meirän äireell’ on niin suuri toppa ku taloo! Mutta siihe sanoo Heikkilän Iivari jotta: — Meirän äireell’ on niin suuri toppa ku kirkontorni! Muiren meni suu tukkuhu ja käret nyrkkihin. Viimmeen sanoo yks poika jotta: — Kuinkas se teille tupahan mahtuu? — Mitä se sulle kuuluu! — Valehtelet piikkinoukka. — — Siitä tuli tappelu ja sellaane rähinä, jotta viimeen seisoo kaikki taloon akakki portahilla, putiivat nyrkkiä toisillensa ja huutivat ku tanotorvet, jotta siin’oli koveet prätinä ku Krunsstatin vallootukses, vaikka sekin oli kyllä kova. HRA PLUMPÄRIN AURINGONPIMENNÖS. Oottako kuullu jotta hra Plumpäri on kans kovasti töllistelly taivahalle niinku muukki ihmiset sitä auringonpimennystä? Se hra Plumpäri ku seuraa aikaansa ja lukoo sanomalehtiä. Ja sanomalehrestä se sen lukiki, jotta muka aurinko pimenöö huhtikuun 8 päivänä 1921 alkaan kello 10 vailla 10 aamulla. Kyllä se hra Plumpäri vähä epääli jotta: — Jos ne toimittaja-lurjukset meinaavat ny oikee eri lailla narrata arvoosaa yleesyä ja panna kaikki ihmiset töllistelemähä taivahalle niinku täs aprillipäivänäki. Hra Plumpäri on nähkääs ottanu kovasti pahaksensa sen aprillipilan, kun sitä narrattihin sillä Lilli-fröökynällä. Mutta pani se kumminkin muistikirjahansa ylhä sen auringonpimennöksen ja tuumas jotta: — Pitää täs vähä kuuloolla ja perätä muitaki ihmisiä, jos ne rupiaavat sitä aurinkoa töllistelemähän, niin sitte munkin passaa. Tuli sitte se muistikirjan päivä. Ja sinä aamuna nousi hra Plumpäri aiva muina miähinä ylhä, eikä ollu tiätääksensä koko pimennöksestä, vaikka kyllä tiäsi. Oli varannu klasinpalankin plakkarihinsa aiva sitä varte, jotta on millä kattella, jos se aurinko siltäki rupiaas pimenöhön. Ja mitäs ollakkaa ku hra Plumpäri lähti konttuurihinsa tuas 10:n korvis, nii ihmiset karuulla jo kovasti kattelivat taivahalle. Silloo tuli hra Plumpärillekki hätä klasiinensa. Se oikee juaksi konttuurihinsa, pisti valkian siihen kynttylän pätkähän, jolla se sulatteloo lakkahankia, ja nokes kovasti klasinsa. Ja sitte kattelohon. — Jaa-ah! — sanoo. — Niin näkyy. Pimenöö! Tuloo musta kuu ethen. Ja sitte näyttöhän toisillekki jotta: — Kattokaa ny! Ja taas muille näyttöhän ja aina välihin kattoo hra Plumpäri ittekki. Mutta tuas yhrentoista aikana ei hra Plumpäri enää antanu klasiansa kellekkää laihnaksi, vaikka n’olis kuinka pyynnehet. Se seisoo sääret levjällä, kaula pitkällä ja nenä aiva klasis kiinni ja sihtas ja vahtas niin tarkasti, jottei räpähyttänykkää silmiänsä. Eikä se siinä parhaas kohras, ku oikee mailma pimeni ja lintujenki meni suu tukkuhu pelkästä hämmästyksestä, enää hengittänykkää. Hoki vaa jotta: — Ny, ny, ny — — — Nys s’oon justhin keskellä, jotta alakantti vai näkyy! Kattokaa! — hihkaasi hra Plumpäri niin mahtavaa kun s’olis koko pimennyksen itte tehny. Sitte se antoo jo klasinsa muillekki, kun oli parhaan paikan itte kattonu. Ja ku hra Plumpäri lähti päivällistä syämähän, niin se kysyy jokahittelta, joka vastahan tuli, jotta: — Kattoottako auringonpimennystä? M’oon kattonu! — No niin näkyy! — sanoovat ihmiset ja kattoovat hra Plumpärin ilosta ja ylpeyrestä loistavaa naamaa. Ja rupesivat merkillisesti hymyylemähän. Hra Plumpäriki, jok’on fiini ja kohtelias miäs, hymyyli kans ku aurinko ennen pimennystä. Hra Plumpäri tuli kotiansa loistavalla tuulella. Mutta ruakasalis, kun s’oli istunu pöytähän ja sen frouva toi soppafatia niin: — Herrenjee! — pääsi frouvalta ja vähältä oli jottei puronnu koko fati käsistä. — No mitä ny? Ookko sä rakas Akneeta kattonu auringonpimennystä? Min’oon