
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74016 ***





SAMOAN IHMESAARILTA

Kertomuksia ja kuvauksia


Suomennos



Kansanvalistusseuran Nuorisonkirjoja 13





Helsingissä,
Kansanvalistusseura,
1911.




SISÄLLYS:

Alkusanat
Samoalainen koti
Matka Lanutoo järvelle
Palolon pyydystys
Samoalaisia tapoja
Samoalaisten teollisuudesta
Samoalaisten ajanlasku
Tatueeraus- y.m. tapoja
Samoan löytö ja nimi
Samoalainen luomistaru
Käynti suurilla palmuistutuksilla
Tarina uskollisesta ankeriaasta
Mataafa, samoalaisten kuningas
Faamun pidot




Alkusanat


Vuonna 1722 löysivät hollantilaiset meriseikkailijat Samoan saariston,
jolle antoivat "Laivurisaarten" nimen. Nämä saaret ovat Etelämeren
ihanista saarista ihanimpia. "Kauniiksi Samoaksi" niitä siellä
sanotaankin. Näiden saarten keskustana on yleensä tuliperäisiä
vuoria, joiden huiput pilviä piirtävät ja joiden rinteitä pitkin
kristallikirkkaat purot pauhaten rientävät alas. Ilmasto ja kasvisto
ovat troopilliset, kuten päiväntasaajan seuduilla luonnollistakin.
Siellä on vuorten välillä ijäti viheriöiviä, tuoreita laaksokasvistoja,
joissa palmut ovat pääpuina. Ilmasto on kostea ja kuuma, eikä kesällä
ja talvella ole suurta eroa; saarten pääpaikassa Apiassa on lämpimimmän
kuukauden (joulukuun) keskimääräinen lämmin lähes 27 astetta C°
ja kylmimmän kuukauden (heinäkuun) lämpimyys päälle 24 astetta.
Vuodenajat ovat toiset kuin meillä, kesä näet on Samoassa marraskuusta—
huhtikuuhun. Joskus täällä raivoaa hirmumyrskyjä, jotka heittelevät
suuria sota-aluksiakin kuin pikku lastuja.

Saaristoon kuuluu kolme pääsaarta, Savai, Apia eli Upolo, ja Tutuila
eli Pago-Pago. Ne eivät yhteensä ole Sotkamon tai Ylitornion pitäjiä
suuremmat. Useimmat saaret kuuluvat nykyään Saksalle, joka ne valtasi
v. 1900 pitkien rettelöiden jälkeen. Saksan Samoan pääpaikka on Apia
saman-nimisellä saarella. Asukkaita on Saksan Samoassa noin 35,000
henkeä. Tutuilan saari kuuluu Yhdysvalloille, joilla siellä on
mainio satama, paljon parempi kuin Saksalla Apiassa. Mutta väkeä ei
Yhdysvaltain saarella ole kuin 4,000 henkeä.

Saarten alkuasukkaat ovat vaaleahkoa, hauskaa ja lahjakasta
polynesilaista rotua. Sillä on pitkä heimohistoria. Mutta nykyään
ovat kaikki samoalaiset jo kristittyjä, jotka nopeasti omistavat
europpalaisia tapoja. Vain saduissa ja kertomuksissa elävät vanhat
muistot. Mutta ihmeellinen luonto ja ihmeellinen elämä ovat vielä
entiset ja avaavat europpalaiselle matkustajalle satumaailmoitaan.




Samoalainen koti.


Samoalainen maja on laaja, mutta kuitenkin ylen yksinkertainen
rakennus. Sitä ympäröi ruohokenttä, ja pienistä mustista laavakivistä
rakennettu joko pyöreä tahi soikea kivijalka kohottaa sitä jonkin
verran, josta on se hyöty, että matelijat ja rikkaruoho eivät pääse
sisälle ja että se nopeasti imee kaiken katolta juoksevan sadeveden.

Tämän pikkukivijalan sisäpuolella on toinen kivikehys, joka on itse
majan perustana. Ja tästä perustasta kohoaa neljän jalan päässä
toisistaan noin neljäkymmentä leipähedelmäpuusta valmistettua pylvästä,
joihin katto, majan tärkein osa, nojautuu.

Samoin kuin pikkukivijalan, on itse majankin muoto joko ympyriäinen
tai soikea. Harmaankeltainen katto, joka on syvän, ylösalaisin
käännetyn veneen kaltainen, vaikuttaa sen, että maja kokonaisuudessaan
muistuttaa äärettömän suurta mehiläispesää. Ja tämä katto on mitä
huolellisimmin valmistettu pienistä matoista, jotka ovat palmikoidut
rimpiruohoista tahi sokeriruo’on lehdistä, ja suuret kokospalmun lehdet
kattavat sen niin tarkoin, että ankarimmatkaan rankkasateet eivät
pääse sen läpitse. Se on ihmeellinen laite, muodostettu kattopäreistä
ja rimoista, jotka liittyessään päätyyn ovat siihen yhdistetyt
melkein lukemattomilla pikkukappaleilla. Koko laite nojaa kahteen
tahi kolmeen kahdenkymmenen jalan pituiseen vankkaan keskiparruun,
jotka ovat vajotetut kolme jalkaa maan sisälle ja joista lähtee joukko
poikkiorsia, jotka nekin tukevat majaa ja jotka ovat _tapajuurien_ ja
kallisarvoisten palmikoitujen olkimattojen säilytyspaikkana.

Mutta ihmeellisin koko majassa on se aines, joka pitää jokaisen parrun,
jokaisen pylvään ja jokaisen tuen paikoillaan. Kaikki on sidottu ja
kiedottu kokospähkinänniinillä. Koko rakennuksessa ei ole ainoatakaan
ruuvia, ei naulaa eikä nupia. Ja tästä huolimatta on maja niin vankka,
ettei rajuinkaan myrsky kykene sitä vahingoittamaan.

Niistä leveistä aukoista, jotka ovat edellämainittujen seiniksi
muodostuneiden leipähedelmäpuupilarien välissä, pääsee raitis ilma
sisälle melkein lakkaamatta. Siten kiertää terveellinen veto päivät
ja yöt majan kaikkiin suuntiin. Ja ainoastaan silloin kun sataa tahi
myrskyää kovin tahi milloin aurinko liian lähenteleväisenä kurkistaa
sisään, lasketaan viidestä tahi kuudesta palmunlehtimatosta punotut
verhot pylväiden väliin.

Mutta astumatta samoalaismajan sisälle, jossa kaikki on vilpoisaa ja
moitteettoman puhdasta, emme voi täysin arvostella sen kauneutta ja
tarkoituksenmukaisuutta.

Koko sisäpuoli on yksi ainoa suuri, erinomainen huone. Siinä ei ole
mitään ikkunan verhoja eikä mitään aistitonta rojua kaunistuksena.
Kaikki on niin yksinkertaista ja käytännöllistä kuin mahdollista.
Lattialle, jossa on syvä kerros hienoja kiviä ja soraa tahi
korallihietaa, on sinne tänne levitetty muutamia karheita tahi
hienoja lepomattoja. Keskipylvään nojassa näkyy monijalkainen
_kavamalja_, niinimattoineen ja pähkinänkuoripikareineen. Kamferipuinen
merimiesarkku on kenties lyhyen seinän vieressä. Sen raskaalla
kannella on muutamia kokospähkinänkuorisia vesisäiliöitä ja raskas
niskanoja, sellainen, jota alkuasukkaat käyttävät päänaluisenaan
levätessään tahi nukkuessaan. Se on tehty pitemmästä tahi lyhemmästä
bamburuokopalasta, sillä on neljä matalaa jalkaa ja on se kova ja
epämukava tottumattomalle valkoiselle miehelle. Mutta samoalaiset
nukkuvat sillä suloisesti. Patjoja ja untuvatyynyjä he eivät tunne. Ja
ainoa hemmotteleva ylellisyys, minkä samoalainen tuntee, on moskito
verkko, jonka hän käärii ympärilleen, milloin siivekkäät kiusanhenget
tulevat kovin tunkeileviksi.

Katonreunaan on pistetty nuija, muutamia viuhkoja, vanha puumiekka ja
bambuveitsi. Sen vieressä on kalastuskompeita ja muutamia lääkeyrttejä
tapapalaseen käärittyinä. Ja toisessa majassa on kenties ilmapyssy tahi
joku muu viaton ampuma-ase, jonka pitämistä Saksan hallitus ei kiellä.

Keskellä majaa sijaitsee tulikuoppa. Se on kahden, kolmen jalan
levyinen, muutamia tuumia syvä ja kovalla savella sisustettu. Täällä
loistaa pieni tuli vuorokauden umpeensa. Päivin se elää ainoastaan
tuhkaan peitetyistä kuivista hybiscuskappaleista. Mutta iltaisin se
rupeaa leimuamaan kuin jumalten uhri. Ja silloin se saa palaa kirkkaana
koko yön. Sillä samoalaiset eivät rakasta pimeää.

Muinoin, ennenkuin lähetyssaarnaajat käänsivät heidät kristinuskoon,
rukoilivat vanhat miehet ääneensä rukouksen iltaliedelle. Perimistapa
on sen säilyttänyt, ja siellä täällä luetaan se kenties salaa vieläkin.
Sillä kristinusko on monelle samoalaiselle, kenties useimmillekin,
ainoastaan pintapuolinen kiilloitus.

Tämä muinaisaikainen rukous kuului näin:

"Tämä tuli on sinulle, oi korkein! Ja teille, korkeammat ja alimmat
jumalat. Älkää suuttuko, jos joku teidän joukostanne unohtuisi. Sillä
tämä tuli on teille kaikille. Varjelkaa tätä perhettä. Suojelkaa
kaikkien elämää. Ja tuottakoon teidän läsnäolonne hyvinvointia.
Siunatkaa meidän lapsiamme ja lisätkää heidän lukuaan. Varjelkaa
meitä vitsauksilta ja taudeilta. Säälikää meidän köyhyyttämme ja
antakaa meille ruokaa syödä ja vaatteita pysyäksemme lämpiminä. Ajakaa
purjehtivat jumalat (tongalaiset tai valkoihoiset) meidän rannoiltamme,
jotta sairaudet ja taudit eivät meitä kohtaisi. Suojelkaa tätä perhettä
läsnäolollanne. Ja antakaa meille terveyttä ja pitkää ikää!"

Tämän lieden yllä ei asunnossa keitetä mitään. Se on jonkinlainen
seuraelämällinen keskus. Sen loistossa jutellaan iltaisin ja
kuunnellaan vanhoja, jotka vaihtelevat muistoja menneistä ajoista.
Sen liekeillä sytytetään sikari, joka on valmistettu samoatupakasta —
utuf-fanga — ja kääritty villin vuoribanaanin kuivuneisiin, kapeisiin
lehtiliuskoihin.

Vanha samoalainen pyhäintaru kertoo, että kauvan, kauvan sitten oli
aika, jolloin samoalaisten täytyi syödä kaikki ruokansa keittämätönnä,
sen vuoksi, ettei heillä ollut mitään tulta.

Mutta siihen aikaan eli saarilla eräs Talanga niminen mies. Ja
tämä Talanga oli Mafuie jumalan hyvä ystävä, joka jumala vallitsi
maanjäristystä ja asui maan alla, jossa ikuinen tuli paloi ja jossa
Talangalla oli kaikellaisia istutuksia.

Kun Talanga tahtoi päästä maan alle, meni hän erään kallion luo ja
käski sen aueta. Ja kallio aukeni ja päästi hänet sisälle...

Talangalla oli kuitenkin Ti'iti'i niminen poika, joka oli
mielenlaadultaan erittäin utelias. Hän urkki isänsä salaisuuden. Hänkin
päätti käydä maan alla nähdäkseen, millaista oli siellä alhaalla.

Eräänä päivänä hän meni kallion luo, josta Talangalla oli tapana
hävitä. Matkien isänsä ääntä hän huusi: "Minä olen Talanga. Avaannu
kallio ja päästä minut sisälle. Sillä minä tahdon työskennellä
istutusmaallani."

Tästä käskystä aukeni kallio, kuten se teki oikeallekin Talangalle, ja
päästi nuorukaisen sisälle.

Kun Ti’iti’i tapasi isänsä maanalaisessa aitauksessa, kauhistui tämä ja
pyysi poikaa noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta, jotta Mafuie ei
keksisi kutsumatonta vierasta eikä suuttuisi.

Hetkisen meni kaikki hyvin. Mutta äkkiä huomasi Ti’iti’i savun
kiemurtelevan Mafuien tulista. Silloin ei hän voinut enää pidättää
itseään. Uhmaten isänsä rukouksia ja kehoituksia hän päätti noutaa
muutamia liekkejä tulesta. Ja ennenkuin vanhus voi estää häntä
panemasta tyhmänrohkeaa päätöstään täytäntöön, oli hän jo matkalla.

Kun Mafuie huomasi nuoren miehen, kysyi hän, kuka hän oli.

— Minä olen Ti’iti’i, Talangan poika, vastasi rohkea nuorukainen. — Ja
minä olen tullut noutamaan tulta.

— Ota mitä tahdot! sanoi Mafuie lyhyesti ja kääntyi pois.

Kun Ti’iti’i palasi Talangan luokse mukanaan muutamia loistavia
kekäleitä Mafuien tulesta, rakensivat molemmat miehet itselleen uunin
ja alkoivat paahtaa turoa.

Mutta kesken kaikkea ja kauvan ennen kuin taro oli valmista, meni uuni
kappaleiksi ja liekki sammui.

— Se on Mafuien työtä, sanoi Talanga vapisten. Enkö sanonut sinulle,
että ystäväni suuttuisi sinun yrityksestäsi?

Ti'iti’i ei vastannut. Hän oli niin raivostunut, ettei hän voinut
hillitä itseään. Ja vetääkseen jumalan tilille hyökkäsi hän takaisin
sille paikalle, jossa hän oli hänet äsken kohdannut ja jossa hän
nyt myöskin, aivan oikein, hänet jälleen tapasi. Syttyi ensin
riita. Lopuksi tappelu. Ti’iti’i, joka oli nuori ja notkea, oli
voittopuolella. Hän tarttui jumalan oikeaan käsivarteen molempine
vankkoine käsineen ja käänsi ja väänsi, kunnes se lopuksi katkesi
keskeltä. Mutta kun hän sen jälkeen koetti tehdä samoin myöskin
vasemmalle kädelle, tunnusti Mafuie itsensä voitetuksi ja alkoi pyytää
armoa.

— Anna minun pitää ainakin tämä käsivarsi, kerjäsi hän. Minä tarvitsen
sen voidakseni tukea Samoaa. Säästä se ja ota sen sijaan minun sata
vaimoani.

Ti'iti’i pyysi jotakin muuta.

Mafuie mietti hetkisen.

— Tahdotko tulta? kysyi hän vihdoin. — Tuli on paras lahja, minkä voin
sinulle antaa. Päästä irti käteni! Päästä se, niin annan tulen.

Ti’iti’i päästi irti jumalan käden.

— Pidä se! — huusi hän. — Minä otan kernaammin tulen.

Mafuie oli mies, joka piti sanansa.

— Hyvä, sanoi hän nuorelle miehelle. — Sinä saat, mitä olen sinulle
luvannut. Mutta mene nyt. Tästä lähtien sekä sinä että sinun
jälkeläisesi saatte tulen jokaiseen puuhun, jonka sinä leikkaat tahi
kaadat...

Sillä tavalla saivat samoalaiset ensimäisen tulensa. Ja aina siitä
alkaen ja aina siihen päivään asti, joka on tänään, tarvitsee heidän
ainoastaan hieroa kahta kuivaa puupalasta vastakkain, saadakseen sen
heti syttymään.

       *       *       *       *       *

Jokaisen samoalaisen majan lähellä on pieni kevyesti rakennettu
keittohuone eli vaja, jossa ruuanlaittaminen tapahtuu. Tätä varten
on vajassa erityinen höllästi viidestä- tahi kuudestakymmenestä
biljardipallon suuruisesta kivestä kokoonpantu laitos, jonka ylä- ja
alapuolella tuli kuivien tikkujen ja lehtien vireillä pitämänä saa
palaa. Kun helposti lämmitettävät kivet ovat oikein kuumat, asetetaan
keittoastia, johon ensin on kääritty tuoreita lehtiä, niiden väliin.
Tarolehtiä ja hienonnettua kokospähkinän sydäntä käytetään useimmiten
mausteeksi. Ja muutamiin lajeihin, kuitenkin ainoastaan harvoihin,
tiputetaan muutamia pisaroita merivettä, joka on ainoa muoto, niissä
alkuasujamet käyttävät suolaa.

Eräs alkuasujanten ruokalajeista — lempiruoka kaupanpäälliseksi! —
johon muukalaisen on vaikea mieltyä, on säilytetty leipä hedelmä.
Pienten palasten muodossa tarjoeltuna on se muukalaiselle kauhea
ruokalaji. Jo sen haju — kertoo eräs matkustaja — oli omiansa tekemään
meidät pahoinvoiviksi. Mutta alkuasukkaista olivat nämä hedelmät yhtä
herkullisia kuin meistä paras juusto.

Leipähedehnät pannaan säilöön banaaneilla ja palmunlehdillä
verhottuihin maakuoppiin. Täytetyt kuopat katetaan hyvin. Ja sitten saa
sisällys käydä vuosikausia.

