
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74512 ***





KENTTÄ JA KASARMI

Kertomuksia Tasavallan Armeijasta


Kirj.

PENTTI HAANPÄÄ





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1928.




SISÄLLYS:

Saksan jääkäri
Joulu kasarmissa
Maaseutugarnisonin päävartiossa
Talvinen sotaretki
Kostoa
Sotilaallisen komeasti
Sotavanhus
Sairautta
Herra luutnantti ja hänen lähettinsä
Kertomus jänis-vainajasta
Sotilasjunassa
Vähän päiviä




SAKSAN JÄÄKÄRI


Juna oli pysähtynyt hytkähdellen himmeänä elokuun iltana, ja jokunen
matkustaja kurkotteli matkatavaransa hyllyiltä ja läksi, ja jokunen
kiipesi asemalta vaunuun, pieneltä maaseutuasemalta. Pillit suorittivat
asiaankuuluvat hihkaisut, veturi puhkui, ja kolisten ja huristen läksi
juna vaeltamaan tarkkaan viitoitettua tietänsä.

Niinpä oli siitä junasta laskeutunut muuankin keskimittainen,
hoikanlainen, pystyrunkoinen mies, jaloissa saappaat ja kädessä kookas,
ruskea matkalaukku. Seisahteli, silmäili ympärilleen ja lähti viimein
astumaan lävitse pienoisen, maalaillun kyläkunnan, ohi pikku kauppojen
ja kahviloitten, pankin ja majatalon, astui hitaasti riiputellen
laukkua, katsellen ympärilleen, kuten tekee se, jolle paikat ovat tutut
entisiltä ajoilta ja jota huvittaa nähdä, mikä on muuttanut muotoaan,
mikä säilynyt entisellään.

Sitten kylä jäi taakse ja kulkijan vauhti parani. Hän rutaisi aidasta
seipään, pisti sen laukkunsa kädensijoihin ja kantoi sitä hartioillaan.
Ilta yhä himmeni, elokuinen, tyyni ilta. Leppoisa hämärä täytti
maantien, jonka molemmin puolin mäntyinen metsä tuskin kuuluvasti
suhahteli, hengitteli. Sitten hän kääntyi siltäkin hiekkaiselta,
kovapintaiselta tieltä kaitaisemmalle, ruohoiselle kärrytielle. Astui
sitä aikansa, istahti, pyyhkieli hikeä ja sytytti savukkeen. Oli yö,
lauhkea yö, pimeän kuhju, taivaslaelta pilkoitteli joku himmeä tähti
tummien oksien lomitse.

Siitä oli kymmenkunta vuotta, niille vaihein, kun tämä mies oli
lähtenyt näitten tummien metsien piiristä, pienestä kylästä tämän
ruohoisen tien päästä. Oli torpparin poika, oli käynyt kansakoulunkin,
mitä eivät niihin aikoihin vielä kaikki mökin pojat tehneet. Hänelle
pystyttiin sekin kustantamaan, hyvänlaisesti elävän torpparin ainoalle
lapselle. Oli luonnoltaan hieman haaveilevainen. Koulusta päästyäänkin
luki vielä kaikenlaisia kirjoja, mietiskeli, enemmänkin kuin olisi
ollut suotavaa siihen nähden, että hänestä piti kasvaa työmies, joka
ei pelännyt rasittaa ruumistaan. Kirjoista häneen imeytyi kuvitelmia,
jotka ajautuivat laajemmalle kuin tovereittensa ja yleensä ympäristönsä
ihmisten. Luki Runebergia ja Topeliusta ja näki maan ja kansan
kaunistettuna runon hohteella, haikeudella ja hentoudella. Kuntoa,
oikeutta, urhoollisuutta — näki isänmaan, Suomen, ja tunsi että
hänenkin täytyisi tehdä jotakin sen hyväksi, että se kukoistaisi ja
tulisi voimalliseksi.

Siihen aikaan oli Suomeen sijoitettu venäläisiä sotamiehiä ja
sinelliniekkoja santarmeja. Niitä ei kyllä ollut hänen näköpiirissään,
korpikylässä, mutta kuulihan hän niistä. Kuuli, että Suomea sorrettiin,
että santarmit vainosivat innokkaita isänmaanystäviä sulkeakseen
kivisiin linnoihin, viedäkseen Siperiaan, hirttääkseen. Ja jopa kuuli
hän huhun, että maakunnan kuvernööri oli hirtättänyt miehen, isänmaan
miehen... Silloinpa hän huomasi: hänestäkin kasvaa isänmaanmies,
sankari, jota ryssän vainukoirat ajavat takaa pitkin teitä ja
metsiä. Mielikuvituksensa alkoi hehkua kuumana. Kuinka kansa nousee
yksinäisissä, harmaissa kylissä metsien keskellä, harmaat, totiset
miehet taisteluun sortajaa vastaan. Kuvitteli sodan töitä, taistelua,
tykkien jylyä, räiskettä, palavien talojen liekkejä... Suomalainen
kaarti hyökkää pajunetit välkkyen pitkien kiväärien nenissä, ja
ryssän soltut väistyvät idän aavoille maille verisin sinellein,
pitkiin liepeisiin kompastellen... Ja Suomi olisi itsenäinen. Kukaan
ei sitä komentaisi, vieras sinelliniekka santarmi ei vaanisi enää
isänmaanmiesten töitä. Tämä maa, tummat metsät, huurteiset tai tuulessa
humisevat, kylät, sinisinä läikkyvien järvien rannoilla tai mustina
hyömistävien jokiuomien partailla, meren rannalla, vihreitten peltojen
keskellä tai talven lumiin uponneina, olisivat vapaat...

Ja sitten alkoi hän kuulla outoja kuiskeita, kuuli miesten puhelevan
illoin, kun istuskeltiin pirtissä piippuja imien, että Suomen nuoria
miehiä oli siirtynyt Saksaan taistellakseen vieraalla kamaralla
vihollista vastaan. Niin, ehkäpä kerran omallakin kamaralla, sotataidon
oppineet miehet, ehkäpä Suomi karistaisi suuren sortajan ikeen näinä
häikän aikoina, koko maailman taistellessa... Sitten kuuli hän huhuja,
että siellä tai siellä oli liikkunut Saksaan värväri, jota santarmit
ajoivat kuin metsän petoa...

Eikä hän saanut enää öisin unta, ei rauhaa, ennenkuin oli nähnyt
värvärin, ennenkuin oli lähtenyt kotoaan matkustaakseen Saksaan
soturiksi. Niin hän lähti lapsuutensa laaksosta vähän kuin varkain,
parinkymmenen vuotisena torpanpoikana, sydämessään haaveet itsenäisestä
Suomesta, ehkä myöskin mielessä muuta, kyllästymistä hiljaiseen elämään
korpikylässä, yksitoikkoiseen työhön vainiolla tahi huokaavan metsän
sisässä, halua johonkin outoon, tuntemattomaan, elämään...

Äiti siellä harmaassa mökissä lienee itkeä tihistellyt, vuodattanut
suolaisen kyynelen ryppyiselle poskelle, isä oli tuijottanut vakain
naamoin, jurona, imien piippua ja sanonut, että niin sen kävi, kun
sillä koulua käytti, perehtyi kirjoihin, imi niistä outoja haaveita ja
joutui hulluille teille, seikkailuihin.

Siitä oli nyt vuosikymmen, jopa toistakin.

       *       *       *       *       *

Sitten Lockstedtin leirillä metsäkylän poika tunsi itsensä pettyneeksi,
apeaksi. Jotakin, joka oli ollut kaunista ja ilmassa häilyväistä,
oli läjähtänyt kasaan. Tämmöistäkö olikin tämä isänmaanmiehen elämä.
Kasarmi, hermostuttavan täsmällinen ja siisti; harjoituskenttä
harmaana ja tasaisena. Missä lieneekään sotilaallinen uljuus? Hänestä
tuntui, että täällä piti paremminkin ottaa luontoonsa piiskatun koiran
nöyrämielisyys. Nöyryys, no, sitähän opettivat viisaatkin; se on
ihmisluonnolle hyväksi.

Ja päivät alkoivat kulua. Saksankielistä komentoärjyntää. Asentoa,
marssia. Pullisteltuja rintoja ja pohkeita ja pystyjä päitä.
Sotamiehen pitää olla tahdin näköinen, kuin leijona päältä nähden,
vaikka olkoonkin sisällä nöyryys. Liikettä kentällä, kivääriotteita,
ampumaharjoitusta, marssia, marssia pakkaus hartioilla pölyävillä
teillä.

Niinpä meni harjoituskausi yksitoikkoisena, ankaran harmaana. Hän
pureutui vähitellen, tottui. Olihan tämä kaikki tarpeellista, jos mieli
jotakin tehdäkin, eikä ainoastaan hautoa ja haaveilla päänupissaan. Oli
opittava sotataitoa, ettei hämmentyisi veritöissä, sillä verellä oli
lunastettava kaikki arvokas tässä maailmassa, isänmaalle vapaus. Ei
auta haikailla.

Rintamalle, sotaan. Isänmaan vapautta haaveilevalle metsäkylän
pojalle oli sekin ikäänkuin liian runotonta. Rähmällään savisessa
juoksuhaudassa, granaattien ulisten vaeltaessa ilman lävitse,
pudotessa, tongaistessa maata ja räiskäyttäessä rapaa ja sirpaleita.
Konekiväärien rätinää, joskus myrkkykaasujen inhoittavia pilviä.
Toisinaan tiedusteluretkiä lävitse sotkuisten väkälankaesteitten
yön pimeydessä. Ammuntaa. Välistä yritettiin hyökätä tai torjuttiin
vihollisen rynnistystä. Joku Suomen mieskin kaatui, joku haavoittui.
Hänkin sai granaatin sirun käteensä. Hänenkin punaista vertaan valui
Kuurinmaan jäiseen multaan, valui pienen Suomen puolesta siellä
etäällä. Makasi sairaalassa ja palasi jälleen rintamalle. Aika vieri
ja mitään ei tapahtunut. Sota vain jatkui. Mieleen valui epätoivo,
epäilys, että ei tulisikaan mitään tapahtumaan, että he olivat turhalla
harhatiellä, ilman aikojaan tuoneet itsensä tänne isojen jalkoihin,
antaneet aherruksensa, verensä ja henkensä. Taistelivat suuren Saksan
puolesta suurta Venäjää vastaan. Näin kävi hänelle ja monelle muulle.
Ja sitten tuli turtumus, tylsyys. Käyköön miten käypi ja tulkoon mitä
on tullakseen.

Jo kuuluu kohua Venäjältä! Keisari kukistuu! Jo lopettaa Saksa sodan
sillä rintamalla. Voitettu, vallankumouksien kuohuttama Venäjänmaa
tekee rauhan. Mitä, mitä tapahtuu nyt? Antaako vapaa Venäjä Suomellekin
vapauden, elääkö Idän Suuri Tasavalta sen kanssa kuin ystävä ja veli?
Ja miten käypi silloin tämän sotilasjoukon, Saksan jääkäreitten?

Sitten kuuluu jo kohu Suomestakin, Suomi nousee, rahvas huurteisten
metsien kylissä ja kaupungeissa. Se ravistaa vanhat ikeensä, joita se
on kauan kärsivällisesti, itsekseen nuristen kantanut. Se tarvitsee
johtajia, se kutsuu vieraalla maalla sotataidon oppineita poikiaan.
Hetki oli tullut, päivä kajasti. Saksan jääkärit purjehtivat Suomeen.

       *       *       *       *       *

Se mitä tämä torpanpoika oli haaveillut pääluunsa alla joku aika
takaperin, oli nyt toteutunut. Suomen niemellä kävi kiihkeä laine
ihmiseläjien verissä. Sota oli alkanut, vapaussota. Tämä vieraalla
maalla opinkäynyt torpanpoika oli myös pienenä päällikkönä armeijassa,
joka sikisi ilmoille huurteisista, tummista metsistä. Talojen isäntiä
tahi poikia harmaissa sarkatakeissa, virka- ja lukumiehiä kaupungeista,
torppareita ja jopa työmiehiäkin, enimmät asian puolesta innostuneita,
jotkut astuneina riveihin esivallan käskystä. Ei ollut aluksi kaikilla
aseitakaan. Monille riitti vain vanhoja, ruostetorvisia pyssynrämiä.
Käytiin niillä ryssäläisten osastojen kimppuun, joista enimmät kylläkin
laiskoina makasivat kasarmiensa ritseillä, viitsimättä ampua tahi
tapella. Saatiin aseita ja lähdettiin vyörymään kohti etelää, ajamaan
ryssän sinelliniekkoja.

Mutta mitä? Oliko myös ryssän riveissä Suomen miehiä, jopa etupäässä,
niin että he olivat runko ja vieraan maan miehet vain apuna. Suomen
kansa oli lohjennut kahtia ja karkasi toistensa kimppuun. Se oli
kapina, punakaartin kapina. Mitä olivat nuo kapinamieliset? Tavallisia
työmiehiä, torppain miehiä, ryssäin patteritöissä laiskistuneita
jätkiä, katulutkia... Halusivatko he pitää maassa vihollisen, ryssän
lain ja vallan? Tämä jääkäri, pieni päällikkö, mietti ja uskoi,
etteivät he sitä halunneet. Hekin nousivat oman aatteensa ja asiansa
puolesta, katkeroituneina, kateellisina, hävittääkseen vanhan ja
pystyttääkseen maahan uuden järjestyksen, uskoen siten saavuttavansa
vapautta ja hyvinvointia, tasa-arvoisuutta. Innolla he nousivat,
ampuivat epäröimättä. Mutta sitä kiihkeämmin kävi valkoinen armeija
kimppuun. Tämäkin jääkäri, entinen torpanpoika, vei sinne epäröimättä
omaa osastoaan. Tosin hän oli alussa ällistynyt, pelästynyt, että
tämä kansa, josta hän oli lukenut nuoruutensa runokirjoista, jonka
piti olla tyyni ja lainkuuliainen, ehkäkin sodassa urhea, että tämä
kansa saattoi olla niin kiihkeä veriltään, hermostuvainen, aivan
kuin verta himoitseva, joka saattoi ampua luodin vangiksi saadun
kansalaisensa pään lävitse, kerskuen, kuin huvitellakseen. Jopa
kerrottiin punakaartin toimeenpanevan kidutuksia, vetävän mahat halki
valkoisilta, ripustavan suolet puunoksalle. Hän mietti sitäkin, että
siellä ehkä joku hänen entisiä tovereitaan, työmies tai mökinpoika,
laukaisi aseensa hänenkin päänsä menoksi ja hän heidän. Mietti sitä
ja muutakin, mutta ei miettinyt kauan. Tämä oli nyt vihdoinkin sitä
unelmoitua, kävivät suuret tuulet, oli alkanut vapaussota. Nyt oli
tapella nyökytettävä, ei ajatettava.

Pyhä innostus ja viha täyttivät hänet. Nuo, eivät ne olleet Suomen
kansaa; ryssän riveissä taistelivat, perivihollisen, omaa esivaltaansa
vastaan. Hylkyjä. Jos tämä kansa olikin erimielinen, niin mikseivät
ensin yhtenä miehenä ajaneet vierasta pois ja vasta sitten käyneet
toistensa kimppuun pyssyin ja pistimin...

Niinpä meni sotaretki loppuunsa sulavilla lumilla kevättaivaan
alla, kiihkeissä taisteluissa, punakaartin tehdessä viimeiseen
saakka vimmaista vastarintaa. Mutta saksalaiset kypärit kuulsivat
etelässä punaisten selän takana. Kapinalliset lyötiin, ahdistettiin,
kukistettiin ja vangittiin. Monta kaatui vapautusarmeijasta, monta
jääkäriäkin, mutta tämä torpanpoika ei saanut naarmuakaan, vaikka hän
kulkikin etujoukoissa aina mustalle Rajajoelle.

Voitto oli saatu. Suomi oli itsenäinen, vapaa, toukokuisen sinisen
taivaan alla, ensikerran sitten muinaisten aikain hämyn, jolloin
rautapukuiset miehet tulivat tänne toisessa kädessä risti ja toisessa
miekka.

Mutta kymmeniä tuhansia miehiä makaili vankileirillä, mustin mielin,
kirous sydämessä. Veren höystämästä maasta nousi vihreä ruoho kuten
ennenkin. Valkoisten sankarihaudoille kohosivat kivet. Punaisten
hautojen soraläjälle kannettiin salaa verenpunaisia kukkia.

       *       *       *       *       *

Sodan päätyttyä hän jäi armeijaan, kuten hänen nuoruutensa
kuvitteluihin siellä isänsä harmaassa mökissä oli kuulunutkin,
upseerina itsenäisen Tasavallan sotajoukoissa. Ei hän sentään ollut
vielä upseeri, mutta jotakin sinnepäin, leveä, keltainen paartu
olkapäällä, arvonimeltään jääkärivääpeli. Eikä hänellä ollut liioin
toiveita sen korkeammalle kohotakaan, koulutietoja saamattomana, liian
vanhana käsitteelliseen ajatustyöhön tottumattomin aivoin hankkimaan
enää upseerikoulussa tarvittavia tietoja. Eikä hän siitä liioin
välittänytkään. Aliupseerillakin oli runsaasti, yllin kyliin tekemistä
tässä nyt uudesti luotavassa Suomen armeijassa. Hän heittäytyi innolla
niihin järjestelyjä muihin töihin, joita oli hänen työpiirissään.
Unelmat olivat toteutuneet: itsenäinen maa, sotajoukko sinisen
ristilipun alla. Oli puuhattava innolla, että siinä ruotu ruotuun
yhtyisi, että se pian olisi valmis, järjestynyt, hirmuinen...

Mutta välistä ajautui mieleensä epäilys, masennus: mitä tämä oli? Mitä
oli saavutettu? Vapaus, itsenäisyys. Se oli nälkäkesä. Sotamiehillä oli
vähän mustaa, akanaista leipää. Vankileireillä kuoli punaisia nälkään,
tauteihin. Hän ajatteli, että ei tämä vielä ollut niin ylen kaunista,
kun sen oli saattanut kuvitella silloin aikoja sitten. Tokko se siksi
tulikaan? Toinen osa kansaa kyräili toista vihaisesti. Miksi eräistä
rajan yli ajettu vihollinen haisi niin hyvälle...

Meni vuosi ja kuultiin, että Viro ajaa pois venäläisiä, pieni Viro,
jonka piti olla Suomen suuri sukulainen, ikäänkuin velimies tahi
serkku. Sekin aikoi olla vapaa ja itsenäinen. Ja näinä aikoina tämän
jääkärivääpelin tajuun tuli uusi, suuri kuvitelma, joka ennen ties
mistä syystä ei ollut siellä itänyt, eikä tehnyt vesaa. Suur-Suomi!
Hänen mielensä masennus ja penseä harmaus hävisi. Sielussaan havisivat
kuvittelujen linnun siivet. Suur-Suomi! Koko Suomen heimo yhdeksi,
laajaksi, mahtavaksi valtakunnaksi, Inkeri, Aunus, Vienan Karjala, jopa
Ruotsin Länsipohja, Ruija ja Kuolanniemi... Aikoiko joku vastustaa
tätä tuumaa? Oliko se mahdoton jonkun mielestä? Mahdottomia oli jo
tapahtunut! Katsokaa! Suomi oli itsenäinen, sillä oli sotajoukko!
Älköön se olko tarpeeton jäsen, koru! Hukarit tupesta, nikkeli
viuhumaan kiväärien piipuista, ellei nyt kerran mitään suurta saada
aikaan ilman veren vuodatusta... Mutta Suomen armeija vain harjoitteli,
makasi kasarmiensa ritseillä, söi vesipuuroa ja mustaa leipää.

Hän erosi armeijasta ja yhtyi Viron avuksi lähteviin vapaajoukkoihin.
Tavallisena rivimiehenä hän oli mukana taisteluissa. Kuulat säästivät
häntä nytkin. Hän ei saanut haavaakaan, vaikka luodit kerran tai pari
pyyhkäisivät lakin hänen päästään. Venäläiset väistyivät, venäläiset
ja kiinankulien palkkasoturi-pataljoonat. Viro oli vapaa. Hän iloitsi,
että oli laukonut kivääriään sen vapauden puolesta.

Sitten kuultiin, että Aunus nousi. Ohoi, näyttipä siltä, että Suomen
heimot yksitellen vapauttivat itsensä, vaikkakin tämän Pää-Suomen
joukot olivat toimetonna. Vaikkakin siltä hukari näytti juuttuneen
ainaiseksi tuppeen, sitten kun se oli sinne pistetty. Mutta hän yhtyi
Aunukseen lähteviin vapaajoukkoihin. Sillä vieläpä oli Suomessa
miehiä, jotka olivat valmiit lähtemään sinne, missä luoti lähetettiin
viheltämään Suomen puolesta ryssää vastaan. Tästä retkestä tuli hänelle
murheen matka. Hänen kiihkeät unelmansa Suuresta Suomesta raukenivat,
lannistuivat, ehkä kuolivat ainiaaksi.

Ei hän ollut tyytyväinen näihinkään Suomen vapaajoukkoihin, joissa
hän oli pienen päällikön paikalla. Eivät nämä edes kunnolla osanneet
tapella, kuten oli taisteltu Saksan rintamalla, Pää-Suomessa,
Virossakin. Näissä oli liian paljon nuoria, melkein lapsimiehiä,
lyseolaisia. Sitäpaitsi oli sanottu, että Aunus oli noussut. Harvapa
näistä näytti sotaan lähtevän. Enimmät olivat aloillaan, jopa
penseitäkin, kehittymättömiä raukkoja.

— Opettaa heitä vielä pitäisi, kehittää, ennen kuin heille liehuu
vapauden lippu.

Ennen pitkää tuli raskaita tappioita, perääntyminen, pako, avuton
harhaileminen lävitse Aunuksen. Varustukset olivat huonot, ei
ollut ravintoa, kaikinpäin kurjaa. Joukoissa ilmeni kurittomuutta,
tylsyyttä. Yksi komppania ryösti kerran nälissään kirkon, joi viinit.
Kenttäoikeus pystyyn. Kolme miestä komppaniasta tuomittiin kuolemaan
arvalla. Muuta rankaisumahdollisuutta ei ollut. Tämä jääkärivääpeli oli
tuomioistuimessa. Hänen mieleensä uppoutui ainiaaksi erään kuoleman
arvan nostaneen kuva, hoikan, kalvakan lyseolaisen.

Sitten hän sai eräässä kahakassa luodin sääreensä, pelastui töin tuskin
omiensa luo ja kotimaassa sairaalassa maatessaan hän sai tiedon, että
viimeisetkin Aunuksen vapauttajat olivat palanneet, repaleisina ja
laihtuneina, nälistyneinä ja kurjina.

Hänen Suur-Suomi kuvittelujensa väkeväsiipinen lintu oli käynyt lepoon.

       *       *       *       *       *

Kun vamma parani, hän palasi taasen vääpelin vakanssilla armeijaan,
yksinäiseen maaseutugarnisoniin. Säärensä oli parantunut melkein
täydelleen, paitsi että sitä pitemmälti käveltyä tai säitten muuttuessa
vihloi ja kolotteli ja sillä silloin täytyi hieman ontua. Pitkän eron,
pitkän vuoteessa lojumisen jälkeen hän tunsi itsensä levänneeksi
ja virkistyneeksi, ryhtyi mielihalulla hänelle jo entuudestaan
niin tuttuihin palvelushommiin. Kasarmien täsmällinen järjestys,
harjoituksiin lähtevän komppanian häly, komentoärjyntä, sotamiesrivien
yksituumaiset temput, kaikki tuntui hänen mieltään virkistyttävän,
ilostuttavan. Hauskalta tuntui kävellä öisessä hiljaisuudessa
pistoolikotelo vyöllään päivystävänä aliupseerina, miettien, että nyt
hän on pieni päällikkö Suomen armeijassa, kuten oli kerran kuvitellut,
kauan sitten, pienenä poikasena.

Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin taasen toisia mietteitä alkoi
ajautua hänen tajuntaansa, epäilyksen masentavia mietteitä. Hänen
luonteensa oli niin onnettomasti rakentunut, ettei hänestä koskaan
näyttänyt tulevan kunnon soturia. Miksi hän ei voinut olla kuten niin
monet aliupseeritoverinsa: syödä leipänsä ja juoda viinansa hyvällä
mielellä ja heittää kauas mietteet tämän maailman turhuudesta?...
Sotilas, sen tulee vain toimittaa tehtävänsä, eikä rasittaa itseään
ajattelemisen ja tutkimisen murheilla.

Hän havaitsi nyt maanmiestensä haluttomuuden ja taipumattomuuden
rauhanaikaiseen asepalvelukseen. Kapinan kohuinen aika oli jäänyt
taakse. Ei kukaan huomannut asiaa, jonka puolesta tarttua pyssyn
tukkiin. Miksi siis oleskella kasarmeilla ja hikoilla ja temppuilla
harjoituskentillä ja tuiki ylettömästi olla kunnioittavinaan toista
miestä, napeilla ja nauhoilla koristettua esimiestä? Se kävi
suomalaisten luonnolle tukalaksi, työlääksi ja katkeraksi. He eivät
käsittäneet mitään työtä, jota tehtiin joidenkin kaukaisten, hämärien,
oletettujen, työläästi tajuttavien päämäärien hyväksi. Pelolla he
odottivat asevelvollisuusaikaansa, keinottelivat itsensä vapaiksi, jos
suinkin mahdollista, pitivät kasarmeja ja harjoituskenttiä kolkkoina
ja kammottavina, ihmisten kiusaksi keksittyinä kidutuslaitoksina,
siellä vietettyä vuotta hukkaan heitettynä, elämänsä kirjoista pois
pyyhittynä. Ja suuri rymyn ja ilon hetki se oli, kun he sieltä
erkanivat, ylösnousemus, kuolleista herätys, vapauden päivä.

Tämä jääkärivääpeli jysähti monesti pitkiin mietteisiin kuullessaan
vapautuvien miesten hihkuvan, julistavan, että tämä oli ilon päivä,
sellainen, ettei ennen ole ollut, eikä toista ole enää tuleva. Ja hän
ajatteli, että oliko tämä kansa todellakin noin pintapuolista: vapauden
laitoksessa he palvelevat ja luulevat olevansa orjuudessa... Jos
rakastikin rauhan töitä, niin miksei käsitetä, että juuri tällä työllä
sitä paraiten turvattiin? Turvattiin pyssyn räiskeellä, tulipaloilla,
hävityksellä ja verellä... Niin, niin merkillisesti oli tämä maailma
rakennettu, että sellaisella piti täällä säilyttää ja pitää vireillä
rauhaa ja turvallisuutta. Semmoisilla se oli täällä äskettäin
saavutettu, mutta näytti siltä, että vaikka nämä suomalaiset saattoivat
olla hyviä sotureita sodassa, he rauhan aikana olivat mahdollisimman
penseitä, kankeita ja vastahakoisia.

Unisina, äreinä ja kärsineen näköisinä he marssivat, kun aamuherätys
oli hihkaistu, voimisteluun. Varovasti ja huolella he heiluttivat
jäseniään, ettei vain tulisi mitään liikaa ponnistaneeksi, ja jos
valvojan silmä vältti, niin heti ne lakkasivat kokonaan. Kaikilla
heillä oli jo aamusta alkaen mietteet, että miten mahdollisimman
vähällä vaivalla päästä taasen iltaan. Ei mihinkään muuhun innostusta
kuin koiranjuonien keksimiseen, joilla koettaa karttaa palveluksen
vaivoja. Näille piti muka sitten kasvattaa isänmaan henkeä,
kohdella näitä niin, että he kasarmissa viihtyisivät, rakastaisivat
päällystöään. Neuvokoot viisaat, miten saada nämä liikkeelle pään
silityksillä. Kirota niille piti ja ärjyä, eivät ne muuten vääjänneet
senttiäkään. Ja päällystöään kohtaan oli heillä koko suomalaisluonnon
katkeruus, epäluulo ja vihamielisyys sitä kohtaan, jota heidän
täytyy totella. Millä halveksivalla säälillä he osasivatkaan lausua
sanan: kapitulantti. Heti sen soinnusta kävi ilmi, että he pitivät
sellaisen alimpana oliona ihmiskunnassa, tuskin enää mitään ihmisarvoa
omaavana. He pitivät selvänä, että sotaväessä rahan edestä palveleva
oli joko niin laiska tahi muuten taitamaton, ettei mitenkään voinut
elää siviilitöissä. He olivat keksineet kapitulantin kaulusmerkille
nimen »nälkänauha» ja saattoivat pois lähtiessään lausua äskeisille
esimiehilleen ystävällisen neuvon, että hirtä itsesi siihen
nälkänauhaan, ja tuoda ilmi mietteen, että vaikka heille tarjottaisiin
rykmentin komentajan paikka ja palkka, eivät he liikoja epäileisi
lähtiessään astumaan.

Tiesipä tämä Saksassa sotaopin käynyt jääkärivääpeli, että monet
hänen aliupseeritovereistaan saivat pysytellä poissa näkyvistä
miesten vapautumisaikana, koska joku näistä, vanhaa vihaa mielessä,
saatuaan sivilit selkäänsä ja viinalla luontoaan lisättyään olisi
saattanut heittää kohti nuppia jakkaran tai tiilikiven kappaleen. Hän
ei piileskellyt, mutta eipä hän ollutkaan miesten kesken kaikkein
pirullisimman kihon maineessa. Hän ei ollut koskaan luennoilla käskenyt
miestä, jonka ääni oli heikko tai käheä, kukkumaan ja räpistelemään
käsiään käen tavoin, tahi komentanut jotakin puun latvaan huutelemaan
olevansa armeijan suurin pöllö, tahi matamaan sänkyjen alitse. Kaikki
sen tapaiset kun olivat harjoituksia, joiden toimeenpanijaa kohtasi
sotamiesten suurin viha.

Nämä kiusaavat, kyllästyttävät seikat ajautuivat usein hänen
mietteisiinsä, ja elämänsä alkoi tuntua harmaalta ja ahdistavalta.
Näinkö tämä oli aina menevä? Aina vain uusi, tyhmä alokaslauma,
jonka kanssa sai muokata ja kirota, hihkua komentosanoja, opettaa
arvomerkkejä, luetella tähtien ja nauhanpätkien suurta merkitystä,
ampuma-aseitten osia, rikos- ja järjestyssääntöjen pykäliä. Ja kaikki
oli niille väkisin ahdettava päähän. Jos tiesivätkin jotakin, niin
eivät olleet tietävinään. Vielä vuoden lopussakin ne sanoivat
pirusillaan isojen sotaherrojen tarkastuksissa, kysyipä mitä rikosta
tahansa, siitä olevan määrätyn vähintään kuolemantuomion.

Ainako tämmöistä, ainako vääpelinä armeijassa, »elinkautisena», kuten
nuo kirotut suvaitsivat sanoa? Ei ollut toivoa ylenemisestä upseeriksi.
Ja mitäpä jos ylenitkin? Hänestä näytti, että niitäkin, useimpia,
vaivasi sama kyllästymys, ilon ja innostuksen puute. Ryyppivät
viinaa useimmat yöt, tulivat komppaniaan äreinä, pahantuulisina,
äyhkivät aliupseereille, miehistölle ja poistuivat jälleen. Näytti
siltä, että harvalle riitti elämäniäksi ilon ja rauhallisuuden mehua
nopeiden ja tehoisien tappotapojen opettamisesta, tulen ja liikunnan
vuorovaikutuksen ja suojatun tien hyödyn selittämisestä.

Yhä enemmän hän kyllästyi, tunsi vastenmielisyyttä ja ahdistavaa
harmia, kun sotamies tuli häntä vastaan kunniaa tehden, pahasti
kyräten kämmenensä suojasta, kasvoilla synkkä ja piinaantunut ilme.
Varsinkin eräs pieni juttu pisti hänen sisulleen niin jumalattomasti.
Jo monen ikäluokan hän oli kuullut jollakin pitkällä, työläällä
hiihtomarssilla, kun miehet kiskoivat konekiväärejä ja hänen Aunuksessa
haavan saanut jalkansa oli jo ontuva ja kankea, pitävän yllä tämän
tapaista keskustelua: — Mihin nyt ollaan menossa? — Matkalla Aunukseen.
Siellähän näitä kylvökoneita tarvitaan... Tämmöinen nälvintä harmitti
ja ahdisti häntä, raivostutti. Hän tunsi halua juoksuttaa noita miehiä
menehdyksiin, komentaa ne puuhun ja sieltä pää edellä hankeen, tehdä
jotakin ilkeätä, joka niitä oikein nöyryyttäisi, saisi ne huomaamaan,
miten iso valta oli sentään Tasavallassa yhden kullatun nauhan miehellä.

Ei hän sentään tehnyt mitään. Hymähti itsekseen halveksivasti ja
vaikeni. Mutta vähitellen hänessä kypsyi päätös, että hän eroaa
armeijasta, näyttää, että ei hän sentään vielä ollutkaan niin
elinkautinen. Vaikka olikin vuosikymmenen ollut tällä elinkeinolla,
niin hän näyttäisi, että hän vielä ryhtyy ja pystyy muuhunkin.

Oli eräs kylmä päivä. Satoi ja tuuli. Tarkastavana aliupseerina hän
käveli vartiopaikalta toiselle harmaine sadetakkeineen. Garnisonin
portilla käveli vartiomies mustassa sadekauhtanassaan, huppu päässä,
asteli ärtyneenä ja synkin mielin, yli-ikäinen, kerran karannut ja
Ilmajoella käynyt junkkari, romuluinen jätkämies. Ei ollut huomaavinaan
tarkastavan upseerin tuloa, astui vain kivääri olalla roikkuen.

— No, mikä mies te olette?

— Vartiomies. Garnisoniahan tässä varmistetaan, vastasi mies
pysähtymättä puhutteluasentoon.

— No, ilmoittakaa!

— Kyllä minä sen läksyn osaan, vaan osannet tuon sinäkin, kun olet
ikäsi väessä ollut.

— Taitaa tehdä mieli linnaan taasen.

— Ennen sielläkin kuin Suomen ruotuväessä.

Vääpeli katseli häneen synkkänä. Ei tuommoiselle kannattanut kirota
eikä ärjäistä. Se menisi turhaan.

— Tiedättekö, mitä vartiomiehen velvollisuuksiin kuuluu?

— Jo tuon tietää: pitäisi viedä luut yhteen, kun kapitulantteja sivu
kulkee.

Hän palasi päävartioon, mutta raportin sijasta, joka hänen olisi
pitänyt kirjoittaa, kirjoitti hän erohakemuksensa. Samana päivänä, jona
hänelle ero myönnettiin, sai hän kirjeen entiseltä, melkein unohdetulta
kotimökiltään. Isäukko makasi siellä kuolleena. Hän heitti yltään niin
kauan käyttämänsä sotilastakin, otti ylleen sivilit ja nousi junaan.

       *       *       *       *       *

Savuke oli sammunut. Hän nousi, nosti laukkunsa hartioilleen ja lähti
astumaan ruohottunutta tietä. Elokuinen yö oli lauha; tummasta metsästä
tien sivuilta kuului kuin sipinää ja kuiskuttelua, korkealta kuulsivat
himmeät tähdet. Siellä hänen lapsuutensa mökissä, joka jo oli niin
lähellä, oli kai vanha, rypistynyt äiti sytyttänyt keltaisen lampun
odotellessaan poikaansa, jota ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun tämä
kauan sitten lähti tuntemattomille, oudoille teilleen. Ja riihessä
lepäsi kai isänsä kylmänä ja rauhallisesti.

Himmeässä, lauhassa yössä hän itsekin säpsähtäen ihmetteli, millä
oudoilla poluilla oli harhaillut. Nyt hän oli vihdoinkin palannut
sinne, mihin hän kuuluikin. Isän hän peittäisi maan multiin ja
ottaisi haltuunsa perintönsä, mökin, hakisi sinne vaalean tytön
sieltä punaisesta talosta, kaukaisen harmaan kasarmin seutuvilta. Ja
sitten hän asuisi tuon muhevan ja kitsaan maan helmoissa, tummien
metsien keskellä taivaankannen alla, sinisen tai pilveileväisen,
niissä askareissa ja mietteissä, jotka kuuluvat yksinkertaisille,
vaatimattomille ja hiljaisille eläjille.

Kun tulisi ruma syksy, sade ja tuuli, ja jalkaa pakottaisi muinaisilla,
oudoilla poluilla saatu vamma, sytyttäisi hän keltaisen tulen ja
viettäisi sen ääressä pitkän ja pimeän illan vaalean, punaisen talon
tyttären seurassa muistellen menneitä.




JOULU KASARMISSA


Kiväärien perät kalisivat sementtirapuilla, kun komppania purkautui
ulos ja alkoi asettua riveihin lumisella tanterella. Päivystäjä hihkui
ja puhalteli paljaisiin, kohmettuviin kouriinsa. Rivit ojentuivat ja
luku otettiin. Sitten päivystäjä pisti kätensä housunliitinkiin ja
puheli piloja ryhmänjohtajien kanssa. Sotamiehet, vain parisen viikkoa
sotilaan takkia kantaneet alokkaat, tuijottelivat eteensä vakaina ja
vaiteliaina, alakuloisina. Oli lauantai ja jouluaatto. Kuin suunnaton,
ylen pehmeä ja valkoinen matto peitti vasta satanut lumi maat ja
tanteret. Harmaalta taivaalta seuloutui vieläkin harvakseltaan lunta.
Kiteitä istahteli sotamiesten harmaille takeille.

Päivystäjä alkoi jo pitkästyä. Hän käveli ja tepasteli, että pistin
heilui, ja kiroili lämpimikseen.

— Mitähän ne kihot taasen munivat tuntikausia... Käyttävätköhän
nuo pirut komppaniaa marssilla, vai joko tässä nyt päästään
joulusiivoukseen...

Tallilta päin kuului sian kirkuva vingunta ja johti päivystäjän puheet
toisaalle.

— Sattumakin valmistautuu juhlaan. Kokit pitävät huolta, että illalla
saadaan täysosumia...

Nyt herrat tulevat, pari kersanttia, vääpeli ja nuori, hoikka
vänrikki, komppanian toinen upseeri. Päivystäjä ärjyy komentosanat.
Sotamiehet jäykistyvät patsaiksi, päät kääntyvät, kaikki katsovat
herra vänrikkiin, päivystäjä tekee moitteettomasti ilmoituksensa ja
kompuroipi sitten kiireesti portaita ylös komppaniaan.

Vänrikki silmäilee rivit päästä päähän, tekee huomautukset auki
olevasta napista, huonosta asennosta, virheellisesti jalan viereen
asetetusta kivääristä ja komentaa levon.

— No, pojat, tämä on jouluaatto, mutta silti meidän on tehtävä pieni
marssi, ennenkuin rupeamme juhlan valmistuksiin ja viettoon. Emme ole
tulleet tänne laiskottelemaan. Tämä asevelvollisuusaika on niin lyhyt.
Sekuntiakaan ei oikeastaan saisi mennä hukkaan.

Pieni, kalvakka nuorukainen astuu rivistä, alottaa erehtymättä
puhuttelun herra vänrikistä ja pyytää lupaa saada jäädä pois marssilta.
Hän on sairas.

Vänrikki silmäilee häntä. Saattaapa olla sairas, mutta ei tässä ole
ruvettava antamaan huonoa esimerkkiä vastatulleille miehille. On
näytettävä, ettei teeskentely, vermeily menesty.

— Miksi alokas Kärä ei ole ilmoittautunut sairaaksi aikanaan aamulla
ryhmänjohtajan aamuilmoitukseen? Olisi sitten päässyt lääkärin
tarkastukseen.

Kärä vastaa, että sairaus ilmeni myöhemmin. Se ei aina tule aivan
aamusta.

Vänrikki rypistää kulmiaan, näyttää suuttuneelta. Vai uskaltavat nyt
aivan tuliteräalokkaatkin vastata noin konstikkaasti, viisastellen.

— No, äkkiä tullut sairaus paraneekin äkkiä? Ja mikä hänellä on
kipeänä? Pääkö? No, silloin on alapään hyvä olla. Ja sitähän marssilla
tarvitaan. Sotamiehen ei auta välittää pienistä pahoinvoinneista. On
kestettävä, kunnes kaatuu. Mieluummin kuoltava seisaalleen. Menkää
riviin. Komppania, asento! Hihnasta, olalle! Käännös, oikeaan!
Tahdissa, mars!

Komppania talsii eteenpäin vaivalloisesti paksussa lumessa. Se valuu
läpi kentän maantielle vänrikin hihkuessa perässä: — Tahdissa, on
komennettu! Päät pystyyn!

Päästään maantielle. Siitä on jo ajettu hevosilla. Keskimmäisille
miehille on nyt kulku helpompaa mutta marssirivistön etumaiset
laitamiehet saavat yhä harpata umpilumessa. Vänrikki lähtee itse
pistelemään edeltä pitkin säärin. Tiukka vauhti, sanoo hän, niin
päästään pian joulun viettoon. Tottumattomille miehille käy kulku
työlääksi. Pakkaus on vielä kevyt, mutta se painaa hartioita, kivääri
osoittautuu hankalaksi toveriksi, ja sen hihnan paino ylettömäksi
olkapäällä. Hengitys käypi puuskuttavaksi ja hiki kihoaa pintaan.
Välimatkat venyvät, hännillä juosta reputetaan.

— Laulakaa, pojat!

Mutta ummen kahluusta ja vauhdista lääpästyneitten miesten kurkusta
kuuluu vain muutamia katkonaisia älähdyksiä.

— Keuhkotauti teissä on ja kuppa joka miehessä, päättää vänrikki ja
käskee lopettaa laulun.

Kun pari kilometriä on marssittu, komennetaan seis. Kiväärit yhteen ja
tiepuoleen seisoskelemaan ja istumaan vasten lumisia aitoja. Tämä on
sitä varten, selittää vänrikki, että kukin korjaa jalkarättejään, jos
niissä on sovittamista, ja mitä yleensä korjattavaa on.

Alokas Kärä oli todellakin sairas. Kiivas vauhti ja ponnistelu lumessa,
kantamus selässä saivat pään kivistyksen yhä yltymään. Huimasi ja
ellotti. Mutta hän puri hammasta ja pysyi mukana. Pysähdyttyä hän
oksenti hangelle aamulla juotua karvaan ruskeaa saijua, saippuata
röyhtäyttävää margariinia ja leivän kappaleita.

Kärän ryhmä oli komppanian hännillä. Siellä oli myöskin muutamia
vanhoja miehiä, pian vuoden palvelleita ja joitakin sotavanhuksia,
ylipalvelevia, putkassa istuneita ja Joella käyneitä veppereitä.
He puhelivat kuin Kärää lohduttaakseen: — Lujaa se vaatii tämä
puulaaki, lujempaa vielä kuin Kemiyhtiö... Ja sitten he kertoivat
pelottavia juttuja, kuinka monesti marssitaan, että miehiä kaatuu kuin
raatoja pyörtyneinä tiepuoliin helteessä ja pölyssä, ja kuinka kihot
työntelevät äimiä kaatuneitten takapuoliin nähdäkseen, ettei tapahdu
mitään teeskentelyä. Niin, lujaa vaatii tämä yhtiö. Herraa täällä ei
huiputeta.

Samassa nähtiin vänrikin tulevan tietä pitkin komppanian etupäästä.

— Siirry nyt helvetissä pois, sanoi joku vanha mies, ettei se nuoleta
sinulla tuota oksennusta. Haaskaat tuolla tavoin valtion ruokavaroja...

Kärä kääntyikin ja istahti hankeen. Mutta samassa näki hän sen vanhan
miehen kumartuvan oksennuksen yli, yökkäävän katketakseen ja pitelevän
kaksin käsin vatsaansa.

Vänrikki lähestyi.

— Mikä teillä on?

Sairaus on tavannut. Ylenannattaa. Eikö hän pääse palaamaan takaisin...

— No, palatkaa, koska niin on.

Ja mies lähtee heti, naama vähän vääntyneenä, kivääri hihnassa
roikkuen, horjahdellen töhmeröisellä tiellä.

Lähellä olleet sotamiehet pysyttelevät naama vakaina, suut vain varkain
visassa: se on sotamies Tiili, se osaa... Alokas Kärä katsoo naama
valkeana ja suu auki. Mutta hänkin ymmärtää, että hiljaa tässä nyt on
pysyttävä. Hänelle alkaa vähän valjeta: tämmöinen tämä on yhtiö... Mies
se, joka kestää, ja mies se, joka osaa itseään auttaa.

Komennetaan ylös.

— Joo, sanoo Kärän ryhmän johtaja, tuttu kotipuolen mies, auttaessaan
Kärälle tornisteria selkään, koukkuja paikoilleen: — Konsti se on,
joka pelaa armeijassa! Ei täällä auta haikailla. Kyllä täällä mies
kouluutetaan, opetetaan. Kukin on monni aikanaan, mutta viimein täällä
oppii tavallinen mies, tulee ylioppineeksi, tempun taitavaksi, osaa
järjestää...

Niin menee Kärältä marssimatka loppuun, harpaten lumessa, hikoillen,
puuskuttaen, päässä pyöriessä monenkaltaisten mietteitten. Hän on
lopussa ylen väsynyt, mutta ei tunne itseään pahasti sairaaksi.
Oksennus oli helpottanut, katkerat, synkeät mietteet purreet luontoa.

Soppa syötiin ja alkoi kova touhu joulun vastaanottamiseksi.
Lakaistiin, räiskittiin vettä, käsiteltiin märkiä rättejä, raskaita
rautasänkyjä laahattiin ulos ja sisään, piiskattiin peitteitä ja
patjapusseja. Ulkona luotiin lunta. Sitten järjestettiin kaapit
ja vuoteet. Ojennus, ojennus. Käytävälle tuotiin suuri kuusi ja
koristettiin pumpuleilla ja kynttilöillä. Sitten oli tupatarkastus, ja
niinpä voi joulu tulla kasarmiinkin, lumiselle maalle, tähtiä välkkävän
taivaan alle.

Kokoonnuttiin avaraan luentotupaan, istuttiin jakkaroille ja
laulettiin. Nyt ääni hoilasi hyvin, istuessa, kun ruumiin ei tarvinnut
kiirehtiä. Sitten istuttiin syömään jouluateriaa luentotuvan pitkältä
pöydältä. Oli sianlihaa, jotkut palat kyllä sitkeitä ja verisiäkin.
Kokeilla oli ollut kiire. Oli riisipuuroa, mutta siinäkin oli jotakin
epäpyhää, kuten joku sotavanhus luuli. Kun sitä söit, tuntui vatsassa,
kuten olisi tiilikiven niellyt. Mutta hedelmäsoppa — naiminen, kuten
sitä nimitettiin — oli makeaa ja moitteetonta.

Nyt tulivat komppanian upseerit. Napit ja nauhat välkkyivät, vyöllä
heiluivat miekat. Komppanian päällikkö puhui muutamia sanoja, kauniita
sanoja isänmaasta, velvollisuudesta, perivihollisesta. Sanoi, että oli
tehty, mitä oli voitu, jotta joulu olisi kasarmissakin viihtyinen.
Jaettiin lahjoja: tupakkaa, makeisia, kyniä ja paperia. Joku luki
kertomuksen, laulettiin ja istuttiin, tupakoitiin ja puheltiin.

— Ei kai sinua enää sairaus vaivaa? kyseli se tuttu ryhmänjohtaja
alokas Kärältä. — Joo, joo, ei auta välittää moneen kesään. Kyllä
siihen tottuu. Tämä on sellainen talo. Minäkin kun tulin, kuulin
sanottavan, ettei täällä valehtelematta ja kieräilemättä pärjää. Olin
monni, en ymmärtänyt, ajattelin, että eiköhän: suora kun on, niin
suorin käypi. Mutta nyt minä jo tiedän toista. Armeijalaiseksi täällä
täytyy muuttua, jos haluaa olla vähääkään ihmisellinen itseään ja muita
kohtaan. Se mies olisi lyhytikäinen, joka tillilleen täyttäisi säännöt
ja kihojen mielinouteet.