kattonu! — sanoo hra Plumpäri. — No niin näyttää! — pääsi frouvalta — kun naamas on aivan nojes, senkin patakettu. Hra Plumpäri oikee säikähti. Se pyhkääsi muatuansa ympärinsä. — No nyt tuli oikee täyrellinen auringonpimennys! — huakaasi frouva. Ja niin se tuliki. Hra Plumpäri oli naamasta musta ku korannoki. MITÄ VARTE OPETTAJASTA TULI VANHAPOIKA. Oottako kuullu mitä varte yks kunniootettava kansakoulun opettaja Kauhavall’ on tehny lujan päätöksen, jotta s’ei ota ikänä akkaa, ei vaikka taittuus? — En ikänä ota akkaa, en totisesti otakkaa akkaa! — oli kuulemma pahkuloonu itteksensä tua rehellinen kansakoulunopettaja, jok’on poikamiähenä menestyksellisesti taistellu kaikkinaasia naismailman houkutuksia, vikittelyjä ja suaranaasia petkutusyrityksiäki vasthan. Kun oikeen halki sanoo, niin pitää tunnustaa, jotta sit’oli ny karkausvuanna ruvennu silloon tällöön jo vähä viämistämhän akkamailmahanpäin, mutta kyllä halut lähti, kun se täs yhtenä iltana tuli kävelyltä kotia, pani sateenvarjon nurkkahan ja näki minkälaasia ne sulooset flikat ovat, kun ne oikeen luantonsa näyttäävät emäntinä. Viälä tänä päivänä ei tua kunniootettava ja vakavamiälinen kansan lasten opettaja ymmärrä, kuinka ja mitä varte ne kaks taloon emäntää tuli sen opettajan hiljaasehen köökkihin tappelemhan. Ensin oli tullu toinen ja sitten toinen ja heti ruvennehet kyräälemhän toisillensa. Toinen oli mulkaassu toisen päälle ja toinen het takaasi jotta: — Mitä siinä volkistelet? — Mitä se sulle paistaa? — Paistaa se! — Tuallaanen! — Oom mä vaan tälläänen — — — — Pössöö — — — — Itte sä pössöö oot — — — Sitte ne lentivät yhthen, ja pyäriivät ja nykiivät ja repiivät toisiansa hiuksista jotta suuret karvatukut vain lenteli. Ja huutaa hölöttivät ja krääkyvät ja sanoovat niin sakiaa ja tihiää, jottei kumpikaa kuullu mitään. Mutta se toinen emänt’ oli paree. Se sai hairatuksi sitä toista patukasta kiinni, ja voi armas kun se ruataasi sen nuan olkansa ylitte laattiahan kun märjän trasun vain, niin hamhen liirinki siltä toiselta prätkähti poikki ja repeskin jotakin, ainakin justhin niin pani, ja toinen kenkuna lenti ovhen jotta paukahti. Ja pöyrät ja lavittat poukkooli ja menivät aivan pirin pärin ja sitte vasta kaatuuvat. Ja kun se sai sen toisen alansa, niin kyllä se sen hantteeras ja plokkas, voi jee. Ei yhtää kattonu, mihkä löi, kun aivan vasta pläsiä fläiskytti. Ja vaikka se toinen huuti ja krääkyy niin lujaa kun ikänä jaksoo ja kerkes, niin toinen vain jotta: — Huurakko siinä! — — — Ja kyllä se sitä tukusteli! Niin, silloon juuri tuli opettaja ja — voi ku se hämmästyy. Oli kun olis taivhasta puronnu. Suu auki seisoo. — Mitä herran jetuna te emännät teettä? — niin kysyi. — Tappelemma tiätysti — hohuuttivat emännät ja lentivät taas kun talanpiit toistensa niskahan, ja piaksut paukkuu ja hännät lenteli, jotta paksut sääret ja rantuuset sukat vain loisteli ja siltä toiselta tresaji sukkarihma ja toinen sukk’oli aivan syltys. Se, josta kenk’ oli pois. Opettaja siunas ittensä, karkas mettähän moneksi tiimaksi ja aiva se vapaji. Vasta myöhään yän päällä tuli kotiansa kuuholla korvin, mutta silloon n’oli jo menhet pois sen köökistä. Ja kun s’oli tuan tärisyttävän kohtauksen jälkehen nostellu pöyrät ja lavittat köökisnänsä pystyhyn, lukinnu ovet tarkasti kiinni ja menny levolle ja siunannu ittensä, niin viälä viimmeeteksi oli pyytäny jotta: — Äläkä saata mua kiusaukshen ja katto mun perähäni, etten mä eres vahingoskaan hemahra, enkä nappoho astua mahra. Sitte vast’ oli saanu unenpäästä