Samoalaiset nauttivat pääateriansa illalla. Koko perhe istuu
silloin matoille kokoontuneena majan ympyriäisellä tahi soikealla
kivireunustalla. Jokaisen edessä on palmikoiduista palmunlehdistä
valmistettu ruokamatto. Tälle asetetaan ruoka. Se syödään sormin. Ja
ruokaliinan sijaisena käytetään majan tukipilaria, johon sekä nuori
että vanha hieroo kätensä kuiviksi, niitä ensin hieman huuhdottuaan.

Keittohuoneen lähellä näkee tavallisesti myöskin perheen pienen
tupakkimaan, jonka lähellä täysikasvuiset lehdet riippuvat
päivänpaisteessa kuivamassa, milloin ei ole sadeilma, jossa tapauksessa
ne viedään sisälle ja nostetaan katon alle. Kun lehdet ovat kyllin
kuivia, liotetaan niitä hiukan ja kääritään sitten kokoon, kunnes ne
tulevat sormenpaksuisiksi, noin puolen kyynärän pituisiksi kääryiksi.
Nämä kierretään pandanuslehtiin, — kuusi tahi kahdeksan kuhunkin
kimppuun — jätetään sitten käymään ja vasta sitten leikataan uudelleen,
jolloin tupakka on valmis poltettavaksi.

Muutamin paikoin asuu useita perheitä samassa majassa. Mutta rikkailla
ja huomattavammilla perheillä on tavallisesti useita majoja, joissa
miehet ja naiset nukkuvat kukin erikseen. Kylissä ovat isot,
ympyränmuotoiset kokoushuoneet, — fale tele, — joissa malangaväki
— matkustajat — saavat asunnon ja ravinnon ja joissa muutoin
vieraanvaraisuuden hyvettä harjoitetaan niin suuressa määrässä, että se
panee äärettömän suuret vaatimukset koko kyläkunnan varoille ja hyvälle
tahdolle.

       *       *       *       *       *

Seurusteleminen samoalaisten kanssa tuottaa vieraalle aina todellista
mielihyvää. He tuovat aina mukanaan juhlallisen ja kauniin tunnelman,
kunne kulkenevatkin. Europpalainen ei silmänräpäystäkään — jollei
hän ole narri — katso olevansa heitä "parempi", siksi että hänen
ihonvärinsä sattuu olemaan valkea ja sen vuoksi, että hän tuntee
niin paljon erilaisia asioita, joista heillä ei ole vähintäkään
aavistusta. Eikä heillä itsellään ole mitään alemmuuden tunnetta. He
ovat levollisia ja varmoja itsestään. He käyttäytyvät vapaasti ja
pakottomasti. He ovat aina muuttumattoman kohteliaita ja ystävällisiä.
He puhuvat mielellään ja ilmaisevat ajatuksensa hyvin, etenkin jos
puheenaine koskee heidän omaa maailmaansa. Mutta he ovat myöskin
hyviä kuuntelijoita. Kerrotaan, että kun eräs samoalainen joukkue
kävi Saksassa ja esitettiin keisarille, niin tämä kerran toisensa
jälkeen oli lausunut ihmetyksensä heidän kaikesta matelevaisuudesta ja
teeskentelystä vapaan käytöstapansa johdosta.

Samoassa on ystävyyslahjojen vaihtamistapa suuresti kehittynyt.
Ei ainoakaan juhlallisuus, olkoon se mitä laatua tahansa, ilosta
surujuhliin saakka, voi käydä päinsä ilman lahjojen jakoa. Niiksi
käytetään pandanusmattoja, vaatteita, kuvamaljoja, porsaita, kanoja,
hedelmiä tahi muuta, mille annetaan arvoa. Ja tapana on, että
yksi lahja vastataan toisella, jonka, jos mahdollista, tulee olla
arvokkaampi, suurempi, kauniimpi ja raskaampi kuin edellinen. Sen
vuoksi pääsee myöskin se, joka lahjoittaa ensiksi, halvimmalla asiasta.
Mutta siitä huolimatta ei lahjanantajan nähdä koskaan kiiruhtavan
tahi tunkeutuvan. Samoalaiset ymmärtävät säilyttää tahdikkuutensa ja
arvokkuutensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. He ovat hämmästyttävän
hieno luonnonkansa.

       *       *       *       *       *

Samoalaisilla on erityinen _kava_-niminen kansallisjuomansa. Sen
valmistaminen ja sitä välittömästi seuraava juominen muodostavat
yhdessä erään samoalaisten kaikkein juhlallisimmista menoista. Sen
alkuperä katoaa aikojen hämärään. Sen menot ovat nyt samallaiset
kuin ennenkin. Ei ainoatakaan juhlaa, ei minkäänlaisia pitoja, ei
yksinkertaisintakaan vierailua tapahdu Samoassa ilman kavaa. Se on
kansallinen, vieraanvaraisuus-, ystävyys- ja tervehdysjuoma. Sitä
valmistetaan pippurikasvin — Piper Methystieum — juurimukuloista. Se on
virkistävää ja vilvoittavaa kohtuullisesti nautittuna.

Mutta liiaksi nautittuna vaikuttaa se päihdyttävästi ja synnyttää
päänkivistystä ja hetkellistä jäsenten lamaantumista.

Kava maistaa melkein suopavedeltä ja ensikerran maistelija tuskin
haluaa sitä uudelleen. Mutta vähitellen totutaan tähän juomaan.
Kun siihen lisätään jonkin verran karvasta pippuria, kuten usein
tapahtuu, ja nautitaan pitkin, syvin siemauksin, synnyttää se kielessä,
kitalaessa ja kaulassa mitä miellyttävimmän, hivelevän tunteen. Jos
sitä juo vain samalla kohtuudella kuin samoalaiset itse tekevät, oppii
sille pian antamaan arvon viattomana ja vilvoittavana virvokejuomana
ja se itse on aina sopiva aihe kohteliaisuuksien vaihtamiseen ja
rakastettavan vieraanvaraisuuden osoittamiseen.

Kavaa juodessa noudatetaan tarkkaa arvojärjestystä. Tapahtuipa muinoin,
että pitkällisiä sotiakin syttyi sen johdosta, että esi-isistä,
matoista ja arvonimistä köyhempi päällikkö kutsuttiin juomaan kavaa
ennen hänen parempiosaista, mahtavampaa virkaveljeänsä.




Matka Lanutoo järvelle.

Palanen erään Samoassa oleksineen europpalaisen matkakertomuksesta.


Näin jatkoimme vähitellen vaellustamme. Matkamme päämäärä oli Lanutoo
Toon järvi, — itse asiassa vedentäyttämä syvä tulivuoren suppilo, mutta
samoalaisen tarinan mukaan Too päällikön kaivama maakuoppa, jonka hän
suruissaan veljensä Atan kuolemasta täytti kyynelillään.

Lyhyen kiipeämisen jälkeen olimme jälleen polulla. Se kohosi alinomaa.
Se oli silloin tällöin niljakka ja syvä. Joskus sangen jyrkkä. Ja
paikkapaikoin täynnä irtonaisia kiviä, jotka silloin tällöin lähtivät
vierimään samoalaisten jalkojen niitä polkiessa. Rehevä kasvillisuus
sulki melkein kokonaan näköalan. Mutta sen sijaan vaelsimme me koko
matkan mitä suloisimmassa varjossa, ja me tunsimme sydämemme sykkivän
uteliaasta odotuksesta saada nähdä se ihmeellinen taulu, joka meille
aukenisi, kun näköala vihdoinkin tulisi väljemmäksi, taulu, joka —
jolleivät kaikki kertojat olleet valehdelleet — voittaisi kauneudessa
kaikki muut maisemat, joita ennen olimme nähneet ja joista olimme
nauttineet.

Sillä aikaa olimme kuitenkin tilaisuudessa tutkimaan metsän
lintuelämää. Milloin kajahteli kaunishöyhenisten _jaolintujen_
riemuitseva soitto halki hiljaisuuden. Milloin kuului _fuaianin_ —
(Sturnoides atrifusca) — huuto tahi taisteluhaluisen _manutanginin_ —
vihreän ja punasinervälle metallinvärille välkkyvän Ptilotus kyyhkysen—
sotahuuto. Joskus näimme vilahtavan jonkun nopeasiipisen paarmalinnun
tahi jonkun ihastuttavan _senga-sengan_ — pienen hunajalinnun, jolla
oli pitkä, kaareva nokka ja loistava, punainen rinta. Väliin näkyi
lentäviä koiria — Pteropus samoensis —, jotka jaloistaan riippuen ja
pää alaspäin nukkuivat päivänsä ylhäällä puitten latvoissa. Ja kerran
juoksi iso, kananmuotoinen lintu, jolla oli nokka kuin papukaijalla,
aivan poikki polun ja katosi pensaihin, ennenkuin miehet ehtivät
laskea alas kantoseipäänsä ja lähteä puolen tunnin hedelmättömälle
jahdille. Ja kun minä kysyin Marquardtilta, miksi juuri tämä lintu
oli kiihoittanut niin suuresti heidän intoansa, vastasi hän, että se
lintu, minkä nyt olimme nähneet, oli ollut harvinainen hammaskyyhkynen
— Didunculus strigirostris — eläintieteellinen ihme, joka elävänä
maksaa Europassa nelisentuhattakin markkaa ja jonka nahkasta voi saada
helposti vähintäin 150 markkaa.

Mitä ylemmäksi tulimme, sitä taajemmaksi tuli metsä. Maassa oli syvä
kerros kaatuneita, lahonneita puunrunkoja, pudonneita lehtiä, kukkia ja
lukemattomia tuulen taittamia yrttejä, joiden kuolevasta runsaudesta
lakkaamatta kohosi uutta elämää, uutta vihreyttä, uutta suloutta.
Ylt’ympäri tuoksuivat näkymättömät ihmeelliset mausteet ja harvinaiset
sammalet. Siellä säteilivät mitä kauneimmat kämmekät ja Eugeniakukat.
Ja yli sananjalkapensaikon levittivät akasiat, valkopähkinäpuut ja
uskomattoman vahaavat banjanit — (Ficus aoa) — suojaavan kattonsa,
jonka alla asui salaperäinen, lakkaamaton hämärä ja johon tulisen
auringonjumalan kuumat nuolisateet eivät koskaan voineet tunkeutua.

Banjanit olivat kuitenkin metsän suurin kaunistus, ne olivat sen
kummituksen kaltaiset, valtaavimmat, voimakkaimmat kuninkaat.

Ja ajatelkaapa vain, minkä satumaisen kehityskauden kukin näistä
jättiläisistä oli elänyt siitä, kun se kerran, kauvan, kauvan sitten
oli ollut pieni vähäpätöinen siemen, joka sattumalta oli tunkeutunut ja
pureutunut jonkun onnettoman lähellä olevan puun kuoreen, ja ennenkuin
se tuli siksi miksi se myöhemmin tuli, valtaavista valtaavimmaksi.
Kuten oikea loiseläjä eli pieni siemen vastahakoisen isäntänsä
elämänytimestä. Se kukoisti ja kasvoi, juurtui, levitti oksansa ja
haaransa, kantoi lehtiä ja kukkia. Näin kiemurtelivat ensimäiset
juuret vähitellen yhä laajemmalle ja laajemmalle. Niiden ote lujeni
lujenemistaan. Ja vihdoin ne olivat kietoneet kuristukseen ja
hitaiseen, tuskalliseen kuolemaantuomitun puun pelottomaan armottomaan
syleilyynsä, syleilyyn juuresta latvaan asti, josta ei ollut olemassa
mitään vapautusta, mitään pelastusta.

Nyt muodosti banjanipuu uusia juuria, paksuja, nälkäisiä, janoisia
ja itsenäisiä juuria, jotka imivät ravintonsa ja voimansa suoraan
voimaakuohuvasta maasta. Rikas, taaja, hienolehtinen latva alkoi
levittää upeuttansa yhä laajemmalle ja laajemmalle. Yhä uusia juuria,
ilmajuuria, alkoi levitä oksista ja pyrkiä maahan. Käsivarret heiluivat
ilmassa ja tuuli ajoi niitä toisia puita kohti. Ne tarttuivat
niihin kiinni. Ne hiipivät kuin käärmeet ja kiertyivät yhä kovemmin
ja kovemmin niiden ympärille. Ne tekivät toiset hiljaa, mutta
vastustamattomasti osaksi itsestään. Ja näin oli pienestä siemenestä
tullut vihdoin vakaava, tuuliatorjuva, satarunkoinen jättiläinen,
jonka ahnaan voiman ja kaikkea muuta tuhoavan menestyksen edessä pieni
ihminen pysähtyi, katsellakseen sitä miettivässä sanattomassa ihailussa
— tätä kaunista hirviötä, joka mielettömässä kehityshäkissaan ja
häikäilemättömässä taistelussaan olemassaolosta antoi todellisen kuvan
ihmiselämästä, jossa määränsätietoinen, voimakas, niin huomaamaton kuin
aluksi onkin, kuitenkin aina kasvaa rikkaaksi ja vakaavaksi heikomman,
epävarmasti hapuilevan, asianhaarojen vähemmän suosiman yksilön
kustannuksella.

Noin kahden ja puolen tunnin pituisen marssin jälkeen tuli polku
melkein äkkijyrkäksi, niin että sitä oli kuulumattoman vaikea kulkea.
Mutta samoalaiset kulkivat vikkelästi. Ja muutamien minuuttien
kiipeämisen jälkeen seisoimme me kaikki ehein nahoin ja tyytyväisinä
melkein renkaanmuotoisella, kapealla reunalla, joka muodostaa
Lanutoo-suppilon seinät. Noin kaksisataa jalkaa jalkojemme alla oli
järvi. Kuin jättiläissilmä, Upolon lakkaamatta taivasta katseleva
silmä, loisti se suppilon reunoilla kasvavan rehevän lehdistön
keskeltä. Se oli ihastuttava näky. Me emme olleet pettyneet. Vaellus,
pitkä, vaivaloinen vaellus ylöspäin oli hyvin palkittu...

Lepäsimme hetkisen, ennenkuin aloimme kävelyn suppilon ympäri. Istuimme
hiljaa. Ihailimme lumivalkoisia tropiikkilintuja, jotka liitelivät
ympäriinsä levitetyin, liikkumattomin siivin. Ja katselimme järven
sammalenvihreää kalvoa, joka lepäsi alhaalla niin liikkumattomana
ja elottomana. Huolimatta suppilon jyrkillä reunoilla riippuvista
palmuista ja taajasta viidakosta ei siellä ollut alas pudonnutta
oksaakaan, ei tuulen puhaltamaa lehteäkään. — Henget, sanoivat meidän
samoalaisemme, asuivat järven syvyydessä. Ja kaiken, mikä putosi
ympärillä olevista puista ja pensaista, nielivät ne silmänräpäyksessä.

Myöhemmin kiipesimme alas kylpeäksemme. Miten vilpoista ja suloista!
Mikä unohtumaton nautinto olikaan saada uida kauvas ja kelluen
seljällään tuijottaa kohti korkeaa, sinistä taivaanlakea. Yhtä pilvetön
kuin se oli, yhtä murheeton oli sydämeni. Jos vedenpyörre olisi juuri
nyt tarttunut minuun ja vetänyt minut syvyyteen, olisin kernaasti
kuollut. Mutta kohtalo ei sellaista tahtonut. Onni saada kuolla
silloin, kun enin nauttii, silloin kun on onnellisin, ei ole suotu
monelle.

Kylvyn jälkeen me katselimme pieniä puuhuviloita, joita hallitus
oli antanut pystyttää suppilon suulle ja jotka olivat jonkinmoisia
parantoloita ilmastosairaille. Niissä oli makuu- ja ruokahuone. Ne
olivat tarkoituksenmukaisen yksinkertaiset. Ja täten ne täyttivät
parhaiten tarkoituksensa, joka oli ainoastaan suojapaikkana oleminen
sairaille auringonpaistetta vastaan päivin ja kattona öisin.

Mutta Marquardt ei ollut suunnitellut retkeilyämme sellaiseksi, että me
viettäisimme lähestyvän yön seinien välissä. Ulkona vapaassa ilmassa
tuli meidän nukkua suloisella, tuoksuvalla ruohojen ja valtaavain
bananinlehtien peittämällä korsimattovuoteella, jonka meidän näppärät
samoalaisemme olivat laittaneet läheisen, neljään kulmapylvääseen
nojautuvan, oksista ja kuivista lehdistä muodostetun katon alle.
Siellä piti meidän nukkua yötuulen ympärillämme humistessa. Tähdet
katselisivat alas, valvoen lepoamme. Ja aamurusko herättäisi meidät,
kun jälleen olisi aika nousta ylös ja alkaa kotimatka.

Kun myöhäinen päivällisateria oli nautittu, teimme kävelyretken
läheiselle katselupaikalle. Annoimme katseemme liitää yli Lepuan
jyrkän suppilon ja pitkin hiljaisesti kaltevaa vihreätä vuorta. Me
näimme palmunpeittämät rannat ja smaragdinvihreän ja vaaleansinisen
laguunin ja riuttojen hopeanvalkean vyön. Ja kaiken ulkopuolella meren,
keinuvan, syvänsinisen, salaperäisesti viehättävän, rajattoman avaran
meren...