Ja vanha mies alkaa kertoa kokemuksiaan, hieman ylimielisesti toiselle
kokemattomalle. Äänestä tajuttavana vivahdus: minä tiedän.

Alokas kuuntelee ja sanoo viimein:

‒ Sattuuhan sitä. Mutta niin minä luulen, että hyvä koulu tämä
sittenkin on miehelle: järki kasvaa ja luonto karkenee.

Upseerit ovat jo menneet. Hanuri soipi. Tanssitaan. Alokkailla on
vielä rahaa ja vanhoilla miehillä on lumeen kätkettyinä läkkiastioita.
Aika kuluu ja mielestä haihtuu ikävä, huolet ja armeijan monet vaivat.
Päivystäjä on ilmoittanut, että iltahartautta ei ole, mutta puoliyöltä
on kaikkien oltava levolla. Syntyy sitten jo pieniä rähinöitä
ylimielisten vanhojen miesten ja väkevistä rohkaistuneitten alokkaitten
välillä. Sotamies Tiilikin tulee alokas Kärän luo ilkkumaan:

— Monni oli sairas, mutta vanhalle miehelle annettiin sairaslepoa ja
joululääkkeitä...

Mutta Kärä työnsi hänet kurkusta seinälle ja iski naamaan nyrkillä
minkä jaksoi.

— En minä siitä muuten välittäisi, mutta ilkuta minulle ei...

Oli iso mellakka, mutta viimein rauhoituttiin. Hanuri soi. Tanssittiin.

Mutta puolelta öin on jo hiljaista. Alokas Käräkin miettii vuoteellaan,
että mies, oikea armeijalainen hänestä kehittyy. Aamulla tosin kävi
nolosti, kuten monnille, mutta illalla hän jo näytti...

Päivystäjä istuu vain pöydän ääressä, kello tokuttaa, kuusessa käryävät
loppuun palavat kynttilät.

Niin on jälleen yksi joulu ohi kasarmissakin.




MAASEUTUGARNISONIN PÄÄVARTIOSSA


Komppaniassa on tyhjän ja aution näköistä sunnuntai-iltapäivänä.
Useimmat ovat painuneet, harmaa lomalippu lakin poimussa, etsimään
niitä iloja, joita lyhyt loma maaseutugarnisonissa voi tarjota,
pitkin kylien raittia, jollakin onnellisella ehkä tiedossa tyttö
tai povella litteä virolainen peltiastia. Päivystäjä istuu pöytänsä
ääressä pistin vyöllään lukien romaania. Jokunen sotamies astelee vielä
käytävällä sielultaan rauhattomana, sytyttää viimeisen säästämänsä
Armiron natsan ja silmäilee komppanian leveänaamaista kelloa ja ulos
akkunoista, viheltää, hyrähtää ja kävelee taasen käytävän päästä
päähän. Ehkä hän ei ole saanut iltalomaa tai ehkä hän huoppailee, onko
syytä ilman rahanpennejä ja tupakkaa lähteä harhailemaan ikäviin,
vieraisiin kyliin, vai heittäytyä petille, nukkua. Näin ovat jo jotkut
tehneetkin; saappaat jalassa tai sukkasillaan he venyvät peteillä,
joilla loikominen on ankarasti kielletty. Mutta nyt he tekevät sen
onnekseen, sillä eipä näytä olevan niin innokasta kapitulanttia,
joka hukkaisi sunnuntai-iltaansa niin pieneen polttohommaan. Jokunen
istuu kaappinsa ääressä kirjoitellen tai lukien; hämärässä loukossa
päällystakkitelineen alla iskee pieni sakki korttia.

Joku mies nousee petiltään unisena ja äreän näköisenä, sukkasillaan,
korpraalin nauhat olkapäillä. Hän pistää pörröisen päänsä tuvan ovelta
ja kysyy päivystäjältä, että paljonko kello on.

— Paljon ja lisää kävelee! Alapa hyppiä! Varttitunti aikaa vaihtoon ja
vartio makaa vielä rujona...

Korpraali kiroaa ja hihkaisee parin tuvan ovelta:

— Vartioon lähtevät miehet valmistautuvat!

— Ketä sinne joutuu? kuuluu kysymyksiä.

Korpraali kiroaa.

— Johan ne nimet luettiin! Tottapahan itsekukin kuuli. Ja katsokaa!
Lista on seinässä.

Hän kiroaa vieläkin ja menee vetämään saappaita jalkaansa, ja
sonnustamaan itseään kuntoon.

Kymmenen minuutin kuluttua ovat vartiomiehet käytävällä manttelit
päällä, pistimet, patruunataskut ja leipälaukut vyöremmistä roikkuen,
ja kopeloivat kivääreitään telineiltä. Vartiopäälliköksi tuleva
korpraali jakaa heille patruunat ja ähkyy kirouksia viivytteleville.

— Tehkää vähän riviä! Joko ne ovat kaikki siinä? Repo! Mitä pirua sinä
kyhnit siellä kämpässä? Asento! Käännös! Mars, seuratkaa!

Marssitaan sisään päävartion matalaan, puiseen ja punaiseen
rakennukseen. Vanha vartio on jo rivissä. Uusi asettuu paikoilleen.
Vartiopäälliköt äyhkyvät asennot, huomiot ja katseen käännökset ja
ilmoittavat toisilleen nimensä ja sotilaallisen arvonsa. Sitten uuden
vartion ensimmäinen vaihto lähtee vapauttamaan vanhoja vartiomiehiä.
Vanha vartio painuu aulaan odottamaan vaihdon saapumista ja uusi vartio
asettelee leipälaukkujaan naulaan ja alkaa kotiutua. Vartiopäällikkö
tarkastelee vartiotuvan, pesutuvan ja käymälän, kurkistelee
arestikoppeihin, noituu ja morkkaa, tyhjennyttää vanhalla vartiolla
roska-astioita ja pesettää ruokakulhoja.

Sitten saapuu vaihto. Vanha vartio pääsee poistumaan ja uusi alottaa
hitaasti ummistuvan vartiovuorokausiympyrän. Vartioon kuuluu
enimmäkseen alokkaita, pari kuukautta palvelleita miehiä, vaihdon
johtaja ja muutamia muita on vanhoja miehiä, pian vapautuvia, ja
lisäksi on yksi »sotavanhus», Ilmajoella käynyt, matala, suulas
sotilaskarkuri. Alokkaista jokainen on ensi kertaa vartiossa. He
katselevat ympärilleen vähän oudostellen, päässään pyörivät luennoilla
opetetut pykälät vartiosta, sen käytöksistä ja velvollisuuksista, siinä
tehdyistä virheistä tuntui olevan odottamassa vähintään kuolemantuomio.
Mutta vanhat miehet ottavat selvän, kuka on päivystävä ja kiertävä
upseeri ja lausuvat heistä mielipiteensä oikealla täysin palvelleen
armeijalaisen koristetulla kielellä, jossa joka toinen sana on kirosana:

Piru mieheksi! Polttaa missä suinkin saa, vaan on niin laiska, ettei
se paljon viitsi kytätä. Kyllä täällä nyt pärjää, vaan olisipa se, tahi
se...

He kertovat entisiä vartiokokemuksiaan, tupakoivat ja heittäytyvät
ritsille pitkäkseen. Mutta vartiopäällikkö potkii heidät ylös
yhä pahatuulisena siitä, että on joutunut vartiopalvelukseen
sunnuntai-iltana ja iltamasuunnitelmansa ovat menneet myttyyn.

— Kele! Milloin hyvänsä voi tulla joku niitä elinkautisia. Poltatte
itsenne heti alussa. Silloinhan täällä ei ole hengen rauhaa, vaan saat
koko vuorokauden olla kantapäilläsi...

Hän komentaa jonkun miehen puhelinvartioon tarkastavan upseerin
huoneeseen, joka ei ole vielä päävartiossa käynytkään tämän vartion
aikana. Joku miehistä asettuu lukemaan, joku kirjoittamaan paksuihin
vahakansivihkoihin haikeita lauluja tai sotamiehen vaatimattomia
rukouksia, joissa anotaan, että sotamies saisi vapaasti maata tai
istua herrojen upseerien kasvojen edessä ja että Herra varjelisi heitä
pitkiltä marsseilta, eikä tarvitsisi raskaita saappaita kantaa, ja
päiväraha koroitettaisiin niin, että saisi reilusti törsätä ja polttaa
tupakkaa... Ja samaa pitkälti.

Se sotavanhus hyräilee hiljalleen »Ilmajoen laulua», jonka kauniissa
sävelissä hohkuu niin sitkeätä, uhmailevaa mieltä:

    Ja toivokaamme että ois'
    viime reissu tää,
    ja pääsisimme viettään
    vapaata elämää...

Aletaan istua totisina, vaiteliaina, nuokkuvina. Päävartion tavallinen,
ikävä, unettava ilma vaikuttaa: lahon puun, käymälän, ummehtunut,
tympäisevä läsy. Joku arestilainen kävelee kopissaan nurkasta nurkkaan
hyräillen ikävissään. Toinen iskee nyrkillä oveen pyrkien käymälään.

Sitten tulee päivystävä upseeri, paksu, pösäkkänaamainen,
pöllönsilmäinen vääpeli. Vartiopäällikkö saa miehet äkkiä kahteen
riviin ja tekee raittiilla äänellä ilmoituksensa. Vääpeli tarkastelee,
huomauttaa tulitikusta seinän vieressä, nauloissa riippuvien
leipälaukkujen kierteisistä hihnoista, jostakin auki olevasta manttelin
napista, pölyisistä saappaista. Uhkaa tehdä raportin huonosta
järjestyksestä vartiossa.

— Tee vain, sanoo vaihdonjohtaja, kun vääpeli lähtee vartiopäällikön
kanssa tarkastamaan arestilaisia. — Ei se kirjoittaa osaa, vaan tehköön
piirroksia. — Sitten hän kertoo, kuinka se on tehnyt raportin jonkun
sotamiehen epäsotilaallisesta käyttäytymisestä: piirtänyt oman kuvansa
ja sotamiehen kuvan jalat hajallaan kuin haasian pönkät...

Munalukot ratisevat koppien ovilla. Arestilainen suoristautuu asentoon
ja ilmoittaa itsensä ja syyn minkä vuoksi ja kenen tahdosta hän asuu
kopissa. Vääpeli huomauttaa huonosta ryhdistä, tutkii taskut ja
tarkastelee koppia löytääkseen tupakkaa tai tulitikkuja. Ei löydä ja
murisee tyytymättömänä. Joku arestilainen ilmoittaa pahanilkisesti
olevansa lusimassa sen ja sen pituista rangaistusta.

— Lusimassa! Mikä sana se on?

Ja vääpeli saa tilaisuuden raivostua ja purkaa hirveitä uhkauksia.
Tämän jälkeen hän menee hetkeksi virkahuoneeseensa ja poistuu sitten,
kai kasinolle kahvipöydän ääreen tai asunnolleen tai menisikö jo
silmäilemään vartiopaikkoja.

Hetken kuluttua hän kuitenkin palaa talutellen käsipuolesta perin
hutikassa olevaa, horjuvaa sotamiestä, jonka on yhyttänyt tämän
osaillessa pitkin hiekkaista kenttää komppaniaansa. Sotamies pistetään
tyhjään koppiin. Hän onkin sävyisä mies; ei metelöitse, mutta laulelee
hiljalleen:

    Minä menen lännen maille,
    siellä lampaita paimentelen...

— No, se lännen maille paimeneksi meno lykkäytyy vain tällä pelillä,
laskee vääpeli leikkiä. Se jatkuu palvelus Suomen armeijassa. — Sitten
hän taasen poistuu...

Aika kuluu. Kello on yhdeksän. Vaihdonjohtaja on lähtenyt viemään
toisen vaihdon miehiä. Parikiertovartio, jonka on määrä yön aikaan
kierrellä kasarmialuetta, on niinikään lähtenyt liikkeelle. Pilli
huutaa, pitkään, ulvahtaen, hieman surunvoittoisesti. Pitkissä,
mataloissa komppaniarakennuksissa järjestyvät miehet unisina,
päivystäjän hihkuessa, iltahartauteen. Rivit ovat lyhyitä, sillä
paljon miehiä on iltalomilla. He veisata möläyttävät virrenvärssyn ja
poistuvat peteilleen.

Mutta päävartiossa ei toimiteta iltahartautta. Vartiopäällikkö on
kurkistellut akkunoista ja todettuaan, ettei mikään yllätys voi
tapahtua, pysyy hän aloillaan, sille armeijan kirjoittamattomalle
laille uskollisena, ettei mitään pidä tehdä, mistä kerran voidaan
vapautua. Sotavanhus huomauttaa häntä virkavelvollisuuksien
laiminlyömisestä, mutta kun korpraali ei ole kuulevinaan, alkaa hän
lukea Sotamiehen rukousta:

— Herra opeta meitä oikein poraamaan...

Jopa hän yrittää veisata hyräyttääkin virrenväännöstä »Käy nyrkit
taskussa solttu» — mutta vaikenee pian, sytyttää savukkeen ja
heittäytyy ritsille selälleen.

Ensimmäinen vaihto saapuu ja asettaa kolistellen kiväärinsä telineisiin
ja sadattelee ilmaa. Kylmä tuuli kun muka syö ja leikkaa miehen
läpinäkyväksi. Tulee hiljaista, unettavaa. Ensiksi lähtevän vaihdon
miehet nukkuvat lakki ja kintaat päänsä alla, ja usea muukin venyy
ritseillä, vaikkei heillä suinkaan olisi mitään laillista nukkumisen
oikeutta. Joku jaksaa vielä pysyä valveilla kirjansa ääressä, toinen
kirjoitushommissa. Vartiopäällikkö torkkuu selkä takkaa vasten,
sammunut savuke hampaissa.

Äkkiä alkaa kuulua möyrivää metakkaa. Vartio virkistyy ja siirtyy
akkunoihin. Syy meteliin huomataan: puolenkymmentä kapitulanttia
kuljettaa juopunutta sotilasta päävartioon. Ja kohta tunnetaan
mieskin: Suomen Sotilas. Ei olekaan toista niin kuulua sotamiestä koko
garnisonissa. Hän on sotavanhus, kuten tämä yksi vartioon kuuluvakin.
Mutta jos tämä onkin ollut armeijassa pian pari vuotta, on Suomen
Sotilas ollut kohta kolme, eikä ole vieläkään hämärää tietoakaan
poispääsystä. Kaksi reissua hän on tehnyt jo Joelle ja pian parisataa
vuorokautta on hänellä putkaa, yksinkertaista ja lujennettua. Suomen
Sotilaasta kerrotaan monet sankarijutut kasarmien harmaina iltoina.

Tänä iltana hän oli pitkästä aikaa saanut oikean kunniallisen
lomalipun, juonut ja joutunut humalapäissään aliupseeriparven kynsiin.
Hän on hulluna päissään. Huutaa, mekastaa, haukkuu ja kiroilee. Ja niin
pian kuin hän saa kiskaistuksi kätensä hetkeksi vapaaksi, hän iskee
jotakin aliupseeria naamaan. Hän kiroaa ja möyryää:

— Minä oon jätkä Pohjanmaalta, reissaavainen! Te tulette parvessa
päälle, mutta tulkaapa yksitellen, tulkaa askeleen välimatkoilla koko
garnisooni... Enkä minä lähde nyt putkaan muuten kuin kilon palasina!
Per...

Mutta hän tulee sittenkin, ja kokonaisena. Puolikymmentä miestä häärii
hänen ympärillään reutoen ja laahaten häntä vaivalloisesti eteenpäin,
aulaan ja sisään kapeista ovista. Vartiopäällikkö avaa tyhjän kopin
oven ja Suomen Sotilaalta otetaan päällystakit, lakit, remmit ja
henkselit pois ja hänet työnnetään sisään. Lamppu tipahtaa helisten
alas, ristikkoikkunan ruutu sälähtää rikki. Hän potkii ovea ja alkaa
sitten iskeä siihen Testamentilla, ainoalla esineellä, minkä hän
putkasta löytää, rallattaa ja iskee kirjalla oveen, niin että lehdet
repeytyvät ja leuhahtelevat ympäri lattiaa.

— Taara rattat-taa, taara rattat-taa! Herätykset parijonoon! Taara
rattat-taa...

Viimein tämä riemuitseva mies uupuu nukkumaan ympäri permantoa
hajoitetun jumalan sanan päälle. Jollekin lehdelle valuu verta, hänen
ruudun särkemisessä haavoittuneista rystysistään.

Yö on pian puolessa. Kolmas vaihto on jo vartiossa. Suomen Sotilaan
esiintymisestä hetkeksi virkistynyt vartio on jälleen vaipunut
raskaaseen uneliaisuuteen. Kaikki ovat paneutuneet ritsille tai
lattialle pitkäkseen huolimatta vartiopäällikön kiroilusta. Ainoastaan
päivystävän upseerin huoneessa valvoo puhelinvartio, tai paremminkin
nuokkuu pöydän ääressä, kirjoitettuaan vahakantiseen vihkoonsa uuden
laulun lisää. Vartiopäällikkö käypi varoittamassa häntä pysymään
hereillä ja tulemaan huomauttamaan, kun näkee upseerin tulevan
päävartioon. Sen kyllä näkisi. Paistaahan kuu, ja tolpissa on
kirkkaat sähkölamput. Ei tämä vartiopäällikkökään ota asemaansa niin
kirjaimellisen törkeästi. Hän on jo vanha mies, toista vuotta väessä.
Käynyt aliupseerikoulun, vaikka ei olekaan vähäisten ansioittensa
vuoksi saanut kahta natsaa olkalappuunsa. Hän on kyllä jäljillä
asioista. Luissaan hän jo luulee tuntevansa, milloin vaara uhkaa.
Siispä hän heittäytyy pitkäkseen vartiotuvan pitkälle pöydälle ja
kuorsaa pian huulet lupsahdellen.

Puhelinvartionkin pää nyökkyy yhä alemmas ja alemmas, kunnes painuu
aivan pöytään kiinni, eikä liiku enää. Koko vartio nukkuu.

Ilma kylmenee yhä yön jatkuessa. Hatara päävartio, jonka uuneja on
huonosti lämmitetty, jäähtyy myös. Kylmä puistauttaa pöydällä selällään
nukkuvaa vartiopäällikköä. Hän herää, silmää kelloon ja kiroaa heti
kiukkuisesti. Kiskaisee vaihdonjohdattajaa jalasta lattialle ja
hihkaisee:

Hopusti nyt! Kello on melkein puoli tuntia yli vaihtoajasta!

Vaihdonjohdattaja tempaisee säärestä vartiovuorolle lähteviä miehiä ja
niin he alkavat etsiä lakkejaan, kintaitaan ja kivääreitään viluisina,
unisina ja myrtyneen näköisinä. Vaihdonjohdattaja heittää kiväärin
olalleen ja ääntää juhlallisella korostuksella:

— Kolmekymmentä yksi!

Ja he painuvat kolistellen ulos. Astua nyrppäsevät lampputolppien
alla manttelin kuluneet, ruskeat helmat lepatellen, alokkailla pää
painuksissa alakuloisina mietiskellen, ettei heillä ollut lohdutuksena
edes kolmeakymmentä yhtä, vaan oli mainittava satoja.

Mutta vartiopäällikkö alkaa kiroilla ja liikkua toimekkaasti itseään
lämmittääkseen ja virkistääkseen.

— Ja missä ovat nekin kiertovartiomiehet? Etteiväthän vain ole
tuolla huonolukkoisessa putkassa? Eivät ne ainakaan muualla ole kuin
nukkumassa...

Kiertovartio, siihen sattuneet miehet katsojatkin aina tässä
garnisonissa itseään onnen kohdanneen. Siinä kulki aina kaksi miestä
kerrallaan iltasoiton ja aamuhuudon välillä. Päivällä heidän ei
tarvinnut olla vartiossa, vaan kantoivat he ruokaa, siivosivat ja
lämmittivät vartiorakennusta. Eikä yölläkään ollut olemassa mitään
järjestelmää, jolla heidän palvelustaan olisi seurattu. Sen vuoksi
olikin työlästä saada selkoa, missä he milloinkin vartioaikansa
viettivät, olletikin, ellei tarkastava upseeri ollut ylen sotahullu
mies. Siksi sotamies vartioon joutuessaan aina halusi kiertovartioon.
Muilla vartiopaikoilla oli pysyminen, joko sitten satoi tahi tuuli,
mutta kiertovartio sai aina suojaa, jos oli viisas.

Nyt oli tähän vartioon pantu alokkaan toveriksi aina vanha mies,
että nämä perehdyttäisivät alokkaan tähänkin palvelukseen. Tämän he
tekivätkin perinpohjaisesti.

Vartiopäällikkö siis meni, avasi epäilemänsä putkan ja löysi sieltä
kummankin vartiomiehen, kiväärit vieressä, nukkumassa veljellisesti
arestilaisen kanssa. Vartiopäällikkö ajoi heidät ylös, mutta
heidän vartiovuoronsa oli jo päättynyt; he menivät vartiotupaan
ja heittäytyivät ritseille. Seuraava vaihto herätettiin, ja he
ottivat kiväärinsä ja aikoivat ryömiä ritsin alle makaamaan, mutta
vartiopäällikkö esti heidät siitä. Heidän täytyi painua ulos. Vaihto
saapui. Vartiomiehet olivat äkeissään siitä, että heitä oli pidetty
yli. Sotavanhuskin heräsi melusta ja virkistyi hetkeksi ja puheli
sotilaallisia muistojaan:

— Älkää välittäkö moneen kesään! Ei se mitään, jos sotilaallista
kuntoanne hieman koetellaankin. Tässä viime talvena olin vartiossa. Se
Tappuna vääpeli oli päivystävänä upseerina. Oli liikkunut edelliset yöt
riijuulla ja nukkui tuolla upseerikämpässä. Varma oli, että se nukkui
niin siki, ettei sitä olisi saanut hereille kangilla vyöryttämälläkään.
Me kaikki asetuttiin siis levolle. Uni vähän valskasikin. Miehet olivat
viidettä tuntia vaihtamatta ja tallustelivat lopulta tänne omin päinsä.
Sitten vasta sinne lähetettiin uudet. Eikä Tappuna, kun se sitten
aamulla nouseskeli, mitään aanannutkaan...

Päivystävä upseeri tuli. Hän oli kävellyt varjossa pitkin
komppaniarakennuksen sivua, mutta seisoskeleva ja akkunoista katseleva
vartiopäällikkö huomasi hänet ajoissa, ja niinpä oli ritseillä enää
vain sallittu määrä miehiä, kun hän ehti vartiotupaan. Hän kurkisti
ritsin allekin, sillä hänellä oli kyllä tiedossa, kuinka vähän sopi
luottaa garnisonin kiertovartioon. Sitten hän kävi tirkistelemässä
arestikoppien luukuista ja meni istumaan pöytänsä ääreen, josta
puhelinvartio niinikään oli jo keretty hälyyttää hereille.

Nyt oli miehien pysyttävä valveilla. Joku katseli lauluvihkoja. Yksi
varoissaan oleva sytytti Armiron. Toinen tilasi häneltä natsan,
kolmas sai kuumat ja neljäs maahan tallajaiset. Näin jaettiin savuke
veljellisesti. Vartiopäällikkö puhui ja ylisti viisauttaan, kuinka
hän osasi olla arka ja sääntöjen mukainen juuri oikeaan aikaan. Hänen
nokkaansa muka haiskahti, milloin palon käry oli uhkaamassa. Kuinkas
olisi nytkin käynyt, ellei hän olisi herännyt juuri oikealla hetkellä
ja patistanut kiertovartiomiehet pois petien alta ja arestilaisten
putkista...

Päivystävä upseeri käveli taasen ulos omille teilleen. Pari
arestilaista pyrki ulos kopeista, kalvoi tupakkaa ja tulitikkuja
olkapäällään villapaitansa alta ja käveli jutellen ja tupakoida
leuhautellen käytävällä. Vartiomiehistä yksi ja toinen alkoi taasen
vetäytyä pitkin puuta. Mutta vartiopäällikkö oli päättänyt pysytellä
valveilla loput yötä. Vartiorakennus oli jo ylen kylmä. Vilu ahdisti.
Hän asettui istumaan selkä uunia vasten, päällystakin kaulus törröttäen
pystyssä, kädet pistettyinä taskuihin ja alkoi hiljalleen noiduskella:

— Eivät ole viitsineet konepyssyn jätkät lämmittää muuria. Mutta ei
lämmitetä mekään. Se on seiskan vartiovuoro huomenna. Joutaa se kylmä
naida seiskan monniakin...