kiinni ja kans kohta nähny unta pitkistä tikoosta, jota pitki s’oli mennä lipittävinänsä ku orava taivhaashen. Se näki unta, jotta sill’ oli hätä ja ahristus kauhia kun tikkahia pitkin tuli sen peräs niin paljo kun ikänä kerkes kaks lihavaa taloonemäntää, jokka tuan tuastaki olivat saara ja saara sitä takinhännästä kiinni ja aina hokivat jotta: — Saampas, saampas. — — — Silloon se tuli ylimmälle pualapuulle ja tikkahat loppuu! Taivahaashe oli viälä hyvästi kolme syltä! Aivan sen otti hengen kiinni. Mitäs nyt tehrä? Silloo tuumas ja oikee unisnansa sanooki jotta: — Menköhön ny vaikka henki, mutta ponkaasen mä! Ja poukahutti kans. Ja _pääsi_ kun pääsikin ylähä! Kyllä s’oli uhkarohkia hyppy! Mutta nahkansa pelasti. Akat eivät tohtinehet hypätä. Jäivät tikkaan päähän vaan huutelohon ja viittoolohon. Kyllä sen oli sitte hyvä olla sen opettajan, kun se näki, jottei ne akat pääsekkää perähän. Eik’olsi luullu, jotta kansakoulunopettaja ja jo vanhemmalla pualella sellaasia sopimattomia koulupoikaan konstia osaakaa tehrä, kun se teki. Kun näytti akoolle pitkää nenää taivahasta, liputti kiältä ja oikee irvistelikin jotta: — Äkkis rumaaset, ettäpä saanu! Se siitä ny oli hyvää Kauhavan emäntään tappelusta, jottei ainakaa siitä miähestä kukaan Kauhavan emäntä saa tytärellensä miästä. Ja tyttäret onki kuulemma kovasti suutuksis emännillen kun aivan pilasivat asiat. Mutta sen toisen akan miäs oli trossannu sille toisen akan miähelle jotta: — Ei yhtää sun akkas piisannu meirän Tiitalle. TAKAUSMIÄHIÄ PYYTELEMÄS. _Viisas sana_: »Klumppuusta s’oon ihmise elämä, mutta siinähä se aika kuluu». Ystävääseni, jos sinä tahrot tulla rikkahaksi ja viisahaksi, niin minä annan sulle hyvän neuvon: Lyä nenäs takkakivhen! Ja jos et heti ensimmääsestä lyännistä viisastu, niin lyä toinen kerta ja vähä lujempaa. Jos ei sekää auta, niin tärähytä kolmas kerta niin kovaa ku ikänä jaksat. Enempää ei tarvitte. Katto sitte, ystävääseni, kuinka meni. Halkesko takkakivi vai menikö nenäs littuhu? Jos takkakivi halkes, niin susta tuloo rikas miäs, sillä jos sulla ystävääseni on sellaane nenä, jotta sillä halkoo ja hakkaa kiviä, eik’ ota kipiääkää, niin s’on erinomaane aset elämäntaistelus. Sillä tianaa rahaa! Kruuti ja tinamyyti on ny tyyristä ja tuntipalkat korkiat. Mutta jos sensijaha sun nenäs meni littuhu ja sä tykkäsit, jott’ otti kipiää, niin susta tuloo erinomaase viisas miäs. Sun pitää vai ahkerasti jatkaa harjootuksia ja takua nenääs takkakivhe. Jota usiemmaasti ja kipiempää lyät, sitä viisahee susta tuloo. Ja s’on sitte kova tosi! Mutta kun on aikansa nenää takkakivhe takonu, nii sitä tuloo vähitellen niin viisahaksi, jottei tarvitte ku silloo tällöö enää vähä knopahuttaa. Niin on tehny kaikki viisahat miähet. Ja mä kans! M’olin siihe aikha nuari lupaava ylioppilaskloppi ja makaalin talvet Helsingis opintiällä. Lueskelin ahkerasti silloo tällöö, ja varsinki silloo ku oli raha kaikki, muinaaspulkaarian ja tataarien kiältä (ihmiset tiätää toristaa, jotta m’oon muitaki tyhmyyksiä elääsnäni tehny), mutta kesät mä asustelin maalla faarin ja muarin tyänä. Ja luin siäläki sitä siunattua pulkaariankiältä, kun ei mun kruppini oo oikee koskaa tyäntekua kaivannu. Ja hyvin se aika kuluu ja varsinki rahat. N’oli aina kaikki! Muari pakkas krupajamha ja faari välistä kysyyki jotta: — Mihkä sä poika oikee tuata rahaa paasaat? Eihän sulle piisaa piikivekkää! Ja kun mun ei passannu ruveta oikee nuukaha seliittelemähä, niin mä tiätysti otin noukkahani ja menin yliskamarihi oikee vihoosnani lukemaha