Ohi pienten Manono ja Apolima saarien näimme vihdoin auringon vaipuvan
savuavan Saxvain valtaavan hahmon taakse. Sanomattoman haltioituneina
ja liikutettuina joimme me väririkkaan iltaruskon kauneutta, seurasimme
silmillämme, miten päivä sammui ja yön suloinen siniharso laskeutui yli
troopillisen maiseman. Verrattomassa viehätyksessä kohosi povestamme
sydämellinen, sanaton kiitosrukous kohtalolle, joka oli antanut meidän
elää tässä jumalallisessa paratiisissa. Ja kauvan, kauvan istuimme
sitten hiljaa ja vakavina, huomaamatta että ilta tuli myöhäiseksi ja
että läpitunkematon pimeä luikerteli puitten lävitse ja peitti polun,
jota meidän piti palata leiriin.

Pian välähti kuitenkin tulisoihdunvalo puitten runkojen välitse.
Vilkkaita ääniä kuului yhä lähempää ja lähempää. Ja lopuksi riensivät
tytöt meitä noutamaan. Mutta juuri meidän noustessamme seurataksemme
heitä syöksyi valtaava tulisuihku ilmoille kaukaa Sawain tulivuoresta.
Punaisten kipinäin ja hehkuvoin kivien sade synnytti ilotulituksensa
hetkeksi taivaan laelle. Sen jälkeen tuli jälleen pimeä paitsi sitä
ainoata paikkaa, jossa raskas pilvi riippui suppilon aukon yllä ja
kuvasti mittaamattomassa syvyydessä palavan maan sisimmästä povesta
leimuavan liekin. Ja halki yön ja hiljaisuuden saapui sen jälkeen
aavistus kaukaisesta, kumeasta jyminästä, vihaisen tulivuoren
kauhuaherättävästä pitkäveteisestä mylvinnästä rasittavan tarkasti
kuunteleviin korviimme...

Lähellä yösijaa paloi pieni vastasytytetty liekki, jonka savun tuli
pidättää tunkeilevat moskiitot jonkun matkan päässä. Me järjestyimme
niin hyvin kuin voimme. Ja muutamien minuuttien kuluttua olimme valmiit
nukkumaan.

Kappaleen matkan päässä samoalaisten makuusijalta kajahti alakuloinen
laulu. Tyttöjen muutoin niin soinnukkaat äänet olivat karheat ja kovat.
Mutta miesten matalat äänet kuuluivat kuin täyteläisääniset, syvät
kellot...

Heräsin hyvän aikaa keskiyön jälkeen. Rotta oli tepastellut yli
jalkojeni...

Kääntäessäni selkäni tulta vasten ja silmäillessäni pimeään näin
ihmeellisen näyn, Metsä oli saanut silmät, sadat leimuavat tuijottavat
vihreät silmät, joita oli aina pari, kolme tahi neljä yhdessä ryhmässä.

Huusin hiljaa vaimoni nimeä. Hän hapuili kättäni, nousi ylös täysin
heränneenä, kauhistuneena. Mitä se on? kuiskasi hän. — Kuka kutsuu?
Minä näytin hänelle ylt'ympäriinsä tuijottavia silmiä. Selitin, mitä ne
olivat. Fosforiloistoisia sieniä vanhoissa mädänneissä puunrungoissa.
Ei mitään muuta. Mutta tenhoavan ihmeellisiä katsella. Melkein
hypnotisoivia.

Me istuimme kauvan hiljaa. Käsikädessä, hiljaa, autuaissa ajatuksissa
katselimme taivaan lukemattomia tuikkivia tähtiä. Ne vilkahtelivat
ja leimahtelivat. Vilkahtelivat ja leimahtelivat. Meidän sydämemme
puhuivat sanattomina toisilleen. Tunti tunnilta katosi...

Vihdoin alkoivat tähdet sammua. Tuulen hilpeä suhina heräsi ja
pudisteli leikkien puitten latvoja. Päivänkoiton ensimäinen heikko
rusohohde levitti loistoaan yli meren idässä. Aurinko nousi nopeasti.
Vaikeni vaikenemistaan. Ja sitten oli äkkiä jälleen aamu...




Palolon pyydystys.


Samoan ihmeellisyyksiin kuuluu palolo, hyvin omituinen matolaji, joka
asuu korallien onteloissa. Sen latinalainen nimi on Palolo viridis ja
se kuuluu Nereidae heimoon. Se näyttäytyy ainoastaan kahdesti vuodessa
— päivää ennen ja päivää jälkeen kuun viimeisen neljänneksen loka-
ja marraskuussa. Jo varhain on oltava liikkeellä, jos mieli sitä
nähdä. Sillä kohottuaan ylös päivänkoitossa ja uituaan ylt’ympäri
veden pinnalla noin tunnin ajan, vaipuu se jälleen syvyyteen heti
auringon noustessa. Ilmiö — jos sitä sellaiseksi voi kutsua — huomataan
ainoastaan niissä paikoissa, joissa riutat muodostuvat kapeiksi soliksi
ja joissa koralliseinä vaipuu äkkijyrkkään syvyyteen. Ja samalla kun
eläimen pää jää jäljelle koralleihin ja siellä uudistuu, nousevat
säikeen muotoiset ruumiit veden pinnalle, jolloin niitä aljetaan
pyydystää.

Eräs europpalainen matkustaja antaa käynnistään palolon pyyntiä
katsomassa seuraavan viehättävän kuvauksen.

       *       *       *       *       *

Tuli ihana soutumatka.

Koittava päivä oli juuri luonut ensimäisen hienon ja ohuen valojuomun
taivaanrannalle. Tähdet loistivat vielä päämme yläpuolella ja
valaisivat riutan sisäpuolella olevaa poukamaa, niin että pohjalla
olevia koralliriuttoja saattoi himmeästi erottaa. Rannalla, takanamme,
missä Apia sijaitsi, vilahteli muutamia heikkoja valopilkkuja. Sisälle
purjehtineiden laivojen punaiset vahtisilmät tuijottivat vakavasti
merelle. Kauvimpana riutalla välkkyi vihreä merkkituli. Ja korkeimmalla
ilmassa paloivat kahden tahi kolmen purjehdusaluksen ankkuri tulet.

Etumaisena istui venheessämme mies tähystelemässä. Hänen äänekkäiden
huutojensa mukaan, jotka varottivat lakkaamatta esiinpistävistä
korallimöhkäleistä ja kivistä, ohjasi Laumata varovaisella
taitavuudella meitä syvemmille vesille. Solat olivat monimutkaiset. Ja
kerran täytyi soutajien nousta ylös ja nostaa meidät karilta.

Kulkiessamme erästä poukamaa oli meillä täysi työ ehtiäksemme sen
läpi, ennenkuin tulvavesi olisi ehtinyt sen kuivata. Me saavuimme
viimeisessä hetkessä. Vene raapi vankasti pohjaa, mutta silmänräpäyksen
jälkeen kuljimme jälleen syvemmällä vedellä. Ja muutamien aironvetojen
jälkeen olimme jo "kalastuspaikalla", joka oli pienehkö aukko kuohujen
ympäröimillä ulkoriutoilla, jonka suu oli ainoastaan parin sylen
syvyinen ja jossa paloloa sanottiin olevan enemmän kuin missään muussa
pyydystyspaikassa Apian lähistöllä.

Mutta vaikkakin päivän ensimäinen heikko koitto oli jo näkynyt meren
takaa, oli aika vielä liian varhainen. Me olimme pakotetut odottamaan,
kunnes tulisi valoisampaa. Ja silloin oli noudatettava vanhaa sääntöä,
että täydellisen hiljaisuuden tuli vallita.

Se oli ihmeellinen odotuksen hetki.

Meidän venheemme keinui ja kiikkui aivan lähellä pauhaavien kuohujen
mainingeissa. Silloin tällöin näkyi muiden alusten ääriviivoja. Varjon
kaltaisina ne sukelsivat esiin pimeästä ja katosivat jälleen. Ja
tavantakaa heilahti aluksemme, kun joku suuri laine vyöryi yli riutan
ja löi meidän puolellemme.

Vihdoinkin valkeni. Nopeasti rupesi taivas punertamaan, Tähdet
kalpenivat. Riutta tuli näkyviin. Sen ulkopuolella lasinvihreä ja
lumivalkoinen kuohu. Upolon kukkulat ja vuoret tulivat esille. Alkoi
näkyä ankkuripaikalla olevien purjeveneiden ja Apian pienten talojen
muodot. Ikkunanruudut kimaltelivat. Valkea rannikonkaistale loisti. Ja
niin huudahti äkkiä ääni jostakin lähistöstä: palolo!

Nyt alkoi iloinen elämä.

Unohtumaton sävelsekamelska, jonka synnyttivät hoilaavat miesäänet,
hilpeä tytönnauru, torvien toitotus, kitaran kilkuttaminen ja
airojen loiske, kaikki tämä ulapan jymyyn ja pauhuun sekoittuneena,
täytti aamun. Vene toisensa perästä liiti nuolennopeudella sitä
paikkaa kohti, josta ensimäiset palolohuudot olivat kuuluneet.
Pitkät, sirot veneet menivät sihisten ensiksi aukon suusta sisälle.
Ruskeanpunaiset ulkohankaveneet meloskelivat mukana. Laivaveneet
pyrkivät kömpelöinä perästä. Vedenpinta vilisi elämää. Ilmassa oli
melua ja hälinää. Valkopukuiset, hymyilevät, kukilla kaunistetut
nuoret naiset riemuitsivat. Ruskealleloistavat, vankat nuoret miehet
hauskat banaaninlehtihatut mustassa tukassa heittivät kalastusvehkeitä
korkealle ilmaan ja ottivat ne jälleen kiini.

Palolohuuto kuului jälleen. Vedenpinta oli täynnä lukemattomia
kiemurtelevia ja koukertelevia matoja, joiden pituus vaihteli yhdestä
kolmeen tuumaan ja jotka lakkaamatta jakautuivat tahi menivät
rikki. Nämä olivat paloloja! Ja nyt oli kalastettava tahi oikeammin
sanoen pyydystettävä oikein hengen edestä. Sillä kauvemmaksi kuin
auringonnousuun ei huvi kestänyt. Ja sitten oli odotettava vuosi, jotta
tätä iloa saisi jälleen nauttia...

En unohda koskaan sitä vilkasta näkyä, joka seurasi. Toistensa välitse
eteenpäin ja taaksepäin, sinne ja tänne kääntyivät ja liukuivat
lukuisat veneet. Joka laidan ylitse kumartui riemuisaa nuorisoa.
Heidän pyydyksinään oli pähkinänkuoria ja säilykerasioita, lautasia ja
maljoja. Eräällä oli lehtihaavi. Toisella vanha äyskäri. Muutamalla
pikku tytöllä oli kenkä. Eräs poika käytti ainoastaan käsiään. Mutta
olivatpa heidän kompeensa minkälaisia hyvänsä, niin yhtä innokkaita,
yhtä uutteria he olivat kaikki. Hiki juoksi heidän otsaltaan ja
vesihelmet virtailivat. Veneet keikahtelivat ja airot kierähtelivät
veteen. Tehtiin pilaa ja huudettiin. Laulettiin ja vihellettiin. Oli
iloa ja intoa, hyväntuulta ja ystävällistä kilpailua kaikkialla.

Kaiken tämän kestäessä tuli vähitellen selvä päivä. Itäinen
taivaanranta vaihtui kelmeästä harmaansinisestä keltaiseen, keltaisesta
ja kullanväristä heleään, heleästä tulipunaiseen. Ja niin nousi aurinko.

Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin auringonkehän kultainen reuna
kohosi merestä ja sen ensimäiset häikäisevät valokimput säteilivät
avaruuteen, oli palolo-kalastus loppunut. Ihmeelliset pienet olennot
vaipuivat äänettöminä ja nopeasti sekä yhtä salaperäisesti, kuin olivat
kohonneetkin, jälleen syvyyteen. Ja vasta vuotta myöhemmin, tarkasti
määrättynä päivänä ja tuntina — yhtä täsmällisesti kuin ennenkin
vuosisatojen aikana — nousisivat ne kerran jälleen vedenpinnalle ja
muutamina päivänkoiton hetkinä täyttäisivät sen lyhyellä, meidän
silmillemme huomattavalla omituisella elämällään, jota tieteen ei ole
vielä onnistunut selvittää.

Kun pyydystyksen aika oli päättynyt, oli saalista verrattava. Toinen
vene oli saanut enemmän, toinen vähemmän. Kaikki olivat olleet
onnellisia. Jokaisella oli ainakin ämpärillinen tahi kauhallinen
täynnä ilkeännäköistä, limaista, keltaisenruskeaa ainetta, joka oli
muodostunut äsken niin eloisista, mutta nyt jo kuolleista Paloloista.

Palolo on suuresti pidetty ruokalaji Samoassa. Käärittynä raittiisiin
taron tahi bananin lehtiin, keitettynä tahi raakana, pidetään sitä yhtä
suuriarvoisena. Mutta vaikka sen ulkomuoto ei ole ollenkaan ruokahalua
herättävää, on sillä kuitenkin hämmästyttävän miellyttävä maku. Se
muistuttaa osteria, kaviaaria tahi erästä rapulajia keittämättömänä.
Ja monelle valkoihoiselle, joka ensiksi on nyrpistänyt nenäänsä, on
tapahtunut, että hän parin varovaisen makupalan jälkeen on ihastunut
tähän harvinaiseen herkkuun yhtä suuressa määrässä kuin mikä
samoalainen herkuttelija hyvänsä.

Toinen herkku, joka on vastenmielinen valkoiselle miehelle, mutta jota
alkuasukas pitää herkkujen herkkuna, on eräänlaatuinen sormenpituinen
kastemato, joka elää kosteassa hiedassa pitkin merenrantaa. Tämä
herkkupala syödään raakana ja siten, että se taitetaan keskeltä kahtia
ja imetään tyhjäksi, kunnes ainoastaan nahka on jäljellä.

Nyt alkoivat pyydystysveneet vähitellen lähteä paluumatkalle. Pienet
kanootit soudettiin nyt suoraan sisäriuttaa kohti, jonka vuoksi oli
kuivannut. Kun vesi loppui, nousivat soutajat ylös ja kantoivat alukset
hartioillaan. Saamatta naarmuja tahi haavoja jalkoihinsa edes terävistä
koralleistakaan kahlasivat he maihin. He laskivat taakkansa rannalle ja
peittivät sen huolellisesti palmunlehdillä ja karheilla olkimatoilla,
jotta se ei ravistuisi päivänpaisteessa. Ja sitten he menivät
aamulevolle majoihinsa.

Mutta suuremmat veneet, jotka olivat liian raskaita kannettaviksi
maihin, olivat ohjattavat ulkoriutan kautta ja ulos merelle. Notkeasti
ja kevyesti ohjasivat ne kulkunsa poukaman suusta. Ja nopeasti ja
vaaratta soudettiin kotiin. Meitä halutti soutaa syvemmälle poukamaan
ja katsella näytäntöä tuhanten erilaisten esineiden peittämällä
pohjalla. Vesi oli läpinäkyvää kuin lasi. Vähäisinkin pikku esine
näkyi yhtä selvästi kuin jos olisimme pitäneet sitä kädessämme. Tuossa
kasvoi jättiläiskiehkura valkeita koralleja. Tuossa oli liejuisten
lehtikasvien metsä täynnä sinipunertavia nuppuja ja marjoja. Heiluvat
ruohoaavikot rajoittuivat hietaerämaihin saakka. Mielivaltaisesti
muodostuneista vuorista ja pyöreistä kivistä ammotti rotkoja ja
avosuisia mustia onkalolta.

Kalamaailma oli yhtä vaihteleva ja kirjava. Siellä täällä näkyi
valtaavia rapueläimiä, joilla oli äärettömän suuret kuorten peittämät
selkäpanssarit ja kynnet. Piikkisiä meri-siilejä ja lumivalkoisia
syvälonkeroisia jättiläissimpukoita oli näkinkenkien ja merikurkkujen
joukossa. Kamalat, pienet mustekalat imeytyivät lujasti kiviin ja
ympäröivät ne lukuisilla voimakkailla käsivarsillaan. Ja näiden
kaikkien olentojen välillä liikkui lukemattomia kaloja edestakaisin.
Niissä oli mitä hirviönmuotoisimpia. Värit mitä koreimpia. Siinä oli
sekaisin vihreää, sinistä; keltaista, mustaa, valkoista ja punaista.
Toiset juomuisia kuin seeprat. Toiset sinisiä, lukemattomin pienin
kehin ja pistein. Eräällä kultakalan lajilla oli evät ja pursto, jotka
kiertelivät niiden takana ja ympärillä, ikäänkuin ne olisivat olleet
kaikkein hienointa harsoa.

Vihdoin alkoi aurinko paahtaa liian kuumasti. Me aloimme kotimatkan ja
ohjasimme läpi poukamansuun. Meri kuohui meitä vastaan ja nosti meidät
korkealle harjalleen. Ylös ja alas kuljimme aaltojen halki. Ylös ja
alas ja eteenpäin...

