*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75365 *** AMURINMAAN RETKI Suomalainen kommunismin koe Tositapausten mukaan kertonut F. H. B. Lagus Kuvitettu Porvoossa Werner Söderström osakeyhtiö Werner Söderström osakeyhtiön kirjapainossa Porvoossa 1925 [Kuva: Suomalaisen retkikunnan jäsenet. *Ylimmässä rivissä:* Schoultz, Wickholm, Hakkarainen, Beckström, Tennberg, Engblom ja A. Federley. *Toisessa rivissä:* Rosenström, Eriksson, Grönberg, Falcken, Åberg, Grönstrand, Walldén, Polén, Stjerncreutz, Östman, W. Federley, H. König. *Alimmassa rivissä:* V. König, Mickelson, Jakobsén, Fridolf Höök, Hjalmar Höök, K. F. Nilsson, J. Söderhjelm ja Wetterhoff (joka seurasi matkustajana).] Sisällys: Alkulause I. Lähtö kotimaasta II. Lähtö Bremerhavenista III. Myrskyä paossa IV. Lähtö Atlantille V. Trinidad VI. Juomavettä saadaan — Hyväntoivonniemi VII. Intian valtamerellä VIII. Kiinan vesillä IX. Amurinmaa X. Uudisasuntola perustetaan XI. Valaita pyydystämässä XII. Yhtiön hajoittaminen. — Yhtiömiesten myöhempiä vaiheita XIII. Metsästysretkiä XIV. Yhtiömiesten hajaantuminen XV. Tiikereitä XVI. Naapurien sovinto rikkoontuu XVII. Kullankaivajia XVIII. Kullanetsijäin kotiintuliaiset XIX. Vainajien muistoksi XX. Retkikunnan viimeisen jäsenen paluumatka Suomeen ALKULAUSE 1860-luvun loppupuolella oli Suomessa useita katovuosia peräkkäin. Niitä seurasivat kova nälänhätä ja kulkutaudit, jotka tekivät elämisen maassamme hyvin tukalaksi. Silloin Venäjän hallitus — tai oikeammin keisari Aleksanteri II — kuulutti kaikissa Suomen kirkoissa, että Amur-joen eteläpuolella olevassa Mandšurian maakunnassa oli tilaisuus saada hyvillä ehdoilla maata viljeltäväksi. Seikkailuhalu ja rikastumisen toivo saivat monen suomalaisen innostumaan asiasta, ja silloin päätettiin muodostaa yhteinen retkikunta, joka purjehtimalla Afrikan ympäri pyrkisi Itä-Asiaan. Näistä siirtolaisista ja heidän vaiheistaan kerrotaan tässä kirjassa, ja kertomus perustuu kahden mukanaolleen suullisiin kuvauksiin ja kirjallisiin muistiinpanoihin. Toinen näistä oli valokuvaaja _C. J. Schoultz_, johon tutustuin hänen palattuaan takaisin kotimaahan. Hänen kertomuksensa siirtolaisten vaiheista ja hänen omista elämyksistään olivat minusta suuresti mielenkiintoisia. C. J. Schoultzin kuoltua, lokakuun 31 päivänä 1923 Turussa, löysivät vainajan perilliset hänen papereittensa joukosta Amurin-retkeä koskevat muistiinpanot ja luovuttivat ne hyväntahtoisesti minun käytettävikseni. Ne ovat hajanaisia muistelmia, joita olen täydentänyt kuulemieni kertomusten avulla ja liittämällä niihin erään toisen siirtolaisen, nimittäin insinööri K. F. Nilssonin kuvauksia, saatuani hänen suosiollisen myöntymyksensä. Insinööri _K. F. Nilsson_ on myöskin palannut Suomeen ja lienee tätä nykyä ainoa elossa oleva Amurin retkikunnan jäsen. Hän on kirjoittanut siirtolaisten toimista ja vaiheista kertomuksen, jonka maantieteellinen aikakauslehti _Terra_ on ruotsinkielisenä julkaissut. Kirjoittajan omalla kustannuksella on siitä ilmestynyt jälkipainos nimellä: _En emigrants minnen från Amurbolagets expedition, av K. F. Nilsson_, painettu Mercatorin kirjapainossa Helsingissä vuosina 1922—23. Kirjakaupoissa sitä tuskin lienee saatavana. Näiden molempien siirtolaisten kuvaukset täydentävät toisiansa ja perustuvat luotettaviin tositapauksiin. Niihin olen vielä liittänyt muiltakin tahoilta saamiani tietoja, joiden pohjana on myöskin asianomaisten omat kokemukset. Niin vaihtelevia ja kirjavia kuin nämä kuvaukset ovatkin, ei niissä ole ainoatakaan tekaistua juttua eikä mielikuvituksen tuotetta, vaan sisältävät ne pelkkää totta, ja tarjotaan luettavaksi niille, joita huvittaa tutustua suomalaiseen yritteliäisyyteen. Kenties nekin, jotka harrastavat nykyajan yhteiskuntaolojen parantamista eivätkä muuten kiinnitä huomiotaan seikkailukirjoihin, voivat pitää kiintoisana kertomusta sivistyneiden suomalaisten yrityksestä toteuttaa käytännössä kommunistisia periaatteita. Niin tärkeä yritys kuin suuren uudisasuntolan perustaminen ansaitsee kyllä huomiota. Vaikka yritys ei joka suhteessa onnistunutkaan, ovat suomalaiset kuitenkin siinä kunnostautuneet ja antaneet hyvän esimerkin muille kansoille. Mielestäni on kansalaistemme velvollisuus säilyttää yritykseen osaaottaneiden maamiestensä muisto. Sen vuoksi toivon tälle kirjalle leviämistä kirjallisuutta lukevan yleisön koteihin. Tekijä. I. LÄHTÖ KOTIMAASTA Lukija arvatenkin tietää, että suomalaisia on joukoittain siirtolaisina asettunut Amerikkaan; onhan siellä yliopistoa vastaava Suomi-synodi, ja ilmestyyhän Pohjois-Amerikassa useita suomenkielisiä sanomalehtiäkin. Jotenkin yleiseksi on myös tullut tieto siitä, että Venäjän vallan aikana suurten rikosten tekijöitä, murhamiehiä, ryöväreitä ja muita heidän vertaisiansa Suomessakin tuomittiin joko suorastaan karkoitettaviksi Siperiaan tai lievennettiin kuolemantuomio Siperiaan karkoitukseksi. Nuo karkoitetut menivät naimisiin Siperiassa, ja heidän lapsistaan on karttunut väestöä useihin laajoihin ja väkirikkaihin kyläkuntiin Länsi-Siperiassa, jossa he ovat pysyneet erillään yhtymättä tai sekaantumatta venäläisiin ja Siperian muihin kansoihin. Pastori _Johannes Granön_ kirjoittamasta kirjasta samoin kuin tohtori _Kai Donnerin_ julkaisemista teoksista saa huvittavia tietoja noista kansalaisistamme, jotka kotimaasta eristettyinä kuitenkin ovat Siperiassa säilyttäneet suomalaiselle kansallisuudelle kuuluvia ominaisuuksia. Satoja suomalaisia koteja on Siperiassakin, joissa asukkaat tosin ovat jääneet jäljelle kotimaan kansalaisista sivistyksessä ja lukutaidossa, mutta luultavasti eivät kuitenkaan vaihtaisi siellä olevia lapsuutensa koteja heille tuntemattomiin oloihin Suomessa. Harvat lienevät ne suomalaiset, jotka tietävät jotakin eräästä suomalaisten alkuun panemasta vapaaehtoisesta uudisasuntolahankkeesta Itä-Aasiassa. Ennenkuin sen muisto vaipuu unholan yöhön, kerron siitä kahden viimeiseksi elossa olleen retkikunnan jäsenen suullisten kertomusten ja kirjallisten muistiinpanojen mukaan. Venäjän keisarikunta oli pitkien ajanjaksojen kuluessa laajentanut aluettansa, kunnes se ulottui Tyynen meren rannoille, vieläpä tämän ison valtameren toiselle puolellekin Pohjois-Amerikan rannikolle. Olihan koko suuri Alaskan maakunta ja siihen kuuluva saaristo julistettu Venäjään kuuluvaksi. Siellä Sitka-nimisellä saarella vaikutti lähetyssaarnaajana intiaanien keskuudessa pastori Uno Cygnaeus, josta myöhemmin tuli Suomen kansakoululaitoksen perustaja ja ensimmäinen järjestäjä. Jo muutamia vuosia sitä ennen oli Venäjän hallitus tehnyt Kiinan hallituksen kanssa sopimuksen molempain valtakuntain rajojen uudesta järjestelystä, jotta rajat tulisivat selvemmiksi. Venäjä antoi Kiinalle laajan kappaleen asumatonta erämaata, ja Kiina luovutti tässä vaihtokaupassa metsäseutua, joka oli siellä täällä vähän asuttua. Valtakuntain välillä tehdyssä sopimuksessa määrättiin Amur-joen yläjuoksu Venäjän ja Kiinan väliseksi selväksi ja luonnolliseksi rajaksi. Itäinen Mandšuria jäi Venäjälle. Se metsäseutu, jonka Kiina luovutti Venäjälle, sijaitsee yhtä kaukana etelässä kuin Tonavan seudut Keski-Euroopassa ja on sekä viljelyskelpoisuudeltaan että ilmanalan ja kasvillisuuden puolesta Keski-Eurooppaan verrattava. Metsissä kasvaa tammia, pyökkejä ja muita jaloja puulajeja. Hedelmäpuut ja monenlaiset viljalajit menestyvät oivallisesti, kun vain on maan muokkaajia. Viiniköynnös kasvaa viljelemättäkin. Talvipakkasista ja halloista ei ole suurempaa haittaa. Mutta maa oli silloin suurimmaksi osaksi asumatonta, metsänelävien vallassa. Tänne Amur-joen suun eteläpuolella olevaan seutuun tahtoi Venäjän hallitus saada eurooppalaisia uudisasukkaita ja suomalaisiakin sinne ahkerasti houkuteltiin. Heille luvattiin monenlaisia etuja. Maata saisi jokainen niin paljon kuin halusi aivan ilmaiseksi, kun vain ryhtyisi sitä viljelemään. Suomen kirkoissa luettiin tuon tuostakin julki korkean esivallan tiedonannoista, mitä kaikkea hyvää saisi omaksensa, kun vain siirtyisi asumaan Amurin seuduille. Viimein tuli Amurinmaa Suomen asukkaiden mielikuvituksen avulla merkitsemään samaa kuin jokin kaukainen onnela, jossa rikkauksia saisi niin paljon kuin halutti, kun vain meni niitä ottamaan. Tampereen kaupungissa laajennettiin niihin aikoihin tehdasliikettä ja uusille työläisille, jotka maaseuduilta siirtyivät Tampereelle ansaitsemaan tehtaissa toimeentuloansa, annettiin rakennustontteja kaupungin silloisen alueen luoteispuolisessa ulkosyrjässä. Sitä tehdastyöläisten asumaa aluetta, missä kotimaan rajojen sisällä työnteolla ja ahkeruudella löysi onnensa, ruvettiin nimittämään Amurinmaaksi, ja olen kuullut sitä nimitystä vieläkin käytettävän. Mutta se oikea Amurinmaa Itä-Aasiassa oli niin hirveän kaukana — aivan maapallon vastakkaisella puolella. Matka Siperian halki sinne asti oli silloin niin vaivalloinen, etteivät lujatkaan metsämiehen voimat kestäneet sitä yhtä mittaa vaeltaa. Matka merta myöten Atlantin, Intian meren ja Tyynen valtameren kautta veisi monta vaivalloista kuukautta, lukemattomat vaivat ja meritaudit saisi kärsiä vielä lisäksi. Jos joku oikein kauhea rikoksentekijä tuomittiin vietäväksi elinkautiseen rangaistukseen Itä-Siperiaan sotaväen kuljettamana, niin hän joutui niin kauaksi omasta maasta, ettei ikänä häntä kuu kuullut eikä päivä nähnyt. Sellainen oli yleinen käsitys Suomessa, sillä tuskin silloin oli vielä ajateltukaan rautatietä Siperian kautta noille kaukaisille seuduille. Tuskin lienee rautatietä ollut Venäjälläkään rakennettu kauemmaksi kuin Moskovaan asti. Suezin kanavaa ei myöskään ollut merimatkaa lyhentämässä. Mutta suomalaisia viettelivät kaukaisen Amurin seudun rikkaudet ja heidän oma luontainen seikkailunhalunsa. Kun vielä lisäksi tulivat kotimaassa monet katovuodet, nälkä ja kallis aika, niin monen mielessä syntyi ajatus lähteä koettamaan onneansa tuolla kaukana itäisellä maalla. Asian miettiminen johti siihen mielipiteeseen, että yhteisenä joukkona oli sinne lähdettävä, toinen toisensa turvissa, sillä yksinäisen siirtolaisen olisi hukka perinyt. Ja kun halu onnen etsimiseen oli kasvanut suureksi ja kehittynyt vakavaksi päätökseksi, niin ryhdyttiin toimeen. Kuulusteltiin, ketkä olivat halukkaita lähtemään mukaan, jotta saataisiin neuvotella yhteisestä matkasta, keinoista, johtomiehistä j. n. e. Halullisia matkalle lähtijöitä ilmestyi monelta haaralta, niiden joukossa sellaisiakin, jotka merenkulkijoina olivat liikkuneet siellä päin. Johan siihen aikaan suomalaisia oli purjehtinut kaikilla merillä ympäri koko maapallon. Kun Mandšuria oli joutunut Venäjän valtaan, pidätettiin sen eteläosista muutamia seutuja keisarillisen suvun perintömaiksi ja näiden maiden kuvernööriksi nimitettiin suomalainen mies, valtioneuvos Harald Furuhjelm, jonka seurassa oli erilaisissa viroissa useita muita suomalaisia, ja sitä paitsi oli hänen alueellensa muuttanut kymmenkunta suomalaista perhettä uudisasukkaiksi. Tiedot, jotka oli saatu niiden seutujen rikkaudesta, valaiden ja hylkeiden runsaudesta meressä, kalojen paljoudesta joissa ja rannikoilla, maan hedelmällisyydestä ja jalojen metallien sekä metsän riistan runsaudesta, innostuttivat useita sinne lähtemään onneansa koettamaan, ja niin muodostui syksyllä v. 1868 Helsingissä yhtiö, joka ryhtyi tuumasta toimeen. Tätä innostusta kiihdytti varsinkin eräs nuori 30-vuotias, toimekas ja Tyynellä merellä valaiden pyynnissä liikkunut merikapteeni, joka tunsi maat ja vesistöt siellä. Kun oli yhtiölle sepitetty säännöt, jotka olivat laaditut täydellisesti kommunististen periaatteiden mukaan, liittyi yhtiön jäseniksi yhteensä 26 henkilöä. Nämä oli valittu silmällä pitäen monipuolisia taitoja ja kykyjä. Luettelo yhtiön jäsenistä oli seuraava: _Fridolf Höök_, merikapteeni, noin 30-vuoden ikäinen, Tyynellä merellä ennen purjehtinut, älykäs ja kokenut, toimellinen ja seikkailunhaluinen mies otettiin yhtiön johtajaksi. _N. Jakobsén_, merikapteeni. _Hjalmar Höök_, meriväen luutnantti, virkavapautta nauttiva, edellämainitun merikapteenin veli. _Mickelson_, tynnyrintekijä, oli aikaisemmin ollut mukana valaan pyynnissä ja oli nainut mies, rakennusmestari. _J. Söderhjelm_, ylioppilas. _Wilhelm König_, syntyjään saksalainen, ravintolan viinuri. _K. F. Nilsson_, koneinsinööri, naimisissa. _Th. Rosenström_, kauppa-apulainen. _A. Grönberg_, merimies, entinen apteekin oppilas. _Åberg_, koulunkäynyt maanviljelijä. _Grönstrand_, entinen kaartin pataljoonan aliupseeri, muurari, nainut mies. _Aksel Walldén_, proviisori, nainut mies. _Leo Polén_, aseseppä. _Aleksander Stjerncreutz_, ylioppilas. _Victor Federley_, maisteri. _Herman König_, puutarhuri. _Eriksson_, maanviljelyskoulun käynyt maanviljelijä. _E. Falcken_, farmaseutti. _A. Östman_, laivan rakennusmestari, nainut mies. _Wickholm_, seppä. _Pietari Hakkarainen_, nahkurin sälli, nainut. _Beckström_, laivan kirvesmies. _Engblom_, entinen aliupseeri, puuseppä. _Alfred Federley_, maanviljelijä. _Tennberg_, turkkuri. _C. J. Schoultz_, farmaseutti. Näistä 26:sta yhtiön jäsenestä oli siis 6 naimisissa, toiset naimattomia. Kun edellä luetellut henkilöt olivat liittyneet yhtiöön jäseniksi, kirjoittivat he nimensä niiden sääntöjen alle, jotka sitä ennen oli laadittu, ja sitoutuivat niitä noudattamaan. Säännöt velvoittivat jokaisen yhtiön jäsenen vastuunalaiseksi, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Yhtiön päätarkoituksena oli Mandšurian eteläosaan perustaa uudisasuntola, jossa harjoitettaisiin maanviljelystä, metsästystä ja kalastusta, mutta tärkeimpänä osana toiminnasta olisi Tyynen meren pohjoisosissa pyydystää valaita, hylkeitä sekä turkiseläimiä, erittäinkin merisaukkoja ja erästä hyljelajia, jota hienon turkkinsa vuoksi pidetään arvokkaana. Tuon hyljelajin nahkaa sanotaan merimajavan nahaksi, vaikka itse elukka ei olekaan mikään majava. Venäläiset nimittävät sitä nimellä kotik ja eläintieteessä sitä sanotaan merikarhuksi (Otaria ursina). Turkiskauppiaat nimittävät sen nahkaa seal-bisamiksi. Mitä yhtiö ansaitsisi turkisnahkojen, hylkeenrasvan ja valaiden traanin sekä valaanluiden myymiseltä, olisi osakkaille jaettava edeltäkäsin tehdyn taksan mukaan. Johtajahenkilöt saisivat suuremman taksan jälkeen runsaamman osan, mutta muut yhtiön jäsenet kukin osansa tasan jaettuna. Yhtiön johtokunta oli vuosittain valittava yleisellä äänestyksellä, mutta menomatkalla piti kaikkien totella laivan kapteenia, joksi valittiin kapteeni Fridolf Höök. Näin muodostettu yhtiö perustui kokonaan kommunistisiin tai sosialistisiin periaatteisiin, ja kun suurin osa yhtiön jäsenistä oli sivistyneitä henkilöitä, niin luottaen toinen toisiinsa toivottiin, että yhtiöllä olisi hyvä menestys. Kun suurin osa yhtiön jäsenistä oli aivan tottumattomia merimiesten toimiin, palkattiin neljä merimiestä laivan kuljettamiseen; lisäksi saatiin mukaan vielä viisi kasvavaa poikaa, jotka piti kasvatettaman ja opetettaman valaiden pyyntitoimiin, ja vielä neljä nuorta tyttöä naimisissa olevien avuksi. Tytöt oli Helsingin köyhäinhoitohallitus jättänyt yhtiön huostaan ja heitä pidettiin perheisiin kuuluvina ja kohdeltiin niiden jäseninä. Mukana seuraavien alaikäisten menestyksestä olivat yhtiön jäsenet yhteisesti vastuunalaisia. Yhtiön jäsenten mukana seurasivat sitäpaitsi vielä matkustavaisina Itä-Aasiaan asti: kauppias Ernst Kellgren ja agronomi Ernst Wetterhoff. Matkalle lähtijöitä oli kaikkiansa 50 henkilöä, kun otettiin lukuun yhtiömiesten vaimot ja lapset. Kun yhtiö oli saatu muodostetuksi, valittiin viisijäseninen toimikunta ensimmäiseksi vuodeksi. Toimikunnan jäseniksi tulivat: kapteeni Fridolf Höök, toimeenpanevaksi johtajaksi; proviisori A. Walldén kirjanpitäjäksi ja varastonhoitajaksi, maisteri V. Federley sihteeriksi, maanvilj. Åberg tarkastajaksi ja ent. työvouti Eriksson työnjohtajaksi. Heti sen jälkeen valtuutettiin kapteeni Höök yhtiön puolesta matkustamaan Pietariin sekä siellä hankkimaan yhtiölle rahalaina. Juuri silloin oli Itä-Siperian kuvernööriksi nimitetty valtioneuvos Harald Furuhjelm, joka yhdessä kreivi Stenbockin kanssa toimitti suomalaiselle yhtiölle keisarillisten perintömaiden rahastosta 30 000 hopearuplan suuruisen lainan, jotta yhtiö saisi hankkia oman laivan. Valtioneuvos Furuhjelmin avulla onnistuikin kapteeni Höökin helposti hankkia tuo tarpeellinen rahasumma. Samalla luvattiin yhtiölle laaja alue viljelyskelpoista maata oman valinnan mukaan Amurin piiristä ainaisiksi ajoiksi ja aivan ilmaiseksi, sekä sen lisäksi täydellinen verovapaus 40 vuodeksi. Yhtiön jäsenille ja heidän lapsillensa myönnettiin myös täysi vapautus sotapalveluksesta. Heti rahat saatuaan lähti kapteeni Höök Saksaan, ja Bremerhavenissa hän sai ostaa 40 000 frangin hinnasta tammesta rakennetun, tosin vanhan, mutta vielä täysin lujan ja merikelpoisen, 240 tonnia kantavan prikin, joka huolellisesti varustettiin valaanpyyntiä varten ja johon hankittiin kaikkinaisia tarpeita edessä olevaa pitkää matkaa ja uudisasutusta varten. Matkan ohjelmaksi suunniteltiin, että yhtiömiehet oman valinnan mukaan jakautuisivat kahteen ryhmään: toinen työskentelisi maalla, toinen merellä. Seutu, johon asetuttaisiin asumaan, valittaisiin perille tultaessa Vladivostokin ja Nahodkan väliltä, mikä olisi edullisin ja mukavimmalla paikalla. Jokainen uudisasukas saisi siellä Venäjän hallitukselta kymmenen desjatinaa maata omaksensa. Kaikki yhteiset yritykset ratkaistaisiin äänestyksellä ja enemmistön päätöstä olisi kaikkien totteleminen. Lainaksi saadusta rahasta sitoutuivat kaikki yhtäläiseen edesvastuuseen, kumminkin sillä välipuheella, että jos yhtiömiesten luku vähenisi, niin jäljelle jääneiden vastuunalaisuus lisääntyisi. Tärkeä määräys oli, että kaikki olivat yhteisesti vastuunalaiset yhden ja yksi kaikkien puolesta. Yhtiön jäsenet sitoutuivat myös tottelemaan valitsemiansa luottamus- ja johtomiehiä. Muutoin oli jokaisella samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet, eikä kukaan saanut kieltäytyä tekemästä mitä työtä ikinä hänen suoritettavakseen määrättäisiin. Lokakuun puolivälissä 1868 olivat kapteeni Höök (laivan päällikkö), kapteeni Jakobsén (ensimmäinen perämies) sekä tynnyrintekijä Mickelson (laivan salvumies) lähteneet Bremerhaveniin laivan kauppaa tekemään ja sitä varustamaan yhtiön tarkoituksia vastaavalla tavalla. Laivaan hankittiin neljä valaanpyyntivenettä, valaanpyyntitarpeita, astioita, joihin koottaisiin traania, sekä muonavaroja kahdeksi vuodeksi. Kolmen viikon kuluttua olivat valmistukset niin edistyneet, että jäljelle jääneet yhtiömiehet saivat määräyksen lähteä mukaan avustamaan loppuvarusteluissa. Lokakuun 30 p. 1868 matkalle lähtijät kokoontuivat yhteisille illallisille Helsingin Seurahuoneelle, ja seuraavana aamuna aikaisin iso ihmisjoukko tuli rantaan hyvästelemään tuttaviansa. Matkalle lähtevien astuttua höyrylaivaan lauloivat rannalle jääneet ylioppilaat Maamme-laulun sekä muita lauluja jäähyväisiksi. Monelle nämä jäähyväiset olivat viimeiset, sillä isänmaan rannikolta he lähtivät nyt ainaiseksi. He matkustivat pois joutuaksensa vieraalla maalla vierasten ihmisten kaivamaan hautaan, saamatta milloinkaan enää nähdä kotimaata ja omaisiansa. Jo nyt tuntui jokaisen sydämessä nousevan kaipaus kääntyä kotimaahan takaisin, mutta rohkeasti koetettiin sellaisia tunteita tukehduttaa. Kokoonnuttiin sellaisten henkilöiden seuraan, jotka kokivat leikinlaskulla poistaa koti-ikävän ja alakuloisen mielialan. Useimmat yhtiömiehistä olivat toisillensa aivan vieraat ja omituiselta tuntui, että noista erilaisiin kansanluokkiin kuuluvista henkilöistä tulisi ystäviä ja veljiä. Matka höyrylaivalla Lyypekkiin kesti siihen aikaan tavallisesti 3 vuorokautta, mutta ankaran myrskyn takia saivat matkamiehet tällä kertaa kestää merimatkan vaivoja 8 vuorokautta, poiketen moniaita kertoja pahan sään pitoon hätäsatamaan Bornholmaan, Rügeniin ja Warnemündeen, kunnes hirmumyrsky oli mennyt ohi. Naisväki kärsi paljon meritaudista. Heti Lyypekkiin tultua jatkettiin matkaa rautateitse Bremerhaveniin. Sitä ennen kuitenkin tapahtui miesten mönsträäminen laivamiehiksi, ja suurin osa tunsi mielipahaa siitä, että heidän piti valalla vakuuttaa kuuliaisuutta kapteenille. He taipuivat kuitenkin, kun kapteeni Höök huomautti, että monella ehkä ei olisi kylliksi kunniantunnetta totellaksensa kaikissa olosuhteissa pelkän lupauksen nojalla. Marraskuun 26 p:nä olivat valmistukset edistyneet niin pitkälle, että miehistö muutti asumaan laivaan. Sitä ennen oli töiden aikana asuttu hotellissa. Miehistä oli nyt jokainen velvollinen tottelemaan kapteenia ja suorittamaan vahtipalvelusta laivassa. Vahti oli jaettu kahteen osastoon, ylihangan vahtiin ja alihangan vahtiin. Kumpaiseenkin kuului perämies ja kaksi matruusia. Laiva oli saanut nimen _»Imperator Aleksander II»_, ja sen välikansi oli rakennettu kahdeksi avaraksi salongiksi; toisessa asuivat poikamiehet, joille oli varattu 16 makuupaikkaa, toisessa salongissa oli ruokasali, kuusi hyttiä naineille ja erikoinen hytti tytöille. Perheellisillä oli kaikkiaan neljä lasta. Kannella olevassa kajuutassa asuivat laivan kapteeni, molemmat perämiehet, varusmestari ja molemmat matkustavaiset. II. LÄHTÖ BREMERHAVENISTA Miehistö oli harjoitellut laulelemaan oikein oivallista ja taiteellista merimieslaulua, joka houkutteli suuren joukon kuuntelijoita laiturille. Kun ankkuri nostettiin ja priki ohjattiin aukealle merelle, oli retkikunta antautunut meren ja oman voimansa huostaan. Purjeiden levittäminen tuulta ottamaan kävi oivallisesti, kun mukana oli muutamia oppineita merimiehiä. Mutta rannalla olevat saivat arvatenkin naurun aihetta nähdessään kuinka moniaat merimiehiksi mönsträtyt, mutta tuiki tottumattomat purjehtijat, juoksentelivat sinne tänne kuin päättömät kanat innostuneina auttamaan laivan liikkeelle saamisessa. Hiljaisen tuulen puhaltaessa _»Imperator Aleksander II»_ liukui avoimelle merelle, ja jokainen oli iloissaan, että viimeinkin oltiin päästy liikkeelle ja omalla laivalla. — Schoultz kirjoitti lähdöstä: »Itse puolestani en ollut ainoastaan iloissani, vaan oikein ylpeilin marssiessani laivan kannella merimiehen pusero ylläni ja 'syydvästi' päässä, kädet housujen taskuissa, ja yrittäen kaikin puolin käyttäytyä oikean merimiehen tapaan. Sillä nyt oli korkein ihanteeni olla oikea merimies ja olinhan minä jo melkoisesti kohottanut arvoani, kun olin ollut mukana mastonhuipussa irroittamassa purjeita auki. Sitä temppua ei moni meidän tovereistamme uskaltanutkaan tehdä. Asuntomme oli verrattain mukava. Laivan peräpuolella välikannella oli salonki, josta mentiin kahdeksaan kajuuttaan, mitkä olivat varatut perheille ja tytöille. Etupuolella oli erityisellä alaskäytävällä varustettu isompi salonki järjestetty naimattomille miehille, jokaisella oma makuukojunsa molemmin puolin salonkia. Keskellä salia oli pöytä ja molemmilla puolilla pöytää tekivät meidän arkkumme istuinten virkaa. Valaistusta ei käynyt kehuminen. Pöydän yläpuolella riippui sinne tänne heiluen rautalankaisissa kannattimissa kolme pientä öljylamppua yksinkertaisinta lajia; niiden antama valaistus oli niin heikko, että niiden ääressä töin tuskin taisi lukea. Pohjanmerellä kuljimme keinuen hiljaisella tuulella myötäisen puhaltaessa, joten meillä oli hyvästi aikaa pitää huolta mukavuudestamme, nimittäin jokainen oman kojunsa sisustamisesta. Kenellä oli kauneudenaistia ja käytännöllistä älyä, sai kojunsa siistiksi kuin nukkekaapin. Myöhemmin tuli tavaksi käydä vierailulla toistensa luona; mutta tietysti vain lähimpien samanmielisten ystäväin luona. Tämä tapahtui varsinkin nimipäivinä ja muissa juhlatilaisuuksissa. Silloin kehoitettiin vieraita istumaan vuoteelle mikäli tilaa oli ja tarjoiltiin jotakin hyvää, mitä yksityisessä varastossa oli säästettynä. Muutoin oli koju sellainen paikka, johon syrjäinen ei saanut kajota. Miten kauan saisimmekaan astuskella laivan kannella, ennenkuin saapuisimme perille matkamme päähän? Parin päivän purjehduksen jälkeen laiva kulki Doverin salmessa niin lähellä maata, että Englannin rannikon valkoiset liitukalliot näkyivät. Mutta sitten tuli tyven. Merivirta kuljetti laivaa takaisin koillista kohden pari kolme meripenikulmaa tunnissa, vaikka veden pinnalla ei voinut huomata laivan ollenkaan olevan liikkeessä. Rouvat olivat varsin iloissaan kauniista ilmasta; laivalla pantiin tanssiaisetkin toimeen, mutta kapteeni oli huonolla tuulella ja väitti, että tyveneen ilmaan oli naisvaäki syypää. Tämä tyven oli vaan myrskyn aattoa, sillä tuuli kääntyi lounaaseen, tullen suoraan Atlantin aukealta ja kiihtyen yhä voimakkaammaksi rajuilmaksi, niin että laivan täytyi luovia reivatuilla märssypurjeilla päästäksensä ulos Englannin kanavasta. Silloin saatiin panna kaikki voimat liikkeelle sillä Scilly-saarten luona puhalsi täysi myrsky. Hyvää tahtoa ei puuttunut, mutta käsityöläinen ja maisteri seisoivat hetkisen aprikoiden, kun kapteeni huusi: »Ylös, pojat, reivaamaan prammipurjeita!» »Ei puuttunut myöskään voimakkaita käsiä ja väkeviä miehiä — kirjoittaa K. F. Nilsson — kun perämies huusi: »Kas nyt pojat, tarttukaa prasseihin ja kiristäkää ne paremmin hankatuulelle?» Perämiehen täytyi kuitenkin näyttää tietä, sillä me vielä erehdyimme trosseista. Ja kun pääsimme köysien päähän kiinni, niin sieppasimme viidentoista miehen voimalla ja kiskaisimme touvin poikki yhdellä tempauksella, sillä meiltä ei puuttunut hyvää tahtoa. Ja usein meitä varoitettiin vetämään taiten eikä käymään liian rajusti käsiksi. Usein sattui pikku kommelluksia ja hullunkurisia kohtauksia. Kun ruotusotaväen entisen vääpelin, joka ammatiltaan oli vaunumaakari ja oli tovereilta saanut majurin arvonimen, piti komennon mukaan kiivetä ylös purjeita reivaamaan, niin piteli hän järkähtämättä kiinni vanteista. Silloin yksi merimiehistä, joka tuli hänen avuksensa, mutta oli unohtanut hänen majurin arvonimensä, sanoi: »Amiraali tekee hyvin ja tulee alas; kyllä minä kiipeän ylös.» Ei kukaan tahtonut mielellään olla toisia huonompi, sillä usein sai kuulla: »mikä surkea raukka tuolla nyt kiipeilee?» Sellainen puhe loukkasi kunniaa. Mutta vähitellen kaikki totuimme merimiehen ammattiin ja siihen kuuluvia vaikeuksia kestämään. Joulukuun alussa luovittiin Plymouthin edustalla reivatuin purjein taistellen lounaismyrskyjä vastaan. Joulukuun 6 päivän vastainen yö oli pahin myrsky, mikä kohtasi koko matkalla. Laivalla vallitsi tavaton surkeus: merikipeitä salongissa, sairaita laivan kannella; kuului naisten valituksia ja lasten parkua; laivan täytyi alinomaa kääntyellä toiselta kyljeltä toiselle ja aina tapahtui monenlaisia pikkuvahinkoja. Yhtä mittaa täytyi lokiliinalla ottaa selkoa laivan nopeudesta, luotilangalla tutkia meren syvyyttä, köysillä sitoa pölkkyjä ja tynnöreitä sekä muita esineitä, jotka laivan kallistuessa ja heiluessa olivat päässeet valloilleen ja kierivät sinne tänne laivan kyljeltä toiselle uhaten rikkoa reelingit ja kaikkityyni. ja sillävälin syöksyivät hyökyaallot yli kannen, niin että jokaisen piti varoa, etteivät laineet paiskaisi miestä mäsäksi laitaa vastaan tai heittäisi sen yli mereen. Tämän elämästä ja kuolemasta käydyn taistelun aikana ei myöskään saatu mitään lämmintä ruokaa, sillä myrskylaineet olivat rikkoneet keittiön, niin että vesi tunkeutui sinne alinomaa. Kuun pilkistäessä pilvien lomitse huomasi vahdissa oleva K. F. Nilsson suoraan keulan edessä Eddystone-majakan edustalla olevien salakarien ympärillä valkoiset vaahtokuohut sekä samalla majakkatornin tulen vilkkeen. Laivan päällystöllä ei ollut aavistusta siitä, että oltiin niin lähellä tulimajakkaa, joka ilmoittaa niin vaarallisen paikan läheisyyttä, vaan laivan luultiin kulkevan Atlantilla, aukealla ulapalla; mutta merivirta oli kuljettanut laivaa väärään suuntaan, ja jos vain matkaa olisi jatkettu vielä viisikään minuuttia lisäksi samaan suuntaan, niin laiva olisi auttamattomasti haaksirikkoutunut salakareja ympäröivissä tyrskyissä. Joka mies kutsuttiin kannelle. Laiva saatiin käännetyksi poispäin salakareista, mutta niin lähelle vaaran paikkaa oli jo tultu, että selvästi kuului aaltojen hirveä loiske kallioita vastaan. Koko viikko oli vastatuuleen luovimalla koetettu päästä ulos Englannin kanaalista, mutta nyt täytyi laivan mennä Plymouthin satamaan odottamaan suotuisampaa tuulta. Taistelussa myrskyä vastaan oli prikin yläosa niin vahingoittunut, että sitä täytyi ryhtyä korjaamaan. Muutaman päivän kuluttua tehtiin uusi yritys päästä ulos kanaalista, kun myrsky oli hiukan heikontunut, mutta tälläkään kerralla ei ollut parempaa onnea. Viikon kestäneiden vimmattujen taisteluiden jälkeen oli pakko toistamiseen hakea turvaa Plymouthin satamasta ja tällä kertaa kokonaiseksi kuudeksi viikoksi, kunnes lounaismyrskyt olivat lakanneet raivoamasta. III. MYRSKYÄ PAOSSA Talvi Plymouthissa oli lauhkea, — kirjoittaa Schoultz muistelmissaan —, lämpömittari tuskin aleni nollaan. Päivät kulutettiin osaksi harjoittelemalla purjeiden käyttöä ja osaksi pikku askareilla miten kutakin halutti. Ankeriasten pyydystäminen onkimalla, joka oli hyvinkin tuottoisaa, tuli monelle hauskaksi ajanvietoksi. Onkijan ei tarvinnut kauan istua odottamassa kalan nykäisemistä. Tuskin oli onki ehtinyt meren pohjaan, kun jo kala oli tarttunut onkeen. Tunnin kuluessa oli saatu iso ämpäri täyteen kaloja. Huomattava ominaisuus näillä kaloilla oli, että kun ne ongessa olivat nousseet veden pintaan ja pantu ämpäriin, niin ne pysyivät siinä rauhallisesti. Ne olivat kaikki samankokoisia, tuuman vahvuisia ja kyynärän pituisia. Sadoittain ankeriaita pyydystettiin joka päivä ja niiden nylkeminen ei voinut tulla kysymykseen, vaan ne keitettiin nahkoinensa ja syötiin halukkaasti. Se, jolla ei ollut vahtivuoroa laivalla, vietti tavallisesti iltansa kaupungissa; mutta kun varat alkoivat vähentyä, niin huvituksetkin supistuivat kaikkein halpahintaisimpiin. Tavallisesti mentiin 6 penssin sisäänpääsymaksulla »hoptidudel-teatteriin», jolla nimellä mainittiin pieniä kansanteattereita, joissa kolmannen luokan varietee-näyttelijät rääkyivät kuuluviin viimeiset äänivaransa ja loppuun asti lakastuneet tanssijattaret ottivat viimeiset askeleensa. Yleisö sellaisessa teatterissa tavallisesti oli kirjavinta mitä voitiin ajatella. Siellä oli neekereitä, mulatteja ja valkoihoisia sekaisin. Ensi kerralla, kun astuin sellaiseen seuraan, yritin ällistyneenä kääntyä ovelta takaisin, mutta kumppanini, iloinen ylioppilas-vekkuli, käännytti minut sanoen: »Marssi eteenpäin vain, poika, ja nauti tilaisuuden hullunkurisesta puolesta, niin saat kyllä lystiä rahasi edestä.» Ja hän olikin oikeassa. Siitä tuli lystikkäin ilta, mikä minulla oli ollut Plymouthissa. Joskaan näyttämöllä esiintyjät eivät, kuten sanottu, olleet lajinsa parhaita, niin oli yleisö puolestaan vaatimatonta ja hyväntahtoista. — Jos laulu meni heikosti tai jos leikillisten sanasutkausten välillä kului liian pitkä aika, niin yleisö ryhtyi auttamaan esiintyjiä. Ja jos tuli näyttämölle liitelemällä ikäloppu tanssijatar, jonka kasvonpiirteet olivat maalilla parsitut ja puku pahasti ränsistynyt, niin tietysti hänetkin vastaanotettiin innokkailla käsientaputuksilla ja ihastuksen ilmaisuilla: »Kas vain, kuinka kaunis hän on! — Katsos, katsos! Sehän on kuin taivaasta tullut enkeli!» Lyhyesti sanoen: katsojat olivat kiitolliset näkemästään ja kuulemastaan. Ei koskaan sattunut mitään ikävää häiriötä. Plymouthissa oleskelun lopulla kukaan tuskin enää pyysikään enempää, kuin että sai viettää iltansa »hoptidudelissa». Ja tämän nautinnonhalun tyydyttämiseksi vaihetettiin juutalaisten luona rahaksi niitä näitä vähemmin tarpeellisia arvoesineitä, joita oli tullut hankituksi parempina raha-aikoina. Juutalaiset näet täällä samoin kuin kaikkialla maailmassa tuntevat sääliä puutteessa olevia kohtaan. Sillä tavoin saadut käteiset rahat jaettiin aina veljellisesti kunkin venekunnan keskuudessa ja jokainen käytti rahat oman mielensä mukaan. Tällä tavoin alkoi kommunismi esiintyä meidän keskuudessamme. »Hoptidudelissa» kävi myös herrasnaisia, oikeita hienoja ladyjä. Kerran siellä käydessäni satuin saamaan paikan hienon naisen vieressä. Hän oli aivan nuori, vaaleaverinen ja erittäin kaunis, mutta käytökseltään jäykkä ja puheissaan järkähtämättömän varma, niin että hän näytti olevan melkoista vanhempi kuin hän todella olikaan. Minä kumarsin hänelle ennenkuin istahdin hänen viereensä, ja kohteliaisuuteeni hän vastasi ystävällisellä nyökkäyksellä. Keskustelua ei keskenämme syntynyt, mutta kun naapurini oli juonut tuoppinsa tyhjäksi, lykkäsi hän sen hymyillen minun puoleeni, tehden merkin että se oli tyhjä. Sellainen mahtaa olla tämän paikan tapa, arvelin, ja annoin sen täyttää jälleen. Mutta hiljaa huokasin asettaessani tuopin jälleen neitosen eteen, sillä tuopin täyttäminen maksoi viimeiset kolme penssiä, mitkä minulla oli. Ja sitten sain kiitoksen, että nyt oli niinkuin olla pitikin. Toverini tarttui käsikynkkääni lausuen: »No, vie sun tuppesi ja puukkosi, ystäväni, kylläpä sinä olet tuota tyttöä kohtaan kohtelias ja antelias — ja minä kun odotin saavani vielä tuopin olutta lisäksi. Nythän rahasi ovat lopussa — ja meidän täytyy jakaa keskenämme.» »Olkoonpa niin, mutta minähän kannoin uhrini kauneudelle ja paikkakunnan tavoille.» »No niin, hyvä on, sinä ansarikukka, mutta jos minä olisin istunut sinun paikallasi, niin olisimme nyt ryypänneet täytetyistä tuopeista.» Sillä välin kuin me säästäväisesti maistelimme viimeistä tilkkaamme, huomasin, että englantilaisen missin tuoppi taas alkoi tyhjentyä, ja silloin minä jollakin syyllä livistin matkaani penkiltä, jättäen viisaan ystäväni tehtäväksi suorittaa lopputilin. Taempana olevalta käytävältä katselin sitten mitä tämän jälkeen tapahtuisi. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin tuo kaunis neiti samanlaisella liikkeellä kuin äsken lykkäsi tuoppinsa toveriani kohti. Hän katsahti neitiä silmiin ymmärtävästi, heitti sitten kolme penssiä pöydälle ja lykkäsi ne tuopin mukana neidille. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä missi heitti niskaansa ylenkatseellisesti ja samalla näin jättiläiskokoisen miehen takana olevalta riviltä nousevan seisoalle ojentaen kätensä meidän pöytäämme kohden ja pyyhkäisevän rahat takaisin toverilleni sanoen: »Pitäkää itse rahanne, te härkäpaimen vai mikä lienettekään miehiänne, minä — jos suvaitsette — otan omalle osalleni palvella ladya.» Ja kun hän vastaukseksi sai neidiltä myöntävän päännoikkauksen, jätti hän nopeasti paikkansa ja tultuansa luokseni, kun jo seisoin penkin päässä, laski kätensä olkapäälleni, sysäsi minut varovasti sivulle ja lausui ystävällisesti silmää iskien: »Kiitos, gentlemanni, tarjouksestanne vaihettaa paikkaa minun kanssani. Minun pöytäni ääressä saa tuoppinne tänä iltana kuohua parasta portteria, mitä koskaan on vanhassa Englannissa valmistettu. Näettekös, minä olen vain itseoppinut mies, mutta minä en tahdo nähdä oltavan epäkohteliaita naisia kohtaan.» Minä arvasin, että hän tarkoitti toverini käytöstä. Näin sanottuaan hän ujostelematta tunki penkkirivin lävitse minun tyhjälle paikalleni, samalla lausuen toverilleni: »Tuo nuori herrasmies tuolla odottaa teitä.» Miehen äänessä lienee ollut jotain käskeväistä, sillä virkkamatta sanaakaan vastaukseksi tuli toverini luokseni, jonka jälkeen me noloina lähdimme heti matkoihimme. Muuta neuvoa meillä ei ollut kuin mennä rantaan venheemme luo odottamaan kumppaneitamme. Hyvä ystäväni Janne oli julmasti äkeissään, mutta minä en voinut muuta kuin laskea leikkiä siitä, että hän oli aivan suotta kuluttanut viimeiset kolme penssiänsä, ja miten nolosti tuo juttu päättyi. Kaikeksi onneksi olivat toverimme jo kokoontuneet veneen luo, niin että voimme viipymättä lähteä laivaan. Jouluaattona ystäväni Janne ja minä jouduimme soutumiehiksi perämiehellemme, joka lähetettiin maihin hankkimaan jotakin joulujuhlaa varten. Oli navakka tuuli jo laivasta lähtiessämme, mutta kun oli melkein myötäinen, niin se vain kiiruhti kulkuamme. Paluumatkalla sen sijaan myrsky viivytti meitä myöhään aamuyöhön. Tuuli oli niin raju, ettemme jaksaneet vastatuuleen soutaa edes ulos laivatokasta. Perämies lähti kaupunkiin ja antoi meille kaikille, paitsi kahdelle, luvan tehdä samoin, mutta hänellä ei ollut kylliksi rahaa jakaaksensa meille ja meidän taskumme olivat melkein tyhjät. Ikävintä oli, ettemme olleet ruoanpalaa päivällisen jälkeen syöneet, emmekä olleet ottaneet mukaan korppuakaan. Janne ja minä päätimme mennä yhdessä koettamaan onneamme. Minulla oli neljä penssiä taskussa, Jannella ei vähääkään; mutta me olimme pyhävaatteissa ja olihan siitä vähän lohdutusta. Ei ollut oikea aika hankkia ruokavaroja, sillä kaikki kauppapuodit olivat suljetut. Olimme kuljeskelleet sinne tänne ainakin tunnin verran ja olimme jo ihan toivottomat, kun viimein saavuimme pieneen leipurinpuotiin, jonka ovi oli vielä avoinna. Nyt piti mahdollisimman parhaalla tavalla käyttää rahansa. Mielestämme olisi kyllä hyvä, jos saisimme edes vähän vanhaa leipää. Ja me astuimme sisään. Vastaamme tuli nuori loistava tyttö. Molemmin puolin tervehdittiin mitä kohteliaimmin ja tyttö kysäsi ystävällisesti mitä halusimme. »Jotakin syötävää, arvoisa neiti», sanoin minä, »mutta jotakin halpahintaista, sillä meillä ei ole enempää rahaa kuin neljä penssiä. — Myrsky yllätti meidät, niin ettemme voineet palata laivaamme.» Tyttö rupesi minulle nauramaan sanoen: »Hyvät herrat, nythän on jouluaatto — ei nyt mitään myydä, nyt huvitellaan.» Janne oli hyvin laiha. Minä osoitin häntä sanoen: »Luuletteko, että tekee mieli huvittelemaan, kun on niin nälkiintynyt kuin tämä?» Tyttö pyrskähti raikuvaan nauruun ja syöksyi oven kautta sisempään huoneeseen. Mutta hän palasi heti seurassaan toinen vähän vanhempi, myöskin sangen sievä tyttö. Hänelle minä puhuin toistamiseen asiamme vähän tarkemmin, teroittaen hänen huomiotaan tukalaan asemaan, johon olimme joutuneet myrskyn tähden. Kun tytöt kuiskaten olivat jonkun minuutin keskustelleet keskenänsä, niin he ilmeisesti hyväntahtoisina kehoittivat meitä hiukan odottamaan ja vetäytyivät taas sisähuoneeseen. Hetkisen kuluttua he jälleen tulivat puotiin ja vanhempi tyttö virkkoi: »Meidän vanhempamme käskivät meitä kutsumaan teidät joulujuhlaamme, tahdotteko astua sisään?» Iloisesti yllätettyinä astuimme avoimesta ovesta kauniiseen valoisaan huoneeseen, jonka perällä alkovikomerossa katetun pöydän ääressä istui rouva, vanhempi herra ja noin 13—14 vuotias tyttö. Astuessamme sisään nousivat kaikki seisoalle lausuen: »Iloista joulua!» ja sitten saimme sydämellisen kutsun käydä ottamaan osaa ateriaan heidän kanssansa. Kun olimme esittäneet itsemme ja saaneet tietää, että tytöt olivat talon tyttäriä, istuimme talonväen hyvin varustetun pöydän ääreen. Hyvä ruoka ja oivallinen portteri-juoma vaikuttivat, että mieliala tuli hilpeäksi ja iloiseksi. Sen vuoksi oli itsestään selvää ja luonnollista, että me nuoret aterian jälkeen kulutimme aikamme laulaen ja leikkien. Ja kun vähän myöhemmin tuli lisää nuorisoa naapuristostakin, mukanansa harmonikka, niin pantiin toimeen oikein tanssiaiset. Meidän tanssimme eivät alussa oikein sopineet yhteen toisten kanssa, mutta Jannen soittaessa tarkasti tahtia noudattaen selvisivät pian kaikille polkka-askeleet. Seuraleikeistä muistuu mieleeni yksi; meidät ajettiin kaikki, paitsi yhtä paria, toiseen huoneeseen. Kun jonkun ajan kuluttua saimme kutsun tulla takaisin, niin oli kattolamppu otettu pois ja sen sijaan riippui katosta pienen näreen näköinen pensas. Ken huoneen läpi kulkiessaan sattui joutumaan pensaan alle, hänet piiritettiin heti ja häntä suudeltiin suulle. Jos hän oli poika, tulivat tytöt suutelemaan; jos hän oli tyttö, niin pojat suutelivat. Mutta jos joku vältti joutumasta pensaan alle, niin hänet survaistiin siihen. Koko elinaikanani en ollut sitä ennen suudellut enkä saanut niin paljon suukkosia sieviltä tytöiltä, mutta hauskaa se vain oli. Jäähyväiset olivat erittäin sydämelliset, oikein hellät. Me pusersimme toistemme käsiä yhä uudelleen ja todellisella kaipauksella erosimme tuosta rakastettavasta perheestä. Kun tulimme laivatokkaan, emme ollenkaan nähneet venettämme. Pestinuora kyllä oli paikoillaan ja kireällä kuin viulunkieli, mutta vene ei kellunut veden pinnalla niinkuin muut veneet. Tarkemmin tutkittuamme löysimme sen ihmeeksemme riippuvassa asennossa melkein pystyssä laivasillan muurin kupeella. Näin oli käynyt, kun veneemme nousuveden aikana oli kiinnitetty kireään köyteen, ja kun vesi pakoveden aikana laski 22 tai 23 jalkaa, niin vene jäi riippumaan ilmaan. Vahtimiehiä ei näkynyt, mikä meitä kummastutti, sillä sitä ennen ei ollut koskaan sattunut, että vahti olisi poistunut paikaltansa. Me emme keksineet mitään neuvoa. Viimein päätimme käydä kutsumassa avuksemme poliisikonstaapelin, jonka olimme nähneet marssivan vähän matkan päässä. Hän olikin niin ystävällinen, että tuli avuksemme. Vähän aikaa tirkisteltyään pimeään syvyyteen hän virkkoi: »Niin, ei tässä muu neuvo auta kuin että laskemme veneen alas, taikka annamme sen riippua kunnes vuorovesi jälleen kohoaa. Mutta miten käy airojen ja muiden kapineiden — sitä en tiedä. Vesi laskee vielä jonkun aikaa.» Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme laskea veneen alas, vaikka se mielestämme näyttikin vaaralliselta. Konstaapelin avulla aloimme varovasti laskea pestiköyttä vähän pitemmälle, mutta äkkiä kuulimme alhaalta vihlovia hätähuutoja: »auttakaa, me hukumme!» Me tunsimme äänet ja ällistyimme, mutta emme voineet muuta tehdä kuin jatkaa niin kuin olimme alkaneet. Pian vene, Jumalan kiitos, oli oikeassa asennossa, vaikka se olikin vettä puolillansa. Sitten kävi selville, että kaksi meidän pojistamme oli kääriytyneinä omiin ja meidän sadetakkeihimme jo illalla laskeutunut nukkumaan veneen perän pohjalle ja unissansa he vähitellen olivat mukautuneet veneen muuttuneeseen asentoon, huomaamatta mitään, ennenkuin vesi syöksyi veneeseen pestiköyttä hellitettäessä. Täytyy tosiaan olla nuori merimies voidaksensa nukkua niin sikeästi. Kaikeksi onneksi ei tapahtunut mitään vahinkoa, kun airotkin olivat tallella. Veneen kuljettaminen portaiden luo ja veden ammentaminen siitä oli vähäpätöinen tehtävä, ja vähän ajan kuluttua oli koko tapaus hauska muisto vain. Mutta kauan kesti ennenkuin ketkään muut kuin asianomaiset saivat asiasta tietää. Vähitellen kokoontuivat kaikki veneeseen, mutta vasta päivän valjettua onnistui meidän tavattoman rasittavan soutamisen jälkeen päästä laivaamme. Jouluaatto laivalla oli vietetty oikein jymykemuilla, joista jäljet vielä olivat näkyvissä meidän laivaan tullessamme. Kuta pitemälle aika kului, sitä ikävämmäksi muuttui olo Plymouthissa, vaikka me harjoittelimme laulua ja musiikkia ja koetimme kuluttaa aikaa korttipelillä ja muilla huvitteluilla. Olimme eristetyt maailmasta, vaikka olimme keskellä vilkasta elämää. Kotimaasta tullut posti toi hyvin vähän tietoja. Suomesta tulleita sanomalehtiä emme ollenkaan saaneet ja siitä englantilaisesta sanomalehdestä, joka sattui meidän käsiimme, ei saanut tietää mitään muuta kuin kaupasta ja merenkulusta, joista aineista hyvin vähän välitimme, lukuunottamatta niitä monia hirvittäviä haaksirikkoja, joita tapahtui joka päivä meidän likeisimmässä läheisyydessämme Englannin kanavassa. Meidän hauskuuttamme ei myöskään lisännyt alinomainen loppumaton tihkusade ja ankkuripaikkamme epävarmuus. Satamaa tosin suojelee rajulta aallokolta suunnattoman suuri aallonmurtaja, jota sanotaan rakennustaidon ihmetyöksi, mutta myrskyt ja tavattoman suuri ero nousu- ja pakoveden välillä tekivät sataman kylläkin vaaralliseksi. Kerran olimme joutua maalle kiskotuiksi yhdessä erään portugalilaisen parkkilaivan kanssa, jonka ankkurikettinki oli sotkeutunut, ja joka kulki tuuliajolla meidän päällemme. Suurella vaivalla meidän kuitenkin onnistui irroittaa laivamme sen taklauksesta ja jätimme sen yksinänsä jatkamaan matkaansa perikatoa kohden. Viime tingassa sen kuitenkin pelasti avuksi tullut hinaajalaiva. Vähän ajan kuluttua näkyi toinen laiva tulevan purjehtien satamaan nopeata vauhtia. Arvatenkaan sillä ei ollut luotsia ohjaamassa, sillä se laiminlöi ajoissa kääntää vastatuuleen ja laski sen sijaan täyttä vauhtia salakarille, sillä seurauksella että laivan riki meni yli laidan ja laiva upposi muutaman minuutin kuluessa. Eräs pelastusvene kuitenkin sai miehistöstä joka ainoan pelastetuksi. Samana päivänä kaksi nelimastoista laivaa iltapuolella törmäsivät yhteen, toinen lastattuna kivihiilillä, toinen sokerilastissa. Pimeän tähden emme kuitenkaan joutuneet näkemään onnettomuutta. Kumpikin laiva teki täydellisen haaksirikon. Meidän laivallamme vallitsi kova levottomuus kaiken yötä. »Imperator» keikkui aallokossa ja tempoi ankkurikettinkejä niin että ryski, sillä välin kuin vaahtopäät laineet kuohuivat ympärillä ja myrskytuuli vinkui kamalasti köysissä ja taklauksessa. Mutta kumma kyllä — laivamme kesti. Ulkona kanaalissa kuului myrskyn hävitys olleen kauhistuttava. Kerrottiin, että yksistään Plymouthin edustalla oli 13 laivaa mennyt murskaksi rantakallioita vastaan. Olimme jo sivuuttaneet uuden vuoden kappaleen aikaa sitten; lukijaa ei mahtane kummastuttaa, että me kaikesta halusta toivoimme saavamme jatkaa matkaa. Kaupunkiin ei enää tehnyt mieli mennä, sillä Matti asui vakinaisesti joka miehen kukkarossa ja kirstussakin. Mutta kaupungissa käyminen vuorollaan soutumiehenä jollakin asialla tuli kuitenkin pakolliseksi ja minunkin täytyi vielä kerran soutajana tehdä tämä matka toisen perämiehen, luutnantti Höökin kanssa, kun tämä lähetettiin ruokavaroja ostamaan. Menomatkalla en voinut olla marisematta köyhyyttämme. Tämä marina ei miellyttänyt turkkuri Tennbergiä, joka mielestänsä oli jo kylliksi kuullut valitusvirsiä. »Se on oikein sanottu», virkkoi entinen apteekin oppilas Grönberg, »puhukaamme pikemmin jostakin hauskemmasta, esim. sinun kultakellostasi. Eikös sinunkin mielestäsi olisi koko lailla järjellisempää, että se kiusan kappale vaihdettaisiin? Epävarmalla käynnillänsä se vain aikaansaa häiriöitä laivassa; mutta kun se vaihdettaisiin hyvän kurssin mukaan käypään englantilaiseen rahaan, niin olisi elämä vallan toista! Kun rahasumma jaettaisiin jotenkin tasan meidän kesken, niin voisimme viettää hauskan illan. Mietippä asiaa, toveri! Sinusta tällä kertaa riippuu kaikki tyyni.» Tennberg ei vastannut mitään; hän vain souti ja tempoi airoansa entistä lujemmin. Näimme, että ristiriitaiset ajatukset taistelivat hänen mielessänsä. Viimein hänen aironsa seisahtui, ja hän lausui epäröiden: »Kävisihän tuokin päinsä, mutta se kello on muistoksi saatu hyvältä ystävältä. Kuulustellaanpa ensin, paljonko juutalainen siitä tarjoaa.» »Niin oikein, Tennberg», riemuitsimme me toiset, »kyselkäämme ja vastaanottakaamme mitä juutalainen tarjoaa.» »Hurraa! — Eläköön Tennberg ja hänen oivallinen ystävänsä.» Ja käsivarsiin ilmestyi voimia ja jäntevyyttä. Meitä ei enää tuuli ajellut, vaan me kiidätimme venettä tuulen edelle. Maihin noustua sain Höökiltä rahaa sekä kehoituksen hankkia leipää ja tuoda se veneeseen ennen kello yhtätoista, jolloin meidän piti palata laivaan. Yksi mies vain jäi vahdiksi veneen luo. Höök lähti omille matkoillensa, ja me muut menimme pitkän Aaprahamim luokse. Minä, joka yksin olin jonkun verran perehtynyt englanninkieleen, hieroskelin kauppaa juutalaisen kanssa, toiset kokivat puhua järkeä Tennbergille, jota raatelivat velvollisuudentunteet ystävän muistoa kohtaan ja veljesrakkaus tovereita kohtaan. Juutalaisen kanssa tingittiin tinkimistään ihan loppumatta. Aapraham vakuutti kunniasanalla, ettei hän voinut kellosta antaa enempää kuin 28 shillinkiä, mutta Tennberg ei tahtonut niin vähästä luovuttaa muistokapinettansa. Harmistuneina kumpaisellekin kaupantekijälle, myyjälle ja ostajalle, me olimme jo neljä kertaa poistuneet puodista ja seisoimme kadulla kädet housuntaskuissa ja takinkaulukset pystyyn käännettyinä. Puutarhuri Herman König kääntelihe jonkun aikaa levottomana kantapäällänsä, mutta viimein hän päättävästi polki maata ja sanoi: »Järkevämmin teemme, jos menemme laivatokkaan kylpemään, kuin että tässä tihkusateessa liotamme itseämme Tennbergin kitsauden takia — sillä kitsautta se on eikä muuta!» Tämä jo oli enemmän kuin Tennberg jaksoi kärsiä. Hän otti kellon taskustaan ja ojensi sen minulle sanoen: »Mene nyt ja ota siitä mitä saat! En minä tahdo, että minua pidetään minään Nauku-Maijan poikana.» Tuossa tuokiossa minä taas olin Aaprahamin luona. Hän tervehti ystävällisesti huomauttaen, että taas sataa tihuutti kovasti tuolla ulkona. »Vähät siitä, ei merimies sellaisesta välitä», vastasin, »mutta minä tahdoin vielä puhua kanssanne sanasen tästä kellosta. Antakaa minulle 35 shillinkiä siitä, jos tahdotte olla vähänkään inhimillinen, taikka antakaa ainakin 30. — Tuossa on kello.» Pitkä Aaprahain otti kauniin kellon syvästi huokaillen; tarkasti sitä huolellisesti suurennuslasilla, väliin miettivästi ravistaen päätänsä ja ojensi sitten kellon rouvallensa sanoen: »Olkoon nyt sinun vallassasi, rakas Raakel, määrätä, maksanko minä siitä 30 shillinkiä, mutta tappio siitä tulee, iso tappio.» »Niin, mutta auttaaksesi, Aapraham, tuota gentlemannia», vastasi rouva rukoilevin äänin, ja suojelevasti vilkaisten minuun, »voithan sen kuitenkin antaa.» Enempää ei Aapraham voinut puolustaa omaa etuansa. Hän huokasi syvään ja maksoi rahat. »Tässä on kyllä 20 shillinkiä liian vähän», sanoin kahmaistessani rahat kouraani. Sitten kumarrus tuolle arvoisalle pariskunnalle ja astuin ulos. Tennberg näytti lopultakin tyytyväiseltä. Eipä hän ollut odottanutkaan enempää kuin 28 shillinkiä. Nyt oli tultu saaliin jakoon. »Tämän punnan rahan minä pidän muistona kellon asemesta» virkkoi Tennberg. »Ylijäämä saa mennä.» Minulle hän antoi 2 shillinkiä, toiset saivat yhden shillingin kukin ja lopun rahoista hän piti itse. Ei kukaan tehnyt muistutusta jakoa vastaan. Olihan se kyllä hyvin tehty. Ainoastaan puutarhuri arveli, että koska ehdotus kellon myymisestä oli tehty meidän puoleltamme, niin Tennbergin olisi pitänyt kustantaa tuopillinen harjakaisina hyvän kaupan päättäjäisiksi. Se tuopillinen juotiin lähimmässä olutanniskelussa ja sitten erottiin. Minä menin »hoptidudeliin», toiset mihin kunkin mieli teki. Kun tulin saliin, niin kenen näinkään jollen samaa jättiläistä kuin viime kerralla. Me vilkaisimme toisiimme, hän tunsi minut heti ja huudahti: »By Jovy, ettekö ole sama nuori gentlemanni kuin viime kerrallakin! Ilahduttaa nähdä teidät taas! Tulkaa istumaan tänne — tehkää hyvin.» »No, miksipä ei», tuumin minä ja astuin esiin. Ravistimme toistemme käsiä esittäen itsemme toisillemme ja minä istahdin Mr. Hunterin viereen. Mies oli varsin avomielinen ja puhelias. Pian olin oppinut tuntemaan hänen elämäkertansa pääpiirteet. Syntyisin englantilaisena oli hän nyt Amerikan kansalainen ja oli parikymmentä vuotta tonkinut Kalifornian kultakaivoksissa. Nyt hän oli palannut kotimaahan joksikin aikaa vähän lystiä pitämään. »Mutta kuulkaas», keskeytti hän äkkiä puheensa, »lähtekäämme parempaan paikkaan, ravintolaan, saadaksemme jotakin syötävää.» Minä kiitin ja me lähdimme. Ja pian me istuimme syöden parasta, mitä ravintolassa oli saatavana. Syötyämme me hänen ehdotuksestaan menimme biljardihuoneeseen pelataksemme siellä pelin. Huoneessa ei ollut ketään. Aavistamatta mitään pahaa otimme kumpikin biljardin pöydällä olevan sauvan ja asetimme pallot paikoilleen. Minun vuoroni oli ensin. Juuri kun kumarruin palloa sysäämään, näin kaksi herraa kiiruhtaen tulevan huoneeseen ja toinen heistä huusi: »Malttakaa, meidän pelimme on kesken!» Siitä väliä pitämättä minä tein sysäyksen, mutta samalla temmattiin sauva kädestäni, ja minä sain nyrkiniskun olkapäähäni, niin että menin maahan kellelleni. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo jaloillani valmiina maksamaan iskusta samalla mitalla, suuttumuksesta tulipunaisena. Vastustajani oli punatukkainen, kyttyräselkäinen, mutta leveäharteinen mies, jolla oli nyrkit kuin naurisräätikät, ja hän seisoi jo nyrkkeilyasennossa. Minä mietin sekunnin ajan, miten oikein hyökkäisin hänen kimppuunsa, sillä hän näytti vaaralliselta ja minä aavistin, että joutuisin tappiolle. Mutta sillä kertaa näin biljardipallon lentävän hänen silmäänsä, ja mies kaatui lattiaan niin että jysähti. »Kas se oli hyvin osattu», kuulin Hunterin samalla huudahtavan. »Tuo punainen piru olisi varmaan iskenyt mäsäksi teidän nenänne ja hampaanne, jollen minä olisi tullut väliin.» Minä nyökkäsin hyväksyen ja katsoin kaatunutta. Hän oli maassa tiedotonna ja verta juoksi hänen nenästään ja suustaan. Hunter ja se toinenkin herra tulivat miestä tarkastelemaan. Kumpikin oli samaa mieltä, ettei tässä ollut hengenvaaraa. »Oliko hän teidän ystävänne?» kysyi Hunter vieraalta. »Ei», vastasi tämä, »minä näin hänet vasta ensi kerran ja vastenmielisesti minä suostuin pelaamaan hänen kanssansa. Mutta peli oli tuskin alkanut, kun hänen ehdotuksestaan panimme pelisauvat pois mennäksemme tarjoiluhuoneeseen vähän tupakoimaan, — sillä välin te tulitte sisään.» »No niin», arveli Hunter, »sittenpä minä arvelen, että tekisitte minulle mieliksi, jos rientäisitte täältä pois ennenkuin jälkilaskut suoritetaan.» Meidän piti juuri lähteä huoneesta, kun viinuri tuli sisään. Hän hämmästyi nähdessään kaatuneen miehen makaavan maassa verissään ja yritti nostaa melua, mutta Hunter pidätti hänet ja pisti pari puntaa hänen kouraansa sanoen: »Ei hänellä mitään vaaraa ole; tämän nuoren pojan onnistui antaa hänelle isku silmään, samalla kun tuo punainen roisto oli lähettämäisillään hänet Tuonelan tuville. Lähtekäämme nyt panematta toimeen mitään ikäviä rettelöitä.» Viinuri tuli ystävällisemmäksi ja kun hänkin oli tarkastellut makaavaa heittiötä ja huomannut tämän olevan jo toipumassa, antoi hän merkin, että jo voisimme poistua ja sen teimmekin niin nopeasti kuin suinkin. Päästyämme rappusille pisti Hunter jotakin minun takkini taskuun, kuiskaten: »Muutamia sikareja vain — pitäkää huolta itsestänne — minusta on parasta että luikitte tiehenne — hän oli huonon näköinen.» Vielä kerran kädenpuristus, sitten muutama askel raskaaseen pimeään sumuun, ja sen jälkeen emme enää nähneet toisiamme. Hetkisen astuskelin levottomana eteenpäin tietämättä mihin tulisin, mutta kun ympärilläni kaikki oli hiljaista, niin minäkin rauhoituin ja käänsin kurssini tuulen mukaan laivatokkaa kohti. En kauan viipynytkään ennenkuin olin oikealla tolalla, ja silloin rupesin katselemaan, mistä saisin ostaa leipää. Mutta sen pahempi, oli nyt jo liian myöhä. Kaikki ovet olivat suljetut. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä veneemme luo. Eräässä porttiholvissa kuitenkin seisahduin sytyttääkseni sen suojassa yhden niistä sikareista, jotka Hunter oli minulle antanut. Pistin käden taskuuni ja löysin taskustani paitsi muutamia sikareja myöskin rahan. Ihmetellen, mitä tämä merkitsi, astuin tarkastellakseni rahaa avoimille hyvin valaistuille portaille pihan puolella. Ilokseni näin, että raha oli punnan kultakolikko. Tietysti Mr. Hunter oli pistänyt rahan sikarien keralla taskuuni. Olipa kuinka hyvänsä, nyt minä olin rikkain mies koko »Imperatorin» miehistöstä ja panin rahan hoikkaan kukkarooni päättäen säilyttää sen siellä seuraavaan satamaan asti. Näissä mietteissäni olin juuri palaamaisillani, kun taivaansiniseen tanssipukuun puettu nuori tyttö hyökkäsi portaita alas ja oli juoksemaisillaan minut kumoon. Hämmästyneenä yhteentörmäyksestä hän huusi: »Mitä te tahdotte?» »Ei minulla ole mitään pahoja aikeita, arvoisa neiti», vastasin rauhoittaakseni häntä; »minä olen täällä vieras ja tahdoin kuulustella, missä täällä olisi leipurin puoti ostaakseni leipää.» »No, mutta hyvä herra», vastasi tyttö, »puodit ovat jo kauan sitten suljetut. Kenties minä kuitenkin voisin teitä auttaa, jos vähän odotatte.» Sillä välin syöksi rappusia alas vielä neljä samalla tavoin puettua sievää pikkutyttöä. He seisahtuivat kaikki ja uteliaina he yhtyivät puheeseen. Kuultuansa missä pulassa minä olin, he päättivät yksimielisesti minua auttaa. Iloinen veitikka heidän joukossansa, jota toiset sanoivat Saaraksi, ja eräs toinen tyttö tarttuivat minun käsivarsiini, ja sitten mentiin hurjaa vauhtia alas rappusia ja ulos pimeään sumuun monimutkaisia kujia pitkin. Me kolme olimme kuin hevoset lasten leikkiessä ja toiset kolme pitivät kiinni vaatteiden liepeistä ja ajoivat. Tempauksesta seisattuivat hevoset viimein, kun olimme tulleet perille. Edessämme oli rautainen ovi. Tätä ovea nyt tytöt rupesivat jymistämään nyrkeillään ja potkimalla, kunnes se hyvän ajan kuluttua avattiin ja äreä miehenääni kysyi: »Mitä roistoväkeä te olette, jotka häiritsette ihmisten yörauhaa?» »Me olemme pelkkiä hienoja neitejä, ja yksi herrasmies, joka haluaa ostaa leipää», vastasi Saara. Mies ensin nurisi vastaan, mutta viimein hän antoi perään, kun yhteisesti pyytelimme, ja sitten hän raolle avatusta ovesta pisti ulos kätensä sanoen: »antakaa tänne kolikkonne!» Minä kiiruhdin antamaan hänen kouraansa hopearahani. »Hyvä on», virkkoi hän silloin ja avasi oven, »te voitte astua sisään.» Tytöille lausuin kiitokset ja astuin sisään ovesta, joka kumeasti jymähtäen suljettiin. »Seuratkaa minua», virkkoi mies lyhyesti, »ja pitäkää vaari portaiden askelista, ettette taita niskaanne.» Varoitus ei ollutkaan suotta, sillä nyt käytiin pilkko pimeässä alaspäin epätasaisia portaita ja huonosti kivillä laskettua permantoa myöten. Lieneekö tie ollut niin pitkä vai tuntuiko se pitkältä pimeän ja hankaluuksien vuoksi, minusta ei ainakaan tuntunut tielle loppua tulevankaan ja minä rupesin epäilemään joutuvani ansaan. Silloin alkoi käytävään näkyä heikko, punertava, lepattava valaistus, joka tuli viereisen huoneen isoista leipomauuneista, joita siellä oli koko rivi. Seuraajani kehoituksesta minulle annettiin kokonainen kantamus pitkiä leipiä, jotka olivat vastikään leivottuja. Niistä kuitenkin mies otti itse yhden ymmärtäväisesti nyökäten päätä ja sanoen: »Tämä on minulle — ymmärrättehän — menkäämme.» Ja sen enempää pitämättä lukua minun kiitoksestani hän astuskeli matkoihinsa. Muutaman minuutin kuluttua ovi taas narisi saranoillansa, ja minut laskettiin sen kautta menemään ulos. Mies sanoi minulle: »Hyvää yötä.» Tuskin olin päässyt kadulle, kun äskeiset hyvät keijukaiseni ympäröivät minut jälleen. »No, mutta hyvät neitoset», sanoin, »johan te hankitte itsellenne kuolemantaudin, kun minun takiani tulette ulos noin ohuissa puvuissanne.» »Eipä suinkaan», vastasi Saara tarttuen käsivarteeni. »Me Englannin tyttäret emme ole mitään sokerileivoksia, jotta sulaisimme vähäisestä tihkusateesta — täytyyhän meidän näyttää teille paluumatkakin.» Olimme kulkeneet muutamia askelia, kun neitoseni nykäisi minua hihasta ja kysyi nauraa hihittäen: »Osaatteko tanssia?» »Totta kaiketi,» vastasin uljaasti toivoen, että minut kutsuttaisiin tanssiaisiin. »Voi herrajesta sentään», riemuitsi Saara, »te osaatte tanssia, niinpä pyörikäämme sitten vähän!» Ja samalla hän tarttui käsivarsiini ja alkoi kieputtaa minua ympäri. Minä ponnistelin vastaan ja pyysin saada toiste näyttää taitoani, mutta minun vastustamiseni teki asian vain pahemmaksi, sillä kaikuvasti nauraen ja huutaen: »Tanssittakaa meitä» tarttui koko lauma takkini liepeisiin ja käsivarsiini ja alkoi hyppien raahata minua eteenpäin samalla hyräellen jotakin tanssin säveltä. Olin mielestäni joutunut aika hullunkuriseen asemaan, mutta kun en hyvällä voinut pelastaa arvoani, niin aloin astella järjestäen askeleeni tahdin mukaan niin sirosti kuin sopusointu vaati ja tilanne myöten antoi. Poliisikonstaapelin lähestyminen teki pian lopun meidän hullunkurisesta hyppelemisestämme, mutta hän ei ollut kulkenut kauaksikaan, kun jo Saara neito, oikealla sivullani kujeileva tyttö, alkoi toisen leikin seuraavalla puheella: »Te olette oikein tanssimestari.» »Kyllä kai minä olisin vielä parempi tanssija jos olisin teiltä oppinut.» Kaikki tytöt yhteen ääneen: »Niin, niin, sitten olisitte vielä huonompi.» »Kuinka vanha olette?» »Kaksikymmentä vuotta.» »Kaksikymmentä vuotta! Voi poika parkaa, joka nyt jo on poissa äitinsä luota.» »Varmaankin olette hyvin kiltti? Antakaa kun katselen teitä tässä lyhdyn valossa!» Ja samalla hän tarttui poskiini, käänsi kasvoni puoleensa, katseli minua veitikkamaisesti hymyillen ja sanoi: »Niin, te olette tosiaan kiltti poika, ja kaunis te myös olette! Tuollaiset siniset silmät ja noin pienet hienot viikset! — Mitähän sanoisitte, jos suutelisin teitä?» »No, mutta Saara», keskeytti vasemmalla sivullani käsikynkässä kiinni pysyvä neitonen, joka nykäisi minua sivulle päin, »älähän toki ole tyhmä! Sinähän saat hänet itkemään, ja sitten hän kotiin päästyänsä kertoo mammallensa, miten pahoja englantilaiset tytöt ovat hänelle olleet.» »Kuules poika», sanoi Saara painaen minun suuni kiinni, »aiotko tehdä niinkuin Nancy sanoo?» »En, mutta minä puren sinua», vastasin ja koetin päästä vapaaksi. Mutta turhaan, sillä Saara tarttui voimakkaasti toisella kädellään pääni ympäri ja toisella leukaani ja suuteli sitten ensin monta monituista kertaa yhteen menoon, sitten hitaammin ja vielä hitaammin sanoen välillä: »Pure, pure, pureppas! Tahdotko nyt purra minua?» »Minä söisin sinut suuhuni, jos olisin vapaa», sain viimein sanotuksi. »Kuulkaa tytöt, kuulkaa», huudahti Saara, »hän haluaa syödä minut suuhunsa! Tulkaa, suudelkaamme kuoliaaksi se ihmissyöjä.» »Niin oikein», kuului tyttöjen joukosta, »suudelkaamme ihmissyöjä kuoliaaksi!» Ja niinkuin kärpäset siirappiastian kimpussa he painelivat pikku suukkonsa minun leveille leuoilleni suudellen minua niin kauan, että minun viimein täytyi anoa armoa. Voi sentään näitä leipiä! Kuinka määrättömän paljon pilantekoa ja ivaa olin saanut kärsiä niiden tähden! Ja nyt ne vielä lisäksi polttivat, kun ne leikin aikana oli painettu käsivarsiani ja rintaani vastaan, niin että minun olisi varmaan täytynyt viskata ne kadulle, jolleivät tytöt olisi rientäneet kantamusta jakamaan. Kun Saarakin oli ottanut osansa kantaakseen, kysyi hän: »Kas niin, kuinka nyt voitte?» »Kiitos kysymästä», vastasin kiertäessäni viiksen alkujani, »kyllä minä jo toimeen tulen.» »Mutta entä, jos nyt juoksemme matkaamme ja viemme teidän leipänne? Kas näin. Ottakaa kiinni!» »Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!» kuului joka puolelta ja tytöt hajosivat joka puolelle kuin akanat tuuleen. »Yhden minä kumminkin tavoitan» päätin itsekseni ja juoksin jälkeen. Mutta se oli turhaa takaa-ajamista. Saara liihotteli eteenpäin, hän livisti takaisin, hän kieppui ympärilläni, nakkeli sormisuukkosia ja naureskeli kimeästi, sillävälin kuin toiset pujottelivat meidän välillämme saaden minut niin sekaannuksiin, että usein erehdyin luullen jotakin toista tyttöä Saaraksi. Väsyksissä ja hengästyneenä minä vihdoin heittäysin istumaan eräille rappusille ja tunnustin joutuneeni tappiolle. »Sitä ei teidän tarvitse hävetä», vakuutti Saara taputtaen minua olkapäähän, »juoksittehan te tosiaan erinomaisesti, mutta meitä olikin viisi yhtä vastaan.» »Mutta lähtekäämme jo, me emme voi enää viipyä kauemmin.» Hän tarttui kainalooni ja jatkoi matkaa puhuen kävellessämme: »Ettehän mahda olla vihoissanne meille leikinteostamme?» »En, mutta minua hävettää tietäessäni, miten nolosti minä jouduin tappiolle.» »No, kyllähän me teimme teistä vähän pilaa, mutta se oli niin lystiä — eikös ollut teidänkin mielestänne?» »No niin, tietysti paljon hauskempaa kuin teidän mielestänne olisi tuntunut, jos olisitte joutunut viiden pojan käsiin.» »Niin, mutta silloin minä olisin tehnyt niinkuin Te uhkasitte minulle tehdä. Olisin purrut heitä.» »Jahka tulette laivaan ja kerrotte tovereillenne seikkailunne, niin saatte nähdä, että he joka ilta lähtevät kaupunkiin leipää ostamaan, mutta he saavat kyllä odottaa ennenkuin kohtaavat sellaisia narreja, kuin me olemme. Mutta nyt olemme perillä ja meidän täytyy erota. Tuossa on käteni, poikaseni! Hyvästi nyt, äläkä ajattele meistä pahaa!» »Niin, älä ajattele meistä pahaa», virkkoi heistä jokainen ja puristi kättäni, kun minä kiittelin heitä auttamisesta ja toivotin heille onnea. Sitten he latoivat leivät käsivarrelleni ja riensivät pois. Tuo iloinen joukkue oli kadonnut, mutta kauan seisoin siinä katsellen ikävöiden valaistuja portaita. Mutta silloin tuli mieleeni ajatus: »Älä etsi leikillisiä ystäviäsi tuolta ylhäältä. Lapsellisina ja hyväntahtoisina, sellaisina kuin he äsken olivat, he elävät ainoastaan muistossasi.» Ja minä käännyin pois kulkien nopein askelin veneelle. Mutta minä kävelin kuin unissani eikä sydämeni tyytynyt noihin unelma-aatteisiin. Toverini olivat jo kaikki koolla kun minä tulin perille ja antoivat minulle runsaasti toruja viipymiseni tähden, mutta he leppyivät, kun saivat hyvänmakuista leipää, ja kun minä selitin, että olin tuntikausia saanut sitä odottaa. Minä en sen koommin käynyt maissa, ja vaikka olin kokenut outoja seikkailuja tuossa iloisessa kaupungissa, niin olin siitä saanut kyllikseni. Sen sijaan minua huvitti päiväkaudet pikkupuuhissa laivan kannella tehdä huomioita siitä, miten lounaistuuli vähin erin alkoi väsähtyä. Samoin oli toverienkin laita. Ei kukaan enää viihtynyt kannen alla, eikä muusta puhuttu kuin tuulen laadusta ja kuinka se mahdollisesti muuttuisi. Vihdoinkin eräänä aamuna tyyntyi lounaistuuli, ja vastakkaiselta suunnalta alkoivat heikot henkäykset väreillä veden pinnalla, samalla kun sumu hälveni ja aurinko tuli näkyviin säteilevänä ja lämmittäen. Silloin tuli elämää ja vilkkautta sekä meidän laivallamme että muissa laivoissa koko satamassa. Toista kuukautta oli meidän ollut pakko Plymouthin satamassa odottaa lounaismyrskyn lakkaamista. Siellä vietettiin joulu, nautittiin totia, joulupuuroa ja juotiin kotonaolevien maljoja. Kajuutat ja salit olivat koristetut lipuilla, ja jumalanpalveluksen toimitti päällystö sekä nyt että koko matkan aikana sunnuntaina ja juhlapäivinä. IV. LÄHTÖ ATLANTILLE Oli tammikuun 11 päivä 1869, kun tuuli vihdoinkin kääntyi, niin että voimme lähteä Plymouthin satamasta. Jokaisella satamassa olevalla laivalla kilvoiteltiin, kuka ensiksi pääsisi lähtemään ja kokonainen laivasto kaiken kokoisia ja laatuisia purjehtijoita lähti samalla kertaa kuin meidänkin laivamme iloisesti Atlantin aavalle ulapalle. — Kerromme tapauksista edelleen Schoultzin muistiinpanojen mukaan. Ihana ilma, hyvä vauhti ja tyynen rauhallinen meri teki, että harvat vain tulivat merikipeiksi ja mieliala laivalla pysyi toivorikkaana ja hilpeänä. Päivät pitkään me perämies Jakobsénin johdolla harjoittelimme purjeiden käyttöä, jotta pian saisimme toimeen vahtivuoron jakamisen kolmeen osaan, niinkuin kapteeni oli luvannut. Eikä kauan kestänytkään ennenkuin olimme purjeiden käyttämiseen niin perehtyneitä, että toivottu muutos voitiin saada aikaan. Kolmas vartiovuoro annettiin Grönbergille, koska hän oli pari vuotta purjehtinut merillä, ja hänelle annettiin kolmannen perämiehen nimi ja arvo. Mutta ennenkuin hän pääsi valtaansa käyttämään, annettiin hänelle liikanimi Klamamus,[1] jonka muutamista syistä katsottiin hänelle sopivan paremmin kuin hänen entisen nimensä. Elämä laivalla tuli nyt kaikin tavoin miellyttävämmäksi. Monenlaiset palveluksen ulkopuolellakin olevat toimet rupesivat huvittamaan. Luettiin, pelattiin shakkia ja tehtiin monenlaisia käsitöitä. Yksi rupesi räätäliksi, toinen suutariksi, kolmas sepäksi j. n. e. ja parhaan kykynsä mukaan kukin valmisteli vaatteita ja sellaisia tarpeita, joita luultiin välttämättömiksi odottavassa erämaassa. Sillä tavoin saatiin aikaan uljaita aseita, joilla piti tapettaman ja hävitettämän tiikereitä ja karhuja, joita metsät olivat täynnä luvatussa maassa. Päällystön ja miehistön väliset suhteet palveluksen ulkopuolella olivat kaikin puolin toverilliset, ja sen vuoksi oli monta ylimääräistä huvituksen tilaisuutta. Esimerkiksi rommitynnyrin tappi ei koskaan ollut liian kireästi kiinni, jos jonkun teki mieli viettää syntymä- tai nimipäiväänsä tai jos oli muita aiheita kemujen pitoon. Kun suuri enemmistö oli sivistyneitä miehiä, niin näistä kemuista ei koskaan tullut meluavia juominkeja, vaan istuttiin kaikessa ystävyydessä ja vähän nautittiin laulaen ja leikkiä laskien. Enemmän kuin mikään muu ylläpiti iloista mielialaa meidän kvartettilaulumme, joka ahkerasti harjoittaen Ernst Wetterhoffin ja maisteri Federleyn johtaessa oli saatu kehitetyksi sangen hyvälle kannalle. Kolme hyvä-äänistä soololaulajaa, Wilhelm König, Seppä (Wickholm) ja Alfred Federley lisäsivät myös osaltansa hauskuutta. Varsinkin viimeksimainittu oli hyvin suosittu, sillä hänellä oli loppumaton varasto lauluja ja hän esitti ne oivallisesti. Suotuisa myötätuuli ja ihana ilma meillä oli Biskajanlahdelle asti, mutta siellä saimme sangen ankaran myrskyn, joka meille teki vahinkoa, sillä hyökylaine löi rikki yhden oivallisista valaanpyyntiveneistämme ja tuuli repeli moniaita purjeita repaleiksi tai vei ne tykkänään pois. Myrskyn lakattua matka taas edistyi onnellisesti. Eräänä päivänä merimatkan yksitoikkoisuuden keskeytti delfiiniparvi (_Delphinus melas_), joka tuli temmeltämään laivan läheisyyteen. Mitä hurjimmassa vauhdissa parvi ympäröi laivan ja kierteli sitä ikäänkuin leikkien. Eläinten liikkeet aikaansaivat kohisevan äänen ikäänkuin suuren kosken pauhun. [Kuva: Delfiinejä.] Kapteenin käskystä laskettiin pari valaanpyyntivenettä minuutin kuluessa vesille ja miehitettiin. Toisessa niistä oli johtajana kapteeni Höök, ja ilokseni minäkin pääsin mukaan. Emme olleet montakaan aironvetoa soutaneet, kun delfiinit meidät jo huomasivat ja kieppuivat parvena ympärillämme. Oli sekä hauskaa että peloittavaa, kun vallaton, pulikoiva parvi huumaavasti meluten teki nuolennopeita liikkeitä ja hyppyjä aivan likellä venettä ja sen alla. Mutta siitä huolimatta luutnantti Höök kapteenin käskystä viskasi keihään lähimmän elukan kylkeen. Ankarasti väristen delfiini seisahtui silmänräpäykseksi, sitten se syöksähti rajusti syvyyteen ja veti perässänsä nuoraa niin, että veneen reunassa pollari nuoran hankauksesta savusi. Jonkun minuutin kuluttua haavoitettu eläin nousi jälleen veden pinnalle, pieksi vettä pyrstöllänsä hurjasti ja sukelsi jälleen veden alle monta kymmentä syltä. Toistamiseen se noustuansa veden pinnalle syöksyi eteenpäin tulista vauhtia vetäen venettä perässänsä sitä veristä juovaa pitkin, joka oli sen oma kuolontie. Kun vauhti väheni kiskoimme nuoraa lyhyemmälle, kunnes tulimme elukan kupeelle ja kapteeni Höök, joka sillävälin oli käynyt luutnantin paikalle veneen etukeulaan, alkoi pistämistään pistää otusta keihäällä. Kun toiset elukat huomasivat toverinsa vaarallisen tilan, tulivat ne raivosta vimmatuiksi ja rupesivat kiertelemään meitä niin uhkaavasti, että kapteeni Höök sai tulisella innolla käyttää keihästä suojellaksensa venettä. Pari kertaa ne tulivat jo niin lähelle, että saatoin kädelläni niitä sysätä. Ne olivat jännittäviä minuutteja. Kohisi, jymisi ja pauhasi kuin pahimmassa koskessa, kun elukat verta suustansa ja hengenvaarallisista haavoistansa vuodattaen muuttivat vedenpinnan hurmeiseksi ylt'yleensä. Välistä näytti aivan vaaralliselta, kun nämä nopeasti liikkuvat jättiläiselävät tekivät hyppäyksiä ilmaan ja pudota molskahtivat kovalla pauhulla aivan veneemme viereen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin eläimet äkillisesti pelästyen lähtivät pakoon, jättäen jo kuolemaisillaan olevan kumppaninsa oman onnensa nojaan. Monet niistä kuitenkin aivan varmaan saivat lyhyen ajan kuluttua hengellänsä maksaa äskeisen sokean innostuksensa. Syvästi säälien seurasin katseellani näiden kauniiden eläinten pakenevaa laumaa. Taistelu oli suoritettu aivan prikin läheisyydessä, eikä kestänyt kauan aikaa ennenkuin olimme saaliinemme tulleet laivan kupeelle. Paksun köyden ja ankkuripelin avulla elukka nostettiin laivan kannelle. Se oli kiiltävän musta ja pituutta sillä oli 4—5 metriä. Ruumis oli melkein pyöreä ja pitkäveteinen, noin metrin paksuinen läpimitaten ja pää tylppä. Haavoista juoksi vielä kauan lämmintä verta, ja vaikka elukka oli tapettu, jotta sen rasvasta olisi meille hyötyä, niin näki meistä kuitenkin moni pahoilla mielin sen verissään viruvan laivan kannella. Ikävää kuitenkin oli, että niin monet muistakin elukoista olivat haavoitetut ja ehkä piankin kuolisivat hyödyttämättä muita kuin kenties ahnaita haikaloja. Näitä varjopuolia ei huomattu surmaamisen touhussa. Kun saaliista oli rasva leikattu pois ja muutamia leivisköitä lihaa oli hakattu irti pihvipaistiksi ja lihapulliksi, niin loppuosa ruumiista viskattiin mereen. Liha oli tummaa väriltään, mutta mureata ja hyvänmakuista. Siinä tuntui hiukan traanin makua, mutta sitä ei mitenkään voinut verrata hylkeenpenikan lihaan. Kun se huolellisesti valmistetaan, luulisi paistia voitavan sanoa herkulliseksi. Matka kului edelleen onnellisesti ja ilman muita seikkailuja, kuin että joskus pyydystettiin haikala, joskus pyöriäinen. Ensimmäinen maa, joka tuli näkyviimme, oli Teneriffan saari, jonka korkea ja terävä huippu näkyy kauas merelle. Vihreänniemen eli Kap-Verden saaristoon tultiin kuukauden päästä Plymouthista lähdettyä ja Sal-nimisen saaren luo laskettiin ankkuriin helmikuun 10 p:nä. Lähellä tätä saarta oli toinen, joka muodostui 2 975 metriä korkeasta tulivuoren huipusta. Tuo vuorenkeila näytti juuresta huippuun asti olevan heinäkasvullisuuden peitossa. Se kohosi merestä sokeritopan muotoisena. Sitä vastoin Sal-saari kaukaa katsoen näytti muodoltaan paksulta leipäkakulta. Pikkuruiselta kääpiöltä näytti komea _»Imperator»_ tullessaan tuon jättiläisvuoren juurelle, joka korkeudellaan teki katsojaan masentavan vaikutuksen. Ihminen tunsi itsensä sangen pikkuiseksi olioksi. Sal-saaren ainoana kasvillisuutena oli vähäinen palmuryhmä erään lahden rannalla, muuten se on aivan vehreyttä vailla. Kymmenkunta vuotta aikaisemmin sanottiin siellä olleen rehevän kasvillisuuden, mutta kun portugalilaiset olivat hävittäneet metsät, niin sateet lakkasivat tyyten tykkänään, ja mitä vehreätä maassa oli, se kuivui lyhyen ajan kuluessa. Saaren hallitsevat asukkaat olivat portugalilaisia, mutta työväki oli neekereitä. Saari on saanut nimensä suolakaupasta, jota siellä harjoitetaan suuressa määrässä. Suolankuivauslaitokset ovat kaikkein yksinkertaisinta lajia. Iso joukko matalia maakuoppia on kaivettu matalille rannikoille. Pienet huononpäiväiset tuulimyllyt pumppusivat merivettä kuoppiin, ja kun ne tulivat vettä täyteen, niin ne jätettiin kuivumaan kuumassa auringonpaisteessa, jolloin suola jäi jäljelle. Sitten suola lapioitiin kokoon isoihin kasoihin ja pienissä aasien vetämissä vaunuissa se kuljetettiin rautatiekiskoja myöten lastauspaikalle. Metsätön ja sateeton saari on myös vedetön, ja juomavesi tuodaan toisilta läheisiltä saarilta. Työtä tekevät neekerit käyvät alastomina, ainoastaan vähäinen esiliinan tapainen verho vyötäisillä. »Koska meidän laivamme — kirjoittaa K. F. Nilsson — ei ollut voinut Bremerhavenista lähteä ilman painolastia, niin kaikki tynnyrit, jotka oli tehty traaniöljyn säilyttämistä varten, täytettiin jo Bremerhavenissa vedellä ja tällä vedellä nyt vaihetettiin suoloja. Kun väliä maksettiin vähän rahaakin, saimme laivamme lastatuksi suolalla. Tynnyrit hajoitettiin ja kimpilaudat sidottiin nippuihin. Suolalastimme oli meille vastedes suureksi hyödyksi Amurinmaassa, sitten kun yhtiömme myöhemmin hajosi, sillä jokaisen osalle tuli runsas määrä suoloja, joilla voimme maan asukkailta vaihtaa lihaa ja hirvenrasvaa sekä suolata ne kalat, jotka olimme pyydystäneet. Sillä välin kuin laivaamme lastattiin suoloja, kävelimme saarella katselemassa, mitä oli nähtävää. Portugalilaisten asuntojen ympärillä oli pieniä puutarhoja ja niissä palmuja ja etelän hedelmiä.» Enimmän veti huomiota puoleensa Sal-saaren asukkaitten tavaton rotevuus. Naiset eivät paljoakaan jääneet pituudessa miehistä jäljelle. Schoultz vertaili omaa pituuttansa neekerinaisen kanssa ja huomasi ulottuvansa tämän sydämen korkeudelle. Niin väkeviä he olivat, että kun he noin 3 kilometrin matkan päästä päänsä päällä kantoivat suoloilla täytetyn säkin, joka oli noin 100 kilon painoinen, niin he juttelivat vilkkaasti ja viittailivat ja hosuivat käsinensä. Suomalaisten tulo ei heitä paljoakaan liikuttanut, ja siitä päättäen saarilla mahtoi usein käydä laivoja. Mulatit näkyivät muodostavan ylemmän luokan työväestä, sillä heitä ei näkynyt missään raskaissa töissä. Luonteeltaan olivat mulatit melkoista vilkkaampia kuin neekerit, ja mulattinaiset miehiäkin vilkkaammat. Mulattinaisten joukossa oli useita, joita Schoultz piti oikeina kaunottarina. Saaren asukasten asunnot oli tehty auringonpaahteessa kuivatuista tiileistä ja lattiana oli enimmäkseen tasaiseksi poljettu maa. Ikkunoiden asemesta oli seinissä avoimet aukot, ja kun ovetkin olivat tavallisesti aivan avoinna, niin ei tarvinnut muuta kuin kävellä kylän lävitse nähdäksensä itsekunkin kotielämää. Neekerien lapset, kumpaakin sukupuolta, kävelivät ympäri aivan alasti. Schoultz kertoo kuitenkin tavanneensa miehiä, joilla oli pukuna vaalea pumpulipaita ja lyhyet housut; naisten hän sanoo käyttäneen lähes polviin asti ulottuvaa paitaa, enimmäksensä vaaleanpunaista väriltään, ja vyötärön kohdalla se oli sidottu kokoon nauhalla. Vaikka he kantoivatkin suolaa, olivat heidän pukunsa poikkeuksetta puhtaat ja eheät. _»Imperatorin»_ suomalainen miehistö auttoi Kap Verden saaristossa ollessaan erään amerikkalaisen parkkilaivan varmasta perikadosta. Samoin kuin _»Imperatorkin»_ otti amerikkalainen suolalastin, mutta laivan pohjalle lastin alle kyhätty laudoitus oli niin huolimattomasti tehty, että suolat pääsivät täyttämään pumppujen imutorvet; silloin vesipumput tukkeutuivat ja vanha vuotava alus uhkasi vajota. Kun amerikkalaisen laivan oma miehistö ei tahtonut ryhtyä epäkohtaa korjaamaan, suostui suomalaisen laivan miehistöstä kymmenkunta auttamaan vierasta kapteenia, kun hän pyysi apua. Kolmen vuorokauden aikana suomalaiset lakkaamatta työtä tehden saivat lastin kannatuksen korjatuksi ja veden tyhjennetyksi laivasta sekä vesipumput jälleen kuntoon. Työn kuluessa kapteeni ravitsi suomalaisia auttajia niin hyvin kuin suinkin taisi ja kohteli heitä suurella arvonannolla, jonka vuoksi he päättivät kieltäytyä vastaanottamasta palkkaa, jos sellaista tarjottaisiin. Laivasta lähtiessään he kuitenkin kapteenin innokkaista pyynnöistä vastaanottivat puolet siitä summasta, jonka hän tarjosi. Siitä tuli noin neljätoista shillinkiä miestä kohti. _»Imperatorin»_ nuoret herrat kävivät heti neuvottelemaan, miten nuo rahat parhaiten käytettäisiin, ja yksimielisesti päätettiin niillä kustantaa jäähyväiskemut ja tanssiaiset niille tuttaville, joita saaren asukkaiden joukosta oli ehditty saada. Nuoret miehet olivat näet sillävälin, kuin suolalastia otettiin laivaan, etsineet tuttavuuksia mustain kaunotarten seassa. Ihastuneena kehuu Schoultz muistiinpanoissaan erään 17-vuotiaan leskeksi jääneen mulattinaisen kauneutta ja suloa. Tälle hän lahjoitti ainoan punnanrahansa, (jonka oli Hunterilta saanut) kannettavaksi silkkinauhassa kaulassa, ja mulattikaunotar Mery de Luze otti sen kiitollisena vastaan luvaten aina säilyttää sitä rakkaana muistona don Carlosista, jolla nimellä hän Schoultzia nimitti. Heti kun amerikkalaisen laivan auttamisesta oli päästy, lähtivät suomalaiset maihin, niiden joukossa ylioppilas Stjerncreutz, Hjalmar Höök, Kellgren, Wetterhoff ja Schoultz tanssikemuja valmistelemaan ja vieraita kutsumaan. Valmistukset eivät olleet suuret. Tanssisaliksi vuokrattiin suurin saatavissa oleva huone, vanha tavaramakasiini, jossa oli tasainen puulattia. Oven puoleiseen kulmaan asetettiin soittoniekkojen istuimiksi pari tyhjää tynnyriä, vastakkaiseen kulmaan pöytä ja sen päälle tynnyri kookospalmuviiniä, muutamia pikareita, ämpärillinen makeita leivoksia ja pieni petroolilamppu, ainoa, joka oli saatavissa, ja viimein vastakkaiselle seinälle laitettiin penkki siten, että lankunpätkä asetettiin parin pytyn päälle. Pari neekerinaista lakaisi huoneen tuota pikaa ja kaikki oli valmista. Kutsutut olivat pelkästään naisia, osittain mulatteja, osittain neekerityttöjä, mutta kaikki hienoa väkeä. Kello seitsemän aikaan lähti _»Imperatorista»_ kaksi venettä, kumpaisessakin seitsemän poikaa hienosti puettuina: valkoinen paita, valkoiset housut, silkkiliina kaulassa, hattu päässä ja kengät jalassa. Viuluniekat olivat herroja vastaanottamassa laivasillalla ja heidän soittaessaan marssia, kulki joukko ruotuihin järjestyneenä tanssisaliin. Joukkoon liittyivät heti kutsuvieraat ja joukko uteliaita. Naisten puvut olivat moitteettomat: vaalea paita ja vyö vyötäröllä, kaulassa kaulakoristeita ja käsivarsissa ja säärissä koristerenkaita. Ainoa, jolla oli jonkinlaiset kengät jalassa oli Mery de Luze, mutta sukkia ei hänelläkään ollut. Sen sijaan kultainen punnanraha kiilteli hänen rinnallaan. Kavaljeerit ja naiset syleilivät toisiaan — niin oli siellä tapana; sitte juotiin tervetuliaismalja ja soittokunta soitti valssia. Joka luulee, etteivät nämä saaristolaiset osaisi tanssia, hän erehtyy. He tunsivat kaikki meidän tanssimme ja monta muuta tanssia lisäksi. Ja he tanssivat vilkkaasti, viehkeästi ja hyvässä tahdissa. Kun viulut taukosivat soimasta, otettiin esiin käsirummut ja kastanjetit, jolloin alkoivat heidän kotimaiset tanssinsa, ja ne esitettiin sellaisella sulolla ja tulisella innolla, jota on mahdoton sanoin kuvata. Ne naisista, jotka sillä kertaa olivat olevinansa kavaljeereja, kiinnittivät muutamassa silmänräpäyksessä helmansa niin, että ne muodostivat jonkunmoiset pussihousujen lahkeet, ja niin oli muutos tapahtunut. Naisten tumma ihonväri vaikutti suomalaisten isäntien silmissä jonkinlaiselta verholta, niin ettei alastomuutta huomannutkaan. Tanssin väliajoilla laulettiin ja nautittiin viiniä. König istui kahareisin tynnyrillä ja täytteli pikareita. Hyväntahtoiset tarjoilijapojat kantoivat viiniä kaikkialle. Ei kukaan, olipa mies tai nainen, saanut janoa kärsiä. Ainoastaan levähtämisestä oli huonosti pidetty huolta. Makasiinin viereisessä kopissa oli kymmenkunta isoa pumppua, ja neuvokkaasti kieritettiin ne sisälle, jotta niillekin sai istua. Katrillia johti ansiokkaasti Wetterhoff, ja sen aikana istuttiin asianhaarojen mukaan parittain pumppujen päällä. Huvittelu yhä kiihtyi häiriytymättä puoliyöhön asti, mutta silloin alkoi ilmestyä häiritseviä välikohtauksia. Ulkopuolella oleva roskajoukko alkoi vaatia sisälle pääsemistä. Naisten sovintoon kehoittavat puheet ja muutamat tuopilliset viiniä ylläpitivät rauhaa vielä jonkun tunnin ajan, mutta aamupuolella ulkona oleva joukko kävi vallattomaksi ja tuli väkisin sisälle. Syntyi yleinen ottelu ja hämmästyttävän voimakkaasti ja urheasti naiset kahakassa auttoivat tanssikumppaneitansa. Annettiin selkään molemmin puolin, mutta lopputulos oli ehdottomasti meikäläisille edullinen. Rauhanhäiritsijät saatiin ajetuksi ulos. Huvitilaisuus yritti kuitenkin loppua nolosti sen kautta, että tanssihuoneen ainoan lampun lasi tuossa rytäkässä oli rikottu, ja kun lamppu oli savuamalla tahrinut tanssijat nokisiksi, niin se täytyi sammuttaa. Sivukopissa olevan aukon kautta pääsi kuitenkin yksi neekeritytöistä ulos hakemaan toisen lampunlasin ja pian olivat tanssiaiset taas uudessa vauhdissa, mutta jo tunnin kuluttua uusiutui sisääntunkijain väkirynnäkkö, ja hirvittävä kahakka teki lopun huvitilaisuudesta. Muutamat meidän sankarittaristamme voitettiin väkirynnäköllä ja vietiin pois väkisin. Kun kahakka tuli liian tuliseksi, niin toiset pakenivat sivukopin luukun kautta. Sitä tietä katosi myöskin ihana Mery. Naisten mukana katosivat myöskin rauhanhäiritsijät, jotka olivat heidän laillisia ihailijoitaan sekä muu joukko, johon kuului uteliaita ja ahnastelijoita. He tyytyivät, kun saivat, mitä viinistä oli jäljellä. Mutta meikäläisillä oli vielä suorittamatta vaikea tehtävä. Paikkakunnan poliisi oli vienyt vankilaan kolme meidän parasta ystäväämme, jotka oli vapautettava. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin rynnäköllä valloittaa vankila. Poliiseja oli 12, suomalaisia vain 11. Näiden joukossa oli kuitenkin oikeita urhoja, sellaisia kuin Östman, Beckström ja puutarhuri. Siis aloitettiin kahakka. Taistelu tuli kiukkuiseksi, sillä poliiseilla oli aseina sapelit, kun taas meikäläisistä muutamilla oli pelkät kepit, useimmilla ei edes niitäkään. Mutta rohkeutemme ja kestävyytemme avulla onnistui meidän osittain riisua aseista, osittain ajaa pakoon poliisikonstaapelit ja vapauttaa toverimme. Porilaisten marssia laulaen marssittiin veneille ja mentiin laivaan. Sen koommin ei menty maihin, sillä paikkakunnan komendantti kielsi kapteenia sallimasta maihinmenoa. Jos joku laivan päällystöstä soudettiin rantaan, piti poikain veneessä odottaa hänen palaamistansa. Tällainen asiain muutos ei »Imperatorin» miehistöä ollenkaan miellyttänyt, mutta mielipaha sai ainoastaan alakuloisuuden leiman sen kautta, että yksin jääneet naiset tulivat rantaan heitä tervehtimään. Juuri ennenkuin laivassa piti nostaa ankkuri meidän lähteäksemme pois — kertoo Schoultz — sain soutaa kapteenin maihin. Muutaman ystävänsä seurassa silloin Mery de Luze juoksi rantaan veneen luo meitä kiittääksensä ja sanoaksensa jäähyväiset. Pahaksi onneksi kuitenkin aaltojen mainingit sinä päivänä pauhasivat niin rajusti, että meidän täytyi pitää vene loitolla laiturista, enkä minä sen vuoksi saanut edes puristaa Meryn kättä jäähyväisiksi. Töin tuskin taisin seisoen veneen tuhdolla, vastaanottaa häneltä pienen paketin, jonka hän kyykkysillään laiturilla minulle ojensi sanoen: »Muistoksi, sydämelliseksi muistoksi.» Jälkeenpäin tutkittuani paketin sisällystä huomasin sen sislätävän nauhan, joka oli palmikoitu Meryn kauniista hiuksista. Muutama lentomuisku vielä ja siihen päättyi kuherruksemme, sillä kapteeni tuli takaisin ja astui veneeseen. Niin kauan kuin voin nähdä, seisoivat tytöt rannalla huiskuttaen meille jäähyväisiksi. Ja kun jonkun ajan kuluttua _»Imperator»_ lähti purjehtimaan, ja minä käänsin kaukoputken maata kohden, näin vieläkin Mery de Luzen seisomassa laiturilla. Silkkimustat pitkät hiukset tuulessa hulmuten ja ruusunpunainen paita painuen hoikkaa vartaloa myöten hän siinä seisoi kuin ikävää ilmehtivä kuvapatsas silmäyksillään seuraten meidän pois rientävää prikiämme. Merimiehen elämään olivat suomalaiset jo tottuneet siinä määrässä, että kilvan noustiin mastoihin, kun sellainen käsky annettiin. Matka päiväntasaajan luo ja sen toiselle puolelle kävi sangen hitaasti. Välistä oli niin tyyni ilma, ettemme päässeet liikahtamaan paikaltamme ja niin kuuma oli, että olimme ihan nääntymäisillämme. Eräänä päivänä huomattiin muutamia valaita ja kahdella veneellä koetettiin päästä soutaen niitä lähelle. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä valaat menivät hyvää vauhtia vastatuuleen, joka yltyi uhkaavasti ja toi mukanansa sumua ja sadetta. Paluumatka laivaamme tehtiin hyvällä tuulella purjehtien, ja kumminkin tulimme perille vasta illan tullessa. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin tyytyväiseksi ja turvatuksi kuin jälleen astuessani rakkaaksi tulleen prikimme kannelle. Enkä suotta ollutkaan tyytyväinen, sillä ennenkuin olimme saaneet veneemme ylös nostetuiksi ja kiinni sidotuiksi, oli jo pilkkosen pimeä ja tuuli oli alkanut pitää ilkeätä ääntä laivan taklauksessa ja köysissä. Jos olisimme myöhästyneet tunninkaan ajan, niin varmaankaan emme milloinkaan olisi saavuttaneet veden päällä uivaa kotiamme, sillä silloin alkoi hirvittävä ja kauan kestävä myrsky, joka hillittömästi ajoi meidät länteen päin kohti Trinidad-nimistä autiota kalliosaarta Rio Janeiron kohdalla, lähellä Etelä-Amerikan rannikkoa. Meidän juomavesi- ja polttopuuvarastomme olivat kokonaan loppuneet. Siitäkin juomavedestä, jonka Bremerhavenissa olimme ottaneet painolastiksi muutamiin vanhoihin traanitynnyreihin ja joka nyt haisi iljettävän pahalle, oli vain muutama ämpärillinen jäljellä. Aamun hämärtäessä olimme muutaman peninkulman päässä tuon synkän ja kolkon asumattoman saaren tyvenellä puolella. Myrsky oli riehunut loppuun, taivas oli kirkas ja aamuaurinko valeli kultasäteitänsä leikillisesti aaltoilevan meren pinnalle. V. TRINIDAD Oli maaliskuun 31 päivä, kun tulimme Trinidad-saaren luo. Tahallamme olimme purjehtineet Atlantin-meren Amerikan-puoleista osaa, sillä päällystö ei vielä ollut päättänyt purjehdittaisiinko Hyväntoivonniemen vaiko Kap Hornin ympäri. Asian ratkaisu riippuisi siitä, millaiset pasaatituulet olisivat. Trinidad-saarelle päätettiin mennä maihin polttopuita ja juomavettä ottamaan. »Seiling Direction» nimisestä merimiesten käsikirjasta luettiin pääasiallisesti seuraavat tiedot tuosta pienestä saaresta: »Saaren muodostaa melkoisen korkea, syvien rotkojen halkoma kallioryhmä, joka osittain on rapautunut; sillä ei ole mukavaa satamaa eikä turvallista maihinnousupaikkaa, ei kasvillisuutta eikä juuri ollenkaan vettä.» Selitys tästä saaresta oli tosin lohduton, mutta kumminkin päätti kapteeni Höök meidän tukalan tilamme tähden nousta maihin. Hän jätti laivanpäällikkyyden ensimmäiselle perämiehelle, kapteeni Jakobsénille käskien tämän risteilemään määrätyn matkan päässä maasta ja antoi laskea vesille ja miehittää valaanpyyntiveneen. Itse hän asettui venettä ohjaamaan ja miehistö, johon kuuluivat: 2:nen perämies, luutnantti Hjalmar Höök, ylioppilas Stjerncreutz, Ernst Kellgren, merimies Sjöberg ja Schoultz (kertoja) laskivat komennon mukaan pitkät airot valtameren kirkkaan siniseen veteen ja soutivat reippaasti tuota salaperäistä saarta kohti. Parin tunnin kuluttua olimme saapuneet lähimpään rantaan. Mutta maihin nousu veneestä oli sillä kohdalla sula mahdottomuus, sillä ankaran myrskyn jälkeen kävi maininki vielä rajusti ja ranta kohosi melkein pystysuoraan levottomasta merestä. Kappaleen matkaa oikealle päin oli kuitenkin jyrkässä kalliossa portaan tapainen pengermä niin korkealla veden pinnasta, että ainoastaan laineiden korkeimmat harjat sinne ylettyivät, ja muutamain kalliohalkeamain kautta näytti se olevan jonkinlaisessa yhteydessä saaren huipun kanssa. Tälle pengermälle kapteeni Höök päätti kavuta ylös, lähteäksensä sieltä jos mahdollista saaren sisäosiin tutkimusretkelle. Hän teki suunnitelman ja se oli uhkarohkea; mutta meidän rohkeutemme, tarkan kuuliaisuutemme ja neuvokkuutemme ja ehkä suurimmaksi osaksi onnellisen sattuman kautta tuo suunnitelma osaksi onnistui. Me soudimme ulospäin vähän matkaa ja laskimme veneen ankkuriin noin parinkymmenen sylen syvyydelle. Valaan pyydysnuora oli ankkurinuorana. Sitten meni kapteeni Höök etukeulaan ja miehistö jaettiin siten, että kaksi sai nuorasta antaa perään ja kolme hiljaa ja varovasti soutaa äkkijyrkkää rantapenkerettä kohden. Meidän piti laskea vene niin lähelle kuin suinkin silloin, kun maininki sitä nosti, ja sitten nopeasti temmata se takaisin, kun laine laski. Mutta laine nousi ja laski useita syliä ja veden loiske ei likimainkaan ollut säännöllistä ja hiljaista. Tuon kuoloa uhkaavan yrityksen me teimme moneen kertaan yhä uudestaan, joskus jysähtäen kallion kylkeä vastaan niin kovasti, että veneen liitokset nasahtelivat ja joskus saimme veneeseen paljon vettä. Mutta kuinka kävikään, niin temppu viimein onnistui ja kapteeni Höök pääsi voimakkaalla hyppäyksellä pengermälle. Ensimmäinen vaara oli ohitse ja nuoran avulla me hivutimme itsemme tarpeeksi kauas äkkijyrkästä penkereestä. Siellä valmistausimme kaikessa rauhassa paremmanpuoliseen kalastukseen sillä välin, kuin kapteeni Höök näkyi rohkeasti kiipeävän vaarallista äkkijyrkkää kalliota myöten ylös huimaavaa korkeutta kohti. Kalastukseen ei meillä ollut suuriakaan valmistuksia. Pohjaonget jaettiin miehille ja metallitapseilla varustettuihin koukkuihin pantiin syötiksi pienet palaset suolaista läskiä. Ja sitten alettiin onkia. Epäillen katselimme toisiimme, kun yht'aikaa viskasimme koukkumme veteen, mutta melkoisesti hämmästyimme, kun kala hetikohta nykäisi onkea. Mutta samalla oli ongen tapsikin poikki. Kaloja emme saaneet ainoatakaan päätä onkimalla. Nuo ahnaat kalat nousivat vedenkalvoon ja parveilivat sadoittain ympärillämme, valmiina sieppaamaan pois koukun ongesta niinpiankuin pääsivät siihen kiinni. Mutta lopputiliä läskin syömisestä ei vielä oltu tehty. Veneessä oli meillä atrain, jossa oli monta tukevaa väkäpäistä piikkiä. Se oli kapteenimme tekemä mestarityö. Ja sillä me aloimme innokkaasti iskeä kalaparveen. Tämä keino tepsi paremmin. Joskus saimme parikin yht'aikaa. Eikä tarvinnut ollenkaan käyttää mitään syöttiä, sillä syötiksi kelpasivat ne kalat, jotka pääsivät riistäytymään irti atraimesta tai selvisivät pelkällä naarmulla. Muutaman sekunnin kuluessa ahnaat toverit repivät ne kappaleiksi ja söivät suuhunsa. Muodoltansa nuo kalat olivat melkein lahnan näköisiä, mutta olivat vähän kapeampia ja tukevampia. Suomuksia niillä ei ollut, vaan sen sijaan niillä oli kaksi riviä kirkkaan valkoisia hampaita, jotka olivat ihmisen hampaiden kaltaiset. Kalojen pituus oli melkein kyynärä ja väri ruskea, tumma-täpläinen. Ne olivat tavattoman väkeviä ja sitkeähenkisiä. Me pidimme niistä ainoastaan kolme kalaa; muut viskattiin inhoten mereen toveriensa syötäviksi. Kun näki niiden tavattoman ahnauden, niin sai sen käsityksen, että jos ihminen olisi pudonnut mereen, niin ne heti olisivat hänetkin syöneet. Sillävälin oli kapteeni Höök, turhaan yritettyään kiivetä vuoren kukkulalle, tullut takaisin penkereelle ja kutsui merkeillä venettä luoksensa. Monen rohkean yrityksen jälkeen meidän onnistui vapauttaa kapteenimme hänen vankeudestaan, mutta tämä luonnistui ainoastaan sen kautta, että hän epäonnistumisen uhalla rohkeasti hyppäsi pois kalliolta. Vene oli jo laskeutunut toista syltä, kun hän putosi alas ensin veneen etukeulan nokkaan ja siitä suinpäin veneeseen. Hänen tutkimusretkensä oli ollut hyödytön. Ankkurimme oli tarttunut meren pohjaan niin lujasti, ettemme voineet sitä enää nostaa, sentähden jätimme sen ja rupesimme soutamaan pitkin rantaa löytääksemme sopivampaa maallenousupaikkaa. Jonkun tunnin soudettuamme näimme avaran puoliympyrän muotoisen lahden. Tämä näytti kokonaisuudessaan kolkon ja synkän näköiseltä, sillä sitä ympäröivät tummat, monta sataa jalkaa korkeat äkkijyrkät kalliomöhkäleet. Mutta tuota kolkkoa näkyä pehmensi vaalea hiekkarannikko, joka oli ikäänkuin sovinnon rakentajana asettunut alinomaa taistelevan meren ja uhmaavan lujan ja jyrkän rantapenkereen välille. Veneemme käännettiin lahteen ja reippaasti soutaessamme se liukui hyvää vauhtia rantaa kohti, jota valaisi jo korkealle taivaan laelle noussut aurinko. Kuta lähemmäksi tulimme, sitä miellyttävämpänä ranta houkutteli puoleensa, mutta rajummin nousi ja laski myös meren povi ja jättiläiskokoiset vuorenrinteet näyttivät ikäänkuin varoittavan: »älä tule tänne, muukalainen, jos henkeäsi ja vapauttasi pidät arvossa!» Mutta niinkuin usein elämässä hymy pääsee voitolle, niin mekin soudimme edemmäksi pitämättä lukua siitä, miten kävisi. Kun tulimme lähemmäksi rantaa, niin meitä tervehti parvi kyyhkysen muotoisia kalalokkeja. Äänettöminä ne liihottelivat meidän ympärillämme ja laskeusivat täydellä luottamuksella istumaan mikä päähämme, mikä käsivarrelle tai airolle ja missä vain sijaa löysivät. Näin ystävällinen vastaanotto tuntui erittäin miellyttävältä, mutta monta tuntia soudettuamme oli meille tullut kova nälkä ja tyydyttääksemme nälkäämme, jahka pääsisimme maalle, pyydystimme ja tapoimme muutamia näistä miellyttävistä linnuista. Säikähtäen meidän julmuuttamme tai jostakin muusta syystä linnut jättivät meidät, kun tulimme lähelle rantaa. Sen sijaan huomiomme kiintyi paljon tärkeämpään seikkaan. Meren maininki muuttui jyrkäksi ja levottomaksi sekä toisenväriseksi. Iloisen mielialan sijaan tuli huolestunut totisuus. Aavistelimme jo hengenvaaraa. Jokainen tarttui lujemmin airoonsa ja kiinnitti katseensa tarkkaavasti ja luottamuksella kapteeniin, joka järkähtämättä kuin vaskinen kuvapatsas perää pitäen ohjasi venettä suoraan maata kohti. Sinisenvihreä, jyrkästi kohoava aalto nosti veneen huimaavan korkealle, veti sen jälkeen syvyyttä kohti niin syvälle, ettei vuoria enää näkynyt. Ja yhä uudelleen korkeuteen ja taasen syvyyteen viskeli meitä aalto, joka muuttui väriltään ja hahmoltaan yhä peloittavammaksi. Vielä oli airo kädessäni, ja vakuutettuna siitä, että nopea eteenpäin soutu oli ainoa pelastuksemme, varustausin lujasti tempaamaan airollani ja katseellani tahdoin kapteenille ilmaista: minä ymmärrän ajatuksesi, luota minuun! Tuossa hän vielä seisoi minun mielestäni entistään ylevämpänä ja korkeampana, mutta hänen päättävässä katseessansa ei enää loistanut toivo, vaan hän näytti ohjaavan suoraan kuolemaa kohti. Tuskin oli tämä ajatus syntynyt aivoissani, kun jo uusi aalto nousi syvyydestä. Se oli valtavan suuri ja hirvittävä majesteettisessa koossansa, koristettuna loistavilla helmillä ja hopeanhohtoisilla vaahtonauhoilla. Kuohuen ja väristen se nousi pystyyn veneen alla, heti sen jälkeen murtuen vaahdoksi ja paiskaten meidät veneinemme alas hirvittävään hautaan. Viimeiseen asti oli vene pysynyt oikealla suunnalla ja aallon mukana se meni nyt nurinniskoin. Minun viimeinen ajatukseni oli: tämä oli taitavasti tehty temppu, mutta se ei onnistunut. Tähän ajatukseni juoksu katkesi, minä menin tainnoksiin. Kun tulin tajuihini, käsitin ensiksi, että olin pimeässä. Heti ajattelin, että nyt oli elämäni loppu käsissä. Ajatukseni tuli tavattoman nopeaksi. Silmänräpäyksessä koko elämäni juoksu kaikkine vähäpätöisine yksityisseikkoinensa kulki ohitseni. En tuntenut yhtään kuolemanpelkoa, mutta mielestäni tuntui ikävältä, että elämä loppuisi niin pian. Ja kun ajattelin, että kotona olevat omaiset eivät saisi tietoa minun kuolemastani, vaan vuosikausia olisivat pelon ja toivon vallassa kohtalostani, niin tulin hyvin surulliseksi. Mutta vesi ahdisti rintaani ja keuhkot vaativat ilmaa. Tuntui tuskallisen raskaalta. Kerta toisensa jälkeen olin hengittämäisilläni, mutta ymmärrys käski kestämään ja odottamaan viimeiseen saakka, mikä olisi ainoa pelastuskeino. Vielä muutama silmänräpäys, jonka kuluessa vaihtelivat toivo, heikkous ja epätoivoinen taistelu — sitten kohosin veden pinnalle ja sain hengittää ilmaa. Se oli vain lyhyt henkäys. Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksi hirvittävä aalto ylitseni. Ajatukset eivät enää koskeneet menneitä, vaan katselivat loppua kohti, sillä hengittämisen tarve oli vastustamaton. Mutta nytkin, kun vastustuskykyni oli murtunut, onnistui minun jälleen vetää syvä ja virkistävä henkäys. Sitten taas samaa taistelua hengen säilyttämisestä, mutta taistelua ei kestänyt enää kauan. Joka kerran kun kohosin veden pinnalle sain vetää useamman henkäyksen ja viimein tunsin jalkojeni ulottuvan pohjaan. Silloin taas elpyi toivo ja rohkeus kasvoi. Suuri aalto oli viskannut minut koko joukon lähemmäksi rantaa, mutta jätti minut siihen ja syöksi kovalla pauhulla loivaa hietikkorantaa ylöspäin. Sen verran kuin kykenin, koetin päästä sen jäljestä ylemmäksi. Ja kun aalto syöksyi takaisin entistä peloittavampana ja hiekan sekaisena, niin minä kyykistyin, jotten sen suuren painon alla musertuisi ja jälleen menisi syvyyteen. Näin minua suuret aallot viskelivät edestakaisin; välistä toivottomana pelastuksesta, toisen kerran toivoen pelastuvani, mutta aina samoja temppuja tehden onnistui minun viimeinkin päästä kuivalle maalle. Taistellessani pelastumisestani näin usein toverien päitä, käsivarsia tai jalkoja kohoavan aalloista ja jälleen vaipuvan veden alle. Kaikki toverit pääsivät kuitenkin onnellisesti maalle. Hetkisen myöhemmin näimme veneenkin kumma kyllä muutaman kymmenen sylen päässä sivullapäin siitä, missä me olimme päässeet maalle. Se oli kulkenut vaarallisimpien rantatyrskyjen lävitse ja nyt sitä laineet viskelivät sinne tänne rannan vierellä. Meidän voimakas kapteenimme oli kuitenkin ainoa, joka sellaisessa uupumuksen tilassa maallepääsemisen jälkeen vielä kykeni veneestäkin huolehtimaan. Hänen kehoituksistaan me riensimime pelastamaan veneemme särkymästä. Sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä päästäksemme veneeseen käsiksi täytyi meidän tunkea läpi soransekaisen veden läikkeen, joka joskus kohahti päittemme yli. Vimmattujen ponnistusten jälkeen onnistui meidän viimein saada surkeasti ruhjottu veneemme niin ylös maalle, että se tavallisissa olosuhteissa oli turvassa. Pelastetuiksi saimme vielä muutamia airoja ja valaanpyyntinuoran sekä vesilekkerimme. Viimemainittu oli melkein tyhjä; kalat, linnut ja kaikki muut varustukset olivat menetetyt, lukuunottamatta paria pippurijuurta, jotka kapteeni oli ottanut mukaansa istuttaaksensa ne saarelle. Kun olimme pelastaneet mitä pelastettavissa oli, oli aurinko jo laskenut liki mailleenmenoa. Alkoi puhaltaa niin viileitä tuulenhenkäyksiä, että tunsimme tarvitsevamme tulta lämmitelläksemme. Silloin tuli aika puuha etsiessä minun tulitikkujani, jotka heti pelastumisen jälkeen olin asettanut kuivamaan polttavan kuumalle hietikolle. Tuskin milloinkaan on ollut uutterampia aarteenetsijöitä kuin me sillä kertaa, ja meidän onnistuikin löytää kaivatut tikut. Tuulen ajamia puita, jotka tuotapikaa koottiin, ladottiin nyt huolellisesti valkean sytyttämistä varten. Kahdesti niiden sytyttäminen jäi onnistumatta, kun tuuli puhalsi tulen sammuksiin, mutta viimeisellä minun kolmesta tulitikustani saatiin tuli syttymään. Mainitsemista ansaitsee, millä tavoin se onnistui, vaikka se näyttääkin vähäpätöiseltä sivuseikalta. Kapteeni Höök näet siinä osoitti erikoista toimekkuutta. Hän pisti ison tukon hienoja lastuja avatun paitansa rintamuksen sisäpuolelle ja sanoi minulle: »Sytytä nyt, poika, mutta tee se maltillisesti, sillä nyt on hengenpelastus kysymyksessä!» Minä kyykistyin hänen eteensä, ja toverit olivat asettuneet piiriin meidän ympärillemme. Käteni vapisi, kun raapasin tulen tikulla ja sytytin lastut. Liekki leimahti ja loisti kirkkaasti. Minä odotin, että kapteeni olisi sytyttänyt puurovion, mutta hän ei pitänyt kiirettä. Vasta sitten, kun hänen koko povensa oli kärventynyt, asetti hän sytykkeet lastukasan ja puiden alle, jotka heti syttyivät iloiseksi valkeaksi valaisten punaisella valollaan vankilamme seinän tumman juuren. Kuun noustessa meidän ympäristömme sai kammottavan näön. Melkein pystysuoraan nousi kallioseinä ympärillämme, monta sataa jalkaa korkealle, päättyen ylhäällä ihan suoraan reunaan, ja sulki kovaan syliinsä puoliympyrän muotoisen merenlahden, jossa oli ainoastaan sisimmässä pohjukassa muutaman kymmenkunnan sylen levyinen hiekkarannikko. Tämä vuoriselänne yhdisti toisiinsa kaksi merestä kohoavaa jättiläiskokoista keilaa. Paitsi näitä oli vielä merelle päin ikäänkuin vartijoina rivi matalampia kallionhuippuja, joiden välillä oli aaltomaisesti laskehtivia muureja. Päämuurin äärimmäisiä kärkiä yhdisti kaaressa kulkeva jono vedenalaisia kareja, joiden yli valtameren tavattoman korkeat aallot hyökkäsivät monen sylen korkuisina ukkosen tapaisella jyminällä. Tämä hirvittävä vankila kävi vieläkin synkemmäksi sen takia, että me olimme janoissamme, nälissämme ja uuvuksissa ponnistuksista sekä puolialastomina. Useimmat meistä olivat lakittomia ja muutamilla ei ollut kenkiäkään jalassa. Jonkun ajan kuluttua auringonlaskun jälkeen tuli näkyviin joukko maakrapuja, jotka elivät maanalaisissa käytävissä. Ne olivat väriltään keltaisia, ruumis pyöreä ja latuskainen, noin kolmen tuuman levyinen, ja kulkivat kuudella jalalla, joissa oli suuret terävät kynnet, ja niillä ne vaatteidenkin lävitse tekivät verihaavoja. Niin rohkeita ne olivat, että aina piti olla varuillaan karkoittaakseen niitä luotansa. Nälkämme tyydyttämiseksi koetimme paistaa niitä hiilillä, mutta näin valmistettuina niillä oli niin inhoittava maku, ettemme mitenkään voineet niitä nauttia. Saadaksemme paremmin olla rauhassa noilta häpeämättömiltä matelijoilta ja pysyäksemme lämpiminä teimme niitä vastaan oikeita hävitysretkiä ja vetäydyimme sitten lähemmäksi tultamme ja peitimme itsemme auringon kuumentamalla hiekalla. Seuraavan päivän aamunkoitossa aloimme korjailla venettämme, jotta se olisi kunnossa, jos meren tyrskyt myöhemmin asettuisivat. Joka paikassa, missä naulat eivät olleet välttämättömän tarpeelliset, ne vedettiin ulos ja lyötiin siihen, missä niitä parhaiten tarvittiin. Sillä tavoin ja purkamalla valaanpyyntinuoraa tilkkeeksi saimme veneen jotakuinkin kuntoon. Sillävälin oli Stjerncreutz vuoren halkeamaa myöten kiivennyt ylempänä olevalle penkereelle. Siellä hän oli koonnut kourallisen harmaankirjavia papuja, jotka hän meille jakeli. Kapteenin luvalla läksimme matruusi Sjöberg ja minä keräämään enemmän papuja, ja kahden vuorokauden paastoamisesta johtuva nälkä teki pavut mielestämme varsin maukkaiksi. Pian olimme vuoren halkeamasta löytäneet niitä kosolti, niistä söimme itse osan ja lopun veimme tovereille. Muut kaikki söivät halukkaasti, mutta kapteeni ja Stjerncreutz niitä inhosivat. Laiva oli sillävälin ankkurissa niin kaukana saaresta, ettei sieltä voitu nähdä, miten vene oli maalle saapunut. Päivä kului laivalla odottaessa miehiä takaisin, yö ja seuraava päivä samoin, ilman että maalta saatiin mitään tietoja. Silloin ensimmäinen perämies kapteeni Jakobsén päätti jättää laivan päällikkyyden tynnyrintekijä Mickelsonille, joka oli ollut mukana valaanpyyntiretkellä Ohotan merellä sekä harppuuninheittäjänä että venheenohjaajana ja päällysmiehenä. Soutajinaan viisi reipasta yhtiömiestä lähti kapteeni J. laivasta. Kauan he soutelivat saaren rannikkoa pitkin ison matkan päässä maasta ja näkivät viimein kaksi miestä, jotka viittauksilla koettivat estää heitä tulemasta lähemmäksi. Meren kohina esti kuulemasta, mitä he huusivat. Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Viimein veneessä olijat sitoivat kaksi valaanpyyntinuoraa peräkkäin, yhteensä 400 syltä pitkältä, vesitynnyri sidottiin nuoran päähän ja laskettiin laineiden kuljetettavaksi rantaan. Tynnyrin sisään oli pantu paperia ja lyijykynä. Maalla olijat heti hoksasivat, mikä oli tarkoitus. He kirjoittivat paperiin tiedonantoja, ja kun vesitynnyri nuoralla vedettiin merentyrskyjen lävitse takaisin veneeseen, saatiin siellä tietää, että laineiden tyrsky oli kaatanut ja vahingoittanut heidän veneensä, että kaikki olivat joutuneet veden varaan, ja kaikki ruokavarat ja ampuma-aseet menneet hukkaan. Töin tuskin olivat miehet päässeet maalle, jonne venekin oli joutunut. Kumppaneita pyydettiin heti palaamaan laivaan ja panemaan ruokavaroja, nauloja, laivan tilkkeitä y. m. tynnyriin, jonka vesi ja tuuli toisivat maalle, sillä toverit olivat ihan nälkiintyneitä. Laivasta tulleet huomasivat mahdottomaksi nousta tällä paikalla maihin ja soutivat takaisin laivaan, joka oli saaresta muutaman meripeninkulman päässä. Kun vene oli kadonnut maalla olevien näkyvistä, kokoonnuimme tulen ääreen neuvottelemaan. Pitkää neuvottelua ei tullut, sillä asia oli selvä. Näiden tyrskyjen lävitse emme ikinä voisi tunkeutua ulos merelle. Yksimielinen päätöksemme sentähden oli kiivetä vuorenharjanteen yli etsiäksemme saaren vastakkaiselta puolelta maallenousupaikkaa. Siihen tuumaan ei kuitenkaan ryhdyttäisi, ennenkuin olimme koonneet puita tulen virkistämiseksi sitä tapausta varten, että meidän olisi pakko tulla takaisin. Sitä tehdessä Sjöberg ja minä äkkiä tunsimme päänhuimausta ja rupesimme ylenantamaan rajusti. Vähän ajan kuluessa me tulimme niin heikoiksi, ettemme enää jaksaneet nousta seisoalle. Kun meidän tilassamme ei näyttänyt tulevan parannusta, päättivät toverit tällä kertaa jättää meidät yksikseen mennäksensä tehtyä suunnitelmaa toimeenpanemaan, mutta vakuuttivat varmasti tulevansa takaisin meitäkin pelastamaan, jos vain löytäisivät jonkin pelastuskeinon. Meidän mielestämme oli järjetöntä estää heitä lähtemästä, ja kun me itse luulimme kuolevamme, niin me kehoitimme tovereita kiiruhtamaan pelastaakseen oman henkensä. Siitä vähäisestä vesimäärästä, jota Stjerncreutz kantoi kaulassaan ruutisarvessa, he kaatoivat Sjöbergille ja minulle osan sumutorveen, jonka pää oli tulpalla tukittu. Sitten he sanoivat veljelliset jäähyväiset ja lähtivät matkalle. Iltapuolella, kun aurinko laskeusi vuorten taakse ja tuli vähän viileämpi, tunsimme itsemme virkeämmiksi. Minä olin vähän paremmissa voimissa ja ryömin veneen luo, toin sieltä vesiastian, josta me vuorotellen joimme muutaman pisaran sillä kostuttaaksemme kuivaa kieltämme. Eihän juoma oikeastaan ollut vettä, sillä se oli mustaa kuin kirjoitusmuste ja maistui ruudille, mutta sillä oli ihmeellisen virkistävä vaikutus. Jonkin ajan kuluttua olimme jo siksi paljon reipastuneet, että kykenimme istumaan. Terveyden mukana palasivat voimat ja elämänhalu. Minä rupesin houkuttelemaan Sjöbergiä, että me lähtisimme seuraamaan toisten jäljessä. Viimein hän suostui, vaikka luuli sitä hyödyttömäksi. Ensin laahustimme tulen luo, johon lisäsimme puita voidaksemme lämmitellä, jos meidän täytyisi palata takaisin, ja sitten me vuoroin astuen vuoroin ryömien aloimme seurata kumppanien jälkiä. Tavattomien ponnistusten jälkeen tulimme kappaleen matkaa jyrkkää rinnettä myöten ylemmäksi ja kuulimme vähän matkan päästä edempää valituksia. Äänestä tunsimme, että siellä oli Hjalmar Höök. Me arvasimme, että hän samoin kuin mekin oli sairastunut papujen syömisestä, ja koetimme jouduttaa ylöspäin kiipeämistämme. Tultuamme hänen luoksensa ilahtui mielemme, kun emme enää olleet vain kaksin ja asetuimme hänen viereensä, päättäen kaikki kolme kuolla yhdessä. Mutta pian saimme kokea, ettei tämä paikka ollut sellainen, että siinä olisi saanut edes rauhassa kuollakaan; sillä lukemattomat maakravut ympäröivät meidät valmiina käymään kimppuumme heti kuin pysyimme liikkumattomina. Vaikka Hjalmar Höök oli meistä enimmän sairas, oli hän tavattomasti vihoissaan noille iljettäville, ryömiville syöpäläisille ja hosui ympärillensä kuin vimmattu. Mutta kuinka olikaan, niin hänkin alkoi tuntea voivansa paremmin ja päätimme kiivetä vielä eteenpäin. Uupumuksen, pimeän ja hankalan maanpinnan vuoksi kulkumme edistyi melkein vain tuuman erältään. Missä mahdollista oli, siinä lepäsimme minuutin ja sitten jälleen eteenpäin. Olimme siten jatkaneet matkaamme kenties tunnin ajan, kun taas kuului voihkimista ja valitusta. Siellä oli Kellgren, joka myöskin kärsi tuskia syömiensä papujen tähden. Välimatka hänen luoksensa ei ollut kuin parikymmentä syltä, mutta kun me olimme niin voimattomassa tilassa, kesti ison aikaa, ennenkuin jaksoimme raahautua hänen luoksensa. Suuresti hänkin ihastui meidän saapuessamme hänen luoksensa, mutta pelastuksen mahdollisuudet eivät siitä parantuneet. Eihän nyt enää ollutkaan kysymys pelastumisesta; olimme jo selvillä siitä, että kuolisimme, mutta olimme myöskin hyvillämme tietäessämme, ettemme jäisi kukin aivan yksin kuolemanhetkellä. Lähes puoliyöhön asti olimme täten istuneet aloillamme, kun kuulimme kapteenin ja Stjerncreutzin äänet yhä lähempää. Ilmoittaaksemme läsnäolomme me silloin aloimme huudella sen verran kuin kuivat kurkkumme sallivat. He tulivat pian luoksemme ja sanoivat, etteivät he olleet jaksaneet nousta jyrkkää rinnettä ylöspäin, mutta jonkun matkan päässä siitä, missä nyt olimme, olivat he kumminkin löytäneet vuorenrotkon, joka kyllä oli jyrkkä, mutta sitä myöten oli mahdollista laskeutua alas toiseen lahdelmaan. Useimmat meistä — kertoo Schoultz edelleen — minäkin niiden joukossa, olimme haluttomat kokemaan enää tämän enempiä vaivoja, mutta kapteeni Höök, joka ei ollut sairas ja joka luonteeltaan oli meistä toimellisin, ei antanut perään, vaan kehoitteli ja houkutteli meitä, kunnes suostuimme yrittämään. Me lähdimme liikkeelle, kun olimme virkistäneet kielemme viimeisillä pisaroilla Stjerncreutzin ruutisarvessa olevasta sotkusta. Kulkumme oli verrattain helppoa, osittain sen vuoksi, että lepääminen ja yön viileys oli meitä virkistänyt, osittain siksi, että tiemme oli jotakuinkin tasaista ja kuunvalon valaisemaa. Kun tulimme edellämainitulle vuorenrotkolle, syntyi väittelyä siitä, oliko mahdollista laskeutua alas sitä myöten, ja lopputulokseksi tuli, että meitä oli kaksi eri puoluetta, toisessa Höök-veljekset ja Kelleren, toisessä Stjerncreutz, Sjöberg ja minä. Edelliset alkoivat laskeutua alas, mutta me toiset käännyimme takaisin tulen luo. Meidän alaslaskeutumisemme kävi tavattoman raskaaksi ja vaikeaksi. Luultavasti olimme palanneet takaisin toista tietä kuin olimme nousseet vuoren päälle. Maaperä, jota astuimme, oli murenevaa ja rapautunutta vuorta, joka harvoin tarjosi kiinteää jalansijaa, mutta jokaisella askeleella mureni ja sortui alas. Kaiken vastoinkäymisen lisäksi kuu peittyi pilviin ja tuli pilkko pimeä. Stjerncreutz, joka meistä oli parhaiten voimissaan, kulki edellä, mutta Sjöberg ja minä olimme liian heikot pysyäksemme hänen rinnallaan. Vaikka hän meitä odotteli, niin jäimme hänestä yhä enemmän jäljelle ja pian emme hänestä enää mitään kuulleet. Kuta alemmaksi tulimme, sitä epäedullisemmaksi kävi maan pinta. Usein kompastuimme tai kaaduimme taikka luistimme alas soran ja kivien seassa. Tällaisten mäenlaskujen vuoksi jouduimme alas jotenkin pian. Ranta oli jo likellä, kun Sjöberg käyden toisten edellä kadotti jalansijan ja luisti alamäkeä mukanansa koko vieremä kiviä ja soraa. Minä huusin hänelle niin lujasti kuin jaksoin, mutta en saanut mitään vastausta. Kauan olin epätietoinen siitä, minkä tien valitsisin, mutta sitten mielestäni oli parasta seurata Sjöbergin viitoittamaa uraa, sillä arvelin, että hän oli puhdistanut tien. Se oli niin jyrkkä, että minun täytyi asettua selälleni ja luistaa alas onnenkaupalla. Yritys onnistui oivallisesti, silloin tällöin vain matkaa hillitsi jokin vähäinen ulospäinpistävä kallionkieleke. Kauan en vielä kuitenkaan ollut luistanut, ennenkuin jysähtäen seisahduin eräälle isommalle penkereelle. Sen reunalta koettelin varovasti eteeni jalallani ja huomasin kauhukseni olevani äkkijyrkän partaalla. Pudottaessani alas pieniä kiviä kuuluivat ne katoavan pohjattomaan syvyyteen. Sillä hetkellä nousi mieleeni kauheita aavistuksia Sjöbergin kohtalosta. Tahdoin huutaa hänelle, mutta en saanut kurkustani pakotetuksi muuta kuin tuskin kuuluvia käheitä kuiskauksia. Tähän asti olin ponnistellut eteenpäin ainoastaan sen vuoksi, etten jäisi erilleni tovereistani, mutta tämän kuilun partaalla valtasi minut kauhu ja itsesäilytysvaistoni pani minut toimimaan. Varovasti käännyin niin, että kasvoni olivat kallioon päin ja rupesin tarkoin tutkimaan paikkaa ympärilläni. Yläpuolellani oli kallio niin jyrkkä ja tasainen, etten terveenäkään olisi voinut kiivetä sitä myöten ylöspäin; mutta ilokseni huomasin, että penger vähän kohoten jatkui vasemmalle päin. Tätä myöten ryömien tulin jälleen jyrkänteelle, joka kaikeksi onneksi ei ollut sen korkeampi, kuin että ilman vaaraa voin laskeutua sitä myöten alas. Tällä tavoin olin saapunut samaan rotkoon, jota myöten olimme nousseet vuoren laelle. Vielä vähän matkaa tukalaa kulkua ja olin päässyt rantaan. Tulen luokse, joka leimusi korkealle, oli tuskin sataa syltä, ja sen ääressä näin ilokseni kahden ihmisen liikkuvan. Perille tullessani tunsin ihmeekseni Stjerncreutzin ja Sjöbergin, jotka vuorotellen ryyppäsivät vesilekkeristä. Luulin, että he joivat suolaista merivettä ja varoitin heitä, mutta he vastasivat: »Juo, juo, se on suolatonta vettä.» Silloin minäkin hyökkäsin lekkerin kimppuun ja join sen aukosta. Tosiaankin, se oli raitista ja hyvää juomavettä. Minä join juomasta päästyänikin ja nautin niin, että sitä on mahdotonta kuvata. Ja kun olin tyyten sammuttanut janoni, tunsin itseni kuin toiseksi ihmiseksi, minua ei enää vaivannut nälkä eikä jano. Saatoin hengittää ja puhua kärsimättä enää tuskia. Ja silmäluometkin, jotka äsken töin tuskin sain liikkumaan kuivuneiden silmäterieni yllä, alkoivat vähitellen räpytellä esteettömästi. Kun kyselin, mistä toverini olivat löytäneet vettä, ilmoitti Sjöberg, että hän liukuessaan alas vuorelta oli mennyt tainnoksiin, mutta aivan ihmeteltävä onni seurasi häntä, sillä hän osui erään kallion alapuolelle, jolta puro loristen virtasi alas. Herätessään tajuihinsa hän tunsi kasvoillensa vihmovan vettä, jonka pelkkä kosketuskin riitti palauttamaan toiminnanhalun. Hän asettui niin, että vesi tuli hänen suuhunsa, kasvoille ja rinnalle. Virkistyttyään hän meni veneelle, otti sieltä vesilekkerin ja täytti sen vedellä, jotta voisi meidän palatessamme virkistää meitä tuolla suloisella juomalla. Juotuamme melkein liiaksikin kaivoimme itsemme hiekkaan tulen läheisyyteen viimeinkin levähtääksemme kärsimysten ja vaivannäköjen jälkeen. Toverit nukkuivat pian, mutta minä en saanut unta, jonka tähden otin esille muistiinpanokirjani ja aloin siihen kirjoittaa kertomusta seikkailustamme siltä varalta, että jos kuolisimme nälkään, ihmiset, jotka mahdollisesti vastedes tulisivat tälle saarelle, minun muistiinpanoistani saisivat tietoa kohtalostamme. Nämä muistiinpanot, samoin kuin monet muutkin, hävisivät myöhemmin sattuneessa tulipalossa. Aamun sarastaessa olimme kaikki nousseet ja rupesimme tarkastelemaan ympäristöä. Silloin kummastellen huomasimme, että meren tyrskyt olivat melkoisesti laimentuneet, eräässä paikassa niinkin paljon, että meistä näytti mahdolliselta soutaa niiden lävitse, jonka tähden yritimme työntää veneen vesille. Se ei meille kuitenkaan onnistunut, vaikka toimimme käytännöllisesti ja ponnistelimme viimeisetkin voimamme. Lohduttomina laskeuduimme taas levolle. Mutta rohkeutemme masentuessa alkoivat nälän tuskat jälleen kalvaa. Mutta siinäkin saimme pikaisen jos kohta vähäisen huojennuksen. Vuorilta tuli lentäen pieniä valkoisia pääskysen kaltaisia, mutta pienempiä lintuja, jotka pakkasivat istumaan meidän päällemme. Silloin varustimme kepit käteemme ja onnistuimme lyömään niistä muutamia (3—4) hengiltä. Lintujen ruumiit olivat tuskin pikkusormen puolikasta suuremmat. Ne me paistoimme hiilistöllä ja söimme. Oikeastaan tämä ateria vain ärsytti ruokahaluamme, mutta kun tiesimme, että ruumiimme joka tapauksessa oli saanut ravintoa, rauhoituimme melkoisesti. Vähän auringonnousun jälkeen kuului ylhäältäpäin merkinanto. Siellä oli kapteeni Höök, joka toi iloisia uutisia. Hän oli seuralaisinensa kulkenut onnellisesti vuoren rotkoa myöten toiselle lahdelle ja siellä hänen oli yönaikaan onnistunut pyydystää suuri merikilpikonna ja sitäpaitsi hän oli löytänyt pesän, jossa oli useita satoja kilpikonnan munia. Munia syömällä he olivat tyydyttäneet nälkänsä. Vettä he olivat myöskin löytäneet runsaasti. Kapteeni Höökin aikomus oli ollut saada meidät mukaansa toiseen lahteen, mutta kun laineiden tyrsky täällä oli asettunut, niin päätimme täältä käsin yrittää veneellä ulos ranta-aallokosta ja toiselta paikalta, joka oli vaaraton, hakea toverit ja sitten palata takaisin prikiin. Ei ollut helppoa panna toimeen tätä päätöstä, kun voimamme olivat niin surkeasti uuvuksissa, mutta nälän tunne ja pelastumisen toivo virkisti meitä sen verran, että rohkeasti ryhdyimme toimeen. Ensimmäinen tehtävämme oli vetää vene noin parikymmentä syltä sivullepäin. Se saatiin suoritetuksi suurin ponnistuksin. Sitten suunnattiin veneenkeula kohtisuorasti hyökylaineita vastaan ja airot »piikattiin» jyrkästi. Airojen piikkaamiseksi sanovat merenkulkijat sitä tapaa, että airo asetetaan hankaan ja kädensija veneen laidan sisäpuolelle tehtyihin loviin alas, niin että airojen lavat ovat korkealla vedestä. — Sitten miehet riisuivat saappaansa ja muut sillä kertaa vähemmin tarpeelliset vaatteet, ja kaksi miestä asettui kummallekin puolelle venettä. Näiden varustusten jälkeen kapteeni antoi seuraavat ohjeet: »Kun minä huudan: Nyt! silloin kaikki lykkäämme venettä niin pitkälle laineitten lävitse kuin jaksamme, huolimatta siitä vaikka vesi hulahtelisi päittemme ylitse; sitten hyppäämme veneeseen ja soudamme kaikin voimin, kunnes pääsemme tyynemmälle vedelle, siellä sitten voimme levätä.» Merkinanto-komento kuului ja me syöksyimme esiin. Neljä eri kertaa yrityksemme epäonnistui ja aalto paiskasi meidät takaisin maalle, vene vettä täynnä reunoja myöten, mutta viidennellä kerralla murtauduimme laineen lävitse. Silloinkin oli aivan täpärällä, ettei vesi meitä viskannut takaisin, sillä soutumme oli hyvin voimatonta ja sitä paitsi kaksi miestä lakkaamatta teki työtä veneen tyhjentämiseksi vedestä, jolloin minun pitkävartiset saappaani saivat toimittaa vesiäyskärin virkaa. Onneksemme oli melkein tyven; ainoastaan heikkoja tuulenhenkäyksiä puhalsi joskus maalta päin. Hitaasti ja hiljaa vene kulki kaukaista päämääräämme kohti. Ilman kapteeni Höökiä emme olisi koskaan tulleet perille. Hän oli väkevämpi kuin me kolme muuta yhteensä — ja sen lisäksi hän oli iloisella mielellä ja luoden valoisia tulevaisuudenkuvia eteemme osasi pitää yllä meidän rohkeuttamme ja innostustamme. Soudettuamme 5 tai 6 tuntia saimme taas iloksemme nähdä prikimme ja veneen, joka sieltä tuli soutaen meitä kohti. Kohdatessamme toisen veneen huusimme ensiksi: »antakaa meille ruokaa!» Levottomassa mainingissa lähellä rantaa eivät veneet kuitenkaan voineet laskea kiinni toisiinsa. Sentähden meidän veneemme otettiin hinattavaksi määrätylle maihinnousupaikalle, johon oli vain muutaman minuutin soutaminen. Maallenousu ei ollut vaaratonta, mutta toisen veneen reippaan miehistön avulla se onnistui oivallisesti. Heti maalle päästyämme riensivät uudet toverimme meitä ruokkimaan. Silloin olivat näköni ja kuuloni tavattomasti heikontuneet. Aivan ensiksi minulle annettiin — typerästi kyllä — ryyppy paloviinaa. Kun se asetettiin huulieni eteen ja sanottiin: »Juo!», niin minä sen join tuntematta, mitä se oli. Tuskin olin nielaissut ryypyn, niin kaaduin maahan tiedotonna. En tiedä, miten kauan siinä pyörtyneenä makasin, mutta heräsin siihen, että minua nostettiin ja pidettiin istuvassa asennossa. Senjälkeen tunsin, että minua syötettiin jollakin, jota tukalasti nielin tietämättä mitä se oli. Silloin en voinut nähdä enkä kuulla. Millä tavoin minua sen jälkeen virvoitettiin, sitä en tiedä, mutta kauan kesti, ennenkuin jälleen saatoin käyttää aistimiani. Iltapäivällä lähtivät molemmat veneet saarelta, heikoimmat miehet eheässä veneessä, ja illan suussa me jo olimme terveinä laivassa. Sydämellisellä ilolla meitä tervetulleiksi jälleen toivottivat sekä miehet että naiset, jotka kaikki olivat olleet levottomina sekä meidän että omasta puolestansa. Kolme päivää ja kaksi yötä oli seikkailu kestänyt ja koko sinä aikana en ollut nukkunut vähääkään. Minulla ei sentähden ollut nyt mitään sen suurempaa halua kuin päästä levolle ja kun minut oli autettu makuulle, nukuin hetipaikalla, enkä herännyt ennenkuin myöhään seuraavana päivänä. Laivaan tullessamme laiva oli ankkurissa noin puolentoista meripeninkulman päässä maasta ja uuteen venesatamaan oli kahta kertaa pitempi matka. Kapteeni oli päättänyt viipyä täällä jonkun aikaa täyttääksensä polttopuuvarastoamme haaksirikoissa särkyneistä puista, joita meren aallot olivat viskelleet rannikolle. Venesatamaan oli jo lähetetty vene miehistöineen tuomaan pyydystettyä kilpikonnaa ja puulauttaa. Sain sitten kuulla, kuinka suuri levottomuus ja sekasorto oli vallinnut laivassa koko päällystön ollessa poissa. Ensimmäinen perämies, kapteeni Jakobsén oli näet jättänyt päällikkyyden laivan rakennusmestari Östmanille ja oli itse mennyt mukaan meitä etsimään. Minä en voi ratkaista, mitenkä miehekkäästi Östman hoiti tointaan, mutta kerrottiin, että naisetkin tahtoivat sekaantua laivan komentamiseen. Yhtä kaikki, onnellisesti päättyi kaikkityyni, ja toimensa johdosta ruvettiin Östmania siitä lähtien nimittämään »Isoksi» ja sen nimen hän sai pitää koko ikänsä. Tuon liikanimen lienee hänelle antanut maisteri Federley siitä erikoisesta syystä, että Östman oli reistaillut ja »prassaillut» varsinkin laivan isoa purjetta. Levoton hälinä oli tietysti lakannut Jakobsénin palattua laivaan, mutta rauha vakiintui vasta kapteeni Höökin saapuessa. Iltapuolella vene palasi maalta tuoden lautalla puita ja niitten päälle köytetyn suuren kilpikonnan sekä tynnyrin täynnä juomavettä. Näin tervetulleet tuliaiset hinattiin ylös laivankannelle ja tunnin kuluttua kilpikonnalihapullat jo kärisivät tulella kabyssin hellalla, ja keittoliesi sai niellä polttopuita minkä kerkisi. Ilma oli pitkät ajat erittäin ihana ja se suuressa määrin edisti meidän muonatarpeiden hankintaretkiämme. »Meren läikkyminen rantaa vastaan — kirjoittaa K. F. Nilsson — tapahtuu säännöllisesti paisuvina ja vähentyvinä laineina. Ensin tulee joukko suuria hyökylaineita, jotka vyöryvät rannalle perässänsä pienempiä. Kun suuret laineet rannalla ovat kokoontuneet, niin ne syöksyvät takaisin merelle ja tukehuttavat pienemmät. Jälleen tulee uusia suuria aaltoja mereltä ja muuttaa veden läikkymisen niin, että se vuorotellen virtailee rantaan päin ja siitä pois. Tätä virtailua täytyy käyttää hyväksensä päästäksensä maalle tai maalta pois. Ensimmäinen venekunta palasi retkeltänsä vasta neljäntenä päivänä surkeassa tilassa; muutamat lakittomin päin, huivit päähän sidottuina ja vaatteet repaleisina, kalpeina ja nälkiintyneinä. Kolmen vuorokauden aikana olivat miehet koettaneet elättää itseänsä maakravuilla, kilpikonnanmunilla ja jonkinlaisilla kalalokeilla, joita löivät kuoliaiksi, kun ne tulivat uteliaisuudesta liian lähelle. Toverien palattua lähdimme maihin seuraavana päivänä kolmella hyvin varustetulla veneellä. Maihinnousu tapahtui seuraavalla tavalla: vene soudettiin lujaa vauhtia meren tyrskyihin, jotta se tottelisi peränpitäjän melaa. 50:n sylen päässä rannasta airot otettiin veneeseen ja aaltojen tyrsky viskasi venettä huimaavaa vauhtia rantaa kohti. Perämiehen oli silloin pidettävä kurssinsa suorassa. Kun tyrsky palaa rannalta ja hillitsee veneen vauhdin, niin kaikki muut soutajat, paitsi perämies, hyppäävät veneestä pois ja kiskaisevat vastaan tulevan tyrskyn lävitse veneen ylös maalle. Merelle lähtö tapahtuu päinvastaisessa järjestyksessä. Airot piikataan pystyyn, venekunnan soutumiehet, yhtä monta kummallakin sivulla, vetävät venettä hyvää vauhtia suuriin vastaantuleviin merentyrskyihin ja pitävät sitä kiinni, kun laineet kokonaan vyöryvät sen yli. Kun sitten rannalta palaavat aallot tulevat takaisin merelle päin, niin joka mies hyppää veneeseen, jota aallot vievät ulospäin, ja lujalla soutamisella vastustetaan sitä veden tulvaa, joka taasen hyökkää maalle päin.» Trinidad-saari on noin 1 200 kilometrin päässä Brasilian rannikolta, kokonaan asumaton, vaikka siellä näkyi jäännöksiä ihmisasunnoista ja viljelysyrityksistä. Siellä oli aikoinaan asunut munkkeja, jotka yrittivät eristäytyä maailmasta, mutta saaren kaukainen ja yksinäinen asema sekä vaikea pääsy sinne olivat nähtävästi pakottaneet munkit sieltä poistumaan. _Imperator Aleksander II_ miehistöineen oleskeli pari viikkoa tämän saaren läheisyydessä sangen tärkeistä syistä. Juomaveden ja polttopuiden saanti olivat hyvin tärkeitä, ja ne tarpeet saatiinkin siellä runsaasti tyydytetyiksi. Haaksirikkoutuneista laivoista oli tuuli ajanut maalle pirstaleita ja vettä saatiin mereen juoksevasta purosta. Ja lisäksi saatiin edeltäkäsin aavistamaton tärkeä ja hyödyllinen saalis, joukko komeita merikilpikonnia, useimmat noin 500 naulan painoisia sekä paljon niiden munia; niistä riitti tuoretta lihaa yli kuukauden ajaksi. Ruokavarasto sai näistä varsin tervetulleen lisäyksen. Toverien pakinat kilpikonnain pyydystämisestä saivat Schoultzinkin muutamia kertoja uudelleen menemään maihin ja jo ensimmäisenä yönä hän osallistui hyvän saaliin pyyntiin. Pyyntitavasta hän muistiinpanoissaan kertoo näin: »Auringonlaskun jälkeen menimme piiloon kaksi erällään pitkin rannikkoa siellä täällä olevien kivien taakse vähän matkaa rantapiistä. Siellä pysyttelimme hiljaa ja tähystelimme pitäen visusti vaaria, ettemme näyttäytyisi kilpikonnille, jotka uiskentelivat rannikon edustalla huolellisesti tarkastellen ympärillensä. Lyhyen hämärän jälkeen tuli niin täydellinen pimeys, ettei silmämme erottanut muuta kuin fosforimaisesti välähtelevät laineiden kuohut, kun ne rantoja vastaan vyöryessänsä saivat kalliotkin tärisemään. Tunti toisensa jälkeen kului mielen yhä enemmän jännittyessä. Tuskin uskalsimme liikahtaa saati puhua äänekkäästi. Kokemus näet oli opettanut, että nämä varokeinot olivat tarpeen, jos mieli saada pyyntiyrityksestä hyötyä. Noin kello 11 tienoissa kuu nousi ja hopeanhohtoisella valollansa se valaisi juhlallisen maiseman antaen sille salaperäisen luonteen. Rannikon kalliot ja kivet olivat peikkojen näköisiä seisoessaan hajallaan siellä täällä valkoisella rantahietikolla. Tämän kummastuttavan näköalan tenhoamana olin kokonaan unohtanut tarkoituksen, jota varten täällä valvoimme, mutta toverini tarttui käsivarteeni ja kuiskasi: »pidä nyt varasi, pian ne tulevat.» Minä säpsähdin ja käänsin silmäni rantaan päin. Ja tosiaan siellä näkyi yksi, ja jälleen yksi ja vieläkin yksi kilpikonna nostavan päänsä meren laineista ihan maan rajalla. Vielä jokunen minuutti, niin jo muuan noista oudoista elukoista ryömi maalle tehden uimaliikkeitä. Se seisattui vähäksi aikaa veden rajaan huolellisesti tarkastellen ympäristöänsä. Sitten se jatkoi kömpimistään ylös maalle melkein suoraan sitä paikkaa kohden, missä olimme piilossa. Olin jo ryntäämäisilläni esiin tarttuakseni siihen käsin kiinni, kun vähän syrjemmässä, missä kumppanimme olivat vahtimassa, huomasimme viisi kilpikonnaa, jotka pyrkivät maalle rantapengertä ylöspäin. Me hillitsimme intomme ja pysyttelimme yhä edelleen ihan hiljaa antaaksemme tovereillekin tilaisuuden saaliin tavoittamiseen. Aivan meidän läheisyyteemme tultuaan meidän kilpikonnamme rupesi suurilla väkevillä eturäpylöillään lakaisemaan altansa pois hiekkaa, ja sillä tavoin se lyhyen ajan kuluessa kaivautui vedenrajan tasalle arvattavasti asettaaksensa kuoppaan muniansa. Sillä kilpikonnat munivat suuren joukon munia yhdellä kertaa, päättäen siitä, että yhdessä kuopassa löydettiin likimäärin kahdeksansataa munaa. Saaliimme olisi tullut tavattoman suureksi, jos kaikki toverimme olisivat malttaneet pysyä rauhallisina vielä hetkisen aikaa, mutta kaksi heistä hyökkäsi liian aikaisin saaliinsa kimppuun ja sillä tavoin he säikäyttivät pois ne kilpikonnat, jotka olivat lähinnä rantaa. Tietysti silloin me ja toisetkin kaksi hyökkäsimme tarttuen kukin omaan saaliiseemme. Melkoisin voimanponnistuksin onnistuimme kääntämään kilpikonnat selällensä ja sillä tavoin oli niiden pakoon pääseminen tehty mahdottomaksi. Silloin kilpikonnat päästivät sähisevän äänen ja hosuivat ympärillensä väkevillä räpylöillänsä, mutta kun ne voivat liikuttaa raajojansa vain pitkin maata ja ainoastaan taakse päin, niin helposti vältti niiden iskut. Väkevää nokan muotoista leukaansa kilpikonna ei osannut eikä voinut käyttää puolustuksekseen kömpelyytensä vuoksi. Joskus kuitenkin pyydystys tuli vähän vaarallisemmaksi. Niinpä sattui kerran, että minä ja toverini saimme kiinni niin painavan kilpikonnan, ettemme viimeisiäkään voimiamme ponnistaen jaksaneet sitä kallistaa selällensä. Ja kuinka se lieneekään hosunut, niin jopa sen onnistui kääntyä merelle päin ja se alkoi ryömiä alamäkeen, veteen päin. Me ponnistimme kaikki voimamme saadaksemme sen marssisuunnan muutetuksi, mutta emme onnistuneet. Vähän ajan kuluessa oli se raahannut meidät mukanansa veden rajaan. Metrin verran vain lisäksi, niin se olisi päässyt käsistämme, mutta juuri viime tingassa saimme väkevän kumppanin avuksemme. Kolmen miehen voimalla saimme sen käännetyksi maalle päin ja se rämpi itse ylämäkeen kun sitä kutittelimme pyrstön alta — ja pian se avuttomana oli selällänsä. [Kuva: Merikilpikonnia.] Puolen yön jälkeen tai, jos oli aikaisemmin lähtenyt pois piilopaikaltansa, oli turha enää odottaa useampia kilpikonnia. Kiinni otetut konnat jätimme rauhallisesti oman onnensa nojaan ja heittäydyimme nukkumaan; aamulla ryhdyimme sitten kuljettamaan niitä lahdesta, jossa ne pyydystimme, toiseen lahteen, jossa oli tuulen tuomia ajopuita ja maallenousu oli mahdollinen. Kymmenen miehen voimalla yritimme raahata niitä hietikkoa myöten niemelle, joka erotti lahdet toisistaan, voidaksemme sitten väkipyöräin avulla tai jollakin muulla tavalla hinata ne kallioiden ylitse, mutta kilpikonnain raskaat ruumiit kyntivät niin syviä vakoja irtaimeen hiekkaan, että niiden kuljetus sillä tavalla oli mahdotonta. Mutta elävinä ne ehdottomasti oli laivaan vietävä, jotta saisimme tuoretta lihaa pian alkavalla matkallamme Hyväntoivonniemelle. Neuvoteltuamme keksimme keinon, joka pian huomattiin erinomaiseksi. Kilpikonnan pää, räpylät ja pyrstö sidottiin nuoralla lujasti yhteen elukan toisella puolella, mutta vastakkaisen sivun räpylät jätettiin vapaiksi, nimittäin sen puoleiset, jotka olivat merelle päin, kun kilpikonna oli käännetty siihen suuntaan, johon sen tahdoimme saada kuljetetuksi. Kaulaan ja pyrstöön sitten sidottiin kaksi pitkää nuoraa. Kun nämä valmistukset oli tehty, niin käänsimme taas kilpikonnan vatsallensa ja autoimme sen veteen, mihin se halukkaasti pyrki. Veteen päästyänsä rupesi se voimakkaasti työskentelemään vapailla räpylöillänsä, ja kun me kahden miehen ohjasimme maalta käsin sen kurssia, niin se hyvää vauhtia kulki samaa suuntaa kuin rannikko. Tämä oli iloista työtä, johon liittyi pikku seikkailuja ja lystikkäitä erikoiskohtauksia. Minun piti kerran sillä tavoin toverini kanssa kuljettaa erästä suurta kilpikonnaa. Alussa kaikki kävikin vallan hyvin, mutta kuinka olikaan, niin se sai valloilleen myöskin rannanpuoleiset raajansa ja silloin se lähti merelle päin sellaisella voimalla, ettemme mitenkään kyenneet pitämään puoliamme. Kun huusimme apua, riensi avuksemme kolmas mies, mutta eipä tämäkään saanut konnaa pysäytetyksi, vaan se veti meitä kaikista vastaponnistuksista huolimatta ulos meren tyrskyihin. Meidän onneksemme pohja oli epätasainen, niin että saimme tukevan jalansijan ja tämän lyhyen pysähdyksen ajalla nuoran toinen pää kierrettiin ison kiven ympärille ja silloin tuli: »topp tykkänään.» Mutta meidän täytyi siinä seisoa hyvän aikaa, ennenkuin seuraava miesjoukko saapui meidän avuksemme. Sillä välin oli hauska tehdä huomioita siitä, miten kummallisen helposti kilpikonna ui korkeita merentyrskyjä vastaan, joista jo pienimmätkin huuhtelivat meidät likomäriksi. Meitä oli jo karttunut luullakseni kuusi miestä ja kumminkin meillä oli täysi työ kiskoessamme konnaa maihin takaisin. Sitten se jälleen sidottiin tukevasti ja matkaa jatkettiin edelleen ilman sen enempiä vastoinkäymisiä. Välttääksemme ajanhukkaa emme pyydystäneet niitä useampia kuin neljätoista kappaletta, mutta johan ne yhteensä painoivat useita satoja leivisköitä ja niistä saimme tuoretta lihaa niin paljon, että se riitti Hyväntoivonniemeen asti, johon matka kesti kokonaista seitsemän viikkoa. Kun minulle sattui soveliasta aikaa, kiipesin ennenmainittua vuorenrotkoa myöten ylös. Päästyäni vuoren laelle levisi eteeni heikosti kallistuva tasanko, joka oli monen tynnyrinalan laajuinen. Siinä oli aivan kuin ihmiskäsin kaivettuja säännöllisiä pellonsarkoja, joiden välillä oli syvät ojat. Maa oli kiinteätä tummanruskeata kerrosta, joka oli mullan tapaista, mutta raskaampaa. Kasvillisuus oli varsin köyhää. Siellä täällä vain oli laikkoja, joissa kasvoi jo mainittuja papuja. Sekä tällä vuorenlaella olevalla tasangolla että rotkoissa ja ympärillä olevien vuorten harjanteilla oli pienten puiden kuivettuneita runkoja, josta näkyi, että saaressa oli jonkun aikaa takaperin kasvanut metsääkin. Vähän matkaa vuoren rotkosta löysin jäännöksiä vähäisestä rakennuksesta. Se oli kyhätty kokoon hakkaamattomista kivistä, joita ei muurauslaasti yhdistänyt. Seinät olivat puolentoista metrin korkuiset ja katosta ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Muita jäännöksiä ihmisten töistä en tämän paikan läheisyydessä nähnyt enkä minä kulkenutkaan enää kauemmaksi. Tämän yhteydessä tahdon kuitenkin mainita, että vähän matkan päässä haaksirikkoutuneen laivan rauskasta näimme ristin, joka oli naulattu kokoon veneen jäännöksistä ja ristiin oli piirretty muistaakseni viiden merimiehen nimet. He olivat tämän saaren rannikoilla haaksirikossa kuolleet ja siellä saaneet hautansa. Maa-eläimiä tällä saarella olivat ainoastaan jo edellä mainitut maakravut. Kulkiessani en voinut huomata pienintäkään hyönteistä. Lintuja, mikäli huomasin, oli vain kolmea lajia: pikkuiset valkoiset linnut, kyyhkysenmuotoiset kalalokit sekä eräs suurenpuoleinen musta lintu, joka oli jonkunverran variksen näköinen, mutta erosi siitä erityisesti tavattoman pitkän pyrstönsä vuoksi, joka lentäessä liikkui kuin saksien terät, jonka tähden nimitimme lintua räätäliksi. Kasvillisuuden köyhyyttä ajatellessa tuntui varsin kummalliselta, mistä nuo elukat saivat ravintonsa. Rannoilla maakravut tosin pääsivät kilpikonnan poikasten kimppuun ja niiden munavarastoihin, kenties saivat saaliiksensa joitakin meren hyytelöeläimiäkin, joita laineiden tyrskyt viskelivät maalle, mutta korkeammilla paikoilla ei ollut kerrassaan mitään syötävää. Ruokaa ne eivät ainakaan ylenkatsoneet. Sen tulin huomaamaan lyödessäni kepillä jotakuta niistä, kun se näytti olevan liian rohkea päälle käymään. Heti kun joku elukoista kellistyi kuolleena tai haavoittuneena tantereeseen, niin kaikki lähellä olevat hyökkäsivät sen kimppuun, eikä kauan kestänyt, ennenkuin se kokonaisena tai paloiteltuna vedettiin niiden maanalaiseen koloon. Alhaalla rannalla niitä näki enimmän, mutta niitä ei koskaan tavannut ruoanhakuretkillä, vaan istuivat ne enimmäkseen hiljaa kolojensa ääressä ikäänkuin saalista vahtien. Mutta annapas kun istahti niiden läheisyyteen, niin oitis olivat ne ihmisen kimpussa nipistämässä kynsinensä. Saadaksemme yöllä rauhaa niiden hyökkäyksiltä panimme päivällä toimeen monen monet kauheat teurastukset niiden seassa. Eloonjääneet sellaisista teurastuksista olivat hyvillään, sillä ne saivat silloin tilaisuuden suuriin orgioihin. Osoitteeksi siitä, miten kauan nuo elukat voivat elää syömättä, mainitsen vielä, että tullessamme perille Itä-Aasiaan noin viisi kuukautta myöhemmin löysimme niitä pari kolme laivan kannelta vesiastian alta. Arvatenkin ne olivat sinne joutuneet polttopuiden mukana, joita saarelta tuotiin. Nähdessäni yhden noista elukoista, tunsin inhoa ja tallasin sen kuoliaaksi, sillä en tahtonut sitä laskea maihin tuottamaan turmiota uudessa kodissamme. Pyydystetyt kilpikonnat pidettiin elävinä, kunnes ne tarpeen tullen yksi erällään teurastettiin. Niistä saimme paistia ja lihakeittoa viikkokausiksi. Laivalla ollessansa kilpikonnat vielä munivat, ja niiden munia oli ruokavarojen lisäksi koottu maaltakin. Paitsi kilpikonnain pyydystämistä urheilivat muutamat vielä joutilaina hetkinään pyydystellen ankeriaita rantakivien välisistä vesilammikoista. Meille oli epätietoista, olivatko nuo kalat itsestänsä tulleet maalle, vai olivatko laineet ne sinne viskanneet. Ne olivat väriltään likaisen kellertäviä ja metrin pituisia, mutta tuskin enempää kuin 12 sentimetriä paksut ympärimitaten. Suomen ankeriaista ne sitäpaitsi poikkesivat tavattoman velttojen liikkeiden kautta, jonka vuoksi niitä saattoikin pyydystää ilman muita sen parempia pyydyksiä kuin huopahattu. Ravinnoksi emme niitä käyttäneet kertaakaan, sillä ne olivat kovin inhoittavan näköisiä. Kuten jo on mainittu, hankimme polttopuita tarpeeksemme haaksirikkoutuneesta laivasta ja tästä puuaineesta tehtiin lauttoja, joiden päällä kilpikonnat kuljetettiin laivaan.» VI. JUOMAVETTÄ SAADAAN — HYVÄNTOIVONNIEMI Vettä oli Trinidadista saatavana vain vähäisen, eikä suurempaa vesimäärää siellä löydetty mistään; ja jos olisi löydettykin, niin olisi ollut varsin vaivalloista sitä sieltä kuljettaa laivaan. Mutta — kertoo Schoultz — meidän vedentarpeemme täytettiin odottamattoman tapauksen kautta ihan vähällä vaivalla tunnin kuluessa. Eräänä päivänä, jolloin sattumalta olimme kaikki laivassa ja veneet olivat nostetut ylös, tuli äkkiä kova rankkasade, jolloin me veneistä kokosimme vettä niin paljon, että suuri vesisäiliömme ja kaikki käsillä olevat astiat saatiin vettä täyteen. Asetuimme jonoihin ja vesiämpärit ojennettiin kädestä käteen. Siinä toimessa oli noin neljäkymmentä henkilöä ja vettä ammennettiin niin nopeasti kuin suinkin, mutta kuitenkin olivat veneet yhä reunoja myöten täynnä vettä. Tällaista vedentuloa taivaalta ei oikeastaan voisi sateeksi sanoa, sillä vettä tuli ihan kaatamalla niin rankasti, että sitä tuskin voi käsittää se, joka ei itse sitä tuntenut; nähdä sitä ei voinut, sillä oli pakko pitää päänsä alas taivutettuna. Laivan kannella oli vettä polven korkeuteen, kunnes laivan portit avattiin. Arvattavasti oli sadepilvi kulkiessaan useita tuhansia jalkoja korkean vuoren yli, jonka juurella laivamme oli, taajentunut ja sitten antanut alas kosteutensa. Sadepilvi tuli meitä kohti kirkkaalla taivaalla ja lähestyi nopeasti ankaralla pauhinalla korkeana synkkänä pilviseinänä, vaikka oli aivan tyven ilma. Alussa olimme kaikki tuosta luonnonilmiöstä ihan hämmästyksissämme, mutta pian rupesimme ikäänkuin jokainen saman ajatuksen johtamina, itsesuojeluvaiston pakottamina hakemaan vesipytsiä — ja pian oli veden kerääminen täydessä käynnissä. Puhetta ja määräyksiä ei kuulunut, kaikki tapahtui niinkuin edeltäpäin annettujen määräysten mukaan. Kauan kestäneen myrskyn ansiosta, joka meidät oli ajanut niin pitkälle länteen päin, olimme välttäneet suuria kärsimyksiä, ehkäpä surkean janokuolemankin, ja olimme myös saaneet tarvevarastoomme runsaita lisiä. Pari viikkoa oli laivamme ollut ankkurissa kolmenkymmenen sylen syvyydellä yksinänsä keskellä valtamerta olevan kalliosaaren kupeella. Sitten ankkuri nostettiin ja laivan kurssi käännettiin lähinnä Hyväntoivonnientä kohden. Päiväntasaajan seuduilla usein vallitsee täydellinen tyven. Purjeet riippuvat velttoina ja laivat kelluvat veden pinnalla liikahtamatta paikaltaan. Niin tapahtui Imperatorillekin. Sellaisissa tilaisuuksissa pidettiin laivalla aina jotakin hauskuutta, tanssittiin harmonikan soiton mukaan, harjoiteltiin pilkkaanampumista tai pidettiin jotakin muuta iloa. Laivalla olevat rouvat valmistivat erikoisen herkullisen päivällisen ja torttuja, joita tavallisesti jaettiin palkinnoiksi kilpa-ammunnassa. Tultuamme suotuisain pasaatituulten alueelle sai laivamme usein 12:n solmun vauhdin. Laiva ei ehtinyt kulkea yhtä nopeasti kuin jäljessämme vyöryvät valtavan suuret aallot. Kerran tuli laivan perän yli suuri hyökylaine, mursi laivan reelingin ja murskasi rikki valaanpyyntiveneen, joka oli nostettu korkealle reelingin yläpuolelle kannattimiinsa. Matka Hyväntoivonniemelle asti oli yksitoikkoinen ja vailla seikkailuja. Kerran näimme valaita ja veneet laskettiin alas niitä pyydystämään, mutta tuuli puhalsi navakasti ja valaat uivat niin nopeasti vastatuuleen, että soudettuamme pari tuntia niiden jäljessä, katosivat ne meidän näkyvistämme. Itse puolestani — kirjoittaa Schoultz — olin varsin tyytyväinen tällaiseen lopputulokseen, sillä kun oli tulossa sade ja sumuinen ilma, niin ei ollut lainkaan mieluista olla avoimessa veneessä aukealla valtamerellä, kun mukana ei ollut palaakaan syötävää eikä juoman tilkkaa. Ja vasta pimeän tullessa saavuimme takaisin laivaan. Koko pitkän matkan Trinidadista Kapkaupunkiin oli ruokapöytämme hyvin varustettu. Pari kertaa viikossa teurastettiin kilpikonna. Verestä tehtiin palttua ja veriohukaisia, lihasta keittoa, paistia, ja muita hyviä ruokia. Kilpikonnan liha on vähän nuoren pyyn lihan makuista, mutta se on mureampaa ja mehevämpää. Ensimmäiset teurastetut kilpikonnat sisälsivät myöskin munia, joita oli viidensadan ja tuhannen välillä. Suurimmat ja valmiimmiksi kehittyneet olivat kananmunan kokoisia, mutta aivan pyöreitä ja kuori oli pehmeä kuin nahka. Munan keltuainen oli suurempi kuin kananmunissa. Kun munat keitettiin, niin ne kyllä olivat makeita, mutta kuivahkoja. Vähemmin kehittyneet munat sisälsivät hyvin vähän valkuaista ja niiden ympärillä oli sangen ohut läpikuultava kesi. Munat tavallisesti jaettiin tasan kaikille laivassa ja jokainen sai niistä valmistaa syötävää oman mielensä mukaan. Kilpikonnat saivat vapaasti liikkua laivan kannella ja sydäntä särkevää oli nähdä, miten ne vähitellen heikkenivät ja veltostuivat. Tuntikausia ne olivat liikkumattomina ja osoittamatta elonmerkkiäkään. Ainoa keino niiden virkistämiseksi oli valella silloin tällöin niitä vedellä. Yön aikana ne yleensä olivat virkeämmät. Minkä pitemmälle aika kului, sen laihemmaksi tuli liha ja sen vähemmin niissä oli verta ja munia. Viimeinen raukka pääsi vaivoistaan aivan Kapkaupungin edustalla. Hyväntoivonniemeen tultiin toukokuun 7 p:nä ja sinne piti taas poiketa hankkimaan vettä ja polttopuita. Yöllä risteillessämme sen edustalla pääsemättä pimeän tähden satamaan, syntyi laivalla tyttö. Perheen lisäys tuli proviisori Walldénille ja lapsi sai nimen Selma Konstantia. Lähinnä mantereella oli näet Konstantia laakso, hyvin tuttu eurooppalaisillekin hyvistä viineistään ja hedelmistään. Luoteistuulet voivat avoimesti puhaltaa Kapkaupungin satamaan ja tällä kerralla ne juuri sattuivat vallitsemaan. Näin ollen ei ollut turvallista laskea sinne, ja senvuoksi menimmekin 16 kilometriä etelämpänä olevaan Hautbay-nimiseen hyvään satamaan, jossa veden ja polttopuiden saanti oli helpompaa. Hautbaysta yhtiömiehet tekivät retkeilyjä Kapkaupunkiin. Olimme erittäin iloisia, kun Imperator hyvää vauhtia laski Hautbayhin. Tämä ilo johtui osittain siitä, että sataman suu on kaunis ja komea, mutta pääasiallisesti siitä, että tiesimme jonkun tunnin kuluttua jälleen saavamme astua vakavalle maalle. Edellisenä vuorokautena oli vallinnut kylmä ja myrskyinen sää, mutta onneksi oli tuuli myötäinen. Viimeisenä yönä, jonka olimme merellä, oli tapahtumaisillaan suuri onnettomuus, johon minä olin syyllinen. (Schoultz). Merenkäynti oli ankara ja me laskimme ulos tuulessa, joka oli varsin luja ja meillä oli ylhäällä ainoastaan alemmat märssypurjeet. Minä olin laivan ruorissa ja kolmas perämies sekä muu miehistö oli vetäytynyt peräkajuutan tyynelle puolelle tuulensuojaan. Kompassilamppu paloi huonosti ja huolehtiessani oikean kurssin pitämisestä, koska olimme niin lähellä maata, en tullut pitäneeksi vaaria purjeista ja sentähden purjeet pääsivät palamaan ja rupesivat viemään laivaa takaperin. Kuului pauketta ja natinaa ja ryski hirveästi, niin että luulin jo koko rikin tulevan alas. Ihme oli, ettei se tullutkin. Sekasorto ja vaara laivalla oli suuri. Naiset ja lapset parkuivat ja valittelivat luullen viimeisen hetkensä tulleen. Onneksi oli kapteeni ensimmäisten joukossa, jotka tulivat laivan kannelle, ja myrskyn läpi kaikui voimakkaasti hänen huutonsa: »prasseihin!» Sitten hän antoi minulle sellaisen sysäyksen, että löysin itseni makaamasta pitkänäni laivan kannella, ja tarttui laivan peräsimeen. Kapteeni Höökin reippaan ryhtymisen kautta asiainmenoon vaara meni kuitenkin pian ohitse. Laivan riki oli kuitenkin ehtinyt pahoin vahingoittua. Minä olin niin pelästynyt ja masentunut, että tuskin pysyin pystyssä, enkä voi milloinkaan unohtaa tätä kauhistuttavaa hetkeä. Jos onnettomuus olisi tapahtunut tuntia aikaisemmin, nimittäin ennenkuin ylemmät märssypurjeet oli otettu sisään, niin laivan topit olisivat menneet yli laidan. Niin kapteeni vakuutti minulle, kun hän hetkistä myöhemmin minut kohtasi. Mutta tällä kertaa hän ei sanonut minulle yhtäkään nuhtelevaa sanaa. Arvatenkin hän kasvoistani näki, miten onneton olin. Toverini olivat myöskin niin hienotunteisia, etteivät he koskaan minun läsnäollessani tästä asiasta puhuneet sanaakaan. Hautbayn satamaa ympäröi oikealla puolella alaston jättiläiskorkea Taffelvuori, joka on Hyväntoivonniemen huomattavin tuntomerkki; vasemmalla matalampia, harvaa pensastoa kasvavia kukkuloita, ja niiden välillä vihanta laakso, jonka rannikot ovat hiekkaiset ja loivat; laakson läpi kulkee iloisesti loriseva kirkasvetinen pieni joki. Oli aamu, kun tulimme satamaan. Aurinko loisti kirkkaasti ja sai lahden pienet vilkkaat laineet kimaltelemaan. Ilmassa liiteli tuhansittain kormorantteja[2], jotka syöksyivät nuolennopeudella meressä olevien saaliittensa kimppuun, niin että vesi räiskähti lukuisina hopeapuikkoina korkealle. Kymmenittäin valaita temmelteli lahdessa leikkien keskenänsä, niin että niiden leveät pyrstöt jymähtäen loiskivat, ja samalla ne ruiskuttivat sieraimistaan suuria vesisuihkuja, jotka tuulen hajoittamina putosivat alas loistavana sateena. Puhtaaksi siistittynä ja lipuilla koristettuna, kaikki purjeet levällään Imperator liukui tyynen lahden helmaan. Raskas mieliala, joka äsken oli vallinnut, oli nyt poissa. Ilo loisti jokaisen kasvoilla, ja kaikkien rinnoista pääsi ihastuksen huudahduksia. Vielä hetkinen ja Imperator meni tuulilta ja laineilta suojattuun lahteen. Kuului komentosanoja, purjeet koottiin ja ankkuri laskettiin vetäen kettinkiä mukanansa. Äkkiä oli tullut niin tavattoman hiljaista ympärillämme. Ei enää kuulunut laineiden loisketta, ei näkynyt temmeltäviä valaita eikä saalista pyydystäviä kormorantteja; tuo meluava elämä ei tänne ulottunut. Ainoastaan heikko maininki hyväili äänettömänä rannan hienoa hiekkaa. Jokainen ääni laivalla tuntui kaikkien mielestä niin kummallisen meluavalta ja jokainen ikäänkuin nuhteli itseänsä ja muitakin, jotka jollakin tavoin häiritsivät vallitsevaa hiljaisuutta. Laskettiin vene vesille. Kapteeni seisoi valmiina lähtemään maihin. Hänen venekuntaansa kuuluvana olin minä yksi niistä onnellisista, jotka saivat seurata mukana. Aamusta alkaen olimme puetut mennäksemme maalle. Laivalla ei ollut ketään, joka iloisen mielialan kehoituksesta ei olisi pukeutunut juhlapukuun, vaikka koko seutu näytti autiolta. Kun astuin veneeseen ja airot kolisten kierivät sivulle, vavahti sydämeni niin, että veri nousi poskilleni ja minä tulin hämilleni kömpelyyteni tähden. Kapteeni astui alas ja istui paikallensa. Hänen lyhyen komentosanansa jälkeen vene erkani laivasta ja muutamalla voimakkaalla aironvedolla se meni rantaan. Meitä vastaan tuli tullivirkamies. Hän jo todisti, ettei seutu ollut asumaton. Molemmin puolin tervehdittiin ja kapteeni lähti hänen kanssansa antaen meille käskyn jäädä paikoillemme. Kuumeentapaisella innolla vedimme veneen maihin ja heittäysimme sitten ihanaan metsikköön, jossa kasvoi runsaasti kukkivia valkoisia ja punaisia kamelioita. Parvittain pieniä monivärisiä lintuja lenteli, hiljaa piipittäen, keveästi kuin perhoset toisesta kukkaryhmästä toiseen. Hurmaantuneina me kuljeskelimme sinne tänne tässä kukkatarhassa, jonka olemassaoloa ja alkuperää emme osanneet selittää, koska maanlaatu nähtävästi oli pelkkää hiekkaa. Oliko tämän kukkaismaan kasvattanut pelkkä ilma ja valo? Viimein kuului kimeä vihellys, josta tiesimme kapteenin tulleen veneen luo. Moittien omaa tarkkaamattomuuttamme syöksyimme päätäpahkaa sinne ja säikytimme kaikki linnut ympärillämme. Iltapäivällä, kun kaikki oli tullilaitoksen kanssa selvitetty, sai suurin osa miehistöstä luvan mennä maihin. Muutamat varustautuivat metsästämään apinoita, joita Taffelvuoristossa oli tuhansittain. Tällä mielenkiintoisella metsästyksellä olisin mielelläni tahtonut olla mukana, mutta minua esti vahtivuoro ja sitäpaitsi minulla ei ollut kunnollista pyssyä, kun kauaksi kantava kiväärini oli Trinidadin luona mennyt merenpohjaan. Erään toverini kertomuksen mukaan koetan kuitenkin kertoa