sitä pulkaariankiältä. Ja kum m’olin kaks päivää lukenu, niin mä keksiin konstin: — Minä meen pankkihi ja otan laihnan! Sillähä sitä herrat rahapulasta selviäävät! Seliitin heti meininkini faarille ja muarille ja sanoon jotta: — Nyt ei teirän enää trenkää mua auttaa. Kyllä mä pärjään ittekki. M’otan laihnan pankista ja lujen ku hevoone. — S’on oikeen poikani! — sanoo faari. — Tee se, niin saat elää. — Mistä sä saat takausmiähet? Faarin näytti vetävän vähä suonta suupiälestä ja muarinki meni suu hymyhy. — Jaa niin takausmiähet? — sanoon mä. — Takausmiähiä tällääselle lupaavalle tiäremiähen aluulle, on koko mailma täynnä! Täshä on rikkahia täloollisia ja hyviä tuttuja ja mukavia miähiä koko pitäjes täynnä. No takausmiähistä ny ei puutett’oo, kun vain on pankiis rahqja. — — — Ei tartte muuta ku mennä taloohi ja sanua isännälle, vaikka tualle Juha-isännälle, jotta: — Tuata nuan m’oon täs vähä meinannu tehrä pikkuuse paperin pankkihi ennenkö mä lopetan nua pulkaariankiälen tutkinnot ja lähren yliopiston tipentillä tutkimuksia jatkamhan karakirkiisien maahan, että jos tuata nuan te ny niinku pansia nimennä tähän mun paperihini. S’oon vaan 5.000 markkaa, ei se sen enempää. — Niin kiittää Juha-isäntä kun saa vaivaasen pukinsorkkansa kriivatakki mun paperihini! — sanoon mä. — Sopiipa koittaa. Miks’ei ny tuallaasta tiäremiähen planttua taattaasi — tuumas faariki. Kyllä mä vähä tykkäsin, jotta siinä faarin puhees kuulosti niinku s’olis jotaki epäälly. En pääsny oikee kärryylle, jotta meinaskahan se niinku sitä takausmiästen saantia vai epäälikhä se mun tiäteellistä tulevaasuuttani. — Saattaapas nährä! — sanoon mä. Ja s’oliki hyvin sanottu. Ja niin mä lährin siitä paikasta paperit pläkkaris kylälle. En meinannu muuta ku likimmääsis kranniis pyärähtää. Mutta Juha-isäntää ei rookannu olla kotona ja Ylitaloon Matti-isäntä sattuu olhon kyröllä airanpanos. Mä lährin sitte oikaashon vainion poikki Larvataloohi ja siäl’oli isäntä kotona. No se haastoo heti kamarihi, käski emännän keittää »maisterille» kaffia, vaikk’en mä maisteri ollukkaa, ja rupes kyselöhö jotta mitä kuuluu. — No eipä ny nii mitää erinomaasta — puhelin mä niinku pruukathan. Me soviimma kovasti hyvin isännän kans ja mä alkasin sitte kautta rantaan viämhä sitä asiaa siihe pulkaariankiälen opintoohi, jokka mull’on viäläki kesken. Sanoon jo jotta: — Pitääs täs tulvana kesänä lähtiä sinne karakirkiisien maaha fonetiikkaa tutkimha ja siinä tarvitaas rahoja. Sitte tuliki kaffit ja emännäll’oli kovasti suuria ja leveetä »piaksumpohjia» prikalla. Mä en oo ikänä nuasta peijakkahan präiskälehistä tykänny, johna telaa suunsa ja saa leukaperänsä paisuksihin niitä mäihätes. Mutta mikäs siinä auttoo? Ei passannu kiältääkkää, eikä s’olsi auttanukkaa. Molempihi kuppiihi piti panna sulamaha ja ottaa »piaksumpohjan» käthensä. Onneksi lähti isäntä emännän perhän tuphan ja mun passas pistää korppu plakkarihi. Olin sitte kovasti pyhiiskelöväni suuta, kun isäntä takaasi tuli. — Niin tuata — rupesin mä sitte taas uurestansa sitä asiaani. Jotta tuata ajattelin, että tuata jos te tulsitte vähä takuumiäheksi — — —. — Jaa tuata, jotta minäkö niinku tuata niinku takaamaha? — — — sanoo isäntä ja rupes kovasti rykimhän. Samas lenti kamarin ovi seljällensä jotta präikähti ja emäntä huuti jotta: — Voi herran jutina Juhannes kun paimen tuli kotia juasten jotta lehm’on puronnu saviprunnihi! Ja isäntä poukahti pysthy, hairas lakkinsa ja lähti ku ammuttu juaksemha. — Mihnä, mihnä? — hätäännyyn mäki. — Mihnä se saviprunni