Niin jatkui matkaa puolen tuntia. Soutumiehen airot laskivat ja
nousivat tahdissa lakkaamatta, laskivat ja nousivat väsymättä,
levähtämättä. Lähellämme irvisti riutta kuohujen keskeltä. Sen
sisäpuolella oli tuulen helposti röyheltämä laguuni. Ja sen takana
Upolo. Kaukana, kaukana edessäpäin näkyi Sawai. Muutamia äärettömiä
höyrypatsaita kohosi pilvenkaltaisina rannalla. Siellä virtasi kuuma
laava tulivuoresta ja kohtasi meren...

Me liuvuimme eteenpäin ohi riuttojen ja yhä kauvemmaksi. Aurinko
sirotti lukemattomat säteilevät timanttinsa meitä ympäröivään avaraan
sineen, yli suolalletuoksuvan, taivaanrannattoman, raittiisti
lainehtivan meren. Me istuimme kuin lumotut. Hengitimme syvään.
Nautimme sanomattomasti. Oli aamu, ah, niin hurmaava, verrattoman
kaunis, unohtumaton etelämerenaamu...

Suuren satamansuun ulkopuolella käänsi Laumata keulan maata kohti.
Aaltojen mukana veneemme kulki suhisten eteenpäin, liiti niin
että vaahto kuohui yli teljojen. Kuin tuuli kiidimme Apiaa kohti,
Nuolennopeudella ajoimme maihin. Ja kuin onnelliset lapset riemuitsimme
nopeasta matkasta.

Näin oli aamu kulunut ja palolokalastus muistona vain.




Samoalaisia tapoja.

Samoalaisten teollisuudesta.


Samoalaisten muinainen teollisuus on nykyään melkein kokonaan kuollut;
sen jäännöksetkin ovat niin hävinneet, että kokoojan on nykyisin
melkein mahdoton saada mitään arvokkaita muinaismuistoja. Saksalaiset,
englantilaiset, amerikkalaiset tutkijat, kauppiaat ja lähetyssaarnaajat
ovat vuosien kuluessa suorastaan puhdistaneet kaikki vanhojen,
hyvien tavaroiden varastot Samoasta. Useimpia muinaisen teollisuuden
haaroja ei enää harjoiteta. Taiteellinen kanootinrakentaminen on
kokonaan unohtunut. Vanhan aseitten valmistamisen ovat kauppapuodeissa
ostettavina olevat teräsveitset ja kirveet kuolettaneet. Muinoin
yleisten, vyötäisten ympärillä pidettävien tapaverhojen asemesta
käytetään nyt halpoja saksalaisia tahi englantilaisia kirjavia
karttuuneja, jotka ovat lopettaneet tapan valmistamisen. Ainoastaan
vanha hyvien, kauniiden mattojen palmikoimistaito on alkuasukkailla
vielä jäljellä ja tätä taitoaan käyttävät he vielä hyväkseen
melkoisessa määrässä.

Hienoilla matoilla on ollut ja on yhä edelleenkin suuri merkitys
Samoassa. Ja mitä useampia sellaisia alkuasukkaalla on, sitä rikkaampi
ja huomattavampi hän on. Muutamat matot ovat kallisarvoisia muisto-
ja kunniamerkkejä, toisilla on sukupuun merkitys. Muutamia kappaleita
seuraa korkeat arvonimet ja kunniapaikat. — Ja päällikkö, joka omisti
muutamia sellaisia, saattoi — siihen aikaan kun Samoa vielä oli
itsenäinen — sen nojalla päästä kuninkaaksikin.

Kaikilla huomattavilla matoilla on nimet, jotka samoalainen hyvin
tuntee ja joiden merkitys on yhtä omituinen kuin niiden alkuperäkin.
Muutamilla kaikkein huomattavimmilla matoilla, joiden omistamiseen
liittyy korkeimmat kunniapaikat, on seuraavat nimet: Lagava’a,
Gogotagi, Tamaleto’oa ja Fa’aoti i Salani. Ensimäinen tässä mainituista
matoista valmistettiin venematkalla Fidshin ja Samoan välillä ja
sai tästä nimensä, joka merkitsee: laivassapalmikoitu. Toisen nimi
"Gogotagi" tulee "tagiogogosta", joka merkitsee kalalokinhuutoa
ja johtuu siitä tapahtumasta, että kalalokkien huuto oli erittäin
vaivaloinen ja häiritsevä, kun sitä valmistettiin. Kun "Tamaleto'oa"
mattoa valmistettiin, näki sen uuttera palmikoitsijatar, miten kesy
villihanhi hyväili poikastansa. Ja tämä liikutti häntä niin syvästi,
että hän huudahti: "Le toloa e matua ia alofa i siana tama", joka
merkitsee: "Tämä villihanhi rakastaa polkastansa erittäin suuresti",
jonka jälkeen hän tämän ihmeellisen tapahtuman muistoksi antoi matolle
yllä mainitun nimen. "Fa’aoti i Salani" lopullisesti merkitsee aivan
yksinkertaisesti "valmistettu Salanissa".

Monen maton vuoksi tuli muinoin taisteluja eri perheiden, kylien ja
kokonaisten piirikuntien välillä. Ja muukalainen, joka nyt käydessään
samoalaisessa majassa näkee nämä kullalle loistavat, mutta usein
repaleiset matot, joista hän makuaan noudattaen ei tahtoisi tarjota
paljoa, vaikka ne olisivat kaupaksikin, jota ne eivät ole, ei
käsitä helposti sitä suurta merkitystä, joka niillä on ollut ja on
alkuasukkaan elämässä.

Hienot matot — letonga — kuuluvat nuorten naisten myötäjäisiin heidän
mennessään naimisiin. Kuninkaanvaaleissa jakoivat kunnianhimoiset
pyrkijät sellaisia valitsi joille ja puhujapäälliköille, mahtaville
"tulafaleille", jonka jälkeen, vaalin perästä, äsken valittu
kuningas otti vastalahjoina mattoja kansalta ja puhujilta, joiden
viimeisten arvo on myöskin määrättyjen mattojen yhteydessä. Suurissa
juhlallisuuksissa kantoivat ylempi- ja alempiarvoiset päälliköt parhaat
mattonsa _lava-lavoina_ vyötäistensä ympärillä. Ja kuolintapauksissa
olivat nämä "ie o le lagi", taivaan matot, mattoja, jotka jätettiin
vainajan leskelle ja vasalleille viimeisenä kunnianosoituksena vainajan
hengelle.

Hyviä vaihtomattoja voi nyt saada tuskin alle viiden- tahi kuudenkymmenen
markan. Niitä valmistetaan erään kiemurakasvin juurista, joka
viihtyy ainoastaan aarniometsän syvyydessä, missä se kiipeää isojen
puunrunkojen ympärille tahi muodostaa sotkuisia vyyhtejä sammuneiden
tulivuorten suppiloiden reunoille. Kun lehdet ovat huolellisesti
kootut, kannetaan ne alas kyliin. Ne kuivataan päivänpaisteessa,
jonka jälkeen ne asetetaan veteen, johon ne saavat jäädä, kunnes
pehmiävät niin paljon, että niiden kuori irtaantuu noin viidenkymmenen
sentin pituisina kaistaleina. Nämä riivitään liuskoiksi, joiden
leveys on puolestatoista kolmeen millimetriin, ja palmikoidaan,
kunnes ne muodostavat kukin pienen maton, jotka sitten yhdistetään
toisiinsa, niin että vihdoin suuruudelleen tarkasti määrätty hieno
matto on valmis. Moniin mattoihin jätetään toiselle puolelle ripsuja
samalla kun toisen pää solmitaan ja reunustetaan sirosti erään
pienen papukaijalajin punaisilla rintauntuvilla. Toiset jätetään
koristamatta. Mutta oli asianlaita kummin hyvänsä, niin ovat ne aina
kauniita ja siistejä. Niiden valmistamiseen tarvitaan äärettömän paljon
kärsivällisyyttä, ja kuluukin sellaiseen aikaa kolmesta kuukaudesta
puoleentoista vuoteen.

Eräs toinen mattolaji valmistetaan Cypholophno crocephaluksen
puhdistetusta ja valkaistusta juuresta. Valmiina se muistuttaa
takkuista koiranmattoa. Mutta se on lumivalkoinen ja silkinpehmoinen,
jonkavuoksi sillä on suuri tehtävänsä alkuasujanten perhe- ja
hääjuhlissa.

Niistä samoalaisen uutteruutta ja kokemusta todistavista tuotteista,
joita maahantuodut tavarat eivät ole vielä aivan kokonaan tunkeneet
pois tieltään, ansaitsee eräänlainen _uistin_ mainitsemista.
Näkinkengän alapuolelle sidotaan lujasti kasvisyillä kilpikonnanluinen
koukku. Ja tämän koukun molemmilta puolin tulee esille kaksi valkoista
sulkaa, jotka ovat olevinaan pienen kalan evät. Koko laitos sidotaan
pitkän nauhan päähän, joka saa viilettää noin kahdenkymmenen jalan
päässä kanootista. Soutajat melovat hitaisesti eteenpäin. Näkinkenkä
halkoo kimaltaen vettä. Kala nykäisee. Terävä kilpikonnanluukoukku
tekee velvollisuutensa. Ja niin saalis on otettu.

Kuten matonkutojat, ovat myöskin veneenrakentajat ja kirvesmiehet tahi
rakennusmestarit — o le tufuga fan fale — säilyttäneet käsityönsä
unhoon joutumasta. Kymmenen tahi kaksitoista oppilasta työskentelee
tavallisesti saman rakennusmestarin johdolla. He seuraavat häntä, mihin
hän menee. Kahden tahi kolmen vuoden kuluttua rupeavat he omin neuvoin
työskentelemään, hankkivat omia rakennuksia ja ovat mestareita.

Kun samoalainen tahtoo rakentaa talon, hakee hän ensiksi
rakennusmestarin ja antaa hänelle monenlaisilla kohteliaisuuksilla
maton. Samalla kertaa hän tekee tilauksensa ja viittaa vastaisiin
suurempiin lahjoihin. Ja sitten hän palaa jälleen kotiinsa, jossa
hän kärsivällisenä odottaa, kunnes rakennusmestari — joka on ensin
hankkinut tietoja tilaajasta — on hyväksynyt mattolahjan ja ilmestyy
rakennuspaikalle.

Rakennusmestari ja hänen apulaisensa varaavat itselleen runsaasti
aikaa. Tilaaja antaa heille ruuan, juoman ja asunnon. Ja sitäpaitsi
auttavat sekä hän että hänen sukulaisensa ja ystävänsä kaikessa
karkeassa työssä, kuten esim. hirrenkaadossa metsässä ja telineitten
rakentamisessa. Hän koettaa olla ylenmäärin antelias. Sillä hän tietää,
että jos rakennusmestari tulisi epäluuloiseksi ja alkaisi epäillä
huonoa ansiota, niin hän jättäisi silmänräpäyksessä työn ja menisi
tiehensä, joka olisi ikuinen häpeä sille, joka olisi tehty tällaisen
ikävän huomion esineeksi.

Kun majan sivut ja toinen lyhyt pää ovat vihdoinkin monen kuukauden
työn jälkeen valmiit, maksaa tilaaja suuren osan. Tähän maksuun
kuuluu mattoja, tapakangasta, sikoja, kananpoikia, erilaatuista
maahantuotua tavaraa y.m. yhteensä kuuden- tahi seitsemänsadan
markan arvosta. Jos rakennusmestari pitää tätä riittävänä ja on
tyytyväinen, tekee hän työnsä loppuun. Mutta muutoin jättää hän sen
sellaisekseen. Ja siinä tapauksessa on tilaajalle mahdoton saada ketään
toista rakennustaitoista, joka tahtoisi jatkaa. Sillä alkuasukasten
rakennusmestareilla on jonkinlainen kirjoittamaton laki, joka käskee
heitä pysyttäytymään yhdessä, — niin sanoaksemme suojelusliitto talli
ammattiyhdistys, joka arvatenkin oli olemassa Etelämeren leppoisilla
saarilla jo aikoja ennen kuin mitään sen tapaista oli ajateltukaan
Europassa ja Amerikassa.

Tämän yhteydessä on hauska puhua siitä kauniista yhteishengestä,
joka elähdyttää koko Samoan kansaa ja joka on sen huomattavimpia
ominaisuuksia. Ylhäiset ja alhaiset ovat aina valmiit toisiaan
auttamaan. Vieraanvaraisuus on rajaton. Lyhyttä vierailua voi
jatkua koko elinajan. Mitä yhdellä on, sitä saattaa myöskin toinen
esteettömästi käyttää hyväkseen. Itaruus ja omanvoitonpyyntö, ovat
melkeinpä tuntemattomia ja syvästi halveksittuja luonteenpiirteitä.
Anteliaisuus on oikea perushyve. Ja kaikki tämä auttaa selittämään,
miksi Samoa on maailman ihannemaa, todellinen paratiisi, jossa kaikki
kuuluu kaikille ja jossa ei ole ollenkaan köyhiä.




Samoalaisten ajanlasku.


Samoalaiset jakavat ajan kuukausiin, vuosista välittämättä. Kuu, Sina,
on heidän ajanmittarinsa. Päinvastoin kuin meillä, jossa pilalla
puhutaan "kuun ukosta", asuu samoalaisen tarinan mukaan kuussa vaimo
ja hänen lapsensa. Tämän vaimon nimi on Sina, joka nimi merkitsee
"valkoinen". Oli nälänhätä sillä saarella, jossa hän alkujaan asui. Ja
eräänä iltana hänen ollessaan taputtamassa tapaa silkkiäispuun kuoresta
ulkoilmassa, näki hän täysikuun kohoavan. Se muistutti häntä kypsästä
leipähedelmästä. Ja kun hän samalla tuli ajatelleeksi, että hänellä ei
ollut antaa mitään lapselleen ruuaksi, toivoi hän, että kuu todellakin
olisi leipähedelmä ja että hän saattaisi leikata siitä palasen
illalliseksi. Kuu suuttui siitä ajatuksesta, että hänet syötäisiin,
laskeutui maahan ja nosti ylös sekä Sinan että hänen tapavasaransa ja
lapsen. Ja siitä lähtien ovat nämä kaipaavaisesti katselleet maahan
kuun tasaisesta kiekosta, milloin se päästää kultansa säteilemään yli
Samoan saarien.

Toisten taivaankappalten joukossa, joita alkuasujamet tuntevat, on
Venus. Sitä kutsutaan "aamun ja illan tähdeksi". Väinämöisen viikate
on "Taakka" — amonga —, jota kannetaan hartioilla Samoassa käytetyillä
kanninpuilla. Seulaisia (Plejaadit) kutsutaan "päällikön silmiksi"
— matalin Mars on "valkokasvo", matamemea, linnunrata — aoto’a — on
yhtäjaksoinen pilvi. Ja meteorit — fetuafi — ovat tulitähtiä.

Samoalaisilla on kaksitoista kuukautta. Tässä niiden nimet ja
merkitykset:

Utu va mua = ensimäinen yamruohon kaivaminen. Toe utu va =
ympärikaivaminen. Faaafu = kuihtuminen. Lo = kala. Annuna = murskattu
korsi. Oloamanu = lintujen laulu. Palolo mua = palolon ilmestyminen.
Palolo muli = palolon jälkeinen. Mulifa = korren loppu. Lotuaga =
saderukoukset. Taumafamua = ylellisyyden alku. Toetaumafa = juhlimisen
loppu.

Useilla näistä kuukausista on muitakin nimiä, joiden luetteleminen
veisi liian pitkälle. Mainittakoon ainoastaan, että toisetkin nimet
— kuten tässäkin mainitut — viittaavat luonnontapahtumiin tahi
siihen tilaan, missä milloinkin samoalainen maanviljelys ja yleinen
elintarpeiden saanti ovat.




Tatueeraus y.m. tapoja.


Samoinkuin kirvesmies-rakennusmestarit, ovat myöskin
tatueeraustaiteilijat — o le tufuga ta tatau — arvossapidettyä ja
taitavaa väkeä, joiden ammatti joskus on perinnöllinenkin huomattavissa
päällikkö- ja puhujasuvuissa.

Näiden tatueeraustaiteilijain käsissä saavat olla melkein kaikki
nuoret samoalaiset, jolleivät he tahdo, että heitä pidetään heikkoina
ja epämiehevinä ja että naiset heitä halveksivat ja ivaavat
tai heitä pilkataan juhlatilaisuuksissa, jolloin nuoret miehet
käyvät tervehdyksillä päälliköittensä luona ja nämä kieltäytyvät
vastaanottamasta mitään, jota heille tarjotaan tatueeraamattomain
"haisevista" käsistä.

Lähetyssaarnaajat käyttävät tosin kaiken vaikutusvaltansa saadakseen
tatueeraustavan juurineen hävitetyksi, mutta tähän asti ilman mitään
menestystä. Nuorukaisten verissä virtaa esi-isien miehuus. Ja
kristillisyydestään huolimatta, joka muutoin ei ole juurtunut syvälle,
näkevät vanhat vastahakoisesti, että kaikki vanhat isiltäperityt tavat
häviävät käytännöstä.