Kukaan ei hänelle vastannut, mutta kuitenkin hän jatkoi puheluitaan
hetken kuluttua:

— Kunhan nyt olisivat ne kiertovartiot menneet semmoiseen paikkaan,
ettei se elinkautinen niitä löytäisi, että päästäisiin kunnialla pois
täältä. Vain onhan tuolla se Tamminen toisena, vanha jätkä. Ei se lennä
lankaan, vaikka kuin kytättäisiin...

Eikä tarkastava upseeri ollut kiertovartiota yllättänytkään, jos
hänellä nyt lieneekin ollut sellainen aikomus.

Heti kun kiertovartio oli päässyt ulos, oli Tamminen sanonut
toverilleen, ensi kertaa vartiossa olevalle alokkaalle:

— No, ei me kuitenkaan kierretä niinkuin monnit. Nukkua sitä saada
täytyy. Mennään leipomon lämmityskoppiin. Siellä on lämmintä ja sieltä
ei arvaa kyttä katsoa.

Lämmityskoppi oli vielä kuuma. Sementtisellä lattialla oli
parahultainen makailla paksu halko pään alla, kivääri vieressä.
Tammisella oli vanhan sotamiehen kehittynyt, mainio unenlahja. Hän
nukkui heti, mutta alokas ei saanut unta. Leipomon varastoissa oli
paljon rottia. Joku noista isoista, harmaista köntsäkkeistä pujahti
aina lämmityskoppiinkin ja ravasi ympäri. Ne juoksivat pitkin nukkuvan
Tammisen ruumista, menivät kasvojenkin ylitse; mutta hän vain korsasi,
harasi unimielissään kourallaan naamaansa, jota rotan kynnet olivat
kutkuttaneet. Alokasta nuo rotat peloittivat. Kauan hän valvoi, mutta
viimein uni voitti, raskas uni. Rotat vain jatkoivat yöllistä elämäänsä.

Sitten he molemmat heräsivät ja kimmahtivat säikähtyneinä istulleen.
Mitä oli tapahtunut? Iso, raskas halko oli vauhdilla pudota mojahtanut
sementtipermantoon aivan alokkaan pään viereen. Sen oli paiskannut
halkoja ajava sotamies, jonka tapana ei ollut tutkia mitä lämmityskopin
hämäryydessä mahdollisesti olisi särkyvää.

— Paljonko kello on? älähti Tamminen heti, kun oli selvinnyt unen ja
säikähdyksen sumuista.

— Sen pitäisi olla kuusi aivan näinä minuutteina.

— No, sitten meillä on jo hoppu! Elä sinä tapa ihmisiä niillä halon
kalikoilla, varoitti hän ajomiestä. He sieppasivat kiväärinsä ja
painuivat ulos. Oli jo melkein täysi päivä. Vain hiukan harmaata
aamuhämärää jäljellä. Nopeasti he suksisivat aukion poikki ja
pääsivät pitkin pitkän komppaniarakennuksen sivua onnekseen kenenkään
huomaamatta päävartion eteen. Samassa hihkaisi konehuoneen pilli
aamuhuudon suitsutellen harmaan höyrypilven ilmaan. Komppaniassa
ärjyivät päivystäjät. Miehet alkoivat ilmestyä käytävälle valkoisissa
pukimissaan heiluttelemaan jäseniään aamuvoimistelussa.

Päävartioon jo tuotiin teetä isossa ämpärissä, ruskeata ja
höyrähtelevää, väkevää kuin myrkky. Toisessa ämpärissä olivat
kasvisvoinapit ja sokerinokareet, säkissä leivän muhkuroita.
Aterioitiin. Vartiopäällikkö päästi avainnippuaan helistellen
arestilaisen toisensa jälkeen hakemaan osaansa. Sieltä tuli Suomen
Sotilaskin, kohmeloisena, tukka pörrössä, naama kellertävänä ja hieman
väkinäisessä hymyssä.

— No, kysäisi vartiopäällikkö, missä määrässä ne ovat Suomen Soltulla
herätykset? Sinä huutelit illalla niitä parijonoon.

— No, ei ne taida oikein äkkiä mennä parijonoon tuolla pelillä. — Ei
sinulla ole tupakkaa, että saisi aamusavut...

Yö oli mennyt. Päävartiossa alkoi päivän vaellus, harmaan, pitkän
päivän.




TALVINEN SOTARETKI


Komppanioitten jonorivistöt liikkuivat kuin mustat, valtavat, rähmivät
madot järven valkoisella selällä. Aurinko teki nousuaan taivaansineen
kevätmuhevan metsän takaa, hangen karskava valkeus kimalteli ja
punersi. Lumi natisi suksen alla, sauvat vinkuivat. Sotamiesjonojen
harmaat lakin puuhkat ja pakkauksien valtavat kyhmyt huojahtelivat
tasaisesti ja herkeämättä. Aliupseerit ja upseerit sauvoivat edellä ja
jonojen vierissä, kepeinä, kiikarit ja karttalaukut kupeella. Varjot
hiiviskelivät ja elivät hangella kuin mustat, satumaiset hämähäkit.

Järvi loppui. Etumainen komppania painui metsään ja toiset
liittyivät sen häntiin. Jonorivistöt liikahtelivat järven rannalla,
kuten suunnaton, vihainen käärme olisi heilautellut häntäänsä
kiemurrellessaan metsän pimentoon. Aika kului, aurinko yleni. Metsän
lumilta lykkääntyivät sotamiesjonot maantielle, jonka molemmin
puolin havupuissa kävi keväinen suhina, ja puhelinlangat humisivat
surunvoittoisesti. Sininen taivas ja valkea maa hohtivat, auringon
hehkuva pyörä ikäänkuin nauroi, suurella irvistävällä suulla. Ladut
hikosivat ja hiihtäjät hikosivat.

Kymmenen minuutin marssitauko! Sukset pystyyn, pakkaus alas ja tupakka
sen hampaisiin, kuka siihen kykenee.

Kuormasto tulee pitkin tietä. Etumaisena ajorekiä upseereille,
jotka nousevat niihin suksineen ja karauttavat tiehensä. Heidän kun
on mentävä etukäteen miettimään karttojensa ääreen, järjestämään
tilannetta. Ja sitäpaitsi hiihto hikoilevilla hangilla kävisi
jäseniin. Pian lähtevät joukotkin liikkeelle. Laiskimmat aliupseerit
menevät heti kuormastoon tupakoimaan ja istumaan konekivääri-, muona-
tai sanitäärirekien päälle. Toiset pysyvät uskollisesti suksillaan
määräämässä vauhtia, pitämässä silmällä järjestystä, ja sitäpaitsi
on heillä vielä tilaisuus vaihtaa vuoroja. Puolenkymmentä penikulmaa
on kuljettava, ennenkuin tulee majoitus, tilanne alkaa, ja toisen
garnisonin joukot kerkiävät vastaan. Niin, herrat voivat järjestää.
Mutta sotamiesten on mentävä lävitse jäseniensä sitkeydellä ja sisulla.

— Hei, kaveri, luepa siunaus, että hengissä tältä sotaretkeltä
selvittäisiin.

— Herrat vaivaavat meitä ja herrat vahtaavat meitä, herrat valjastavat
ratsunsa ja ajavat meidän päällemme ja ovat meille armottomat...

— Amen jäi pois.

— Niinpä jäi. Amen. Kelettäkö kuhnit! Kiinni välimatka!

Päivä paistaa. Sukset luistavat sohjuisella tiellä ikäänkuin
sahanterät. Parasta on kävellä lossutella kuten valtavan pitkillä
puukengillä. Heikoimmat ovat ahtaalla, kaikki käyvät vähäpuheisiksi.
Kilometrit jäävät taakse, männikkökankaat ja kylien aukeat. Niissä,
puhallusajalla, voi rahamies kauppapuodin portailla purra rinkilää.

Iltapäivällä saavutaan päämäärään, maalailtuun kirkonkylään ja
majoitutaan. Seurojentalon ja kunnantuvan lattiat käyvät märäksi
monista lumisista saappaista. Miehet nukkuvat ja nuokkuvat istuallaan,
virkeimmät kävelevät tiellä, kenttäkeittiöissä kiehuu hernerokka.

Saapuu ilta ja yö. Kuu paistaa ja tähdet välkkyvät. On pakkanen ja
keli aivan mainio. Tilanne on alkanut, on edettävä äänettömästi,
sotamarssissa. Asetetaan kärki- ja sivustapartiot. Niin matkataan
pitkin tietä ja viimein pysähdytään. Sotamiehet seisovat sauvojensa
nojissa ja upseerit katselevat karttoja. Suksen pohja narahtaa joskus
vasten tien pintaa, tahi kuuluu supinaa ja tukahutettua naurua.
Mutta päällystö puhelee hiljaisella äänellä ohjeita joukkueen- ja
ryhmänjohtajille, aivan vakaana, kuten olisi kyseessä totiset asiat.
Me varmistamme sen ja sen lohkon. Sinne on asetettava kenttävartiot,
sinne kiertovartiot, siellä on päämaja. Joukot hajaantuvat hiljaiseen,
hämyiseen pakkasyöhön.

Ruskealiepeiset kalamanttelit ovat päästetyt rullilta ja vedetyt ylle.
Monessa metsänkulmassa seisoskelee mies suksiensa vieressä, kopistelee
palelevia jalkojaan, kuuntelee pakkasen rapsetta ja silmäilee tähtiä.
Mieleen muistuvat monet asiat. Jos vilu käypi ruumiin kimppuun ylen
ankarasti, tulee mieleen pirullisia ajatuksia: sodassa tässä ollaan.
Pensaikossa kyttää vihollinen, sutiparta...

Eräs kolmimiehinen patrulli on määrätty kulkuvartioon. He saavat
ohjeensa ja hiihtää karauttavat tiehensä. Heidän on kuljettava pitkin
ison virran vartta, yli niittyaukioitten ja poikki metsäniemekkeitten
aliupseerivartiosta toiseen pitämässä yhteyttä. Naureleva ja kiroileva
korpraali on tämän kulkuvartion päällikkö.

— Nyt kun tässä pääsi sotaherraksi, niin pitää järjestää mukavuuksia.
Elkää luulko, että tässä taivastellaan ja kärsitään vilua ja nälkää.
Hiihtokengätkin ovat niin pienet, ettei mahdu kuin yksi rätti sisään.
Varpaitani minä en jäädytä. Katsellaan tuolta metsästä joku mökki ja
levätään kuin ihmiset...

Toiset epäilevät.

— Jos kärähdetään, niin siitä seuraa jokireissu...

— Vaan kun ei kärähdetä. Minä en olekaan ensi kertaa nappiteikalla.
Ottakaa huomioon, että olen jo toista vuotta armeijassa. Minä ei ole
lähtenyt aapeenkoulusta. Minä olen käynyt läpi eksaamin...

Joitakin kilometrejä hiihdettyään he löytävätkin yksinäisen mökin
matalasta metsästä peltotilkun keskeltä. Kauan kolkutettuaan saa
korpraali viimein mökin naisen aukaisemaan oven, miehiä kun ei ole
kotosalla, ja puhelee sitten velhoja, kunnes saa hänet kahvinkeittoon.
Kun kahvi on juotu, käydään makaamaan ja korpraali kuvailee toisille,
kuinka moni vähä-älyisempi mies olisi tässäkin tapauksessa hiihtänyt
itse ja hiihdättänyt toisilla öisessä pakkasessa, palelluttanut
varpaansa ja nenänsä ja ties mitä kaikkia.

Sitten nukutaan ja noustaan vasta aamuhämärissä, ryypätään kahvit ja
lähdetään.

Kirkkaassa kevättalven aamussa kuuluu laukauksia, pikapyssytkin
rätisevät.

— Siellä on ankara sota meidän Taavettia vastaan, puhelee korpraali
joukkueenjohtajastaan.

Sitten hän karistelee lakkinsa ja pakkauksensa päälle lunta ja käskee
kumppaniensa tehdä samoin. Pitkän kierroksen jälkeen pääsevät he omaan
osastoonsa, jossa Taavetti-kersantti alkaa tiukasti tiedustella, missä
kulkuvartio on toiminut.

— Ei sen perästä ole nähty teidän vartiotanne, kun te läksitte.
Ja vihollisen tiedustelijat ovat tulleet lävitse juuri teidän
lohkoltanne...

Mutta kulkuvartion päällikkö selitti reilusti, ettei ole heidän syynsä,
että he eksyivät tuntemattomilla mailla. Miksikä heille ei annettu
karttoja eikä kompasseja? Koko yön ovat he hiihtäneet pimeässä metsässä
eksyksissä. Vilu on ja väsyttää...

Taavetti-kersantti korottaa äänensä ja sanoo, ettei tämä asia pääty
tähän.

Taistelu jatkuu. Metsäpuskissa rätisee ja välähtelee pyssytuli.
Hyökätään ja peräydytään. Vasta päivällä joudetaan syömään hikisinä
tai viluisina, kummalla vaivalla sota missäkin kohdassa on rasittanut.
Käsketään myös puhdistaa pyssyjä ja levätä.

Tällöin ne yöllisen kulkuvartion miehet kuulevat esikunnan lähetiltä,
että päämajassa on ollut yöllä hauskaa. Kaikki isommat herrat ovat
ryypätä kompsautelleet koko yön. Tämä tieto ilahduttaa vartion miehiä
erinomaisesti: eivätpä he silloin liene koko tästä sotahommasta
selvillä senkään vertaa kuin he. Taavetti-kersantti puhukoon mitä
tahansa. He puhuvat vain suuresta eksymyksestään, yksimielisesti, jos
asiasta kysymys tulee.

Päivä kuluu iltaan. Syödään kaurapuuroa ja jaetaan huomisen päivän
muona, leivät ja sokerit. Sitten alkavat taasen iltapakkasen ja yön
tullen sotaliikkeet. Kenttävartiot paikoilleen, kaikki valmiiksi.

Se naureleva ja kiroileva korpraali joutuu aliupseerivartion
päälliköksi ja nyt ei ole mökkeihin menemistä. He ovat leveän virran
partaalla, josta puhaltaa ilkeä öinen viima, joka käypi lävitse
vanhojen ryssän manttelien ja saattaa luutkin vapisemaan. Mutta sinne
vasten viimaa on vartiomiehen vain pidettävä naamaansa, katsottava,
ettei vihollinen valkoisessa lumivaipassaan kuin kyttyräselkäinen haamu
hiivi ylitse.

Hieman etempänä harmaan, ränsistyneen mökin seinien vieressä, johon
miehet vartiopaikoilta käydään vaihtamassa lepäämään, on kyllä suojassa
tuulelta, mutta kireä pakkanen puree sielläkin ihoa kuten suola
tuoretta, veristä lihaa. Mökkiin ei ole lupa mennä, eivätkä aukaisseet
sen oveakaan, kun vartiopäällikkö kolkutti. Jotkut yrittävät oleilla
navetassa, mutta sekin on kylmä ja sen lattia on perin kurainen. Kun
kaksi poikaa käy makaamaan ainoan lehmän kummallekin kupeelle, ei enää
makuupaikkoja löydy. Ja kohta vartiopäällikkö ajaa heidätkin sieltä
pois huutamalla:

— Ylös sieltä sen tytön vierestä! Vartioon!

Joltakin on mennyt ukkovarvas jäähän ja hän sadattelee ja kiroaa aivan
kamalasti.

Vartiopäällikkö ryhtyy kertomaan juttuja olostaan isossa
garnisonikaupungissa aliupseerikoulussa. Siellä oli vartio
merensaaressa ja keväthälseen aikana, kun ei ollut kulusta jalan eikä
veneellä, täytyi vartio lähettää sinne pariksi viikoksi olemaan omin
päin. Tarkastajakaan ei sinne päässyt. Korpraali sanoi joutuneensa
tällaiseen kelirikkovartioon. Ja olivat löytäneet trokareitten
kätköistä pari virolaista neekeripoikaa ja ryhtyneet juomaan.
Kaikki olisi mennyt hyvin, mutta viimein ei kukaan halunnut lähteä
vartiopaikoille, ja silloin niille rakennettiin sellaiset ukot kuin
variksen pelot pellolle: housut ja takki keppiin, lakki nokkaan ja
kivääri kupeelle. Mutta rannalta ottivat selvän kiikareilla näistä ylen
levollisista vartiomiehistä. Tuli tutkinto ja poikia joutui Joelle.

— Mitenkäs itse pelastuit?

— Käännyin sairaaksi niistä virolaisista lääkkeistä, olin kovassa
kuumeessa ja houriessa, kun hakivat, ja väitin sitten, etten tiennyt
koko komennosta mitään...

— Ei kai ole muuta väliä, kunhan et vain valehtele...

— No, kyllä siellä seisoo kirjoissa koko juttu, tuomarin kirjoissa. Käy
tutkimassa. Oli siellä eri mojovia vartiopaikkoja kuin nämä. Siellä
meren rannalla on eräskin paikka, johon tuuli aina ajaa kanistereita.
Vartiomies tökkää astian pistimeensä ja niinpä saadaankin sieltä, kun
vaihto saapuu, tuoda miestä kummastakin kainalosta kannatellen...

— Hoho, kyllä meitäkin jo, ennenkuin yö on lopussa, saa kantaa kuin
tönkkää kalikkaa.

Alkaa jo olla aamuyö, kun vartiopaikalta kajahtaa laukaus. Nähdään,
että ylitse ison, aavan joen liitää suksillaan lauma lumikauhtanaisia
miehiä, ja vartiopäällikkö komentaa miehensä ketjuun jokitörmälle.
Aletaan ampua napsia ja pikakiväärikin otetaan esiin, mutta tulijat
hiihtää pyyhältävät vain kohti. Kun he ovat saapuneet aivan törmän
alle, kysyy hyökkäysjoukkueen päällikkö:

— Montako miestä teitä siellä on? Vai kymmenkunta! Kyllä te sitten
olette hävinneet — vankeina ja vainajina.

— Kuinka se niin on, herra vääpeli? kysyy korpraali vastaan. Te olette
hyökänneet aavaa jokijäätä, ettekä ampuneet laukaustakaan, me olemme
maanneet suojissa ja ampuneet kivääreillä ja pikakivääreillä vastaan.

— Ei ole mitään kysytty, korpraali. Kyllä minä olen jo siksi kauan
aikaa ollut armeijassa, että ymmärrän jotakin tämän leikkisodan päälle.
Elkää liikkuko mihinkään sieltä.

Valkokaapuinen hyökkäysjoukko kapuaa törmälle ja vartio on vankina.

Mutta muualla eivät asiat mene yhtä nätisti. Siellä ammutaan puolin
ja toisin, ollaan asemissa, edetään ja väistytään. Päivä valkenee ja
aurinko nousee, mutta vielä jatkuu taistelua tuntikauden. Kiväärit
ja konepyssyt rätisevät, kuuluu rynnäkköhuutoja. Kyläaukealla piiat
seisovat tunkion kulmilla, kuuntelevat ja katselevat. Tämä näyttää
heistä merkilliseltä, juhlalliselta, ylen hupsulta ja hauskalta.
Sitten kuuluu messinkitorven pitkiä puhalluksia merkiksi tilanteen
loppumisesta.

Tiepuolissa höyryävistä kenttäkeittiöistä saadaan sajua. Se onkin
nyt monelle ainoa ravintoaine, kun ovat jo yöllä syöneet leipänsä
ja sokerinsa. Sitten komennetaan rivistöihin ja kohti kasarmia.
Upseerit nousevat rekiinsä ja ajavat tiehensä. Aliupseerit hiihtävät
tovin, mutta useampi heistä ottaa sitten turvansa kuormastohevosiin.
Ainoastaan joku sotahullu ja urheilija kapitulantti hiihtää ponnistelee
sen matkan kuin sotamieskin. Muut vuorottelevat. Aurinko paistaa
korkealta ja paahtaa naamat punaisiksi. On lämmin, tiet sannalla
ja vesisohjolla. Hiihtelepä sitten siinä, kun kapitulantti istuu
kuormalla, tupakoipi ja noituu ja uhkailee rangaistuksilla matkan
huonosta joutumisesta.

Tee ei liene erin voimakasta ravintoa ja sotamiehistä tuntuu piankin
kuin olisi jäseniin valettu lyijyä sitä mukaa, kuin päivä kuluu ja
matkaa leikataan. Pakkaus tuntuu valtavalta vuorelta. Luonto käy
kärmeiseksi: mitä varten tämä ruumiin ja hengen vaiva...

Marssitauolla nukkuu usea mies heti pakkaus päänsä alla, mutta heidät
potkaistaan hereille ja penikulma toisensa jälkeen jää taakse. Keli
yhä huononee, väsymys käy monelta uupumukseksi. Jaksankohan hiihtää
tuohon puhelinpylvääseen? Paljon jaksaa ihminen. Sekä siihen että
paljon siitä sivuitsekin. Kun hevosen reessä istuu herra, joka katsoo
ja jolla on valta, kuin lakikirjaan on kirjoitettu ankarat sanat. Mutta
silti tapahtuu, että jonkun jäsenet eivät enää tottele. Häneltä täytyy
ottaa ensin pakkaus ja sitten kivääri, ja sittenkin hän lopulta jää
rivistöstä, makaa hangella ja tuleskelee yksin, kun iltakylmä on hänet
henkiin virkistänyt. Näin käypi monelle.

Mutta monen mieleen jääpi kuormalla istuva tupakoiva ja kiroileva
nauhaniekka herra. Hänen on valta ja voima. Miksi hän siis vaivaisi
jäseniään? Eihän siitä olisi etua hänelle, eikä hänen asialleen, eikä
sotamiehellekään. Ei hän ole mikään Napoleon, eikä tämä ole mikään
taisteluun marssi.

Tulee ilta. Keli paranee, viimeisetkin kilometrit jäävät taakse. Ollaan
kasarmissa. Kuin koti, turvan paikka, on se nyt sotamiehestä. Moni
paiskautuu täysissä tamineissa eikä nouse ennen seuraavaa aamua, ei
tointuisi nousemaan, vaikka itse kenraali tupaan tulisi. Mutta toiset
peseytyvät, syövät ja veisaavat ja nukkuvat sitten vasta.




KOSTOA


Hänen äitinsä oli eräänlainen hentoinen sielu, joka havitteli
maailmassa nähdäkseen ja pidelläkseen jotakin hienoa ja kaunista,
kesää, korein siivin purjehtivia perhosia, sinisiä ja punaisia. Siitä
kauniista ja hennosta, jota verensä himoitsi, kerkesi hän saada kiinni
eräitä kuvapostikortteja, liehahtelevan silkkinauhan hiuksiin, jonkin
heleän, hienon vaatekappaleen; ja sitten hän joutui torpanmiehen
akaksi matalaan mökkiin. Alkoi lapsimukulain poru, likaisten ryysyjen
haju, huoli ruisleivästä ja perunakeitosta. Sait siinä kuvitella niin
kesäistä ja kaunista ja onnellista kuin ikinä päänupussasi sikisi.
Mutta milloin saisit sitä hypisteltäväksesi...

Hänen poikansa, hentoluinen ja kaunis kasvoiltaan, sai suoniinsa
äitinsä verenlaadun, sillä jo pienenä näytti hän pyrkivän siistimmäksi
eläjäksi, eikä taipunut, kuten säätyiselleen ihmiselle luontojaan
olisi langennut, ryskätyöhön, katkomaan ja kuorimaan puuta, sitomaan
otvia joella, vääntämään kelua, tahi soluttamaan saumaa hakavarsi
kourassa. Hän kasvatti tuuhean, kiehkuraisen otsatukan, käveli korea
rusetti leuan alla, oppi piirtämään nimensä komein koukeroin, ja pääsi
kauppa-apulaiseksi ollessaan puolivälissä toista ikäkymmentään.