o? — Voi voi tuata s’oon kahren virstan pääs larvas! Kerkiääkähä se Juhannes sinne ennenkö se kualoo. — Juhannesko? — Ei ku se lehmä! Mä juaksin peräklasista kattomhan isännän perhän ja kyllä se mennä pyhkääsi n’ottei olsi luullukkaa sellaasta kyyttiä pääsevän, kun jalaat viuhtoo ku vyhrinpuut ja tukka aiva oikoosna. — No jos se tuata vauhtia painaa koko matkan, niin eikhän kerkiäkki — vakuuttelin mä emännällen ja koitin lohruttaa ku sitä niin kovasti itketti. — Viipyykhän se kauan siälä? — kysyyn mä sitte taas emännältä, kun mä muistin sen asiani. — Ei suinkha se siältä ainakaa ennen iltaa kotia kerkiä — arveli emäntä. Kyllä mun pisti vihakseni kun tuan lehmän ny justhin pitiki prunnihi purota, muttei mun passannu ruveta iltaa orottamhan. Ja kun siin’oli Esa-Heikkilääne, jonka kans m’oon hyvä tuttu, justhin krannina, niin mä lährin sen tyä. Siäl’oli isäntä kotona ja sama trahteeri ku Larvatalooski, mutta emännälle mä sanoon jotta: — M’oon ny justhin juanu kaffia tuala Larvataloos ja vatt’on niin kovasti täynnä, jotta mä en ny paa sulamaha vaikka mikä olis, ee-en. — Näm’on justhi tuatu Ekki-pakarista jotta n’oon kovast tuarehia ja hyviä — hoki emäntä. Eikä siinä auttanu laupiahat silimäkkää. Emäntä tukkii ja tukkii niin kauhian suutta »piaksumpohjaa» jotta oikee mua raisteli. Vaikka m’olsin kuinka sanonu ja pannu vasthan, niin se aina vaa jotta: — No kyllä sitä ny yhren nisunpalan kastaa pitää! Eikä se paljas kaffi oo mitään hörppiä. Ja kun min’en ottanu, niin — se pani sen kauhian korpun mun kuppini päälle! Kyllä m’olsin tärkiää präiskänny sen »piaksumpohjan» seinähän ja hyppiny tasapökkää, muttei passannu, ei passannu. Asialla kun olin. Mä kastoon, purin ja niälin ku sahajauhoja, mutta lopuuksi sain pistetyksi pualiskan plakkarihini. Sitte mä seliitin isännälle niitä pulkaariankiälen opinnoota ja sitä tipenttiä, että tuata niinku takaamaha — — —. — Jahah vai takaamaha — innostuu isäntä. S’oon oikee, jotta meistä taloonpoikaasistaki ihmisistä tuloo oikee tiäremiähiä ja herroja, eikä vaa aina herrasväjen mukuloosta. — No min’oon ajatellu sitä samaa, jotta oikee filosofiian tohturiksi mä meinaasin ja sitä pulkaarian kiältä — — — rupesin mä. — No s’oon oikee! Ja minä tuun sua takaamaha vaikka kuinka paljo — — — — Mitäh? — kysyy emäntä kamarin ovelta. — No tämä maisteri pyytää mua sitä vähä takaamaha — seliitti isäntä. — Takaamaha? — kysyy emäntä uurestansa ja kattoo mua ku viarasta sikaa pärinämaas. — Niin kattokaas emäntä, minä ny suaritan pulkaariankiälen tutkinnot ja — — — — No ei ikänä, sanon mä! — kiljaasi emäntä. — Kuinka niin? — hämmästyyn mä. — No se ny on aivan vissi, jotta mä pulkaariankiälen tutkintoni suoritan! — Viis mä sun pulkaarin tutkamista! — karjaasi emäntä. — Mutta meirän isänt’ ei saakkaa mennä ketää takaamaha, sanon mä ja s’oon tyly tosi se. — No mutta emäntä, mitä te ny — — — koitin mä. — Älä ny viitti ruveta täs — — — koitti isäntäki. — Tuki suus! Ei sull’oo täs taloos mitää rooraamista — huuti emäntä. — Tyhjänä s’oot taloohi tullu, muistakkos sen? Ja oli tryykätä isännän pönskähä kiinni. — No mutta, olkaa ny, älkää ny, mun tähre tappeloho alaakko hyvät ihmiset — pyytelin minä oikee vesissilmin. Siitä nousi sellaane melu ja metakka, jotta mä klapsaasin yhres välis ovesta pihalle. Jäin portahille seisomhan ja ajatteloho, jotta mitä herrannähköhö tästä oikee tuloo, kun n’oon nuan hulluuna. Tuvasta kuuluu viälä hyvän aikaa emännän meluamine, mutta sitte tuli hiljaasta. Mä kuulin isännän kuiskuttavan emännälle jotta: — Jokhan se