Tatueeraustaiteilijan työkalut ovat varsin yksinkertaiset. Ne
valmistetaan ihmisenluusta ja ovat pienen haravan muotoiset. Itse
harava on noin puolentoista tahi kahden tuuman levyinen. Varsi,
jossa se on kiinni, on noin kahdeksan tuuman pituinen. Väri, jota
käytetään, on vaaratonta, sinisenmustaa poltettujen kynttiläin tahi
Zama-pähkinöiden — aleurites moluccana - tuhkan ja veden sekoitusta.
Se isketään ihoon pienellä nuijalla, mutta hipiää ei kynitä, kuten
tavallisesti tehdään tatueerauksessa Japanissa.

Tatueerauksen alainen ruumiinosa on vyötäisten ja polvien väli.
Samaa kaunista mallia käytetään ylhäiselle ja alhaiselle. Siinä
on monimutkainen erilaisten kuvioiden yhdistelmä, joka esittää
jotakin samoalaisten jokapäiväisestä elämästä, kuten tuhatjalkaisia,
leipäpuuhedelmän syväuurteisia lehtiä, kalakeihästä, kalaverkkoa,
vyötä, lokkia, hiussukaa tahi päänalaisen asemesta käytetyn niskatuen
puujalkaa.

Tatueeraus, jonka suorittamiseen joskus kuluu kolmenkin kuukauden
aika, aina tatueerattavan arvoasteen, vastustuskyvyn ja sitä seuraavan
tuskallisen tulehtumisen vahvuuden mukaan, tehdään nuorukaisiin
heidän päästyään miehenikään, ja se on aina tervetullut aihe suuriin
juhliin niitä seuraavine mattojen ja muiden lahjojen jakoineen,
sivatansseineen, lauluineen ja pitoineen, aina perheen varojen mukaan.

Mutta etenkin silloin käy kaikki juhlallisesti, kun päällikönpoika
alistuu tähän tuskalliseen leikkaukseen. Toiset perheen nuoret
miehet käyttävät kernaasti sellaista tilaisuutta hyväkseen, sillä se
kaikki tapahtuu vanhan päällikön kustannuksella. Erityisiä lahjoja
annetaan rohkeuden ja kestäväisyyden palkitsemiseksi. Ja silloin
saattaa myöskin joskus kuulla vanhan yksitoikkoisen tatueerauslaulun,
jota "o le tufuga ta tatau" ei koskaan laula muille kuin ylhäisten
pojille ja jonka tarkoituksena on samalla vaikuttaa rauhoittavasti
vertavuotavaan uhriparkaan kuin myöskin äänellä voittaa se vaikerrus ja
ne tuskanhuudot, joita, tämä mahdollisesti ei aina kykene hillitsemään.

Tämä ääntiörikas valituslaulu kuuluisi suomeksi seuraavasti:

— Kärsivällisyyttä! Vain hetkinen, ja näet tatueerauksesi, joka on
Ti-kasvin tuoreen lehden kaltainen.

Minä olen murheellinen puolestasi ja toivon, että se olisi taakka,
josta sinut hellästi voisin vapauttaa ja sen puolestasi kantaa.

Oi veri! Se virtaa ruumiista joka iskulla. Koeta olla voimakas.

Sinun kaulavitjasi voi katketa, kaatua saattaa hybiscuspuu. Mutta minun
tatueeraukseni on hävittämätön. Se on katoamaton kalleus, jonka sinä
olet ottava mukaasi hautaan. —

Näihin kauniisiin säkeisiin, jotka "o le tufuga tatatau" laulaa yksin,
liittyy toimitusta vilkkaasti seuraavien perheenjäsenten ja rakkaiden
ystäväin kööri:

— Talofa 'ua e taliau, talota 'ua e moe, ’ua le tumuie.

Tämä kuuluisi suomeksi:

— Oi! Minä suren sitä, että sinä olet heikko. Minä kärsin, että tuskat
seuraavat sinua uneen asti, ja sinä uhmaat niitä. —

Kaiken tämän ajan lepäävät uhri parka ja hänen ystävänsä pitkällään
matoilla. Kone, jossa on kymmenestä kuuteenkymmeneen hampaaseen,
isketään armotta hänen lihaansa. Kirveltää ja vuotaa verta. Vuotaa
verta ja kirveltää. Mutta kun kaikki vihdoinkin on ohi, saavat he
palkintonsa. Nuorukaiset ovat tulleet miehiksi. He ovat valmiit
tekemään miehen työtä ja saattavat vaatia miehen oikeudet. Ja nuoret
tytöt, jotka ovat antaneet tatueerata itseään vatsaan, sääriin, polviin
ja käsiin, ovat tulleet naisiksi, ovat täten saaneet todistuksen, että
he ovat kypsyneet elämän vakavuutta varten, jos elämä yleensä otetaan
vakavalta kannalta Samoassa.

Samoalaisen tatueerauksen alku ei ole "jumalallinen" eikä valtiollinen,
vaan sen ajatellaan kehittyneen miehen anteeksiannettavasta halusta
viehättää naista kestäväisyydellään, rohkeudellaan ja voimallaan,
ja naisen keikailevasta halusta vielä ulkonaisilla keinoilla
kohottaa vaikutusta, jonka hänen luonnollinen viehätysvoimansa tekee
miesparkaan. Hauskalta tuntuu kuulla, että naisia, joilla on määrätty
malli tatueerattuna vatsaan, pidetään paljoa hellempinä miestä kohtaan
kuin niitä heidän sisariansa, joilla ainoastaan kädet ja sääret ovat
kaunistetut.

Vanhoilla miehillä tavataan usein kyynärvarressa erityinen kuvio, johon
kuuluu joukko pieniä pisteitä ja viivoja. Sellaiset kuviot, jotka aina
vaihtelevat, olivat muinoin tuntomerkkeinä, milloin soturi oli kaatunut
jossakin lukuisista sisällisistä kahakoista ja jolloin voittava puolue
hakkasi aina kaatuneitten päät.

Raskaissa rikoksissa tapahtui myöskin entisaikaan usein, että
leikattiin rikollisen molemmat korvat tahi hänen nenäparkansa
tatueerattiin hänelle itselleen rangaistukseksi ja toisille
varoitukseksi.

Kun tatueeraus on onnellisesti kestetty, ovat — kuten ennen on mainittu
— samoalaiset nuoret miehiä ja naisia. He ovat valmiit avioliittoon.
Eikä kauvan kestäkään, ennenkuin nuoret miehet ovat onnistuneet
vaalissaan ja joko aivan yksinkertaisesti noutavat sydämensä valitun
tahi myöskin lähettävät puhemiehensä ruokalahjoineen hänen isänsä
luokse; jos tämä on kuollut, kääntyy puhemies vanhimman veljen puoleen.
Jos tämä ja perhe hyväksyvät liiton ja ottavat vastaan tarjotun lahjan,
on asia selvä. Nuoren naisen mieltä kysytään kyllä myöskin, mutta olipa
tämä mikä hyvänsä, niin on sillä kuitenkin hyvin toisarvoinen merkitys,
ja hänen täytyy säännöllisesti ennemmin tai myöhemmin taipua siihen,
mitä perheen neuvosto on päättänyt.

Kihlausajan, jos siksi uskallan kutsua kahta tahi kolmea nyt seuraavaa
kuukautta, käyttää morsiamen perhe hänen myötäjäistensä valmistamiseen.
Tätä kutsutaan "Tongaksi" ja siihen kuuluu pääasiallisesti hienoja
mattoja ja tapakankaita. Sulhasen mukanaan tuomia tavaroita kutsutaan
"Oloaksi" ja siihen kuuluu sikoja, kananpoikia, kalastuskanootteja
y.m. Suuressa hääjuhlassa vaihdetaan sulhasen ja morsiamen lahjat eikä
saariväestön anteliaan tavan mukaan molempien asianomaisten perheitä ja
ystäviä suinkaan unohdeta.

Hääjuhla pidetään morsiamen kotona tahi, jos nuori pari kuuluu
huomattavaan sukuun, vapaassa luonnossa kylän yleisellä kokouspaikalla.

Sellaiset häät ovat sekä juhlalliset että tunnelmarikkaat, milloin
ne joku harva kerta vielä vietetään siten kuin vanha samoalaistapa
vaatii. Kristinuskon mukana ja lähetyssaarnaajani vaikutuksesta ovat
nämä vanhat tavat kuitenkin melkein kokonaan hävinneet ja kirkollinen
vihkiminen on tullut sijalle.

Mutta tarkastakaammepa hieman vanhoja samoalaisia häätapoja.

Kun sulhanen ystävineen sekä morsiamen perhe ovat saapuneet kyläalueen
ympäri istutettujen puitten varjoon, odottaa morsian läheisessä
talossa, puettuna kukkiin, näkinkenkäkaulanauhoihin ja kallisarvoisiin
mattoihin.

Kun kaikki on selvillä, nousee hän ylös. Mattoa pitkin, joka on
liitetty yhteen sangen monista tapakappaleista ja joka muodostaa
pitkän käytävän poikki avoimen paikan, vaeltaa hän hiljaa odottavan
sulhasen luokse. Hänen ystävättärensä seuraavat perässä häälahjoineen.
He levittävät ne yleisön nähtäväksi morsiamen eteen ja palaavat
sitten noutamaan toisia. Kun varasto on loppunut, tervehtii morsian
läsnäolevia. Ja sitten seuraa omituinen raakalaismainen näky, kun
kaikki hänen ystävänsä vakuuttaakseen ihailuansa alkavat lyödä päätään
veriin terävillä kivillä.

Kaiken tämän jälkeen jaetaan sulhasen "oloa". Sitten seuraavat iloiset
pidot. Ja kun nämä ovat onnellisesti päättyneet, jatketaan niitä
tanssilla ja laululla, ja näihin huveihin ottaa nuoriso sydämestään ja
sielustaan osaa yömyöhään asti.

Samoalaiset kansat jakaantuvat perhekuntiin, jotka vuorostaan
jakaantuvat ryhmiin ja haaroihin. Jokaisen erityisen perheenhaaran
päämiehenä on päällikkö, _matai_. Ja kaikkien näiden alempiasteisten
päällikköjen päämiehenä on koko perheen ylipäällikkö, _matai sili_.

Jokaisella samoalaisella päälliköllä on nimi, joka suoraan tahi
ottopojan ottamisen kautta kulkee perintönä suvusta sukuun ja jonka
nojalla hän nauttii asemaansa kuuluvia oikeuksia. Matai on joko
ylipäällikön, matai silin alainen tahi on hän myöskin itsenäinen;
tämä riippuu useimmiten niistä määräyksistä, joita perheen perustajat
aikoinaan ovat antaneet.

Perheenjäsenten täytyy palvella _mataitansa_ ja osoittaa hänelle
kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta. Kukaan ei saa istua hänen
matollansa. Kukaan ei saa juoda siitä vedestä, jota hän on ennen
nauttinut. Yhteisillä aterioilla tarjotaan hänelle ensiksi. Häntä
varten rakennetaan kylän keskelle ympyriäinen maja, jossa hän
harjoittaa vieraanvaraisuuden kaunista hyvettä. Hän hallitsee
patriarkaalisella tavalla. Ja milloin tärkeitä asioita on päätettävä,
kysyy hän tavallisesti neuvoa perheeltä kokonaisuudessaan tahi
erikoiselta ryhmältä.

Matai on joko yksinkertaisesti _alii_ tahi myöskin _tulafale_ — puhuja.
Jälkimäinen arvonimi ei ole aivan yhtä huomattava kuin edellinen.
Mutta _tulafale_ on toiselta puolelta usein mahtavampi kuin _alii_.
Samoalaisen kirjakielen puutteessa täytyy hänen pitää huoli vanhojen
tapojen muistossa pysymisestä ja monimutkaisten juhlamenojen oikeasta
noudattamisesta. Ja vihdoin on hänellä tehtävä, joka ei ole vähemmän
tärkeä, nimittäin _aliin_ virallisena puhujana oleminen, jolloin
hänellä on tuhat tilaisuutta taistella omien etujensa puolesta, ja —
jos hän niin tahtoo — saada aikaan toraa ja eripuraisuutta päällikköjen
kokouksessa, jossa valtiolliset asiat joutuvat keskusteltaviksi.

Kaikki samoalaiset, jotka eivät ole _matai_ tahi _tulafale_, ovat igoa
vala'au, ja ne jaetaan kahteen luokkaan: nuori mies ja vanha mies.




Samoan löytö ja nimi.


Samoan saaria on kaikkiaan kahdeksan. Ne keksi 1722 hollantilainen
maailmanympäripurjehtija Roggevén, vaikkakin Bourgainville myöhemmin
vahvisti löydön, ja sen jälkeen vasta de la Pérouse nousi siellä maihin.

De la Pérouse joutui pian vaihtokauppoihin vaihdonhaluisten
alkuasukkaiden kanssa, jotka aluksi olivat ottaneet hänet vastaan
jumalana. Muutamista lasihelminauhoista toivat he hänelle
vastalahjoiksi viisisataa lihavaa sikaa, lukemattomat määrät
kokospähkinöitä ja kyyhkysiä, kilpikonnia ja pieniä papukaijoja. Da
Pérouse kuvaa maata "ihanaksi maaksi, jossa ainoastaan häiritsemätön
onni vallitsee". Ja alkuasujamia kutsui hän innostuneena maapallon
onnellisimmiksi asukkaiksi, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin
lintujen elättäminen ja ensimäisten ihmisten tavalla niiden hedelmien
poimiminen, jotka villeinä kasvavat heidän päänsä yllä.

Kun alkuasujamet olivat kostaneet erään de la Pérouse’n miesten tekemän
vääryyden, surmaamalla heistä yksitoista, purjehti hän pois saarilta,
voimatta edes haudata kuolleitaan, ja joutui lopullisesti haaksirikkoon
Santa Cruz ryhmän kareilla.

Samoa nimen synnystä ei tiede vielä näytä tulleen täysin
yksimieliseksi. Muutamain tutkijain mukaan johtuu se perhenimestä Moa,
joka nimi tarinan mukaan muinoin oli vanhalla kuningassuvulla, joka
hallitsi pientä Manuan saarta ja sanasta "Sa", joka merkitsee m.m.
kuuluva. Tämän mukaan merkitsisi Samoa Moan perheelle kuuluvaa.

Toiset tutkijat arvelevat, että samoalaiset polveutuvat
uusseelantilaisesta Maoriheimosta, joka voi kehua vanhemmasta ja
korkeammasta kultuurista kuin mikään muu Etelämeren kansa, tahi että he
ovat tälle ainakin läheistä sukua. Tämän johdosta olisivat samoalaiset
tunteneet aina neljän metrin korkeuden saavuttaneet, nyt sukupuuttoon
kuolleet Dinornis sukuun kuuluvat moalinnut, joilla oli tärkeä osa
Maorikansan saduissa ja lauluissa, sekä kutsuneet saariaan niiden
mukaan ja pyhittäneet ne niille.

Tätä teoriaa tukee se seikka, että samoalainen "Moa" merkitsee "kanaa"
ja että sanan "Sa" voi myös kääntää "pyhitetty" (jollekin). Mutta koska
kanaa ei tunnettu saarilla ennen valkoisen miehen tuloa ja nimi jo oli
ikivanha, täytyy olettaa, että se todella tarkoittaa uusseelantilaista
Moalintua eikä maahantuotua kanaa.

Nimen "Laivurinsaaret" lienee Samoaryhmä saanut niistä suurista
merimiestiedoista, merimieskunnosta ja rohkeudesta, joka muinoin oli
alkuasukkaiden tunnusmerkki. Nykyjään eivät samoalaiset enää tee niin
pitkiä merimatkoja kuin heidän esi-isänsä aikoinaan. Heidän matkansa
kanooteissa ja soutuveneissä vievät heidät harvoin kauvemmaksi
kuin omien saarien välille, mutta vielä tänäänkin ovat he taitavia
kaikessa, mikä merimiesammattiin kuuluu. Maassasyntyneillä merimiehillä
sanotaan olevan erinomainen suunnantuntemisaisti, ja ainoastaan
poikkeustapauksessa he käyttävät hyväkseen muutoin niin välttämättöminä
pidettyjä esineitä kuin merikorttia, mittapyörää (lokia) ja kompassia.
Ja siitä huolimatta kuuluvat muut merionnettomuudet paitsi vähäpätöiset
kolaukset laguuneihin tullessa ja niistä lähtiessä, harvinaisuuksiin.




Samoalainen luomistaru.


Aikojen alussa oli "Leai" — Tyhjyys. "Leaista" syntyi "Nanamu" — hyvä
tuoksu. Ja tästä kehittyi "Efuefu" — höyry tahi savu, joka täytti
"Leain".

Tästä savusta muodostuivat pilvet ja sittemmin "Eleele" — maa.

Kun maa oli muodostunut, nousi _Tangoloa_ — alkuolento, luoja —
loi "Masinan" — kuun, "Lan" — meren ja suolattoman veden. Valtavan
luonnonmullistuksen jälkeen pakenivat aurinko ja kuu taivaalle. Meri
nieli maan kiinteän pinnan. Ja tästä nousi sitten tuli, joka meni
naimisiin veden kanssa ja synnytti Samoan. Tässä äskensyntyneessä
Samoassa asui ainoastaan kaksi olentoa, jotka elivät yli väkivaltaisen
luonnonmullistuksen, "Moa" — kana — ja kyyhkynen, ja pian sen peitti
vihreä sammal- ja ruohopuku, josta vähitellen kehittyi puita, pensaita,
köynnöskasveja, käärmeitä ja lopuksi syntyi ihminen.