tästä retkestä, vaikka se päättyikin ilman suotuisaa tulosta. »Suuntasimme metsästysmatkamme suoraan lähinnä satamaa olevaa Taffelvuorta kohti. Vuoren juurelle tultuamme kuulimme kirkumista ja ulvomista jotenkin lähellä. Tämän melun arvasimme olevan apinain ääntä ja sitä kohden aloimme kiipeillä ylöspäin. Maa oli varsin hankalaa kulkea, kiviä ja teräviä kallionlohkareita oli sikin sokin ja teki nousun tukalaksi. Kun olimme tulleet noin puoliväliin rinnettä, kuului meteli äkkiä lähestyvän ja tulevan kovaäänisemmäksi. Kohta hyökkäsikin suuri joukko paviaaneja meitä vastaan. Ilmeisesti ne olivat hyvin kiukuissaan. Ne tekivät kiivaita liikkeitä ja karjuivat joka kerta, kun hyppäsivät penkereeltä toiselle. Lauman etunenässä ryntäsi joukon vanhin; sitä seurasivat toiset pituusjärjestyksessä; viimeiset olivat tuskin rottaa suuremmat. Etujoukkojen jäsenet olivat isot kuin kelpo metsästyskoirat ja peloittavilta ne näyttivät, silmät tuimina takkuisen otsan alla ja kidassa lujat hampaat. Vielä peloittavampi oli vaikutus, kun kuuli niitten ärjyvän ja näki niiden tavatonta voimaa osoittavat loikkaukset. Me vedimme pyssyjen hanat vireeseen ja melkoisen hermostuneina odotimme niiden hyökkäystä. Noin sadan askeleen päässä ne seisahtuivat. Vielä hetkisen odotimme, mutta kun ne eivät näyttäneet haluavan lähestyä, teimme me sen. Oli näet vielä liian pitkä välimatka, jotta olisi voinut ampua hauleilla, eikä meillä ollut sen parempia aineita käytettävinämme. Meidän lähenemisemme sai elukat kuitenkin peräytymään pitkin koko linjaa, mutta ne väistyivät hyvässä järjestyksessä ja ainoastaan sen verran kuin me tulimme lähemmäksi, niin että välimatka välillämme edelleenkin pysyi samana. [Kuva: Paviaani.] Niitä vastaan ammutut yhteislaukaukset ärsyttivät ne jos mahdollista entistä kiukkuisemmiksi, mutta ampumisesta kuitenkin seurasi, että välimatka jonkun verran suureni. Oli sen ohella hauska huomata, miten erinomaisesti apinat noudattivat kuria. Järjestystä seurattiin hyvin tarkasti. Kun pienemmät apinat uteliaisuudesta tunkivat liian paljon esille, niin vanhemmat veikot niitä ravistelivat lujasti ja survasivat takaisin. Se tapahtui hyvinkin häikäilemättä, tempaamalla korvasta, niskasta tai kintusta kuinka vaan parhaiten soveltui. Vähitellen apinat vetäytyivät takaisin niin vaikeasti kuljettaviin louhikkoihin, että me lakkasimme niitä takaa-ajamasta, varsinkin kun metsästys kumminkin olisi jäänyt aivan hyödyttömäksi.» Yökaudet kantautui paviaanien villi ärjyntä vuorten rinteiltä laivalle. Jollei olisi tiennyt, mistä ääni sai alkunsa, olisi luullut sitä petoeläinten ääneksi. Pian saimme myös kokea, että vaarallinen leopardi asustaa näillä seuduin. Mutta se antaa harvoin kuulla ääntänsä. Hiljaa se hiipii retkillänsä, mutta aina verta vuotaa siellä, missä se on kulkenut. Eräänä päivänä olimme teurastaneet härän, jonka olimme ostaneet lähellä olevasta hollantilaisesta maatalosta. Härän liha oli viety laivaan, mutta teurastetun elukan sisä-osat oli pantu pataan kiehumaan aivan joen partaalle metsän reunaan. Ennenkuin keitto oli jäähtynyt, tuli pimeä ja me päätimme jättää sen huomiseen. Mutta seuraavana aamuna sinne tullessamme oli leopardi kuljettanut pois tai syönyt suuhunsa suurimman osan padan sisällyksestä. Seurasimme varkaan jälkiä jonkun matkaa metsään kuitenkaan mitään löytämättä. Silloin muutamat uhkarohkeat miehet päättivät sillä paikalla pitää vahtia seuraavan yön. Mutta joko oli peto saanut kylläksensä keitosta tai saanut jotakin parempaa, ainakaan se ei tullut toistamiseen. Parasta olikin, sillä hyvin luultavaa on, että jos se olisi tullut, niin joku meidän uljaista pojistamme olisi menettänyt henkensä. Englantilaisilta sukeltajilta, jotka sattumalta viettivät tulen ääressä yönsä lähellä meitä, kuulimme, että leopardi on näillä seuduilla yleinen ja on hyvin vaarallinen päivälläkin. Yöllä ei kukaan mielellään liikkunut omia kotinurkkia ulompana, kun leopardin hyökkäys oli pelättävissä. Kumminkin me liikuskelimme jotenkin vapaasti lähistössä sekä varhain että myöhään. Päiväkaudet olimme melkein joka mies maalla halonhakkuussa ja kuljetimme puut rannalle sekä edelleen laivaan. Tämän työn jälkeen kuljetettiin vettä suurissa astioissa joesta prikiin. Jälkimmäinen työ oli epämiellyttävää, kun sai suurimman osan päivästä kahlata kylmässä vedessä. Oli kesäkuun alkupuoli, se on: Etelä-Afrikassa oli sydäntalven aika. Yöllä oli usein niin kylmää, että vesi tyynillä paikoilla joessa meni riitteeseen. Mutta kaikkihan kerran päättyy, ja niin päättyi meidän työmmekin. Kun lastaus oli suoritettu, saimme luvan kahdessa eri vuorossa käydä Kapkaupungissa. Hautbaysta Kapkaupunkiin oli matkan alkupuoli noin 8 kilometriä kuljettava jalkaisin Wynberg nimiselle rautatieasemalle, josta pääsi kaupunkiin junalla. Jalkamatka oli mentävä osittain hyvinkin pehmeähiekkaista tietä. Oikeastaan tie kulki pitkin Taffelvuoren kuvetta luikertelevaa polkua. Wynbergin aseman luona oli vähäinen kauppala. Ensimmäiseen joukkoon, joka kaupunkiin lähti, kuului iloinen ryhmä vekkuleita, joiden seassa myöskin minä. (Schoultz). Kukin sai vähäisen summan rahaa matkan tarpeisiin. Ne, joilla vielä oli tallella Sal-saarella ansaitut rahat, liittivät ne yhteen nyt saatujen kanssa ja olivat siis kohtalaisen hyvin varustetut parin päivän jalkamatkaa varten. Varhain aamulla läksimme liikkeelle pukeutuneina parhaaseen juhlapukuun ja pulska merimieshattu tyylikkäästi päähän asetettuna. Matkan alkupuoli kulki melkein asumattoman hiekkatasangon poikki, jossa harvaltaan kasvoi siellä täällä kamelioita ja muita pensaskasvejä, taikka komeita hopeapoppeleita, jotka ainoastaan täällä kasvavat viljelemättä. Lopputaival oli kiinteätä maata ja kaunista. Se kulki asuttujen seutujen kautta. Isohkoon kylään tultuamme poikkesimme vähäiseen ravintolaan. Se oli aivan lähellä ihanaa ja rehevää Konstantia-laaksoa. Ensin meille annettiin »something to eat» (jotakin syötävää) ja sen jälkeen »some Constantia-wine to drink» (vähän Konstantian viiniä juotavaksi). Vanhanakin voin vielä innostua muistellessani niitä hetkiä, jolloin nautimme Konstantian rypäleiden nestettä. Se neste oli suloisen makuista, ja pikarillisen sitä nautittuamme olimme iloisia ja onnellisia; yhä lämpimämmin hehkuivat mielet; kielten kannat irtautuivat ja puheita pidettiin toinen toisensa jälkeen kaikesta siitä, mikä sielua innostaa ja mitä sydän enimmän rakastaa maailmassa, ja sitten kaikui laulu täydestä rinnasta ja sydämen pohjasta. Kylliksi nautittuamme lauloimme vielä jäähyväisiksi ihastuneelle talonemännälle ja hänen tyttärillensä, joilla silmät olivat kuin sametista ja posket kuin kypsän persikan kyljet. Naisten katseet seurasivat meitä, kun reippaasti laulellen kuljimme tietämme eteenpäin, ei niinkuin tavallisia ravintolassa kävijöitä, vaan niinkuin rakkaita ystäviä. Pian olimme tulleet ihastuttavaan Konstantia-laaksoon, jossa Pohjolan suuruus ja etelän komea loisto niin tenhoavalla tavalla yhdistyvät. Siinä oli korkea honkametsä seetripuiden rinnalla ja niiden suojassa suuria komeita kaktuskasveja täydessä kukassa, jotka loistivat kuin purppura ja tuli. Kuljettuamme tämän laakson läpi, jossa honkien humina meitä oli tuudittanut omituisiin unelmiin, heräsimme jälleen ihmettelyyn ja ihastukseen nähdessämme puron, joka kristallinkirkkaita pikku putouksia muodostellen tuli näkyviin, ja seurattuaan tien vartta jonkun matkaa jälleen poikkesi syrjään ja meni piiloon kypsiä hedelmiä kasvavaan oranssilehtoon, jonka lävitse näkyi kauniisti rakennettu, vaaleaksi maalattu maatalo. Tie kulki edelleen mitä vaihtelevimmassa ympäristössä, kunnes saavuimme rautatieasemalle. Ehdimme parhaiksi junaan, joka meni Kapkaupunkiin, ja nyt mentiin huimaavaa vauhtia. Ympärillä olevista seuduista ei ehtinyt saada muuta käsitystä kuin sen, että ne olivat viljeltyjä. Muutamien minuuttien kuluttua jo olimme kaupungissa. Jättiläissuurine tavaramakasiineinensa se teki suuren ja rikkaan kaupungin vaikutuksen. Menimme sisälle kelvolliseen ravintolaan ja nautittuamme vähän virkistystä kävimme katsomassa kaupungin suurenmoista museota, jonne pääsimme sisälle, vaikka se sillä kertaa ei ollutkaan yleisölle avoinna. Siellä viivyimme luullakseni kokonaista kaksi tuntia. Museossa oli loppumattoman suuri joukko kaikenlaisia elukoita täytettyinä, mutta kun olin junan huimaavasta vauhdista melkein pökerryksissä, niin ei tehnyt mieli katsella muita kuin isompia eläimiä; ne pysyivät kohtalaisesti paikoillaan, mutta perhoset näyttivät silmissäni liehuvan sinne tänne, niin että päätä pyörrytti. Eivät isot käärmeetkään olleet hauskat katsella. Koetin tarkastella sellaista viheriän väristä, suurta, joka kierteisesti oli asetettu puun rungon ympäri, mutta mielestäni se näytti niin ilkeästi kääntyvän, että teki aivan pahaa. Kun viimein tulimme eläinkokoelmasta ulos, tuntui melkoista paremmalta, varsinkin, kun katselin oikein suoraviivaisesti rakennettuja rakennuksia, joissa ei ollut mitään koukeroita eikä käyriä. Oli jo aika aterioida ja menimme sen vuoksi ravintolaan, jossa kului loppuosa illasta tuottamatta meille hyötyä tai huvitustakaan. Nousimme sitten omnibus-vaunuun, jonka eteen oli valjastettu kaksi väkevää hevosta ja lähdimme kotiinpäin. Jokainen meistä oli varustautunut matkaeväillä. Useimmilla oli viiniä, koska matkamme kulki kuivan hiekkaerämaan kautta. Minullakin oli useita pulloja ja sylissä oli sadetakki, joka oli täynnä piparkakkuja ja appelsiineja. Vaunu oli niin täynnä, että meidän täytyi istua kolmessa kerroksessa toistemme sylissä. Ne, jotka istuivat alimmaisina, valittivat surkeasti tykkänään litistyvänsä, mutta kukapa heidän kanssaan olisi tahtonut vaihettaa paikkaa? Heidät jätettiin kärsimään ja valittamaan. Mutta etteivät heidän voimansa ja mielensä tyyten masentuisi tarjosimme heille pulloistamme viiniä ja lauloimme heille serenaadeja. Vaikeata on sanoa, mitenkä heidän olisi lopullisesti käynyt, jolleivät asianhaarat olisi tulleet heidän avuksensa. Noin matkan puoliväliin tultuamme ajurimme ei sanonut enää ajavansa edemmäksi, sillä tie tuli niin pehmeäksi, että hiekka upotti pyöräin alla ja hän sitäpaitsi pelkäsi, että hänen kimppuunsa hyökkäisi leopardi paluumatkalla peltojen halki. Me tarjosimme hänelle suuremman maksun, kuin mistä oli sovittu, mutta hän oli taipumaton. Silloin ei muu auttanut kuin astua ulos vaunuista ja lähteä pilkkopimeässä astumaan jalkaisin loppumatkaa. Ne, joiden jalat olivat puutuneet, asetettiin kaikki pitkällensä maata keskelle tietä peräkkäin ja päät käännettyinä kotiinpäin, että tietäisivät, mihin päin lähteä, kun virkoaisivat. Ja etteivät jäisi nälkään, pistin piparkakun jokaiselle suuhun. Joku iloinen veitikka vielä priiskoitti viiniä heidän päällensä muka suojellaksensa heitä leopardeilta. Alussa marssiminen kävi jotakuinkin hyvin, niin kauan kuin jaksoimme laulaa; mutta kun tulimme aukealle kedolle, ja meidän täytyi tallustella eteenpäin pehmeässä hiekassa, silloin voimat niin väsyivät, että meidän täytyi levätä hetkinen. Minun tavaramyttyni, joka alussa oli painanut korkeintaan pari leiviskää, oli nyt mielestäni monta vertaa raskaampi, ja saadakseni sen sisällyksen kevyemmäksi avasin sen keskellä seuraa kehoittaen tovereita siitä ottamaan. Tämä nauttiminen ei painoa vähentänyt paljoakaan, mutta sattui toinen pikku seikka, joka vaikutti siinä suhteessa paremmin. Sattui näet, että sadetakkini toinen hiha pääsi irti siitä siteestä, joka tavaramyttyäni piti koossa ja sitä tietä tippuivat ulos appelsiinit ja piparkakut toinen toisensa jälkeen. En tietysti huomannut mitään, mutta koko kantamukseni hupeni vähitellen, niin että perille tullessani sadasta viidestäkymmenestä äppelsiinista minulla oli kolme jäljellä. Ehkäpä tämä seikka auttoikin, että minä silloisessa väsymystilassani jaksoin kulkea kotiin (laivaan). Viimeiset kolme neljä peninkulmaa me astuimme perätysten kivenheitto joka miehen välillä, ja tämä veltto astuskeleminen väsytti enimmän. Aivan auringon nousun edellä saapui ensimmäinen osa joukostamme laivaan, eikä silloin jäänyt aikaa levätä, sillä toinen osa miehistöstä oli jo valmiina lähtöön ja nyt piti meidän ryhtyä vahtivuoroon. Ensimmäisen retkikunnan miehistä monet saapuivat kotiin laivalle vasta puolenpäivän aikaan. Pitkä aika kului, ennenkuin Kapkaupungin matkalla kestetyt vaivat olivat niin unohtuneet, että taisi nauttia ainoastaan paremmista muistoista. Minä koetin olla virkkamatta mitään appelsiineistani ja piparkakuistani, mutta kaikki tuli ilmi niiden kautta, jotka tulivat perästäpäin ja kauan jälkeenpäin minulle ilakoitiin sen jutun johdosta. Seuraavana päivänä lähti toinen joukkue kaupunkimatkalle ja neljä tai viisi kilometriä kuljettuansa se saapui Konstantia-maataloon, jonka omistaja oli hollantilainen van Ren. Tässä maatalossa valmistetaan kehuttua Kap-viiniä. Viinitarhojen läpi kulkiessaan suomalaiset tapasivat vanhan van Renin, joka oli halvaantunut ja jota lykättiin pyöräin päällä liikkuvassa sairastuolissa. Hän innostui tiedustelemaan suomalaisten pitkästä matkasta Itä-Aasiaan. [Kuva: Leopardi.] Käynnistä Konstantiassa K. F. Nilsson kertoo, että suomalaiset kutsuttiin poikkeamaan taloon ja siellä heitä kestittiin mitä parhaiten. Talonomistajan poika ja vävy hoitivat taloutta. Vanha herra oli nuorena ollessaan oleskellut Tukholmassakin ja muisti vielä muutaman ruotsalaisen sananparren, jotka hän lausui juodessaan meidän maljamme: »Min skål, din skål, alla vackra flickors skål!» (minun maljani, sinun maljasi, kaikkien kauniiden tyttöjen malja!) Konstantiassa oltiin yötä. Joka paikassa vallitsi suuri ylellisyys. Makuuvuode oli yhtä leveä kuin pitkäkin ja sen sekä ympärillä että yläpuolella oli silkkiset verhot. Tullaksemme ajoissa rautatieasemalle nousimme niin aikaisin makuulta, ettei talonväki ollut vielä herännyt. Kun tulimme Wynbergiin, näimme muutamia yhtiömiehiämme, jotka istuivat junaa odotellen ravintolassa juoden viiniä, joka on sekä hyvää että halpahintaista. Sellaista ylellisyyttä ei laivassa saatu kuin joskus juhlapäivinä. Kapkaupungissa tehtiin vähän ostoksia. Erikoista huomiota veti puoleensa orangutangi, joka kahlehdittuna kojunsa ääreen oli portinvartijana. Eräs meidän yhtiömiehistämme, Alfred Federley, — kertoo Nilsson — joka Kapkaupungissa erkani seurastansa, osaamatta sanaakaan englantia, ei paluumatkalla noussutkaan junasta pois Wynbergissä, jossa tie erkanee länteen päin Hautbayhin, vaan jatkoi matkaa edelleen Simonsbayhin, Kapkaupungin varsinaiseen satamaan, sen pitkän maakaistaleen itäisellä puolella, mikä pistää ulospäin Afrikan eteläkärjestä. Kun hän perille tultuansa huomasi erehdyksensä, lähti hän jalkaisin kulkemaan tuon pitkän maakaistaleen poikki tullaksensa Hautbayhin, johon oli 18 kilometriä. Matka yli korkeiden vuorien, läpi tiheiden tiettömien metsien, maan läpi, jossa asui hottentotteja ja buschmanneja, tuli tietysti hänelle hirvittäväksi. Ja hän pääsi perille vasta parin vuorokauden harhailujen jälkeen pienen Hautbay-joen varrelle varsin surkeassa tilassa, kalpeana ja uupuneena, vaatteet ja saappaat risaisina teräväpiikkisten pensasten ja köynnöskasvien repimänä, mies itse hirveästi levottomana peljäten, ettei ehtisi perille ennenkuin laiva olisi lähtenyt pois. Kaikeksi onneksi hän heti kohtasi meidän perheitämme, jotka olivat asettuneet joen ääreen ruokakopat ja kahvipannut mukanaan ja juuri vastikään olivat saaneet vaatteensa pestyiksi ja kuivatuiksi. Luulimme Alfred Federleyn (joka myöhemmin kuoli Wladivostokissa) jo joutuneen perikadon omaksi, kun häntä ei löydetty Kapkaupungista, missä häntä kyseltiin kaikkialla. Edellämainittuun pieneen jokeen tuli insinööri Nilssonin rouva jättäneeksi muiston, nimittäin vihkimäsormuksensa. Kun rouva pesi vaatteita joessa, niin molemmat sormukset putosivat kylmässä vedessä hänen huomaamattansa sormesta. Vasta sitten kun laiva jo oli lähtemäisillään ja ankkuri piti nostettaman, huomasi rouva sormuksensa kadonneiksi ja arvasi, että ne olivat pudonneet vaatteita huuhtoessa. Vaikka siitä tulikin parin tunnin viivytys, niin yhtiömiehet suostuivat siihen, että saatiin mennä sormuksia etsimään. Rouva, insinööri ja muutamat toverit palasivat veneellä vaatteiden pesupaikalle. Siellä toinen sormuksista heti löytyikin, mutta toinen jäi kadoksiin ainaiseksi. Sillä kohdalla joki juoksi tyynesti kirkkaiden rantojen välillä, ja ihmisasuntoja ei näkynyt kilometrien matkan päässä. Sillä aikaa kuin Imperator täällä oli ankkurissa, emme nähneet ollenkaan asukkaita lukuunottamatta paria kafferilaista, jotka meille toivat tilaamiamme ruokavaroja, vihanneksia ja perunoita, Wynbergistä, suurilla nelipyöräisillä vaunuilla. Vaunujen eteen oli valjastettu härkäpari, jolla oli tavattoman suuret sarvet. VII. INTIAN VALTAMERELLÄ Laivalla oli taas kaikki kunnossa ja jälleen jatkettiin matkaa itäänpäin Intian valtameren halki. (Kertojana on jälleen Schoultz.) Tuuli oli edelleen lännessä, ja Imperator kulki hyvää vauhtia. Seuraavana aamuna olimme jo niin kaukana, ettei maata näkynyt, mutta parvittain seurasi meitä kaiken päivää niin sanottuja kapkyyhkysiä ja albatrosseja. Kun tuuli iltapuolella hiljeni, pyydystimme niitä koko joukon. Niitä pyydettiin siten, että lujaan siimaan sidottuun koukkuun pantiin syötiksi läskipalanen. Sen annettiin laahata 10—15 syltä laivan jäljessä. Kun linnut huomasivat läskipalasen, niin ne tarttuivat siihen ja silloin ne olivat kiinni. Koukku ei lintuja vahingoittanut eikä tuottanut kipua, se tarttui linnun sarviseen nokkaan. Ja ne olivat liian tuhmia avataksensa nokkansa. Mutta lujat voimat piti olla vetäessä laivaan albatrossia, kun se ponnisteli vastaan siivillään ja jaloillaan, jotka ovat teevadin kokoiset. Jos laivalla sattumalta oli luja vauhti, niin tarvittiin kahden miehen yhteiset voimat. Kun lintu oli saatu laivaan, niin se laskettiin laivan kannelle, ja siitä se ei kyennyt nousemaan. Ne istuivat hiljaa katsellen ympärillensä ikäänkuin kummastellen, mihin tilaan ne nyt olivat joutuneet. Albratrossi on kalalokeista suurin tunnettu laji. Sen siipien pituus kärjestä toiseen on noin 4 metriä ja joskus enemmänkin, ja linnun vartalo on lampaan ruhon kokoinen. Kapkyyhkyt ovat myös eräs kalalokkilaji ja hyvin kyyhkysen näköisiä; veimme ne alas laivan salonkiin, missä ne iloisesti ja tyytyväisinä kävelivät niin kesyinä, kuin jos ne olisivat laivalla syntyneetkin. Olisi ollut varsin hauskaa pitää ne laivalla seurana, mutta kun ei niitä saatu mitään syömään, niin meidän täytyi ne viskata mereen ja siellä ne pian tulivat toimeen. Mutta albatrossit olivat niin typeriä, että vast'ikään koukusta vapautettu ja irti laskettu lintu hetikohta uudestaan tarttui koukkuun. Tasan neljäkymmentä päivää kesti, ennenkuin Sumatra ja Jaava tulivat näkyviin, ja sen ajan kuluessa ei tapahtunut muita huomattavampia tapauksia, kuin että joskus näimme muitakin purjehtijoita. Tuuli oli kaiken aikaa ollut myötäinen, mutta ilma oli sateinen. Heti kun olimme lähestyneet maata, tuli ympärillemme koko laivasto malaijilaisten djonkkeja, kömpelöitä yhdestä isosta puusta koverrettuja aluksia, joissa souti kymmenkunta malaijilaista laulellen korvia särkevää laulua. Nämä tulokkaat kauppasivat kookospalmun pähkinöitä, ananas-hedelmiä, banaaneja, tamarindeja, monenlaista hilloa posliiniastioissa, joiden ympäri oli palmikoitu bamburuokoisia suojuksia, apinoita ja monenlaista muuta tavaraa. Luonnollista oli, että meidän laivallamme kaikki käyttivät tilaisuutta, ja niin syntyi vilkas tavarainvaihto. Me oikein mässäämällä nautimme näitä vastikään poimituita harvinaisia hedelmiä. Myöskin apinan ostimme ja siitä tuli kaikkien suosikki. [Kuva: Jaavalainen malaiji.] Sunda-salmeen tultuamme heinäkuun 15 p. laskimme ankkurin erääseen Jaava-saaren lahteen, jonka edustalla rehevän kasvillisuuden peittämä New-Islandin saari suojeli meitä kaikilta tuulilta. Täällä taas olimme muutamia päiviä ottaen laivaan juomavettä ja tuulen kaatamia mahonkipuita polttopuiksi. Jaavan kasvillisuus oli erinomaisen runsas. Kookospalmut ja monenlaiset muut puut olivat täpösen täynnä hedelmiä. Niitä ympäröi sikinsokin hurjassa epäjärjestyksessä köynnöskasveja, liaaneja, jotka tuuheilla lehtiryhmillään estivät auringonpaisteen pääsemästä suoperäiseen maanpintaan. Maanpintaa sitäpaitsi päällysti taaja verkko latuskaisia puunjuuria, joitten reunat olivat maata kohti kapea syrjä ylöspäin, usein kyynärän korkuisia. Tämmöisen metsän halki kulkeminen oli sen vuoksi melkein mahdotonta. Puiden rungoista pitelemällä taisi kyllä astua puun juurelta toiselle, mutta kun ne olivat varsin liukkaita, niin jalat alinomaa luiskahtivat ja kävelijä molskahti puunjuurien välillä oleviin kuralätäköihin. Kerran soudimme veneessä vähäistä jokea pitkin, jonka vesi tuskin huomattavasti valui esiin metsän peitosta. Mieliala tuli syvällisen hartaaksi, kun vene liukui tiheiden lehtiryhmien alle, jotka muodostivat holvin yli koko joen, niin että joella vallitsi täydellinen hämärä. Oli niin äänetöntä, että voi kuulla oman hengityksensä, ja hiljaisuuden keskeytti joskus vain säikähtyneen papukaijan kirkuva huuto. Elävää olentoa ei ollut näkyvissä, mutta tumman veden pinnalla joskus huomattavat hiljaiset pyörteet osoittivat, että krokotiileja oli läsnä. Meren lahden ranta oli hiekkainen ja siellä voimme liikkua jotenkin ilman häiriöitä. Siellä sattui joskus, että pelästytimme lentoon riikinkukkoja tai pelikaaneja. Me pelkäsimme nauttia muita hedelmiä kuin kookospalmujen pähkinöitä, joita oli puiden latvat täynnä, mutta niitä ei ollut helppo saada alas, sillä puiden rungot olivat 5—6 syltä korkeat ja oksattomat. Vaikka tiesimme, että metsä oli täynnä villejä eläimiä ja käärmeitä, kuljimme kuitenkin huolettomina iltaisin rannikolla valaisten tukalaa tietämme lyhdyllä. En voi unohtaa — kirjoittaa Schoultz — miten minä toverien kehoituksesta pilkkosen pimeänä iltana kiipesin kookospalmuun hedelmiä ottamaan. Tavattomin ponnistuksin onnistuin pääsemään latvaan ja tarttumaan kiinni lehtiin, jotka tukevina lähtivät suoraan ulospäin puun rungosta. Mutta kun puun juurella seisovista tovereista joku samalla sanoi: »mutta entäpä, jos tuolla puun latvassa olisi kalkkarokäärme!» niin minä säikähdin niin ankarasti, että olin putoamaisillani maahan. Toisten toverien iloinen pilkanteko minua rauhoitti ja minä rohkaisin jälleen luontoni ruveten kiskomaan irti kookospähkinöitä, joita minä leikilläni nakkelin alas toverien päälle. Tämä leikki täytyi kuitenkin keskeyttää osaksi sentähden, että olin väsyksissä ja osaksi sen vuoksi, että viskasin pähkinällä erästä poikaa kalloon niin tarkasti, että hän väitti päänsä tulleen sisäänpäin lommolle hatun alla. Alastulo oli hirveän vaikeata ja täytyy olla kiipeämään tottunut nuori merimies, jotta sellainen onnistuisi ilman seikkailua. New-Islandin saari, joka on korkea, ei ole epämukava kulkea ja paikoittain kuljimme siellä ilman haittaa. Asumaton se oli, mutta pienet suippokattoiset palmujen lehdistä tehdyt majat osoittivat, että sinne joskus tuli maan alkuasukkaita. Puolen päivän aikaan, kun aurinko oli kohtisuorassa pään yläpuolella, vallitsi kaikkialla hiljaisuus, mutta illan suussa tuli musiikkia ja elämää jokaiseen puuhun. Linnuista näimme enimmän riikinkukkoja ja useita papukaijalajeja. Nisäkkäistä näimme vain apinoita, mutta niitä oli parvittain, monta sataa kussakin parvessa. Täällä ne eivät olleet niin arkoja kuin Hyväntoivonniemellä ja ne olivat myös melkoista pienempiä eivätkä niin kiukkuisia. Harvoin ne olivat maassa, näyttivät enimmäkseen elävän puissa, jossa ne liikkuivat ihmeteltävän ketterästi hypäten pitkät matkat puusta puuhun. Jos niitä vaara uhkasi tai jos ne pakenivat, niin ne aina huolehtivat penikoistaan, jotka otettiin syliin. Yhden tovereistani onnistui ampua haulipyssyllä noin kyynärän pituinen apina. Mutta kun se nähtiin kuolleena, niin siitä syntyi sellainen sääli, ettei kenenkään tehnyt mieli ampua toista. Kun se oli maassa, sääret ojennettuina suoriksi, toinen käsi pitkin maata ja toinen painettuna vertavuotavaa kylkeä vastaan, niin se oli tavattomasti ihmisen näköinen. Kun apinat ovat hengissä ja hyppelevät puusta puuhun tai kun ne kulkevat nelinkontin puiden oksilla, niin yhtäläisyys ihmisen kanssa on paljon pienempi kuin jos ne kuolleina ovat pitkällään. Kun metsästäjä vei saaliinsa laivaan ja laski sen kajuutan lattialle, niin koko laivan väestö keräytyi katselemaan tuota kuollutta eikä ollut ketään, joka ei olisi tullut liikutetuksi tuosta surullisesta näystä. Jaavassa kiintyi huomiomme lentokoirain lukemattomiin parviin, jotka tulivat joka ilta lentäen Sumatrasta meidän ylitsemme ja palasivat joka aamu Jaavasta. Niitä varmaan oli satojatuhansia, sillä vaikka parvi oli ainakin englanninpeninkulman levyinen, tai leveämpikin ja lentokoirat lensivät lähellä toisiaan ja sangen nopeasti, niin niiden lentoa kesti auringon laskusta alkaen vielä pitkän aikaa pimeän tultuakin. Me koetimme ampua muutaman laukauksen niitä kohti, mutta ne lensivät niin korkealla, etteivät haulit niihin asti ulottuneet tai lienevätkö vain hiukan haavoittaneet. Kolmen päivän pysähdyksen jälkeen nostettiin purjeet taas ja silloin tällöin Sumatran tai Jaavan metsistä pitkinä henkäyksinä tulevien hiljaisten puhallusten kuljettamana liukui priki vähitellen Sunda-salmen kautta Kiinan mereen. Siellä näimme lukemattoman joukon kiinalaisia djonkkeja ja kaikkiin kansakuntiin kuuluvia laivoja. VIII. KIINAN VESILLÄ Banka- ja Biliton-saarten luona oli meri täynnä tavattoman suuria malajilaisten djonkkeja, ja kun siihen aikaan merirosvoutta harjoitettiin oikein suuressa mitassa, niin meidänkin kaksi pientä kanuunaamme pantiin kuntoon ja joka mies asestettiin kiväärillä. Muutamat djonkit meitä seurasivatkin tuntikausia ja saivat meidät koko lailla levottomiksi; mutta kun yöllä alkoi tuulla, niin malaijilaisten oli turha yrittää tavoittaa meitä purjehtimalla. Ei ole mikään leikin asia joutua tekemisiin näiden merirosvojen kanssa, sillä ne ympäröivät laivan joka taholta ja ampuen vilkkaasti joka puolelta ne nousevat väkisin laivaan satalukuisena laumana, ja silloin ei ketään säästetä. Tapahtui vielä viimeisten vuosien kuluessa minun ollessani itämailla, — kirjoittaa Schoultz — että isot höyrylaivatkin, jotka satunnaisen polttopuiden puutteen vuoksi kulkivat puolella koneella tai purjehtien, joutuivat merirosvojen käsiin ja ryöstettiin perinpohjin. Harvoin kukaan miehistöstä pelastui, sillä tavallisesti laiva, kun se ensin oli ryöstetty, sytytettiin tuleen. Meidän matkamme perille saakka kävi rauhassa ilman mitään taisteluseikkailua. Kyllä me olimmekin asestettuja aivan hampaisiin asti. Laivan kannen alla oli aseita suuri varasto ja kaikki pyssyt olivat ladatut; samoin meidän etukeulassa oleva pikku tykkimmekin oli ladattu rautaromuilla. Joka kerran, kun joku laiva tuli näkyviin, syntyi meidän laivassamme melu, ja jos todella yksikään merirosvo olisi meitä lähestynyt, niin heidän laivansa varmaan olisi vallattu, sillä meitä oli 37 hyvin asestettua reipasta miestä, jotka olimme varustetut yksin pitkillä koukuillakin vihollislaivojen kiinniottamista varten. Yhden ainoan kerran olimme kapteenin kanssa käymässä pikimmältään maalla pienellä saarella Korean niemimaan kohdalla. Saarella kasvoi tuuheata metsää, mutta asukkaita siellä ei näkynyt. Korean niemimaan eteläkärjestä alkaen matkamme päähän asti oli maata näkyvissä kaiken aikaa. Korean rannikko on jyrkkä ja korkeine kukkuloinensa, jotka usein ovat alastomat, se ei ole ollenkaan vierasvaraisen näköinen. Vuoret ovat monessa paikassa sen näköiset, kuin ne joskus olisivat olleet sulassa tilassa ja äkkiä jähmettyneet, kun vuoren pinta vielä läikkyi lyhyinä laineina. Sellaisten ylänköjen yli marssiminen lienee aivan mahdotonta. Koko itärannikolla on ainoastaan muutamia satamia. Sen vuoksi vuoren kaltevilla rinteillä harvoin näkee ihmisasuntoja. Kuta enemmän lähestyy Venäjän aluetta, sen miellyttävämmän näköiseksi maa muuttuu. Rannikko muodostaa useita lahtia, eikä ole niin yksitoikkoisen jyrkkää. Talvi- ja kesätuulien vaihtuessa raivoaa Itä-Aasian rannikoilla tuon tuostakin taifuuniksi nimitettyjä myrskyjä, jotka aikaansaavat joskus pilvipyörteitä eli vesipatsaita. Pyörteen keskustassa ilma nousee kiivaasti ylös ja merellä vesi nousee korkeiksi vesisuihkuiksi. Vesipatsaan ympäri käy huimaava pyörretuuli hirmumyrskyn nopeudella. Sellaisen vesipatsaan Imperatorin väestö näki merellä pitemmän matkan päässä Japanin merta kulkiessaan. Taivas oli synkkien pilvien peittämä ja Imperatorin purjeet olivat reivatut, kun aavistettiin myrskyä, vaikka meri oli tyyni. Laiva oli kaikeksi onneksi myrskypyörteen ulkopuolella, niin ettei pyörre ollenkaan purjehtijoitamme kohdannut. Aasian karttaa silmäillessä nähdään, että Japanin meri keskikohdallansa muodostaa länsirannikolla mutkan, jota sanotaan Pietari Suuren lahdeksi eli mutkaksi. Suupuolelta se on noin 150 kilometriä leveä ja jotenkin yhtä pitkälle se ulottuu maalle päin pohjoista kohti. Tämän leveän merenpoukaman ympäristö oli se luvattu maa, johon suomalaisen yhtiön miehet laivoinensa pyrkivät työllä ja toimella onnea ja rikkautta löytämään. Pietari Suuren lahdesta itäänpäin kulkee pitkin Japanin meren rannikkoa Tatarian vuoret. Vuoren kukkuloiden välillä näkee suuria, metsää kasvavia laaksoja ja usein ovat vuoretkin lehtimetsien peitossa taikka kasvaa niillä uhkeaa heinää, jossa käy laumoittain laitumella metsäkauriita ja hirviä. Ja jokaisessa pienessä lahdessa näkee kalastajamökkejä ja veneitä, joko mökin luona rannalla tai mökin edustalla kalastuksessa. Lahtien suulla usein on meren puolella ikäänkuin niiden suojana korkeita metsää kasvavia saaria, useimmat niistäkin rikkaat metsän elävistä, jotka sinne ovat joutuneet luultavasti talven aikana irtautuneilla jäälautoilla. Amur-joen lisäjoen Sungarin ja Japanin meren välinen osa, itäinen Mandšuria on samalla leveysasteella kuin pohjois-Italia (42° Pohj. lev.) mutta ilmanala on kylmempi kuin vastaavilla kohdilla Euroopassa. Jäät sulavat meren lahdissa huhtikuun alussa ja saman kuukauden lopulla alkaa uusi ruoho kasvaa. Huhti-, touko- ja kesäkuun aikoina vallitsee usein sakea sumu, joka tulee ja katoaa vuorotellen. Heinä- ja elokuu ovat kylmiä sadeaikoja. Miellyttävin aika vuodesta on syksy; sillä syys- ja lokakuu ovat kuivia ja lämpimiä. Muutaman peninkulman päässä merestä sisämaahan päin on ilmanala suotuisampi, kun sumut eivät sinne ulotu ja sateet eivät ole niin runsaat kuin rannikolla. Sen vuoksi vilja sisämaassa menestyy hyvin. Maa on runsaskasvuinen ja ruoho oivallinen; mutta karjanhoidolle tekee suurta haittaa ruttotauti, joka tappaa joka kevät sadottain elukoita. Hyvien lypsylehmien puute on myös tuntuva. Kiinalaiset eivät lypsä lehmiä, eivätkä juo maitoa, vaan pitävät lehmiä vetojuhtina samoin kuin sonnejakin. Ainoastaan puolivenäläiset lehmät antavat maitoa, vaikka vasikka samaan aikaan imee emäänsä. Suurin määrä maitoa, minkä sellainen lehmä vuorokaudessa antaa, on puolikolmatta kannua (6 ½ litraa). Vuorten eteläisillä rinteillä on kasvillisuus erinomaisen rehevä. Puulajeista, jotka siellä kasvavat, mainittakoon tammi, koivu, saksanpähkinä- eli vaalnöttipuu, seetri, korkkitammi, villi omena- ja viikunapuu; viljelemättä kasvaa metsissä mustia rypäleitä antava viiniköynnös. Eläinkunnasta oli suomalaisten siirtolaisten maahan tullessa Itä-Mandšuriassa tavallisia tiikeri, susi, karhu, pantteri, villisika, kettu, villikissa, soopeli, sekä muita arvokkaita turkiseläimiä, hirviä ja metsäkauriita. Merieläimistä puhutaan myöhempänä. Oli syyskuun alkupuoli v. 1869 kun Imperator Aleksander II siirtolaisinensa purjehti Amerikan lahteen, jonka pohjukassa kaikilta tuulilta suojassa Nahodka oivallisena satamapaikkana oli valittu kaupunginpaikaksi. Matka Suomesta sinne oli kestänyt 11 kuukautta. Imperatorin sinne tullessa oli siellä luonto vielä vehreänä, vaikkei enää yhtä vaaleana ja mehevänä kuin keskikesällä. Vaikutelma uudesta kotiseudusta oli paljoa parempi kuin oli edeltäpäin arveltu. Laivalla vallitsi iloinen mieliala ja toivorikkaita kasvoja näki mihin vain katsoi. Kauniissa laaksossa isosta lahdesta kaarevasti ulospistävässä poukamassa oli sotilasasema _Nahodka_, joka silloin oli pelkästään ryhmä tuuheiden puiden väliin rakennettuja, valkoisiksi maalattuja taloja. IX. AMURINMAA Nahodka, keisarillisten perintömaiden tulevaksi kaupungiksi aiottu, on _Wladivostokista_ 60 englanninpeninkulmaa kaakkoon päin. Suomalaisten tullessa Nahodkaan oli kuvernööri Valtioneuvos Harald Furuhjelm höyrylaivallansa matkustanut Amerikan lahteen laskevaa Šutšan jokea ylöspäin, missä suomalaisille uudisasukkaille oli annettu viljelysmaita. Nyt hän oli kuulustamassa, miten he siellä viihtyivät ja millainen heidän ensimmäinen viljasatonsa näytti olevan. He näet asuivat siellä vasta ensimmäistä vuottansa. Odottaessa kuvernöörin kotiintuloa priki koristettiin lipuilla, tykki ladattiin ja kun kuvernööri näkyi palaavan, nousivat miehet raakapuille ja kuvernööri otettiin vastaan hurraahuudoilla ja kunnialaukauksella. Kuvernööri tuli käymään prikissä ja kutsui yhtiön jäsenet luoksensa illalla viettämään Amurinmaalle tuliaisia. Hänen talonsa oli lähinnä meren rantaa äsken perustetun puutarhan takana, hirsistä rakennettu ja hyvin sisustettu. Myöhemmin tulivat meitä tervehtimään kaikki virkamiehet, joitten joukossa sotilaspäällikkö kapteeni Karl Björksten ja valtioneuvos Furuhjelmin sihteeri, ylioppilas Örn olivat suomalaisia. Kaikki vastaanottivat meidät erittäin sydämellisesti, joka seikka yhä lisäsi sitä hyvää vaikutusta, minkä olimme saaneet tästä maasta. Kello kuuden aikaan menimme melkein kaikki valtioneuvos Furuhjelmin luokse, joka meitä odotti kutsuvieraiksensa tulomaljat täytettyinä. Ensimmäinen malja juotiin kaikkien suomalaisten rakastaman hyvän keisari Aleksanteri II:n kunniaksi. Heti maljan juotuamme laulettiin keisarihymni, jonka sanoja tosin emme osanneet, mutta kun Furuhjelm ja jotkut muutkin lauloivat mukana, niin laulu kuitenkin meni jotakuinkin hyvin, sillä sydämen pohjasta laulettiin. Sitten pikarit täytettiin jälleen ja malja juotiin isänmaamme Suomen kunniaksi. Ja silloin kaikuivat rakkautta uhkuvat Maammelaulun sävelet. Se hetki toi mukanansa omituisen hellän kaipauksen tunnelman, jolloin veljen käsi äänettömyyden vallitessa pusersi toisen veikon kättä yhteistä kotimaata muistellessa. Maamme laulun jälkeen laulettiin Ernst Wetterhoffin tähän tilaisuuteen sepittämä laulu uuden kotimaan kunniaksi. Laulu laulettiin samalla sävelellä kuin Maammelaulu. Alkusanat olivat: Hell dig du land vid Stilla haf vi hälsa dig med fröjd (Terve, maa Tyynen meren rannikolla, sua tervehdimme ilolla) ja laulu loppui sanoihin: är detta land oss ödet gaf till vagga och till graf. (Tään maanko kohtalo meille soi kehdoksemme ja haudaksemme). Myöhemmin kuitenkin seurassamme sai vallan ilo ja leikinlasku ja ne vallitsivat, kunnes pidoista erottiin myöhään puolen yön jälkeen. Näin kului ensimmäinen päivä ja ensimmäinen yö, jotka vietimme uudessa kotimaassa. Sittemmin seurasi kyllä tukalampia aikoja, mutta ajat paranivat jälleen. Monelle meidän seuraajistamme tämä maa tuli kehdoksi ja syntymämaaksi — vaan monelle yhtiön osakkaista siitä tuli myös hautausmaa. Uudisasuntolahankkeen perustaja ja johtaja kapteeni Höök lepää jo mullan alla tuolla kaukana. Mutta sitten kun yhtiö oli hajonnut, palasi suurin osa yhtiön osakkaista mikä milläkin tavalla takaisin Suomeen. Juhlan jälkeisenä päivänä valittiin retkikunta maanviljelykseen perehtyneistä ja sitä ymmärtävistä henkilöistä kulkemaan Šutšan nimistä jokea myöten ylöspäin tutkimaan, olisiko siellä sovelias seutu uudisasuntolaa varten. Siellä asui jo ennestään maamiehiämme kymmenkunta perhettä, jotka Turusta ja Pöytyältä olivat jo keväällä saapuneet keisarillisten perintömaiden höyrylaivalla Nahodkalla, jota johti kapteeni Brolin. Kansalaisemme olivat asettuneet hedelmällisille paikoille muutaman peninkulman päähän joen suulta ylöspäin. He olivat jo muokanneet itselleen pieniä peltotilkkuja, joissa kaikki kasvit hyvin menestyivät, mutta huoneita he eivät vielä olleet ehtineet rakentaa, vaan asuivat toistaiseksi maakuopissa, jotka olivat pienet ja matalat. Varsin tyvtyväisiä he kuitenkin olivat, mutta kaipasivat koteja ja omaisiansa. Noin 10 peninkulmaa pitkässä jokilaaksossa olivat silloin hedelmällisimmät paikat kiinalaisten hallussa ja siellä vasta sai nähdä, mitä hyvin hoidettu maa siellä kykeni antamaan. Kiinalaisten maanviljelys on ihmeteltävää. Hienoksi pöyhittyyn maahan he kylvävät kaikki riveihin. Kaiken kesää he työskentelevät pitäen maansa puhtaana rikkaruohosta sekä pöyhivät ja penkovat maata ihan lakkaamatta. Pienestä peltotilkusta he sillä keinoin voivat saada tavattoman runsaan sadon. Karjanhoitoa he eivät harjoita. Mutta he pitävät härkiä, joilla he kyntävät maansa. Heidän härkänsä ovat sangen suuria, niin että niistä teurastettuina usein saa 45 tai 50 leiviskää lihaa. Sikoja he paljon pitävät ja sianliha onkin tärkein eläinkunnasta saatu ravintoaine, jota he käyttävät. Hevosia he myös pitävät ja heidän hevosensa ovat pieniä, mutta kestäviä ja voimakkaita. Naisia heillä ei ole ollenkaan, koska Kiinan lait kieltävät naisia menemästä valtakunnan rajan ulkopuolelle. Varakkaat kiinalaiset ovat kyllä joskus naimisissa, mutta heidän vaimonsa ovat muista kansoista otetut, joko ostamalla tai ryöstämällä. Viinanpoltto oli heidän keskuudessaan tavallista. Melkein jokainen talonomistaja valmisti sitä kotitarpeeksi; moniailla oli isot polttimot. Mutta juopottelu heidän keskuudessaan on kuitenkin tuntematon pahe. He tuskin milloinkaan juovat niin paljon, että päihtyvät, mutta ei ateriaakaan syödä ilman viinaa. Lopuksi sanoo Schoultz heistä, että he ainakin siihen aikaan kyllä olivat vieraanvaraisia, mutta ei muutoin auttavaisia, kun tuli kysymykseen ajan hukka tai vaivannäkö. — Ei varsin kaukana suomalaisten uudisasuntolasta Šutšanin varrella oli vielä toinenkin uudisasuntola, jossa asui rangaistusaikansa loppuun palvelleita venäläisiä pahantekijöitä. He olivat asuneet paikkakunnalla jo muutamia vuosia ja heidän toimeentulonsa oli kyllä hyvä. Heidän luoksensa jäi retkikunta yöksi ja sai siellä maitoa ja kermaa, kurkkuja ja muita vihanneksia. Maksua he eivät vaatineet, mutta sen he kuitenkin saivat runsaasti. Nahodkaan palatessa käytiin vielä Wrangelin lahdessa, joka on Amerikan lahden poukama, katsomassa, olisiko paikka meille sovelias. Mutta kun kapteeni Höök katsoi sen sopimattomaksi satamapaikaksi meidän laivallemme, jonka piti varsin aikaisin keväällä päästä merelle, hylättiin tämä paikka. Monet käsityöläiset ja maanviljelijät pitivät Šutšan-joen laaksoa hyvin soveliaana uudisasutukselle, sillä maanlaatu oli kasvavaa, joki oli kalarikas, ja elintarpeita y.m. voitiin helposti saada Nahodkasta, mutta kapteenin mieli teki valaiden pyyntiin ja hän tahtoi prikille paremman ja avointa merta läheisemmän sataman, joka olisi vähän kauempana Nahodkasta. Tahdottiin näet olla aivan täysin riippumattomia ja ainahan voitiin ajatella, että valtioneuvos Furuhjelm voisi rajoittaa toimintamme vapautta, jos asuisimme liian lähellä häntä. Olimme hänelle hyvin kiitollisia niistä neuvoista, siitä hyväntahtoisuudesta ja siitä avusta, jota häneltä saimme koko sen ajan, jolloin hän täällä vaikutti, mutta kuitenkin halusimme asua aivan omissa hoteissamme. Kun olimme pari päivää olleet Nahodkassa, jossa saimme ruokavarastomme lisätyksi, lähdimme purjehtimaan sieltä lännemmäksi tutkien kaikkia Tyynen meren mutkia ja satamia kunnes pysähdyimme _Strelok_-nimiseen lahteen, joka on 42:lla leveysasteella päiväntasaajasta pohjoiseen ja 30 meripenikulmaa Nahodkasta luoteeseen, Nahodkan ja Wladivostokin puolivälissä. Iltapuolella oli ankkuri nostettu Nahodkassa, yö vallitsi vielä, kun laskimme Strelokissa ankkurin. Strelokin lahden edustalla suojaa satamaa meren puolella korkea 9 englannin penikulmaa pitkä ja puolentoista, paikoitellen 2 engl. penik. leveä saari _Putjatin_. Mantereen puolella Strelokin lahti haarautuu kahteen pienempään lahteen, joista _Abrekin_ lahti on itäpuolella ja _Rasboinikin_ länsipuolella. Näitä pienempiä lahtia erottaa niemi toisistaan, ja tällä niemellä oli pari kiinalaisten rakentamaa asuinrakennusta, jotka olivat asumattomia, hyljättyinä ja puoleksi rappiolla. Strelokin lahden seudun valitsivat suomalaisen yhtiön jäsenet asuinpaikaksensa, kun siinä oli niitä mukavuuksia, joita he halusivat ja tarvitsivat. Rasboinikin lahden pohjukassa oli vielä laivalle talvisatamaksi soveltuva kaikilta tuulilta suojattu paikka. Schoultz kuvailee Strelokin lahtea ja sen ympäristöä seuraavasti: Molemmin puolin Strelokin lahtea suojelevat sitä pohjoispuolella noin 8 engl. penikulmaa pitkät niemet, joista idänpuoleinen on sangen korkea, noin 1000 jalkaa, ja kasvaa tammia, mustaa koivua ja muita kovia lehtipuita. Merelle päin idänpuoleinen niemi vähitellen alenee ja päättyy äkkijyrkkiin kallioihin. Läntinen niemi on jonkun verran matalampi ja ainoastaan mantereen puolella harvan metsän peitossa. Se on hyvin epätasainen. Suippoja vuorenkukkuloita ja syviä laaksoja vaihtelee alinomaa ja meren puolella sekin päättyy äkkijyrkkiin kallioihin. U-kirjaimen muotoisessa lahdessa on pitkänsoikea saari, joka alkaa parin kilometrin päässä maalta ja ulottuu merelle päin yhtä kauas kuin niemetkin. Tämän — Putjatinin saaren — mantereen puoleinen pää on ehkä 1200 jalkaa korkea ja se on kokonaan metsän peitossa ja pinnanmuodostus siinä on samanmuotoinen kuin jos kupin täyttäisi kostealla hiekalla ja sen kääntäisi ylösalaisin. Saaren perusta on äkkijyrkkä ja siitä nousee ylöspäin ikäänkuin ympyrän säteet lähellä toisiaan äkkijyrkät kallionhalkeamat, joissa usein kasvaa vaikeasti läpikuljettavia viidakkoja. Sisimmän niemen kärki on vähäinen tasainen hietikkoniemeke ja siitä edelleen kulkee koko itäpuoleista rannikkoa pitkin kapea ja tasainen hiekkareuna. Eteläpuolella Putjatinin kukkula laskee äkkijyrkkänä matalaa heinäkasvuista niittymaata kohti, joka on muutaman neliökilometrin laajuinen. Keskellä saarta on järvi, niin että ainoastaan kapeat kannakset yhdistävät molemmin puolin järveä saaren pohjoispään eteläpäähän, joka kohoaa melkoisen korkeaksi, mutta alenee jälleen noin parin sadan jalan korkuiseksi tasangoksi. Putjatinin eteläpää päättyy äkkijyrkkiin 200—300 jalkaa korkeisiin kallioihin. Noin 6 meripeninkulmaa Putjatinin eteläpäästä lounaaseen päin on Askoldin saari, joka muodoltaan on hevosenkengän muotoinen ja kohoaa merestä jyrkkinä kallioseininä noin 2000 jalkaa. Pitkin sen sekä ulkopuoleisia että sisäpuoleisia rantoja on saaren ympärillä kapea hiekkarannikko, jossa voidaan nousta maalle tyynellä säällä. Askoldin kasvullisuus on paikoittain orapihlajista ja muista pensaista muodostunutta läpitunkematonta viidakkoa, paikoittain korkeata lehtimetsää. Toisin paikoin on runsaasti heinää kasvavia niittymaita. Sen metsissä on runsaasti hirviä ja suomalaisten tullessa saari oli myös kultarikasta. Sekä Putjatin että Askold olivat talvella asumattomat, mutta kesällä sinne tuli metsästäjiä, kalastajia ja kullanetsijöitä, jotka asuivat tilapäisesti tekaistuissa majoissa. Sekä Abrekin että Rasboinikin lahtea rajoittaa molemmin puolin korkeat harvaa metsää kasvavat vuorenharjanteet ja sisinnä hedelmälliset loivasti kaltevat jokilaaksot, joiden halki kulkevat pienet, liikenteelle sopimattomat, mereen laskevat joet. Lahtien välinen rantaseutu on jotenkin suora ja siihen laskee kolmen kilometrin matkalla kolme pientä jokilaaksoa; niistä me nimitimme idän puoleista Åberginlaaksoksi, keskimmäistä Maisterinlaaksoksi ja lännenpuoleista Tiikerinlaaksoksi. Kaksi ensinmainittua oli pienempää ja kasvoivat ainoastaan heinää; Tiikerinlaakson alaosa on aukeata, yläosa metsääkasvavaa. Maiseman taustassa on noin 2 000 jalkaa korkea ja jyrkkä vuori, joka on molemminpuolin yhtäläisesti pyöristyvä, ja siitä lähtevät ne kaksi vuorenharjannetta, jotka ympäröivät koko näköpiirin. Jokilaaksoja lukuunottamatta oli merenrannikko aivan jyrkkä ja sen jyrkällä sivulla näkyy sen perustana liusketta tai graniittia. Samoin kuin merenrannassakin, oli veden rajasta noin 50 jalan korkeudessa maa muodostanut penkereitä, jotka tasaisesti kohosivat maiseman taustaan päin. Åberginlaakson ja Maisterinlaakson välillä oli alava hiekkarannikko, jonka edustalla oli parikymmentä syltä syvä vesi. Tällä kohdalla olivat edellämainitut autioiksi jätetyt kiinalaiset asunnot, ja niiden läheisyydessä nousimme maalle ja valitsimme sen paikan uudeksi asuinseuduksemme. Paremman käsityksen näistä seuduista, joita ei ole merkitty tavallisiin koulukarttoihin, saa kirjan loppuun liitetystä merikortin suurennuksesta. X. UUDISASUNTOLA PERUSTETAAN Pitkän ja monivaiheisen, osaksi tukalankin merimatkan jälkeen olivat suomalaiset vihdoin saapuneet matkansa päähän, olivat valikoineet uuden asuinpaikkansa ja laskeneet laivansa ankkurin tyyneen ja suojattuun satamaan. Kun suurimman osan elämästään kiinteällä maalla asuneet ihmiset, kaikenlaiset myrskyt ja heilumiset koettuaan, nyt vihdoinkin pääsivät tyyneen satamaan ja tunsivat sieraimissaan metsän tuoksun, niin heidän teki mielensä levätä yö vakavalla maankamaralla. Vähät siitä, vaikka ihmisasuntoa ei näkynyt missään. Olihan ranta tasainen ja kaunis. Kuivista puista tehtäisiin nuotiovalkea, jonka ääressä olisi suloinen nautinto nukkua verrattuna siihen edestakaisin heilumiseen, jota oli saatu kokea laivassa merellä. Ja niin mentiin maihin vähän matkan päähän laivasta. Tehtiin nuotiovalkeat ja haaveiltiin tulevaisuuden unelmia kaikesta siitä onnesta, mikä tässä uudessa kotiseudussa toivottiin saavutettavan. Vielä oli maa asumatonta, suomalaiset tulivat paikkakunnalle ensimmäisinä ja olivat oikeutetut valitsemaan asuinpaikaksensa, minkä paikan vain tahtoivat. Arvatenkin olisi raskas ja pitkällinen työ edessä ennenkuin täällä saataisiin asumuksia ja viljelysmaita kuntoon, mutta leppoinen ilmanala antoi toiveita maanviljelyksen ja puutarhanhoidon hyvästä menestymisestä. Luottamus toinen toisensa apuun ja yhteisvoimiin sai mielet kuitenkin turvallisiksi ja toivehikkaiksi. Nuotiovalkeiden ääressä lausutut toivorikkaat sanat saivat pian rumia säestyksiä. Metsästä alkoi usealta eri haaralta kuulua pitkin yötä ilkeitä ääniä, jommoisia ihmisen kurkku ei saa syntymään. Suomalaiset olivat tulleet tälle seudulle siihen vuodenaikaan, jolloin tiikerit parittelevat, ja neljältä viideltä eri taholta kuului tiikerien ääniä metsästä, kun ne houkuttelivat toisiaan niinkuin kollikissat naaraskissoja, jommoinen musiikki kyllä on Suomessakin tuttua. Tuollainen ääni oli uudisasukkaille hyödyllinen ilmoitus, jotta tiesivät olla varuillaan noitten vaarallisten petojen suhteen. Strelokin lahdelta katsellessa mantereelle päin näkee noin 4—5 kilometrin päässä meren rannikolta taustassa parintuhannen jalan korkuisen vuoren, jota kiinalaiset nimittävät _Maing_, mutta suomalaiset antoivat sille nimen _Joosefin vuori_. Matka Strelokista on yhtä pitkä Nahodkaan kuin Wladivostokiin. Vasta sitten, kun suomalaiset uudisasukkaat olivat perehtyneet paikkakuntaan, tulivat he huomaamaan, etti lähin ihmisasunto oli noin 8 kilometrin päässä oleva kiinalainen mökki eli fansa nimeltä _Kokotun_, jossa asui 4-henkinen perhe, kiinalainen metsästäjä vaimonsa ja poikansa kanssa ja lisäksi heidän työmiehensä. Imperatorilla saapuneet suomalaiset pitivät yhtiökokouksen ja päättivät asettua asumaan Strelokiin, jonka he olivat katsoneet mukavimmaksi paikaksi ja ensiksi päätettiin korjata nuo hyljätyt kiinalaisten rakentamat huoneet asuttavaan kuntoon, sillä talvi oli tulossa ja syksy oli jo pitkälle edistynyt. Päällystön ja merimiesten sekä muutamain yhtiömiesten johdolla laiva palasi Nahodkaan tuomaan siellä ostettua karjaa. Kaikki maalle jääneet joutuivat vilkkaaseen toimintaan ja ne, jotka ennestään eivät olleet työhön perehtyneet, saivat käytännöllisesti oppia esiintulevia tehtäviä, kun heitä oli neuvomassa työnjohtajat ja käsityöläiset, jotka heidät ottivat apulaisikseen. Pian olivat molemmat autiot kiinalaisten rakennukset valmiiksi sisustettuina. Suurempi rakennus sisustettiin naimattomille nuorille miehille. Siihen sijoitettiin 35 makuupaikkaa ja iso lämmitysuuni, joka muurattiin harmaista kivistä, sillä tiiliä oli ainoastaan leipomauunia ja keittotakkaa varten. Pienemmässä rakennuksessa oli vain kaksi huonetta, keittiö, jossa oli leipomauuni ja keittoliesi sekä sali, joka oli jaettu kuuden eri perheen ja neljän palvelustytön asuttavaksi. Priki palasi Strelokiin syyskuun lopulla ja toi mukanansa 20 härkää ja hevosen. Lypsylehmiä ei ollut saatavissa. Vetoeläiminä kiinalaiset käyttivät ainoastaan härkiä. Heti kuin asuinhuoneet olivat kunnossa, muuttivat rouvat, jotka laivan mukana olivat käyneet Nahodkassa, maalle asumaan. Jokaisen emännän piti neljän palvelustytön ja parin yhtiöön kuuluvan miehen avustamana vuoron mukaan hoitaa viikon ajan taloutta ja valmistaa ruokaa kaikille 50:lle hengelle. Ruokavarojen hoitaja antoi talouteen ruoka-ainekset. Näin alettiin kommunistinen yhteiselämä. [Kuva: Suomalaisten uudisasunto Strelokissa.] [Kuva: Suomalainen siirtola-alue Tyynen meren rannikolla.] Kun asuinhuoneet oli saatu valmiiksi, piti rakennettaman tavarasuojia ruokatavarain ja tarvekalujen säilyttämistä varten sekä navettarakennuksia elukoille. Heiniäkin piti koottaman tarpeeksi paljon talven varalle. Kyllä saatiin tehdä monenlaista työtä: muurata, sahata, rakentaa, nikkaroida ja sitäpaitsi suorittaa maanviljelystöitä. Mutta jokainen teki työtä ilolla ja kukin toivoi parempia aikoja. Myöhään syksyllä kuokittiin pari tynnyrinalaa maata. Jokaisen oli tehtävä yksi kapanala päivässä. Joka oli voimakas ja työhön tottunut, suoritti tehtävän 6:ssa tai 7:ssä tunnissa; tottumaton sensijaan sai tehdä työtä kymmenenkin tuntia, mutta pitkä merimatka ja iloinen elämä laivalla oli voimistanut ja kehittänyt niitäkin, jotka olivat tottumattomia ruumiilliseen työhön. Heti Strelokiin tultua pantiin toimeen ajometsästys edustalla olevalla Putjatinin saarella. Metsästys alettiin saaren eteläpäästä ja muodostettiin 35-miehinen metsästäjärivi koko saaren poikki. Ampujat olivat sopivan matkan päässä toisistaan ja heidän välillään kulkivat tottumattomat metsämiehet varustettuina lyömäaseilla, torvilla ja rämistimillä, etteivät laskisi yhtäkään otusta ajorivin lävitse. Saari oli vuorinen ja asumaton. Siellä