meni? M’olin ku puulla päähä lyäty. En käsittäny yhtää mitää. Ja kun lährin kävelhön, niin uuniklasista luurasivat perähäni, eiväkkä enää yhtää riirellehet. — Kamaloota ihmisiä! — sanoon ittekseni. Ja mitäs m’olsin voinu muuta sanuakkaa? Siit’oli hyvän matkaa Pömpelihin, johna mull’on vähä niinku sukulaasia, vanhaa haisua, mithän o. Ja siälä mä en pääsny oikee reirhu alkuhunkaa ku Pömpelin Antti-faari sanoo heti jotta: — Kyllä s’oon turhaa kuule sun siitä sen enempää puhua — — —. — No kirjoottakaa sitte tuaho nimennä — ilostuun mä. — On se veri vettä vetelämpi niinku sanothan. — Ooksä hullu? — Mäkö hullu? — kysyyn mä. Kuinka niin voitta luulla? Mä kun oon kohta viisaustiätheen ja filosofiian maisteri? Suaraan sanoen, Pömpelin Antti-faari oli niin epäkohtelijas ja puhuu niin kamalasti ja loukkaavasti, jotta jos en m’olsi heti poistunu, niin m’olsin pian menettäny ittekunniootuksen ja luottamuksen itteheni. Niin kamaloota se musta puhuu ja mun pulkaariankiälen opinnoostani. Mä kuljin sitte viälä mones paikas. Olin siinä Isoos-Kaapooski, jok’on pitäjän rikkahin taloo, ja joh’on rahaa ku tuahta n’otta alimmaaset arkun pohjalla mätänöö. Ja siälä mä ny vasta imhen kuulin! Sellaasen, jottei sitä tiärä koko pitäjäs kukaa muu ku mä. Ajatelkaa, kuulkaa, kun se Isoo-Kaappoo on köyhä ku kirkonrotta! Koko pitäjes luuloo ja pitää sitä oikee upporikkahana, oikiana rahapiruna — eikä sill’oo äijäparaalla puupenniä! Puhuras on ku nualtu lusikka. — Herrenjee! — Vai ootta te niin köyhä? — pääsi multa poikaparaalta, kun se oikee seliitti köyhyyttänsä. Oikee se itki. — Kuinka t’ootta niin köyhä, kun teill’on 7 hevoosta ja se vanha salvia kahreksas, neljättäkymmentä lehmää kytkyellä ja näin suuri taloo? — Velkana kaikki, velkana kaikki — hoki Isoo-Kaappoo. Jos ihmiset tiätääsivät mun velkani, niin ei rikkahaksi Kaapooksi haukutaasi. — Kuka tiätää, vaikka vaivaastaloohi kualis —. Kyllä mun tuli surko sitä rikasta Kaappoja. Mä sanoonki jotta: — Kumma ku t’ett’oo jo kuallu? — Sanos muuta! Sitä mäki oon ajatellu, jotta kuinka kauan mua täälä piinathan — — — Ja vaikk’ei mun olsi kuinkaa passannu, niin aina m’oon pruukannu köyhille ja vaivaasille jotaki antaa. Olsin antanu Isoolle-Kaapoollekki vaikka koko markan, muttei mull’ ollu. Ei ollu ku yks ainua Fennian paperossi looran pohjas. Mun teki kovasti ittekki miäli, mutta tarittin kumminki sitä. Se otti sen ja pyyti mua viälä kraapaasta siihe valkiaki, mutta itte se kyllä veteli. Kovasti se kiitteli ja kehahteli jotta: — Kylläpäs sinä poltat fiiniä paperossia. Niin liikutettu m’olin, jotta aiva pakkas veret munki silmihi. Ja ennenkö mä iltäyästä kotia kerkesin, niin m’olin travannu syämätä koko pitäjähän päästä päähä, eikä yhtäkää takausmiähen nimiä ollu paperihini tullu. Mä tein sen merkillisen havaannon, että jos ei lehm’ ollu puronnu prunnihin, niin oli taloos häjy emäntä ja hyvä isäntä, elikkä oli isäntä jo maksanu niin paljo takauksia, jotta s’oli päättäny ennen hirttää ittensä elävältä ku enää ketää rikasta ja luatettavaa miästä elikkä lupaavaa tiäremiästä, pappia eli puuställiä taata. N’oon kuulemma kaikki samallaasia. Yks hyvä tuttava lupas vissisti tulla takaamaha, mutta vasta tulvana vuanna, ku se ensin näköö, joutuuko se maksamha yhren toisen takauksen. Ja ne, joonka ei ollu näin hullusti asiat, mutta muutoon hyväs toimhentulos ja jota ihmiset pitivät rikkahina — niin ajatelkaa! Kun oikee keskusteltihin ja värteerattihin niiren raha-asiat, niin n’oli kaikki köyhempiä ja kovemmas rahantarpehes kun mä, joka