Käynti suurilla palmuistutuksilla.


Upolon läntisessä niemessä on Mulifanua, suurten palmujen maa. Täällä
käynnistään kertoo eräs eurooppalainen matkustaja seuraavaan tapaan:

       *       *       *       *       *

Tie jota kuljimme, oli tasainen ja hyvä. Pienet hevoset olivat saaneet
runsaasti kauraa ja olivat hyvällä tuulella. Eikä aurinko paahtanut
peräti rasittavasti, sillä siellä täällä kohosi taajassa korkeita,
tuuheita puita, jotka loivat ystävällisen varjon meihin ja tekivät
matkustamisen kevyeksi.

Päästyämme Apian ja sen lähimmän ympäristön taakse ajoimme halki
useiden suurien kylien. Niiden lähistöllä näimme, miten alkuasukkaat
kalastivat laguunissa. Joskus he kahlasivat yksin ympäriinsä mukanaan
keihäs tahi pieni verkko seipäässä. Heidän verkkonsa olivat niin hyvin
solmittuja ja niin hienosta aineesta, että me luulimme niitä ulkoa
tuoduiksi. Mutta eräs englantia puhuva nuori mies vakuutti, että ne
olivat kotimaista työtä. Niitä valmistettiin muutamissa kylissä jonkun
matkan päässä rannikosta. Aineksena käytettiin hybiscuksen kuorta.
Kuori asetettiin laudalle ja karkea ulkokuori raaputettiin pois
simpukankuorella. Sen jälkeen kierrettiin jäljelle jääneitä, säikeitä
käsin säärtä vasten, kunnes niistä muodostui pitkiä, hienoja säikeitä.
Ja sitten kudottiin niistä verkko puuneulalla. Mikään verkko ei ollut
kahdeksantoista tuuman neliön alaa pienempi. Mutta muutamia kudottiin
sadankin jalan pituisiksi ja suhteellisen leveiksi...

Mitä pitemmälle jouduimme Apiasta, sitä kauniimmaksi näytti kansa
tulevan. Nuoret naiset olivat täydellisiä kaunottaria. Ja miehet olivat
erittäin upeita ja kauniskasvoisia. Oli oikein vaikuttava näky, kun
he kävelivät tiellä, ruumiit hyvin öljyttyinä, ruskeat kepit kädessä,
kimmoisin askelin, silmät valppaina ja älykkäinä, tukka lumivalkoisena
siihen vasta hierotusta korallikalkista tahi jo ruskeanpunaisena saman
aineen lakkaamattomasta käyttämisestä. Useimmat sekä miehistä että
naisista pitivät tapasta tehtyä lannesuojusta, jossa oli ruskeita,
punaisia, valkoisia, mustia neliömäisiä tahi ympyrämäisiä kuvioita.
Ja nämä tapasuojukset olivat valmistetut paperisilkkiäispuun —
Morus papyrifera — sisäkuoresta, jonka naiset olivat liottaneet
ja taputtaneet hienoiksi, paperinohuiksi lapuiksi, jotka sitten
liisteröitiin yhteen haluttuun kokoon arrow juuren tahmealla nesteellä.

Paperisilkkiäispuun kuoresta alkuasukkaat eivät ainoastaan valmista
tapakangastaan, vaan käyttävät sitä muutoinkin hyödykseen. Sen nimi
on samoaksi Tutunga. Sisämaassa kasvaa toinen Salata niminen puu.
Molemmista kerrotaan vanha satu, jonka mukaan Samoassa ennen eli kaksi
veljestä, toisen nimi oli _Tutunga_, toisen _Salata_, ja molemmilla
heillä oli palmumaansa, joiden välillä oli tarkalleen merkitty
rajaviiva. Kerran kulki Tutunga tämän rajan yli, ja tämä suututti
Salataa siihen määrin, että hän alkoi moittia häntä siitä. Mutta
Tutunga, joka oli sinä päivänä ylen pahalla tuulella, suuttui. Ja niin
tuli riita veljesten välille.

Kun molempien veljesten vanhemmat saivat kuulla, mitä oli tapahtunut,
pitivät he neuvottelun ja päättivät, että heidän poikansa olisivat
erotettavat toisistaan. Rangaistukseksi siitä, että Tutunga oli pitänyt
veljen omistusoikeutta niin huonossa arvossa, oli hänet nyljettävä,
liotettava, taputettava vaatteeksi ja maalattava, niin että häntä
voitaisiin käyttää ruumiin alastomuutta suojelemaan. Mutta Salata
oli pakotettava muuttamaan saaren sisäosaan. Ja täällä hän oli saava
pyhän ja kunnioitetun sijan, niin että ainoakaan ihminen ei vastedes
uskaltaisi häneen koskea. Joka kaikki myöskin tapahtui, kuten oli
päätetty.

Kuten näemme, on yllä oleva tarina kovin julma, mutta se on samalla
vertauksellinen kuvaus molempien puitten merkityksestä samoalaisille.

Mutta palatkaamme asiaan.

Eräässä kylässä vietettiin juhlaa. Eräällä lähetyssaarnaajalla oli
jokin juhla, ja alkuasujamet olivat panneet toimeen suuret kekkerit
hänen kunniakseen ja omaksi huvikseen. Kukin vieraista oli tuonut
siihen antimensa.

Me nousimme ajopeleistä ja menimme aterioitsevien joukkoon. Meitä
pyydettiin istuutumaan ja maistamaan ruokalajeja. Kaikki oli
erinomaista. Ja ne annokset, joita eteemme tuotiin miellyttävillä,
vihreillä banaaninlehdillä, olisivat riittäneet ravitsemaan kokonaisen
perheen Europassa koko viikon ajan. Onnelliset samoalaiset! Luonto
jakaa heille tuhlaavasti lahjojansa heidän itsensä tarvitsematta
ankarasti katsoen edes kättä tahi jalkaa liikuttaa. Heillä on
kaikkea, mitä he haluavat, lukuunottamatta luonnollisesti sitä, mitä
valkoihoinen mies on opettanut heidät toivomaan! Ja siitä hädästä ja
kurjuudesta, joka vallitsee valkoihoisen miehen kotimaassa köyhien
keskuudessa, heillä ei ole minkäänlaista mielikuvaakaan. — Mitä
on köyhänä oleminen? kysyvät he ihmetellen. — Mitä on hätä? Eikö
valkoihoisen miehen maassa kasva vuodet umpeensa kokospähkinöitä ja
bananeja? Eikö siellä paista mitään aurinkoa? Eikö meri ole täynnä
kaloja siellä kuten täälläkin? Eikö toinen anna toiselle, milloin
tarvitaan?

Aterian jälkeen alkoivat toiset huvit.

Muistan erityisesti erään panttileikin. Kuidutonta kokospähkinää
vieritettiin matolla, jonka ympärille nuorisoa oli kokoontunut. Kun
hyrrä seisattui, täytyi sen osanottajista, johon päin pähkinän kolme
silmää kääntyi, suorittaa joku tehtävä tahi esittää joku hauskuus.
Milloin hänen täytyi laulaa joku määrätty laulu, joka tuotti
yleistä iloa, milloin hän sai kavuta läheiseen palmuun ja pudistaa
alas määrätyn joukon pähkinöitä. Ja joskus hänen täytyi suorittaa
aurinkotanssi tahi arvata arvoituksia, joka etenkin lienee pidetty huvi.

Muutamat samoalaiset arvoitukset kuuluvat näin:

— Mikä mies ei koskaan lepää, vaan huutaa päivin ja öin? Vastaus:
Riutoille iskevä kuohu.

— Mitkä jättiläiset ovat aina valmiit sammuttamaan nälän ja janon?
Vastaus: Kokospalmut pähkinöineen, jotka sisältävät lihaa ja maitoa.

Kaksikymmentä veljestä, jokaisella hattu päässä? Vastaus: Miehen
kynnelliset sormet ja varpaat.

Me katselimme leikkiä pitkän aikaa. Toisen toisensa jälkeen täytyi
esiintyä. Kokospähkinähyrrä käänsi kasvojansa joka puolelle.

— Tiedättekö, että kokospähkinä polveutuu ankeriaasta? kysyi mukanamme
oleva englantilainen äkkiä.

— Ankeriaasta? Mahdotonta! Onko se samoalainen tarina — vai mitä te
tarkoitatte?

Englantilainen nauroi.

— Katsokaas, näin vähän tiedätte asioista, jotka joka päivä ovat
teidän lähimmässä ympäristössänne! Kerronpa siksi teille tarinan,
koska se antaa hyvän käsityksen alkuasujanten mielikuvituksesta. Eräs
lähetyssaarnaaja kertoi sen minulle. Ja tässä sen kuulette:




Tarina uskollisesta ankeriaasta.


Apian lähistössä asui mies ja vaimo sekä heidän Sina niminen
tyttärensä. Eräänä päivänä vaimo noutaessaan suolavettä meren
poukamasta sai ankeriaan vesisäiliöonsä. Hän otti sen kotiinsa, pani
sen maljaan ja lahjoitti sen Sinalle. Mutta kun ankerias, joka nyt
oli kasvanut isoksi, niin että se tarvitsi vedellätäytetyn kuopan
uidakseen, puri Sinaa käteen, päättivät vanhemmat, että sen täytyi olla
joku paha jumaluusolento ja että heidän pitäisi kohta muuttaa paikalta
välttääkseen onnettomuuksia, jotka muutoin varmasti heitä kohtaisivat.

Sanottu ja tehty. He alkoivat vaeltaa pitkin rannikkoa löytääkseen
itselleen uuden kodin. Mutta kauvan he eivät olleet kulkeneet,
ennenkuin he näkivät ankeriaan heitä seuraavan. Pai, mies, päätti
silloin jäädä jälkeen ja rakentaa esteitä sen tielle. Äiti ja Sina
saisivat jatkaa matkaansa. Ja kun kaikki vaara olisi ohi, kiiruhtaisi
Pai heidän jälkeensä.

Kun Sina ja hänen äitinsä olivat kulkeneet hetkisen, huomasivat he,
että ankerias edelleen oli heidän jäljissään. Äiti, joka oli huolissaan
tyttärestään, pyysi häntä rientämään yksin. Itse hän pysähtyisi, kuten
isäkin oli tehnyt ja rakentaisi korkean vuoren, jonka yli ankerias ei
voisi madella.

Sinä jatkoi matkaansa yksin. Mutta ankerias seurasi häntä yhtä
uskollisesti. Ihmiset, joita hän tapasi tiellä, vetäytyivät
kauhistuneina syrjään. Kukaan ei uskaltanut lyödä kuoliaaksi hänen
seuraajaansa. Ja kun kukaan ei myöskään tahtonut korjata sitä majaansa,
täytyi tytön lakkaamatta rientää eteenpäin.

Vihdoin luopui Sina kaikesta toivosta päästä koskaan vapaaksi
kiusallisesta ankeriaasta. Hän kääntyi ja alkoi jälleen lähestyä
kotipaikkaansa. Mutta sitä ennen kulki hän erään kylän ohi, jonka
päällikkö tarjoutui häntä auttamaan.

— Ole sinä vain kaikessa rauhassa, sanoi hän. — Me pidämme huolen sinun
vainoojastasi.

Sinan levätessä kaikessa kiireessä levitetyillä matoilla ja ankeriaan
ulkopuolella odottaessa päällikkö valmisti juoman, joka oli sekoitettu
kaikkein myrkyllisimmistä yrteistä, niitä hän tunsi ja mitä hän saattoi
kiireessä noutaa metsästä. Kun juoma sitten oli valmis, kaasi hän sen
erityiseen maljaan ja kannatti sen ulos ankeriaalle. Mutta kun tämä oli
sen juonut ja tunsi loppunsa lähenevän, kutsui hän Sinan luokseen ja
uskoi hänelle viimeisen toivomuksensa.

— Ota minun pääni, — sanoi hän — kun minä olen kuollut ja päällikkö on
minut keitättänyt. Hautaa se majan ulkopuolelle. Ja sitten saat nähdä,
miten hyödylliseksi minä tulen sinulle.

Sinä teki niinkuin ankerias oli toivonut. Vihdoin kasvoi kuolleesta
ja keitetystä päästä palmu, ja tästä palmusta hän sai lehtiä matoiksi
ja viuhkoiksi, katonkatteeksi ja moneen muuhun tarkoitukseen. Ja kun
hedelmät olivat kypsiä ja hän kuori pois niiden ulkoverhon, huomasi
hän, että uskollisen ankeriaan kasvot olivat kuvastuneet sisäkuoreen.
Siinä näkyivät sekä silmät että suu. Ja tästä suuresta rakkaudesta
tuli Sina niin liikutetuksi, että hän kertoi siitä kaikille, jotka
tahtoivat sitä kuunnella. Siitä lähtien tietää myöskin koko Samoa, että
kokospähkinäpuu polveutuu ankeriaasta.

Pienillä hevosiltamme oli ollut oivallinen lepoaika, kun me taas
jatkoimme matkaamme. Ei paraskaan ajaja olisi voinut niitä säästää
paremmin kuin me. Ja vaikka matkamme ei täten edistynytkään yhtä
nopeasti kuin jos edessämme olisi ollut täysiveriset englantilaiset
hevoset, sujui matka kuitenkin aivan kohtalaisesti, ja meillä oli
hyvää aikaa kiinnittää huomiomme kaikkeen, mitä tien molemmilla puolin
tapahtui.

Meitä kohtaavien naisten ja lapsien ruumiit olivat sopusuhtaisesti
muodostuneet ja heidän hipiänsä oli loistava, hieno ja silkinpehmoinen.
Näin ei ollut kuitenkaan aina lukuisain pienten lasten laita, jotka
hyökkäsivät ulos majoista tervehtiäkseen meitä, kun kuljimme ohi.

Useilla niistä oli tulehtuneet ja märkäiset silmät. Ja joskus näimme
pieniä raukkoja, joiden koko ruumis oli pahalaatuisen ihottuman
peitossa, jonka haavoista usein vuosi veri. Tätä tautia kutsuttiin
Tonaksi — Papilloma trophicum — ja johtuu se alkuasujanten käsityksen
mukaan siitä että vaimot, ennen lapsen syntymistä, syövät ylenmäärin
raakaa kalaa.

Tämän taudin parantavat samoalaiset lapselle kovin kipua tuottavalla
tavalla. Kun haavat ovat ruvettuneet kylvettävät he hänet suolavedessä,
hankaavat sitten karhealla harjalla, niin että kaikki ruvettuina lähtee
pois ja alkaa vahva verenvuoto. Sen jälkeen hierotaan koko ruumis
raudanruosteesta ja väkevästä sitruunanmehusta sekoitetulla aineella.
Ja sitten jätetään haavat parantumaan, joka tapahtuu arvettomasti ja
johon menee monen viikon aika.

Sairaita ihmisiä ei muutoin nähdä usein Samoassa. Spitalisten luku
esim. on paljoa pienempi kuin Sandwich saarissa ja Tahitissa.
Keuhkotautien sanotaan pääasiallisesti vaivaavan niitä alkuasukkaita,
jotka ovat ruvenneet käyttämään europpalaisia pukuja. Ja kiusallisen
elefantiasistaudin sanotaan olevan häviämään päin koko Samoasta.

Kylien lähistöllä kuljimme muutamien hautojen ohi. Ne olivat aivan
majojen lähellä ja olivat vakaavien kiviröykkiöiden peittämät. Vainajat
nukkuivat siellä aivan sen paikan vieressä, missä he olivat viettäneet
maallisen elämänsä. He lahosivat hiljaa, pää käännettynä itään päin,
käärittyinä mattoihin, joita peitti valkoinen hieta. Elävät kulkivat
joka päivä heidän leposijojensa ohi. Yötulen loimuava liekki heijasti
kiviröykkiöihin. Ja täten he olivat vielä rakkaittensa luona ja elivät
heidän muistossaan kauvan.

Vihdoinkin olimme perillä Mulifanuassa. Kokospalmuja kohosi toistensa
vieressä niin pitkälle kuin silmä saattoi kantaa. Hehtaari toisensa
jälkeen — yhteensä kaksituhatta — oli täällä viljelyksenä. Kaksituhatta
tonnia kopraa kuljetettiin täältä vuosittain. Se on eräs D.H.P.G:n (Die
deutsche Handels- und Plantagengesellschaft in der Südsee, etelämeren
suurin toiminimi.) hienoimpia istutuksia ja tuottavimpia tulolähteitä.

Kokospähkinäpalmu alkaa antaa satoa viisi tahi kuusi vuotta istutuksen
jälkeen. Kahdeksan-vuotiaana se antaa vuosittain noin seitsemänkymmentä
tahi kahdeksankymmentä pähkinää, joskin saattaa tapahtua, että
joku yksityinen palmu saattaa kantaa aina sataan hedelmään saakka.
Kun hedelmät ovat täysin kypsiä, putoavat ne maahan. Ja nyt ne
valmistetaan kopraksi, joka tapahtuu sillä yksinkertaisella tavalla,
että ne halotaan veitsellä tahi kirveellä ja sitten levitetään
päivänpaisteeseen sisäpuoli ylöspäin. Kun valkuainen eli sydän on
eronnut kuoresta, kuivunut ja rypistynyt kokoon sekä alkanut levittää
kuulumattoman makeaa ja äitelää lemua, on kopra valmista. Se pannaan
säkkeihin ja lähetetään ulkomaille sekä jalostetaan sittemmin
kaikenlaatuisiksi öljyiksi — kone- ja salaattiöljystä sardiinija
tukkaöljyyn.