Mutta Sulo Laine ei pitkällekään menestynyt kauppiaan uralla.
Hän havitteli liian innokkaasti hienoksi herrasmieheksi asultaan
ja esiintymiseltään. Hän sai lähdön ja ihmiset naureskelivat ja
tarkastelivat kovin perinpohjaisesti hänen luonnerakennelmaansa.

Hän eli edelleen yritellen yhteen ja toiseen hienompaan työhön,
mutta iva ja pilkka olivat valaneet hänen sydämeensä katkeruuden ja
vihan kaikkia ihmiseläjiä kohtaan. Mutta kuinka kuumana lienee viha
kuohunutkaan sisuksissa, kuinka polttavana syövytellytkään voimaton
mielen karvaus, aina pysyi muotonsa yhtä tyynenä ja kauniin kalvakkana,
käytöksensä kaikkia kohtaan siloisena ja kylmänkohteliaana.

Meni vuosia ja Sulo Laine suoritti sotapalvelusta. Siellä, kivisellä
kasarmilla ja keltahiekkaisella harjoituskentällä, joka toi sotamiehen
mieleen hien, ikävyyden, tuntien hitaan kulun, komentoälinän, kurkussa
karvastelevan, voimattoman kirouksen, siellä selvisi hänelle, mikä
olisi hänen uransa, mikä hänen tehtävänsä tässä maailmassa.

Sulo Laine oli harjoitusaliupseeri, sirossa vormussa, kalvakoin,
kaunein kasvoin, selvin, tiuskivin äänin, mikä toi mieleen
pakkastiaisen laulun paljasoksaisessa pensaassa. Nyt hän oli asemassa,
jota parempaa ei ollut tavoiteltavissa, nyt hän voi nauttia koston
suloisuudesta, purkaa sen loputtoman vihan ja katkeruuden, jota hän
tunsi kaikkea ihmislihaa ja verta kohtaan. Oh, se viha, se oli kerennyt
patoutua eräinä lyhyinä vuosina, siksi, että luonto oli antanut hänelle
hieman sairasta verta, antanut hänen epäonnistua toimissaan ja ivan
sattua suolaisena myrkkynä hänen sydämeensä.

Millä mielenkiinnolla hän katselikaan alokaslaumaa, kun se saapui.
Hän tutkiskeli, missä oli maajussien poikia, missä rentoverisiä
jätkäpenikoita, tai koulunpenkeillä istuneita herrain alkuja. Kaikki
nämä olivat Sulo Laineen hoteissa. Hän huusi ja he vaikenivat; hän oli
herra, eikä heillä ollut vastaan inahtamista. Ja hänen sydämensä vapisi
vihasta, ilosta ja ylpeydestä.

Miten ylen onnellinen hän olikaan kentällä, helteisellä ja
hiekkaisella, saadessaan pakkastiaisäänensä tiuskaisulla liikettä
kymmenpäiseen joukkoon, tajutessaan toisten hien ja läähätyksen!

— Maahan! — Ja hiekka pölähti! — Ryömikää, ylös, hei, mars, mars! Oh,
saisipa hän tuon lihamassan selkään pienoisen sateen piikkiäkeitä,
Härmän puukkoja, saisipa sen oikein pehmeäksi, verestäväksi ja sitten
toinen kuuro suoloja, rakeita ja hienoja jauhoja... Millä ilolla hän
vuodattikaan kaiken katkeruutensa tuohon ihmislihaan, jolle hän tahtoi
kostaa kaiken sen vääryyden, jota katsoi kärsineensä.

Hän oli onnellinen saadessaan poimia joukosta jonkun pitääkseen hänen
kanssaan pienen pelin, lyöttääkseen häntä maahan, tutkittaakseen
hänellä isänmaan pintaa, että hänestä kehittyisi kunnon soturi. Hän
koki saada sotamiehen kaikesta kiinni saattaakseen hänet lisätöihin,
arestiin, vankilaan. Ja kun hän onnistui, silloin hän tunsi
täyttäneensä velvollisuutensa, verensä äänen.

Kuinka hän nauttikaan nähdessään raavaan miehen kuohuvan vihasta ja
raivosta edessään! Mutta eipä ollut inahtamista puolta tavua. Luut
yhteen ja seiso kuin patsas! Ota vain vastaan toisen pilkalliset
puheet, joiden edestä sietäisi melkein tuuman rautaa. Sillä eipä löydy
joukosta sellaista, joka ei kammoaisi vankilan ristikolta ja homeisia
kiviä; ei kenenkään viha nouse niin sokeaksi, ettei hän niitä vielä
muistaisi. Ja Sulo Laine osaa kaikkia käsitellä juuri parahiksi,
juuri parahiksi. Hänen hartioillaan on isänmaan takki, olkapäillä
kolmisen valkeata nauhaa, ja hänen sydämensä vapisee vihasta, ilosta ja
ylpeydestä...

Niinpä mataa aika, vuodet vaihtuvat. Hänen hoteistaan pääsee sarja
ihmislihaa, mutta uutta ja vereksempää tuodaan tilalle.

Ja yhä hän seisoo kentän reunassa, hentoluisena ja sirona, natsat
olalla, sisässään pohjaton katkeruus ja viha. Toivoen, että hän saisi
tuon ihmislihan niskaan sateen piikkiäkeitä ja Härmän puukkoja,
suolanrakeita ja hienoa pölyä. Silloin vasta olisi hän onnellinen,
kun koko tuo hiekkainen kenttäerämaa olisi keträksiä myöten kahlata
silputtua ihmislihaa ja punaista, pirskuvaa verta.




SOTILAALLISEN KOMEASTI


Kapteeni Lelu ryyppi aamukahvinsa kasinon salissa kuten tavallisesti
vaiteliaana, ikäänkuin johonkin raskaaseen ja pulmalliseen mietteeseen
jysähtäneenä. Mutta hänen sielunsa pinnalla eivät liikkuneet mitkään
elävät mietteet; ainoastaan elämän painava harmaus, ärtyinen,
ryppyinen, kurautunut katkeruus.

Hän nousi ja lähti kohti komppaniaansa, työhön. Hiekka narisi anturain
alla, keväinen, iloisenkuiva hiekka. Lempeät tuulet puhalsivat ja
pilvien hattarat kulkivat taivaan väljässä sinessä. Jonkun linnun
metallinen ääni tiukutti mäntypuissa, garnisonin variksien elämästään
nauttivat äänet leikkoivat ilmaa ikäänkuin mustanpunaisina, näkevinä.
Koko keväinen sää oli omansa keventämään mieltä, tuulettamaan tomuja,
tappamaan synkeyden, alakuloisuuden ja katkeruuden mustakärsäisiä
matoja. Mutta kapteeni Lelun sielu oli ikäänkuin loppuunrääkätty
vetojuhta, joka ei enää välitä mistään; huuli katkerasti lerpallaan,
tylsä, keltainen hammas irvistyksessä.

Ja todellakin! Tuulet ja pilvet — vapaita niiden luulisi olevan,
mutta mihinkään ei ole menemistä. Iankaikkinen, loputon kulku taivaan
sinisessä kulhossa, kuten kapteeni Lelulla garnisonin keltaisessa
hiekassa.

Kymmenkunta vuotta oli siitä, kun kapteeni Lelu saapui astelemaan tätä
hedelmätöntä, ruskeata hiekkaa nuorena vänrikkinä. Hän oli silloin
nuori ja notkea, puhdas ja hyvinhoidettu, iloinen ja joustava kuten
kissanpentu. Iloinen innostus kaikkiin tämän maailman asioihin ja
hyvyyksiin täytti silloin hänen nuollunsileän sielunsa. Sitten oli
seurannut epälukuisia askeleita garnisonin hiekassa, muita vähäisiä
vaiheita, ja kaksi uutta tähteä oli eri aikoina lingottu hänen
kaulukseensa. Niinpä hän oli nyt herra kapteeni, eikä enää sama iloisen
sileä, ja puhtoinen, kissanpennun kaltainen vänrikki. Maailman painava
lata oli kulkenut kautta hänen kasvojensa ja olemuksensa, joissa voi
huomata kokemusten ja kärsimysten ja liikojen, väkevien viinaryyppyjen
jäljet. Vaikka hänen pukunsa vieläkin oli sotilaallisen moitteeton,
niin siitä oli kadonnut entinen siisteys ja ihomyötäinen joustavuus.
Joku vaikeasti määriteltävä rähjäisyys pisti siitä esiin. Sen huomasi
parhaiten, kun hän oli puettuna päällystakkiinsa, joka roikkui
hänen yllään kuten seipään nenässä, sateessa ja auringon paisteessa
haalistuneet helmat lepatellen. Tälle ikäkululle päällystakille olivat
sotamiehet antaneet nimen: kalamantteli. Vaatekappaleelta siirtyi nimi
sittemmin sen kantajalle.

Kapteeni Lelun olemus oli näinä kymmenenä vuotena käynyt läpi
perinpohjaisen kehityksen sisältä ja päältä. Se kerrallinen
nuori vänrikki oli ollut kokonaan toinen ihminen kuin nykyinen
Kalamantteliksi kutsuttu mies. Hänen naamansa oli ollut silloin kirkas
ja sileä, ainaisessa hyväntuulen loistossa. Nykyään ei hänen kasvojaan
koskaan hymy kirkastanut, eikä hampaitten lomitse sähähtävä kirous
tehnyt niitä sen synkemmiksi. Niillä asui ainaisesti loppuunrääkätyn
vetoeläimen välinpitämätön, tylsä katkeruus. Kaukana oli se aika,
jolloin hän iloisesti ja leikillisesti jutteli sotamiehille,
jolloin hän avasi tupakkalaatikkonsa ja kahlasi hangessa tarjoten
hiihtopartionsa miehille savukkeita. Nykyään saattoi hän tarttua
kömpelöä alokasta nenästä ja käännellä häntä, potkaista takapuolille,
kuten vetokonikin, katkera-ilmeinen juhta, saa joskus selittämättömän
halun potkun antamiseen linttakavioillaan.

Tämä muutos oli tapahtunut hänessä vähitellen ja aivan kuin
huomaamatta. Alussa oli hänen entinen hyväntahtoisuutensa ja
iloisuutensa joskus pilkistänyt kuten aurinko pilvien lomitse, mutta
pian nämä synkeyden pilvet verhosivat hänen sielunsa kokonaan. Ei
ollut aukkoja, ei lakaisevia tuulia. Mistä tämä johtui? Kukapa
tiesi. Se yllätti hänet kuin sumu: koko elämän paino, harmaus ja
yksitoikkoisuus pienessä sotilaskaupungissa. Ja sitten tuli alkoholi,
istunnot läpi öiden karvaan lasin ääressä. Hänen verensä ja sydämensä
myrkkyyntyi. Luonteensa kasvoi kuin kokonaan toiseksi: synkeäksi,
epäluuloiseksi ja kärtyisäksi. Ilo ei enää koskaan häntä saavuttanut,
mikään ei tuntunut mielenkiintoiselta. Mutta virkatehtävänsä hän
toimitti säännöllisesti, opetti ja äyhki kohmeloisena ja unisena yön
ryypättyään. Ainoa tyydytys, minkä hän enää tunsi, oli tieto, että
miehensä häntä pelkäävät ja vihaavat. Muista tyydytyksistä, toiveitten
täyttymisistä ei tainnut olla enää tietoa. Hänestä oli tullut armeijan
proletaari, rähjäinen, köyhä, jollain tavoin epäsuosioon joutunut.
Koko loppuikänään hän ei epäilemättä pääsisi pykälääkään korkeammalle,
yhtään uutta ja isompaa tähteä ei lingottaisi hänen kauluksiinsa, eikä
kalamanttelin hihansuihin ommeltaisi uudempia nauhoja. Mutta hyvältä
tuntui, että jonkun täytyi häntäkin pelätä, kunnioittaa. Vihatkoot,
kunhan pelkäävät ja kunhan pelko pysyy suurempana kuin viha.

Ja kuitenkin oli ollut aika, jolloin hänestä tuntui hyvältä, kun eivät
sotamiehet häntä vihanneet, kun he sanoivat: se on lotimies. Ja temput
olivat käyneet hyvin. Hänen komppaniansa oli paras koko garnisonissa
ja nopeasti oli hänen kaulukseensa annettu ne kaksi uutta tähteä. Eipä
silti, etteivät temput olisi nyt käyneet. Niiden täytyi käydä. Ainakin
hänen miehensä tiesivät, miten ne olivat tehtävät, elleivät joskus
pahoissa sisuissaan tehneet kaikkea päin mäntyjä.

Olipa esimerkiksi kerran katselmusammunta ja kapteeni Lelun
komppaniassa ei sattunut ainoakaan luoti maaliin. Mutta punaiset
merkkiliput vallin harjalla kävivät reikäisiksi kuin seula. Ja
katselmusta pitävä sotaherra oli tiedustanut miehiltä, että miksi
kuulat menevät sinne, eivätkä tauluihin. Ja oli saanut aavistaa,
että liian tuima harjoitus ja kuri se saa miehet niin piruttuneiksi,
että eivät tähtää tauluihinsa. Jotakin kiusaa he kai olettivat siitä
herroille olevan. Näytti olevankin, koska suuri sotaherra kiroili ensin
miehille ja ärjyi sitten kapteenille. Lelu oli vienyt kätensä lakin
reunaan ja yritellyt selittää: herra eversti, herra eversti... Mutta
eversti oli äyhkäissyt: — Seiskaa asennossa! Niinpä oli kapteeni Lelu
saanut pinnistää kätensä reisiin ja seistä kuin pylväs, mitäpä sitten
lienee miettinytkin. Leipä on itsekullekin kallis. Elämänkeinoa täytyy
olla. Päämiehiä täytyy kumartaa. Ja sotamiehet olivat virnistelleet
salaa: herrapa löytyi herrallekin. Virnistelkööt. Näkevät taasen
piammiten, kuka on heidän herransa.

Kuten näkivätkin. Vaikka hänen täytyi nykyään jo olla varovainen,
hillitä luontoaan. Sillä jokunen vuosi sitten oli hän tullut miehen
tappajaksi, joutunut rähjäyksiin ja oikeuksiin ja saanut maksaa vähistä
varoistaan eläkettä sen hengiltä lähteneen miehen äidille. Oli oltu
harjoituksissa ja koko komppania oli komennettu maahan. Ja silloin
hän oli hoksannut, että muutaman miehen selkä oli koholla, ikäänkuin
olisi hän ilkeämielisesti pyllistänyt kohti takana seisoskelevia
esimiehiään. Mitä? Oliko tämmöistä suvaittava? Eikö selkä ruvennut
sujumaan suoraksi, pitkin maanpintaa? Kapteeni Lelu hyppäsi hänen
selkäänsä ja silloin se kyllä oikeni, mutta samalla oli miehen alla
ollut kanto tullut läpi ruumiin. Sen perästä sai kapteeni Lelu olla
vähän katsovampi, varovaisempi, mutta ei ollut epäilemistäkään, etteikö
tämä tapaus lisännyt pitkän pykälän miesten pelkoa ja kunnioitusta.

Mutta pelkäsivät ja kunnioittivatko he todella niin peräti? Ainakin
joku heistä oli tehnyt hänelle pirullisen koiruuden joitakin päiviä
sitten. No, se oli joku, ainoa, joka sellaista uskaltaisi. Kapteeni oli
kävellyt myöhään illalla kasarmialueelle perunasäkki hartioillaan. Hän
oli omituinen mies, hän ei turvautunut aina alaisiinsa. Hän saattoi
tehdä itsekin sellaista, mitä muut upseerit teettivät sotamiehillään.
Kun hänen perheessään siis oli ilmennyt perunan tarve, asteli hän
kasarmin aidan ulkopuolelle, osti säkin ja ryhtyi kantamaan sitä
asuntoonsa. Mutta porttivahti pysähdytti hänet: — Herra kapteeni, seis!
Mitä säkissä on?

Kapteeni Lelu tunsi kyllä miehen. Hänen omia miehiään. Ollut väessä
vuosikausia, vuoroin linnassa, vuoroin päävartiossa, vuoroin
komppaniassa. Kapteeni Lelu muisti sangen hyvin, mistä tämä pitkä
palvelus oli alkunsa saanut. Olivat ne ajat, jolloin hän ryhtyi
ryyppimään. Ja tämä sotamies oli kerran ollut hakemassa hänelle
viinaa. Siihen aikaan oli kapteeni Lelu vielä joskus valoisallakin,
iloisellakin päällä. Niinpä hän oli antanut pienen pullon
sotamiehellekin ja sanonut: — Nauti iloksesi. Sen se oli tehnytkin,
ollut päissään ja viety päävartioon, mutta karannut sieltä. Hihkunut: —
En minä sinne lähde! Herra minut on juottanut. Hakekaa sekin...

Vähältä piti, ettei kapteeni Lelu joutunut silloinkin tutkinnoihin.
Mutta kaikki painettiin hautaan ja hiljaisuuteen kuitenkin. Ei
kapteenia eikä sotamiestäkään rangaistu viinan viljelemisestä. Mutta
kapteeni Lelun pahanilkiseksi ja kärtyisäksi käyvä, alkoholin turmelema
luonto hankki sille sotamiehelle monista ja pienistä syistä pieniä
rangaistuksia ja sitten rikkomusten uusittua vankeutta. Helppohan
sitä on päällystön viisaalla ja tarkkaavalla kavaluudella järjestää
vihaamilleen alaisilleen. Niin oli se mies yhä armeijassa. Ja nyt hän
seisoi porttivahdissa ja sanoi:

— Herra kapteeni, seis! Mitä pussissa on?

Kapteeni kirosi ja sanoi, että luut yhteen konstailematta, ja aikoi
kävellä edelleen.

Mutta vahti räpsäytti pyssynsä lukkoja ja sanoi uudestaan:

— Seis! Olen vartiomies ja velvollisuuksiini kuuluu tarkastaa, ettei
mitään luvatonta kuljeteta kasarmialueelle.

Kapteeni päästi sarjan sadatuksia ja uhkauksia, jotka olisivat
tyrmistyttäneet heikon miehen. Mutta tämä ei häikäillyt.

— Herra kapteeni, ei se parane nyt! Säkki auki.

Kapteeni Lelu näki, että tässä on tosi edessä. Tuo mies ei välitä
mistään. Ampuu se, perkele. Ja pelko valtasi hänet iltaisessa
hämärässä. Hän aukaisi säkin.

— Kaatakaa tielle, että näen mitä pohjalla on.

Pelko voitti kapteenissa kiukun, ja hän kaatoi perunansa tielle, aikoen
sitten lähteä astumaan.

— Seis, herra kapteeni! Kerätkää perunat säkkiin ja viekää ne
pois. Vartiomies ei saa sallia jätettävän mitään vierasta tavaraa
vartiopaikalle.

Kapteeni tiesi, ettei kuula ole lujassa tuon vartiomiehen
pyssynpiipussa. Henki on rakas sotilaallekin. Sitä ei saa menettää
turhuuksiin, vaikka olkoonkin valmis vuodattamaan viimeisen
veripisaransa isänmaan ja olevan järjestyksen puolesta. Kapteeni
poimi perimänsä, nosti säkin hartioilleen ja käveli pois, sitä ennen
sanottuaan vartiomiehelle, että hän vielä muistaisi tämän.

— Sen kyllä uskon, herra kapteeni.

Se sietikin uskoa. Sitä sotamiestä ei voinut saada rangaistukseen
tästä, että hän ylen tarkasti seurasi ohjeita ja asetuksia, mutta
muuten hän sai olla varma siitä, että putkaa ja vankeutta tulisi
riittämään näköään toisista syistä.

Jonkinlaista mielenkiintoa tuottivat siis kapteeni Lelulle nämä
päivät, kun hän palveluksessa tarkasteli ja mietti, miten voisi kostaa
kärsimänsä loukkaukset. Sitä ei ollut aina helppo äkkiä keksiä,
ja siksi hän oli eilisinäkin päivinä käynyt ylen pahantuuliseksi,
raivostunut. Koko komppania oli saanut höykettä, hiki tippunut ja höyry
noussut lävitse märkien takkien.

Sellainen mies oli kapteeni Lelu ja sellaiset olivat olleet hänen
vaelluksensa pääpiirteet tähän saakka, kun hän asteli kohti
komppaniaansa keväisenä päivänä, hiekan naristessa anturain alla.

Komppania seisoi valmiiksi järjestyneenä kasarminsa edessä,
pioneerijoukko, hakkuineen, lapioineen ja kirveineen, kuormastokärryt
täynnä muita tarvittavia työvälineitä. Kim kapteeni ilmestyi nurkan
takaa, kääntyivät kaikki katseet, kaikkien kasvoista voi lukea: siinä
se piru tulee.

Asianmukaiset eleet ja ilmoitukset suoritettiin ja komppania lähti
marssimaan harjoituksiin.

Kaivettiin juoksuhautoja. Valtava kivenlohkare oli tiellä. Siihen oli
porattu reikiä. Se aiottiin ampua kappaleiksi. Räjähdysaineet oli
asetettu paikoilleen, tulilanka sytytetty.

Komppanian päällikkö seisoskeli paikalla yrmyn näköisenä. Jokaisen oli
määrä juosta turvapaikkaan. Kapteeni Lelu juuri kääntyi lähteäkseen,
kun tunsi takaapäin käsien kiertyvän nivusiinsa. Hänet tempaistiin
ilmaan ja kantaa lennätettiin kiven päälle, jonka juuressa sytytyslanka
sähisten paloi. Hän tiesi, että ne olivat juuri sen porttivahdissa
olleen sotavanhuksen kädet, ja että hän makasi hänen sylissään, takaa
kytkettynä, voimatonne kuin lapsi. Hän kuuli hänen huutavan korvansa
juuressa:

— Pojat, kirjoittakaa kotipuoleen, että minä olen mennyt kapteenia
kyytiin taivaaseen!

Tämä kaikki tapahtui äkkiä ilman enteitä. Ei kukaan ollut osannut
aavistaa mitään. Alipäällystö ja miehistö kurkistelivat tyrmistyneinä
suojavarustuksen takaa. Aurinko paistoi, sinisen taivaan alla lensi
lauhkea tuuli ja linnun metallinen tiukutus kuului mäntypuista.
Mutta kaikki he katsoivat valkein, liikkumattomin kasvoin näitä
kahta, sotamiestä ja upseeria, harmaan kivijärkäleen pinnalla.
Jonkun mieleen lennähti eilinen ilta, kun harjoitus loppui ja hiestä
höyryävä komppania pääsi kasarmiin. Joku oli huomauttanut: — Se on
tuo Kalamantteli oikea piru ja hullu, köytten vähyydessä irti. Siihen
toinen: — Olisikohan tuosta miten monelle miehelle helpoitusta, jos sen
vetäisi köydellä oksaan kiinni. Mutta sotavanhus sanoi: — Kärsikäähän,
pojat! Ei se ole pitkäaikaista! Kukaan ei siinä erityistä huomannut.
Kukin ajatteli: — Niinpä niin — toistasataa herätystä vain, mutta
niissä sitä onkin nielemistä.

Mutta nyt sotavanhus makasi selällään tuolla kivellä ja piteli kapteeni
Lelua päällään. Ja oli huutanut, että hän on kyytimies. He ovat
matkalla taivaaseen.

Moniko poika lienee ehtinyt toivottaa mielessään: terve menemään! Aika
oli lyhyt. Kapteeni Lelu oli maannut alussa kuin lamautuneena. Mutta
nyt hän näkyi koettavan riuhtoa sotavanhuksen käsien oikenematonta
rannetta, nyt hän huusi: — Apuun!

Mutta kukaan ei juossut kohti harmaata kiveä. Kukin tiesi sen
sytytyslangan pituuden, joka sihisten paloi kiven juurella ja sen
aineen äkkituimuuden, joka siellä odotti kolossaan. Kapteenin huuto oli
kuin viimeinen merkki komppanialleen: kaikki katselevat päät painuivat
piiloon. Samassa jymähti. Harmaat kallionkappaleet lentelivät. Linnun
tiukutus mäntypuissa vaikeni. Mutta aurinko paistoi, ja suvisen tuulen
puhina kävi oksastoissa sinisen taivaan alla, kuten ennenkin. Mutta ne
kaksi kivellä maannutta olivat matkan alkaneet.




SOTAVANHUS


Tämä oli kolmas joulu armeijassa Askolan akan pojalle. Eikä ollut
vieläkään tietoa, oliko se viimeinen.