kuljin vain takausmiähiä kyselemäs! Niillä ny oli niin kiriät ja surkiat raha-asiat n’otta aiva mua pyärrytti ja peljätti, kuinka niiren käyrähänkää. Mä sanoonki joillekki jotta: — Parasta ny on isännät ku te heti teettä laihnan pankkihi ja mä tuun teitä takaamaha. Harvas vain oli sellaasia rehellisiä sivistymättömiä ihmisiä, oikeeta moukkia, jokka sanoovat suaraa, jotta mä muka en ikänä velkaani maksaasi! Mä tulin kotia vähä totisen näköösenä. — No mitäs kuuluu poikani opintomatkalta? — kysyy faari. — Löikkö pahoon nenäs takkakivhen? — Voi rakas faari ja muari. Löin! Löin joka taloos n’otta silmis sätii! — ja itku pillahti. — Sepä hyvä! — ihastuu faari. — Keitäs muari ny poijalle kaffit. S’oon kovasti viisastunu. — Mutta mistä mä saan rahaa lopettaakseni ne pulkaariankiälen opinnot, ku kukaa ei tuu takaamahan? — No älä sure poikani — sanoo faari. — Mulla ja muarill’ on arkun pohjalla viälä kärpännahkoja. Saat ne! — Mutta mistäs mä saan takausmiähet? — — Takaa itte! Sehän on kaikista vissiintä. Ittehän hyvä miäs ittensä takaa. Mä kirjootin faarille velkakirjan ja merkittin itteni molemmiksi takausmiähiksi. Ja rahat nousi ku konttuurista! — — — Jokos uskot sanan päälle, jotta lyä nenäs takkakivhen? Siitä viisastuu! NÄLKÄSILMÄ-SUUTARI. Oottako kuullu siitä nälkäsilmä suutarista puhuttavan? Mä en pahaa pruukaa ihmisistä puhua, mutta tua suutaripakana teki sellaasen kölöntyän vanhallen akallen, jott’ei tuallaast’oo ennen nähty ei kuultu. Kun senkin pikipeukalo ryäväs leskiakan kryytimaasta ruakamullan ja vei oman klasinsa ala. Ei jääny sen vanhan lesken maaha ku kuarittuja mulkkerokiviä, alunasavia ja hiataa. Eikä se vanha leski voinu muuta ku itkiä suutarin häjyyttä. Ja niin on asiat, jotta sillä suutarill’ on kirjootettu laki pualellansa, joka sanoo, jotta tämä ittensä elättävä suutari saa kraapia kaiken ruakamullan köyhän leskiakan ainuasta pärinämaasta, jos vain tahtoo ja ilkiää, kun kerran maa on suutarin oma. Ja tämä suutari tahtoo ja ilikes. — Knääkähtäkhön vanha ämmä siihe paikkahan! — Mitä se mua huiskuttaa, hampahitoon akka! — ajatteli se syntinen suutari, joka kans meinaa taivahasen päästä. Ja veti ja kärräs lesken ruakamullan omallen maallensa. Mutta vääryys ei vesoo. Ihmisten tuli surku sitä leskiä. Taloonisännät ja krannit toivat omasta maastansa monta kuarmaa parasta laia ruakamultaa sen lesken paljahasehen kryytimaahan. Toivat sontaaki ja hyvää sontaa toivakki. Ja pikkulapset kans auttoovat sitä vanhaa hyvää mummua. Ne toivat heti ku löytivät tiältä ja kujilta valmista lantaa tikuulla sille mummalle ja ahkerasti ittekki kulkivat auttamas mummaa lannoottamha pärnämaata. Ja mumma kiitteli ja sanoo jotta: — On niitä viälä hyviäki ihmisiä! Ja lasten oli niin hyvä olla, jott’ei n’olsi muuta ku aina vai lannoottanehet mumman maata. Ja mumman maa tuli niin hyvähän voimahan ja menestyy niin kovasti hyvin, jotta se sai kauhian paljo pärinöötä. Mutta sen häjyn nälkäsilmäsuutarin maa oli kun noiruttu. Vaikka se penkoo ja möyrästi pärnämaatansa pyhinäki ja oppipoijan piti paljahin käsin lannoottaa maata, niin ei sittekkää kasvanu muuta ku pilliääsiä ja karriaasia. Maa piti kuivaa koko kesän. Pärnänvarret olivat rutuusia ja huanoja. Ja sitte tuli nilviääsiä ja karvamatoja, jokka söivät pärnänlehret ylähä. Ja oli kun koko luamakuntaki olis ollu sitä häjyä suutaria vastahan, kun s’oli niin häjy sille mummalle. Oikeen s’oli kamalaa kattuakki kun saret tuli. Aina tuli sellaanen ukonpysty, jotta suutarin maahan ei puronnu nokkuakaa, mutta mumman maan