kasvoi koivuja, tammia, korkkipuita, sokerivaahteraa, saarnia, jalavia, leppiä, marjakuusia ja etelänpuoleisilla rinteillä taas villejä omenapuita, viiniköynnöksiä ja monenlaisia pensaita. Tällä metsästysmatkalla, joka alkoi aikaisin aamulla ja päättyi iltahämärässä, saimme saaliina 11 metsäkaurista ja 3 isoa hirveä. Petoeläimiä emme nähneet. Muutamia päiviä myöhemmin insinööri Nilsson ja hänen rouvansa soutivat Putjatiniin poimimaan mustia viinirypäleitä, joita siellä kasvoi runsaasti, ja joita rouva halusi keittää hilloksi. He kulkivat kumpikin eri suunnalle. Insinöörin katsellessa korkealta kukkulalta merelle, huomasi hän joukon aluksia, pieniä soutuveneitä, noin 30—40 vaiheilla, tulevan Nahodkasta päin, jokaisessa ainoastaan yksi soutaja. Insinööri pelästyi, arvellen, että alkuasukkaat olivat mahdollisesti kuulleet prikin saapumisesta ja aikoivat hyökätä tulokkaiden kimppuun. Hän meni heti rantaan päin, missä heidän veneensä oli. Sillävälin vene toisensa jälkeen laski saaren rantaan. Rouva kertoi, että useat soutajista olivat kulkeneet hänen ohitsensa, ja kun hän oli yksin, niin hän tunsi vähän pelkäävänsä. Mutta hän ei kuitenkaan menettänyt malttiansa, vaan näyttääksensä, ettei hän ollut turvaton, hän miehensä revolverilla, joka oli jäänyt nänen suojaksensa, ampui varista, joka istui puussa. Kauan eivät rypäleidenpoimijat viipyneet saaressa, vaan soutivat kotiinsa. Myöhemmin he saivat kuulla, että soutajat olivat merikaalin kokoojia. Mandšurian alkuasukkaat, joita nimitetään mandšuureiksi eli taaseiksi ja jotka itseänsä nimittävät mandšeiksi, kokoavat meren pohjalla lähellä rannikkoa kasvavaa merikaalia koukuilla, jotka ovat pitkiin seipäihin kiinnitetyt. Merikaali on tärkeää Kiinaan vietävää kauppatavaraa ja sentähden kesäisin tulee joukottain näille tienoille kiinalaisia kaalia nostamaan merestä. Kaalin nostajat siirtyvät paikasta toiseen, asuvat risumajoissa tai teltoissa, kasaavat nostamansa kaalin isoihin pieleksiin, jotka myöhemmin viedään pois suuremmilla djonkeilla. Ennenkuin meri oli ehtinyt jäätyä, lähti priki päällystön, merimiesten ja poikain kanssa Hakodadiin Japaniin ja palasi sieltä tuoden riisiä ja monenlaisia muita tarpeita valaanpyyntimatkaa varten. Paluumatkalla priki poikkesi Wladivostokiin ja toi sieltä 15 korealaista työmiestä avuksemme maanviljelystyöhön. Talvi kului kaikenlaisissa töissä, joista mainittakoon tukkien hankkiminen kahta suurempaa taloa varten, jotka piti rakennettaman pari kilometriä sisämaahan päin Rasboinikin lahdesta laaksoon, jolle olimme antaneet nimen _Tiikerinlaakso_. Sellainen nimi laaksolle annettiin sen johdosta, että siellä kaikkialla tavattiin tiikerien jälkiä. Meidän talvitehtäviämme oli vielä halkojen hankinta, sekä rekien ja monenlaisten työkalujen valmistaminen. Yhtiömiehistä kävi joka päivä vuoron mukaan kaksi metsästämässä. Tavallisesti suunnattiin retki Josefin vuorelle päin ja usein onnistui meidän saada joku metsänotus ammutuksi. Näillä metsästysretkillä tehtiin tuttavuutta metsästysfansan asukkaiden kanssa. He pyydystivät kesällä hirviä kaivettuihin kuoppiin ja elättivät niitä sitten aitauksissa, kunnes hirvien uudet sarvet hienon karvaisen nahan peittäminä olivat kasvaneet määrättyyn suuruuteen, jolloin niistä Kiinassa maksetaan tavaton hinta, sadasta kahteenkin sataan hopearuplaan. Samoin kuin Lapissa elävä poro pudottaa hirvikin vuosittain sarvensa ja uudet entistä suuremmat kasvavat sijaan. Uudet sarvet ovat alussa nahan peittämät ja pehmeät sekä täynnä verisuonia. Sellaisina kiinalaiset katkaisevat hirvien sarvet ja keittävät ne hyytelöksi. Näin saatua hyytelöä pidetään Kiinassa hyvin arvokkaana herkkuna. Altai-vuoriston asukkaat kuuluvat niinikään pyydystävän hirviä niiden tuoreiden sarvien tähden. Hirven sekä metsäkauriin lihaa sai ostaa ruplalla puudan (16 ½) kiloa. Hirvifansaksi suomalaiset nimittivät mandšien asuntoa Strelokin pohjoispuolella. Sieltä tuli naapurin poika usein käymään suomalaisten luona ja suomalaiset vaihtoivat heiltä suolaa vastaan, jota Kap Verdestä oli tuotu, milloin lihaa milloin hirvenrasvaa. Keittämällä puhdistettu hirvenrasva säilytetään puhdistetuista suolista tehdyissä pusseissa ja kuuluu olevan erittäin hyvää paistinrasvana sekä voin sijakkeena leivän päälle levitettynä, niinkuin nykyaikainen margariini. Naapurin poika oli nähnyt, että suomalaisten luona oli myös ennen mainitut Helsingin köyhäinhoitohallituksen yhtiön huostaan jättämät nuoret tytöt. Useita kertoja hän suomalaisten kanssa hieroi kauppaa saadaksensa ostaa niistä yhden tytön (jatu) vaimoksi (lauba) itselleen. Suomalaiset tekivät pilkkaa hänen sellaisista naimapuuhistaan ja tarjosivat kujeillen milloin yhtä milloin toista tyttöä hänelle kysellen paljonko hän tahtoisi »jatusta» maksaa. Poika lupasi maksaa parisataa hopearuplaa yhdestä tytöstä, mutta kauppaa ei sittenkään syntynyt. Jauhot loppuivat suomalaisilta kevättalvella v. 1870 ja täytyi lähettää kysymään jauhoja Nahodkasta. Mutta sieltä oli mahdoton saada jauhoja, kun ei sinne ollut kuljettavaa tietäkään, ainoastaan epätasainen polku, joka enimmäksensä seurasi meren rannikkoa. Tämä polku oli noin 80 kilometriä pitkä ja sen varrella oli 3 kalastajamökkiä, joissa voi levätä. Ei ollut myöskään alusta merimatkaa varten ja sitäpaitsi rannikot ja lahdet olivat jäässä. Kuitenkin päätettiin, että 12 miestä lähtisi Nahodkaan jauhoja hakemaan jokaisella mukanansa puudan vetoinen selkäpussi. Eihän noihin pusseihin mahtuva jauhomäärä kauankaan riittänyt 50:lle hengelle, mutta olihan edes vähän. Iltapuolella lähdimme Maing'ista ehtiäksemme Tjuvaisaan yöksi; se oli lähin kauppapaikka, josta merikaalin nostajat saivat ruokavaroja. Sitten jatkettiin matkaa juoksujalassa, jotta ehdittäisiin Nahodkaan ennen yön tuloa. Sitä matkaa oli liki kuusi peninkulmaa. Kun tulimme perille, vastaanotti valtioneuvos Furuhjelm meidät hyvin ystävällisesti ja antoi meille osoitteen, jonka mukaan saisimme mukavimmalla tavalla jauhonpuutteemme poistetuksi. Strelokista (eli Maingista) 12 kilometriä Wladivostokiin päin oli Ussurinlahden ja Strelokin lahden välillä eräällä niemellä sotilasasema, jonne oli majoitettu 15 sotamiestä. Sotamiesten luona oli ruokavaroja runsaasti, ja sieltä voisimme ne helposti kuljettaa kotiimme pitkin rannikkoa kirkasta jäätä myöten. Valtioneuvos Furuhjelm antoi meille kirjallisen määräyksen, että meille oli sieltä jauhoja luovutettava. Yhtiömiehistä lähti kaksitoista matkalle kahdella reellä. Härkiä ei voitu käyttää, sillä niitä ei saatu astumaan jäälle. Maantietä ei ollut, kun meren rannikko on äkkijyrkkä ja täynnä syviä rotkoja, jotka päättyvät merenrantaan. Kuusi virstaa mainitusta niemestä on Askoldin saari, jossa tätä nykyä on perustettu kullanhuuhtomoja. Muutamia satoja syliä rannasta oli useita pieniä kalliosaaria. Niitä vastaan murtautuivat kohisten Tyynen meren aallot ja luodoilla istui takajaloillaan tusinan verran tavattoman suuria merileijonia kauheasti ärjyen; muutamat niistä näyttivät keskenään taistelevan, ikäänkuin painiskellen. Olipa oikein kummallinen näky tämä vapaudessaan elävien merileijonien näytelmä. [Kuva: Merileijonia.] Sotilasasema oli niemen takana, lahden pohjukassa kallioiden suojassa, puoleksi maan sisällä turvekatolla katettuna samoin kuin giljakien ja jakuutien asunnot. Nilsson kertoo, että hän kauan jälkeenpäin muisteli, miten herkulliselta pitkän jäämatkan jälkeen se ateria maistui, jonka vieraanvaraiset sotamiehet tarjosivat tulijoille. Heillä oli tarjottavana hirvenlihamuhennosta perunain kanssa ja uunissa paistettua tattariryynipuuroa, johon silmäksi oli pantu hirvenrasvaa. Vietettyään yön sotilasten luona ja juotuaan teetä leivän kanssa, lähtivät miehet paluumatkalle ja tulivat kotiin mukanaan kuusi niinimattoa täynnä jauhoja. Kun laiva oli palannut Japaninmatkalta, järjestettiin yhdyskunta siten, että yhtiömiehet jakautuivat kahteen osastoon. Toisen tuli lähteä merelle valaanpyyntiin, toisen taas jäädä maalle maanviljelystä harjoittamaan, muodostaen uudisasutuksen, joka hankkisi valaanpyyntimiehille ruokatarpeita. Nilsson liittyi valaanpyyntimiehistöön, sillä näiden piti saada ylimääräinen prosentti saaliista, riippuen kunkin taitavuudesta. Loppuosa piti jaettaman tasan kaikille. Alku näytti hyvin lupaavalta, sillä jo laivaa varustettaessa pyyntimatkalle huomattiin valas, joka ajoi takaa silliparvea; sillit nimittäin tavallisesti nousivat Strelokin lahteen aina jäiden lähdettyä. Kaksi venettä pantiin heti kuntoon ja varustettiin tarpeellisilla harppuuneilla ja muilla tarpeilla. Toisessa veneessä olivat kapteeni Höök veneen ohjaajana ja proviisori Walldén harppuuninheittäjänä. Tämä vene pääsi onnellisesti niin lähelle valasta, että keihäs voitiin heittää. Heti kun valas tuntee keihään ruumiissansa, sukeltaa se syvälle tulista vauhtia ja manillanuorasta tehty harppuuninvarteen kiinnitetty pyydyssiima juoksee ulos yhtä kiivasta vauhtia veneessä olevasta astiasta etukeulassa olevan klyysin kautta. Harppuunin heittäjä seisoo kirves kädessä iskeäksensä nuoran poikki, jos nuora juoksisi loppuun asti ja vene näyttäisi lähtevän seuraamaan valaan mukana meren syvyyteen. Mutta tällaista tapahtuu harvoin. Tavallisesti valas jo aikaisemmin kohoaa veden pintaan hengittämään. Sen vauhti vähenee ja nuora ei ole enää yhtä kireällä, vaan höllenee. Niinpian kuin on mahdollista, tehdään nuoraan silmukka veneen laidassa olevan pollarin ympärille. Silloin tavallisesti tulee veneelle pikajunan nopeus. Kahden puolen venettä kuohuu vesi korkeana laineena. Sillä tavoin saa joskus seurata valaan mukana peninkulmittain, kunnes valas on uupunut. Heti kun voidaan, ruvetaan nuoraa lappamaan sisälle veneeseen ja pyritään lähemmäksi valasta, jotta toinenkin harppuuni ja siihen kuuluva nuora voidaan heittää valaan kylkeen. Silloin valas tekee uuden vimmatun ponnistuksen ja jälleen alkaa veneen hinaaminen. Missä valas kulkee, siinä vedenpinta tulee verensekaiseksi. Sillä tavoin saa jatkaa monta tuntia, kunnes valas väsyy niin, että veneellä voidaan sitä lähestyä. Nyt veneen miehistö tarttuu leveäteräisiin pistokeihäisiin ja pistelee valasta niin kauan, kunnes se kuolee. Valasta lähestyessä tarvitaan suurta varovaisuutta. Kun siitä vesisuihkusta, minkä se puhaltaa sieraimistaan, voi arvata, millä kohdalla se on ja mihin se on menossa, koetetaan kiivaalla soutamisella päästä sen edelle. Jos luullaan, että on päästy sen läheisyyteen, istutaan veneen tuhdolle, tartutaan meloihin, lyhkäisiin lapion muotoisiin airoihin, pistetään ne molemmin käsin veteen ja melotaan venettä äänettömästi eteenpäin, nostetaan melat yhtä hiljaa vedestä ja odotetaan, kunnes nähdään valaan sukeltavan näkyviin vedestä. Tähän kaikkeen vaaditaan paljon kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, sillä usein valas tulee ylös vedenpintaan aivan toisella paikalla kuin oli aavistettu. Täytyy pyrkiä sen lähelle sivultapäin ja varoa sen pyrstöä, sillä valaalle on tietysti vähäpätöinen seikka lyödä pyrstöllään vene murskaksi tai viskata se ilmaan. Me näimme valaan aamupäivällä ja vasta illan hämärtyessä me sen saimme voitetuksi. Valas ankkuroitiin 6:n tai 7:n virstan päähän asunnostamme, samalle paikalle, missä se saatiin tapetuksi ja seuraavana päivänä läksi meitä kolme venekuntaa hinaamaan sitä prikin luo suurella ilolla ja riemulla. Kaikki rouvatkin lähtivät saadaksensa olla mukana. — Tämä valas oli laadultaan pienempää lajia, pituudeltaan 35 tai 40 jalkaa ja läpimitaten 6 jalan paksuinen. Siitä traaniöljystä, joka sen rasvasta keitettiin, saatiin Wladivostokissa muutamia satoja hopearuplia. Valaan rasva nyljetään yhtenä levynä ja se tehdään seuraavalla tavalla: korkealle laivan mastoihin kiinnitetään kaksi isoa väkipyörää. Näiden väkipyöräin kautta kulkevat köydet, joihin on kiinnitetty kaksi isoa koukkua ja nämä koukut isketään kiinni valaan rasvakerrokseen. Ankkuripelillä ruvetaan koukkuja vähän erällänsä kohottamaan ja leikataan syvä leikkaus rasvaan päästä alkaen pyrstöön asti. Sitä mukaa kuin valaan ruho taipuu, ratkotaan rasva irti valaan ruumiista suurilla sitä varten tehdyillä puukoilla. Miehet seisovat valaan päällä kiertäen sitä hitaasti ympäri sitä mukaa kuin rasvakerros irtautuu. Rasva hinataan ylös suurena levynä, joka ulottuu märssystä laivan reelinkiin asti. Riippuen valaan suuruudesta voi rasvakerroksen paksuus olla 6—18 tuumaa. Jos valas on pitkä, otetaan useampi sellainen levy, kukin kappale jonkun verran pitempi kuin välimatka mastojen välillä, joihin väkipyörät ovat kiinnitetyt. Rasvakerros lasketaan sitten laivan kannelle, leikellään sopiviksi kappaleiksi ja pannaan kahteen hyvin isoon pataan, jotka sitä tarkoitusta varten on muurattu laivan kannelle ja sitten rasvasta keitetään öljyä. Öljy ammennetaan tynnyreihin sen mukaan kuin sitä patoihin muodostuu ja yhtämittaa lisätään uutta rasvaa. Pataan jää ruston kaltaista loppujätettä, josta ei enää lähde öljyä ja se käytetään polttoaineeksi padan alle. Strelokin lahdessa pyydystämällämme pienellä valaalla ei ollut kelvollisia kitalaesta riippuvia hetuloita eli kalanluita; ne olivat liian pienet, kapeat ja hoikat. Suurilla hetulavalailla voivat ne olla 3—4 metrin pituisia ja usean sadan ruplan arvoiset. Samoin voidaan sellaisesta valaasta saada traaniöljyä 4—8 tuhannen ruplan arvosta, riippuen valaan suuruudesta. Toukokuun lopulla — kertoo Nilsson — saatoimme lähteä prikillä purjehtimaan pohjoisille vesille. Ohotan meren lahdista eivät jäät lähde ennenkuin kesäkuun alulla. Ennenkuin ennätimme lähteä purjehtimaan, luikkivat eräänä yönä korealaiset työmiehemme meiltä karkuun. He eivät pitäneet meidän maanviljelijöistämme ja heidän komennostansa ja korealaisten oli vaikea saada suomalaisia heitä ymmärtämään. Kumminkin oli muokattu melkoisen suuri ala maata ja siihen kylvettiin perunoita, juurikasveja ja muita syötäviä kasveja. Me kylvimme vain vähän viljaa, koska meillä ei ollut myllyä, jolla jyvät olisi jauhettu. XI. VALAITA PYYDYSTÄMÄSSÄ Valaanpyyntiretkestä kerromme tässä Nilssonin mukaan. Purjehtimaan lähdettyä pysähdyimme ensin _Olga_-nimiseen hyvään satamaan, joka on 160 meripeninkulmaa pohjoisempana kuin Strelok. Siellä on vähäisen joen suulla samanniminen venäläinen kylä. Vuorokauden siellä viivyimme, ja sen ajan kuluessa asukkaat meille pyydystivät 500 isoa lohta, jotka maksoivat 10 kopeekkaa kappale. Hauskaa oli katsella, miten näppärästi he vetivät lohet vedestä. Joki oli paikoitellen ainoastaan parin sylen levyinen. Heillä oli kahta lajia pyydystyskaluja: kolmihaarainen iskuatrain ja seiväs, jonka päässä oli koukku. Nopeina kuin salamat mennä vilahtivat lohet yhtämittaa vasta- ja myötävirtaan. mutta yhtä nopeasti miehet iskivät atraimensa toiseen tai toiseen kalaan ja tavallisesti kylkeen isketty lohi vedettiin maalle. Kerrottiin, että Amurinjoen suulla muutamina vuodenaikoina saadaan lohia niin runsaasti, ettei lohella silloin ollut enää arvoakaan, vaan myytiin sitä kopeekasta kappale. Silloin japanilaiset lannoittivat peltojansa kaloilla. Mitä rikkauksia täällä olisikaan ollut ansaittavina kapitalisteilla, jotka olisivat säännöllisellä tavalla voineet harjoittaa kalastusta! Seuraava paikka, johon aioimme mennä, oli vähäinen _Moneron_-niminen saari Sahalinin läheisyydessä. Sen paikan kapteeni Höök tunsi entisiltä matkoiltaan. Siellä nousee merikarhuja tuhansittain keväällä synnyttämään penikoitansa ja parittelemaan. Niiden pyynti tapahtuu seuraavasti: Tarkastellaan varovasti, onko niitä kylliksi paljon noussut maalle, että kannattaa ryhtyä niitä pyydystämään. Jollei niitä ole, niin asetutaan niitä odottamaan. Vanhat koirakset kömpivät maalle ja jokainen niistä koettaa houkutella luoksensa niin monta naarasta kuin suinkin. Naarakset nousevat sitten hitaasti ja asettuvat koirasten ympärille, jotka tappelemalla muita koiraksia vastaan puolustavat omaa perhettänsä. Koirakset kahakoivat kiivaasti lisätäksensä omien naarastensa lukua ja naarakset liittyvät niihin, jotka parhaiten pitävät puolensa. Nuoremmat ja heikommat merikarhut töin tuskin onnistuvat saamaan naarasta itselleen. Kun sillä tavoin on karttunut kylliksi suuri joukko merikarhuja maalle, niin pyydystäjämiehistö muodostaa ketjun pitkin rannikkoa, jokainen varustettuna saarnipuisella nuijalla. Näin ajetaan merikarhut kauemmaksi maalle ja tapetaan siellä iskemällä nuijalla kuonoon. Niiden nahat ovat hyvin arvokkaita ja niitä sanotaan majavahylkeen nahoiksi; nahat suolataan ja sellaisessa tilassa ne kuljetetaan Honoluluun tai San Fransiskoon, jossa ne valmistetaan turkisnahoiksi (säl-bisam). Tullessamme Moneron-saaren luo, näimme, että toinen laiva oli siellä ankkurissa ennen meitä. Kapteeni meni laivaan ja sai kuulla, että se oli amerikkalainen »Briggs», joka siellä oli pyydystysretkellä. Me jätimme amerikkalaiset rauhassa pyydystämään, sillä Briggs kuuluu uhanneen asein puolustaa pyyntipaikkaansa. Laivasta voitiin kaukoputken avulla nähdä merikarhujen joukottain matelevan rannikoilla. Siinä meiltä meni hukkaan suuri rikkaus. Kapteeni Höök meitä lohdutti sillä, että me kyllä löytäisimme jonkun toisen saaren, missä me häiritsemättä saisimme nuijia merikarhuja; mutta sen pahempi, tämä toivo petti. Vähän myöhemmin suomalaiset menivät maihin toiseen pieneen tuntemattomaan saareen ja poimivat siellä veneen täyteen linnunmunia. Jokainen sieppasi kiinni niin monta lintua kuin saattoi pitää, ennenkuin ne olivat ehtineet lentää pois, sillä ne olivat pesissään niin taajassa, etteivät ne kaikki voineet yhtaikaa lähteä lentoon, vaan niitä kävi ottaminen käsin kiinni. Oli juhannusaaton aatto, ja sinä päivänä laivamiehet kaikki joivat munatotia. Jokainen oli koonnut munia kymmenittäin. Heinäkuun alkupäivinä tultiin Ohotan meressä oleville Šantarin saarille. Siellä uiskenteli jäälauttoja kaikkialla ja enimmäkseen oli niin paljon sumua, ettei nähnyt ollenkaan eteensä. Yöllä vuoroveden noustua maallepäin tuli veden mukana jäitäkin ja ahtautui niin tiheästi laivan ympärille, että pelkäsimme sen pusertuvan rikki. Kyllähän koetimme seipäillä lykätä jäitä pois laivan luota, mutta ei se auttanut. Vaikka laiva oli ankkuroituna, veivät jäät laivan mukanansa ja ahdistivat meidät lahteen, jonka suupuoli oli aivan kapea. Aamulla sumun hälvettyä huomasimme ihmeeksemme olevamme avarassa lahdessa, maata joka puolella ympärillämme paitse lahden suulla. Laskuvesi virtasi nyt maalta poispäin ja vei jäätkin mukanansa ja muutaman päivän kuluttua jäitä ei enää näkynytkään. Arvelimme, että jäät olivat pusertaneet meitä pahimmin kulkiessamme lahden suun kohdalla. Kaiken kesää me risteilimme joka suunnalle Ohotan meren eteläosassa etsien valaita ja usein olimme niitä lähellä. Kerran valas nosti venettä, jossa kertoja (Nilsson) oli, niin että jokaisen piti heittäytyä toiselle laidalle, ettei vene kaatuisi. Mutta heti valas sukelsi jälleen. Toisen kerran vene joutui ihan kolmen ison valaan keskeen, jotka leikittelivät. Oli jännittävä hetki, kun äänettömästi melomalla pääsimme aivan niiden viereen. Yksi valaista olisi varmasti joutunut meidän saaliiksemme, jollei harppuuninheittäjä olisi epäröinyt ja laiminlyönyt oikealla hetkellä heittää keihästä. Hän näet odotti veneen ohjaajalta heittokäskyä; tämä taas luotti heittäjän omaan arvosteluun, sillä veneen peräpuolelle ei voinut nähdä, milloin olisi paras hetki käsillä. Valaat aavistivat jotakin outoa olevan tekeillä ja sukelsivat suorastaan meren syvyyteen. »Etkö jo heitä?» huudahti veneen ohjaaja, ja silloin harppuuni singottiin veteen valaan jälkeen, joka jo oli kadonnut näkyvistä ja tietysti ase ei osunut. On huomattava, ettei meillä ollut mukanamme yhtään tottunutta harppuuninheittäjää lukuunottamatta kapteeni Höökiä ja tynnyrintekijä Michelsonia, ja nämä olivat kumpikin veneiden ohjaajina. Meidän piti käytännössä oppia ammattimme. Kun ruokavaramme alkoivat olla vähissä, menimme maihin erääseen giljakkikylään ja ostimme siellä lehmän teurastaaksemme. Kauppias, joka oli yksi kylänvanhimmista, käytti silmälaseja, joissa oli isot pyöreät lasit, siten vaikuttaaksensa herättävästi arvonantoa. Samalla tavalla tekivät nekin kiinalaiset, jotka tahtoivat olla muita etevämmät. [Kuva: Giljaaki.] Kerran, kun olimme soudelleet pitkät matkat ympäri, usein niin kauas laivasta, joka oli ankkurissa, ettei sitä näkynytkään, vaikka tiedettiin, missä päin se oli, näimme giljakin rannalla. Kun meillä oli nälkä, menimme maalle, kokien saada kalaa, sillä emme olleet syöneet lämmintä ruokaa koko päivänä. Giljakilla oli kevyt kolmen sylen mittainen verkko käsivarrella ja yhtä pitkä hoikka seiväs. Ukko heitti ulos verkkonsa, jonka toinen pää oli kiinnitetty seipääseen. Seipään toinen pää oli ukon kädessä. Muutaman yrityksen jälkeen jo 8—10 naulan painoinen hopeankiiltävä lohi pyristeli rannalla. Se ostettiin ja pantiin heti rautaiseen ämpäriin kiehumaan suolaisessa vedessä. Maksuksi lohesta annoimme englantilaisen keksin, sellaisen, jollaisia merimiehille annetaan ruoan mukana. Sanomattakin sen ymmärtää, että lohi meistä maistui hyvälle. Ohotan meren rannikot ovat kaikkialla täynnä tuulen ajamia puita, joita aallot ovat viskelleet rannoille. Enimmäksensä ne ovat sellaisia puita, jotka aikoinansa ovat irtautuneet jokien varsilta, kun kevättulvat ovat paljastaneet niiden juuret. Hiekka ja laineet olivat silittäneet ne niin kirkkaiksi ja pyöristäneet niiden päät, että ne olivat kuin jossakin koneessa sorvatut, ja niitä oli kasaantunut sylen korkeudelle ja enemmänkin pitkät matkat. Rantojen muodostus näyttää olevan samanlainen kuin Hollannissa, sillä vesirajan sisäpuolella on laajoja hiekkakenttiä, joista meri on vetäytynyt pois. Koko kesän kuluessa emme saaneet Ohotan merellä enempää kuin yhden ainoan valaan ja senkin pienemmän kuin edellisen Strelokissa pyydystetyn. Meidän ruokavaramme ja muutkin tarpeemme alkoivat loppua. Yleistä tyytymättömyyttä ilmestyi näkyviin; useimmat tahtoivat palata kotiin, vaikka kapteeni Höök vielä halusi koetella onnea. Kun ei valaita löydetty, päätettiin tappaa muita merielukoita, mistä vaan rasvaa saataisiin. Hylkeensukuisia elukoita oli kyllä paljon. Olivathan suomalaiset jo ennen valaanpyyntiretkelle lähtöänsä nähneet Strelokin lahden suulla merileijoniksi nimitettyjä isoja elukoita, joista varmaan lähtisi paljon rasvaa. Ja niin tehtiin vielä toisenlainen yritys. Kapteeni Höökillä oli ehdotus valmiina. Hän oli edellisinä vuosina purjehtinut Ohotan ja Beeringin merillä ja tiesi siellä olevan suuria merieläviä, hylkeiden ja mursujen sukuisia _merilehmiä_, jotka syövät meressä kasvavaa ruohoa ja lihoavat hyvin rasvaisiksi. Kun ne nousevat maalle, ovat ne niin kömpelöitä ja avuttomia, että niitä on helppo tappaa ja niistä saa runsaasti traania, sillä ne ovat paljon suurempia kuin hylkeet. Ruvetaan niitä pyydystämään ja kokoamaan niiden rasvaa. Siitä tulee arvokas kauppatavara. Kokeneen johtajan ehdotusta pidettiin hyvänä, ja sitä päätettiin noudattaa, kun ei valaiden pyydystäminenkään onnistunut. Merilehmäksi (latinaksi Rhytina Stelleri) nimitettiin erästä suurta hyljelajia, joka tavattiin Beeringin meressä. Sen pituus vaihteli 8:sta 10:een metriin ja sen paino oli keskimäärin 48 000 kiloa. Sillä ei ole yläleuassa etuhampaita, vaan samanlainen rusto kuin lehmälläkin. — Merilehmät syövät heinää meren pohjalla ja lihoavat hyvin rasvaisiksi. Kun ne nousevat maalle parittelemaan, ovat ne hyvin kömpelöitä ja aivan avuttomat pyyntimiesten hyökkäyksiä torjumaan. Honkolan kartanon entinen omistaja, amiraali Furuhjelm kertoi kerran joutuneensa sellaiselle pyyntiretkelle Pohj. Amerikan rannikolla. Merilehmiä oli kömpinyt maalle iso ryhmä ja pyyntimiehet niitä tappoivat minkä kerkisivät. Peljästyneet merielukat lähtivät pakoon pyrkien mereen. Amiraali oli rannalla ja näki koko lauman hyökkäävän häntä kohti. Kun hän luuli noiden isojen elukkain hyökkäystä vaaralliseksi, alkoi hän huutaa apua, sillä hän oli tullut vain katselemaan elukkain pyyntiä ja oli aseeton. Suuresti hän kummastui, kun eräs pyyntimiehistä seipäällä hosuen sai koko merilehmäryhmän kääntymään pakoon. Niin säälimättömästi ovat ihmiset tappaneet merilehmiä niiden rasvan ja nahan täliden, että koko elukkalaji tätä nykyä lienee sukupuuttoon hävitetty. Sillä ne eivät ollenkaan kykene puolustautumaan pyyntimiehiä vastaan ei hampainensa eikä pakoon lähtemällä, kun ne maalla ovat niin kömpelöitä. Kenties niitä on vielä Pohjoisjäämeressä. Laiva oli saapunut pohjoiseen saaristoon. Olivatko saaret Kuriilien vai Aleutien ryhmään kuuluvia, sitä ei kertoja minulle maininnut, mutta kun tarkastettiin kiikarilla rantoja tarkasti, niin jopa tuolla yksinäisellä luodolla nähtiin merielukka, joka oli kömpinyt kallionkielekkeelle päivää paistattamaan. Puolitusinaa miestä astui veneeseen ja hiljaa soudettiin luotoa kohti, missä otus venytteli kalliolla. Takaperin huopaamalla sitä lähestyttiin tuulen alapuolelta. Väkevin miehistä oli asettunut veneen perään rautaisilla vanteilla varustettu tamminen nuija kohotettuna käsissä. Parin kolmen sylen pituinen ja hyvin paksu elukka loikoili kivellä, välittämättä vähääkään hiipivästä veneestä. Kun vene oli tullut tarpeeksi likelle, iski perässä istuva mies täydellä voimalla elukkaa päähän nuijallaan, luullen sen kallon murskaavansa. Hirmuisesti ärjyen syöksyi meripeto kalliolta mereen ja noustuaan esiin syvyydestä hyökkäsi se heti venettä vastaan. Sitä lyötiin uudelleen nuijalla päätä kohti, mutta se otti nuijaniskun vastaan torahampainensa, tempasi nuijan pois perämiehen käsistä ja puraisi nuijanvarren poikki. Heti se uudisti hyökkäyksensä venekuntaa vastaan. Sitä iskettiin kirveillä, pisteltiin keihäillä ja venekunnan toiset miehet soutivat pakoon pedon raivokkaasti uidessa jäljestä. Sen suusta ja sieraimista syöksyi verta miesten päälle sen hyökätessä puremaan. Miehillä oli täysi työ suojella henkeänsä vimmatusti hyökkäävää meripetoa vastaan. Aseistetut miehet iskivät kilpaa sitä keihäinensä ja kirveinensä joka kerran, kun sen pää kohosi vedestä venettä kohti. Pitkän taistelun aikana peto viimein paljosta veren vuotamisesta uupui ja saatiin tapetuksi. Useita ämpärillisiä veden sekaista verta ammennettiin ulos veneestä, kun kahakka oli päättynyt. Väsyneinä ankarasta ottelusta miehet vetäytyivät laivaan hinaten sinne vaivalloisesti saatua saalistansa. Ja kun mielenkiihtymys oli tyyntynyt, niin joku heistä virkkoi: »Kuulkaas pojat! Kyllä tämä on ensimmäinen ja viimeinenkin meripeto, jonka päivällisunta me häiritsimme hyökkäyksellämme. Tämmöisen rasvamöhkäleen pyydystäminen on liian hengenvaarallista hommaa.» Tapettu merielävä ei ollut mikään merilehmä vaan merileijona. Sillä nimellä tunnettu elukka (latinaksi Otaria) tavataan vielä yleensä Beeringin salmen ja Japanin välisillä vesillä. Se on hylkeiden luokkaan kuuluva ja sen pituus on vain 5 metriä. Koiras painaa täysikasvuisena 500 kiloa, mutta naaras on vain ⅕ koiraksen suuruudesta. [Kuva: Aino-kansan mies ja nainen.] Ensimmäinen yritys rikastua traanirasvan kaupalla opetti suomalaiset uudisasukkaat jättämään kaikki merileijonat rauhassa lisääntymään. Helsingin Yliopiston eläintieteellisessä museossa on täytetty merileijona. Arvatenkin amiraali Furuhjelmin hankkima ja lahjoittama. Paluumatkalle lähdettiin, poikettiin rannikolla lahteen, jossa kasvoi korkeita kauniita lehtikuusia, hakattiin niitä haloiksi ja täytettiin niillä laiva. Myöskin Sahalinin saarelle poikettiin, kun täytyi välttää epäsuotuisaa tuulta. Kun miehet kävivät poimimassa muuraimia, joita siellä oli runsaasti, näkivät he Aino-kansaan kuuluvan naisen, joka heitä pelästyi ja rupesi itkemään, mutta rauhoittui pian, kun sai muutaman hopearahan. Aino-kansaa asuu sekä Sahalinin saarella että Japanin pohjoisimmissa osissa. Heidän silmäkulmansa ovat tuuheakarvaiset, usein yhteenkasvaneet ja miehet ovat tuuheapartaisia, siinä kohden poiketen kaikista muista mongoolirotuisista ihmisistä. Ainojen asunnot ovat kiinalaisten asuntojen kaltaisia. Laivan ollessa ankkuroituna miehistö 20 sylen syvyydellä onki merestä turskia suoraan laivasta. Niitä oli niin runsaasti, ettei kauan tarvinnut nykäisyä odotella. XII. YHTIÖN HAJOITTAMINEN. — YHTIÖMIESTEN MYÖHEMPIÄ VAIHEITA Jokainen ihminen on oman onnensa seppä. Aina toteutuu, että työntekijä, joka on huolellinen, ahkera ja kohtuullinen, myöskin edistyy, kehittyy taitavammaksi, saavuttaa itsenäisyyttä ja muiden arvonantoa. Hänestä tulee oman perheensä isäntä ja haltija ja hän voi kotielämänsä järjestää mielensä mukaisesti. Toisin oli laita suomalaisten yhtiömiesten, joilta toverit vaativat yhtäläistä työn suoritusta, koska kerran kaikilla oli samanlaiset edut ja oikeudetkin. Mutta kaikki eivät kyenneet suorittamaan samanlaista työtä ja monet osoittautuivat huolimattomiksi ja välinpitämättömiksi. Naimisissa olevat miehet eivät paljoakaan saaneet vaimojensa kanssa seurustella, kun näillä oli taakkana koko talouden hoito. Jo ensimmäisen kesän kuluessa maalla asuessa nähtiin, että jokainen perhe tahtoi omistaa jotakin itsenäisesti erillään muista. Naiset kuokkivat kukin itsellensä pienen maan viljelläksensä jotakin, minkä he voisivat sanoa omaksensa, erillänsä yhteisestä. Alituinen riippuvaisuus toinen toisestansa teki koko yhtiön osallisuuden rasitukseksi. Varsinkin naimisissa olevat pyrkivät vapautumaan tuosta yhtiön pakosta. Jokainen piti silmällä kuinka paljon tai miten vähän toinen teki työtä ja laiminlöi itse velvollisuutensa. Levottomuudella odottivat maalla olijat prikin palajamista ja sen miehistöltä odotettiin kaikkien toiveiden täyttymistä. Viljelykset, jotka olivat ylängöllä sangen korkealla meren pinnasta, jossa ei mitään jokea juossut, olivat liiaksi alttiit tuulille, mitkä lakaisivat pois ruokamullan ja liian lähellä merta, jonka sumut vaikuttivat haitallisesti kasvuun, niin että lukuunottamatta perunoita ja vähän juurikasveja kaikista muista kylvöksistä tuli kato. Mutta se kuitenkin voitiin todeta, että ylempänä olevissa laaksoissa, Šutšanin ja muiden jokien varrella vuodentulo oli erinomainen. Kun sitten valaanpyytäjät tulivat takaisin melkein saamatta mitään toimeen, niin kaikki varat olivat lopussa ja paitsi edellämäinittuja maanviljelystuotteita, suoloja ja vähän jauhoja, joita yhteisesti käytettiin, ei yhdyskunnalla ollut mitään. Yhteinen pääoma oli myöskin lopussa ja kaikki olivat alakuloisia ja huolissaan. Marraskuulla pidetyssä yhtiökokouksessa päätettiin hajoittaa yhtiö, vaikka kapteeni Höök ja jotkut toisetkin tahtoivat, että lainattaisiin rahoja ja koetettaisiin jatkaa vielä vuosi eteenpäin. Päätös tehtiin, että yhtiö oli hajoitettava ja jokainen saisi pitää huolta itsestään. Yhteinen omaisuus ja irtaimisto jaettiin tasan yhtiömiesten kesken niin, että melkein jokainen sai härän, muutamia työkaluja ja hyvän joukon suoloja. Priki ja siihen kuuluva kalusto pantiin ankkuriin Rasboinikin lahteen ja valtioneuvos Furuhjelmille ilmoitettiin epäonnistuneesta yrityksestä ja kuinka välttämätöntä oli hajoittaa yhtiö, niin että jokainen kohdaltansa olisi vapaa hakemaan toimeentulonsa; ja että priki kaikkine tarpeinensa luovutettiin hallituksen käytettäväksi. Kokemuksemme opetti meille selvästi, — kirjoittaa Nilsson — että sosialistinen tai kommunistinen yhteiskunta, jommoinen meidänkin yhteiskuntamme oli, ei ikipäivinä menesty. On suuri erotus osuuskunnallisella toiminnalla, jossa yhteinen voitto jaetaan sen mukaan, minkä verran kukin on yhteiseen kassaan suorittanut ja missä jokaisella on työalansa sen mukaan, mihin hän kykenee ja missä ei toinen epäluuloisena vartioi toistansa tarkastellen, miten paljon tai kuinka vähän toinen toimii, vaan jossa jokainen on täydellisesti vapaa tehtyään tehtävänsä sinä päivänä, ja on oikeutettu järjestämään omat askareensa, huvituksensa y. m. oman mielensä mukaan, eikä minkään kaavan puitteissa. Onhan jokainen ihmisyksilö, kun kaikki asianhaarat huomioonotetaan, kuin pienoismaailma omalta osaltaan. Jos valaanpyyntiretkemme olisi onnistunut tahi jos olisimme löytäneet kultaa sisältävän maakerroksen tahi kaivospaikan, niin olisivat kenties kaikki olleet tyytyväisiä, mutta siinäkin tapauksessa luultavasti olisi syntynyt riitaisuuksia ansiosta ja yhteisen saaliin jaosta. Määräys yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, niinkuin meidän sääntömme vaativat, jää käytännössä ja armottomassa todellisuudessa vaikeaksi panna täytäntöön. Niin kauan kuin varat ovat vähäiset, tahtoo kyllä jokainen ponnistaa viimeisenkin kykynsä jonkin paremman saavuttamiseksi, mutta jos nähdään, että ponnistukset ovat turhia, silloin lamaantuu kyky, eikä silloin yhteisellä hankkeella voi olla menestystä. Suuriruhtinaan armosta annettiin yhtiön ja suomalaisten siirtolaisten velat keisarillisten perintötilojen kassaan anteeksi. Meidän prikimme hinattiin Wladivostokiin, jossa sitä käytettiin Venäjän hallituksen makasiinina. Toistaiseksi jäi Strelok uudisasukasten kodiksi, missä he säilyttivät omaisuuttansa, mutta naimattomat nuoret miehet lähtivät heti matkoille Nahodkaan ja Wladivostokiin tiedustelemaan mahdollisesti ilmestyviä ansiotyöpaikkoja. Kapteeni _Fridolf Höök_ otti hänelle tarjotun paikan vähäisen valaanpyyntikuunarin päällikkönä. Kuunarin omistajat, herrat _Lindholm_ ja _Törnqvist_ olivat suomalaisia ja asuivat San Fransiskossa. He harjoittivat kauppaa Wladivostokissa ja valaanpyyntiä Tyynen meren rannikoilla, lähettivät sinne keväällä tavaroita ja palasivat sitten syksyllä San Fransiskoon vieden sinne traaniöljyä. Ensimmäinen perämies, kapteeni _Jakobsén_, sai työpaikan Nahodkassa erään wladivostokilaisen kauppahuoneen liikkeessä, joka siellä avasi haaraliikkeen. Myöhemmin hän samoin kuin useimmat toisetkin palasi takaisin Suomeen. Helsingissä kapteeni Jakobsén perusti laivatelakan Kaivopuiston ja kauppatorin välille ja harjoitti siellä kauan laivojen korjausliikettä. _Hjalmar Höök_, joka luutnanttina palveli Venäjän meriväessä, oli saanut ainoastaan virkalomaa seurataksensa siirtolaisten mukana, ryhtyi jälleen palvelukseen Germak-nimisellä sotalaivalla, joka kuului Wladivostokiin sijoitettuun laivastoon. Myöhemmin hänkin palasi Suomeen ja Tammisaaressa hän kuoli keuhkotautiin. [Kuva: Wladivostok 1870-vuoden vaiheilla.] Tynnyrintekijä _Mickelson_, joka valaanpyyntimiehenä oli tottunut harppuuninheittäjä, siirtyi Wladivostokiin, perusti siellä saunan, kun kaupunki oli kasvanut niin suureksi, että yleisen saunan pito kannatti. Wladivostokissa Mickelson myöhemmin kuoli. Ylioppilas _J. Söderhjelm_ siirtyi Wladivostokiin sähkölennätinlaitoksen palvelukseen, jossa hän palveli kuolemaansa saakka. Ent. kauppa-apulainen _Th. Rosenström_, joka aikoinansa oli perustanut Helsingin kaivopuistoon kylpylaitoksen, kuoli Wladivostokissa. _Wilhelm König_, saksalaissyntyinen entinen ravintolan viinuri, oli Itä-Aasiassa asuessaan uuttera tiikereitä hävittämään sekä kaivamalla niille pyydystyskuoppia että asettamalla strykniinillä myrkytettyjä syöttipaloja. Kyllästyneenä yksinäiseen elämään Wilhelm König viimein nai venäläisen nuoren naisen, joka monien törkeiden rikosten tähden oli karkoitettu Itä-Siperiaan asti. Tuo nainen oli kasvoiltaan hyvin kaunis, niin että König häneen mielistyi, varsinkin kun nainen osasi teeskennellä katumusta. Sillävälin kuin König pitemmän aikaa oli kotoa poissa jollakin työansiolla, hänen vaimonsa otti itselleen venäläisen sotamiehen rakastajakseen. Königin kotiintullessa vaimo tappoi sotamiehen peittääksensä uskottomuutensa, joka kuitenkin tuli miehen tietoon, samoin kuin sotamiehen murhakin. König ei tahtonut itse joutua epäluulon alaiseksi tuohon murhaan, vaan lähti asiaa ilmoittamaan viranomaisille saadaksensa rikoksen jotenkuten järjestetyksi. Miehen ollessa sillä matkalla hänen kaunis venäläinen rouvansa oli etsimällä miehensä kätköjä löytänyt tiikerien pyydystämiseen käytetyn strykniinikapselin, jolla hän tappoi itsensä välttääksensä virallista rangaistusta. Sellaisia kohtauksia voi tapahtua erämaan yksinäisyydessä. _Herman König_, puutarhuri, oli kiinalaisten työmiesten työnjohtajana ja kuoli Wladivostokissa tapaturmaisesti. _A. Grönberg_, entinen apteekin oppilas ja sittemmin merimies, palasi takaisin Suomeen ja asettui asumaan Joensuun kaupunkiin. Oli sukulaisuussuhteissa rikkaan tohtori Cederbergin kanssa. Laivan rakennusmies Beckström palasi Suomeen. Turkkuri Tennberg kuoli Wladivostokissa. Entisestä aliupseeri Engblomista, joka sittemmin oli puuseppänä, ei tiedetä, palasiko hän kotimaahan vai jäikö Itä-Aasian matkalle. Maisteri _Viktor Federley_ palasi takaisin Suomeen ja toimi opettajana Porissa, jossa hän kuoli. Hänen veljensä _Alfred Federley_, joka Kapmaassa tovereistaan eksyi ja töin tuskin löysi heidät jälleen, kuoli Itä-Aasiassa. Entinen työvouti _Eriksson_, sittemmin merimies, palasi kotimaahan. _Aleksander Stjerncreutz_, suomalainen lääketieteen ylioppilas, kunnostautui Itä-Aasiassa niin, että hän Wladivostokissa yleni luotsi-osaston päälliköksi Amurin alueella. Ikänsä loppupuolella hän palasi Suomeen ja kuoli Helsingissä 1917 tai 1919 aikoihin. Hän oli naimisissa venakon kanssa ja hänen lapsensa kasvatettiin osaksi Suomessa, osaksi Venäjällä. Proviisori _Aksel Walldén_ antautui liikemieheksi ja Wladivostokissa hän sai kauppaneuvoksen arvonimen. Saatuansa tarpeeksi rikkautta hän kustansi lapsensa kouluun kotimaahan ja hänen rouvansa asui jonkun aikaa Helsingissä. Pojan sanotaan lukeneen lakitiedettä ja tytär, joka syntyi Kapkaupungin edustalla, joutui naimisiin Tigerstedt-nimisen upseerin kanssa. Ernst Wetterhoff, joka seurasi Imperator-laivalla matkustajana olematta osakkaana yhtiössä, palasi takaisin Suomeen ja myöhemmin hän meni naimisiin neiti Himmelroosin kanssa. Ne pojat, jotka Suomesta lähtiessä oli otettu mukaan aikoen kasvattaa heistä valaanpyyntimiehiä, lähtivät yhtiön hajoamisen jälkeen takaisin Suomeen. He antautuivat Itä-Aasiasta palaavien laivojen palvelukseen ja pääsivät sillä tavoin takaisin kotimaahan. Tytöt, jotka Helsingistä olivat köyhäinhoitohallituksen luvalla lähteneet Amurinmaan retkelle, saivat siellä opetusta ja kasvatusta; varttuivat voimassa ja taidossa ja joutuivat siellä jokainen naimisiin eurooppalaisten kanssa. Yhtiön jäsenistä vain harvoille onnistui saada heti yhtiön hajoittamisen jälkeen paikka, jossa saivat tilaisuuden ansaita toimeentulonsa, sillä suurin osa heistä ei osannut venäjän kieltä. Enimmät saivat tyytyä sellaiseen työhön, mitä sattui tarjona olemaan — vaikka eivät sellaista työtä olleet koskaan ennen tehneet. Wladivostokissa rakennettiin kahta isoa puutaloa tanskalaisen sähkölennätinkaapeliyhtiön laskuun. Rakennusmestari oli tanskalainen ja hän sovitti niin, että useat suomalaiset saivat työansiota salvumiehinä, seppinä, maalareina, huoneiden tapiseeraajina, muurareina tai apumielinä. Sanalla sanoen meikäläiset eivät karttaneet mitään tehtävää, sillä nyt oli noudatettava sääntöä, ken ei tahdo tehdä työtä, älköön myöskään syökö. Naineet miehet eivät voineet matkustaa heti, sillä vaimojansa he eivät voineet ottaa mukaansa, ennenkuin oli jotakin tietoa toimeentulosta ja asunnosta. Täytyi pitää huolta heidän toimeentulostaan kotona, ennenkuin voi lähteä matkalle, ja senjälkeen piti hankkia varmuus työnansiosta uskaltaaksensa muuttaa kaupunkiin asumaan. Edellä on mainittu, että suomalaiset tullessaan Strelokiin löysivät siellä pari kiinalaisten eli mandšujen rakentamaa mutta asumattomiksi jätettyä rakennusta eli fansaa, jotka korjattiin asuttavaan kuntoon. Samaa rakennustapaa noudattivat suomalaisetkin uusia huoneita rakentaessaan, kuitenkin niillä poikkeuksilla, joita he pitivät parempina. Mandšulainen fansa tehdään ristikkorakennepuista. Ristikkopuiden välipaikat on täytetty olkimatoilla, jotka ikäänkuin kangas kiinnitetään välipuihin: nämä kulkevat keskenänsä yhdensuuntaisesti korttelin matkan päässä toisistaan. Nämä oljista punotut seinät rapataan sekä sisä- että ulkopuolelta savella ja muodostavat puolen jalan paksuisen seinän, joka on täyteinen ja kestää hyvin kylmää vastaan, sillä ovathan oljet ja savi huonoja lämmönjohtajia. Katto tehdään myöskin oljista ja savesta; välikattoa ei ole; permanto on lujaksi poljettua savea; lämmitysuuni on huoneen ympäri kulkeva kivistä ja savesta muurattu vaakasuora savutorvi, peitetty heinistä tehdyillä matoilla ja käytetään sekä istuin- että makuupenkkinä. Tämän penkin toisessa päässä on litteäpohjainen pata, missä kiinalaisen tärkein ruoka-aine riisi keitetään. Keittoliedestä tuli menee penkin sisällä olevaa savutorvea myöten penkin toiseen päähän, missä ontto puunrunko on ulkopuoleisena savutorvena. Akkunana on seinässä oleva aukko, jossa puinen ristikko on peitetty öljytyllä paperilla. Ovi ja akkunat ovat aina etelään päin. Keskellä lattiaa on syvennys, jossa keitetään hiilistöllä. Fansan sekä pihamaan ympärillä on luja aita, joka on tehty kahden sylen pituisista maahan pystytetyistä paaluista. Kumminkin on tapahtunut, että tiikeri on päässyt hiipimään pihaan, siepannut saaliiksensa härän ja hypännyt aidan yli. Syksyllä 1870, kun tultiin takaisin huonosti onnistuneelta valaanpyyntimatkalta, olivat yhtiömiehet jo ehtineet rakentaa Tiikerinlaaksoon kaksi uutta asuinrakennusta, joiden seinät olivat savesta niinkuin mandšien fansat. Kun yhtiö hajoitettiin ja yhteinen irtain omaisuus oli jaettu, myötiin yhteinen kiinteä omaisuus huutokaupalla. Maisteri Federley osti toisen noista Tiikerilaaksoon rakennetuista asunnoista, toisen lähellä olevan osti Östman. Kumpaisessakin rakennuksessa oli kaksi huoneistoa, johon kuului kumpaankin kaksi huonetta ja keittiö sekä eteinen. Välikatto ja permanto oli jokaisessa sekä kelvolliset ovet, ikkunat ja uunit. Mutta maisterin rakennuksessa ei vielä ollut vesikattoa. Östmanin rakennukseen asettuivat asumaan rakennusmestari A. Östman ja hänen rouvansa ja toiseen huoneistoon insinööri Nilsson rouvansa kanssa. Mitä rakennuksissa oli keskentekoista, sen päättivät rakennusmestari Östman, proviisori Walldén ja insinööri Nilsson yhteisesti valmistaa. He sahasivat lautoja, tekivät lattiat ja välikatot, ovet, ikkunat ja vesikatot niin että joulukuussa päästiin muuttamaan taloon asumaan. [Kuva: Asunto Tiikerinlaaksossa.] Maisterin taloon asettuivat asumaan maisteri Viktor Federley, hänen veljensä Alfred Federley ja farmaseutti C. J. Schoultz toisessa päässä rakennusta; toisessa päässä asuivat meidän neljä tyttöämme, sillä heidät oli yhtiö uskonut maisterin huostaan, jotta hän heille opettaisi niinkuin koulussa, tiedon alkeita ja uskontoa. Entiseen poikamiesten asuntoon Strelokissa ei jäänyt ketään asumaan, mutta perheellisille sisustetussa rakennuksessa asuivat edelleen nahkuri Pietari Hakkarainen perheinensä, tynnyrintekijä Mickelson vaimonsa ja pikku tyttöjensä kanssa sekä muurari Grönstrand rouvansa ja lastensa kanssa. Kun Nilsson ja Östman aikoivat ruveta maanviljelijöiksi, niin yhdessä asuvaiset pidetyssä huutokaupassa huusivat kaikki yhtiön muokkaamat viljelysmaat sekä Tiikerin- että Maisterinlaaksossa. Alfred Federley oli saanut osaksensa hyvän härän ja sillä piti kaikki ajotyöt tehtämän. Strelokiin ei jäänyt useampia kuin mainitut kolme perhettä asumaan, ja niistäkin Grönstrandin ja Mickelsonin perheet aikaisin seuraavana keväänä muuttivat asumaan Tsimohee nimiseen kylään lähemmäksi Wladivostokia. Huutokaupassa olivat Tiikerinlaakson asukkaat huutaneet useita maamiehille tarpeellisia työkaluja ja tarveaineita sekä veneen. Ensimmäinen tehtävä oli saada rakennuksen katto tehdyksi. Yhdessä maisterin kanssa sahattiin lautoja niistä hirsistä, joita prikin lastina oli tuotu ja katon teko kävi reippaasti, kun katon kannatukset jo edeltäpäin olivat valmiit. Kun tämä suuri työ oli valmiina, tehtiin halaistuista hirsistä härälle navetta pystyyn asetetuista puista. Pystypuut kiinnitettiin toisiinsa hirsien pinnoilla ja katto tehtiin laudoista. Ennenkun navetta oli valmistunut, oli härkä pihalla ja kumma kyllä se sai olla rauhassa tiikereiltä, vaikka sellaisia kyllä kuljeksi ympäristössä. Talven kuluessa oli vielä monen monituiset tehtävät suoritettavana. Sellaisia olivat hirsien, polttopuiden ja heinien vedättäminen ja monenlaiset käsityöt. Iltaisin ja hyvin kylminä talvipäivinä kudottiin verkkoja, ja siinä toimessa maisteri oli hyvin taitava. Aamupuolella maisteri kokonaan puuhasi koululasten opetuksessa. Schoultz kävi joutohetkinään tavallisesti metsästämässä, mutta metsäkauriit ja hirvet olivat alituisesta ammuskelemisesta tulleet niin aroiksi, että hän harvoin sai mitään ammutuksi. Ruokaa oli yltäkyllin, sillä suurin osa yhtiön isosta perunavarastosta oli jäänyt Tiikerinlaakson asukkaiden osaksi, samoin pari sataa kuivattua lohta sekä muutamia tuhansia suolattuja sillejä, sen lisäksi jauhoja, teetä, suolaa ja vähän ruskeata jauhosokeria. Meidän jokapäiväisenä ravintonamme olivat sentähden kalat ja perunat ja siihen me olimmekin tyytyväisiä. Tytöt vuorotellen keittivät ruokamme. »Sunnuntaisin ja muina juhlapäivinä oli meillä tapana paistaa ohukaisia — kertoo Schoultz — ja se oli minun tehtäväni, sillä minä olin hyvin taitava niitä kääntelemään. Taikina tehtiin jauhoista, vedestä ja suolasta, sillä munia ja maitoa ei ollut. Voin asemesta käytettiin hirvenrasvaa. Kun ohukaisten päälle ripoteltiin vähän hiekkasokeria, niin ne teetä juotaessa maistuivat mainioilta.» Joulu vietettiin vallan juhlallisesti. Kaikki siistittiin ja järjestettiin. Joulupaistin hankkimista varten lähtivät Schoultz ja Östman yhdessä erääseen metsästysfansaan noin 15 virstan päähän Tiikerinlaaksosta. Viimeisellä hopearuplalla, joka oli jäljellä kassassa, onnistui Schoultzin saada rakon täyden hirvenrasvaa ja lihava metsäkissa. Östman osti myöskin jotakin sellaista ja sitten lähdettiin heti takaisin. Aivan lähellä kotia onnistui Östmanin ampua iso hirvi ja siitä hän toisille joululahjaksi antoi kappaleen. Sillä tavoin he saivat oikein hienon illallisen. Ettei kissa olisi varsin julman näköinen, leikkasi Schoultz siltä pään ja käpälät; sitten se näytti paistettuna varsin hyvältä. Maisteri ei ensin tahtonut siihen koskea, sillä hän aavisteli heti, että se oli jokin petoeläin, mutta kun Schoultz vakuutti, että se oli vain mäyrä, niin hän otti paistista palasen ja söi. Kun se hänen mielestään oli hyvää, ei kukaan enää kysynyt, mikä elukka oikeastaan oli kysymyksessä. Totuus tuli kuitenkin ilmi seuraavana päivänä, kun käytiin paistin toisen puolen kimppuun. Oli näet kiireessä jäänyt yksi käpälä kissalta leikkaamatta ja siinä pitkät terävät kynnet heti oppineelle maisterille ilmaisivat kissan. Irvistäen hän lykkäsi paistin luotansa sanoen: »Ei maar, hyvät ystävät, tuo on sentään liian iljettävääl!» — Alfred Federley katseli käyriä kynsiä, arvellen hänkin, että tuommoisen paistin syöminen oli toki liian törkeää, mutta hän söi kuitenkin ja niin Schoultzkin teki. Toisten esimerkki vaikuttaa voimakkaasti: vähän ajan kuluttua maisterikin leikkasi itselleen reisikappaleen ja söi hänkin. Tammikuussa 1871 lähtivät kapteeni Jakobsén, proviisori Walldén ja pari muuta kumppania Nahodkaan mukanansa hevonen, joka oli tullut kapteeni J:n osalle. Nyt ei ollut kysymys hevosella ajamisesta, sillä teitä ei ollut, vaan ainoastaan polkuja. Strelokin lahden itärannalla, kauempana kuin Kokotun, joka ennen jo on mainittu, on parinkymmenen virstan päässä Maingista järjestyksessä toinen fansa nimeltä _Tjuvaisa_. Siellä asui kiinalainen kauppias, joka merikaalin kerääjille piti kaupaksi monenlaisia tarpeita ja ruokavaroja. Kun tämän fansan ympärillä oli korkeita vuoria, täytyi matkamiesten jättää reki tavaroineen virstan päähän asunnosta ja taluttaa hevonen fansaan. Tammikuussa kiinalaiset viettävät suurta vuosijuhlaansa, joka kestää liki kuukauden; silloin toimitetaan heidän jumalanpalvelukseensa kuuluvia tansseja. He hyppelevät ympäri lattiaa laulaen ja tahdissa, joka ilmoitetaan käsien yhteen lyömisellä ja rämisevillä helistimillä, sitten he istuvat penkeillensä sääret ristissä allansa, asettavat eteensä pieniä jalkarahia, joita pidetään pöytien asemesta, ja sitten he pienistä korvattomista posliinikupeista, jotka ovat vain sormustimen vetoisia, ryyppäävät »sulia». Suli on pavuista ja maissista valmistettua paloviinaa. Ahkerasti ryypiskellen he täyttävät yhä uudelleen pienet pikarinsa pikkuisista kuparisista pulloista, joissa suli pidetään lämmitettynä. Ryypyn jälkeen pureskellaan päälle merikaalia, kuivattua kalaa, suolavedessä säilytettyä keitettyä munaa, paistettua hirvenlihaa y. m. ja kaikki tämä on leikelty pieniksi palasiksi ja syödessä pistetään suuhun kahdella hoikalla puisella puikolla, joita kiinalaiset varsin taitavasti käyttävät ruokaa suuhun ottaessaan. Kiinalaisten tärkein ruoka on riisi ja se keitetään höyryssä ilman mitään lientä, niin että jokainen jyvä on erikseen. Se syödään pienistä posliinikupeista myöskin puisten ruokapuikkojen avulla siten, että kuppi pannaan suun eteen ja riisi sysätään suuhun puikoilla. Jokainen varustaa itsellensä kupin ja tulee kuppi kädessä padan ääreen, jossa ruoankeittäjä kullekin antaa kauhallisen riisiä. Sillä tavoin keitetty riisi on erinomaisen maukasta ja helposti sulavaa. Vaikka kiinalaisessa fansassa asuisi ainoastaan kymmenen henkilöä, niin heillä kuitenkin on oma rukoushuoneensa, joka yksinkertaisuudessaan ei ole sen suurempi kuin tavallinen markkinakoju. Siinä on kupera katto ja etupuolelta se on avonainen. Takaseinällä on alttarintapainen pöytä, jolla on Buddhan kuva ja sen ympärillä pikkutavaroita, kuppeja, jotka sisältävät hiekkaa tai kenties pyhää tuhkaa ja siihen pistettynä kokoon käärittyjä paperilappuja, joihin kenties on kirjoitettu pyhiä lauseita, nisupullia, jotka on leivottu juhlaa varten Buddhan mielihyväksi, y. m. Seinillä on kuvia heidän uskontonsa historiasta, väritettyjä paperiliuskoja, joihin on painettu kirjoituksia Buddhan kirjoista. Matkamiehemme, jotka Tjuvaisassa olivat yötä, heräsivät suureen meteliin, sillä hevonen, jolla ei ollut tallia, oli kiskonut itsensä irralleen, mennyt temppeliin ja syönyt suuhunsa muutamia nisupullia. Oli vaikeata rauhoittaa kiinalaisten kiihtyneitä tunteita ja sovittaa tapahtunut pyhyydenloukkaus. Saatiin vielä maksaa lisäksi joitakuita ylimääräisiä rahakolikoita, jotta kiinalaiset saatiin lepytetyiksi ja suosiolliselle mielelle. Venäläiset sotamiehet, jotka sotaretkillänsä olivat kulkeneet tästä ohitse, olivat herättäneet yleistä vihaa, kun he ylpeästi vaativat ruokaa ja asuinsijaa kiinalaisilta maksamatta mitään, mitä olivat