Vilu ahdisti häntä arestikopin lattialla, missä hän makasi ikäänkuin
joku muumio kääriytyneenä lakanaan ja vilttiin. — Saatanan kenut
eivät olleet viitsineet lämmittää muuria. Sähkölamppu hehkui himmeänä
ja keltaisena ja valaisi asunnon, jonka sisustus oli niukanlainen:
nurkassa sylkikuppi ja hieman ylempänä lauta ja sillä raamattu.

Ulkona oli jouluyö. Kasarmeilta näkyivät tulet ja kuului höly
sotamiesten viettäessä juhlaa niinkuin saivat ja osasivat.

Mutta arestikopin seinäin raoista ryömivät luteet Iitteinä ja
punaisina, eikä Askolan akan poika saanut unta. Tuli siinä mieleen,
että oli jouluyö ja muisti kotimökinkin, pienen ja etäisen, vanhan
äitimuorin ja työn käyristämän isäukon. Ehkä he juuri olivat
nauttineet kahvinestettä mustasta pannusta ja käyneet levolle, ehkä
olivat muistaneet ainoata poikaansa, joka oli sotaväessä jo kolmatta
joulua, eikä tainnut pois päästäkään. No, niinpähän tulisi isänmaa
palvelluksi...

       *       *       *       *       *

Yhtenä kesäkuisena päivänä oli Askolan akan poika saapunut kasarmiin.
Aurinko paistoi ja pöly nousi. Askolan akan poika oli hoikka,
kiharatukkainen sällin penikka, suonissaan jätkän rentoa ja huoletonta
verta, vaikkapa sällinvinkeet vielä olivatkin jääneet siihen, että hän
osasi ottaa ryypyn ja pelata korttia ja viljellä jätkäsananparsia ja
kirouksia.

Vaistomaisesti hän aavisti edessään olevan ajan käyvän hakkauksiin
entisten tottumustensa kanssa, vankeuden olevan vapauden sijalla. Siinä
hän seisoi kädet syvällä housuntaskuissa ja katseli, kuinka tavaraa
kertymistään kertyi edessään olevalle keltaiselle telttakankaalle. Hän
ihmetteli, mitä mies teki moisella tavaranpaljoudella ja kehuskeli
saavansa haltuunsa enemmän omaisuutta kuin ikipäivinä ennen.

— On siinä nyt rönää, sanoi hän ja pudottu ryminällä nyyttinsä
kaappinsa eteen.

Useimpien nuorten miesten naamat olivat vakaat ja happamet, kun he
käärivät hyntteensä kasaan ja alkoivat sovitella ylleen valtion asua.
He miettivät niitä urakoita ja hikitöitä, joita olisi suoritettava
näiden pukujen sisällä, ennen kuin nuo sivilinyytit jälleen olisivat
käsissä.

Askolan akan poika ilmitoi omat mietteensä seuraavalla lauseella:

— Lujaa se vaatii Kemi-yhtiö, mutta tämä nokipuulaaki taitaa vaatia
vielä lujempaa...

Askolan akan poika oli nyt alokas Suomen armeijassa. Hän ihmetteli,
miksi miesten täällä piti sattua niin pillisuoriin riveihin, miksi
kihot tuntikausia tälläilivät ojennusta, ikäänkuin siinä sitten
seisottaisiin maailman aika. Miten monesti saikaan kiho hihkua rivin
päässä — Hieman eteen se rumapärstöinen mies! Saman verran taakse!
No, nyt, nyt... Ja sitten: poistukaa! Niin se työllä ja tuskalla
rakennettu rivi oli hajallaan. Eikä Askolan akan poika käsittänyt,
miksi vuoteitten piti olla juuri niin sileät ja poimuttomat, lakanat
millilleen samalla linjalla ylitse kämpän. Monta kertaa reuhahti
Askolan akan pojan vuode nurinniskoin lattialle, ja kokollepa se sitten
sieltä nöyrästi ja kiroilematta ja koe saada siitä sileä ja pingoitettu.

Kun se viimeinkin kelpasi, kehoitti Askolan akan poika vuodettaan:

— No, sillä viisin sinä itsesi pingoita! Niin herralle kelpaat!

Sitten hihkaistiin Askolan akan pojalle, jätkäveriselle miehelle: —
Luut yhteen, vaikka olisivat kuinka lahot! Ja siinä seisoi Askolan akan
poika, sääret suorina, kädet kummassa koukistuksessa, toisen miehen
edessä, jolle pari tai kolme valkoista nauhaa olkapäällä antoi kumman
voiman ja väkevyyden. Huutipa ja teetti mitä tahansa, ei ollut Askolan
akan pojalla vastaan inttämistä. Vaikka olisi yllyttänyt hänet pää
edellä alas käymälän reiästä, niin mars vain, Askolan akan poika.

Vapaaseen elämään tottuneena hän huomasi edessään orjuuden ja
kurjuuden. Hän työlästyi oloonsa ja kehuskeli:

— En mä tässä nokipuulaakissa kauan ole. Kolme ja puolisataa kun saan,
niin heti lähden...

No, siitä oli kaksi ja puoli vuotta, ja yhä palveli Askolan akan poika
armeijassa.

Meni jokunen viikko ja alkoi monipäiväinen marssi kesäleirille. Marssi!
Pakkaus hartioilla, pinnalla hiki, jaloissa sopimattomien kenkien
iskemät kihelmöivät rakot. Pöly nousi pilvenä santaisilta teiltä, hieta
karisi hammasten lomissa, kun riipaisit keuhkoihisi helteistä ilmaa.
Ja uupumus raukaisi usein jäseniä. Askolan akan poika joskus mietti,
jaksaisiko hän vielä tuon puhelinpylvään luo, joka häämöitti edessä,
ja silti hän marssi vielä virstamääriä omituisessa horteessa osaston
mukana, joka vaivalloisesti lansi eteenpäin pölypilven keskellä. Sillä
matkalla Askolan akan poika oli ylen kärmeissään. Tahdottiinko tässä
kasvattaa isänmaanmiehiä? Kaikki nämä nuoret miehet marssivat laulu
huulilla ja kirous sydämessä. Tällöin se Askolan akan poika keksi
mahdollisimman raskaan sadatuksen, kun kerta kiroominen ei mieltä
lievittänyt.

— Jessuksen tuhatta tolpanväliä havupuita ja joka neulasen nokassa
perkele!

Alkoi leirielämä hiekkanummisessa mäntymetsäisessä erämaassa.
Keltaisella, hedelmättömällä kentällä kesäauringon paisteessa Askolan
akan poika ikävystyi ja kitui tukalissa hommissa. Asento, ojennus,
käännös, otteita, mars, mars, ja niin juosta reputettiin kentän ympäri
ylen hedelmätöntä rinkiä. Ja sitten maahan ja ylös, tasaisesti,
yksitoikkoisesti. Liian, liian lähelle pakkasi siinä Askolan akan pojan
mielestä isänmaa.

Illalla tarkastukset. Kaikki pojat riviin ja: Herra päällikkö, alokkaan
varusteet tarkastuksessa... Askolan akan pojan varusteet eivät olleet
kunnossa: tomua, likapilkkuja, karisseita nappeja, katkenneita rakseja.
Hän sai santsia: jynssäsi käymälää ja kyhni yökaudet puhdistusaineella,
keräili käpyjä ja havunneulasia.

Sopat olivat huonoja. Lihoihin sikisi toukkia keskikesän kuumuudessa.
Pojat rähisivät ja nurisivat. Askolan akan poika huomautti:

— Yhähän siinä on liha tuoreempaa... Ja muuten valmiimpaa: pistät vain
lusikan toisen pään keittoon ja toisen suuhun ja odotat. Herroiksi
eletään.

Kehno liemi teki ripulin. Kesäyössä juosta havisti parakeista poikia,
iskivät jalkansa tiukasti ristiin ja seisoivat tovin naama totisessa,
hirmuisessa pinnistyksessä, syöksyivät pienen matkan ja jälleen seis
jalat tiiviisti ristissä, kunnes oltiin käymälässä, etäällä mäellä.
Siellä nukkui Askolan poika usean yön kokonaan, pää riipuksissa,
kuollut natsa hampaissa. Aamulla hänen julistettiin olleen luvatta
pois vuoteelta ja annettiin työtä ilman vuoroa. Ja Askolan akan poika
keräili käpyjä ja havunneulasia puhdistusalueelta.

Sitten tuli isojen sotaherrojen tarkastuksia. Paksua kultapunonnaista
olkapäillä, tähtiä takinrintamuksissa, paljaana kumottavia päälakeja
ja punoittavia naamoja... Pojat pitkissä linjoissa, liikkumattomina,
vakain naamoin. Mutta Askolan akan poika muljautti silmäänsä ja siitä
hänelle luettiin kaksi vuorokautta kovennettua arestia. Iltaisin, kun
päivä painui punertavien mäntymetsien taa, seista jymötti hän asennossa
täysissä varusteissa, liikahtamatta, pyhäntien vieressä. Päivystävä
upseeri, piruttunut kapitulantti, vahti vieressä. Vilkutapa nyt
silmääsi, Askolan akan poika, kuten teit sotaherrojen tarkastuksessa!
Askolan akan poika seisoi suorana ja liikahtamattomana ne kaksi pitkää
tuntia ja tunsi sisässään nousevan ison vihan. Hänen edessään kangasten
pitkä, monimuotoinen rivi sotaherroja, hirteen vedettyinä, sotaväen
päälliköstä kurjimpaan kahden natsan kapitulanttiin saakka. Hän teki
siinä päätöksen heittää isänmaanmiehen takki ja karata entisille
teilleen.

Kun rangaistus loppui ja hän yritti astua, lyntsähti hän aluksi
polvilleen, niin olivat hänen jäsenensä kangistuneet, mutta aamulla ei
Askolan akan poikaa löytynyt leirialueelta.

Niin hän oli parin tai kolmen kuukauden ajan vapaa mies, vaikkakin
rauhaton vereltään. Mutta ei olisi hänen pitänyt astua kotimökilleen,
näyttää naamaansa kotikylässään. Lain jäykkä koura tarttui häneen ja
kuljetti hänet jälleen joukko-osastoonsa.

Sitten sotaoikeus ja tuomio: kuusi kuukautta vankeutta karkaamisesta.
Niinpä oli Askolan akan poika puoli vuotta Joella, sotamiesten
Siperiassa, nosti turvetta, eli vähällä ruoalla, kärsi rookia vedellä
ja leivällä rautakiilat kintuissa ja ranteissa, petti pirunahkaisia
pornareita ja oppi haikean, kauniin laulun siirtovankilasta:

    Ja toivokaamme, että ois'
    viime reissu tää,
    ja pääsisimme viettään
    vapaata elämää...

Nyt taasen kasarmiin. Harjoituksia, tarkastuksia, jonotuksia. Loputon
rivi hänestä niin inhoittavia herätyshuutoja: Ylös ja aamuvoimisteluun!
Illalla virrenmöläys ja Herran siunaus. Ja Askolan akan poika
menetti luonnostaan toivon ja joustavan iloisuuden, eikä noudattanut
sääntöjä eikä oorteleita. Hän sai arestia ja uudelleen arestia ja
jälleen arestia. Yhä kasvoi hänen sotilaskantakirjansa pituus, eikä
herätyksillä ollut enää mitään määrää.

       *       *       *       *       *

Niin, nyt oli Askolan akan poika kolmatta joulupäiväänsä armeijassa.
Hieman synkkämieliset ajatukset piileilivät hänen päässään huonon unen,
vilun ja luteitten ahdistelun jälkeen. Mutta pian hän tapasi tavallisen
luontonsa, kävellä vippasi nurkasta nurkkaan ja hyräili:

    On rooki kalsa linna,
    ei voi siell’ koisia...

Sitten hän voimisteli ikkunansa ristikoissa. Näki sotamiehen menevän
ohi ja sanoi:

— Vippaa tupakka...

Mutta tämä ei uskaltanut mennä sitä ojentelemaan, vaan virkahti: Ei
ole, ja käveli edelleen. Lumi narskui askelissa.

— Saatanan monni, noitui Askolan poika, sinut komennetaan tänne ensi
yöksi luteita tappamaan, että kantajääkäri saa nukkua...

Eikä Askolan akan poika saanut joulusavuja. Ja yhä oli hänellä
epämääräinen luku havauksia armeijassa, harmaata elämää pitkä jono. Hän
heitti lattialle raamatun ja heittäytyi pitkälleen kirja päänalaisena.
Aika valui vitkalleen. Oli ikävä ja oli mukava piintyneellä
armeijalaisella, sotavanhuksella, jonka joulupäivä painui iltaan, kuten
kaikkien ihmiseläjien.

Tuotiin iltapuuro ja ylpeydellä kuuli sotavanhus vartiomiehen sanovan
toiselle:

— Humuimpia miehiä... Sillä pojalla on jo ollut eräitä päiviä Suomen
ruotuväessä ja yhä niitä taitaa riittää.




SAIRAUTTA


Komisionimies käypi rivimiehen älälle. Kun rivimies tulee talvisesta
säästä, jossa on täytynyt käsitellä kivääriä, rähmiä lumessa, tahi
opetella ryhdikästä ohikäyntiä, tulee ja karistaa lunta tamineistaan,
asettelee kolistellen kiväärin telineeseen ja suoltaa nopsasti
vyöltään pistimet ja patruunataskut, seisoo komisioniin päässyt
sotamies käytävällä sukkasillaan, housut syltyssä ja puhaltelee
savuja. Hän näyttää veltolta ja aikaa kulutelevalta, näyttää sanovan
koko olennollaan: komento ei kuulu... Ja se käypi rivimiehen
älälle. Sillä hänelle kuuluu komento, kuuluu jymeänä: on juostava,
ryömittävä, vaivattava jäseniään kiivailla liikkeillä ja vilulla.
Rivimies kiroaa komisionimiestä, joka istuu ja haisee ja sairastaa,
ja kiroaa itseään, kun ei kykene sairastamaan, kun ruumis on niin
hiton terve. Yrmeästi hän kadehtii noita onnenpoikia: puolisokeita,
ontuvia, kyttyräselkäisiä, kuuroja ja keuhkotautisia ja antaa heille
pahanilkisesti nimen »hatuumaan päivystäjä».

Nytkin, kun on kiire soppajonoon kuin tulipaloon, kun päivystäjä
kiroaa minkä kurkku kestää hitaimmille, jäävät komisionimiehet tupiin
ja käytäville. Ne ovat syöneet jo aikaa sitten, kantaneet keittiöstä
keiton kenttäpakeillaan ja nokkineet parhaat palaset. Eikä niillä ole
edes varustarkastusta: ruoka-astiat niillä on puolillaan keitontähteitä
ja hometta.

Mutta rivimiehen on värjötettävä taivasalla jonossa keittiön edessä,
lusikka kourassa, otettava asento, ojennus ja kiinnitettävä katse herra
päivystävään upseeriin, kun tämä viimein suvaitsee saapua portaille ja
päästää sotamieslurjukset ruokailemaan. On kuin opetetulle koiralle
annettaisiin sokerinpala monen tempun jälkeen. Ja ruoka kyllä painuu
alas, kun sen kimppuun viimein on päästy. Ei auta nirsuilla, jos onkin
puurovadissa jokin torakka tahi jos joskus tapahtuu, että padasta
vedetään rotta esiin. Pahasisuiset vanhat miehet vain höystävät
ruokailuaan siinä tapauksessa huutamalla: Puurohummeri hirteen! Tahi:
— Nyt Vilho kuolee! Ja keittiömestari ja päivystäjäupseeri ovat
korvat kuumina näiden hokemien kaikuessa. Näitä lentäviä lauseita on
joka rykmentissä ja niillä on aina historiansa; ne ovat päällystön
ja miehistön ikuisen ja salaisen pinnanalaisen kamppailun ja
ilkeämielisyyden synnyttämiä.

Niinpä aika kuluu. Syödään soppia ja harjoitellaan, puhutaan piloja,
kiroillaan ja nauretaan. Ja komisionimiehet, jotka istuvat ja haisevat
tuvissa, vähenevät vähitellen, pääsevät jälkitarkastukseen, joku
pomppaa takaisin riviin, useimmat pääsevät kotiseudulleen kuolemaan
tahi saamaan näkönsä jälleen.

Mutta kaiken vuotta niitä on aina joku joukko-osastossa. Enimmäkseen
elellen ylen kodikkaasti paitahihasillaan, housut rimpallaan ja
tupakka hampaissa, katsellen ulos akkunasta, katsellen kentälle,
missä komentoälähdys kajahtaa, hikinen ja hedelmätön työ käypi.
Alussa vuotta, silloin kun heitä oli vielä paljon ja kun he olivat
tyhmiä, eivätkä tienneet velvollisuuksistaan ja oikeuksistaan, saattoi
komppanian päällikkö keksiä heille hommia, siinä tapauksessa, että hän
oli sotahullu mies, joka miettii, että terveitten miesten on saatava
sotataitoa niin paljon kuin suinkin, mutta sairaitten ja kuolevien on
tehtävä muuta sotalaitoksen hyväksi. Niinpä saivat komisionimiehet
olla puhdistustöissä, luoda lunta ja valmistaa halkoja. Mutta sitten
he saivat selville, ettei komento heille kuulukaan, että he ovat
vapaaherroja. Ja saivatkin sitten olla. Enimmäkseen.

Näissä komisionijätkissä on monenlaista. On kovin sairaita ja vähemmän
sairaita ja sitten niitä, joista on tietona, että he vermeilevät.
Kukapa sen niin varmaan tietää. Mutta Nikke syöpi väkevää sikaria ja
polttaa teelehtiä, jotta rinta röhiseisi, ja paastoaa, jotta muoto
kävisi surkeaksi. Ristihurjan jalassa on haava ja sanovat, että hän
joka ainoaksi yöksi sitoo siihen nenäliinalla lujasti kuparilantin,
jottei se suinkaan kävisi umpeen. Mutta Ullavan pojan säärissä on
reumatismi. Hän kävelee kuin seipäillä ja joka askelella irvistää. Hän
käärii polviinsa villarättejä ja hautoo niitä lämpöjohtojen vieressä.
Kovalle otti, että hänen tautinsa otettiin huomioon. Kymmenet kerrat
linkkasi hän sairastuvalle ja valitti jalkojaan. Lääkäri oli kuin ei
kuulisikaan.

— Avatkaa suunne, sanoi hän ja lisäsi: — onpa roski suu...

— Viis suusta, sanoi Ullavan poika, jalat tässä tingan tekevät.

Mutta vielä käytettiin häntä monet kerrat kentällä. Ullavan poika oli
mahdoton ja kömpelö, valitti vaivojaan ja pääsi viimein komisioniin ja
jälkitarkastukseen ja kotipuoleen. Mutta viimeisenä yönä ryyppi hän
käytävällä päivystäjän kanssa ja pisti juovusten käsissä polkaksi.

Mahanen on lihava ja punainen, tuhti ja komeaääninen, mutta silti hän
on komisionissa. Hänessä on sydänvika. Kun hän meni jälkitarkastukseen,
houkuttelivat autopataljoonan kyytipojat hänet asemalla ostamaan
viinaa. Kannattihan hänen, höynäyttivät he, kun niin pian pääsi
pois, eikä tiennyt mitään armeijan vaivoista. Mahanen osti, tarjosi
autopojille ja ryypätä kompsautteli itsekin. Palasivat sitten
tarkastuksesta ja tuli tieto, että yksi komppanian miehistä oli
pompannut takaisin riviin, mutta ei tiedetty kuka. Saapui sitten
esikunnan lähetti ja uskotteli Mahaselle, että juuri hän oli pompannut.
Mahanen synkistyi peräti, sadatteli niin, etteivät vanhatkaan miehet
olleet raikkaampaa ja nautittavampaa noitumista kuulleet:

— Ryypyt sen juuri tekivät! Arvaahan sen: veri kiihtyi ja sydän löi
kuin saatana... Mahanen ei kuitenkaan ollut pompannut ja kahta suurempi
oli sitten hänen ilonsa.

On myös monia muita. On Savon pitkä poika, joka on vähän hullu,
löylypäinen. Kentällä iltahämärässä sotilasleikeissä iskettiin häntä
vyösolella silmään, jotta se turposi aivan umpeen. Savon poika sai
sairaslepoa. Turvotus suli, mutta hänen silmäluomensa lupsotti yhä
ummessa. Lääkäri sanoi, ettei siinä ole mitään vikaa. Pitää sitä varsin
kiinni, teeskentelee. Savon pitkä poika oli kovilla. Hän sai olla
rivissä, sai juosta lahnustaa kentän ympäri, kun muut levähtivät, sai
lyödä maahan ja ryömiä. Mutta hänen silmänsä ei tälläkään hoidolla
auennut. Aliupseerit koettivat säikyttää häntä, jotta hän aukaisisi
vahingossa silmäluomensa. He antoivat hänelle suuhun tulilangan pätkän,
sanoen sen olevan ulkolaista tupakkaa, ja sytyttävät sen. Savon pitkä
poika poltti suunsa, mutta ei aukaissut silmäänsä. Hän käveli joka aamu
sairastuvalle, valitti vähänäköisyyttään, ja silmä lupsotti kiinni.
Niinpä hän viimeinkin pääsi komisioniin ja sitten pois. Mennessään hän
otti kainaloonsa säkin, asetti sen portille, pyyhki jalkansa, kääntyi,
teki perusasennon, avasi toisenkin silmänsä ja katsoi kauan kahdella
silmällä kasarmia.

Mutta eivätpä kaikki pääse komisioniin, vaikka yrittäisivätkin.
Se on onnessa. Ja siihen tarvitaan luonnonlahjat, jotka annetaan
ylhäältä. Säde on yrittänyt. Hän heitti syönnin pois ja tuli kurjaksi
ja heikoksi. Hän makasi sairastuvalla monta viikkoa ja oli lopulta
niin veltto, että lepsahti istualleen, kun nousi seisomaan. Silloin
hän säikähti. Eivät näyttäneet aikovankaan päästää häntä kotiin. Saat
maata ja paastota, kunnes kuolet. Hän rupesi syömään, tuli terveeksi ja
pantiin harjoittamaan sotatemppuja.

Kaikki eivät yritäkään niin suuria. He tyytyvät silloin tällöin
hakemaan sairaslepoa ja saavatkin toisinaan. Tauteja löytyy ja
onnellinen se, jolla on sairautta Suomen armeijassa. Saat maata,
nukkua, oleilla. Mutta kaikki eivät saa sairaslepoa, eivät
tositaudeissakaan. Siihenkin tarvitaan luonnonlahjat. Jotkut saavat
heti K.P:tä ja sen jälkeen santsia, eivätkä enemmän yritä, jos eivät
tule niin sairaiksi, että kantaa täytyy.

Se riippuu myös lääkäristä. Täytyy tietää milloin menee. Kun Lökerö
oli joukko-osaston lääkärinä, saatoit saada tutkimatta lepoa viikoksi;
toisella kertaa et tiimaakaan, vaikka viime henkiäsi huokaisit. Mutta
Lökerö olikin melkein aina humalassa. Istui pöydän takana silmät
ummessa ja kirjoitti pirtureseptejä: — Jaah, paljonko pannaan... Kun
Pinnari oli lääkärinä, auttoi paljon, kun teit ryhdikkäästi asennon
ja sanoit komeasti ja usein: Herra kapteeni. Mutta Koni-Pollarin
aikana ei auttanut sekään vähääkään. Hän sanoikin, ettei hän ole
ihmis- eikä eläin-, vaan sotilaslääkäri. Hän oli hirmu. Hän kirjoitti
K.P:tä. Raahen poika yritti hänen aikanaan yhden ja ainoan kerran
sairastuvalle, kun tulossa olivat syksymanööverit. Hän valitti
vatsaansa. Koni-Pollari työnsi hänet kurkusta seinälle ja survoi
nyrkillä kaikin voimin Raahen poikaa mahaan niinkuin taikinatiinua.
Raahen poika huusi ja hätäili, itkikin jo.

— No, mitä kiemurtelet? Täytyyhän minun saada tutkia.