— Kopran viljeleminen on tuottavaa liikettä — sanoi englantilainen
ystävämme. — Minä olen ollut liikkeessä monta vuotta ja tunnen
sen ansiot. Se on erinomainen sekä raaka-aineen lähettäjille että
välikauppiaille.

-— Mutta työvoima? ihmettelimme me. — Kuinka voi Rike ja muut
istuttajat saada samoalaisia tekemään työtä? He maksavat varmaan
äärettömät palkat.

Englantilainen hymyili.

— Jos istuttajat odottaisivat kunnes samoalaiset alkaisivat
työskennellä, niin saattaisivat he yhtä hyvin jättää kaikki sikseen.
Ei, heidän täytyy varata itselleen työvoimaa muualta. D.H.P.G.
liikkeellä on oma moottorialuksensa. Sillä se tekee vuodessa kolme,
neljä retkeilyä Salomon-saarille noutamaan alkuasukkaita. Joka kerta
palaa se tuoden mukanaan elävän lastin, jossa on noin kolme- neljäsataa
miestä ja naista. Ne ovat jonkinlaisia nykyaikaisia, hallituksen
hyväksymiä orjamatkoja. Virallisesti tehdään näiden ihmissyöjäparkain
kanssa — sillä melkein kaikki he ovat ihmissyöjiä — työsopimus.
Heille taataan palkkaa vuodessa sataneljäkymmentäneljä markkaa, vapaa
asunto ja vapaa ruoka. Mutta palkkaa ei makseta koskaan käteisesti.
Tiliä tehtäessä vetää liike maksusta pois vaatteet, työkalut ja
tupakan, jotka se on jättänyt etukäteen kolmen ensimäisen vuoden
aikana. Nämä tavaransa saavat työmiehet noutaa liikkeen kahdesta
puodista. Mutta muutamia päiviä ennen sitä muuttaa liike kaiken
hylky- ja roskatavaravarastonsa mainittuihin puoteihin. Tavaroista
lasketaan samat hinnat kuin jos ne olisivat uusia. Suureksi ei siis
lopulta jää se, mitä petetyt mustaihoiset vihdoin itse asiassa saavat
kolmivuotisesta työstään, jolleivät he nimittäin sitä ennen ole
nääntyneet oudosta ilmastosta, kovasta kohtelusta ja viheliäisestä
ravinnosta; kaikki on yksinkertaisesti häpeämätöntä keinottelua.

Mietimme mielessämme eikö englantilainen ystävämme hieman liioitellut.

— Myöntäkää, sanoimme me, että te ette pidä saksalaisista ja että
tämä tekee teidän arvostelunne katkeraksi. Me olemme oppineet
tuntemaan näiden joukossa mitä inhimillisimpiä ja rakastettavimpia
hallitusherroja. Eivät he suinkaan sallisi kovaa kohtelua, huonoa
ruokaa ja kaikkea muuta, mistä te syytätte liikettä?

— Myönnänkö, etten pidä saksalaisista. Niin, miksipä en sitä tekisi?
He ovat raakaa ja jyrkkää kansaa kokonaisuudessaan. Ja heidän
politiikkansa on samanlaista. Hallitus! Yksityisinä ovat ylemmät
virkamiehet kenties maailman parhaita ihmisiä. Mutta sitä seikkaa minä
en tunne, koska minulla ei ole kunniaa olla heidän tuttaviaan. Mutta
minä asun Tivolihotellissa Apiassa ja olen oikeustalon ja "putkan"
naapurina. Joka aamu kello kahdeksan minut herättää mitä kauhistuttavin
huuto ja ulvonta. Hallitus pieksättää silloin maahantuotuja kiinalaisia
työntekijöitä. Nämä ovat samanlaisia orjia kuin liikkeen ihmissyöjät.
He eivät saa poistua ilman numeroaan, joka on kannettava täysin
näkyvänä käsivarren ympärillä. Kello yhdeksän jälkeen illalla eivät
he yleensä saa lähteä ulos. Työpäällikkönsä ilmiannosta ja ilman
pienintäkään mahdollisuutta saada itseään puolustaa tuomitaan heidät
ruoskittavaksi. Ja niitä iskuja ja lyöntejä, joita heidän työnantajansa
heille sillä välin antavat, ei heidän hyväksensä lasketa...

Me vaihdoimme puheenaihetta...




Mataafa, samoalaisten kuningas.


Mulinuussa oli — kertoo europpalainen matkustaja — pyöreä maja, joka
ei ollut ainoastaan suurempi kuin kaikki muut lähellä olevat, vaan
siinä herättivät erityistä huomiota sen taitehikkaasti palmikoidut
bamburuokoseinät ja iso musta-valko-punainen Saksan valtakunnan lippu,
joka liehui aivan lähellä korkean maston huipussa.

Ja tultuaan majan sisälle kertoo hän näkemästään seuraavaa:

Päivän häikäisemät silmäni olivat tuskin tottuneet miellyttävään
varjoon, joka levisi korkean katon alle, kun huomasin, että en ollut
tavallisessa samoalaisessa asunnossa. Kattoparruilla oli harvinaisen
suuri määrä kääröjä. Kava-malja oli erinomaisen iso. Katon reunustalla
riippui suuri kivipiirros keisari Vilhelmistä mustalla ja valkoisella
tapa-alustalla. Vierellä oli paavin sekä kuvernöörin, tohtori Solfin
kuva. Ja lattialla oli kolme isoa, kamferipuista arkkua, kauneimpia,
mitä tähän asti olin nähnyt käydessäni samoalaisessa majassa.

Mutta nämä olivat vain yksityiskohtia.

Siellä istui vanha mies ainoastaan muutamien tuumien korkuisella
fidshiläismattovuoteella. Alapuolella olevat matot olivat paksumpia,
mutta sitten ne tulivat yhä hienommiksi ja hienommiksi, kunnes ne
olivat sametinpehmoisia ja loistivat ikäänkuin ne olisivat olleet
palmikoidut puhtaimmista kultasäikeistä eivätkä paljaista kuivuneista
ja riivityistä lehdistä. Hän teki mahtavan vaikutuksen, hänen hartiansa
olivat voimakkaat, rinta leveä, niska voimakas ja lyhyt, suuri, luja
pää, jonka lumivalkoinen lyhyeksi leikattu tukka ja viikset ynnä harva
parrantynkä olivat omituisessa ristiriidassa hienosti rypistyneen
päivänpaahtaman tumman ihon kanssa. Kaunis, joskin hieman leveä nenä,
viisaat vakavasti katselevat silmät tuuheiden, valkoisten kulmakarvojen
alla ja suorat, syvät viivat nenäjuuresta suupieliin muodostivat
kasvot, joiden tarmo oli silmiinpistävä. Ja kaikkeen tähän yhtyi jokin
arvokkaisuus, jota ei ole helppo kuvata ja joka ei voi olla silmiin
pistämättä. Kaikki teki heti sen vaikutuksen, että edessäni oli joku
suuriarvoinen päällikkö.

Vanhuksella, jonka iän saattoi arvioida noin seitsemäksikymmeneksi
vuodeksi, oli kaulassa ketju punaisia kukkia sekä yksinkertainen
rukousnauha, josta pieni hopea-amuletti riippui avoimelle rinnalle.
Vyötäisten ympärillä oli hänellä tummansinisestä, maahantuodusta
kankaasta valmistettu lava-lava. Kädessä puoleksipoltettu samoalainen
sikari. Ja sylissä hänellä oli vihdoin ristissäolevilla säärillä
oivallinen hevosen jouhinen kärpäistöyhtö, hyvin kiillotetussa
puupitimessä, jonka kädensijan ympärillä oli loistava hopeahela.

Tällainen oli Mataafa, Samoan kuningas, — joskaan saksalaiset eivät
häntä virallisesti siksi tunnustaneet ja jonka arvonimen sitäpaitsi
v:n 1899:n komissioni poisti. Kuitenkin sai Mataafa aikoinaan keisari
Vilhelmiltä korkeimman kaikista arvonimistä, mikä alkuasukkailla on,
nimittäin kunnia-arvonimen "Alii-Sili" — korkein herra tahi korkein
päällikkö. Vuosien kuluessa on hän sitäpaitsi saanut hallitukselta
joukon arvokkaita lahjoja: ison, kauniin talon Apiavuoren rinteellä,
hevosia ja vaunuja, pitkän veneen ja hopeahelaisen kärpästöyhdön,
jota esinettä alkuasukkaat melkein aina pitävät mukanaan ja jolla he
karkoittavat lentoon kärpäsiä, jotka ovat niin alhaisia olentoja, että
niitä ei saa käsin koskettaa.

Ja hänen asemansa tekee myöskin merkittäväksi se huomaavaisuus ja
kohteliaisuus, jota saksalainen kuvernööri ja hänen päällystönsä
hänelle kaikissa tilaisuuksissa osoittavat, hyvin tietäen, että
vanhan miehen sana ja vaikutusvalta painavat paljon neuvotteluissa ja
alkuasujanten toiminnassa.

Mataafan kaikki arvonimet ja nimet, jotka ovat saadut eri piireistä
ja yhdistetyt muutamien vanhojen mattojen omistamiseen, kuuluvat
seuraavasti: Tupau Mataafa, Tuiaana, Tuiatua, Gatoaitele, Malietoa,
Mataafa, Tangaloa ja Lilomaiava. Ja näiden lukuisien arvonimien
kantaja ei ole ainoastaan muodoltaan, istuessaan kauniissa majassaan
loistavalla matollaan, vaan myöskin luonteeltaan ja elämäntarinansa
vuoksi harvinaisen hauska ja mieltäkiinnittävä ihminen.

Täyttyisi kokonainen kirja, jos rupeisimme lähemmin kuvaamaan kaikkia
niitä kahakoita ja taisteluja, jotka Samoassa taisteltiin vuosien 1872
ja 1900 välillä ja joissa Mataafan merkitys oli erittäin suuri.

Samoalaisten eri puolueet, jotka eivät voineet sopia siitä, kenen
he ottaisivat kuninkaakseen, kohtasivat toisensa monta kertaa
taistelukentällä. Kolme suurvaltaa, — Englanti, Saksa ja Amerikka
— jotka tahtoivat kukin osansa, jolleivät juuri kaikkia saaria,
kiihottivat heitä ja kiistelivät sitäpaitsi keskenään tavalla, joka
ei ollut suinkaan suurvaltojen arvon mukainen. Vallitsi yleinen
sekamelska. Rannikkoja pommitettiin. Iskuja annettiin. Suojelusjoukkoja
laskettiin maihin. Lippuja pystytettiin. Englantilainen lähetystöinä,
jolla oli suuri vaikutusvalta, kolmen valtiomahdin konsulit ja
sotalaivastojen päälliköt vehkeilivät toisiaan vastaan milloin
alkuasujanten ja heidän valtiollisten järjestöjensä mukana, milloin
niitä vastaan.

Seikkailijoilla ja onnenonkijoilla oli näinä vuosina kultaiset ajat
Samoassa. Tehtiin mitä uskomattomiinpia ilkitöitä. Eräs englantilainen
asianajaja laahasi eräänä päivänä Saksan lipun alas ja polki sen
lokaan. Muuan saksalainen juomasankari kosti särkemällä oikeustalon
ikkunat, englantilaisen ylituomarin siellä ollessa. Eräänä päivänä
nostivat englantilaiset oman lippunsa samoalaisen yläpuolelle ja
ottivat samoalaisen saariryhmän haltuunsa. Tämä "omistaminen"
vaihdettiin myöhemmin lyhytaikaiseen "kauppa- ja ystävyyssopimukseen".
Alkuasukkaat alistuivat milloin yhden, milloin toisen vallan
suojelukseen. He lähettivät persoonallisia kirjelmiä sekä keisari
Vilhelmille että kuningatar Viktorialle. Ja kun vihdoin Malietoa
Laupepa, viimeinen kruunattu kuningas, joka heikkoutensa vuoksi oli
suureksi osaksi ollut syypää vallitsevaan epäjärjestykseen, kuoli,
jakautuivat samoalaiset kahteen puolueeseen, joista toinen kannatti
Tanua, Lontoon lähetyssaarnaajain erityistä suosikkia, ja toinen
katolilaista Mataafaa, jota saksalaiset olivat pitäneet viisi vuotta
maanpakolaisuudessa Jaluitsaarella, mutta jonka he nyt sallivat palata.

Mutta joskin päällikköjen enemmistö tahtoi ehdottomasti Mataafaa
kuninkaaksi, eivät politikoivat lontoolaiset lähetyssaarnaajat
tahtoneet taipua. He varustivat seitsemäntoista vuotiaan ehdokkaansa
ja hänen kannattajansa aseilla ja ampumavaroilla. He suojelivat heitä
alueellaan. Ja kun Mataafan soturit kävivät heidän kimppuunsa ja
pakottivat heidät pakenemaan, täytyi sekä Tanun että hänen väkensä
peräytyä merelle ja hakea englantilaisen Porpoise sotalaivan kanuunien
suojaa, mutta he saivat melkein kaikki surkealla tavalla surmansa.
Heidät yllätti näet vaikea myrsky, täytti heidän kanoottinsa vedellä
ja pani heidät alttiiksi kauheille kärsimyksille, jota kaikkea
englantilaiset päälliköt laivankantensa korkeudesta kylmäverisinä
ja panematta rikkaa ristiin heidän auttamisekseen katselivat,
kunnes saksalaiset vihdoin ottivat armoihinsa ja pelastivat nämät
puoliksi paleltuneet saaristolaisparat, jotka heidän liittolaisensa
englantilaiset näin häpeällisesti jättivät oman onnensa nojaan.

Mataafan luonteessa yhdistyy lujuus ja kukistumaton rohkeus, kaksi
miehevää hyvettä, sydämelliseen lempeyteen, joka hänen katkerinten
vihamiestensäkin tulee tunnustaa. Ilman häntä — sanotaan — olisi,
lukuunottamatta katolista lähetyskuntaa ja siihen kuuluvia, jokainen
valkoihoinen, niin mies kuin nainen, saanut surmansa viimeisissä
levottomuuksissa. Sillä molempien englantia puhuvien valtojen yli
kaiken kuvaamiskyvyn nouseva julmuus oli synnyttänyt hädän ja
kurjuuden päivänpaisteisille saarille ja ärsyttänyt niiden muutoin
niin ystävälliset asujamet mielettömään raivoon. Ilman häntä
kinastelisivat ja taistelisivat eri päälliköt kenties vielä tänäänkin
saksalaisesta yliherruudesta huolimatta. Ja miten olisikaan käynyt
valkoihoisille ilman Mataafaa, kun suuren myrskyn jälkeen maaliskuussa
1899 haaksirikkoontuneiden ja särkyneiden sotalaivojen pirstaleet
täyttivät Apialahden rannat, kun sadat miehet taistelivat henkensä
edestä kamalissa hyökyaalloissa ja kun pelastuneet harhailivat
rannoilla ilman aseita, vaatteita tahi ravintoa? Tässä tilaisuudessa
näytti Mataafa paremmin kuin koskaan ennen, kuka ja millainen hän
oli. Hyvin linnoitetusta asemastaan vuorilta lähetti hän soturinsa
lahdelmaan pelastamaan, mitä oli pelastettavissa. Kuolemaahalveksivalla
rohkeudella heittäytyivät uimataitoiset vahvat miehet valkovaahtoisiin
laineihin. He muodostivat ketjun, kunnes he seisoivat leukaansa
asti vedessä. He pitivät toisistaan kiinni melkein yli-inhimisellä
sitkeydellä. Ja siten he myöskin onnistuivat omaksi ja jalon
päällikkönsä unohtumattomaksi kunniaksi pelastamaan suuren osan hätään
joutuneista merimiehistä, jotka eilen olivat taistelleet heitä vastaan
ja pommittaneet heidän kyliään ja jotka huomenna todenmukaisesti
jälleen alkaisivat väärää taisteluansa ryöstönhimon ja sorron
vertatippuvan lipun alla.




Faamun pidot.


Majassaan asui Faamu, eräs Samoan kuninkaallisia prinsessoja ja
edellisessä luvussa mainitun, tunnetun samoalaisen kuninkaan Maliatoa
Laupepan tytär.

Hän istui tavallisesti keskellä majaa ja työskenteli, milloin kutoen
uutta "titiä", tanssivyötä, milloin palmikoiden kukkaseppelettä
niskaansa tahi tukkaansa varten.

Sukunsa vuoksi oli Faamulla luonnollisesti huomattava asema.
Tultuaan Taupouksi joutui hän emäntänä kaikissa juhlallisuuksissa
monien erilaisten ihmisten yhteyteen. He ihailivat häntä kaikki,
sekä alkuasukkaat että valkoihoiset. Ja sanottiin, että ainoakaan
samoalaisprinsessa ei ollut aikaisemmin eikä myöhemmin koskaan niin
yleisesti pidetty kuin hän.

Tuoksuvana lauhana kuutamoiltana piti Faamu parin vieraansa kunniaksi
suuren juhlan. Mukana ollut europpalainen antaa siitä elävän kuvauksen,
jota tässä seuraamme.