ottaneet. Kiinalaiset nimittivät heitä »Lusogoiksi». Mutta me olimme aina käyttäytyneet siivosti ja ystävällisesti heitä kohtaan ja maksaneet, mitä heiltä olimme saaneet, ja sentähden he meitä puhuttelivat nimellä »Engeli.» Kun meidän miestemme piti jatkaa matkaa seuraavana aamuna, niin he näkivät, että heidän kuormansa oli pengottu ja tavaroita viskelty sinne tänne. »Lomaasa», joksi kiinalainen sanoo tiikeriä, oli käynyt kuormaa tarkastelemassa ja muutellut heidän saappaitansa mutta jättänyt muutoin kaikki vahingoittamatta. Matka Maingista Nahodkaan on arviolta 80 virstaa ja sillä välillä on vielä Vostokin lahden varrella kaksi kalastajain fansaa, joissa voi levätä ja olla yötä. Jos matkan kulkee juoksujalkaa, niin sen voi tehdä parissa vuorokaudessa. Mutta jos täytyy kulkea härällä, voidaksensa tuoda jotakin mukanansa, niin sillä matkalla kuluu 3—4 päivää riippuen siitä, mihin vuodenaikaan matka tehdään. Mandšurian asukkaat, joita eurooppalaiset nimittävät kiinalaisiksi, taaseiksi ja mandšuureiksi, nimittävät itseänsä mandšeiksi. Heidän kansansa on ollut Kiinan hallitseva kansa ja heidän kielensä on aivan erilaista kuin varsinaisessa Kiinassa käytetty kiinankieli, jota puhuu valtakunnan suuri enemmistö. He pitävät myös itseänsä paljoa etevämpinä kuin varsinaiset kiinalaiset. Hevosta he eivät käytä vetoeläimenä, vaan härkää, sillä heidän hevosensa ovat pienet ja heikot. Suomalaisten uudisasukasten elämä asumattoman erämaan yksinäisyydessä kului talviseen aikaan yksitoikkoisesti ilman vähintäkään vaihtelua. Toinen päivä oli toisensa kaltainen. Eurooppalaisiin tapoihin ja tarpeisiin tottunut tunsi usein tarvetta hakea muualta, mitä metsäasunnossa ei ollut saatavana. Insinööri Nilsson kävi useita kertoja Nahodkassa elintarpeita hankkimassa, milloin yksinänsä milloin toisten seurassa. Proviisori Walldén, joka myöhemmin Wladivostokissa antautui liikemieheksi, kyllästyi ensimmäisenä perheellisistä miehistä Strelokissa asumaan ja kun hän kävi Nahodkassa, antoi valtioneuvos Furuhjelm hänelle työmiesten johtajan toimen. Kun rouva Walldén jo maaliskuussa muutti Nahodkaan, niin Tiikerinlaaksoon jäi asumaan ainoastaan kaksi perheellistä miestä, kumpikin lapsettomia. Insinööri Nilsson mietti sinne tänne, mitä ryhtyisi tekemään. Silloin Strelokissa asuva nahkuri Pietari Hakkarainen sai hänet yhtymään kanssansa yhtiömieheksi. Heidän piti rakentaa nahkurinliikettä varten huoneisto, ostaa mandšeilta hirvennahkoja, parkita ne ja myydä hyvällä voitolla kenkäaineiksi. Sopiihan koettaa, arveli Nilsson, ja nahkurinliikkeen ohella käy maanviljelyskin päinsä. Helmikuun ja maaliskuun aikana vedätettiin 30 isoa tammipuun runkoa, joista he sahasivat 4 tuuman vahvuisia lankkuja. Niistä piti sitten rakennettaman nahkurin työhuoneet. Nahodkasta saatiin lainaksi 100 ruplaa ja ostettiin nahkoja. Jo marraskuulla oli tynnyrintekijä Mickelson valmistanut parkkitiinuja, jotka jo olivat upotetut maahan. Tammenkuorista valmistetussa parkkivedessä pidettiin vuodat likoamassa. Kun valmistettu nahka ei tullutkaan hyväksi, ja kaikesta päättäen näytti siltä, kuin tämä liike ei kannattaisi, niin Nilsson kyllästyi hommaan ja kaksi kuukautta työtä tehtyänsä hän erosi nahkurin toimesta ja jätti työnsä tulokset toverille ilmaiseksi. Vähän ennen pääsiäistä hän lähti matkalle Nahodkaan ja lupasi palata takaisin pitkänäperjantaina. Rouva Nilsson lähti silloin kolmen palvelustytön seurassa miestänsä vastaanottamaan ja kulki lähimpään fansaan Kokotuniin. Kun naiset eivät siellä tavanneetkaan Nilssonia, lähtivät he paluumatkalle, sittenkuin mandšin vaimo oli heitä kestittänyt ja tytöt saaneet lahjaksi kolme pientä koiranpentua. Paluumatkalla he eksyivät polulta ja lähtivät kulkemaan päinvastaiseen suuntaan Wladivostokiin päin. Kokotun on Tiikerinlaaksosta noin 8 virstan päässä ja kun he eivät tulleetkaan Abrekin lahden rantaan, jonka heidän laskujensa mukaan olisi pitänyt näkyä jo kauan sitten, pelästyivät he ja etteivät enää eksyisi, alkoivat he kiivetä Joosefin-vuorelle nähdäksensä sieltä, missä päin Strelokin lahden vesi on. Tytöt itkivät ja koiranpennut olivat raskaat kantaa jyrkkiä vastamäkiä raivaamattomilla poluilla. Monta kertaa he yrittivät jo viskata penikat, mutta sääli pääsi voitolle ja tytöt pitivät kantamuksensa. Vaikka rouva Nilsson itse oli kauhean levoton, piti hänen kuitenkin tyttöjä rauhoittaa ja lohduttaa. Kun he tulivat ylös vuorelle, niin he näkivät vettä edessänsä ja tiesivät, mihin suuntaan heidän piti kulkea. Alkoi jo hämärtää, kun he tulivat rantaan, jossa he seurasivat polkua, vaikka se heistä näytti oudolta. Silloin he matkan päässä näkivät tulen kiiltävän ja saapuivat heille ihan vieraaseen fansaan, josta ei kellään yhtiömiehistä ollut mitään tietoa. He olivat joutuneet Ussurin lahden puolelle Strelokin lahden asemesta. »Täällä täytyy olla yötä», arveli rouva Nilsson, »käyköön kuinka hyvänsä.» Sillä metsään he eivät voineet jäädä villien petojen hyökkäyksille alttiiksi. Yö oli kylmä ja he olivat peräti väsyksissä, eivätkä sitäpaitsi tienneet, miten kaukana he olivat kotoa. Kun he tulivat sisälle fansaan, jossa asui vanha ukko, niin tämä ei tahtonut uskoa silmiänsä nähdessään neljä sievää tyttöä edessänsä. Rouva Nilsson oli silloin ainoastaan 20 vuoden ikäinen. Ukko säikähti, eikä millään tavoin tahtonut heitä pitää luonansa, vaan aikoi ajaa heidät ulos. Mutta rouva Nilsson oli taipumaton; hän istui lavitsalle ja näytti, että hän tahtoi maata tässä (»sudjoo») ja jyrkästi hän vaati, että he tahtoivat saada ruokaa (»tsjifa») ja munia (»tuotru») ja vakuutti, että he olivat »Engeli», jotka olivat tulleet Maingista. Viimein ukko tuli vakuutetuksi, että hänen luoksensa saapuneet olivat tavallisia kuolevaisia ihmisiä ja sitten hän parhaansa mukaan järjesti heille yösijoja, ja antoi heille munia, teetä ja hirssiä syödä. Vaivoista uupuneina tytöt nukkuivat hurskaan unta, mutta rouva oli koko yön valveilla. Herra Nilssonin tultua kotiin iltapäivällä ja saatua tietää, että rouva oli lähtenyt häntä vastaan, lähti hän vuorostaan rouvaa ja tyttöjä vastaan, sillä hän luuli, että he olivat sivuuttaneet toisensa, koska hän itse ei ollut käynyt sisällä Kokotunissa. Hän ei ehtinyt kauemmaksi kuin Abrekin lahden luo, kun jo alkoi hämärtää. Hän arveli, että rouva ja tytöt olivat jääneet fansaan yöksi, jonka vuoksi hän palasi kotiin. Seuraavana päivänä hän meni Kokotuniin ja kun hän siellä sai tietää, että etsityt henkilöt olivat edellisenä päivänä olleet siellä ja palanneet takaisin, niin joutui hän aivan ymmälle siitä, mihin he olivat joutuneet ja kiiruhti heti kotiin. Kun Nilsson tuli Maingiin, olivat rouva ja tytöt jo tulleet kotiin. Mandši-ukko oli ollut niin kohtelias, että saattoi heitä kotiin asti ja palkkioksi hän sai muutaman rukiisen reikäleivän, joita mandšit pitävät suuressa arvossa, sillä heillä ei ole itsellään leipomauuneja, vaan he kypsentävät nisukakkunsa höyryssä. Sillä tavoin kypsennetyt leivät eivät nouse kuohkeiksi, vaan tulevat raskaiksi ja maistuvat taikinalle. [Kuva: Korealainen fansa.] Rouva Nilsson oli kuitenkin rasittunut liiaksi, niin että hän alkoi sylkeä verta, jonka tähden hänen miehensä piti lähettää hänet Nahodkaan, missä lähinnä oli lääkäri ja lääkkeitä. Pitkin talvea kestänyt yksitoikkoinen elämä, jolloin päivät olivat niin toistensa kaltaiset, ettei huomattavaa muutosta tapahtunut, muuttui vasta avoveden tultua. Silloin tulivat kalat ja taskukravut, vesilinnut ja vilkas elämä, kun lahdella liikkui purjeita. Talven kuluessa kudotut verkot laskettiin heti mereen ja saatiin runsaasti silliä ja muita kaloja. Schoultz ja maisteri menivät usein pyydystämään taskukrapuja. (Lukija kenties tietää, että taskukravuksi sanotaan meressä eläviä varsin lyhytpyrstöisiä krapuja — ruotsiksi krabba — jotka kyllä ovat syötäviä elukoita. Niitä ei tavata Suomen rannikoilla, vaikka niitä kyllä on esim. Köpenhaminassa ja Etelä-Ruotsissa.) Taskukravun pyyntiin käytettiin hyvin hoikkaan ja pitkään seipääseen kiinnitettyä atrainta. Ruuhella kuljettiin pitkin kallioiden ääriä ja kun krapu nähtiin, niin sitä iskettiin selkään ja nostettiin ylös. Tavallisesti kuljeksivat toistensa seurassa koiras- ja naaraskrapu. Joskus oli koiraksella kaksikin naarasta mukanansa. Silloin aina iskettiin koirasta, sillä kun sitä alkoi nostaa, niin se kiiruhti tarttumaan kynsinensä naarakseen kiinni ja nosti senkin mukanansa. Jos taas iski naarasta, niin ei se koirakseen tarttunut. Taskukravut pysyttelevät parin sylen syvyydellä ja syvemmälläkin, mutta harvoin ne tulevat matalammalle vedelle. Nämä niin sanotut japanilaiset jättiläistaskukravut ovat jonkun verran hämähäkin näköisiä, mutta pää ei pistä ulommaksi ruumiista, joka on latuskainen. Sääret lähtevät ruumiin sivuilta, eikä niinkuin hämähäkin sääret pään ja ruumiin väliltä. Ison taskukravun ruumis on noin 8 tuumaa reunasta toiseen ja paksuus on noin 3 tai 4 tuumaa. Niillä on kuusi jalkaa ja kaksi käden tapaista, joissa on verrattain pienet kynnet. Jalat ovat viisi tuumaa ympärimitaten ja kyynärän pituiset. Väriltänsä ne ovat keltaiset kuin sitruunan hedelmät ja lihalla on hieno, vähän imelähkö maku. Ison kravun syötyänsä on mies kylläinen. Jos meri oli tyyni, niin krapujen ottaminen oli varma kuin hyllyltä poimiminen. Pian senjälkeen kuin insinööri Nilsson oli tullut takaisin Nahodkasta rouvaansa saattamasta lääkärin luo, alkoi sillien pyynti ja, kun silliä nousi Strelokin lahteen, niin hän neljän päivän kuluessa sai saaliina 6 000 silliä, jotka suolattiin isoon tynnyriin. Heillä oli suuria uusia tammisia tynnyreitä, jotka olivat ostetut traaniöljyä varten, ja jokainen sai oman tynnyrinsä. Ruokavaroista ei nyt ollut huolta, sillä paitsi niitä jauhoja, jotka jokainen sai jaossa, osti Nilsson yhden maton jauhoja poismuuttavilta poikamiehiltä, — perunoita oli runsaasti, hirvenlihaa ja rasvaa saattoivat he vaihtokaupalla saada mandšeilta suoloja vastaan. Ei siis tällä kertaa muuta kuin ryhtyä maanviljelystöihin. Abrekin laaksossa, alkaen Abrekin lahdesta Wladivostokiin päin leviää iso monen neliöpeninkulman laajuinen tasanko, jossa on hedelmällinen maanlaatu ja siellä kasvaa uhkeata heinää ja kauniita kukkia. Kas siellä saisi maanviljelijä ihania vehnäsatoja, jos vain olisi liikeneuvoja, pääomaa ja työväkeä. Siellä oli noin 20 tai 40 virstan päässä toisistaan kaksi mandšien maanviljelysfansaa nimeltä _Šituhaa_ ja _Kangaosa_. Ennenkuin insinööri Nilsson matkusti Nahodkaan hän meni sinne ja osti 20 kappaa ruista, 10 kappaa kauroja, vähän tattaria ja ruskeita papuja. Huhtikuun puolivälissä voitiin jo alkaa maan muokkaaminen. Viisitoistavuotias tyttö, joka oli Nilssonin palveluksessa, talutti härkää ja Nilsson ohjasi auraa. Maa kynnettiin omatekoisella auralla ja äestettiin omatekoisella äkeellä. Seppä Wikholmin johdolla kehui Schoultz tottuneensa oivalliseksi sepäksi. Hän kertoi, että peltoihin oli kylvetty rukiita, kauroja, tattaria, maissia ja perunoita. Rouva Nilssonilla oli tarpeeksi tekemistä talouden hoitamisessa ja vaatteitten ompelemisessa. Hänen apuansa käyttivät ahkerasti kaikki, jotka tahtoivat saada jotakin tehdyksi, ja hänen ansionsa ei ollutkaan vähäinen, sillä hän valmisti sekä naisten että miesten pukuja. Kun kevätviljat ja perunat olivat kylvetyt, alkoi Schoultz valmistautua pitkälle metsästysmatkalle. XIII. METSÄSTYSRETKIÄ Kuten tunnettua, pudottaa hirvi sarvensa keväällä ja entisten sarvien sijaan kasvaa pian uudet aina vähän suuremmiksi kuin entiset. Pieninä nuo sarvet ovat pehmeätä rustoa, kokonaan täynnä verisuonia ja niitä peittää hienokarvainen nahka. Kuta vanhemmaksi sarvet tulevat, sitä kovemmiksi ne muuttuvat, ja niiden päällä oleva nahka joko hankautuu pois tai kovettuu myöskin luuksi. Suomessa on hirvien nähty hankaavan sarviansa puiden oksiin, sillä arvatenkin nuoret sarvet ja niiden päällinen nahka syhyvät. Kun saksanhirven sarvet alkavat haaraantua, on sarvien arvo suurin ja Itä-Aasiassa niiden arvo voi nousta 1 800 markkaan pari. Kiertelevät kiinalaiset kauppiaat niitä ostelevat myydäksensä ne kiinalaisille ylimyksille, jotka nauttivat noita hyytelöksi keitettyjä sarvia, etteivät vanhenisi. Kiinalaiset väittävät varmasti, ettei ole mitään ainetta, joka ravintona olisi niin ravitsevaa ja virkistävää kuin tämä aine. Sitä syövät ainoastaan miehet. Kevättouot tehtyään Schoultz lähti pitkälle hirvenmetsästysretkelle, josta hän kertoo: Kumppaniksi otin taasilaisen (mandšin) metsämiehen, taikka paremmin sanoen minä seurasin häntä. Saalis, jonka saisimme, piti jaettaman tasan. Kirves pantiin vyöhön ja metsästäjän verkkopussiin pantiin huopapeite, kuiva hirvennahka, muutamia reikäleipiä, vähän ryyniä, pieni keittopata, tulitikkuja, haavasiteitä ja ampumatarpeita. Olalle heitetty metsästyspyssy (tussari) täydensi varusteet; sitten lyötiin kättä tovereille jäähyväisiksi ja lähdettiin matkalle, mandšilainen Jang edellä ja minä jäljessä. Matkamme suuntasimme suoraan metsästysmajallemme, jonka Jang oli edeltäpäin tehnyt. Kolmen tunnin kuluttua olimme perillä. Maja oli tehty lähelle jokea, joka oli noin kymmenen sylen levyinen ja molemmat rantaäyräät olivat korkeat; majanpuoleinen äyräs parin sylen korkuinen. Tällä kertaa sekä muulloinkin kuivina kesinä oli vettä joen rannalla vain puolen kyynärän verran ja joen kivisestä uomasta oli vastakkaisella rannalla korkeintaan kolmas osa veden peitossa. Meidän majamme, jos sitä siksi voi sanoa, oli tehty siten, että tuohesta oli valmistettu kaksi katonlappeata molemmin puolin majan harjaa. Joen puoleinen lappea oli kapea ja avoin jokeen päin, metsänpuoleinen lappea ulottui maahan asti ja molemmat päädyt olivat umpinaiset. Maanpinta majassa oli peitetty puun kuorilla. Vettä ei majasta voinut nähdä ennenkuin astui lähelle joen äyrästä. Kuuden sylen päässä majasta oli polku, joka yhdisti toisiinsa erämaassa olevat metsämiesten fansat, mutta majan ja polun välillä oli niin tiheä pähkinäpuuviidakko, ettei ohitse kulkija voinut meitä nähdä. Ylt'ympäri oli maa tasaista ja kasvoi metsää. Vastakkainen joen ranta oli matala. Ensimmäinen tehtävämme oli hankkia polttopuita, joista tehtiin leveä, koko majan aukean puolen täyttävä nuotiovalkea suojelemaan meitä hyttysiä ja petoja vastaan. Sitten tehtiin kolmesta kivestä keittovalkean paikka, mihin pata asetettiin tulelle ja keitettiin yksinkertainen illallinen, ryynivelli. Oli jo pimeä, kun päätimme ateriamme ja syvä hiljaisuus, joka vallitsi tällä metsän otuksista ja pedoista rikkaalla seudulla, vaikutti mieleen ihmeellisesti; varsinkin silloin, kun iso metsästyskoiramme »Horr» asettui nuotiovalkean ulkopuolelle, käänsi hitaasti päätänsä joka suunnalle vainuten hyvin vakavan näköisenä. Jonkun aikaa vainuten haisteltuansa meni se omaan koppiinsa, joka oli meidän majamme sivulla, ja laskeutui makuulle sen näköisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: parasta on olla varuillansa. Keskustelumme, joka päivän kuluessa oli isoäänistä, muuttui nyt aivan itsestään hiljaiseksi, ja kuulomme oli tullut hyvin tarkaksi. Poltettuamme piipullisen tupakkaa ja siirrettyämme pölkyt nuotiovalkeassa lähemmäksi toisiaan, levitimme hirventaljamme allemme, panimme pään alle, mitä meillä pehmeätä oli mukana ja vaatteet yllä huopapeitteeseen kääriytyneinä laskeusimme makuulle jalat tuleen päin. Tulitikut, puukko ja pyssy sekä muutamia tervastikkuja, joita tarpeen tullessa voisi käyttää tuohuksena, asetettiin lähelle viereen. Sitten sanottiin hyvää yötä ja jonkun minuutin kuluttua jo hyvässä rauhassa nukuttiin. Mutta niin ei maattu kuin kotona maataan. Pieninkin risahdus riitti miehen hereille saamaan. Ihmeellistä oli, että jos herätti Jangin ja kysyi, mikä nyt risahti, niin hän aina sen tiesi, vaikka hän nukkui sikeämmin kuin minä. Puolen yön jälkeen en enää herännyt ennenkuin Jang minut herätti sanoen: »Nyt on aika lähteä metsästämään.» Oli vielä pilkkosen pimeätä kun me, Horr mukanamme, läksimme kauemmaksi metsään ja kuljimme reippaasti marssien eteenpäin, mihin — sen tiesi yksin Jumala ja Jang. Alussa tällaiset yölliset retkeilyt eivät minua miellyttäneet. Milloin loukkasin itseni puun oksaan, milloin kompastuin tuulen kaatamaan puuhun tai kiveen, mutta pian totuin kulkemaan pelkäämättä ja kädet ja jalat oppivat huomioimaan maan laadun. Oli oikein kummastuttavaa, että vaikka kuljimme melkein juoksujalkaa, niin ehti siinä vielä kopeloida eteensä käsinensä ja varpainensa. Näin kuljettuamme hyvinkin pari tuntia osoitti Jang kaatunutta puuta ja kehoitti minua istumaan. Päivä alkoi jo sarastaa ja sumu laskeutui raskaana tihkusateena metsään. Tuhansittain hyttysiä tunkeili ympärillämme, niin että tupakkapiippu oli nopeasti sytytettävä, etteivät ne meitä söisi. »Pian saamme nähdä otuksia», alkoi Jang jutella hiljaa. »Tuon mäenharjanteen yli me nousemme ja menemme alas laakson rinnettä toisella puolella, kulkeaksemme sitä vastatuuleen. Joki, joka juoksee laakson halki tuolla, yhtyy meidän jokeemme vähän matkaa majamme yläpuolella.» Kun olimme polttaneet piippumme loppuun, aloimme nousta sangen jyrkkää ja hyvinkin kuusisataa jalkaa korkeata harjua myöten. Melkein joka askeleella Jang minulle huomautti jotakin, joka osoitti metsänriistan läheisyydestä. Milloin oli joku heinänkorsi taivutettu ylöspäin, milloin jokin kuivunut lehti käännetty toisinpäin, milloin taas oli joku karva tarttunut pensaan oksaan; kaikki, kerrassaan kaikki hän ehti nähdä nopeasti käydessään. Ennenkuin olimme päässeet mäen ylimmälle harjalle viittasi Jang, että odottaisin, kunnes hän ensin kurkistaisi harjun yli toiseen laaksoon. Pysähdyin, ja Jang hiipi kyyrysillään harjanteen yli jäljessänsä koira samoin kyyrysillään. Tuskin oli hän mennyt mäen harjanteen yli, kun hän jo näkyi tähtäävän pyssyllään alaspäin. Hänen pyssynsä hana iski ja poltti ruudin sankkireiästä, mutta pyssy ei lauennutkaan. Silloin minä juoksin esille ja kuulin Jangin huudahtavan: »Karhu!» ja samalla hän osoitti alaspäin. Minä olin vetänyt pyssynhanan vireeseen ja yritin sivuuttaa hänet, kun samalla iso karhu hänen edestään syöksyi ylös ja yritti nousta harjanteen yli meidän kohdaltamme. Silloin minä juoksin vähän viistoon eteenpäin polulle, jonka näin kulkevan pitkin harjua, jotta saisin ampua karhun, kun se olisi mäen harjanteella. Mutta karhu säikähti ja alkoi juosta pitkin mäen kuvetta muutaman askeleen päässä, sillä välin kun minä juoksin pitkin polkua. Karhun tie oli paljon vaikeampi kulkea, sillä mäki kasvoi pähkinäpuutiheikköä ja edempänä tie tuli jyrkemmäksi. Kauempana edessäpäin sen halkaisi kahtia kallioseinä, jonka alapuolella, sillä sivulla missä karhu juoksi, ruohotasanko avautui, mutta polku nousi kallion yli. Muutamia askelia vielä, ajattelin, niin täytyy kontion mennä ruohikolle, silloin se tulee näkyviin ja minä saan ampua. Mutta karhu ei ollutkaan niin tyhmä. Kun se huomasi vaarallisen paikan, niin se ärjyen hyökkäsi ylämäkeen minua vastaan ja loikkasi harjun poikki niin läheltä, että se melkein kosketti minua. Tämä temppu suoritettiin niin odottamatta ja nopeasti, etten ehtinytkään ampua, ennenkun se jo oli toisella puolella harjua kadonnut pensastoon. Parasta olikin, että kävi niinkuin kävi, sillä minä olin juoksusta niin hengästynyt, etten olisi voinut ampua, tai korkeintaan olisin ampunut epävarmasti. Niin tyhmänrohkeaksi voi joskus innoissaan tulla. Kun minä heti sen jälkeen palasin Jangin luo, joka sillä välin oli korjannut pyssynsä kuntoon, niin hän näytti, että karhu oli maassa kalvanut pudonnutta hirvensarvea, kun hän sitä ampui, huomaamatta, miten ruuti pyssyn sankista paloi. Aloimme taas astua hiljaa eteenpäin pitkin toista mäen rinnettä, mutta kun alkoi sataa rankasti, niin vedin hartiani koukkuun ja annoin Jangin kulkea parikymmentä askelta edellä. Äkkiä hän nosti pyssyn poskelle ja ampui niin että suhahti ja paukahti. Ja kun hän tietysti ampui ohi, niin hän heittäytyi maahan ja osoitti kädellään ja huusi: »ammu»! Kyyrysilläni juoksin hänen luoksensa ja kun nousin pystyyn katsomaan, niin tulee kuusi naarashirveä vastaani juosten suoraan minua kohti ja seisahtuen 30 askeleen päähän, kun minut näkivät. Minä tähtäsin heti lähintä, mutta pyssy ei lauennut. Mutta sensijaan että hirvet olisivat paenneet, tulivat ne minua lähemmäksi ja asettuivat viidentoista askeleen päähän. Tarkasti katsoen etupäässä kulkevan naarashirven suuria ruskeita silmiä asetin uuden nallin pyssyyn ja ammuin toisen kerran, mutta nalli paloi nytkin. Hirvi ei silmää räpäyttänyt. Taas uusi nalli — eikä pyssy lauennut sittenkään. Vielä kerran uusi nalli — sama juttu. Silloin minä sanoin Jangille selvällä äänellä, samalla kun katselin hirveä silmästä silmään: »Koeta saada pyssysi kuntoon tai tule ja teurasta hirvi puukolla!» Jang nauroi ääneensä ja asettui seisomaan minun viereeni. »Anna minulle neulasi!» sanoin Jangille. Hän antoi sen minulle. Minä puhdistin pyssyn sylinterin, panin siihen uutta ruutia ja uuden nallin, kaiken aikaa tarkoin katsellen hirveä ja ammuin sen oikeanpuolista silmää kohti. Viimein panos laukesi, mutta pitkän surisemisen jälkeen eikä se tietysti nytkään sattunut, mutta vieläkin hirvi jonkun sekunnin katseli minua, kääntyi sitten pois ja loittoni hitaasti, toisten hirvien seuraamana, mutta katosi kuitenkin ennenkuin minä ennätin ladata pyssyäni. Olikohan tuollainen elukan käytös tyhmyyttä? Pikemmin luulisi hirven olleen hypnotisoidun. Näimme vielä useita hirviä, mutta niin epäsuotuisissa asemissa, ettemme voineet ampua. Vasta iltapäivällä, kun toisen kerran palasimme metsästykseltä, sain ammutuksi naarashirven muutaman sadan askeleen päässä majastamme. Kuulin sen tulevan juosten suurella rytinällä pensaston lävitse ja olin sentähden valmis ampumaan heti, kun se tulisi näkyviin. Sillä oli niin luja vauhti, että se ehti saapua jalkojeni eteen, johon se kaatui ja kuoli. Minuuttia myöhemmin pamahti toinen laukaus. Jang ampui hirven vasikan. Sidoimme elukkain sääret yhteen ja kannoimme ne kokonaisina majaamme. Nyt saimme sellaisen illallisen, jommoista ei oltu syöty pitkiin aikoihin. Varsinkin maitoiset utaret maistuivat keitettyinä hyvältä. Muutoin sinä päivänä ei naarashirvestä syöty mitään, sillä olimme jo perin kylläisiä vasikasta ja utarista. Jotta liha ei menisi pilalle ja hukkaan, leikkasimme sen ohukaisiksi viipaleiksi ja kuivasimme ne pöydäntapaisella telineellä, jonka alla paloi heikko tuli. Kun nyt olimme saaneet lihaa moneksi päiväksi, niin kielsin Jangia tappamasta hirven vasikoita tai naaraita ennenkuin tarvis vaati. Jonkun päivän kuluttua Jang ampui koirashirven, mutta sen sarvet olivat hyvin vähän arvoiset. Elukka teurastettiin metsässä. Jang otti kaksi kolmatta osaa siitä kantaaksensa, minä loput, ja sitten me kulkea tallustelimme puolentoista peninkulman pituisen matkan kotiin. Minä olin kantanut tuskin enempää kuin 60 naulaa, mutta kotiin tullessa olin perin uupunut. Tämä tapahtui aamulla, mutta sinä päivänä ei enää metsästetty. Sensijaan me iltapäivällä menimme saalista vahtimaan pieneen puiden kuorista tehtyyn majaan, jonka Jang jo aikaisin keväällä oli tehnyt vetelän suoperäisen paikan viereen, johon hän oli kylvänyt suoloja. Maja oli sikaarilaatikon muotoinen ja niin suuri, että kaksi miestä parhaiksi mahtui siinä istumaan tai lepäämään pitkänänsä. Vesilätäkköön päin oli majassa pieni aukko, jonka edessä riippui vaatekappale. Koira oli jätetty kotiin sidottuna koppiinsa. Kun olimme ryömineet majaan ja sulkeneet sen pienen oven, rupesimme pitkällemme odottamaan pimeän tuloa, sillä vasta silloin hirvet tavallisesti tulevat sellaisiin paikkoihin. Kului tunti toisensa jälkeen ja alkoi jo tuntua ikävältä; silloin rupesi kuulumaan elukkain astumista, kun ne hiljaa ja varovasti lähestyivät. Kun ne olivat tulleet aivan likelle, niin kurkistin ulos ja näin puolikuun heikosti valaisemana iltana kuinka ne liikkuivat kuin varjot, mutta mahdotonta oli erottaa, olivatko ne koiraita vai naaraita. Kauan kuljeksittuaan vesilammikon ympärillä tulivat ne sen reunalle ja alkoivat imeskellä suolaista suomutaa. Selittämätön jännitys valtasi mieleni. Pitikö minun umpimähkään ampua keskelle parvea, vai vieläkö odottaisin? Kerran yksi hirvistä kulki ainoastaan puolen kyynärän matkan päässä majan luukusta, mutta sen pää oli niin korkealla, etten voinut nähdä oliko sillä sarvet vaiko ei, ja sentähden annoin sen rauhassa mennä ohitse. Noin viidentoista askeleen päässä se seisahtui ja heikossa kuunvalossa minusta näytti kuin sillä olisi ollut sarvet. Koetin tähdätä, mutta oli liian pimeä nähdäkseni pyssyn piippua. Kun pyssyn etutähtäimen kohdalle asetin tulitikun, jonka ympärille olin käärinyt paperilapun, niin onnistui minun jotakuinkin tähdätä elukan lapaan ja laukaista. Samassa lähti koko lauma pakoon, mutta aivan lähellä kuului raskas ruumis kaatuvan maahan. Sinä yönä emme enää voineet odottaa elukkain tulevan ja sentähden ryömimme ulos majasta sille paikalle, mihin arvelimme elukan kaatuneen, ja aivan oikein, vähän aikaa etsittyämme pensastossa jalkoinemme sen löysimmekin, mutta suureksi mielipahakseni se olikin naaras. Matkaa meidän majallemme oli noin kilometrin verran, jonka tähden me, samoin kuin viimekin kerralla, kannoimme saaliimme paloittamatta kotiin. Mutta sepä tosiaan ei ollut helppo tehtävä, sillä ensiksikin elukka painoi varmaankin 12 leiviskää ja toiseksi se roikkui niin alhaalla, että se ulottui kiinni jokaiseen kantoon ja kiveen. Meillä oli saaliinamme nyt niin paljon lihaa, että meidän piti käyttää koko aamupäivä lihan säilyttämiseen. Vähän ennen puolta päivää menimme viiden kilometrin päässä olevaan rappiolle jätettyyn metsästysfansaan, johon hirvillä oli tapana kokoontua imeksimään suolapitoista ja salpietaria sisältävää maata ympäristössä. Aikomuksemme oli tehdä itsellemme vahtikoju. Täydellinen hiljaisuus vallitsi ja kesäkuun aurinko paahtoi niin kuumasti, että oli kuin saunassa. Perille tultuamme Jang otti kirveen ja meni metsään hakkaamaan muutamia seipäitä ja minä kiipesin vanhan fansan katolle ottaakseni sen katosta heiniä meidän majaamme. Päästyäni katolle kumarruin ja otin syliini niin paljon heiniä kuin taisin. Mutta ajatelkaa kauhistustani, kun kantamuksestani ryömi esiin useita käärmeitä ja luikerteli alastomalle rinnalleni, kaulalleni ja käsivarsilleni, jotka olivat paljaat kyynäspäitä myöten. Sitä paitsi pisti esiin heinistä käärmeen pää toisensa vierestä yli koko katon, niin että muutaman silmänräpäyksen kuluttua koko katto kuhisi ja sähisi ja liikkui. Ensin seisoin kauhistuksesta ihan kuin kivettyneenä, mutta sitten viskasin sylistäni heinät pois ja syöksyin alas niin pian kuin pääsin, jonka jälkeen ihan kuin mieletön juoksin ison matkaa pakoon metsään. Vasta sitten kun olin tullut kuralätäkköön, joka ulottui yläpuolelle polvieni, täytyi minun pysähtyä ja siellä minä epätoivoisena rupesin ajattelemaan, että minun luultavasti nyt täytyi kuolla piankin. Ensin en tohtinut liikahtaa, sillä luulin käärmeitä olevan povessani, mutta vähitellen rauhoituin sen verran, että uskalsin koetella ja kun huomasin, ettei niitä povessa ollut, riisuin paitani ja rupesin tutkimaan olivatko käärmeet minua purreet. En nähnyt mitään puremia enkä tuntenut mitään kirvelemistä, mutta kuitenkin kuljeskelin kauan ihan välinpitämättömänä ja ajattelin vain sitä, että elämäni pian oli loppuva. Vasta sitten rauhoituin, kun Jang oli nipistelemällä tutkinut ihoni ja huomannut, että olin vahingoittumaton, mutta kauan jälkeenpäin minusta tuntui, kuin nuo inhoittavat eläimet vieläkin luikertelisivat pitkin ihoani. Mitä lajia käärmeitä ne olivat, sitä en tiedä, sen vain muistan, että niitä oli monenvärisiä ja -kokoisia ja luvultansa niitä varmaan oli tuhansia. Me jätimme koko tuumamme majanrakentamisesta, ja muutaman tunnin levättyämme varjoisassa seetrimetsässä ryhdyimme metsästämään. Vaikka joka päivä kuljimme metsässä alkaen kello 3:sta kello 10:een asti päivällä ja kello 4:stä auringonlaskuun asti, niin kesti kauan ennenkuin viimein saimme pehmeäsarvisen hirven, sillä ne kätkeytyvät, kunnes sarvet kovenevat, kaikista tiheimpiin viidakkoihin, joissa niitä ei mitenkään voi nähdä, vaikka ne olisivat ihan lähellä. Eräänä sateisena ja tuulisena päivänä olimme metsässä kuljeskelleet jo monta peninkulmaa, kun tarkkanäköinen Jang huomasi kaksi hirveä ruohoa kasvavalla ylängöllä. Kauan niitä tarkasteltuaan hän sanoi toisella olevan _pantti_ (pehmeät sarvet). »Koeta hiipiä niiden luo, minä odotan tässä.» Minä vedin pois kotelon pyssystä, tutkin pyssyn silinteriä ja nallia, ne olivat kuivat. Silloin panin pyssyn lukon suojaksi sitä varten vahatusta vaatteesta tehdyn liinan, sidoin vielä nenäliinani sen lisäksi ja sitten aloin nelinkontin ryömiä ylös tasaista rinnettä. Ryömin ryömimistäni tohtimatta nostaa päätäni, kunnes jo olin pitkän matkan päässä Jangista, mutta kun katselin ylöspäin, niin oli ehkä tuhannen askelta jäljellä sinne päin. Ryömin jälleen ja taas lepäsin. Olin jo niin väsynyt, että käteni vapisivat ja jaksoin ryömiä vain muutaman sylen kerrallansa. Jangin luo mahtoi olla matkaa jo kilometrin verran ja arvelin, ettei mäen harjanne voinut enää olla kaukana. Nostin päätäni ja näin hirvet parin sadan askeleen päässä. Ylempänä maanpinta oli epätasaisempaa, niin että välistä saatoin vähän istahtaa. Mutta minua kiiruhti eteenpäin se pelko, että hirvet voivat juosta tiehensä. Äkkiä kuulin askeleita. Nopeasti sieppasin pois peitteet pyssyn lukolta ja odotin niin hiljaa, että tuskin tohdin hengittää. Vielä pari silmänräpäystä, niin kaksi suurta hirveä seisahtui viidenkymmenen askeleen päähän minusta. Edellä kulkeva oli komea koiras, jolla oli pehmeät sarvet. Väsymyksestä ja levottomuudesta väristen tähtäsin sydäntä kohti ja ammuin. Elukka hypähti ja maahan kaatui jalo hirvi, sydän lävistettynä. Heti laukauksen jälkeen oli Jang laskenut irti Horrin ja pian se oli saapunut paikalle, mutta kun se tuli liian myöhään, niin se vain nuoleskeli haavasta vuotavaa verta. Hetken kuluttua tuli myöskin Jang ja ihastui tavattomasti runsaasta saaliista. Nopeasti rupesimme nahkaa nylkemään ja lihoja leikkelemään, mutta pimeä meidät tavoitti ennenkuin olimme valmiit. Kun Jang pääsi käsiksi hirven sydämeen, niin hän ensi työksensä leikkasi siihen ristin ja viskeli siitä verta neljälle ilmansuunnalle mutisten salaperäisiä sanoja ja vielä hän verellä hankasi omaa pyssyänsä, että se paremmin tappaisi — kuten hän sanoi. Hän kumarsi myös maahan asti ensin etelään päin jumalalle ja sitten minulle. Vaikka meitä asia harmitti, niin täytyi meidän kuitenkin jättää osa lihoista jälkeemme, sillä meillä oli kolmen tunnin matka majalle, ja hirvi painoi arviolta viisitoista leiviskää. Minun osani kannettavasta oli nahka, toinen takajalka, sydän ja maksa sekä selkäpaisti. Jangilla oli koko loppuosa paitsi kaulaa, vatsaa ja selkää, ja sen lisäksi hänellä oli vielä pää, joka ei myöskään vähää painanut. Jang kyllä ehdotti, että ottaisimme vain vähäisen osan lihoista, mutta minun mielestäni olisi vahinko jättää mitään mätänemään. Ensin Jang auttoi minut pystyyn jaloilleni kantamuksineni, sitten minä autoin Jangin ja niin lähdettiin kotiinpäin. Jang ja Horr edellä, minä jäljessä. Oli pilkkosen pimeä ja satoi rankasti. Matkalla meidän piti vielä kahlata kiivaasti juoksevan joen poikki, jossa vesi nousi puoli reiteen asti. Matkan loppupuolella minäkin jo olin samaa mieltä kuin Jang, että olisi ollut viisaampaa ottaa vain pienempi osa lihoista, mutta häpesin ilmaista ajatustani Jangille. Peräti uuvuksissa me viimeinkin saavuimme majaamme. Ensimmäinen tehtävämme oli keittää ruokaa ja syödä, sillä emme olleet syöneet sittenkuin kello 3 aamulla. Me olimme kulkeneet noin 70 kilometriä, siitä aamulla poislähtiessämme viisitoista kilometriä pitkin polkua. Kun olimme syöneet, leikkelimme kiireesti osan lihasta kapeiksi suikaleiksi ja levitimme sen kuivamaan tulen päälle pöydälle, jolla oli katto yllä. Sitten marssimme iso joukko lihoja niskassa Jangin kotiin, joka oli noin 8 kilometrin päässä, saadaksemme sarvet keitetyiksi, ennenkun ne rupeaisivat happanemaan ja käymään. Jangin kotiin tulimme noin kello 12 tai 1. Olimme siis sinä päivänä marssineet likimäärin parikymmentä tuntia ja hyvältä tuntuikin, kun sai muutaman tunnin maata. Sillä välin olimme saaneet koko talonväen liikkeelle ja keskellä yötä ruvettiin valmistelemaan monenlaisia ruokia huomispäivän pitoihin. Jang luullakseni otti osaa puuhiin jo varhaisesta aamusta alkaen. Kun minä nousin makuulta, niin minua pyydettiin Jangin mukaan rukoushuoneeseen ja mielelläni sinne meninkin. Huoneen yhdessä kulmassa oli pieni komero, missä Jangilla oli oma pronssimaalilla maalattu jumalankuvansa. Sen edessä, samoin kuin perheen yhteisen ison Jumalankuvan edessä, jonkunlaisessa kaapissa seinän vieressä, oli astioita, mihin oli pantu kaikkia niitä herkkuja, joita piti syötämän. Oli myös muutamia pieniä paloviinalla täytettyjä kuppeja. Tullessaan rukoushuoneeseen Jang heittäysi maahan ja löi luukappaleella kelloon, joka hänellä oli rukoushuoneessaan ja samalla hän huusi: »Oo-hei! isä kaikkivaltias kuule rukoukseni! Kiitos siitä saaliista, jonka annoit, salli meidän saada paljon vielä lisäksi! Anna Šuusan (sillä nimellä hän nimitti minua) silmän tähdätä tarkasti niinkuin tähänkin asti ja anna hänen vielä tänä vuonna saada monta djidjaa (hirveä)! Isä kaikkivaltias, suo hänelle hyvää!» Nauraen hän sitten kääntyi minun puoleeni, viskasi viinakupin sisällyksen oman jumalansa kuvan kasvoille sanoen: »Herra, ota uhrini!» Ennen jumalanpalvelusta ja sen jälkeen poltti Jang muutamia pieniä raketteja ja koreita papereita, joihin oli kirjoitettu viisauden sanoja. Rukoushuoneesta tultuamme meidät kutsuttiin noihin muhkeisiin pitoihin, joissa oli varmaankin parikymmentä eri ruokalajia. Alkuruokina oli haikalan eviä ja sammakoita. Ensin minä en oikein rohjennut syödä sammakoita, sillä ne olivat pikku ihmisten näköisiä, kun ne astiassa olivat koivet pitkänänsä ja kädet ojennettuina, mutta Jang tuli avukseni reväisten irti sääret muutamilta sammakoilta ja asetti ne minun ruokavadilleni. Silloin söin ja huomasin ne hyvänmakuisiksi. Liha muistuttaa vähän pyynpaistia, mutta on paljon pehmeämpää ja mehevämpää. Melkein joka suupalan välillä ryypättiin kuumennettua paloviinaa posliini-kupeista, jotka vetivät teelusikallisen tai hiukan enemmän. Ruoka-ajan kuluessa, jota kesti pari tuntia, koko seura ylisteli minua metsästäjänä ja ihmisenä. Imarteleminen on mandšien heikko puoli. Pitoja kesti pienin väliajoin kaiken päivää. Sarvet oli valmistettu ja myötiin noin 600 markan hinnasta, joka jaettiin. Päivän levättyämme läksimme taas metsästämään. Kello 2 yöllä olimme jo kulkemassa Joosefin vuorta kohti. Kun pääsimme vuoren huipulle, katosivat viimeiset tähdet näkyvistä ja päivä alkoi valjeta. Jang ja minä olimme toisistamme eronneet eri suunnille, mutta meidän piti kohdata toisemme siinä, missä minä seisoin. Siinä seisoessani odottamassa näin suuren elukan tulevan ylämäkeä suoraan minua kohti. Ensin luulin sitä hevoseksi ja ihastuin luullessani saavani vetoeläimen, mutta kun se tuli lähemmäksi, huomasinkin sen olevan karhun, oikein suurinta lajia. Kun se jo oli kolmenkymmenen askeleen päässä arvelin ampua, mutta pelkäsin, ettei pyssyni laukeaisi, taikka että luoti vain haavoittaisi otusta. Päätin senvuoksi säikähdyttää sen pois. Tähdäten päätä kohti minä äänekkäästi mörähdin, mutta karhu vain katsahti minuun ja mitään välittämättä kulki ylöspäin poiketen vähän sivulle päin. Kun se köntysteli aivan hiljaa ohitseni, en voinut hillitä itseäni, vaan ammuin. Ensin asetuin kuitenkin toiselle polvelleni ja otin väkipuukon hampaitteni väliin, jotta se olisi valmiina tarpeen tullessa. Tähtäsin karhua kainaloon ja laukaisin. Kontio kaatui ojentaen suuret käpälänsä, mutta nousi heti pystyyn taas ja kamalasti karjuen ravisteli itseään ja jatkoi kulkuansa nopeasti. Tuntui kuin olisin saanut kauhallisen kylmää vettä niskaani, kun se möristen nousi jaloillensa, eikä minulla ollut muuta puolustuksekseni kuin väkipuukkoni, mutta minä lämpenin taas, kun karhu katosi näkyvistä. Sillävälin kuin uudestaan latasin pyssyni tuli Jang. Hänelle minä kerroin seikkailuni ja hän arveli, että meidän piti ajaa karhua takaa, mutta kun minä kymmenen askeleen päästä en saanut sitä tapetuksi, en enää luottanut pyssyyni, vaan arvelin parhaaksi jättää karhu rauhaan. Asian laita oli niin, että pyssyn luoti oli liian pieni ja se täytyi painaa piippuun kahdella paksulla talilapulla ja usein tapahtui, että luoti meni lappujen ohi. Siinä tapauksessa luodin voima oli heikko. Jangin kanssa menimme Joosefinvuoren pohjoispuolista rinnettä, joka kasvaa tiheätä metsää ja siellä hän sai ammutuksi koirashirven. Hän laski heti irti koiran, joka vähän ajan kuluttua tuli takaisin verisenä. Kun Jang käski, niin Horr tuli näyttämään, minkä saaliin se oli saanut. Jang oli suuresti ihmeissään, kun löysimme kuolleen naarashirven, vaikka hän varmasti tiesi ampuneensa koirasta. Sentähden hän talutti Horrin takaisin sille paikalle, missä koirashirvi oli seisonut ja aivan oikein, veriset jäljet menivät aivan toiselle suunnalle. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin hirven parku sal meidät ymmärtämään, että se sai tuntea Horrin hampaita. Me riensimme sinne ja löysimme hirven kuolemaisillaan. Sen sarvet olivat vähäpätöiset, muutaman ruplan arvoiset. Kun tarkemmin tutkimme, niin emme naarashirvessä nähneet muita haavoja kuin ne, mitkä Horrin hampaat olivat tehneet. Luultavasti oli hirvi paetessaan kääntynyt takaisin ja tullut suoraan Horria vastaan, joka silloin oli hampainensa käynyt kiinni sen kurkkuun. Sellaiset tapaukset ovat harvinaisia. Juuri kun paraikaa nyljimme saalistamme ja minä olin neuvotonna, mitä tekisimme näin suurella lihan paljoudella, niin meitä lähestyi mongoolilainen metsämies, joka luuli, että laukauksen oli ampunut hänen toverinsa, jonka piti olla jossakin läheisyydessä. Hän sanoi asuvansa jokseenkin lähellä pohjoisella vuorenrinteellä muutamain toverien kanssa ja valitti ruoan puutetta. Iloissani minä kehotin häntä ottamaan koko meidän elukkamme ja toisenkin vielä lisäksi, jos hän vain meille antaisi päivällistä. Meidän työskennellessämme tuli kaksi miestä lisäksi. Jang otti molemmat hirvien nahat, sarvet ja muutamia parhaita paloja sekä hirvien hännät, jotka paistettuina ovat varsin hyvänmakuisia. Melkein kaiken muun ottivat mongoolit, ja sitten lähdettiin pikamarssissa heidän leiriinsä, joka oli sieltä kolmen tai neljän kilometrin päässä. Lehtimajassa loikoili vielä pari näitä melkoisen iljettäviä olioita, jotka ehkä yhtä usein ajavat takaa ihmisiä kuin elukoita. He ihastuivat suuresti nähdessään lihankantajien lähestyvän ja riensivät vuorostaan kantamaan toverien taakkoja. Muutaman minuutin kuluttua oli tulella viisi pataa lihaa täynnä. He sanoivat, etteivät he viimeksi kuluneina kolmena päivänä olleet syöneet muuta kuin keitettyä heinää. Mutta nyt he sen sijaan söivät niin, että Jang ja minä hämmästyimme. Koko suuresta hirvinaaraksesta ei paljoa jäänyt jäljelle. Mutta he olivat kumminkin niin siivoja, että keiton päältä kuorivat rasvan ja antoivat sen meille rakkoon säilytettynä. Sitä paitsi yksi heistä paikkasi minun jalkineeni, jotka olivat pahasti kuluneet. Aterioituamme nukuimme muutaman tunnin ja sitten lähdimme jälleen uusille metsästysretkille siihen fansaan päin, johon minun härkäni karkasivat edellisenä keväänä minun viedessäni niitä Tsimoheehen. Saavuttuamme kilometrin päähän fansasta näimme mandšin, joka hakkasi mehiläispesää ontosta puusta. Mies tunsi minut ja kehoitti istumaan hänen kanssaan ja tupakoimaan piipullisen. Jutellessamme hän kertoi nähneensä tiikerin tiellä vähän aikaa sitten. Emme siihen asiaan kiinnittäneet huomiotamme sen enempää, sillä tiikerit olivat siellä hyvin yleisiä; ja vähän ajan kuluttua menimme eteenpäin, kunnes minä ammuin metsäkauriin saadaksemme syötävää illaksi. Tullessamme sisään tuli isäntä vastaamme ja tavanmukaisesti kutsuttuansa sisään istumaan ja tupakoimaan, hän kyseli, olimmeko nähneet hänen miestänsä. »Näimme kyllä», vastasi Jang, »hän paraikaa hakkaa ontosta puusta mehiläisparvea tuolla mäenrinteessä ja hän lupasi pian tulla kotiin.» Mutta kului puolisen tuntia ja vieläkin toinen puoli tuntia, eikä miestä vain kuulunut. Ukko silloin meni jonkun matkaa ylämäkeen ja huutaa hoihkaisi, mutta vastausta ei kuulunut. »Saman tekevä», arveli ukko, »me istumme aterioimaan, kylläpähän hänkin tulee pian.» Aterioituamme alkoi jo hämärtää, mutta kun ei miestä sittenkään näkynyt, eikä hän vastannut huutoon, niin ukko meidän neuvoamme seuraten meni häntä etsimään. Vähän ajan kuluttua tuli hän takaisin varsin pelästyneenä ja sanoi nähneensä verisiä tiikerinjälkiä jonkun matkan päässä. Jang ja minä otimme heti pyssymme ja seurasimme ukkoa. Kun tiikerin jäljet näkyivät aivan lähellä sitä paikkaa, missä olimme miehen nähneet, niin menimme puun luo. Mies oli poissa, mutta lähellä puuta oli hänen lakkinsa revittynä ja verisenä ja muutaman askeleen päässä hänen kirveensä verisenä sekä tiikerin jäljet. Me seurasimme vielä kappaleen matkaa ja löysimme hänen puukkonsa myöskin verisenä sekä hänen piippunsa. Pimeän tähden emme voineet seurata jälkiä kauemmaksi tiheään metsikköön, mutta mielestämme oli jo selvää, että tiikeri oli miehen tappanut ja luultavasti syönyt. Suruissamme menimme sentähden fansaan päätettyämme jatkaa etsimistä seuraavana päivänä. Paluumatkalla alkoi rankasti sataa ja sadetta kesti kaiken yötä taukoamatta ja koko seuraavan päivän. Me lähdimme kuitenkin jo aamuhämärissä. Ei mitään jälkiä ollut enää nähtävänä ja vesi juoksi virtanaan jyrkkää mäen rinnettä myöten, mutta me haimme kuitenkin monta tuntia löytämättä pienintäkään jälkeä. Jatkoimme sitten kulkuamme päämääräämme kohti, metsässä olevaan kotiin, johon olimme jättäneet kaiken omaisuutemme, ja mandši lähti lähimpään kylään kehoittamaan tuttavia jatkamaan etsimistä. Jonkun ajan kuluttua saimme kuulla, että miehen ruumis oli seuraavana päivänä löydetty noin ¾ kilometriä siitä paikasta, missä tiikeri oli tehnyt hyökkäyksensä. Ainoastaan osia ruumiista oli jäljellä. Kun Jang ja minä tulimme metsästysmajallemme, löysimme kaikki paikoillaan, paitsi että osa muonavaroistamme oli syöty. Sen sijaan oli meidän polttopuuvarastomme koko joukon lisääntynyt. Mandšurian metsäseuduilla on näet sellainen tapa, että vieraassa talossa syödään nälkäisenä kylläksensä, vaikka ei talonväki olisikaan kotona, ja sitten palkkioksi tehdään joku palvelus taikka jätetään maksuksi jotakin, mitä sattuu olemaan mukana. Eräänä aamuna näin metsässä taas pehmeäsarvisen hirven (pantti) mutta en saanut sitä ammutuksi, kun minua esti käärme. Jang oli parin sadan askeleen päässä juoksevan joen partaalla nähnyt kolme hirveä, joista yhdellä oli pehmeät sarvet. Minä heti rupesin hiipimään sen läheisyyteen, mutta päästyäni likelle joen vartta noin seitsemänkymmenen askeleen päähän otuksista, näin viisikorttelisen myrkyllisen käärmeen poikkipuolin edessäni. Otin silloin pienen puun oksan ja kosketin sitä ajaakseni sen pois, mutta tuo kanalja nosti päänsä pystyyn tahtoen tehdä vastarintaa, ja kun vedin takaisin käteni, niin se sähisten tuli suoraan kasvojani kohti. Minun täytyi nopeasti nousta pystyyn, jolloin hirvet peljästyivät ja juoksivat pois. Harmistuneena potkasin käärmettä niin että se lensi pois, mutta tuo häijykäs hyökkäsi uudelleen minua vastaan. Pyssyn perällä annettu isku teki lopun sen taistelunhalusta. Taikauskoinen Jang väitti, että tämä ennusti jotakin pahaa. Aivan oikein, kun aamupäivällä kuten tavallisesti tulimme metsästysmajalle, oli hänen veljensä saapunut sinne ja kertoi, että hirvi oli pudonnut heidän pyydystyskuoppaansa, mutta sieltä sen oli vienyt tiikeri. Heti syötyämme päivällistä läksimme liikkeelle ja parin tunnin kuluttua olimme jo hänen kotonansa Kokotunissa. Sinne tultuamme otimme mukaamme kuusi koiraa ja menimme paikalle. Perillä näimme tosiaan kuopan ympärystän pengottuna ja kuopan tyhjänä. Minä en tahtonut mitenkään uskoa, että hirvi todella olisi ollut kuopassa, mutta Jang ja poika sitä väittivät ihan kiven kovaan. Se tuntuu melkein uskomattomalta kun ajattelee, että kuoppa oli viisi tai kuusi kyynärää syvä, viiden korttelin levyinen ja viiden kyynärän pituinen, sisäpuolella reunat varustetut pystyisillä puisilla seinillä. Rupesimme kuitenkin seuraamaan jälkiä, jotka johtivat ylämäkeen tiheän vesakon lävitse. Alussa tiikeri luultavasti oli kantanut hirveä niskassaan, mutta sitten se oli raahannut sitä maata myöten. Olimme jo nousseet puoli kilometriä mäelle, kun koirat, jotka tähän asti olivat olleet rohkeita, eivät enää tahtoneet mennä eteenpäin. »Tiikeri mahtaa olla aivan lähellä», arveli Jang. »Kaiketi se on tuolla ylempänä, käy päälle vaan!» Ei ollut mieluista kulkea sellaista vihollista vastaan niin tiheässä viidakossa, jossa ei näe eteensä enempää kuin muutaman kyynärän. Mutta minä menin kuitenkin toisten yllyttämänä ja sillä itseäni lohduttaen, että jos minä en näe tiikeriä, niin ei sekään näe minua eikä noin tiheässä metsässä voi hyökätä päälleni yhtäkkiä. Jälleen tuntui vastenmieliseltä kulkea edemmäksi, sillä koirat asettuivat vinkuen jalkojeni juureen, mutta kun Jang pyyteli, niin lähdin. Tuskin olin liikkeelle lähtenyt, kun tiikeri ärjyen hypähti pystyyn ja loikkasi metsän lävitse, joka ryski niinkuin olisi ollut kaatumaisillaan. Tiikeri putosi maahan parin kyynärän päähän minusta. Seuraavan sekunnin kuluessa se jo teki toisen ja kolmannen loikkauksen, yhtä voimakkaan hypyn kuin ensi kerrallakin. Heti minäkin juoksin esiin sinne, mihin tiikeri ensin hyppäsi, mutta se oli jo kadonnut ja syvät jäljet maassa näyttivät, miten tavattoman voimakkaasti se oli potkaissut. Sillä paikalla, mistä se ensin hyppäsi ylös, löysimme hirven, josta toinen takajalka oli syöty. Nähtyäni, miten voimakkaasti tiikeri kykenee raivaamaan itselleen tien tiheikköjenkin lävitse, pidin järjettömänä ajaa sitä takaa sellaisella paikalla ja päätin mieluummin tuhota sen kavaluudella. Kun hirven nahka oli nyljetty ja liha paloiteltu, otin toisen takajalan ja siihen panin hyvän joukon sitä strykniiniä, jota minulla aina oli mukanani pikku pullossa. Sitten sidoin hirven jalan lujasti kiinni puuhun nuoralla. Seuraavana päivänä satoi niin rankasti, ettei tehnyt mieli lähteä metsälle, enkä luullut tiikerinkään niin pian palaavan, koska se oli syönyt kylliksensä, mutta sen jälkeisenä päivänä menimme sinne. Lihasta oli suurin osa syöty, mutta tiikeriä emme löytäneet, vaikka etsimme monta tuntia. Ja kumminkin se oli siellä noin sadan askeleen päässä joessa puun juurella, mihin vesi sen oli kuljettanut. Sattumalta se löydettiin myöhemmin, kun vesi joessa väheni, mutta silloin olivat sen nahasta jo karvat suurimmaksi osaksi lähteneet. Tämä tiikeri oli kooltaan suurimpia, mitä siellä näin. Niillä yhteisillä metsästysretkillä, joita Schoultz teki yhdessä Jangin kanssa, ei enempiä seikkailuja tapahtunut tiikereitten kanssa, mutta ison karhun vuoksi he joutuivat omituiseen seikkailuun, josta hän kertoo seuraavasti. Oli keskipäivä ja olimme juuri lopettaneet päivällisateriamme aikoen mennä ruokalevolle, kun Horr alkoi vihaisesti murista ja joen uomassa kivet kolisivat, niinkuin joku olisi kävellyt kiviraunioilla. Jang kuunteli ja sanoi: »Siellä kävelee karhu. Ota pyssy ja riennä!» Minä olin riisunut kenkäni ja olin paljain jaloin. Mutta Jang sysäsi minulle jalkineensa ja kehoitti menemään siinä asussa kuin olin. Minä sieppasin pyssyni ja riensin joen äyräälle, mutta siellä ei näkynyt karhua. Jangin viittauksen mukaan hyppäsin alas äyräältä, vaikka joen uoma oli täyttä kaksi syltä alempana, ja heti kun pudota mätkähdin alas, syöksähti karhu esiin ainoastaan kymmenen askeleen päässä minusta ja lähti laukkaamaan yli kivien ja kantojen tuhannen tulimmaista vauhtia, jättäen jälkeensä pitkän yhtämittaisen juovan sellaista, jota ei kehtaa mainita. Minäkin läksin juoksemaan jäljessä toivoen saavani ampumistilaisuuden, mutta joen uoma oli niin täynnä kaikenlaista ryteikköä, etten voinut tähdätä ennenkuin se jo ehti piiloutua metsään joen, toiselle puolelle. Karhun arkuuden vuoksi oli tällainen metsästys niin hassua, että minun täytyi itsekseni sitä nauraa. Muutamia päiviä myöhemmin Jang melkein samalla paikalla ampui tavattoman ison karhun. Hän oli aamulla lähtenyt yksin metsälle, kun minä jäin kotiin korjailemaan kenkiäni ja nahkaisia housujani. Palatessaan takaisin hän kulki ison puoleksi lahon koivun ohitse ja huomasi puusta putoavan alas jänönkäävän. Kun hän vilkaisi ylös puuhun, näki hän ison karhun, joka arvatenkin juuri oli kavunnut puuhun syömään kääpiä, joita kasvoi runsaasti puun katkonaisessa latvassa. Säikähtyneenä Jang ampui lunttapyssyllään karhua umpimähkään, mutta sillä seurauksella, että karhu kuolleena putosi maahan. Se oli väriltään mustanruskea ja siinä oli niin runsaasti rasvaa, että Jangin täytyi mennä lähimpään fansaan lainaamaan härkää saadaksensa rasvan kotiin. Minun kehoituksestani hän toi mukanansa puntarin, ja kun karhun ruumis paloiteltiin ja kappale erältään punnittiin, niin se päätä ja käpäliä lukuunottamatta painoi 46 leiviskää ja tali painoi enemmän kuin kuusi leiviskää. Karhun nahka, johon sen kämmenet jäivät kiinni, painoi niin paljon, että Jangilla ja minulla oli täysi työ kantaessamme sitä vähän matkan päähän tappopaikalta, jossa nahka puhdistettiin rasvasta ja levitettiin kuivamaan. Liha jätettiin metsään, sillä se ei ollut hyvänmakuista. Savustettuna kyllä olisivat reisikappaleet hyvälle maistuneet, mutta mandši ei siitä välittänyt, ja minulla ei ollut aikaa ruveta sen savustamispuuhiin. Kun karhun nahka ja tali oli ladottu härän selkään sen kannettaviksi, menimme Jangin kotiin Kokotuniin. Olimme tulleet perille ja aterioineet, jonka jälkeen Jang vei härän takaisin naapurifansaan, sillävälin kuin koko talon väki ja minäkin vähän aikaa juteltuamme panimme makuulle. Lienee ollut liki puoli yötä, kun Jang tuli juosten kotiin ja kertoi meille, että noin viisitoista tai parikymmentä kiinalaista rosvoa, joita siellä nimitetään _»hunghuuseiksi»_ oli tänne tulossa. Vähän aikaa neuvoteltuaan päättivät asukkaat maata kukin paikallaan välittämättä mistään ja antaa rosvojen mellastaa kuten tahtoivat, sillä asukkaat olivat vakuutettuja siitä, että rosvot ainoastaan söisivät ja ottaisivat vaatteita minkä verran tarvitsisivat sekä haeskelisivat pehmeitä hirvensarvia. Tuskin oli neuvottelu päättynyt, kun hunghuusit jo tulivat ratsastaen pihaan. Syntyi hirveä meteli. Koirat haukkuivat, talonväki huusi, ja monta pyssynlaukausta ammuttiin. Sillä hetkellä koko joukko tunkeutui sisään. Minä olin viime tingassa ehtinyt panna päähäni kiinalaisen patalakkini, asettaa peitteeni alle pyssyni ja tikarini ja olin pitkänäni peitteen alla tikari kädessä päättäen antaa henkeni niin kalliista kuin suinkin. »Nouskaa ylös ruokaa laittamaan!» oli heidän komentonsa, kun he tulivat sisälle. Vanha ukko ja Jang nousivat heti. (Jang oli myöskin mennyt levolle.) He lausuivat rosvojoukon tervetulleeksi, kehoittaen heitä istumaan. Kahta kehoitusta eivät kutsumattomat vieraat tarvinneetkaan. Yksi lurjuksista tuli lähelle, lykkäsi minun pääni sivulle ja istui lavitsalle. »Tulta kynttilään!» kuului taas ääni komentavan. Kun Jang oli sytyttänyt talikynttilän, otti yksi rosvojoukosta, arvatenkin päällikkö, kynttilän käteensä ja alkoi Jangia kuulustella. Hänen täytyi ensin tehdä selkoa siitä, mitä hän oli ampunut (jolloin Jang tietysti väitti, ettei ollut ampunut pehmeäsarvisia) ja sitten piti sanoa, mitä syötävää talossa oli. Ruoka-aitassa ei ollut paljoa: vähän hirven lihaa, karhun rasvaa ja erästä ryynilajia, jota nimitetään _siämisa_ ja vähän paloviinaa. »Laita niin, että saamme syötävää niin pian kuin mahdollista,» sanoi taas rosvojen päällikkö, »sillä välin minä ukon kanssa katson, että hevoset saavat syötävää.» Hän oli menossa ruoka-aittaan, mutta ukko pyyteli: »elä ota meidän viimeisiä ryynejämme hevosillesi, onhan niillä kyllä hyvä laidun; mutta meillä ei ole mitään millä ostaisimme ryyniä.» »No pidä sitten ryynisi, mutta laita niin, että pian saamme ruokaa!» Jang, ukko ja muutamat rosvoista rupesivat ruoanvalmistuspuuhiin, sillä välin kuin päällikkö sekä jotkut toiset tarkastelivat ruokahuoneissa. Mies, joka istui minun vieressäni, oli nähtävästi väsynyt, sillä hän tahtoi että tekisin tilaa hänelle ja asettui makuulle viereeni, mutta sillä tavoin, että hänen jalkansa tulivat lähelle kasvojani. Minä siirsin hänen jalkansa vähän syrjään, ja siitä rosvo ei pitänyt lukua. Rosvopäällikkö nosti kerran peitteen kasvoiltani, mutta arvatenkaan hän pimeässä ei nähnyt, että olin eurooppalainen, vaan viskasi heti peitteen takaisin. Kesti ainakin pari tuntia, ennenkuin rosvolauma oli syönyt ja mennyt matkoihinsa. Talonväen omaisuutta ne eivät ottaneet mukaansa muuta kuin pienen veitsen, jonka minä olin jättänyt pöydälle. Taloon jääneet hengittivät taas vähän helpommin, kun rosvot olivat menneet tiehensä. Jang kertoi, että he kyllä tuon tuostakin saivat sellaisia vierailuja, mutta että rosvot tuskin koskaan ottavat muuta kuin ruokaa. Jos talossa on jotakin kallisarvoista, niin se pidetään kätkettynä. »Ja joskus», sanoi hän, »on tapahtunut, etteivät ne ole ottaneet pehmeitä hirvensarviamme, vaikka ovat ne nähneet. He eivät tahdo joutua riitaan meidän kanssamme, koska he silloin eivät yksinänsä uskaltaisi kulkea, niinkuin he usein tekevät. Ainoastaan kullanetsijöille, matkustajille ja rikkaille he ovat vaarallisia.» Vaikka Jangin puhe oli lohdullista, en minä enää saanut unta, ja kun ei ollut enää pitkää aikaa aamunkoittoon, sidoimme kenkämme paulat ja lähdimme matkalle, niin että juuri päivän koitteessa olimme valmiina paikalla, mistä metsänkäyntimme piti alkaman. XIV. YHTIÖMIESTEN HAJAANTUMINEN Toukokuun alussa 1871 palasi kapteeni Höök valaanpyyntiretkeltä pienellä »Karolina Törnqvist»-nimisellä laivalla. Hän ei ollut kulkenut kaukana, vaan oli seurannut Tyynen meren rannikoita ja hänen oli tällä kertaa onnistunut pyydystää 5 pienenpuoleista valasta, mutta hänellä olikin mukanansa valaanpyyntiin tottunutta väkeä ja hyviä harppuuninheittäjiä. Laivan oli määrä mennä Nahodkaan, ja kapteeni otti mukaansa rouva Nilssonin, jonka täytyi keuhkotulehduksen tähden päästä lääkärin hoitoon. Pari viikkoa myöhemmin, toukokuun 19 p. lähti hra Nilsson tiedustelemaan rouvansa terveydentilaa, antoi soutaa itsensä Vostokin lahden poikki ja saapui Nahodkaan toukok. 