Sitten hän kirjoitti kylmästi: kelpaa palvelukseen. Ja Raahen poika
sai kulkea retastaa pitkin teitä ja maita pakkaus selässä ja kivääri
kupeella kautta koko manööveriretken.




HERRA LUUTNANTTI JA HÄNEN LÄHETTINSÄ


Oli kylmä syyskesän yö. Harmaa, viluinen usva nousi rotkoista ja
kosteilta niityiltä, ja yön hämäryydestä kuuluivat kiväärin pamaukset,
pikakiväärin nopea räiske tai tykin löysän ontto jymähdys. Nämä äänet
etääntyivät yhä yön kuluessa ja häipyivät viimein kokonaan metsien ja
kylien taa. Rykmentti eteni voitollisesti, ja korkea esikunta jäi kauas
rintamaan taa.

Esikunnan herrat majailivat kylän laidassa suurimmassa kartanossa.
Lähellä olevaan metsikköön oli lymytetty kuormasto, ajomiesten,
lähettien, kirjurien ja muiden esikuntasotamiesten teltat. Nukuttiin.
Öisessä yksinäisyydessä käveli vahti kivääreineen kokien pysyä
lämpimänä ruumiin liikkeiden ja hiljaisten kirousten voimalla ja
silmäillen aina vähän väliä kelloaan: pitkältikö oli vielä aikaa vahdin
vaihtoon? Aika kävi vilun ja unen ahdistaessa ylen pitkäksi. Kerran hän
kuuli hälinää ja liikettä: lähellä majailevat pionieerit, jotka juuri
olivat saaneet telttansa pystyyn ja laskeutuneet nukkumaan, oli ajettu
ylös, kai johonkin kaivamaan ampumakuoppia tai tekemään ylimenovehkeitä
jokipurolle. Ne kiroilevat ankarasti kuin lohilappalaiset ja huutelevat
äkeissään. Kauas öiseen sumuun ja hämyyn kajahtaa:

— Kaksikymmentäyksi aamulla! Voi jumalauta!

Ne marssivat tiehensä vehkeineen, ja viluinen vartiomies vilkaisee
taas kelloaan ja käy pian potkimassa seuraavan vahdin hereille
heittäytyäkseen pitkälleen kosteaa kylmyyttä uhovalle maalle mantteliin
ja vilttiin kääriytyneenä, kuin jokin merkillinen muinaisajan muumio.

Aikaisin aamuyöstä herättää vahti jo pari kokkia virittämään tulta
kenttäkeittiöön, joka kyhjöttää kuusen alla savutorvi kierona ja
kurkolla kuin sorsan kaula. Tuli räiskyy pian pesässä, teevesi
kuumenee, ja keittiön rautainen vatsa lämpenee ja tarjoaa suloista
suojaa vahtimiehelle ja muillekin, joita tuon tuostakin rynkäisee ulos
matalien, keltaisten teittäin päistä kylmän herättäminä, sadatellen ja
kalisuttaen hampaitaan. He kihertävät keittiön ympärillä kokien etsiä
kuumaa paikkaa, hörppivät lämmintä vettä jonkin motillisen ja painuvat
jälleen telttoihinsa saadakseen unta vielä vähäsen ennen lähtöä ja kuka
ties kuinka tiukkaa marssia.

Niinpä sieltä jolloinkin aamupuolella konttailee telttavaatekaistaleen
takaa esiin sotamies Kemppikin, herra luutnantti Korojeffin, rykmentin
adjutantin, lähetti. Hartioitaan pudistellen, vihaisena, unisena ja
äreänä asettaa hän selkänsä vasten keittiön lämpöä hohkuvaa kuvetta ja
haukottelee.

Korpraali Räty, esikunnan kuormaston rehumestari, on, aina viisaana
ja eteensä katsovana, asettanut keittiön kannelle laudan pätkän ja
istunut sille juuri parahultaiseen lämpimään, ryyppien kuumaa teetä ja
sekoitellen siihen lukuisia sokerinokareita, joita hänen on jotenkin
onnistunut »järjestää» käytettäväkseen.

— No, sanoo hän, millainen on korkean esikunnan lähetin sieluntila?
Sinähän seisoit eilen kunniavartiossakin siellä herrain portailla...

— Et sinä mikään sielunpaimen ole, ärisee Kemppi, etsien
leipälaukustaan teevehkeitään. Pidä huolta omasta sielustasi. Ei
senkään laita liene häävisti.

— Ainoastaan kaksikymmentäyksi herätystä aamulla, ilmoittaa Räty
saarnaäänellä. Kyllä elämä häämöttää jo toisenlaiselta kuin silloin,
kun on pitkästi toistasataa, kuten esimerkiksi sinullakin... Joo, joo,
kun aikanaan tulee väkeen, niin pääsee väleen pois...

— On ne kerran vähissä, minunkin päiväni.

— Lienevät joskus, mutta siinä on välissä monta palavaa, monesti on
vietävä luut tiukasti läjään, ja ties kuinka monta kertaa saat seisoa
kuvapatsaana esikunnan edessä...

— Mitenkähän elänet sivilissä? koettaa Kemppi kääntää puhetta toisaalle
ja kiusoitella äkäisenä. Ei kannattaisi kehua, jos orjuudesta
kurjuuteen pääset!

— No, ei sillä väliä. Kunhan saa vain muuttaa majaa. Aina niitä
elinkeinoja on. Minä olin ennen kuin tänne tulin yhden vuoden koirain
kusitolppana Kokkolan osuuskaupan edessä, toisen vuoden kärripoikana
Raahen rankkurilla ja kolmannen postitoimiston luukun vieressä kieli
ulkona, jotta ihmiset saivat kostuttaa postimerkkejään...

Räty kertoo aikansa omaa elämäkertaansa ja kokemuksiaan, hörppii
höyryävää teetä, puree sokeria ja alkaa sitten puhua ainaisia,
loppumattomia juttujaan kuormastovääpelistään:

— Sikaeversti oli sen kanssa yhteen aikaan pesussa. Se meni kerrankin
sikalaan, näki, että karju on liian lihava, ja sanoi sikaeverstille,
että se pitää laihduttaa. Kahden päivän kuluttua se tuli ja alkoi
hihkua sikalan pojalle, että ylös ja maahan. Niin lyötti maahan puoli
tuntia, tai tunninkin, ja kysyi sitten pojalta, että tiedätkö, miksi
tämä oli.

— En, sanoi sikaeversti. — Se oli siksi, ettei karju ole laiha. —
Miten se kahdessa päivässä olisi laihtunut? ihmetteli poika. — Ei se
ole puolustus sotaväessä, sanoi vääpeli, täällä ei mikään saa olla
mahdotonta...

Sotamieslähetti Kemppi on juonut teensä ja kysäisee sitten, paljonko
kello on, sillä hänen on herätettävä rykmentin adjutantti ja vietävä
tälle teetä. Hän täyttää kenttäpakkinsa vedellä ja käskee kokin panna
sekaan väkevää teeruoholientä.

— Minkä verran? kysäisee tämä.

— Kunhan häneen väriä tulee. Pane vaikka...

— Salpietaria, sanoo rehumestari korpraali Räty. Tai mene ja pidä
varasi ja pistä motti alle, kun tuo punainen ruuna laskee saijua.
Vie se sitten herra luutnantille, niin pääset toisen kerran
kunniavartioon...

— Saatanan ryssä, kitupiikki, noituu Kemppi mennessään, riiputtaen
kenttäpakkia. Ei raski ostaa itse mitään, vaan särpää sotamiesten
saijut ja sopat...

Sotamies Kemppi ei erikoisen kunnioittavasti palvele esimiestään,
herra luutnantti Korojeffia, rykmentin adjutanttia. Hän on kyllä jo
heti väkeen tultuaan oppinut katsomaan kaikkia kultapunonnaisnauhojen
ja tähtien omistajia luonnollisiksi vihamiehikseen, mutta tätä herra
luutnanttia vastaan hän kantaa erityisesti vihankaretta ja känää
oltuaan eräät ajat sen lähettinä. Sillä huonosti sujuu sotamies
Kempin niska kaikkeen nöyrään ja nopsaan palvelemiseen. Kaikenlaiset
pikkutapaukset ovat saattaneet hänet nimittämään miestä, jolle hänen
alinomaa tulee ilmoittaa: _herra luutnatti_, saatanan ryssäksi, vaikka
hän ei juuri toisessa muuta ryssäläisyyttä huomaakaan kuin venäläisen
nimen. Eilenkin oli sattunut tapaus, josta johtui, että sotamies Kemppi
entistä vastahakoisemmin ja itsekseen kiroillen lähestyi kartanoa
herättääkseen esimiehensä.

Hän oli tehnyt jonkin pitemmän lähettimatkan ja saanut luutnantilta
luvan puolenkymmenen tunnin lepoon. Sen hän käytti mielestään parhaalla
ja hauskimmalla tavalla lyömällä korttia lennätinpataljoonan poikien
kanssa, joita jostakin syystä oli puoli tusinaa unohdettu makailemaan
rykmentin esikunnan luo. Silloin he eivät tietenkään kuulleet, kuinka
herra luutnantti Korojeff saapui leiripaikalle, kuinka päivystäjänä
toimiva korpraali Räty teki reippaasti ilmoituksensa ja kenttäkeittiön
ääressä häärivä kokki kalisteli halolla kattilan pyörää ja huusi niin
isosti kuin uskalsi varoitushuudon:

— Pilvi nousee!

Luutnantti Korojeff toikkaili aivan likelle, näki, kuinka lähettinsä
läiski korttia ja älähteli: — Ruudut suuret, sanoi lasimestari! Tai: —
Ristin tie on katkera:

— Sotamies Kemppi!

Lähetti hätkähti, sysäsi kortit piiloon ja kimmahti kannoilleen.

— Herra luutnantti!

— Mitä te puuhailette?

— Pelattiin korttia, herra luutnantti.

— Lurjus! Te tiedätte, että se on kiellettyä.

Sotamies Kemppi tietää, että nyt olisi paras myönnellä tai seisoa
vaiti, mutta hänen paha sisunsa nousee eikä mahdu nahkoihin.

— Herra luutnantti, meille on opetettu, että se on kielletty
kasarmialueella. Tätä minä en arvannut kasarmialueeksi.

— Lurjus! Se on kielletty sotamieheltä aina ja joka paikassa! Lurjus,
vintiö! Teillä on aina metkuja ja viheliäisiä hymyjä. Teidät kyllä
vielä opetetaan!

— Kyllä, herra luutnantti, sanoo Kemppi ja tuijottaa luutnanttiin ja
ajattelee, että tulisitpa joskus vielä sonnipolulla vastaan.

— Älkää kyräilkö kuin sonni! Menkää pakkausta tekemään. Mars, Mars!
Minä puhun majurille. Saatte seisoa esikunnan edessä täydessä asussa.
— Ja te muut, sanoo luutnantti lennätinpataljoonan pojille, jotka myös
ovat kavahtaneet kantapäilleen, minä neuvottelen teistäkin.

Niin on sotamies Kemppi seisonut rykmentin esikunnan herrojen akkunan
edustalla parisen tuntia kivääri olalla ja pakkaus hartioilla, jonka
luutnantti itse on tarkastanut. Ja herra luutnantin punainen naama
on tuon tuostakin ilmestynyt akkunaan toteamaan, että rangaistavan
ryhti on tiukan suora ja kädet reisissä kiinni. Korpraali Räty on
kulkenut ohi ja kysellyt, että majurin koiralleko sinut on asetettu
kusitolpaksi...

Tätä muisteli sotamies Kemppi ja kiroili itsekseen.

— Saatanan kyttä! Itse pelaa yökaudet upseerikasinolla, ja eivätkö
liene nytkin iltayön juoneet ja lyöneet korttia pöytään.

Hän iskee äkäisesti herra luutnantin oveen rystysillään.

— Jaha, kuuluu ääni oven takaa.

Kemppi menee sisään ja ilmoittaa:

— Herra luutnantti, tässä olisi saikkaa.

— Saikkaa? Mitä suomea se on? Mitä te viisastelette?

— Herra luutnantti, siksi olen kuullut sitä sanottavan.

— Lurjus! Nähtävästi jäi se eilinen vähälle. Harjoituksia täytyy jatkaa.

Kemppi saa toimitella palvelustehtävää teen juonnissa ja puhdistaa ja
kiilloittaa luutnantin saappaat. Sitten saa hän tehtäväkseen ilmoittaa,
että esikunta on silloin ja silloin lähtövalmis.

Sumuisen aamuilman täytti lähdön häly. Kuormia tehtiin ja juhtia
pisteltiin aisoihin, upseerien ratsuja sonnustettiin kuntoon,
telttakankaat hurahtelivat alas tangoiltaan, ja sotamiehet käärivät ne
ja kaikki kapineensa tottuneesti kasaan.

Niin lähdettiin liikkeelle. Kosteankylmän ja haihtuvan aamu-usvan
lävitse paistoi aurinko punaisena. Kuormaston rattaat ratisivat, hieta
narisi marssivien sotamiesten anturain alla, joku aliupseeri ärähteli
kohmeloisena ja unisena.

Päivä kului, ja marssi jatkui. Aurinko kohosi korkealle taivaslaelle
ja kuumensi ilmaa, tomu nousi santaiselta tieltä ja peitti kolonnan
tiheään huntuun. Kulku kävi hiostavaksi ja työlääksi. Lihakset
kangistuivat, ja hiestä märät jalat hautuivat ja hankaantuivat.
Rehumestari korpraali Räty, joka oli könötellyt ammattinsa nojalla
kuorman päällä, tuli hetkeksi jaloittelemaan Kempin rinnalle, joka
ähisi ja hikoili pakkauksensa ja kiväärinsä alla.

— Ei tämä vielä mitään ole, puheli Räty. Kyllä maantietä marssii
pitkällekin. Se ei luista eikä painu jalan alla. Mutta viime kesän
manöövereillä kun pistettiin penikulmaisen rämeen yli, noustiin
sitten monta kilometriä niin jumalatonta mäkeä, että sait roikkua
puunoksassa kuin hirressä, jos mielit levähtää, ja sitten kolin
kolia vyörymällä toista alas. Minäkin olin niin pehmeä, että jalat
sotkeutuivat toisiinsa ja menivät vetosolmuun. Enkä päässyt liikkeelle
ennenkuin toiset vetivät solmun auki... Semmoinen se jotakin on. Vaan
älä ole milläsikään! Kyllä sitä semmoista ehtii olla vielä tälläkin
sotaretkellä.

Tämän lohdutuksen lausuttuaan palasi hän kuormalleen. Kemppi astui
edelleen tomun ja hien ja kantamuksien vaivaamana. Hän näki luutnantin
ratsastelevan hevosellaan ohitse. Ja mieleensä jäsähti semmoinen
kuvitelma, että kaikki tämä vaiva tuli hänen päälleen juuri tuon miehen
takia. Hän rupesi hautomaan ja kuvittelemaan sille rangaistuksia. Kun
sille sattuisi jotakin, kun se mennä tallikoisi sinne tappelurintamalle
niin liki, että pahasisuiset kaartilaiset nakkaisivat sitä kulmaan
kivennupulalla tai halonkalikalla, tai piruuttuneet jääkärit ampuisivat
vuolemansa katajakuulan sen poskilihoihin...

Päivän alkaessa jo kallistua iltaan pysähdyttiin erään joen kaltaalle.
Saatiin keltaista hernelientä höyryävästä kenttäkeittiöstä ja syötiin.
Yläpuolella surisivat lentokoneet kuin suunnattomat sudenkorennot,
tienposkessa kyhjötti syrjään vedettyjä kanuunoita, konekiväärikärryjä,
kuormastoa, jalkaväkiosastojen kiväärikuhilaita ja polkupyöräkomppanian
ajoneuvoja sarvistaan yhteen sotkettuina. Sotamieslaumat pyörivät ja
hörisivät suitsevien kenttäkeittiöitten ympärillä saadakseen nopeasti
lientä kuivan faneerileipänsä kastikkeeksi.

Alkoi pionieerien rakentaman lauttasillan ylimeno. Silloin näki
sotamies Kemppi luutnantti Korojeffin astua luikkivan sillalle,
tavallisilla pitkillä, huojahtelevilla askelillaan. Se katseli
ympärilleen pitkin rantoja ylimenoon valmistuvia joukko-osastoja.
Silloin — humsis — se astui sivuitse sillanreunan, huojahti ja hojeltui
päistikkaa veteen. Joutilaina seisoskelevat sotamieslaumat hurrasivat
ja läiskyttivät kämmeniään yhteen. Heistä oli mieluista ja hauskaa,
että natsaherra kastui. Mutta herra luutnantti kohosi pinnalle, tarttui
sillanreunaan ja kömpi kuivalle parin sotamiehen auttamana. Lähetti
Kemppi sai määräyksen ottaa kuormastosta luutnantin laukun ja tuoda sen
hänen perässään lähimpään taloon. Korpraali Räty näki Kempin tulevan
naurusuisena ja sen näköisenä, että hän oikein nautti, oli onnellinen.

— Ryssä piru putosi, huusi hän jo kaukaa. Se on kuin uitettu koira,
vesi tippuu... Pitää saada sen laukku, että se saa kuivaa riepua.

— Kuule, sanoi Räty, jos mies olet, niin tee sille pieni konsti, kun
se seisotti sinua koirain kusitolppana. Minulla on syyhypulveria.
Me pistettiin sitä rangaistukseksi vääpelin niskaan, kun se kovin
hulluili. Se on raapinut niskaansa monta päivää, että eikö liene
verillä. Tuossa, ja hän kaivoi esiin pienen pussin ja ojensi sen
Kempille, joka otti laukun ja lähti mennä humauttamaan luutnantin
jälkeen, joka oli lähtenyt poikki niityn pyrkimään sieltä näkyviä
taloja kohti. Matkalla sai Kemppi uutta riemun ja nautinnon aihetta,
sillä niitty kävi yhä vetelämmäksi ja oli viimein hyllyvää rimpeä,
jonka yli oli juostava liukkaita pitkospuita. Läpimärän luutnantin
jalka lipesi, ja hän painui suohon nivusiaan myöten. Hänen
sotamieslähettinsä ei suinkaan pitänyt erinomaista kiirettä mennessään
kiskomaan häntä takaisin porraspuille. Eikä hän voinut pidättää
itseään, vaan mainitsi ikäänkuin lohduttaakseen:

— Herra luutnantti, mutakylpy kuuluu olevan erittäin terveellinen.

Viimein he pääsivät taloon, ja Kemppi sai kuin saikin tilaisuuden,
vaikka kovasti peläten, rassata auki luutnantin huonolukkoisen
laukun ja ripottaa siellä oleviin alusvaatteisiin korpraali Rädyn
pulveria. Sitten luutnantti puki kuivat vaatteet ylleen, ja Kemppi
sai tehtäväkseen pestä hänen mutaisen pukunsa ja kuivata sen. Se oli
lähetistä tuiki vastenmielistä, mutta kun hän huomasi esimiehensä pian
liikahtelevan levottomasti hienoissa paidoissaan ja kyhnyttelevän
itseään, lohdutti tämä häntä erinomaisesti. Hän huljutteli siis
vaatteita vedessä, väänsi ne ja levitti kuivamaan.

Sitten kutsui luutnantti hänet luokseen ja kyräili häntä vihaisesti.

— Sotamies Kemppi, mitä te olette pelannut minun matkalaukkuni kanssa?

— En mitään, herra luutnantti. Kannoin sen vain tänne.

— Te olette suuri lurjus ja hunsvotti, mutta kyllä minä otan teistä
selvän ja opetan.

Ei siitä kuitenkaan sen selvempää tullut. Luutnantti epäili lähettiään
vahvasti koirankujeista, vaikkei ollut asiasta varma. Mutta siitä
lähtien hän koko sotaharjoituksen ajan kohteli sotamiestä entistä
vihaisemmin ja järjesti hänelle kaikkia mahdollisia komennuksia ja
palveluksia. Sotamies Kemppi kärsi kuitenkin kaikki ilolla nähdessään
luutnantin ylen kiusaantuneena vääntävän ja kyhnivän ruumistaan, vaikka
hän olikin muuttanut paitansa ja alushousunsa useamman kerran.

— No, sanoi korpraali Räty kuormaltaan, adjutantti järjestää sinulle
liikettä, mutta eihän se ole kumma jos upseeri sotamiehelle. Etkö
sinäkin saanut järjestetyksi upseerille hieman hienoa liikettä?

Manööverien loputtua sai sotamieslähetti Kemppi komennuksen takaisin
komppaniaan ja seitsemän vuorokautta yksinkertaista arestia jatkuvasta
epäsotilaallisesta käyttäytymisestä.

Mutta hän muistelee aina ilolla manööveriretkeään, jolla hän mielestään
oli erinomaisesti kunnostautunut. Kaapin reunalla istuen, koputellen
kantapäillään sen ovea, kertoo hän alokkaille aina iltaisin peloittavia
juttuja sotaretkestään, jolla hän oli rykmentin adjutantin lähettinä ja
kilpaili tämän kanssa siitä, kumpi toistaan tehokkaammin rankaisisi.




KERTOMUS JÄNIS-VAINAJASTA


Nyt tulkoon mainituksi jäniksen tarina, isänmaan nuoren poikajäniksen,
jolle armeijan liikkeet tuottivat väkivaltaisen lopun, ja hänen
vaelluksensa vainajana tasavallan sotaväen hoivissa.

Jokin suuren taisteluharjoituksien päivistä oli ehtinyt iltaan,
paahteinen syyskesän päivä, täynnä paukkupatruunain räiskettä,
savua, hikoiluttavia liikkeitä, isänmaan pinnan hyväilyjä maaten ja
matalana mataen. Mutta nyt oli syöty, päivän painuessa vitaisilleen,
hernerokkaa ja purtu rouskuvan kuivaa leipää, höyrähtelevien, korkein
kenokauloin kurkistelevien kenttäkeittiöitten ympärillä. Ja sitten
oli aikaa varoissaan olevan sotamiehen käydä virkistämässä itseään
nisulla ja limonaadilla kauppakärryjen ympärillä, vetää rintaansa
Armiron tai Matti-paperossien sauhuja. Siellä saattoi joku ostaa
Fenniaa tai Saimaa saadakseen pröystäillä: — Että otetaan nyt Saimaa
Helmin kiusalla! Se on tuo minun rintani tullut niin herraseksi, tuota
pakkausta kannellessa, ettei siedä muuta kuin pillitupakkaa... Mutta
moni oli hyvillään saadessaan vetäisyn natsasta, ja jotkut iloitsivat
päästessään osallisiksi »kuumiin» tai »maahan tallajaisiin».

Mutta pian loppui nautinto niin pilli- kuin pötkytupakoittenkin
sauhuista, nisusta ja limonaadipullojen korkkien pokseesta ja
kulauksista. Joukko-osasto hälytettiin marssille, sillä yön kuluessa
oli vielä katkaistava kolmipenikulmainen taival. Tummenevaan syyskesän
iltaan, jossa sirkat soittelivat, lähtivät osastot liikkeelle pitkin
mutkittelevaa hiekkaista tietä ja kenttäkeittiöt, kuormastokärryt ja
sairasvaunu alkoivat pyrkiä tiepuolesta niiden perään.

Silloin oli tullut sen poikajäniksen kohtalon hetki.

Melusta hölmistyneenä se ei malttanut pysyä pensaassaan, vaan töytäisi
liikkeelle lähtevän kuormaston sekaan. Joku ajomies, halveksien
käyttää tasavallan aseita metsän poikaa vastaan, viskasi sitä kivellä
ja haavoitti sen jalkaa. Linkkaavin säärin se yritteli sinne ja tänne
henkeään pelastaakseen, joutui jyristen kulkevan kenttäkeittiön alle,
pelastui sen rattaista mutta sai ajomiehen raudoitetun saappaan
potkaisusta surmansa. Osaston kuormaston rehumestarin, korpraali Rädyn
mielestä ei vainajaa sopinut jättää kentälle virumaan. Hän nosti
sen jollekin kuormalle ja kiipesi itsekin ajajan viereen. Sitten he
tarkastelivat jäniksen vammoja ja silittelivät sen keväistä karvaa,
kuormaston jyristen matkatessa marssivan sotamieskolonnan jäljessä
pitkin someroista tietä.