Faamun majan ympärille oli kokoontunut kehään suuri joukko kutsumatonta
naapuristoa. Siellä oli ainakin kaksisataa alkuasukasta.

Itse majassa, jossa silmää häikäisi kahdentoista, ehkä useammankin
hyvin puhdistetun öljylampun valo, istui emäntä tavan mukaan keskellä
lattiaa, joka illan kunniaksi oli kokonaan peitetty hienoilla,
kullallekimaltelevilla matoilla. Joukko tummanpunaisia hybiscuskukkia
tukassaan ja puettuna vaaleansiniseen, pitkään, kevytpoimuiseen
hameeseen otti hän vastaan vieraansa ja osoitti heille paikat. Mitään
esittelyä ei tapahtunut. Me olimme kaikki emäntämme ja sellaisina
myöskin toistemme ystäviä. Nimi! Mitä se vaikutti asiaan? Arvonimi?
Kuka sellaista kysyi?

Vieraiden vähitellen saapuessa oli meillä aikaa katsella ympärillemme.
Muutoin niin aistikkaan yksinkertainen maja oli melkein tuntematon.
Lukuisat tukipilarit ja poikkiparrut olivat aistikkaasti koristetut
äskenleikatuilla palmunlehdillä, joiden tummasta vihreydestä lukuisia
valkoisia jasmiinikukkia silmää viehättäen loisti. Katosta riippui
tuoreita köynnöksiä, joita oli punottu lehdistä ja kauniista kukista.
Ja määrätyllä paikalla oli kelpo _tanoa_ valmiina juhlallista kavaa
varten, jolla juhla aikanaan oli aljettava ja ystävyys kaikkien
läsnäolevien kanssa yhä enemmän vahvistettava.

Matoille, majan ulkoreunan sisälle oli Faamu asettanut vieraat eri
ryhmiin.

Toisella pitkällä seinällä istuimme me papalangi — europpalaiset.
Toisen lyhyen seinän ääressä olivat vanhat alkuasukkaat. Niitä oli noin
tusina. Ja arvokkaannäköisiä ukkoja he olivat. Heidän kasvonsa monine
ryppyineen ja vakoineen tekivät arvoa-vaativan vaikutuksen. Silmät
katselivat niin lempeästi ja ystävällisesti. He keskustelivat niin
kohteliaasti ja hiljaa. Ja keskellä heidän piiriänsä istui erityisesti
kunnioitettuna nuori Tanu, Faamun veli ja aikoinaan vallanhimoisten
lontoolaislähetyssaarnaajain kuningasehdokas, vastaehdokas
katolilaiselle Mataafalle, jonka ympärille koko samoalainen kansa oli
kokoontunut niin yksimielisenä ja määränsätietoisena.

Pitkällä sivulla meitä — papalangeja — vastapäätä oli nuorisolla
sijansa. Kylki kyljessä oli siinä noin neljäkymmentä nuorta miestä ja
naista. Heidän silmänsä loistivat odottavaisesti. Heidän virheettömät
valkoiset hampaansa kimaltelivat täyteläisten huulien välistä. Heidän
naurunsa helisi. Sukkelia muistutuksia sinkoili edestakaisin. Se oli
suloista nuorisoa, suloista nuorisoa...

Majan ulkopuolella istuivat kutsumattomat taajoissa riveissä. Koko
naapuristo oli siellä. Monta sataa henkilöä. Ja heidän takanansa
keittohuoneissa liikkui joukko toimeliaita nuorukaisia uunien ääressä.
Ja taampana kiiluvat silmät todistivat, että naapuriston kaikki kissat
ja koirat olivat saapuneet saamaan osansa pidoista.

Näin olivat kaikki vieraat vähitellen saapuneet. Kahden nuoren naisen
seuraamana asettui Faamu kavamaljan taakse ja valmisti suurilla
juhlallisuuksilla vieraanvaraisuusjuoman. Muuan vanha Tulafale omisti
jokaiselle vieraista muutamia kauniita sanoja. Lähetyssaarnaajani
läsnäolosta huolimatta uhrattiin myöskin jumalille heidän osansa. Ja
kun tanoa vihdoin oli tyhjä ja pantiin syrjään, lähetti Faamu sanan
keittohuoneeseen, että nyt oli _vaisalon_ aika.

Tämän kutsun saatuaan kiiruhtivat nuoret miehet keittohuoneeseen.
He toivat kukin kokospähkinämaljansa ja vihreän pergamenttimaisen
lehtensä, joka oli tarkoitettu lusikaksi. Jokainen vieraista sai
maljansa ja lusikkansa. Maljassa höyryävä ruokalaji oli vaisalo. Sillä
oli ruokahalua herättävä tuoksu ja se maistui vieläkin paremmalta,
vaikka se ei ollutkaan mitään muuta kuin raaputettua, omassa maidossaan
keitettyä nuorta kokospähkinää, johon oli lisätty arrowjuurta.
Nautittuani tätä muutamia lusikoita — anteeksi — lehtiä tunsin itseni
harvinaisen ravituksi ja tyytyväiseksi. Minut valtasi jonkinmoinen
uuvuttava hyväntuntemus. Nojauduin mukavasti erääseen katonreunan
tukipilariin. Ojensin mukavasti koipeni matolle. Otin vastaan
äskentarjotun, kotonatehdyn sikarin. Puhalsin hiljaa muutamia kevyitä
sauhukiemuroita. Suljin puoliksi silmäni. Ja sitten annoin juhlan
vieriä editseni kirjavine kuvineen...

Tuoksuen ja loistaen kokospähkinäöljystä, jolla komeat, ruskeat
ruumiit olivat runsaasti voidellut, järjestyivät nuoret miehet
tanssiin kolmessa rivissä. Sääret ristissä päällekkäin siten, että
jalat esteettömästi saattoivat liikkua, istuivat kauneimmat ja
lujarakenteisimmat miehet ensi rivissä. Heidän keskellään oli nuori
päällikkö, jättiläinen, jolla oli valtaava, vaikeasti kiinnitettävä
tuinga päähän sidottuna ja kallisarvoinen sarvivalaanhampainen
kaulanauha niskassa. Vyötäisillä oli kaikilla pienet verhot
ruskeareunaisesta tapasta, jotka olivat sidotut juhlaa varten
erityisesti valmistetulla tanssivyöllä, johon oli kiinnitetty nuoria
lehtiä ja kukkia. Päässä heillä oli pieni bananinlehtinen hattu ja
kaulassa riippui ula, — kaula vitja — valmistettu pandanin tuoksuvista,
punaisista hedelmistä, samalla kun käsi- ja jalkanivelet olivat
kaunistetut hienoilla, pienillä lehtiseppeleillä.

Jonkun verran syrjässä nuorukaisista istui yksinäinen omituinen olento.
Se oli tavanmukainen narri, jota ilman ainoakaan samoalainen juhla
ei ole oikein onnistunut. Hänen kasvonsa olivat vanhat ja hennot.
Silmät harhailivat. Odottaen että tanssi, jota hänen tuli ivata,
alkaisi, käänteli ja väänteli hän itseään kuin riikinkukko. Ja sillä
välin suuntasi hän milloin yhdelle, milloin toiselle läsnäolevalle
alkuasukkaalle pilkallisia huudahduksia ja liioittelevia eleitä
seuraavia sukkeluuksia, jotka kerran toisensa jälkeen herättivät
kuulijoissa äänekästä mieltymystä ja naurua ja tavantakaa kiihoittivat
häntä uusiin ponnistuksiin huomion kiinnittämiseksi itseensä.

Äkkiä alkoi laulu ja tanssi. Nuorukaiset virittivät sävelen, pienen
moniäänisen laulun, jota toistettiin niin kauvan kuin leikki kesti.
Sen tahti tuli yhä nopeammaksi ja nopeammaksi. Ja lopuksi se tuli niin
hurjan vauhdikkaaksi, että tanssijat ainoastaan äärimäisellä vaivalla
pysyivät mukana.

Itse tanssi oli omituinen ja sen suorittivat ensimäisen ja toisen
rivin nuorukaiset istuallaan. Siihen yhtyi erilaisia nopeita
liikkeitä. Koivet liikahtelivat edestakaisin. Yläruumis taipui ja
ojentautui jälleen, kääntyen oikealle ja vasemmalle. Käsivarret
ja kädet ojentautuivat — yhdessä tahi kumpikin erikseen — ulos ja
ylös, sivuille, eteen- ja taaksepäin. Pää pyöriskeli ja teki nopeita
käännöksiä. Ja kaiken tämän kestäessä löi toisen jalan isovarvas
lakkaamatta istuinmattoihin. Erehtymättä kertaakaan osoitti se tahtia.
Oli käsittämätöntä, miten se saattoi pysyä sekaantumatta. Todellakin
ihmeellinen taidonnäyte. Mikään ei loukannut silmää. Joka liike osotti
ylevyyttä ja siroutta. Ja kaikki tapahtui sellaisella levollisuudella
ja notkeudella, että se saattoi polveutua ainoastaan vuosisatojen
kuluessa huolellisesti kehitetystä ja peritystä plastillisuudesta.

Tämä omituinen huvi kesti noin viisi minuuttia, kunnes oli saavutettu
sellainen huimaava nopeus, että sitä ylemmäksi pääsy näytti
mahdottomalta. Silloin taukosi laulu äkkiä ja tanssijat pysähtyivät
samassa hetkessä. Mutta pysähdys ei tullut pitkälliseksi. Muutamien
minuuttien kuluttua kajahti uusi laulu. Ja sitten alkoi uusi tanssi
mitä uskomattomimpine lantiontaivutuksineen ja kierroksineen, jossa
nuorten miesten sitkeys tuli mitä kovimmalle koetukselle ja joka ei
päättynyt ennen kuin kaikki osanottajat, sekä laulajat että tanssijat,
olivat perinpohjin uupuneet.

Kun vilkkaat suosionosoitukset, jotka seurasivat tätä esitystä,
olivat tauonneet, ilmestyi Faamu, joka hetkeksi oli poistunut, mitä
hämmästyttävimmässä loistossaan.

Hän oli heittänyt päältään vaaleansinisen hameensa ja hänellä oli nyt
ainoastaan kullankeltainen olkimatto vyötäisten ympärillä. Tämän kevyen
puvun yllä oli loistavan kaunis titi punaisista villeistä kukista.
Kaulan ympärillä loisti tavanmukainen komeista keltaisenvalkoisista
sarvivalaan hampaista tehty kaulanauha. Ja ympäri karhean, nokimustan
tukan, joka oli kammattu kahdeksi valtaavaksi, paksuksi pensaaksi, oli
harvinaisista kukista muodostettu pieni seppele, kukista, jotka olivat
keltaisia kuin sinapinsiemen ja niin väkevätuoksuisia, että koko suuri
maja täyttyi mitä huumaavimmasta tuoksusta.

Täyteläisillä käsivarsilla ja kapeilla säärillä kimalteli hienosti
palmikoituja vihreitä lehtikiehkuroita. Sormissa oli joukko kullalla
ja hopealla koristeltuja kilpikonnankuorisia sormuksia. Korvankärjissä
oli pari pikku kukkaa. Ja paljaasta upeasta yläruumiista kimalteli
kullanpunainen _lengi_, harvinainen, vanhoista ajoista tunnettu
väriaine, jota ylhäiset samoalaiset naiset olivat valmistaneet erään
kasvin juuresta.

Vihdoin virittivät nuoret miehet, joiden katseet teeskentelemättömällä
ihailulla olivat säteillen hyväilleet nuoren prinsessan suloa, jälleen
laulunsa. Ja niin alkoi Faamu tanssia. Hän kiiti edestakaisin kevyillä
jaloillaan, jotka tuskin näyttivät koskettavankaan häntä varten
erityisesti levitettyjä tanssimattoja. Hän käänteli yläruumistaan,
niin että kullanpunainen lengi kimalti ja loisti. Hän teki eleellisiä
liikkeitä käsivarsillaan ja värähytteli kyynärpäitään, käsiniveliään ja
hienoja sormenpäitään niin ihmeellisellä, selittämättömällä tavalla,
että en ole koskaan voinut kuvitellakaan mielessäni sen veroista.

Matoilla, majan vieressä, istuivat vieraat vaipuneina sanattomaan
ihailuun. Tämä, Faamu ja hänen tanssinsa oli jotakin, jonka vertaista
he eivät koskaan olleet edes uneksineetkaan. Japanin pienet geishat
ja heidän koko maailmassa kuuluisa tanssinsa ei ollut mitään tämän
rinnalla. Tässä ei ollut ainoastaan suloa ja notkeutta, loistoa ja
aistia, vaan myöskin jotain muutakin: sielua ja tunnetta. Faamu ei
ollut mikään leikkinukke, vaan kypsä, täysiverinen nainen ja hänen
tanssinsa oli hehkuvaa tulta.

       *       *       *       *       *

Faamu tanssi...

Hänen tanssinsa oli nuoren tytön ylimielistä leikkiä miesten riutuvalla
rakkaudella. Hän kääntyi kaunismuotoisiin, kopeihin nuoriin laulajiin,
veitikkamaisesti ottaen vastaan heidän lumoavan ystävyytensä.
Hän antoi katseensa leikkiä toisesta toiseen. Mutta kun hän oli
sytyttänyt heidän sydämensä kuumimpaan hehkuun, käänsi hän kaikille
heille selkänsä ja kiiti kuin ahdistettu hirvi pois heidän luotaan.
Heitettyään nopean, mutta tarkasti tutkivan katseen vanhempien miesten
arvokkaisiin riveihin, tervehti hän heitä komeilevasti, mutta nöyrällä
alamaisuudella ja arvonannolla, nauraen heille samalla salaa. Ja sitten
osui hänen katseensa narriin, joka keikaili ja teeskenteli hänelle.
Mutta tälle hänellä oli ainoastaan avoin, ivallinen hymy vastaukseksi...

Nyt hän palasi nuorten miesten luokse. Hymyillen, huulet puoliavoimina,
säkenöivän valkoisin hampain ja tuikkivin silmin liikkui hän hitaasti
ikäänkuin tarkastaen heidän rintamaansa. Milloin pysähtyi hän yhden,
milloin toisen eteen. Pitkän ajan seisoi hän epäröiden hiljaa siinä,
missä nuori päällikkö istui. Hän otti elemäisesti vastaan olemattoman
kukkaisseppeleen. Nautti sen tuoksua. Hymyili ja ihaili sitä. Ja
sitten mietti hän silmänräpäyksen, kiinnittäisikö hän sen tukkaansa
vai halveksisiko sitä. Mutta heitti sen vihdoin nuorukaisen eteen
ylpein liikkein. Ja hän alkoi keimailevan, kissanpoikamaisen tanssinsa
uudelleen.

Faamu tanssi...

Mutta täysin ilmeettömin katsein tuijottivat nuoret miehet nyt
eteensä. Heidän yksitoikkoinen, mutta kuitenkin hymyilevän kaunis
laulunsa kaikui voimakkaana ja tasaisena ikäänkuin se olisi kohonnut
yhdestä ainoasta hopeankirkkaasta soittokoneesta. Ja sormet ja
varpaat löivät lakkaamatta mattoihin lujassa tahdissa ja innostavina.
Faamu tanssi, pään ja yläruumiin loistaessa lamppujen lämpimässä,
täyteläässä valossa, samalla kun nopeat jalat kylpivät tukipilarien
ja huumaantuneiden katsojien rivien väleistä virtaavassa, voimakkaan
kultaisessa kuunvalossa.

Faamu tanssi...

Laulu kaikui...

-- -- - Juhla oli loppunut.

Me vaelsimme alas lahdelmalle, ennenkuin palasimme kotiin. Ojensimme
itsemme lämpimälle, mustalle hiedalle ja uneksimme. Mietimme
mielessämme, mahtaisiko tuolla ylhäällä — ylhäällä äärettömässä
avaruudessa olla ainoatakaan taivaankappaletta niin hurmaavan kaunista,
niin rakastamisen arvoista, niin jumalallisen ihanaa elettäväksi ja
onnellisena oltavaksi kuin meidän oma, ijäti nuori, ijäti suloinen
maapallomme...

Ylt'ympäri sirisivät sirkat. Niiden kristillinkirkas sirinä täytti yön
uinuttavalla yksitoikkoisella sulosoinnullaan...

Kauvempana suhisivat palmujen huiput, pauhasi ulappa...

Maatuuli, joka oli voimakas ja raitis kuin äsken herännyt aamutuuli
tuoksui lukemattomia suuteloita, joita se hilpeällä matkallaan
aarniometsän peittämiltä vuorilta oli varastanut tuhannen ja yhden
yöllä valvoneen ujon kukan puhtailta, suloisilta huulilta...

Valoaväreilevässä yöilmassa kumotti kuu kauniina ja keltaisena. Sen
heijastus laguunissa muistutti valtavaa, lukuisain kimaltelevain
kultasuomujen panssaroiman merikäärmettä. Sen loistava, jättiläispitkä
pursto hävisi riutoille. Ja pää pureutui lujasti rantaan, aivan
jalkojemme juureen...

Palmujenhuiput humisivat. Kuunsäteet kimaltelivat. Ulappa pauhasi...

Me uneksimme.

Katso!

Faamu tanssii...






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74016 ***