21 p:nä. Taraskevitš niminen lääkäri, jota Nilsson kehuu sangen taitavaksi ja miellyttäväksi henkilöksi, hoiti rouvaa niin huolellisesti, että hän parani, vaikka tauti olikin ankara. Rouva Nilsson sai myös hyvän asunnon kapteeni Jakobsénin tulevan rouvan luona, joka silloin vielä naimatonna hoiti valtioneuvos Furuhjelmin taloutta. Ankara isku kohtasi samaan aikaan koko siirtokuntaa, kun valtioneuvos Furuhjelm huhtikuun 18 p:nä äkkiä kuoli. Saapas oli hangannut hänen jalkaansa vähäisen haavan; siihen pääsi jotakin likaa, joka aiheutti verenmyrkytyksen. Vaikka jalka kiireesti leikattiin, oli myrkky ehtinyt levitä ruumiiseen ja aiheutti kuoleman. Yleinen hämmästys ja kaipaus vallitsi Nahodkassa, kun koko siirtokunnan johtava henkilö ja sielu oli äkkiä poistunut. Aivan epätietoista oli, miten nyt kävisi vasta-alkavalle kaupungille ja kaikille sen virkamiehille. Erittäinkin suomalaisille uudisasukkaille oli suurta hyötyä siitä, että heillä oli suomalaisia kansalaisia ylhäisissä viroissa sekä Nahodkan että Wladivostokin kaupungeissa ja Venäjän laivastossa. Sillä nämä vaikutusvaltaisissa asemissa olevat miehet auttoivat ja kannattivat kansalaisiansa, kun näkivät heidän olevan rehellisiä, ahkeria ja kyvykkäitä. Paitsi Nahodkaa, joka oli Venäjän keisarillisen suvun perintömaiden hallituspaikaksi määrätty, oli samoihin aikoihin perustettu uusi Wladivostok (Idän Waltias) niminen kaupunki, joka Venäjän sotasatamana ja suurimpana kauppapaikkana oli aiottu Amurin alueen pääkaupungiksi. Wladivostokia rakennettiin samoihin aikoihin kuin suomalaiset olivat asettuneet Strelokin lahden rannikoille asumaan. Mutta kun suomalaisten yritykset järjestää yhteiskuntansa kommunistisella tavalla olivat epäonnistuneet, hajaantuivat myöskin yhtiömiehet mikä minnekin. Tähän kirjaan liitetty kartta osoittaa, että Strelokin ja Wladivostokin keskivaiheilla, Ussurin lahden pohjoispäässä oli 1870-luvulla Tsimohee-niminen kylä, samannimisen joen suussa. Tuon kylän olivat venäläiset uudisasukkaat perustaneet harjoittaen siellä maanviljelystä ja kalastusta. Merestä nousi Tsimoheejokeen runsaasti lohia. Paikka miellytti myöskin suomalaisia, ja muutamat entisistä yhtiömiehistä asettuivat asumaan venäläisten naapureiksi, vuokrasivat itselleen mökin asunnoksensa, pyydystivät joesta lohia, kävivät metsästämässä, muokkasivat itselleen pienen perunamaan ja asuivat siellä kesäkauden, ennenkun siirtyivät Wladivostokiin, jossa he olivat saaneet työansiota. Tsimoheen kylässä oleskeli myös ajoittain kapteeni Höök, sillä häntä houkuttelivat sinne hyvät metsästystilaisuudet. Suomalaiset tappoivat monta tiikeriä osittain siten, että tiikeriä varten oli asetettu syötti, ja kun peto siihen kajosi, laukesi pyssy, joka tappoi tiikerin; osittain oli syötti myrkytetty strykniinikapselilla. [Kuva: Metsästäjäin palaaminen saaliinensa.] Merkillisempi tiikerintappo tapahtui saman kylän navetassa. Navetta oli rakennettu siten, kuten usein Suomessa nähdään heinälatojen olevan tehdyt, että seinät ovat ulospäin kaltevat ja lattian pinta pienempi kuin kattopuoli. Ovi aukeni sisäänpäin niin, että ovea avattaessa se itsestään omasta painostaan sulkeutui. Navetan kattona oli vaakasuoria pitkiä salkoja, joiden päälle oli koottu elukoille heiniä. Eräänä päivänä iltahämärässä tiikeri ajoi takaa lehmää, joka hädissään juoksi navettaan lykäten sarvillaan oven auki. Silloin tiikerikin juoksi sisälle samalla kertaa. Ovi painui kiinni ja molemmat jäivät navettaan. Vasta sitten kuin tiikeri väkevällä käpälällään oli tappanut lehmän, se huomasi olevansa suljettuna kuin pyydykseen ja arvatenkin se silloin niin hämmästyi, että siivosti asettui tapetun lehmän viereen. Mutta se melu, joka oli navetassa syntynyt, sai kaikki metsästäjät liikkeelle ja lyhdyt käsissä he nousivat katolle, tekivät kurkistusaukkoja kattoon ja ampuivat tiikerin ilman että mikään vaara uhkasi heitä itseään. Muutoin ei meikäläisistä kukaan uskaltanut käydä tiikerin kimppuun. Siihen aikaan ei tunnettu vielä räjähtäviä ekspressiluoteja, joita metsästäjät nykyjään käyttävät ampuessaan isoja ja vaarallisia otuksia. Mandšuriassa elävä tiikeri on K. F. Nilssonin arvostelun mukaan suurin kaikista tiikereistä. Hän oli nähnyt kerran komean tiikerin ripustettuna nyljettäväksi. Sen ruumiin pituus oli ainakin 7 jalkaa ja häntä oli yhtä pitkä. Mihin tapoihin ihminen on tottunut, niitä hän noudattaa, jos se käy päinsä. Niinpä Strelokiin jääneet suomalaiset viettivät joulunsa niinkuin oli tapana Suomessakin se juhla viettää. Naimisissa olevat K. F. Nilsson ja laivan rakennusmestari A. Östman lähtivät joulukuun 27 p:nä 1871 Tiikerinlaaksosta jättäen kotiin vaimonsa ja kulkivat Wladivostokiin. 29 p:nä he saapuivat Tsimohee-kylään ja olivat siellä yötä entisten yhtiötoveriensa luona. He saivat siellä syödä tuoretta keitettyä lohta ja perunoita sekä maitoa, jota eivät moneen aikaan olleet maistaneetkaan. Uuden vuoden yönä 1872 he olivat yöpyneet metsäfansaan, jossa asui mandšeja. Nämä hakkasivat metsää ja vedättivät hirsiä erääseen jokeen, joka laskee Amurin lahteen. Puut piti ensi avoveden aikana uitettaman lauttana Wiladivostokiin. Suomalaisten tullessa mandšien asuntoon iltapäivän hämärtäessä olivat nämä jo kaikki menneet levolle makuusijoillensa. Kun suomalaiset olivat syöneet ja juoneet teetä, rupesivat hekin levolle. Mandšit nousivat hyvin aikaisin ja härät mukanansa he lähtivät laaksoon, missä metsänhakkuu oli parhaillaan. Heidän esimerkkiänsä seurasivat suomalaisetkin, joilla ei ollut mukanansa taskukelloa. Unen pöpperössä hekin lähtivät härkinensä liikkeelle. Oli kirkas kuutamo. Östmanilla oli mukanansa sianlihaa kaupaksi ja Nilsson oli ostanut hirvenlihaa myydäksensä. Hän ajoi maisteri Federleyn härällä, joka oli vietävä Wladivostokiin. Kaiken aikaa kulkiessaan mandšit huusivat ja kiljuivat kovalla äänellä säikyttääksensä tiikereitä ja suomalaiset tekivät samalla tavalla. Vaikka he kulkivat kauan, ei päivä tahtonut selvitä lainkaan. Kuu oli korkealla taivaan laella ja valaisi tietä. Sittemmin huomasivat matkamiehet lähteneensä liikkeelle kello yhden ja kahden välillä yöllä. Mandšit nousivat levolta kuutamoöinä aikaisin puolen yön jälkeen ja menivät kotiin, kun kuu oli laskenut. Kun Nilsson ja Östman olivat tammikuun 2 p:nä 1872 saapuneet Wladivostokiin, sai edellinen asunnon entisen yhtiömiehen Grönstrandin luona, joka jo oli ehtinyt itselleen ostaa vähävenäläiseen tyyliin rakennetun tuvan, jossa oli suippopäätyinen olkikatto. Hirvenlihan oli Nilsson ostanut 3 ruplan hinnasta puudalta ja nyt hän sai sen myydyksi 6:sta ruplasta. Virkaa toimittava kuvernööri Armfelt lupasi Nilssonille työtä valtion konepajoissa, joita sanottiin Portiksi. Siellä oli valtion varastorakennus, joka piti uudelleen rakennettaman toisella tavalla ja tavarat siitä tyhjennettämän ja muutettaman toiseen. Nyt tuli Nilssonille kiire tuoda härkänsä, joka vielä oli Maingissa; Grönstrand seurasi häntä Strelokiin. He lähtivät tammikuun 6 p:nä ja tulivat perille 9 p:nä, sillä heitä ei mikään estänyt tekemästä pitkiä päivämatkoja. Grönstrandin piti jäädä Strelokiin auttamaan Östmania vähäisen purjealuksen rakentamisessa. Aluksen rakentamiseen tarpeellisia aineksia jäi Östman hankkimaan Wladivostokiin. Jo keväällä (1871) kun hra Nilsson oli käynyt Nahodkassa tiedustelemassa. rouvansa terveydentilaa, oli hän valtioneuvos Furuhjelmin jälkeen jääneestä omaisuudesta hankkinut itselleen venäläisen lehmivasikan, joka oli hyvää lypsävää rotua. Vasikan hän hankki vaihtokaupalla, antaen sen vastineeksi hirvenlihaa. Samalla matkalla hän sai hankituksi myöskin pari lammasta. Sotalaivaston palveluksessa oleva luutnantti Höök oli näet käynyt Olgassa ja muistellessaan entisiä tovereita, jotka erämaassa Strelokissa viettivät vaivalloista ja yksinäistä elämää, ostanut lampaat tuodaksensa ne Strelokiin. Kesäkuun 11 p. rouva Nilsson tuli Strelokiin takaisin _»Karolina Törnqvist»_-nimisellä purjelaivalla ja toi mukanansa vasikan, pari porsasta ja kaksi kanaa. Kun kotieläimet olivat näin lisääntyneet, tuli herra Nilssonille kiire valmistaa myöskin navetta ja sikoläätti, sillä siihen asti oli hän pitänyt härkänsä yhteisessä navetassa Maingissa, hyvän matkan päässä omasta asunnostaan. Olihan yhtiön hajotessa jäänyt melkein jokaiselle oma härkänsä, ja kun kaikki eivät olleet tilaisuudessa käyttämään juhtaansa, niin kymmenen härkää oli majoitettu yhteiseen navettaan ja ne oli jätetty maisteri Viktor Federleyn hoitoon. Strelokiin jääneet entiset yhtiön jäsenet eivät tietysti ryhtyneet uudispeltoja muokkaamaan, vaan jatkoivat sitä viljelystä, joka oli valmistettu yhteisin voimin. Nilssonille kuuluvista peltotilkuista yksi oli Maingin läheisyydessä, ja oli siihen kylvetty ruista, tattaria, maissia ja kauraa. Toinen pelto oli Tiikerinlaakson puolella, myöhemmin tehdyssä viljelysmaassa, johon oli istutettu perunoita. Kaalia ja puutarhantuotteita oli kasvamassa Tiikerinlaaksossa asuinhuoneen läheisyydessä. Navettain rakennuspuuhat edistyivät hitaasti, sillä työ oli tehtävä yksin ilman auttajaa. Ja uudisasukkaana oli Nilssonilla monta muuta tehtävää. Heiniä piti niittää ja korjata; halkoja piti saada kotiin ja hakata pieniksi. Yksin suutarinammattiakin täytyi hänen harjoittaa, jollei tahtonut kulkea paljain jaloin. Ja hän valmistikin pieksut sekä itsellensä että vaimollensa vieläpä muutamille muillekin, jotka eivät olleet yhtä toimeliaita. Asunnostansa hän kertoo, että hän sen oli jakanut kahtia ruohokahiloista kudotulla väliseinällä. Huonekalustona oli hänellä kirstu, johon oli tehty hyllyt ja jalat. Sohva oli omatekoinen, päällystetty hirvennahoilla; sänky ja pöytä olivat myöskin omatekoiset. Huoneen pienempi osa oli keittiöpuoli. Toverit, jotka tulivat hänen luonaan vierailemaan, ihmettelivät: »hyvänen aika, kuinka teillä on hieno koti!» Eräänä päivänä tapahtui insinööri Nilssonille paha vahinko: härät pääsivät viljelysmaille, söivät kaiken maissiviljan (1 650 tainta), polkivat rukiit, kauran ja tattarin, ennenkuin vilja vielä oli kypsynytkään, niin että lokakuussa korjatessaan satoansa hän sai ainoastaan 35 ½ tynnyriä perunoita, 8 kappaa rukiita, 6 kappaa kauroja, 2 kappaa tattaria, ja 45 kaalinpäätä sekä vähän vihanneksia. Kun Fredrik Nilssonin asunto oli jonkun kilometrin päässä Maingista, missä hajaantuneen yhtiön iso leipomauuni oli, tuli rouva Nilssonille tukalaksi jokaisen leipomisen takia mennä Maingiin. Mutta onnellisen sattuman kautta huomasi Nilsson Rasboinikin lahden vastakkaisella rannalla tiilistä rakennetun kellarin, jonka venäläiset arvatenkin Mandšurian valloitussodan aikana olivat tehneet. Nyt ei rakennuksesta tosin ollut jäljellä muuta kuin jäännökset, mutta Nilsson sai siitä oivallisia tiilejä leivinuunia varten ja hän ryhtyikin rakennusta jatkamaan tehden keittiön ja siihen leipomauunin. Keittiön ja muiden huoneiden välille hän avasi oven. Toinenkin onnellinen sattuma hyödytti uudisasukkaita. Keväällä oli myrsky tuonut Strelokin rantamille pienen japanilaisen veneen, josta Nilssonille oli suurta hyötyä, sillä hän käytti venettä sekä kalastukseen että muihin toimiin. Tällä veneellä hän toi tiiletkin Rasboinikin lahden ylitse. Keittiö valmistui marraskuun puolivälissä ja uuni kypsytti leivät mainiosti. Nilsson oli rakentanut keittiötä välitöikseen muiden askareiden lomassa elokuusta alkaen. Vähitellen oli yhtiön entisistä jäsenistä toinen toisensa jälkeen siirtynyt pois Strelokista. Ainoastaan nahkuri Pietari Hakkarainen ja pari poikamiestä asui enää Maingissa ja Tiikerinlaaksossa asuivat Östman ja Nilsson. Grönstrandin ja Mickelsonin perheet olivat muuttaneet Wladivostokiin, jonne heitä myöskin seurasivat Helsingistä mukaan tulleet palvelustytöt. Mitä kaikkia hankaluuksia ja puutteita suomalaiset siirtolaiset saivat kärsiä, käy selville siitä, ettei heillä ollut mukana lääkäriä eikä lääkkeitä, eikä muitakaan terveydenhoidossa tarpeellisia auttajia. Kun eräässä perheessä tapahtui lisäys, piti miehen kätilönä auttaa vaimoansa. Siviilihenkilöiden täytyi tarpeen tullessa toimittaa lasten kasteet ja kuolleiden hautaamiset, sillä kristityt vanhemmat eivät tahtoneet jättää lapsiansa kastamattomiksi pakanoiksi eivätkä hautaa siunaamatta kuopata kuolleita tovereitansa. Luterilaista pappia ei vuosikausiin ollut käynyt niillä mailla ja kun joku sellainen vihdoin tuli käymään, oli hänen tehtävänsä tavallisesti vain antaa kirkollinen vahvistus kastetoimituksille ja vihkimisille, kun pariskunnat jo olivat kauan yhdessä eläneet. Minkäänlaista raha-ansiota ei Strelokissa enää voinut toivoa, kirjoittaa Nilsson. Jauhovarastomme oli loppumaisillaan ja tulevaisuutta erämaan yksinäisyydessä ei voinut ajatellakaan. Sen vuoksi hän yhdessä Östmanin kanssa päätti lähteä tiedustelemaan Wladivostokiin muuttamisen mahdollisuuksia. Mutta sitä ennen piti rouville sovittaa välttämättömät tarpeet, sillä nyt he jäivät Tiikerinlaaksoon kahdenkesken. Palvelustyttö oli jo marraskuun 20 p:nä lähtenyt pois. Miehet varustivat senvuoksi rouville tarpeeksi runsaasti pieniksi hakattuja polttopuita ja heiniä elukoille. Miesten piti sitten lähteä vesitietä Nahodkaan, ostaaksensa siellä sokeria, teetä, vehnäjauhoja ja ryynejä, mutta eivät päässeet sen pitemmälle kuin Maingiin, sillä syksyn pakkaset alkoivat jäädyttää rannikoita. Vene siis jätettiin Maingiin ja matkaa jatkettiin joulukuun 6 p:nä härkien avulla reessä. Tultuamme Abrekin joelle, ei Östmanin härkää saatu kulkemaan eteenpäin kirkkaan jään yli. Härkä oli vahingoittanut toisen jalkansa, niin että Östmanin täytyi kääntyä kotiin, ja Nilsson jatkoi matkaa yksin. Sellainen matka talviseen aikaan härällä ajaen on sangen vaivalloinen. Reki, jota siellä käytetään kesällä ja talvella, on niin tehty, että rinnakkain kaksi pitkää seivästä ovat samalla aisoina ja reen jalaksina, niin että sellainen ajopeli liukuu kivien ja kantojen yli. Menomatkalla oli jo seikkailuja, mutta Nilsson saattoi kuitenkin kiiruhtaa härkäänsä, niin että hän aina hyvissä ajoin iltapäivällä ehti pitkien välimatkojen päässä oleviin kiinalaisten kalastajain asumuksiin. Nahodkaan tultuansa hän teki ostoksensa, satuloitsi ja kuormitti rekeen viisi puutaa tavaroita, jotka oli pantu kahteen säkkiin, otti aseensa itse kantaakseen, varusti itselleen hyvän kepin ja lähti paluumatkalle ajaen härkää edellänsä kapeata polkua myöten, sillä ajotietä ei Strelokin ja Nahodkan välillä ollut. Menomatkalla oli reki alinomaa kolhiutunut kiviä ja mättäitä vastaan ja lopulta mennyt rikki, jonka tähden Nilsson sen jätti Nahodkaan ja hankki itselleen häränsatulan. Polku johti korkeiden vuorten yli, jonka tähden satula ja sen varassa olevat säkit luisuivat milloin eteenpäin milloin taaksepäin; alinomaa ne piti sitoa uudelleen ja se viivytti matkaa. Talvella niillä seuduilla tavallisesti vallitsee terävästi puhaltava luoteistuuli, jonka mukana useimmiten seuraa lumituisku, ja se hakkasi vasten kasvoja. Usein täytyi ajajan poiketa polulta, kun härkä lähti syrjään tavoittelemaan kuivia lehtiä tai ohdakkeen nuppuja, jotka se huomasi. Löytääksensä jälleen polun täytyi usein tunkeutua tiheiden pensaiden lävitse milloin pujojen tai viiniköynnösten tiheiköissä, jotka sotkivat jalkoja ja tekivät kulkemisen tukalaksi. Katkeilevien puiden ja pensasten ratiseminen teki yksinäisen matkamiehen araksi, niin että mustaksi palanut puunkanto näytti hänestä karhulta tai joku muu esine väijyvältä tiikeriltä, sillä näiden eläinten tuoreita jälkiä näkyi usein. Nilsson olisi kyllä kiiruhtanut härkäänsä, jottei pimeä olisi häntä tavoittanut, mutta härkä kulki vain tyyntä yksitoikkoista kulkuansa. Polku kulki edelleen laaksossa, jonka halki kulki pieniä puroja, joiden äyräät olivat jyrkät. Täytyi joko etsiä paikka, missä härkä voisi kahlata puron poikki, tai purkaa härän selässä oleva taakka ja toisella puolella satuloida kantamus uudelleen. Hämärän aikana Nilsson ehti ensimmäiseen fansaan, joka on Wostokin lahden rannalla. Kiinalaiset, jolla nimellä tässä kirjassa useimmiten tarkoitetaan Pohjois-Kiinan ja Mandšurian alku-asukkaita mandšeja eli taaseja, ovat Nilssonin arvostelun mukaan vieraanvaraista väkeä ja heidän luonansa saa hyvän kohtelun. Hänellekin he osoittivat avuliaisuuttansa, toivat hiiliä, että hän sai keittää teetä ja antoivat hänen härällensä hirssiviljan olkia. Kun hän oli juonut muutaman kupin teetä leivän kanssa ja syönyt puupuikkojen avulla vähän hirssiä, jota hänelle tarjottiin, asettui hän mandšien joukkoon levolle heidän makuulavitsallensa, joka samalla on sekä istuinpenkki että makuupaikka. Lukija ehkä muistanee, että mandšien rakentama fansa on jo tätä ennen (XII luvussa) kerrottu ja selitetty. Päivän vaivoista väsynyt Nilsson piankin nukkui ja altapäin tulella lämmitetty makuupaikka tuntui hyvältä lepopaikalta. Jonkun tunnin kuluttua hän kuitenkin heräsi, kun alaspäin käännettyä kylkeä poltti. Makuupenkki oli vähitellen tullut kuumaksi; matkamiehemme kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui jälleen, mutta myöhemmin hän sai usein kääntää kylkeä. Altapäin polttava kuumuus ja päältäpäin rasittava vilu sekä yökauden alinomaa kiekuva kukko häiritsi yölepoa niin, että Nilsson herätessään oli enemmän rasittunut kuin makuulle mennessään. Keitettyään teetä, jolla hän itseään virkisti, hän juotti härkänsä, satuloitsi ja kuormitti sen taas sekä lähti jatkamaan matkaansa. Polku kulki pitkin Wostokin lahden rannikkoa niin lähellä rantaa, että meri oli näkyvissä; maata peittivät jäiset kivet ja sora, niin että oli tukala kulkea. Muutaman sylen päässä rannasta kohosi korkeita vuoria tai jyrkkä hiekkapenger. Sekä härkä että Nilsson tuontuostakin luiskahtelivat liukkaalla rantakivikolla, mutta molemmat saapuivat viimein lahden pohjukkaan, jossa alkoi iso puita kasvava tasanko, ja sen halki kulkivat _Saudimi_ ja _Taudimi_-nimiset joet monihaaraisina. Siellä Nilssonia kohtasivat suurimmat vaikeudet matkansa varrella. Tultuaan ensimmäiselle joelle, jota peitti kirkas jää, yritti hän ajaa härkänsä sen yli, mutta ei saanut juhtaa astumaan jäälle. Hän yritti vetää sitä sarvista, mutta hänen voimansa eivät riittäneet saamaan härkää liikkeelle. Menomatkalla hän oli kulkenut matalien kahlauspaikkojen kohdalla näiden jokien poikki noin 8 kilometriä pitkää kiertotietä jota kiinalaisetkin käyttävät kulkiessaan härkä mukanansa, ja jotka kahlaamot talven aikana olivat melkein kuivat. Mutta nyt oli Nilsson kadottanut paljon aikaa eikä tahtonut enää yön lähestyessä uskaltautua niin pitkälle matkalle jokivartta ylöspäin, sillä jokien rantamien tiheissä viidakoissa saattoi helposti eksyä tai joutua villipetojen saaliiksi. Hän sitoi härkänsä puuhun ja kaivoi kepillänsä irti hiekkaa jäätyneestä rantatörmästä, ja kantoi sitten hiekan takin liepeillänsä jäälle tehden kyynärän levyisen hiekoitetun tien joen poikki, joka tällä kohtaa oli viidentoista sylen levyinen. Piiskaamalla ja pakottaen hän sai härkänsä kulkemaan hiekkapolkua myöten, mutta puolitiessä sen takajalat luiskahtivat ja härkä ei kuormitettuna jaksanut nousta pystyyn. Nilsson purki kuorman ja kantoi jäälle vielä enemmän hiekkaa; auttamalla sai hän härän taas jaloillensa ja niin päästiin ensimmäisen joen toiselle puolelle. Nilssonin täytyi itsensä laahata säkkinsä toiselle rannalle. Siellä hän kuormitti härän jälleen ja jatkoi matkaansa. Mutta, seuraavan joen rannalla tuli jälleen pysähdys. Virran rannat olivat äkkijyrkät, joten ei ollutkaan yhtä helppoa päästä jäälle härkinensä. Joen vesi sillä kohdalla väheni ja näytti katoavan rantahietikkoon muodostaen ainoastaan leveän uoman meren rannassa, missä pohjahiekka oli alituisessa liikkeessä. Joen uoma oli vain kolmen sylen levyinen eikä näyttänyt olevan kuin parin kyynärän syvyinen, jonka tähden hän päätti kulkea ylitse kahlaten. Rantaäyräs oli roudassa ja vesi niin kylmää, että kirveli. Nilsson sitoi härän satulan lujemmalle, kiinnitti tavarasäkit satulaan, riisui jalkineensa ja talutti härän veteen käärittyään ylös housujensa lahkeet. Reippaasti hän astui jokeen, veti härkää lähemmäksi ja meni sitten joen uoman toiselle puolelle; mutta joen keskikohdalla virran vesi kulki pyörteissä hänen jalkojensa ympärillä ja kuljetti hiekkaa mukanansa. Jokaisella askeleella hän vajosi syvemmälle. Virtapaikoilla hän kulki kuin sitkeässä liejussa. Loppumatka oli uimalla mentävä köydenpää kädessä, mutta joka tapauksessä hän pääsi onnellisesti toiselle puolelle. Nilssonin vetäessä nuorasta kaikin voimin ponnisteli härkä vastaan ja sen sieraimet tuhisivat ja pärskyivät, mutta se tuli kuitenkin vähän lähemmäksi. Jo ennenkuin härkä oli tullut joen keskikohdalle, ulottui vesi sen vatsaan asti. Härkä yritti hypätä, seisattui ja ähkyi. Nilsson oli niin jännittynyt, ettei hän huomannut, miten häntä vilutti — härkä vajosi huomattavasti, satula ja säkkien alaosa joutuivat jo veteen ainoastaan pää oli veden yläpuolella. Muutama hetki vain lisää, niin härkä olisi hukkunut jokeen. Silloin se teki vimmatun ponnistuksen, sai jalkansa kiskaistuksi irti juoksuhiekasta ja pääsi pari kyynärää eteenpäin. Tämä voimanponnistus pelasti sen ja se sai etujalat virran uoman toiselle puolelle. — Vielä muutamia ponnistuksia ja jo olivat molemmat joen toisella puolella. Kolme tuntia aikaa oli voitettu. Sukat ja saappaat, jotka Nilssonin oli onnistunut pitää veden yläpuolella, olivat ainoat kuivat pukineet, jotka hänellä oli yllään. Likomärissä vaatteissa hän jatkoi matkaansa ja saapui viimeiselle joenhaaralle, josta oli vain pari kilometriä jäljellä lähimpään kiinalaisfansaan. Viimeisessä joenhaarassa Nilsson etsi paikan, jossa äyräs ei ollut kovin jyrkkä, ja teki sielläkin hiekoitetun käytävän jäälle, kuten ensimmäisen joen poikki kulkiessaan, mutta tällä kertaa härkä oli itsepäinen eikä astunut jäälle. Täytyi siis keksiä joku toinen keino. Härän kantama kuorma purettiin; Nilsson kantoi tavarat joen toiselle puolelle, talutti härän likelle rantapengertä ja survaisi härän onnenkaupalla jäälle, johon se kaatui. Hän kantoi hiekkaa härän ympärille, mutta sepä ei yrittänytkään nousta seisaalleen. Vesi oli laskehtinut ja jää oli kuopalla joen keskiuoman kohdalla. Nilsson alkoi laahata härkää vetämällä sarviin sidotusta nuorasta. Alamäkeen se kyllä onnistui, mutta ylöspäin hän ei jaksanutkaan. Nyt ei ollut varaa hukata aikaa, sillä ilta alkoi jo hämärtää, ja niin jätti hän härän paikallensa ja juoksi kiinalaismökille apua hankkimaan. Parhaan kiinan (mandšun) kielen taitonsa hän pani liikkeelle selittäessään asiansa ja sai maksun edestä neljä miestä avuksi tulemaan. Härkä oli yrittänyt kömpiä jaloillensa, mutta ei onnistunut, vaan oli siirtynyt ainoastaan jonkun jalan matkan siitä paikasta, mihin Nilsson oli sen jättänyt. Yhteisvoimin härkä kiskottiin toiselle rannalle ja mökkiin saavuttiin kello 9 aikaan illalla. Nyt vasta saattoi Nilsson ruveta ajattelemaan itseänsä, kuivaamaan vaatteitaan ja tutkimaan tavaroitansa, mikä niistä oli pilaantunut. Kaikeksi onneksi oli vain joku ryynipussi kastunut, ja hän sai kiittää onneansa, ettei sellaisia vaivoja nähtyänsä sairastunut. Valmistettuansa illallisensa ja syötyänsä hän laski levolle ja vietti yönsä niinkuin edellisenkin yön, mutta kuitenkin vähän levollisemmin. Seuraavana päivänä Nilsson jatkoi matkaansa ja tuli ilman mitään pahempia esteitä kiinalaisen kauppiaan mökkiin Tjuvaisaan, johon hän jäi yöksi. Sieltä kulki oikotie jään yli Abrekin lahden poikki ja päivässä olisi Nilsson ehtinyt kotiinsa, jollei hänellä olisi ollut härkää mukanansa, mutta nyt hänen täytyikin mennä yönpitoon Kokotuniin, joka on Abrekin joen varrella kolme kilometriä ylempänä. Taasilaisen metsästäjän Jangin koti Kokotun, jossa Schoultz niin usein oli ollut metsästysmatkoillaan, oli myöskin Nilssonille hyvin tuttu paikka, ja kun hän oli kulkenut puoliväliin lahden pohjukkaa kohti, lähti hän oikotietä mökkiä kohden, mutta pimeä tavoitti hänet, ja kun hänen täytyi kulkea kahden vuorenharjanteen poikki, jotka kulkevat kohtisuoraan meren lahdesta poispäin, niin hän olisi varmaankin eksynyt, jollei olisi kuullut koiran haukkumista. Seitsemän tai kahdeksan virstan matka oli jäljellä Maingiin, jonka tien Nilsson kulki seuraavana päivänä saapuen onnellisesti kotiin, mukanansa kalliisti ostettu ja suurella vaivalla kuljetettu ruokavarastonsa lähestyvää joulua varten. Joulu vietettiin sekä Nilssonin että Östmanin perheessä samalla tavalla kuin Suomessa oli tapana ollut. Mutta joulun jälkeen lähtivät kumpikin Wladivostokiin tiedustelemaan työansiota. Rouvat jäivät ypöyksin erämaahan kotia hoitamaan. Strelokin ja Wladivostokin välillä — jota matkaa Nilsson arvelee olevan maitse noin 12 peninkulmaa — ei siihen aikaan ollut kuin kuusi kiinalaisasuntoa, joissa saattoi levätä. Tammikuun 12 p. 1872 lähti Nilsson toistamiseen asunnostaan Strelokista Wladivostokiin. Silloin hän järjesteli kotiin vaimollensa monenlaisia tarpeita, jotta tämä tulisi toimeen yksinänsä sillävälin, kuin mies oli työansiolla. Lammas ja sika teurastettiin myötäväksi; tynnörillinen silliä otettiin mukaan samassa tarkoituksessa, lehmänvasikka otettiin mukaan elävänä, sillä se oli liian hyvä ja harvinainen tapettavaksi. Saman päivän iltana Nilsson jo tuli Hirvifansaan, 13:na päivänä Shituha-nimiseen kiinalaisasuntoon. Tammikuun 14 p:nä Kangaosaan, 15 p:nä Tsimoheehen, 16 p:nä Metsäfansaan. Tämän nimen olivat suomalaiset antaneet kiinalaisasunnolle, jossa asui metsänhakkaajia eli tukkilaisia. 17 p:nä hän tuli Sidankaan ja 18 p:nä tammik. Wladivostokiin. Siellä Nilsson sai sillitynnyrinsä myydyksi kapteeni Armfeltille, joka silloin oli varakuvernöörinä, ja sai 26 ruplaa. Lehmänvasikasta hän sai 100 ruplaa. Sen osti tanskalaisen sähkölennätinyhtiön päällikkö hra Hansen. Toistaiseksi asettui Nilsson asumaan erään Paskejeff-nimisen venäläisen talonomistajan luo, joka omisti pienen talon Grönstrandin naapurina; mutta hänellä oli talo ja viljelysmaata myöskin Tsimoheessä, jossa hänen perheensä asui. Päästyänsä kotiutumaan Wladivostokiin, hankki Nilsson heiniä härällensä ja ryhtyi ajotöihin. Venäläinen valtionmakasiini, jota sanottiin Portiksi, oli rakennettava uudelleen ja muutettava työpajaksi; siihen tarvittiin rakennusaineita. Samanlaista työtä sai myös farmaseutti Falken, ja nyt vanhat tuttavat auttoivat toisiansa. Kumpikin sai palkkaa 7 ruplaa päivässä. Kun toverit olivat työtänsä jatkaneet helmikuun puoliväliin, oli Nilsson jo säästänyt itselleen sievän summan. Kaupunkiin hän jo oli ehtinyt perehtyä ja päätti muuttaa sinne vakinaisesti ja jättää kotinsa Tiikerinlaaksossa. Falken auttoi häntä muuttotoimissa. Kahdella reellä ja härillä lähtivät toverit helmikuun 16 p:nä ja saapuivat Strelokiin 20 p:nä helmikuuta. Seuraavana päivänä oli nahkuri Hakkaraisen perheessä lapsenristiäiset. Hänelle oli syntynyt tyttö. Lapsen ristimisen toimitti kapteeni Höök, joka sattumalta matkusti sitä kautta mukanansa kapteeni Jakobsén ja esikuntakapteeni af Björksten. Luterilaista pappia ei silloin Amurissa ollut. Tulihan sinne sitten kylläkin vuosien kuluttua sellainen käymään ja vahvisti silloin sellaiset kirkolliset toimitukset, jotka aikaisemmin joku siviilihenkilö oli suorittanut. Strelokissa ryhdyttiin heti ristiäisten jälkeen panemaan kokoon irtainta omaisuutta. Siinä toimessa teki häiriötä tulipalonalku. Oljilla katettu yhteinen perunakuoppa syttyi nimittäin palamaan. — Lähtö Strelokista tapahtui helmikuun 27 p:n aamulla. Parin päivän kuluttua (helmik. 29 p:nä) tultiin jälleen Tsimoheehen. Kun miehet ja heidän härkänsä kulkivat hitaasti, sillä kuormat olivat raskaat ja tarttuivat usein kiviin ja kantoihin, niin rouva Nilsson riensi jonkun matkaa edelle. Hänen siinä kulkiessaan mietteissään aavistellen valoisampaa tulevaisuutta, hän kuuli takanansa ryskettä metsissä ja elukkain askeleita yhä lähempänä; ja nyt ne jo olivat hänet ihan tavottamaisillaan. Kauhistuneena rouva puri yhteen hampaansa ja sulki silmänsä. Mutta hyökkäystä hänen kimppuunsa ei tapahtunutkaan. Metsäelukat olivat juuri sivuuttaneet hänet ja juoksivat kauemmaksi. Hän avasi silmänsä ja näki parven hirviä, jotka juoksivat ohitse. »Kun yö oli vietetty Tsimoheessä, joka oli paras yösija koko matkan varrella, jatkettiin kulkua ja illalla saavuttiin ennen mainittuun Metsäfansaan. Se oli tilapäinen asunto laaksossa keskellä synkkää metsää, jossa paraikaa sembramäntyjä ja lehtikuusia hakattiin Venäjän valtion rakennustarpeisiin. Siellä vietimme tukalimman yön koko matkalla, kertoo Nilsson. Halkoja ladottiin riviin saviselle lattialle tulisijan ympärille, jolla mandšit keittivät riisikeittoansa. Siinä sitten oli vuoteemme. Halkojen päälle asetimme vaatteitamme ja joitakuita päänalusia ja rupesimme itse täysissä pukimissa maata. Wladivostokiin tulimme maaliskuun 3 p:nä ja menimme asumaan Paskejeffin luo, joka oli Tsimoheessä asuvan perheen poika. Saimme heti häntä onnitella, sillä hän oli mennyt kihloihin saman tytön kanssa, joka oli ollut meidän palveluksessamme ja asunut meillä, mutta oli muuttanut kaupunkiin Grönstrandin perheen luo. Jo puolen vuoden ajan oli Grönstrand asunut siellä ja työskennellen muurarina tanskalaisella sähkölennätinasemalla hän oli työansiollansa hankkinut pienen mökkinsä. Samana päivänä kun Wladivostokiin saavuttiin, oli Mickelsonin perheen luo kokoontunut useita suomalaisia. He asuivat vuokralaisina, ja heidän luonansa vietettiin ennen mainitut kihlajaiset. Niihin kemuihin oli myös tullut tanskalaiselta lennätinasemalta pari tanskalaista, herrat Kaiser ja Stigliz. Vaikka me majanmuuttajat olimme matkasta väsyneitä, niin tanssimme kumminkin uutterasti.» Samat tanskalaiset olivat myöhemmin lapsenkummeina, kun Nilssonin perheessä v. 1876 Wladivostokissa syntyi tyttö. Kun herrasväki Nilsson muutamia vuosia myöhemmin muutti takaisin Suomeen, niin nämä tanskalaiset yhdessä Strauch-nimisen kolmannen kansalaisensa kanssa ostivat yhden heidän taloistansa. Maaliskuun 4 p:nä, seuraavana päivänä sen jälkeen kuin Nilsson oli muuttanut kaupunkiin asumaan, hän jo ryhtyi työhön erään Johan Friis-nimisen norjalaisen rakennusurakoitsijan ajomiehenä. Senjälkeen sisusti Nilsson puisen asuinrakennuksen eräälle Demby-nimiselle englantilaiselle, ympäröi talon aidalla ja kuokki pellon. Palkaksi tästä työstä piti hänen saada asua vuokrattomasti syksyyn asti. Nilsson pestasi miespalvelijan, joka voi toimittaa ajotyöt ja auttaa niissä toimissa, joihin hän oli sitoutunut, ja jo maaliskuun 17. p:nä pääsi N. muuttamaan huoneistoon. Jo seuraavana päivänä Nilsson ryhtyi työhön valtion konepajassa ja toimi sekä viilaus- että pannutyöpajassa rakentaen rautaista proomua ja sai palkkaa 45 ruplaa kuukaudessa. Samaan työpaikkaan oli tullut työhön myöskin Nilssonin entinen asuintoveri Schoultz. Varastoaitasta työpajaksi muutettua rakennusta rupesivat työläiset sanomaan Portiksi. Nilssonin asumuksen ja Portin välillä oli yksinäinen vähäinen rakennus, johon kuului huone ja porstua. Huoneessa oli avonainen takkauuni ja huoneen omisti norjalainen Johan Friis. Seuraavana vuonna yhtiön hajaantumisen jälkeen oli kahdeksan meidän yhtiömme entisistä jäsenistä, poikamiehiä kaikki, yhteisesti vuokranneet tämän rakennuksen ja asettuneet sinne asumaan. Työansiota he olivat saaneet tanskalaisen sähkölennätinyhtiön rakennusmestarin avulla. Nyt piti huoneet paperoitaman. Seinät olivat puiset ja ensin oli seinille pingoitettava isot vaatepinnat, samoin katotkin vaatteella vuorattavat. Pikkurakennuksessa ei ollut kivijalkaa, vaan ainoastaan multapenkit seinäin ympärillä. Kaksi kansalaistamme seurasi Nilssonin mukana. Toinen heistä kantoi selässään säkkiä, jonka hän taloon tullessaan heitti seinustan multapenkille, niin että helisi. Nilsson kysyi: »Mitä Herran nimessä sinulla on säkissä, siinähän helisee kuin lasikappaleita?» »Jäätyneitä perunoita», vastasi toinen. Sisällä olevat miehet istuivat ompelemassa kokoon vaatteisia tapettipalstoja. Työstä maksettiin ompelusauman pituuden mukaan ja kaikki kilpailivat veljellisessä kilvoittelussa. Siellä ei ollut minkäänlaista säätyerotusta. Lukuunottamatta muutamia kirstuja ja makuuvuoteita ei huoneessa ollut mitään huonekaluja. Kaikilla ei ollut edes sitäkään. Odotettiin kesää, jolloin oli aikomus lähteä pois. Rouva Nilsson otti ruokavieraita (tanskalaisia), ja kun herra Nilsson käyttäen härkää vetojuhtana myöskin ansaitsi, niin he alkoivat päästä varoihinsa. Myöhemmin sitoutui Nilsson korjaamaan kapteeni Höökin valaanpyyntiveneen. Palkkioksi siitä kapteeni pienellä jahdillansa toi Strelokista Nilssonin siellä jäljellä olevat perunat ja muut sinne jääneet tavarat. Nyt oli Nilsson luopunut ensimmäisestä kodistaan, jossa aviopari oli nähnyt vaivoja ja uurastanut toista vuotta ja jota he eivät enää koskaan nähneet. Harvoin elämässä sattuu, että hyvin järjestetyn ja sisustetun kodin ovi lukitaan ja koti jätetään ainaiseksi, saamatta vähintäkään palkkiota kaikesta vaivasta ja työstä, jota on kuluttanut kotinsa rakentamiseen ja sisustamiseen. Vuotta myöhemmin olivat kaikki entiset yhtiömme jäsenet lähteneet Strelokista. Kuka siellä nyt asuu ja taloutta pitää, kun maa jo on tullut taajemmin asutuksi, on tietymätöntä, mutta suomalaisilla uudisasukkailla ei ollut mitään todistuksia maan omistamisesta ja kun se oli heille annettu vain asuttavaksi ja viljeltäväksi, niin ei heillä ollut oikeutta palkkion vaatimiseen, kun he sieltä muuttivat pois. Toukokuun 15 p:nä Nilsson sanoutui irti työstä valtion konepajoissa, sillä hän sai edullisemman työpaikan tanskalaisen yhtiön sähkölennätinasemalla, jossa hänelle maksettiin 60 ruplaa kuukaudessa. Monenlaisia töitä hän siellä suoritti. Kymmenkunta Suomesta lähtenyttä entistä yhtiömiestä työskenteli siellä. Rouva Nilsson lakkasi kesäkuun alussa ruokavieraita pitämästä, sillä se toimi rasitti häntä liiaksi, varsinkin kun hänellä ei ollut palvelustyttöä apunansa. Kaikki ne tytöt, jotka oli otettu mukaan Suomesta, olivat jo joutuneet naimisiin, ja muut siellä asuvat naiset olivat kotimaastansa maanpakolaisuuteen tuomittuja pahantekijöitä, jotka tosin kulkivat vapaina, mutta olivat poliisin alituisen valvonnan alaisina. Heistä rouva Nilsson ei tahtonut eikä tohtinut ottaa ketään palvelukseensa. Ompelutyöllä voi hän ansaita vähemmällä vaivalla yhtä paljon kuin ruokavieraita pitämällä. Syyskuussa rouva Nilsson Wostok-nimisellä venäläisellä sotalaivalla lähti Nahodkaan tervehtimään rouva Jakobsénia, joka paraikaa toimitteli valtioneuvos Furuhjelmin kuolinpesän selvittelyä. Kapteeni Jakobsén, joka Nahodkassa oli saanut toimipaikan kauppaliikkeessä, jätti toimensa eräälle Sonnenblick-nimiselle miehelle ja oli aikeissa rouvansa kanssa matkustaa takaisin Suomeen. Nahodkassa tehtiin lopputilit kaikista toimista. Vähitellen siellä taukosi kaikki kaupanteko. Keisarin perintömaiksi julistetut seudut siirrettiin valtion huostaan ja virkamiehet siirtyivät pois tuosta jo kukoistavalla alulla olevasta kaupungista. Kaikki mitä suinkin voitiin siirtää, siirrettiin Wladivostokiin. Rakennukset joutuivat rappiolle, ja Nahodkaan asettuneet siirtolaiset kadottivat kaiken ansiomahdollisuutensa. He eivät myöskään voineet siellä myydä tuotteitansa, eivätkä he siellä voineet ostamalla hankkia mitään tarpeitansa. Sillä tavoin nuori uudisasuntola tyyten lopetettiin. Suomesta sinne tulleet siirtolaiset muuttivat sieltä vähitellen vuosien 1872 ja 1875:n välillä Wladivostokiin ja viimein suomalaiset jättivät koko seudun. Nahodka jäi tyyten rappiolle, eikä sinne jäänyt muita asukkaita kuin joitakuita vahtisotamiehiä. Nilsson oli ansainnut työllänsä Wladivostokissa sen verran, että hän voi ostaa itsellensä lokakuun 15 p:nä Paskejeffin talon. Se oli rakennettu hirsistä ja siinä oli yksi huone ja keittiö. Sitäpaitsi siihen kuului sauna, joka vuokrattiin asunnoksi ryssäläisäijälle. Talon mukana seurasi vähäinen perunamaatilkku. Lisätäksensä sitä pientä rahallista pääomaa, jonka Nilsson-puolisot yhdessä olivat säästäneet kokoon, möi hra N. härkänsä, auransa, pyssynsä, sekä kaiken muun, jota ilman hän tuli toimeen, mutta sittenkin hän vielä jäi 100 ruplaa velkaa ostamastansa talosta. Lokakuun 12 p:nä 1872 Wladivostokin korkein virkamies, amiraali Kraun kutsui Nilssonin puheillensa ja Höökin suosituksesta tarjottiin hänen rakennettavaksensa Venäjän valtion laskuun höyrysaha. Nilsson vastaanotti tarjouksen ja suostui rupeamaan sahan johtajaksi ja mekaanikoksi sadan ruplan kuukausipalkalla. Siinä toimessa hän oli viisi vuotta. Hän viihtyi Wladivostokissa hyvin, ja hänen esimiehensä pitivät hänestä. Laivaston ylipäällikkö Scheffner lahjoitti hänelle ratsuhevosen, kun hänen usein piti kulkea 3 virstan matka asuntonsa ja sahan välillä. Myöhemmin hän sai talontontin upseereille varatussa kaupunginkorttelissa läheltä sahaa. Wladivostokin kaupunki on ihanalla paikalla. Sitä suojaa pohjoispuolella vuorenharjanne, joka kaartaa sarven muotoisesti mantereeseen pistäytyvää merenlahtea. Lahden rannat ovat kaikkialta syviä, niin että suurinkin laivasto voi siinä saada suojaa puhalsipa tuuli miltä taholta hyvänsä. Ei muuta tarvita kuin lankkuportaat, niin voi laivasta suoraan nousta maalle. Lahdenpohjukassa on laivaston hallitus ja merisotilaiden tarpeeksi rakennetut kasarmit. Näiden rakennusten lopullista valmistamista varten höyrysahakin perustettiin. Kauempana olivat upseerien asunnot. Ylempänä vuorenrinteeltä saamallensa tonttipaikalle Nilsson rakennutti pienen asumuksen, jossa oli asuinhuone ja keittiö. Pihassa kasvoi viikunapuu ja villinä viiniköynnöksiäkin. Usein tuli metsästä fasaaneja pihaan syömään kilpaa kanojen kanssa niitä ruokittaessa. Lahdenpohjukkaan laski vuorilta alas vähäinen puro laakson notkelman läpi. Tässä laaksossa olivat maasotilaitten vähäiset mökit heidän perheitänsä varten. Edempänä oli varattu tilaa kruunun varastoja varten. Senjälkeen oli upseeriklubi, ja sitten seurasi varsinainen kaupunki, joka ulottui pari virstaa pitkälle pitkin lahden rannikkoa. Viimeisinä olivat valtiolle kuuluvat konepajat varastoinensa eli »Portti». Viereisessä talossa, Nilssonin kodin lähimpänä naapurina, asui englantilainen Lenny, joka oli otettu Portin rautatakomon ja peltiseppäverstaiden työnjohtajaksi. Hänen perheensä tuli Nilssonien jokapäiväiseksi seuraksi, ja heidän kodissaan ja heidän seurassaan he oppivat puhumaan englantia. Nilssonin toimi sahan johtajana ja mekaanikkona vei häneltä aikaa kello 6:sta aamulla kello 6:een i. p., ja päivällislomaa hänellä oli puolitoista tuntia. Kun saha talven aikana ei toiminut, valmisteli hän piirustuksia ja suunnitelmia. Sitäpaitsi hänen oli valvottava kuuden ison varastosuojan rakentamista. Rakennusaineena käytettiin aallokkaaksi taivutettua galvanoitua rautapeltiä ja niiden kattoja kannattivat valurautaiset pylväät. Koko tusina sellaisia varastoaittoja rakennettiin valtion tarpeita varten. Kun jäät lähtivät, niin että tukinuitto kävi päinsä, pantiin saha jälleen käyntiin. Joskus oli sahattava sangen suuria puunrunkoja. Sembramännyt eli seetripuut olivat usein hyvin isoja. Sellaisen rungon sahaamisessa sattui onnettomuus, joka Nilssonilta vei etusormen. Oli sahattava kaksi puunrunkoa, jotka latvapäästä olivat 32 tuumaa paksut, mutta sahan raamiin mahtui vaan 28 tuuman paksuiset. Sahalla oli useita kirvesmiehiä, jotka veistivät isoja puita kapeammiksi, jotta ne mahtuisivat sahan raamin lävitse. Onnettomuuden sattuessa Nilsson ennätti vasemmalla kädellään tarttua sahan käyttökankeen ja seisautti sahankoneen, muutoin olisi hammasrattaiden väliin musertunut koko oikea käsi. Pari viikkoa täytyi hänen pysyä kotona, kun haava ei tahtonut parantua. Tohtori Taraskevitš, joka Nahodkassa oli parantanut rouva Nilssonin, kun tämä sairasti keuhkotulehdusta, hoiti nyt Nilssonin kipeää kättä. — Samaan aikaan tapahtui toinenkin onnettomuus; tanskalainen Busk sai kipeää hammasta poisvedettäessä kloroforminukutuksen, jonka antoi ylilääkäri Pfeiffer, ja jonka seurauksena oli sydämen halvaus ja kuolema. Tätä tapausta ajatellessaan tohtori Taraskevitš ei uskaltanut nukuttaa Nilssonia kloroformilla, vaan leikkasi murskaantuneen sormen ilman muuta saksilla pois. Ennen ostamallensa talon tontille Nilsson sitten rakensi suurehkon asuinrakennuksen ja myöhemmin hän sen möi. Siitä suomalaisesta retkikunnasta, joka syksyllä 1868 lähti Amurinmaahan, luvultansa 26 yhtiömiestä, jäi ainoastaan 10 Itä-Aasiaan. Heistä on ainakin 6 kuollut, mutta heidän lapsiansa ja lastenlapsiansa elää vielä tuolla kaukaisessa idässä. Kaikki toiset ovat palanneet takaisin Suomeen, useimmat purjelaivoilla, jotka ovat vieneet Pietarista elintarpeita itään Venäjän valtion tarpeiksi. Joku harva siellä ennen maailmansotaa oli päässyt hyviin varoihin. Proviisori Walldén sai Wladivostokissa paikan prokuristina Lindholmin kauppaliikkeessä. Kapteeni Lindholm, joka aluksi ainakin asui San Fransiskossa, oli naimisissa amiraali Ertmannin tyttären kanssa, ja oli saanut kauppaneuvoksen arvonimen, alkoi oman liikkeen Wladivostokissa, jossa hän sitä ennen oli myynyt tavaroita muille kauppaliikkeille. Viime vuosina on Walldén ruvennut Lindholmin yhtiömieheksi ja heillä on ollut suuria hankintoja Venäjän valtiolle ja ovat suuresti rikastuneet. Ylioppilas Stjerncreutz toimi Aasian jokiliikenteen palveluksessa ja kohosi lopulta laivankapteeniksi läpikäytyänsä ensin kaikki alemmat arvoasteet. Viimein asettui hän asumaan Blagovestšenskin kaupunkiin, jossa hän vielä maailmansodan aikana oli varastopäällikkönä Venäjän palveluksessa Tie- ja Vesikulkulaitosten hallituksessa, jossa hänellä oli hyvä palkka. Jäljellä olevista ovat vain harvat enää elossa ja elävät jälkeläisinensä melkoisen hyvissä olosuhteissa. Yksi niistä tytöistä, jotka Helsingistä lähtivät Amurin retkelle ja jotka kaikki joutuivat naimisiin, sai miehekseen ruotsalaisen sahanisännöitsijän, joka asui muutaman penikulman matkan päässä Wladivostokista. Kun heidän kotiinsa yöllä hyökkäsi mongoolilainen rosvojoukko, hunghuuseja, niin hän pelästyi niin pahasti, että menetti järkensä. XV. TIIKEREITÄ Suomalaiset siirtolaiset olivat monivuotisella matkallaan Itä-Aasiaan saaneet monenlaisia kokemuksia. Ainoastaan kaksi retkikunnan osanottajista, Fredrik Nilsson ja C. J. Schoultz, ovat jättäneet kirjallisia muistiinpanoja. Schoultz kertoi kirjoitelleensa muistiinpanoja niin paljon, että niistä papereista olisi voinut tulla kokonainen hevoskuorma, mutta tuolla kaukaisessa idässä oli tulipalo hävittänyt ne kaikkityyni. Ne muistiinpanot, jotka Turussa löydettiin hänen kuoltuansa, ovat kirjoitetut uudelleen ja myöhemmin, joten niistä puuttuvat tarkemmat ajanmääräykset. Seuraavat luvut perustuvat pääasiallisesti Schoultzin suullisiin kertomuksiin, joita hän ei ole ollenkaan maininnut kirjallisissa muistiinpanoissaan. Hän osasi kertoa elävästi ja mukaansatempaavasti, vaikka hänen kirjoittamansa kertomukset eivät olleet yhtä selviä ja kauniita muodoltaan. Kuitenkin hänellä oli monipuolinen taiteellinen kyky. Myöskin huumorintajua hänellä oli runsaasti. Innokas metsästäjä kun oli, joutui hän usein tiikerien läheisyyteen. Kun näin hänen kellonperissään riippuvan ison petoeläimen kynnen, kysyin häneltä tuon kynnen alkuperää. Silloin hänen muistojensa runsaasta varastosta herui esiin jännittäviä kuvauksia taisteluista noita hirveitä petoja vastaan. Seuraavassa esitän muutamia hänen tiikerijuttujansa, jotka tiedän tositapahtumiksi, vaikkei kertoja maininnutkaan paikkoja, joissa ne olivat tapahtuneet, eikä henkilöitä, jotka olivat seikkailuissa osallisina. Ehkäpä ne ainakin joitakin lukijoitani huvittavat samoin kuin muutkin metsästysjutut. Niistä suomalaisista, jotka puolta vuotta aikaisemmin kuin Imperator Aleksander II:lla saapuneet yhtiömiehet, asettuivat Šutšanjoen varrelle ei mainita muuta kuin siinä yhteydessä, jolloin yhtiömiehet kävivät heidän luonansa heti Amurin seuduille tultuaan. Mutta Pöytyältä ja Turun tienoilta lähteneet eivät olleet jääneet tyyten unohduksiin, koska Nilssonin muistiinpanoissa sanotaan, että sisämaassa jokien varrella olevissa laaksoissa oli saatu hyvä vuodentulo, vaikka Strelokissa tuli kato. Mahdollisesti on lähinnä seuraava kertomus kotoisin juuri Šutšanjoen varrelta, vaikkei Schoultz sitä nimenomaan maininnut. Eräs suomalainen työmies oli mökkinsä paikaksi valinnut mäen rinteen metsässä. Kaltevalle paikalle oli hän asettanut neljä nurkkakiveä, joiden päällä tuvan seinät lepäsivät, ja tupa oli jo sen verran valmistunut, että, mies vaimoineen, joka Suomesta oli tullut mukaan, muutti siihen asumaan. Suomalaisen talonpojan tapaan hän rakensi tuvan nurkkaan leivinuunin. Koira heillä myös oli talonvahtina. Eräänä iltana kuului koira ensin äreästi haukkuvan, mutta pian muuttavan äänilajia surkeaksi ulisemiseksi ja sitten se pakeni tuvan permannon alle. Tila permannon alla oli maan kaltevuuden takia toisesta päästä tupaa hyvin matala ja ahdas. Sinne tunkeutui koira hätäisesti yhä ulisten. Kun sitten tuvan siltapalkit rupesivat liikahtelemaan ja kohoamaan, arvasi mies tuvassa, että joku isompi peto ahdisteli koiraa ja arveli petoa tiikeriksi. Hän sieppasi kiväärinsä ja riensi koiraa pelastamaan. Akka riensi jäljessä ja oli temmannut käteensä seipään, jota oli käyttänyt uuninluudan vartena. »No, mitäs tuolla nyt luulet tekeväsi?» kysyi mies. »Pistän tiikeriltä silmän puhki», arveli akka, »kun se on tullut meidän koiraamme hätyyttämään.» Tuvan alle oli tosiaankin ryöminyt tiikeri tullen metsästä koiran haukuntaa kohti. Mutta tällä kertaa ei tiikeri saanut saalista, vaan jäi itse miehen saaliiksi. Amurin seudut olivat täynnä metsänriistaa. Hirviä ja metsäkauriita oli runsaasti, samoin metsälintuja. Muuan venäläinen oli asettunut asumaan erään joen saareen ollaksensa pedoilta turvassa. Hän raivasi maata asuntonsa ympärillä pelloksi ja istutti siihen perunoita. Mutta fasaaneja tuli metsästä parvittain ja kaappi hänen perunamaansa nurin. Hän ampui niitä niin paljon, että hänen ruutivarastonsa loppui, ja hänen täytyi pyytää naapureilta apua noita pahantekijöitä vastaan. Vielä pahempi kiusa oli tiikereistä, sillä tiikeri on niin suuri ja väkevä, ettei se pelkää ainoatakaan eläintä eikä ihmistäkään. Esimerkkinä sen voimasta kertoi Schoultz, että, suomalaisten uudisasuntojen läheisyydessä tiikeri oli tappanut hevosen. Purtuansa poikki hevosen niskan ja selkärangan oli saalis kuollut. Mutta samoin kuin kissa tekee tapetulle jänikselle, niin teki tiikerikin saaliillensa, joka oli suurempi kuin se itse. Se