Pian nämä vainajan vartijat lähettivät sinne marssiviin riveihin
juhlallisen tiedoituksen, jota sotamiehet huutelivat toisilleen: — Yksi
on kuollut! Päivän kuumien taisteluitten jälkeen on yksi isänmaan poika
kuollut vammoihinsa. Rukoilkaamme!

Mutta marssi jatkui. Kilometrit, pakkaus ja kiväärinromu, jota oli
hihnasta roikutettava vuoroin toisella vuoroin toisella olkapäällä,
vaimensivat pian huutelun ja iloittelun halun äänekkäimmiltäkin. Kukin
vaikeni pian kuin myyrä, käyden omissa aatteissaan, aatteissa, jotka
pysyivät kyllä vireillä, varsinkin jos sopimaton saapas hiersi jalkaan
rakkoa tai verestävää haavaa.

Tuli puoliyö ja pysähdyttiin. Kenttäkeittiöissä oli kiehutettu vettä,
niiden jyristen kulkiessa, ja nyt saatiin sajua ja loikoiltiin tunnin
verran kosteata kylmyyttä uhoavalla maalla pakkaus pään alla.

Silloin tuli jänis-vainaja jälleen esiin. Joku sotamies oli uupunut
tahi saanut niin pahan kengänlyömän, ettei päässyt kävelemään. Hänet
aiottiin siirtää sairasvaunuun, ja silloin huomattiin, että siellä oli
jo ennestäänkin potilas tai ruumis. Se oli jänis-vainaja, katkennut
käpälä lastoitettuna, pää kääreissä ja kaulassa lappu, johon isoin
kirjaimin oli kirjoitettu K.P. ja joukko-osaston lääkärin nimi. Tämä
lääkäri oli sotamiesten mielestä liian kärkäs piirtelemään koopeetä ja
kehumaan, ettei hän ole ihmis- eikä eläinlääkäri, vaan sotilaslääkäri.
Siinäpä oli hänen nyt oletettu julistaneen tämä vainajakin palvelukseen
kelpaavaksi.

Tämä vainajan ilmestyminen sairasvaunusta synnytti sotamiehissä
vilpitöntä riemua, huutelua ja naurunrähäkkää. On sanottu, että lapsen
mieli on vähästä hyvä. Sotamieskin imee iloa, missä sitä suinkin
pisara lienee. He ovat valmiit noudattamaan virrentekijän ohjetta:
— ottakaatte ilo irti elämästä ja täyttäkää se ikävyyden lovi...
Niinpä tämä sairasvaunuissa ajaa körötellyt ruskeatakkinen vainaja,
suu murheellisessa irvessä, käpälä lastoitettuna, pää käärittynä
ja koopeellä merkittynä, riitti erinomaisesti ilostuttamaan ja
virkistämään koko joukko-osaston mieltä.

Kuolleet herättävät tavallisesti totista hiljaisuutta ja murheellisia
aatoksia. Mutta tämän vilpittömän vainajan vaellus tasavallan
puolustusjoukoissa herätti vieläkin riemastuttavia tunteita ja
äänekästä iloa sotamieselämän seinävakavassa harmaudessa.

Huomattuaan jäniksen tulevan hyljätyksi sairasvaunuista korjasi
korpraali Räty sen jälleen talteen. Sitten hän parin ajomiehen kanssa
kävi miettimään, mihin vainaja nyt olisi sijoitettava, jotta se
herättäisi ansionsa mukaista huomiota. Lopuksi se kätkettiin jonkun
pikkupäällikön tornisteriin, kolminatsaisen kapitulantin, jota vastaan
sotamiehet kantoivat loppumatonta vihan kaimaa, ja joka heidän
keskuudessaan kantoi nimeä Hautuumaan Päivystäjä. Mistä lieneekin tämä
nimi ollut alkuisin, mutta korpraali Rädyn ja ajomiesten mielestä sen
omistaja oli erikoisen sovelias huolehtimaan kuolleista.

Ja nyt tapahtui sotaretken ja marssin jatkuessa, että
pikkupäälliköittenkin oli nostettava pakkaus hartioilleen, lieneekö
syynä ollut sitten se, että päällikkö oli jostakin närkästynyt
heihin tai muut seikat. Niinpä Hautuumaan Päivystäjä kantoi jänistä
kiireisessä, hiostavassa marssissa penikulman tai toistakin.

Tuli levähdysaika ja aliupseeri löysi ruskeatakkisen vilpittömän
vainajan laukustaan. Tämä löytö herätti teeskentelemättömän, äänekkään
riemun kiiriskelemään majoitusleirin laidasta toiseen. Sotamiesten
mielestä oli ylivoittoisen koomillista, että Hautuumaan Päivystäjä
oli kantanut ruumista selässään kilometrikaupalla. He nauttivat aivan
sydämensä pohjasta, hohottivat ja keksivät moninaisia huutoja, joita
äänekkäästi toisteltiin.

Sitten avuliaat kädet korjasivat vainajan vielä kuormastoon, missä se
seurasi mukana, kupeessaan komeasti tekstattu lappu:

— Sotasaalista! Ruumiita ja tuoretta lihaa.

Jonakin päivänä joukko-osaston muonittajakersantti sen sieltä löysi ja
kysyi tiukasti, että mikä se oli. Korpraali Räty nuuhkaisi ja arvellen
esimiehen itsensäkin näkevän mikä se oli, selitti vain:

— Herra kersantti, hän jo haisee...

Niin tuli ruskeatakkinen, vilpitön vainaja, kersantin kirousten
saattamana, viskatuksi tiepuoleen.

Se oli tarina jäniksestä, joka vielä vainajana vaelsi kauas lapsuutensa
ja lyhyen elämänsä pensaikosta.

Mutta muistot siitä elävät vieläkin. Siitä johtuu, että eräällä
tasavallan aliupseerilla on paitsi Hautuumaan Päivystäjää toinenkin
hokunimi »Jäniksen» tai — »Ruumiin kantaja». Ja vielä nämäkin päivinä
voi kuulua sotamiesjoukosta hiljaisia kysymyksiä: — Eikö jänistä? —
kun Hautuumaan Päivystäjä on luetellut mitä kaikkia painavia esineitä
pakkaukseen on pantava. Tai jos tämä aliupseeri marssittaa tai teettää
ryömintähyökkäystä läpi pensaikon poikain mielestä liialla kiireellä,
voi kuulua murisevia huomautuksia: — Ei nyt olla jäniksen ajossa.




SOTILASJUNASSA


Juna kulki jyristen. Veturin männät löivät ja koivuisten halkojen sauhu
lankesi vaunujonoon, johonkuhun matkustajavaunuun, jossa oleilivat
päällysmiehet ja härkävaunujen pitkään jonoon, joiden nurkissa eroitti
leimat: eläimiä. Niissä olivat sotamiehet ja hevoskaakit; toisissa
avonaisissa vaunuissa kuormastokärryt, aisat pystyssä törröttäen.

Sotamiehet istuivat ja seisoivat vaunujen ovilla ja katselivat ohi
kiitävää kesäistä maailmaa, maiden ja teiden ihmeellistä, monimuotoista
väljyyttä, joiden vapauteen heidän nykyään ei ollut menemistä,
järvien sinisiä vesiä, jokipurojen mustia, levottomia nauhoja, kylien
maalailtuja seiniä. Siinä he seisoivat ja istua kyyköttivät, juttelivat
ja huutelivat ja heiluttivat lakkejaan nähdessään ihmisiä, varsinkin
niitä, jotka kantoivat hametta. Yhä kulki juna jyristen halki kesäisen
maan, pysähtymättä, hihkaisten honottavalla pillillään ja puhkuen ohi
asemien hellittämättä. Vaunut hytkyivät, pyörät jyrisivät ja kolisivat,
ikään kuin eivät pyöriä olisikaan, vaan neliskulmaisia teräslevyjä.
Ratavallista kohosi tomu.

Mutta sotamiehiltä kului aika hyvin siinä vaunujen ovilla,
auringonpaisteessa ja pölyssä, kului paremmin kuin monesti muulloin.
Jos väsytti, voit ottaa unta makuulankuilla. Kyllä sotamiehen kylkiluut
kestävät. Tahi iskeä kortinlehtiä lautaan.

Mutta muutakin voi tapahtua, hauskaa ja huvittavaa, mieltä virkistävää.
Esimerkiksi kun jollekin tuli aika tehdä tarvettaan. Ja juna kulki
yhä jyristen, eikä härkävaunuja ollut pilattu mukavuuslaitoksilla.
Siis saattoi tämä sattuma olla mutkallinen ja kiusallinen ja antaa
toisille aihetta iloon. Ja sotamies aikoi kestää vaivaa siksi, kunnes
juna viimein pysähtyisi. Mihin toisetkin häntä kehoittivat, yllyttivät
pihistämään ja muuttamaan kaiken Uhaksi, että muoto miehellä kävisi
yhä komeammaksi. Mutta kun vaellettiin halki vihreän metsämaan,
ei hän voinut enää kestää, vaan pyllisti paljaat pakaransa ylitse
ovipuomin ja pääsi pahasta. Juna kulki kuitenkin nopeasti, pilli hihkui
ja asema lähestyi. Pojat sanoivat, että olisi vahinko jos aseman
ihmisiltä jäisivät nuo kirkkaat kasvot näkemättä, ja he tarttuivat
puomin päällä pyllöttävään sotamieheen ja pitivät häntä paikoillaan.
Niin vaellettiin halki asemakyläkunnan ja ihmiset katselivat vähän
ihmetellen merkillistä, leveää naamaa, joka paistoi nauravien,
huutavien ja viittilöivien sotamiesten keskeltä. Kuin joku outo ja
ihmeellinen sotakoje oli se vaunun ovella. Sitten otti joku sotamies
vesisangon ja kaatoi sen vasten kasvoja, joilta hänen sanojensa mukaan
oli virkistävää pestä pois esiintymisen hiki. Ihmiset nauroivat
asemalaiturilla, mutta sotamiehillä oli aivan tuhattulimmaisen hauskaa.

Ilonpuuskassa pääsi puomin päällä pyllöttävä sotamies irti pitäjältään
ja sänttäsi heti housut nilkoissa veden valajan kimppuun. Alkoi ankara
ottelu, kiroukset ja nyrkillä mukilointi. Sylttyhousut kahlehtivat
toisen jalkoja ja paidanhelma heilahteli lystikkäästi. Kun tappelu
alkoi käydä liian kiihkeäksi, tartuttiin heitä kauluksiin ja huudettiin:

— Rauhoittukaa, monnit!

Sitten tehtiin selvitys ja päätös, vedenvalaja on mennyt murtomiin,
tehnyt koiruuden. Siispä asettukoon hän ensimmäisellä asemalla
ovipuomille ja saakoon hänen riitaveljensä käsitellä vesiämpäriä.

Ja miehen oli nöyrtyminen sakin päätöksen edessä, nilistettävä
housut nilkkoihin ja pyllötettävä puomilla junan hihkuen vaeltaessa
ohi aseman, ja vesiämpäri valettiin tunnollisesti vasten laajoja,
punoittavia kasvoja, jotka kesäauringon paistaessa ja hiekan pihistessä
ratavallista, katsoivat vaunun ovelta. Ja nauru ja riemu oli suuri.

Niin matkasi juna edelleen kolisten ja jyristen ja härkävaunuissa oli
sotamiehillä iloa ja naurua sen johdosta, mitä oli tapahtunut. Aurinko
paistoi taivaan sinestä, ja maan kukoistavalla povella rähmi eteenpäin
junan teräksinen, musta mato.




VÄHÄN PÄIVIÄ


Ovat tulleet syksy ja pimeät illat. Merenlahdelta puhaltavassa
suolaisessa tuulessakin on syksyn tuoksu, lemahdus alakuloisesta ja
katoavasta. Kuten suunnattomat, valkohampaiset kidat kulkevat laineet
kohti rantaa ja nuolaisevat sitä ikäänkuin valtavalla, tahmaisella
kädellä. Kaduilla syttyvät iltaisin lyhdyt ja puistoissa hohtelevat
lehdet keltaisina ja ruosteen punaisina.

Suuressa kivisessä kasarmissa ovat nämä syksyiset ajat monelle pojalle
pelättävän pitkiä, sitä pitempiä, kuta tummemmiksi käyvät illat, kuta
paremmin alat erottaa lehtien ja lyhtyjen hohteen. Mutta he ovat
silti onnen poikia. Heillä on vähän päiviä. Sotilasvuoden rautainen
ja niklattu suitsirengas kiristyy umpeen. Vähän päiviä! on yleinen
ja äänekäs huuto aamuherätyksessä. Ja yhä ne vähenevät. Joka päivä
putoaa numero. Aikoja sitten ovat ne olleet parijonossa, pian ne
painuvat jonoon ja sitten voit luetella yhä sotamiesten kuvakielellä:
kirves, kuokka, sirppi, jakkara, kunnes ei ole enää muuta kuin remuyö
ja ylösnousemus. Vähän päiviä! Se on hokusana, sananlasku. Se kuittaa
ja kostaa kaikki harmit. Ei missään lasketa päiviä sillä hartaudella,
sillä kirouksella ja riemulla kuin kasarmissa. Vähän päiviä! Mitä
sitten tapahtuu? Tuleeko maailman loppu? Vapaus! Poika pääsee
armeijasta, poika on taasen kuin ihminen ja saa näkönsä jälleen.

Kun vanha mies hihkaisee: vähän päiviä ja paljon margariinia, niin
alokas huokaa ja käypi alakuloiseksi. Hänen päiviensä sarja tuntuu
loppumattomalta. Voi, elinkautiset! Ei lohduta sekään ajatus, että
on niitä ollut noillakin ennen heitä. Ne päivät ovat menneet. Kauan
on siitä, kun joku heistä on seisoskellut kevätsateen tippuessa
porttivartiossa ja siinä mieltään lohduttaakseen piirtänyt kojun
seinään sanat: kun syksy tulee ja lehdet putoavat puista, niin tätä
poikaa ei täällä näy...

Lehdet eivät ole vielä pudonneet. Mutta ne hohtelevat keltaisina ja
punaisina, kahisevat syystuulessa ja karisevat pian. Vähän päiviä!
Mutta vielä ollaan armeijassa, vielä kajahtaa herätys, vielä komppania
järjestyy...

Mutta syksyn hämäränä iltana saatetaan tuolla kivisessä kasarmissa
elää hupaisesti. Lamppuja ei ole vielä asetettu paikoilleen ja
tuvissa vallitsee mieluinen, hämyinen hämärä. Ja sotamiehet tuntevat
itsensä onnellisiksi, uskaliaiksi ja ylen rakastuneiksi, he ikäänkuin
unohtavat sotamiehen takin ahdistuksen, nyt pimeinä iltoina,
syksyisen tuulen kahistessa ulkona puiston puissa ja keltaisen lyhdyn
hohdellessa jossakin kadunkulmassa. Nyt ei tarvitse kärsiä sielun eikä
ruumiin, sillä ylen mainiosti voi järjestää esimerkiksi suurenmoiset
lemmenjuhlat. Suuressa garnisonikaupungissa on riittämiin, runsaasti
ja liiankin runsaasti tyttöjä, jotka voivat olla vähätuloiselle
sotamiehellekin anteliaita.

Kun siis virren värssy on veisattu, rukous luettu, vuoteelle ruvettu ja
iltainen hämy on saapunut, nousee toimeliaita miehiä lyhyeltä levoltaan
ja vetää katujen piikaisia ylös ikkunoista. Ja nyt alkaa touhu,
lemmenilot, jotka eivät suo unenrauhaa niillekään, joilla ei olisi
muita haluja kuin levätä ja nukkua. Kuuluu kuinka lääkintäsotamiestä,
pitkää ja uskovaista poikaa, herätetään ja häneltä vaaditaan
lääkintäneuvoja. Hänestä ei tämä öinen avunanto ole mieluista. Hän
kauhistuu ja yrittää puhella saarnoja. Mutta toinen selittää:

— Kuule sinä, jodipinnari, oletko sinä aivan jumalaton ja toista
auttamaton ihminen? Pitäisikö Suomen armeijan sotilaan saada tauti,
joutua neljännelletoista osastolle, kukaties Ilmajoelle, eikä koskaan
päästä väestä pois! Älä mukise, vaan nouse ja auta lähimmäisiäsi. Miksi
sinä muuten olisit lääkemies...

Sanitääri nousee huokaisten, avaa kaappinsa ja antaa heille, mitä
he pyytävät. Nousee sitten vuoteelleen ja käärii viltin korviinsa
päästäkseen kuulemasta. Mutta turhaan hän yrittää nukkua.

Hämärässä tuvassa käypi hiljainen kuhina. Muutamat häärivät sen
uskovaiselta lääkintämieheltä vaivalla hankitun ruiskun ympärillä ja
toiset nauttivat ihmisen rungosta. Ruosteiset rautasängyt natisevat.
Mutta jos uskovainen ja säveä lääkintämies olisi uneen päässytkin, niin
varmaankin hän herää, kun jonkun sängyn pohja putoaa ryskeellä alas.
Kuuluu karkea kirous ja kirkas kirkaisu: ai jäi... Sitten joku kolmas
ääni supisee matalana ja äkäisen nauravana:

— Enkö minä sitä sanonut, että siinä sängyssä on näpäkkä pohjalava.
Mitä kelettä sille nousitte?

Ne ovat suorastaan sikamaiset lemmenjuhlat varhaisen syksyn yöhämyssä,
kun puistossa kahisevat keltaiset lehdet.

Mutta aamulla järjestyy komppania riviin, happamina, syljeskellen.
Päiviä on vähän, mutta vielä niitä on jäljellä, vielä on tehtävä
hikoiluttavia liikkeitä, kuunneltava opetuksia sota-aseista ja
surmameiningeistä, jotka eivät ensinkään rakastuneita sotamiehiä huvita.

Vielä voi sattua kovia päiviä, ryömintää kilometrikaupalla pitkin
märkiä, savisia ojia, opetukseksi, kun ei maaston ja suojatun tien
käyttö suju vieläkään hyvin. Ja sitten heti pukutarkastus. Miksi nappi
on pois? Mistä ihmeestä olette saaneet polviinne ja hihoihinne nuo
saviläiskät? Määräillään töitä ilman vuoroa huonosta varusteitten
hoidosta ja lisäharjoitusta. Yöllä on hälyytys. Pakkaus kuntoon ja
hiipimään pimeään metsään. Aamulla marssille.

Lujaa vaatii Suomen armeija. Mutta ei välitetä! Vähän päiviä. Ne ovat
jo jonossa...

Vielä viimeisenäkin harjoituspäivänä voidaan joutua lujille. Jo ollaan
lähellä kasarmia. Jo marssitaan viimeinen kerta pyssy olalla ja
railakasti laulaen. Mutta miksi meni ilon ja ylpeyden kele sotamiehiin
ja he väänsivät virren tekijän sanoja:

    Sitten me kuljemme vapaina
    eikä valtion ryysyjä pestä...

Siitä sotaherra suuttui.

— Kaarto oikeaan, mars!

Sitten käskettiin laulaa, mutta pojat olivat käyneet ylen uskaliaiksi.
Ei ollut yhtään herätystä. Ainoastaan remut. Sivili häämöitti ja luonto
nousi. He eivät laulaneet mitään, vaan vaikenivat kuin myyrät.

— Antaapa matkan jatkua, kunnes ääni huilaa, sanoi päällikkö.

Pari penikulmaa marssittiin. Eikö lauleta? Ne olivat vaiti kuin
myyrät. Mutisivat vain jotakin ja miettivät ylösnousemuksensa iloa.
Pysähdyttiin. Päällikkö menee ja soittaa kasarmille, isommille
herroille: — Eivät laula. Mitä niille tehdään? — Ovatko ne siellä
saakka? Tuokaa takaisin. Ei niitä olisi saanut sinne asti viedä. Liian
huonot muistot saavat armeijasta.

Päällikön täytyy tulla ja kääntää komppania kohti kasarmia. Marssittiin
kiivaasti, vaiteliaina ja laulamatta. Joitakin uupui ja jäi. Viimein
saavuttiin kasarmin eteen. Koko komppania höyrysi raikkaassa syksyn
ilmassa kuin saunasta tulleena. Päällikkö otti ja piti pienen puheen,
sanoi kiivastuneensa, pyysi anteeksikin. Pojat vaikenivat.

Poistukaa! Se komento kuului kai viimeisen kerran. Sitten kajahteli
höyryävästä sotamiesparvesta äänekkäitä ilmoituksia, että päivät ovat
lopussa.

Sopat olivat jo aikoja sitten jäähtyneet, mutta kukas nyt välitti
ruoasta. Kukin sai vetää omia hyntteitään ylle ja luovutella pois
sotilaalliset varusteensa. Remuyö ja ylösnousemus olivat käsissä.

Satamasta oli tuotu läkkiastioita. Ryypättiin ja pian laulettiinkin.
Lauluja, niitä osattiin paljon. Paksu vahakantinen vihko oli niitä
useammalla tullut täyteen kirjoitelluksi vuoden kieriessä. Ylen
haikeita ja surullisia värssyjä, ja sitten taas aivan railakoita,
remseitä ja urheita, Ilmajoen laulu, sotamiesten eläviä ja omatekoisia
rukouksia, ruokottomia juttuja, mistä mitäkin luonto iloa löysi.
Monella oli kaikkea tätä sekaisin siinä mustakantisessa vihkossa, jonka
alkuun oli tekstattu korein kirjaimin: »Muistoja sotilasajoilta.»

Se aika oli nyt ohi. Siispä kannatti laulaa:

    Ääni, ääni vapauden
    kultahelminä helkähtelee...

Vapaus! Vapaasti saat nyt pistää kädet taskuusi, syvälle. Ja vaikka
et panisi ainoatakaan nappia kiinni, niin kukaan ei niitä leikkaa
irti, ei istuta päivää putkassa jokaisesta poissa olevasta napista.
Kuka muistuttaa roskasta housunlahkeessa eli vinossa olevasta lakista?
Rennosti voit nyt niistää nokkasi etusormella ja peukalolla. Joku muu
kurkistelee nyt puolestasi kupeilleen kadulla kulkiessaan, tempaisee
savukkeen hampaistaan ja viepä käden lakkiin, kun näköpiiriin ilmestyy
suuriarvoinen nauhoin ja napein merkitty mies.

Syy on ryypätä ja laulaa.

Mutta yö saapui. Vielä viimeisen kerran huudettiin miehiä
iltahartauteen. Puolenkymmentä seurasi kehoitusta. Kaikki muut lähtevät
miehet olivat hulluina päissään.

— Missä ovat vapautuvat miehet? tiedustelee päivystävä upseeri
komppanian päivystäjältä.

— Kyllä kai ne jo tekevät lähtöä.

Upseeri katselee ja kuuntelee. Kasarmista kuuluu vain yksi,
katkeilematon pölisevä älinä. On remuyö. Lattialla lainehtii oksennusta
ja kaappien ja jakkarain palasia.

Tuli aamu ja juna puhkui asemalla. Sen männät löivät jymeästi ja
iloisesti: kotipuoleen, kotipuoleen...

Lauma nuoria miehiä heitti kivisen kasarmin ja erkani omille
teilleen. Joku tipahti siellä ja joku tipahti täällä mustan maan
halki joutuisasti ryömivän rautaisen käärmeen hartioilta. Sanottiin
hyvästi kaverille, jonka kanssa oli vuosi eletty saman katon alla,
kestetty harmit ja hupaisuudet, laahattu raskaita saappaita kesäisen
tien pölyssä, tahi isketty ruumis niin monet kerrat isänmaan märkään
kamaraan. Yhdessä oli laulettu laulu, naurettu ja kirottu, nautittu
ehkä mielen lohdutukseksi tämän elämän hyvyyksiä samasta pullosta ja
samasta naisesta. Nyt erottiin, eikä ehkä koskaan kierrytä enää samalle
tielle.

Toisten miesten laulu saa nyt kajahtaa kivisessä kasarmissa, laulu,
nauru ja kirous, mieleen piirtyä mietteitä ja muistoja näköjään niin
karusta ja hedelmättömästä, mutta kuitenkin hedelmän kantavasta ajasta,
karvaan tahi mehevän.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74512 ***