kasteli. Ja kylän kissikki kulkivat yän aikhan pahanteos sen suutarin maalla. Ne juaksivat matalana maantiän poikki ja airanviärtä suutarin pärnämaahan. Siälä ne kuapii ja kraapii ja pengasti niinkun häjylääset, n’otta siämenperunat oli aina ylähällä kun suutari huamaatti. Ja suutari manas ja pärmänttäs niinku vain suutari saattaa ja taitaa. Eikä saanu yhtää pärinää syksyllä maastansa. Kyllä suutari ny katuu katkerasti pahuuttansa, mutta omiansa sillen, mitäs oli niin häjy. YLISTARON ISÄNNÄN TÄMMI. Oottako kuullu kuinka Ylistaros täs hiljan annettihin tämmi yhrelle isännälle? Niinku te tiärättä, niin ny erootethan joka pitäjäs torpparia ja mökkilääsiä ittenääseksi n’otta pritaa, niinku teuvalaane sanoo. Ylistaros s’oonki yleensä menny hyvin ja mukavasti. Isännät eivät oo pannehet vastahan ja hinnoostaki on helposti sovittu. Torppari on hommannu litran pontikkaa, s’oon yhtehöösesti ryypätty, vähä laulettu päälle ja sillä hyvä. Mutta oli siälä yks isäntä, joka rupes panhon vastahan. Torppari ilmootti asian lautamiähelle ja lautamiäs lähti kahren viarahanmiähen kans lukhon kovaa hopiaa sille isännälle, anthon tämmiä. Ne tulooki noukkapystyä perätyste kujaa pitkin taloohi ja emäntä sattuu uuniklasista äkkäämähän. Sekös huuti isännälle jotta: — Sussiunakkoho tänne tuloo lautamiäs kahren miähen kans! Isäntä hyppäs kans kattomhan jotta: — Voi piihana sen tähre! Hairas pärinäkellarin luukun auki, sukaasi piänintä kakaraa päähä ja hyppäs kellarihi. Sitä kersaa se löi sitä varte, jotta se tiätääs pitää suunsa kiinni, jos kysytähän. Ei se sitä keriinny sille kersalle sanua, mutta se ymmärti sen siitä mällistä. Kellaris sattuu sille vähä vahinkojaki, ku kaatuu emännän maitofati niskahan ja voipyttyki meni silmällensä multaha. Mutta mitäs siitä. Lautamiäs tuli miähinensä, mutta emäntä huuti jo oves jotta: — Ei isäntää oo kotona. S’oon mettäs rankakuarmaa hakemas. Ja sen hyvän kans sai lautamiäs lähtiä. Mutta lupas pian tulla toiste. Siitä nousi kova funteeri taloos, jotta pitääkö isännän lähtiä joka päivä Koppeloho päiväkuntaha vai istua loppu talvi kellaris, jottei lautamiäs rookaasi sitä tämmin kans. Mutta mitäs ollakkaa, niin ei kulunu ku kaks päivää, ku lautamiäs paukahti taas taloon pihalle viarasten miästen kans. Isännän ahristi juaksujalkaa tallihin, ja ovi kiinni, muttei saanu hakaha. Lautamiäs havaatti sen ja lähti perähän. Isännälle tuli hätä kätehe. Se aukaasi tallinluukun ja rupes tukkimhan sen kautta pihalle. Mutta tarttuuki vattasta kiinni. Lautamiäs aukaasi oven ja hyvän aikaa ettii ympärinsä, ennenkö se havaatti isännän jalaat ja piaksut. Viarahat miähet vetivät kumpikin isäntää sääristä, mutta s’oli tarttunu niin lujaha, jotta sit’ei saatu irti. — No mitäs siinä! — tuumas lautamiäs. — Lujethan sille tämmi, mutta oikialta pualen. Ja menivät tunkiolle. Lautamiäs luki paperista kirkkahalla äänellä sontaluukkuhu tarttunehelle isännälle jotta: — Täten kuttuthan ja haastethan — Ja viarahat miähet toristivat jotta tämmi tuli laillisesti annetuksi ja vastapläsiä lujetuksi, niinku laki määrää. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUUKKOO, PUNTARI JA PANNUNJALAKA *** Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that: * You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." * You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. * You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. * You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org This website includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.