kävi hampainensa kiinni kuolleeseen hevoseen ja viskasi sen selkäänsä ja sillä tavoin se tiheiden isopiikkisten pensasten lävitse raahasi kuolleen hevosen korkealle kalliolle siellä häiritsemättä syödäksensä saalistaan. Isoja nahka- ja lihakappaleita oli hevosesta jäänyt pensasten piikkeihin. Sellaista väkevää petoa vastaan, joka on yhtä vikkelä kuin kissa, mutta vasikan korkuinen ja tarkkakuuloinen sekä tarkkanäköinen, on ihminen ilman hyviä aseita aivan voimaton. Kiinalaiskylässä suomalaisten naapuristossa olivat kiinalaiset koettaneet turvata itseänsä tiikereiden hyökkäyksiä vastaan ympäröimällä talonsa suojelusaidalla. Talon ympärille kaivettiin ensin syvä oja ja ojaan pystytettiin parin sylen pituisia yläpäästä teroitettuja puunrunkoja; nämä nidottiin ylhäältä tukeviksi vahvoilla poikkipuilla, jotka oli niihin kiinnitetty lujilla vitsaksilla. Pystyiset aitapaalut olivat niin liki toisiaan, että jäi ainoastaan pieni rako väliin. Oja taasen täytettiin kivillä ja maalla. Se oli häkki, joka kesti tiikerinkin repimistä. [Kuva: Itä-Siperialainen tiikeri.] Näin varustetussa kiinalaistalossa oli teurastettu jokin nautaeläin, ja metsässä liikkuva tiikeri vainusi verta. Rohkeasti se liikuskeli talon ympärillä haluten ilmeisesti osallistua lihasta. Kun kiinalaisilla ei ollut ampuma-asetta, niin he pyysivät naapuriansa Schoultzia tulemaan pyssyinensä heille avuksi. Sillä peto liikkui alinomaa ympäristössä. Schoultz tuli ja asettui ladattu pyssy kädessä vahtimaan pedon lähestymistä suojelusaidan sisäpuolelle. Tiikeriä houkuttelemaan oli sianporsas sidottu aidan ulkopuolelle. Peto tuli kuitenkin metsästä iltahämärässä ja tempasi nuoralla sidotun porsaan Schoultzin edestä niin nopeasti, ettei hän ehtinyt aidan raosta pistää pyssynpiippua ja tähdätä tiikeriä, joka saaliinensa heti loikkasi metsään. Tämä vastoinkäyminen harmitti, ja Schoultz päätti seuraavana iltana uudelleen koettaa onneansa. Seuraavana iltana Schoultz valitsi tarkemmin vartiopaikkansa. Syötiksi tiikeriä houkuttelemaan asetettiin teurastetun härän verinen pää, joka sarvistansa sidottiin lujasti köydellä kasvavaan puuhun aidan ulkopuolelle. Kun peto huomispäivän illalla jälleen tuli saalistamaan ja ryhtyi kiskomaan irti häränpäätä, niin Schoultz ihan vierestä, kyynärän matkan päästä laukasi pyssynsä sen kylkeen. Tiikeri hyppäsi korkealle ilmaan ja kamalasti karjuen ryntäili sinne tänne aidan ulkopuolella etsien vihollistansa. Schoultz juoksi sisälle pyssyänsä lataamaan. Silloin tiikeri huomasi, mistä päin laukaus oli tullut, ja yhdellä loikkauksella se hyppäsi parin sylen korkuisen aidan yli pihamaalle. Tuvan seinää vastaan pystyyn nostetut pitkäaisaiset työrattaat se kaatoi ja sai aikaan suuren metelin. Kun kiinalaisten tuvassa oli ikkunalasien sijassa öljyttyä paperia, yritti peto hyökätä ikkunan kautta tupaan, mutta säikähti, kun tuvan asukkaat pystyvalkeasta siepatuilla tulisilla kekäleillä sitä löivät vasten kuonoa. Tulta säikähtänyt tiikeri loikkasi jälleen aidan yli pihamaan ulkopuolelle, ja kun jo oli tullut pimeä, ei voitu enää seurata sen liikkeitä. Aamuhämärissä lähti Schoultz vielä kerran pyssy kädessä petoa vaanimaan. Se löytyi halkoröykkiön takana maassa vatsallaan makaavassä asennossa. Verenvuodosta oli se jo kuollut, mutta oli vielä aivan lämpöinen. Kun peto oli nyljetty, otti Schoultz sen etukäpälästä pienimmän varpaan kynnen, jonka hän kiinnitti taskukellonsa vitjoihin voiton merkiksi ja muistoksi seikkailustaan. Niinä aikoina, jolloin ensimmäiset eurooppalaiset uudisasukkaat tulivat Itä-Siperiaan, olivat sekä tiikerit että muut pedot siellä hyvin tavallisia, niin että metsässä liikkuminen oli vaarallista. Aina täytyi olla mukana pyssy valmiiksi ladattuna, jotta milloin hyvänsä voisi ampua pedon hyökätessä. Muutama vuosi senjälkeen kuin suomalaiset olivat Amurin alueelle asettuneet, alkoi sinne tulla suuremmissa joukoissa venäläisiä, sekä karkoitettuja pahantekijöitä että sotaväkeä järjestystä ylläpitämään. Sattuipa eräs kasakka metsässä hakkaamaan puita ja oli laskenut kädestään ladatun kiväärinsä puuta vastaan hiukan edemmäksi kuin käden ulottuville. Työssä ollessaan hän huomasi tiikerin, joka täydessä vauhdissa loikkasi häntä kohti. Tulisen nopeasti hän hyppäsi kasvavan puuryhmän taakse, ja sai kiväärin käteensä. Silloin tiikeri jo oli saamaisillaan hänet kynsiinsä, mutta tavoittaessaan häntä löi käpälänsä kaksihaaraisen puun ahtaaseen haarukkaan, niin että etukäpälä tarttui nilkasta kiinni niinkuin kettu käpälälautaan. Kasakka ryhtyi heti pyssyn perällä hakkaamaan tiikerin käpälää vielä ahtaammalle. Se ei päässyt irti, ja toveri hätähuudon kuullessaan tuli avuksi ja löi tiikerin kallon kirveellä halki, joten peto kuoli. Huonommin kävi eräälle toiselle kasakalle, joka samoin metsässä hakkasi puita. Hänen kimppuunsa syöksyi myöskin tiikeri aikoen hänet korjata suuhunsa, ja kasakka ei ehtinytkään saada ladattua pyssyänsä käsiinsä, vaan pääsi ison puun taakse ja kiipesi sen oksia myöten ylös niin korkealle, ettei tiikeri ulottunut häntä tavoittamaan. Kaikeksi onneksi tiikeri yleensä ei koskaan kiipeä puihin niinkuin kissa ja ilves tekevät, vaan pysyy maassa, jollei se yhdellä loikkauksella jaksa hypätä niin korkealle, että se tavoittaa saaliinsa. Niin kuuluu leijonakin tekevän. Kun siis kasakka kiipeämällä puuhun pelastui joutumasta tiikerin kitaan, asettui peto puun juurelle vahtimaan miehen alastuloa. Siihen kasakalla puolestaan ei ollut ollenkaan halua. Ja kun tiikeri jäi kauan odottamaan saalistansa, niin kasakka kiipesi yhä korkeammalle puun latvaan, sitoi itsensä vyöllänsä kiinni puun runkoon päättäen mieluummin kuolla nälkään tai janoon, kuin laskeutua alas tiikerin revittäväksi. Kolmatta vuorokautta odotteli nälkäinen tiikeri puun juurella, ja kaiken aikaa oli mies kauheassa levottomuudessa puun latvassa epätietoisena, lähtisikö peto milloinkaan pois. Viimein kasakka kuuli jokseenkin läheltä pyssyn laukauksen ja rupesi huutamaan apua. Tiikeri vilkastui katselemaan, joko saalis tulisi alas; mutta miehen hätähuudot kuuluivat ampujalle, joka vastasi huutoihin. Puun latvassa oleva kasakka kutsui toista avuksi, sillä tiikeri väijyi häntä, ja hän varoitti toista, ettei tämä tulisi varomattomasti väijyvän pedon saaliiksi. Toinen metsästäjä saikin tiikerin ammutuksi, ja puun latvassa kiusaantunut kasakka pelastui maahan. Mutta pitkällinen ja hirvittävä kuolemanpelko vaikutti, että pelastunut kasakka jälkeenpäin tuli mielisairaaksi. Ei ole leikin asia joutua tekemisiin tiikerin kanssa, ei sittenkään, vaikka olisi hyvä pyssy valmiiksi ladattuna käsissä. Sen sai eräs kolmas kasakka kokea työskennellessään metsässä. Hänenkin kimppuunsa hyökkäsi tiikeri aikoen murkinoida hänen kustannuksellaan, mutta kasakka ennätti sitä ennen siepata kiväärinsä ja kääntää sen tiikeriä kohti. Mutta peto oli jo niin lähellä, ettei kasakka enää ehtinyt tähdätä eikä ampua, vaan työnsi pyssyn piipun tiikerin suuhun painaen sitä yhä syvemmälle pedon kitaan. Tiikeri ällistyi sellaisesta ja ravisteli päätänsä oikealle ja vasemmalle, yrittäen samalla käpälillään repiä miestä, joka huusi apua lähellä olevalta kumppanilta. Hän ei saanut edes pyssyänsä laukaistuksi, kun vikkelä peto niin rajusti tempoi sinne tänne tuskissansa, sillä pyssyn piippu oli jo syvällä tiikerin kurkussa. Kumppani sai tiikerin tapetuksi ja toverinsa pelastetuksi kuoleman kidasta. Myöskin Nilsson joutui metsänkäynnillään pari kertaa tiikerin läheisyyteen. Kun hän kerran vetohärkänsä kanssa Tiikerinlaaksossa meni metsästä tuomaan polttopuita, näki hän tiikerin jäljet vastikään sataneessa lumessa. Jonkun matkaa oli tiikeri seurannut reen jäljessä tietä myöten; mutta arvattavasti oli peto säikähtänyt ja mennyt toisaanne päin kuullessaan ison puun ryskeellä kaatuvan, kun Nilsson sen hakkasi poikki. Toisen kerran kulki Nilsson metsästysretkellä Hakkaraisen kanssa. Hakkarainen kulki ylämäkeen Josefinvuorta kohden ja Nilsson alaspäin. Kun Nilsson kääntyi katsomaan taaksensa, huomasi hän Hakkaraisen viittailevan lakillansa ja huutavan jotakin, jota hän ei matkan pituuden tähden voinut kuulla. Nilsson lähti silloin häntä kohti ja sai kuulla, että tiikeri oli rauhallisesti marssinut hänen ohitsensa ja kääntänyt kulkunsa alas laaksoon päin. Hän seisoi siinä pyssy kädessä ja tärisi mielenliikutuksesta. Hän ei kuitenkaan tiennyt, oliko tiikeri häntä huomannut vai eikö. Myöskin maisteri Federley kohtasi tiikerin, kun hän talvella oli lähtenyt metsään asettamaan strykniinikapseleita ketuille. Kun hän oli vähän likinäköinen, ei hän huomannut tiikeriä, ennenkuin se oli hiljaa kävellen tullut aivan lähelle. Tietysti hän peljästyi ja kääntyi takaisin. Mutta hän ei uskaltanut lähteä juoksemaan, vaan astui kuitenkin täysimittaisilla askelilla. Tiikeri ei hyökännyt hänen kimppuunsa. Kenties pedolla sillä kertaa ei ollut nälkä. Schoultz väitti, että tiikeri harvoin hyökkää eurooppalaisten kimppuun, paitsi jos se on ärsytetty, haavoitettu tai hyvin nälkäinen. Jos ajometsästys tehdään tiikerin pyydystämiseksi, niin se kätkeytyy väijyksiin ja hyökkää tavallisesti takimmaisen metsästäjän kimppuun, joka on tovereistaan jäänyt jäljelle. XVI. NAAPURIEN SOVINTO RIKKOONTUU Suomalaiset uudisasukkaat Amurin alueella olivat eläneet sovinnossa kiinalaisten naapuriensa kanssa jo vuosikausia ja hyvin tulleet toimeen. Kumpikin erilainen kansallisuus asui erillänsä antaen toisillensa sen arvon, mikä heille tuli. Suomalaiset pitivät arvossa kiinalaisia heidän ahkeruutensa ja hyvän työtaitonsa vuoksi. Hidas ja perusteellinen kiinalainen on, sen huomasivat hänestä suomalaiset; kun hän johonkin työhön ryhtyy, niin ensin hän tarkastelee työkalut perin pohjin ja panee kuntoon huolella ja tarkkuudella. Teräkalut teroitetaan visusti. Ja sitten kun työhön on ryhdytty, näyttäytyy kiinalainen täysin oppineeksi mestariksi, ainakin mitä huoneiden rakentamiseen ja puun veistoon tulee. Niin näppärää ja tarkkaa työtä harvoin näkee kuin kiinalaiset tekevät. Maanviljelyksessä ja puutarhanhoidossa he myös osoittavat ikivanhan sivistyskansan esi-isiltä perittyä taitoa ja huolellisuutta. Jokapäiväisessä kotielämässä vallitsee yksinkertainen vaatimattomuus ja säästäväisyys. Kaikki nämä ovat ominaisuuksia, joista suomalaisilla on oppimista. Heidän huonot puolensa jääkööt vielä mainitsematta. Vuosien kuluessa siirtyi noille kaukaisille maille myös venäläisiä. Halki Siperian oli läpi metsien ja yli vuorien raivattu maanteitä, jotta yhteyttä voitiin ylläpitää kaukaisen Pietarin hallituksen kanssa. Sieltä lähetettiiln Tyynen meren rantamaille saakka ylhäisimmät virkamiehet varustettuina sangen suurilla valtuuksilla. Kun ei ollut varsin kiirettä, niin ei käytetty meriteitä Afrikan ja Etelä-Aasian ympäri, vaan virkamies suurivaltaisena herrana matkusti halki Siperian ja sen mukaan miten ylhäiseen asemaan hänet oli nimitetty, oli häntä seuraamassa ja suojelemassa suurempi tai pienempi määrä sotaväkeä. Ja suojelusta hän kyllä tarvitsi sekä apua ja voimakasta palvelusta. Talvella oli vaarallista liikkua isojen susilaumojen tähden, kesällä oli muita vaikeuksia voitettavina. Kulkuneuvot olivat sangen alkuperäisiä. Länsi-Siperian tasangot kuljettiin kesällä tarantassilla, joka on pitkä kuusipyöräinen vaunu. Pohjana sangen pitkät ohuet laudat, jotka notkuivat, sillä vietereitä ei ollut. Tarantassin pohjalle ladottiin matka-arkut ja pakkalaatikot, niiden päälle polstereita ja vilttejä, joilla matkustaja sai loikoa ja yli kaiken tämän tavaran kiinnitettiin pitkistä notkeista seipäistä tehdyt kaaret, jotka kannattivat purjevaatteesta tai niinimatoista tehtyä katosta eli kuomia. Sillä tavoin saatiin suojaa tuulta ja rajuilmaa vastaan. Tällaisen ajopelin eteen valjastettiin pitkä jono hevosia. Länsi-Siperian heinäaroilla, joissa maaperä on joko hienoa hiekkaa tai savea taikkapa suota, mutta kiveä ei löydä sormenpään kokoistakaan usein satojen kilometrien matkalla, kuljetaan mistä kukin tahtoo heinää kasvavien kenttäin yli. Seurataan vain edellä kulkeneiden rattaiden jälkiä, sillä vakinaista tietä ei ole. Harvoin ajetaan samalla kohdalla kuin edellinen matkamies, vaan edellisen rattaiden jälkien vieressä. Jos maantieksi voi sanoa sitä paikkaa, missä rattailla on kuljettu, niin on maantie monin paikoin parin kolmen kilometrin levyinen. Laajoilla tasangoilla, jotka ulottuvat niin kauas kuin silmä näkee, on heinä, usein oivallista apilasta, yhteistä omaisuutta, Jumalan kasvattamaa kaikkien ihmisten ja villieläintenkin tarpeeksi. Talvella kuljetaan lumihankien yli reessä vällyjen peitteessä. Saattojoukkona kulkeva sotaväki tavallisesti ratsastaa, harvemmin marssii jalkaisin. Matka ei voi tapahtua nopeasti, kun jokaisella matkueella täytyy olla mukana monenlaiset tarpeet: ruokavarat, aseet, teltat, köydet ja keittoastiat, joskus polttoaineetkin. Vaikka virkamiehillä oli runsaat palkat, niin sivistyneeseen elämään tottunut ei noilla kaukaisilla seuduilla usein kauankaan viihtynyt, vaan pyrki takaisin Eurooppaan (jos pääsi) nauttimaan siellä säästettyjä rikkauksiansa. Itä-Aasiaan Amurin alueelle lähetettiin Nahodkaan kuvernööriksi suomalainen mies, valtioneuvos Furuhjelm, josta useita kertoja on jo mainittu tässä kertomuksessa. Hänen veljense, amiraali Johan Hampus Furuhjelm oli ensimmäinen, joka milloinkaan oli kulkenut talvella suuren Baikal-järven ylitse. Jokainen kansakoulun tiedot saanut on lukenut Baikal-järven nimen ja tietää sen olevan Siperian itäosassa, mutta kaikki eivät tiedä tuon korkeiden vuoriseutujen ympäröimän järven suuruutta. Pituudeltaan se on jotakuinkin niin pitkä kuin välimatka Helsingistä Ouluun, suoraan linnun tietä halki ilmojen; ja leveys on kuin matka Porista Tampereelle. Matka Baikal-järven ympäri olisi sen aikuisilla kulkuneuvoilla vaatinut ainakin kuukauden ajan. Mutta Furuhjelm lähti suoraan järven poikki jäätä myöten kompassi ainoana ohjaajanaan. Pari komppaniaa sotaväkeä saattojoukkona ja pitkä jono rekiä hänellä oli, mutta siihen lisättiin järven länsirannikolla vielä pari rekeä, joihin pantiin kuivia halkoja. Kun oli kuljettu kompassin ohjauksen mukaan koko päivä, ja tuli pimeä, niin reet koottiin piiriin, jonka keskelle tehtiin haloista nuotiotulet ja seuraavina päivinä matkaa jatkettiin. Siperialaisessa pakkasessa ei ollut pelkoa jään pettämisestä. Neljässä päivässä taivallettiin näin matka, jota ei kukaan ihminen sitä ennen ollut tehnyt. Amiraali Furuhjelm asettui venäläisen sotalaivaston päälliköksi Nikolajevskiin. Siperian loppumattomien metsien lävitse oli maan valloituksen jälkeen vähitellen raivattu teitä ja teiden varsille asettunut asumaan uudisasukkaita sen mukaan, miten runsaasti kullakin paikkakunnalla oli luonnonrikkauksia tarjolla. Sillä tavoin venäläinen asutus levisi yhä kauemmaksi itään. Sillekin paikkakunnalle, missä ensin kiinalaiset ja sitten suomalaiset olivat metsiä raivanneet viljelysmaiksi sekä rakentaneet asuntoja yhä enemmän, tulvasi venäläisiä uudisasukkaita lisäksi. Niin paljon venäläisiä sinne tuli, että alkuansa vähälukuinen kiinalais-suomalainen väestö jäi mitättömän pieneksi vähemmistöksi, jonka mielipidettä hyvin vähän otettiin huomioon. Venäläiset olisivat mielellään karkoittaneet pois kaikki kiinalaiset ja anastaneet heidän hyvin hoidetut viljelyksensä, mutta eivät juljenneet ilman syytä käyttää väkivaltaa rauhallisia ja nuhteettomasti eläviä ihmisiä kohtaan. Niinpä toimittiin tahallisesti sillä tavoin, että syytä ilmestyisi. Kotimaassansa Venäjällä ovat venäläiset tottuneet ahkerasti juopottelemaan. Joka paikassa on juoppous niin yleinen, että Venäjällä joka ainoassa kylässä — ainakin siihen aikaan — oli kapakka ja juomaseuroille tilattiin viinaa ämpärittäin. Monessa venäläisessä kylässä on kapakoita useampiakin. Tällainen ryssäin kotimainen järjestelmä piti pantaman käytäntöön kiinalais-suomalaisessakin asuntoseudussa. Kun juopottelu ja siitä seuraava rähinä ja kotirauhan rikkominen oli saatu toimeen, niin sellaiseen tottumattomat kiinalaiset saatiin levottomiksi ja ärtyisinä ryhtymään väkivaltaisuuksiin rauhanhäiritsijöitä vastaan. Sitä venäläiset juuri olivat odottaneet ja toivoneet. Kiinalaiset karkoitettiin pois paikkakunnalta, koska he muka eivät tahtoneet oikein suhtautua hallitsevaan kansaan, venäläisiin, jotka eivät suvainneet loukkauksia omassa maassaan. Kiinalaisten viljelysmaat tietysti joutuivat venäläisille, jotka niitä olivat kärkkyneetkin. Melkein samaan aikaan kuin Nahodkan, perustivat venäläiset myöskin Wladivostokin, johon maantiet ja sähkölennätin päättyivät. Kun Suezin kanava oli vuonna 1869 valmistunut ja avattu liikenteelle, tuli laivaliike Itä-Siperian ja Etelä-Venäjän välille entistä vilkkaammaksi ja sekin vaikutti, että Wladivostok alkoi nopeasti paisua tärkeäksi ja suureksi kauppakaupungiksi. Tavaranvaihto Euroopan Venäjän ja Itä-Aasian välillä tuli sangen suureksi ja vilkkaaksi. Rauhattomuuksien alettua kiinalaisten ja venäläisten välillä joutuivat suomalaisetkin siitä kärsimään. Suuri joukko kiinalaisia rosvoja, noin 75 miestä, lähti suomalaisia hätyyttämään. He yllättivät ja murhasivat muutamia heidän asunnoissaan. Suomalaiset kuitenkin saivat varoituksia ja suurin osa heistä pelastui. Heidän rohkeuttaan osoitti, että heistä noin 25—30 miestä lähti rosvolaumaa takaa-ajamaan ja karkoitti sen pois. Mutta kahakka vaati ihmishenkiä molemmin puolin. Mutta eurooppalaiselle väestölle kunniaksi eivät olleet ne suuret pahantekijöiden laumat, joita Venäjältä vuosittain lähetettiin Itä-Siperiaan, joksi Amurin seutua sanottiin. Enin osa heistä oli kokonaan menettänyt kaiken ihmisarvonsa. He olivat kotimaassaan tehneet niin monta rikosta, että omantunnon ääntä ei enää heissä ollenkaan kuulunut. Eikä heillä ollut haluakaan nousta alennustilastaan. Kotiseuduillensa he eivät saaneet milloinkaan tulla takaisin ja Itä-Siperiassa he tunsivat itsensä muukalaisiksi, joita ylenkatsottiin ja epäluulolla kohdeltiin joka paikassa. Kiinalaisten rosvojen, hunghuusien menettelystä omia maamiehiänsä kohtaan on kerrottu XIII luvussa Schoultzin metsästysretkien ohella. Toisella tavoin hunghuusit menettelivät vihattuja ulkomaalaisia vastaan, jotka olivat tulleet väkisin ottamaan heidän maansa. Isossa parvessa rosvot tulivat yön aikaan, ympäröivät yksityiset asunnot ja murhasivat kiduttamalla sen asukkaat. Wladivostokin tienoilla asui eurooppalainen lääkäri kahdenkesken vanhan palvelijattarensa kanssa. Yöllä taloon hiipineet rosvot tulivat keittiöön, jossa palvelija nukkui; tohtori kuuli metelin ja hätähuutoja, mutta ymmärsi, ettei hän yksin voinut puolustaa kotiansa isoa asestettua laumaa vastaan; näin ollen hän sieppasi pyssynsä ja ikkunasta pakoon päästyään riensi naapurilta apua saamaan. Kun hän palasi mukanaan apuväkeä, löysi hän palvelijattaren murhattuna. Onneton nainen oli varpaista sidottu riippumaan ja rääkätty hirveästi, kunnes hän oli kuollut. Suomalaiset ajoivat rosvoja takaa sotilasketjuun järjestyneinä. Jokainen rosvo, joka vain saavutettiin, passitettiin armotta ikuisuuteen. Suomalaisten hyvä järjestys ja johto tuottivat heille voiton ja hunghuusit pakenivat. Tässä pienoissodassa näyttivät kiinalaiset huonoja puoliansa. Sekä eurooppalaisille, jotka eivät milloinkaan olleet heille mitään pahaa tehneet, että niille kiinalaisille, jotka olivat eurooppalaisten puolella sotatoimien aikana, tehtiin kauheata väkivaltaa. Suomalainen joukko tavoitti tuollaisen rosvolauman, joka oli saanut käsiinsä oman kansalaisensa, kiinalaisen miehen, suomalaisten ystävän ja puolustajan. Mies oli sidottu kiinni ja riisuttiin alasti kidutettavaksi. Tehtiin valkea ja astiaan pantiin tulelle öljyä kuumenemaan. Savesta, joka oli vetelää ja hyvin huolellisesti sotkettua, leivottiin rinkilän kaltaisia ympyröitä, jotka asetettiin vangitun miehen alastomalle iholle ja rinkilän keskelle kaadettiin kiehuvaa öljyä. Miehen piti saada tuntea hirveitä tuskia, mutta ei saanut liian pian kuolla, ettei kiduttajain ilo olisi varsin pian loppunut. Suomalaiset ehtivät pelastaa ystävänsä, ennenkuin hänet oli lopetettu. Pelastajien joukossa olivat Schoultz ja kapteeni Höök. Varsinkin viimeksimainittu oli hyvin tarkka pyssymies. Hän ajoi takaa kiinalaista rosvojen päällikköä ampuen häntä monta kertaa, mutta rosvo vain ei ottanut kaatuakseen. Kun Höök aivan läheltä oli ampunut rosvoon rinnan lävitse, niin tämä taskustansa sieppasi tukon kiinalaista pehmeätä paperia, pisti paperia haavan tukkeeksi sekä rinta- että selkäpuolella olevaan haavaan ja sanoi: »Puu paa!» (Ei tee mitään) ja lähti jälleen juoksemaan pakoon. Höök silloin lennätti luodin hänen kallonsa lävitse, jolloin kiinalainen viimein kaatui. Kummastuen mongoolirodun sitkeähenkisyyttä epäili Höök, että hänen luotinsa eivät olleetkaan tuohon rosvoon sattuneet, vaikka hän luuli tarkkaan ampuneensa. Mutta kun rosvon ruumis riisuttiin, niin huomattiin, että vainajaa oli seitsemästä kohdasta ammuttu lävitse ja vasta viimeinen pään lävitse ammuttu luoti hänet kaatoi. Kiinalaisten luonteeseen kuuluva säälimätön julmuus, jokapäiväisessä elämässä jotenkin säännöllinen epäsiisteys sekä pohjaton petollisuus kaupanteossa teki heidät epämiellyttäviksi naapureiksi suomalaisille, joiden kuitenkin täytyi tunnustaa heidän hyvätkin puolensa. XVII. KULLANKAIVAJIA Tapahtuipa sitten tärkeä, oikein käänteentekevä tapaus. Siitä erämaasta, jonka Venäjä oli luovuttanut Kiinalle Amurinjoen eteläpuolelta, löydettiin joen rantahiekassa kultaa. Ja sitä löydettiin runsaasti. Suomalaiset uudisasukkaat, jotka alussa olivat asettuneet Strelokiin ja myöhemmin siirtyneet Wladivostokiin, tunnettiin kokeneiksi, erämaan elämää tunteviksi sekä ennenkaikkea rehellisiksi miehiksi. Wladivostokissa olevista hallitusmiehistä monet olivat suomalaisia ja asettivat näitä maamiehiään johtamaan suuria retkikuntia, jotka lähetettiin erämaasta kultaa etsimään. Kun keväällä lumi oli sulanut ja jäät lähteneet, lähti kullankaivajia suuri retkikunta, monta kymmentä miestä kussakin parvessa, kultaa huuhtomaan. Johtajaksi nimitettiin joku kokenut ja rehellinen henkilö, ja hän sai ottaa mukaansa työmiehistä kenen tahtoi. Useimmiten olivat kullankaivajat karkoitettuja pahantekijöitä. Kaikki he olivat varustettuja aseilla ja ampumavaroilla erämaan petojen varalta; he saivat ruokatavaroita ja vaatteita, niin että tarpeet riittivät syksyyn asti. Työkaluina heillä oli rautapellistä tehty malja ja lapio sekä muita alkuperäisiä kullankaivajan kapineita. [Kuva: Kullan etsijät.] Kuljettuansa monta sataa virstaa erämaahan ulkopuolelle asuttujen maan äärien, alkoivat he työskennellä. Joen rannalla nostettiin lapiollinen hiekkaa maljaan. Siihen pantiin vettä ja maljaa liikuteltiin kuin seulaa, läikyteltiin vettä ja hiekkaa maljan reunojen yli kunnes maljan pohjalle painuneet kultamuruset jäivät jäljelle. Yöt levättiin teltoissa, jotka oli tuotu mukana. Kultamuruset säilytettiin huolellisesti neulotuissa nahkaisissa pusseissa. Näin kullanetsijäin miesjoukko työskenteli vapaaehtoisesti koko kesäkauden, kunnes syksyn lopulla talven tulo heidät pakotti takaisin Wladivostokiin. Sinne vietiin kaikki kultahiekkapussit ja työkalut. Kesällinen yhteistyö oli tehnyt miehet tuttaviksi keskenänsä ja kasvattanut heissä luottamusta toisiinsa. Se kultasaalis, joka kesän kuluessa oli koottu, vietiin hallituksen edustajille Wladivostokiin. Siellä se tarkoin punnittiin ja neljäs osa kullasta otettiin hallituksen omaksi korvauksena retkikunnan kustannuksista, hevosista, teltoista, ruoasta, vaatteista ja kaikista muista tarpeista, joita hallitus oli kustantanut. Loppuosa, kolme neljättä osaa koko saaliista punnittiin myös mitä huolellisimmin ja vaihdettiin myntättyyn rahaan, joka jaettiin tasan kullanetsijöille. Usein retkikunnan jokaisen jäsenen osaksi koko kesän työpalkkana tuli neljäkin tuhatta kultaruplaa. Se jo oli melkoisen hyvä palkka työmiehelle yhden kesän työstä. Venäjän sotaväessä Siperiassa palvellut suomalainen mies, majuri Artur Granfelt, on kertonut minulle Siperiassa saadun kullan kuljettamisesta Euroopan Venäjälle, ennenkuin Siperian rautatietä vielä oli rakennettu. Saakoon tässä sijansa sekin kertomus, vaikkei se suorastaan olekaan yhteydessä suomalaisten uudisasukkaiden toiminnan kanssa. Kun kultahiekkaa oli kerääntynyt tarpeeksi suuri määrä, pantiin se pieniin säkkeihin, jotka huolellisen tarkasti ommeltiin kiinni. Kultaa sisältävä säkki pantiin tiiviisti tehtyyn tammiseen tynnyriin, joka oli varustettu lujilla rautaisilla vanteilla. Sitäpaitsi tynnyrit suljettiin asianomaisen lähettäjäviraston sinetillä, jotta nähtiin, ettei lähetyksestä oltu matkan varrella mitään kavallettu. Tynnyrinvanteista kävivät lujat rautaiset kiinnitysruuvit niiden vankkurien akseleihin, joissa kuljetettiin niitä halki Siperian. Tämmöisiä kultatynnyreitä kuljettavia vankkureita saattamassa oli luotettavia upseereja ja tarpeeksi suuri sotaväen osasto, joka voi pitää puoliansa melkoisen suuria rosvojoukkojakin vastaan. Amurin alueelta, Tšitaasta, Kiachtasta, sekä Venäjän monista kaivoksista Sajanin ja Altain vuoristoissa tuotiin kultaa noissa kultakaravaaneissa Venäjän valtion rahapajoihin, joissa kultahiekka joko sulatettiin harkoiksi taikka lyötiin valmiiksi kultarahoiksi. Kuukausia kesti kultakaravaanin matka, ennenkuin se saapui Eurooppaan. Onhan matkakin noin 12 000 kilometriä. Artur Granfelt, joka vanhoilla päivillään asui Hausjärvellä, oli itse usein kuljettanut kultalähetyksiä. Monena vuonna peräkkäin oli Schoultz ollut kullankaivajajoukon johtajana ja päällysmiehenä. Hän oli monen kesän kuluessa nähnyt, mihin hänen johdettaviksensa tulleiden miesten kyky ja taito riitti. Heidän kertomuksistaan oli hän myös saanut selville useimpien entiset elämänvaiheet ja syyt, miksi he olivat karkoitetut niin kauas kotiseuduiltaan. Schoultz kohteli työmiehiänsä ystävällisesti, eikä soimannut heitä heidän entisistä rikoksistaan. Senvuoksi miehetkin häneen luottivat, olivatpa häneen kiintyneitäkin. Eräänä syksynä olivat runsaat sateet saaneet vedet tulvimaan, niin että pieni joki, jonka yli vähän veden aikana kuljettiin kahlaten, syksyllä oli paisunut matalien rantojen yli kolmen virstan levyiseksi järveksi. Kahden puolen jokea olevilla niittymailla kasvoi pensaita ja siellä täällä joku vähän suurempikin puu. Sen tulvaveden alla olevan aukeaman yli täytyi kulkea hevosen selässä ratsastaen tai kahlata kylmässä vedessä kainaloita myöten. Paluumatkalla olevat kullankaivajat olivat seisahtuneet tulva-alueen rannikolle varustautuen ylimenoon. Silloin tuli Schoultzin luo muutamia työmiehiä varoittamaan häntä, sillä hänen henkensä oli vaarassa. Eräs kaukaasialainen kasakka, joka kotopuolella tehdyistä törkeistä rikoksista oli tuomittu Itä-Siperiaan, ja nyt oli kullankaivajain joukossa, oli toisille yhtä ansioittuneille kumppaneille ilmaissut aikovansa tappaa Schoultzin kaalamon kohdalla. »Älä mene, Karl Karlovitš, sillä kasakka Pjotr Paulovitš uhkasi sinut tappaa.» »Ei hänellä ole mitään syytä minua vihata. Miksipä hän minut tappaisi? Eikä hänellä olisi siitä vähintäkään hyötyä tai etua.» »Olemme sinua varoittaneet, Karl Karlovitš, syytä itseäsi, jos menet surman suuhun.» »Kiitos ystävällisestä huolenpidostanne minun henkeni suhteen. En luule, että Pjotr Paulovitš on totta tarkoittanut uhkauksillaan.» »Ole kuitenkin varuillasi.» Schoultz istui hevosen satulaan ja vesi nousi hevosen kylkiin asti. Hänen tullessaan tulvaveden loppureunaan, kuului tiheästä pajupensaasta hänen sivultaan ääni, joka käski hänen seisahtua. Pensaan kätköstä astui esiin Pjotr Paulovitš, syvässä vedessä kahlaten ja kiväärillä tähdäten. Schoultz tuli aivan hänen lähellensä ja kysyi, mitä kasakka tahtoi, kun oli seisahtunut kylmään veteen häntä odottamaan. »Nyt minä aion sinut tappaa, Karl Karlovitš. Sitä varten olen tähän jäänyt sinua odottamaan.» »Sinäkö? Ei sinulla ole syytä tappaa minua, sen itsekin tiedät, etkä sitä uskalla tehdä», sanoi Schoultz. »Miksi minä en uskaltaisi? Tiedäthän, Karl Karlovitš, että Kaukasiassa olen seitsemän murhaa tehnyt, jonka vuoksi minut on tänne maanpakolaisuuteen kuljetettu. Kyllä minä uskallan sinutkin tappaa.» Schoultz katsoi häntä tiukasti silmiin sanoen: »Sinä tiedät tekeväsi väärin, jos minulta hengen otat, vaikka minä olen sinua kohdellut hyvin. Ja tietäessäsi, että olet vain saanut typerän päähänpiston, josta olisi vain vahinkoa, mutta ei kenellekään hyötyä, ei sinulla ole uskallusta tehdä tekoasi.» »Sinulla on kummallinen katse silmissäsi, Karl Karlovitš», virkkoi Pjotr, »älä katso minuun tuolla tavoin! Sillä tavalla minun nuorena poikana ollessani äitinikin katsoi, enkä voi sitä katsetta milloinkaan unhottaa. Käännä pois silmäsi ja katseesi minusta, niin saat kokea, onko minulla uskallusta tappaa sinut.» »Vaikka sinä, Pjotr Paulovitš, tähän paikkaan ampuisit, niin tahdon avoimin silmin kohdata sinun luotisi ja nähdä, voitko sinä tosiaankin välttää totuutta, joka sanoo, että asiata harkitsematta olet tekemäisilläsi tyhmyyden, jota saat jälkeenpäin katua.» Ja Schoultz katsoi hellittämättä tiukasti häntä silmästä silmään. »Sinulla on kummallinen silmäys, Karl Karlovitš, minä en kärsi sitä nähdä.» »Minulla ei myöskään ole halua tässä kauemmin tällaisesta asiasta jutella. Viisaammin teet sinäkin, kun riennät kuivalle maalle pois kylmästä vedestä.» Schoultz lähti ratsastamaan eteenpäin, mutta vaikka hän ei taaksensa katsahtanut, niin hän aavisti, että kasakka yhäkin tähtäsi häntä kiväärillään rohkenematta kuitenkaan ampua. Seuraavana päivänä tuli Pjotr pyytämään anteeksi eilistä käytöstään ja Schoultz sanoi: »Johan minä sen eilen sanoin, että kun tarkemmin ajattelet, niin ymmärrät ajatuksesi ja aikomuksesi vääriksi, ja sittemmin tulisit katumaan. Hyvä on, että selvä ymmärrys sinun ajatusjuoksussasi sai voiton. Tyhmyyksiä voi monellakin olla takanaan, mutta niitä ei kannata muistella.» XVIII. KULLANETSIJÄIN KOTIINTULIAISET Kun keväästä alkaen syysmyöhään asti on erämaassa kaukana ihmisasunnoista tonkinut maata ja loiskutellut vettä etsiessä kultajyväsiä, silloin tällöin vaihtelun vuoksi tappanut jonkun metsä-elukan saadaksensa paistia yksitoikkoisen ruokajärjestelmän muutteeksi, ja sitten jälleen saapuu ihmisten ilmoille rahakukkaro entistään pulleampana, niin monen tekee mieli kukkaroa keventää, kun ei ole ketään omaista, jolle vaivannäkönsä säästäisi. Niin tekivät kullanetsijätkin Amurin erämailta palattuansa. Runsaiden rahojen säästäminen vanhuuden päivien turvaksi, tai oman asunnon ja kodin rakentamiseksi ei johtunut noiden entisten pahantekijöiden mieleenkään, sillä he olivat liian mielistyneet kulkureina liikkumaan sinne tänne ja tilapäisillä töillä ansaitsemaan jokapäiväisen toimeentulonsa. Rahat polttivat taskuissa ja ne oli hävitettävä hurjalla mässäyksellä. Kullankaivajain johtajat olivat vetäytyneet koteihinsa jättäen entiset työntekijänsä itsekseen kuluttamaan ansionsa miten tahtoivat. Joka vuosi saivat kaupungin asukkaat nähdä kullankaivajain kotiintulijaiskemut ja tiesivät, että niitä seurasi turmeltuneiden hurjimusten villitty remuaminen. Saatuansa palkkion kesällisestä työstä ja kaikenlaisten epämukavuuksien kärsimisestä, kokoontuivat kullanetsijät yhteen ja marssivat pitkin kaupungin katuja tarkastellen taloja, mikä talo parhaiten sopisi juhlanviettopaikaksi. Kysymättä edes lupaa, saisivatko vuokrata huoneistoa viettääksensä kotiintulokemuja, he tulivat heitä miellyttävään taloon ilmoittamaan, että tässä he tahtoivat juhlansa pitää. Turhaa olisi ollut kieltää juhlaa haluavilta huoneistoa, sillä he olisivat tulleet kumminkin väkivieraina mellastamaan. Sentähden ne onnettomat kaupungin asukkaat, joiden asunto sattui kullanetsijöitä miellyttämään, tyhjensivät huoneensa, hyvin tietäen, ettei vastus kumminkaan auttanut. Ja ennestään saadun kokemuksen nojalla korjattiin huoneista pois kaikki huonekalut ihan viimeistä myöten, yksin ikkunatkin nostettiin saranoiltaan pois muuanne talteen, sillä melskeisessä juhlassa edellisinä vuosina ikkunatkin puitteinensa oli aina lyöty mäsäksi. Kyllähän tahallisesti tehdyt vahingot aina runsaasti oli maksettu, mutta se, joka tahtoo pitää kotinsa kunnossa, ei mielellään salli huonekalujansa eikä ikkunoitansa rikottavan varsinkaan aivan talven tullessa, ei, vaikka runsaan maksunkin saisi. Kun siis kaupunkilainen oli huoneensa tyhjentänyt typösen tyhjäksi juhlaa varten, toivat kullanetsijät saliin suuren joukon pakkalaatikoita, jotka sisälsivät kallisarvoisimpia Euroopasta saakka tuotuja viinipulloja. Niin kauas Euroopasta kuljetetut viinit olivat tavallisesti hirveän korkeassa hinnassa. Niitä olivat kuitenkin kauppiaat Tyynen meren rannikkokaupungeissakin tilanneet herkkusuiden tyydytykseksi. Juhlatarjoilua varten tuotiin lisäksi tynnyri konjakkia ja toinen tynnyri paloviinaa. Keskelle huonetta asetettiin sitten pöytä, jonka päälle nostettiin toinen pienempi pöytä ja ylimmäiseksi toisen pöydän päälle aivan pikkuinen pöytä tai joku muu koroke, että saatiin huoneeseen ylöspäin suippeneva tornin kaltainen monikerroksinen hylly. Pakkalaatikot avattiin ja pöytien reunat ladottiin täyteen viinipulloja niin paljon kuin niihin mahtui. Vielä tuotiin juhlasaliin sileä ja tukeva tanko eli korento, jommoisella vesisaavia tavallisesti kannetaan. Kun kullanetsijät näin olivat valmistelleet juhlaansa hankkien sinne nautittavaa, mentiin parhaisiin puoteihin ostelemaan juhlapukuja sekä pitämään huolta musiikista. Soittokoneita ostettiin mikäli niitä oli saatavissa, niin että jokaisella oli käsiharmonikka, millä juhlasoittoa ylläpidettiin. Juhlapukuja varten ostettiin kauppapuodeista kallisarvoisimmat vaatepakat. Jokainen osti kokonaisen pakan silkki- tai samettikangasta. Pakka avattiin kokonansa ja keskikohta pakasta sidottiin miehen ympäri ikäänkuin juhlamarsalkan vyöksi tai suureksi rusetiksi, jonka molemmat päät, täydessä pituudessaan laahasivat pitkin maata hänen jäljessään. Kun jokainen tällä tavoin oli varustautunut juhlaan, lähdettiin marssimaan pitkässä jonossa katua ylös toista alas. Jokainen soitti harmonikallansa millaisia säveliä osasi. Vaikka tämä konsertti ei ollut edeltäpäin harjoitettu, niin se kuitenkin herätti niin suurta huomiota, että ainakin työkansaa tulvasi kadulle jokaisesta talosta näkemään ja kuulemaan. Kullankaivajain naistuttavat olivat vanhan tavan mukaan oikeutetut saapumaan sakset kädessä lyhentämään silkki- ja samettipakkojen loppupäitä, jotta saivat niistä neuloa itselleen puseroita, päähineitä ja mitä vain halusivat. Juhlakulkuetta kesti niin kauan, kunnes juhlakääreiden liiat liepeet olivat lyhennetyt. Sitten mentiin varsinaiseen juhlahuoneistoon nauttimaan sinne koottua juomatavaraa. Niistä hienoista viinilajeista, sampanjasta, Burgundilais- ja Bordeaux-viineistä, Malagasta ja Madeirasta sekä muista, joista oli tehty pöydille tapulit keskelle huonetta, niiden ostajat eivät muuta tienneet kuin sen, että ne olivat kalliita. Niitä oli ostettu vain siitä syystä, että ne maksoivat niin huimaavia summia. Venäläisiin pahantekijöihin, jotka murhien ja rosvoamisten tähden olivat Itä-Siperiaan asti karkoitetut yhteiskunnalle vaarallisina henkilöinä, voitiin varsin hyvin sovittaa suomalainen sananlasku: ei hullu hyvää tunne, sika ei suoloja ymmärrä. Viinejä ei maistettu, vaan nautittiin paloviinaa ja konjakkia. Ja kun oli kylliksi monta naukkua otettu, niin että juhlatunnelma oli kohonnut ylimmillensä, ruvettiin urheilukilpailuun, joka oli laadultaan omituinen. Vuoron mukaan otti jokainen käteensä vesitangon ja sillä lyödä mäjäytti viinipulloista tehtyyn huoneen keskellä olevaan tapuliin. Sen verran kuin päihtymys salli miesten ajatusten työskennellä, koetettiin pitää lukua siitä, kuka yhdellä iskulla oli saanut useamman pullon rikotuksi. Hän oli urheilussa päässyt voitolle kilpailijoista. Hän oli oikein miesten mies. Raittiuden harrastuksesta tuo viinipullojen särkeminen ei tapahtunut, sitä osoitti miesten hillitön viinan ja konjakin juominen. Pikemmin voi selittää, että he tahtoivat kerran vapaasti ja omalla kustannuksellaan tyydyttää mielessään palavaa huligaanin hävityshalua. Pullojen rikkomista jatkui niin kauan kuin yksikin niistä oli eheä niin, että sitä voitiin lyödä. Lattia lainehti sekaisin menneitä viinejä ja oli täynnä lasinsirpaleita. Juopottelua kesti niin kauan kuin vähänkään oli jäljellä viina- ja konjakkitynnyreissä. Juhlan musiikkiohjelman, joka esitettiin harmonikoilla ja ihmisäänellä, voi jokainen arvata, kellä vain on vähänkin mielikuvitusta. Ryssäläisten pahantekijäin juhlatunnelma oli saanut mielet hilpeiksi. Juhlapuheiden sijasta saatiin kuulla jotakin muuta. Samat miehet, jotka pari viikkoa aikaisemmin olivat palkkiona kesällisestä työstään saaneet tuhansia ruplia, tulivat »juhlan» jälkeen entisen johtomiehen luo pyytämään muutamaa kopeekkaa ostaaksensa ryypyn kohmelon parannukseksi. Joskus sattui, että jo ennen juhlaa joku heikkoutensa tunteva peljätessään, ettei kykenisi säästämään ansiotansa, tarjosi rahojansa retkikunnan johtajalle. Schoultz kertoi, että hänellekin tuollainen heikkoluonteinen mies tyrkytteli kahta tuhatta ruplaa, sanoen: »Karl Karlovitš, ota minulta nämä rahat! Sinä olet ollut hyvä johtaja; et ole riidellyt etkä rangaissut. Ota rahat omiksesi. En minä niitä kuitenkaan kykene säilyttämään.» Hyvin arvaten, että mies piankin juopotteluhalun tullessa saapuisi kerjäämään rahojansa takaisin, ei Schoultz huolinut hänen rahoistaan. XIX. VAINAJIEN MUISTOKSI Ne henkilöt, jotka suomalaisessa Itä-Aasian retkikunnassa etupäässä olivat vaikuttavassa asemassa, olivat silloin parhaassa miehuutensa iässä, mutta nyt melkein jokainen heistä lepää Tuonelan tuvilla. Kun retkikunnan tärkeimmät vaiheet tässä kertomuksessa jo ovat kerrotut, lienee paikallansa lausua muutamia muistosanoja niistä henkilöistä, jotka ovat jälkeentuleville miespolville jättäneet tietoja tästä retkikunnasta. Useimpien suomalaisten retkikuntaan kuuluvien jäsenten lopullisista elämänvaiheista on jo lyhyesti kerrottu. Laajempia tietoja ei tämän muistelmateoksen kokoonpanijalle ole kertynyt eikä tarkoitukseni ole ollutkaan ryhtyä perinpohjin tutkimaan heidän elämänkohtaloitaan. Olen vain tahtonut unhotuksiin jäämästä pelastaa kappaleen sivistystyötä ihmiskunnan kehityksessä kaukana Aasian itäisimmissä osissa, jossa työssä suomalaiset henkilöt ovat olleet ei ainoastaan osallisina, vaan suorastaan johtavassa asemassa. Nykyjänsä suuri ja mahtava Wladivostok saa kiittää sitä seikkaa, että sen perustajien joukossa oli Venäjän laivastossa palvelevia suomalaisia ja heidän toimiansa kannattamassa sähkölennätinlaitoksen tanskalaiset ja ruotsalaiset virkailijat. Kaikki he harrastivat sivistyselämän kehittämistä kaukaisessa idässä ja pitivät tarkkaa huolta rehellisyydestä kaikilla aloilla. Ylempien upseerien keskuudessa ei sallittu mitään vilppiä eikä vääryyttä ja tällainen hyvä esimerkki vaikutti kaikkiin alempiin kohottavasti ja jalostavasti. Jotta huonot ajanviettotavat välttyisivät, perustettiin meriupseerien klubi, lauluseuroja ylläpidettiin ja järjestettiin seuranäytelmiä. Näin ylläpidettiin voimien mukaan eurooppalaista sivistyselämää tuolla kaukana Aasian äärimmäisillä rajoilla. Vaikka Wladivostok on yhtä etelässä kuin Lissabon ja Rooma, niin meri sen edustalla kuitenkin talvella on jäässä 4—5 kuukautta. Kuitenkin työskenneltiin voimakkaasti, jotta kaupungista tulisi Venäjän kaupan pääpaikka Itä-Aasiassa. Se osittain onnistuikin ja meriliike Venäjän ja Amurinmaan välillä vilkastui heti, kun merimatka Eurooppaan lyheni Suezin kanavan valmistuttua. Sekä Itä-Aasiaan siirtyneet suomalaiset että monet venäläisetkin olivat kyllästyneet Euroopassa vallitseviin virkavaltaisiin oloihin. He olivat lähteneet pois välttääksensä sortoa ja tylyä käytöstä Venäjän virkamiesten puolelta. Kun he Amurin maalla joutuivat itse määrääviksi henkilöiksi, järjestelivät he olonsa oman tahtonsa mukaan vapaamielisemmin kuin Euroopan Venäjällä ja aivan uudenaikaisten periaatteiden mukaan. Mutta tuskin olivat venäläiset kymmentäkään vuotta pitäneet hallussaan Amurin maata ja sinne perustettuja siirtoloita, kun jo sota uhkasi näitäkin seutuja. Turkin sodan aikana vuosina 1877—78 aavistettiin, että Englannin laivasto tulisi hävitysretkelle myöskin Wladivostokin tienoille. Monien muiden parhaassa työkunnossa ja voimassa olevien suomalaisten mukana oli Wladivostokiin siirtynyt asumaan ja työskentelemään Schoultz, joka niin monessa seikkailussa oli ollut osallisena, milloin iloisena merimiehenä tai rohkeana ja pelkäämättömänä metsämiehenä, kullankaivajain päällikkönä j.n.e. Kykynsä ja luotettavuutensa kautta oli hän tehnyt itsensä niin tunnetuksi, että hänet valittiin kaupungin hallituksen jäseneksi ja kun sodan uhka vaati ryhtymistä toimenpiteisiin kaupungin asukasten hengen ja omaisuuden turvaamiseksi, valittiin hänet evakuoimistoimikuntaan valmistamaan kaupungin ulkopuolelle paikkoja, mihin vaimot ja lapset siirrettäisiin turvaan, jos sotamelskeet kohtaisivat kaupunkia. Heitä varten oli jo rakennettu parakkeja, väliaikaisia asuntoja, mutta kaikeksi onneksi ei sotaa Englannin ja Venäjän välillä sentään puhjennutkaan. Wladivostok sai jäädä rauhaan ja rauhassa kehittymään. Siellä palvelevien ylempien upseerien joukossa oli sellaisia, jotka olivat saaneet taiteellista opetusta, ja kun nämä huomasivat Schoultzilla olevan taiteellisia taipumuksia, niin he neuvoivat ja kehoittivat häntä käyttämään luonnonlahjojansa ja taipumuksiansa hyväkseen. Omin neuvoin sen vähän opetuksen avulla, jonka jokin upseeri oli pystynyt antamaan, ryhtyi Schoultz harjoittamaan valokuvausta ja muovailua. Hän kehittyi näissä toimissa sangen taitavaksi ja omilta maamiehiltään hän sai niin runsaasti aineellistakin apua, että hän sillä toimella ansaitsi toimeentulonsa, jopa kokosi jonkun verran varallisuuttakin. Wladivostokin kaupunginhallituksen jäsenenä hän toimi useita vuosia. [Kuva: C. J. Schoultz. Raatimiehen arvomerkkiä kantaen.] Vuonna 1875 määrättiin Amurinmaan kenraalikuvernööriksi Wladivostok asuinpaikkanaan Itämeren maakunnista kotoisin oleva kontra-amiraali Gustaf Erdmann, joka nimestä päättäen ei ollut venäläinen. Hänen mukanaan seurasi lasten kotiopettajattarena neiti Marie Louise Barck, suomalaisen merikapteenin tytär, joka sitä ennen oli asunut Kronstadtissa. Schoultz tuli tuttavaksi tämän kanssa ja nai hänet. Avioliitossa syntyi lapsia ja kun Wladivostokissa oli vain venäläisiä kouluja, eivätkä aviopuolisot tahtoneet lapsillensa antaa ainoastaan venäläistä kasvatusta, niin he möivät Wladivostokissa talonsa ja muun omaisuutensa ja läksivät kotimaahan meriteitse Aasian ympäri Suezin kautta saapuen Italian ja Saksan poikki Suomeen. Kotimaahan palattuaan asettui Schoultz asumaan Turkuun. Hän osti sieltä oman talon ja harjoitti valokuvaajan liikettä, mutta myöhemmin valokuvaustarpeiden kauppaa. Pitkä ja kallis merimatka Aasian ympäri ja Välimeren poikki sekä Italian ja Keski-Euroopan kautta kotimaahan vähensi melkoisesti hänen varojansa, ainakin 10 000 mk, mutta palava halu pysyä uskollisena kansallisuudellensa ja esivanhempain uskonnolle sekä järkähtämätön päätös tehdä lapsensakin osallisiksi länsimaisesta sivistyksestä vaikuttivat, että perhe jätti Amurin rikkaudet ja runsaat ansiot, sillä kotimaanrakkaus voitti ulkomaiset rikkaudet. Vaikka Schoultz valokuvaajana teki niin kunnollista ja huolellista työtä, että hän Pietarissa sai valokuvausnäyttelyssä kunniapalkinnon näytteille asetetuista valokuvaustöistänsä, ei hän Turussa kuitenkaan saanut niin runsaita tuloja, että hänellä olisi ollut huoleton toimeentulo. Kolme poikaa ja kaksi tytärtä oli kasvatettava ja koulussa käytettävä oman elämisen ohella. Turussa oli muitakin valokuvaajia, jotka tekivät ansion pienemmäksi. Hän rupesi sen vuoksi harjoittamaan myös valokuvaustarpeidenkauppaa. Mutta kun maailmansota sitten alkoi ja yhä vaikeampaa oli saada saksalaisia valokuvaustarpeita, alkoivat hänen rahatulonsa ja pääomansa melkoisesti vähentyä ja leikillisesti hän siitä kirjoitti minulle arvellen, että jollei kauppa ja tulot lisäänny, niin täytynee ruveta elatustaan saamaan kaloja onkimalla. Hänen ansioksensa on kuitenkin luettava, että jos kohta hän ei jälkeenjääneille jättänytkään rikkauksia, niin olivat hänen lapsensa toki saaneet Suomessa annetun koulusivistyksen, jota varten hän olikin Aasian äärimmäisiltä kulmilta kotimaahan palannut. Taiteellista kykyänsä hän kotimaassakin käytti. Hän muovaili useiden henkilöiden rimakuvia ja kun Kansanvalistusseuran toimesta vuonna 1892 Turussa pidettiin laulujuhla, oli C. J. Schoultz juhlakulkueen taiteellisena järjestäjänä ja suoritti tehtävän varsin onnistuneesti. Pitkällinen oleskelu Itä-Aasiassa ja tutustuminen monenlaisilla sivistysasteilla oleviin ja eri uskontoa tunnustaviin ihmisiin oli painanut leimansa Schoultziin, niin että hän varsin vapaamielisellä tavalla arvosteli muiden mielipiteitä. Sallittakoon minun tähän liittää muutamia kohtia kirjeestä, jonka hän helmikuussa 1899 minulle kirjoitti. Se kuvaa hänen mielipiteitään uskonnollisissa asioissa. »On siunattu asia, että ihmiset kuolevat, kun toimintakyky ja elämänhalu ovat lopussa. Arvelen kuitenkin, että pitäisi saada elää niin kauan kuin ikävöi lisätietoja. Tiedot, tiedot, mikä loppumaton ja virkistävä lähde ihmishengelle! En voi ajatellakaan tulevaista elämää ilman toimintaa ja tutkimista. Kummallista on, etteivät uskonnonopettajat ensiksi ihmiskunnalle opeta työskentelyn ja tietämisen jalostavaa ja onnelliseksi tekevää ominaisuutta, vaan sensijaan kuvaavat meille onnea ja taivasta järjettömässä tunteiden hurmauksessa. — — — — Minun mielestäni oppia Kristuksesta olisi opetettava vain hänen omia sanojansa kertomalla ja mainitsemalla historialliset tiedot hänen elämästään. — — — — Mikäli minä voin käsittää, on käsite Jumalasta aina tietämisen huippuna ja sentähden meidän on harrastettava ja kehitettävä tietämistä. Onhan niin monta hyvinkin oppinutta ihmistä, joilla ei ole selvyyttä siitä, että oikea tutkimishalu ei ole muuta kuin pyrkimystä oppia tuntemaan Jumalan rakkaita kasvoja. Mutta miksi tällaista epäkohtaa? Kaiketi sen vuoksi, että on niin harvoja ennakkoluuloista vapaita ja viisaita opettajia. Typerät opettajat neuvovat etsimään Jumalaa, korkeuden loistavista asunnoista, kun Häntä olisi etsittävä ainoastaan omissa teoissansa. En olisi antautunut mielipiteitäni selittelemään tässä asiassa, jollen olisi sinussa tuntenut uskonnollismielistä ja miettivää henkeä, joka rakkaudella työskentelee tullaksensa hyväksi opettajaksi muille. Mahdollista on, että ajatuksissani on epäselvyyttä, mutta sumujenkin lävitse huomaat, että niissä on joku kipinä taivaasta kotoisin, mikä ansaitsee talteenottamista.» Toinen vainaja, joka ansaitsee kiitollisessa muistissa säilymistä, oli merikapteeni Fridolf Höök. Schoultz on antanut hänestä kuvan, joka on todella mieltälämmittävä. Tarkasti ja huolellisesti hän hoiti tehtäviänsä Imperator-laivan päällikkönä ja uhrasi kykynsä ja voimansa niiden kansalaistensa etua valvoessaan, jotka olivat antautuneet hänen johtoonsa. Hän lepää viimeistä untaan tuolla maapallon vastakkaisella puolella, kaukana Suomesta, jonka hyvää mainetta hän kauniisti ylläpiti. Schoultz-vainaja kertoi kerran luterilaisen papin puutteessa joutuneensa toimittamaan Wladivostokissa haudansiunaamisen yhdelle parhaista tovereistaan. Jollen erehdy, niin siellä haudattu oli kapteeni Höök. Vainajaa hautaan saattamassa olivat melkein kaikki Wladivostokin silloisen yhteiskunnan ylhäisöön kuuluvat. Upseerit, ylhäisimmästä alkaen, kaikki juhlaunivormuissa. Maallikkopapin toimeen valittu Schoultz kertoi lukeneensa tavalliset haudan siunaussanat Maasta sinä olet tullut, maaksi olet jälleen tuleva j. n. e. sekä Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen ja kaiken aikaa olivat juhlapukuiset sotilaat tehneet kunniaa. Fridolf Höök oli työllänsä ja elämällään saavuttanut kaikkien kunnioituksen ja jätti jälkeensä kelpo suomalaisen kunnon miehen muiston. Hänen elämänsä oli lyhyt mutta hyvin eletty. Valtioneuvos _Kaarle Harald Feliks Furuhjelm_ syntyi Helsingissä toukok. 5 p. 1830. Tuli ylioppilaaksi 1849 ja lainopillisen tutkinnon suoritettuaan hänet kirjoitettiin auskultantiksi Viipurin hovioikeuteen. Keisarillisten perintömaiden ylimmäiseksi käskynhaltijaksi Amurinmaalle hänet nimitettiin v. 1869, sitä ennen palveltuansa monessa ylhäisessä luottamustoimessa. Yleisesti rakastettuna ja arvossa pidettynä toimi hän suomalaista uudisasuntolahanketta edistäen, omia kansalaisiansa auttaen sekä neuvoilla että toimilla niin suuressa määrässä, että koko uudisasuntolasta tuskin olisi tullut mitään ilman hänen apuansa. Niinkuin edellä on kerrottu aiheutti vähäinen saappaan hankaama haava verenmyrkytyksen hänen jalkaansa ja vuonna 1871 hän huhtikuun 30 p. kuoli Nahodkassa, jossa hän myös on haudattu. Vainaja kuoli naimatonna ja määräsi 231 000 markkaan nousevan omaisuutensa perijäksi Suomen valtion. [Kuva: Valtioneuvos K. H. F. Furuhjelm. Valokuva otettu Hampurissa Kindermannin valokuvaamossa.] Hänen veljensä oli amiraali _Johan Hampus Furuhjelm_, josta tässä kertomuksessa myöskin on puhuttu ensimäisenä tunnettuna eurooppalaisena, joka kulki talvella Baikal-järven ylitse. Hän oli Venäjän Tyynellämerellä olevan laivaston ylipäällikkönä ja asui Nikolajevskin kaupungissa Amurinjoen suulla. Seon niin kaukana pohjoisessa ja Ohotan meri niin kauvan jäiden vallassa, että Venäjän sotalaivasto Tyynellä merellä talviseen aikaan liikuskeli kauempana välttääksensä joutumasta jäätymään kiinni Siperian koillisrannikolla. Sellaisella talvisella purjehdusmatkalla joutui amiraali Furuhjelm kerran Kiinassa näkemään kiinalaisten, vanhan sivistyskansan kekseliäisyyttä. Amiraali oli laivasto-osastollaan saapunut Šanghaihin. Ja kun samalla kertaa sinne oli tullut myöskin englantilainen ja ranskalainen laivasto-osasto ylhäisine päälliköinensä, niin tahtoivat kiinalaiset osottaa kohteliaisuuttaan eurooppalaisille suurvaltain edustajille. He panivat toimeen vierailemassa olevien laivastoissa palvelevien ylempien upseerien kunniaksi juhlapäivälliset. Mutta silloin nousi kysymys siitä kuka asetettaisiin ylimmälle paikalle juhlapöydän ääressä, englantilainenko vai venäläinen vai ranskalainenko ylipäällikkö? Sen kysymyksen ratkaisemisessa saattoi helposti joutua vastoin tahtoansa loukkaamaan juhlaan kutsuttujen mieliä. Ja tarkoitus ei ollut närkästyttää kutsuvieraita, vaan saada heidät kaikki suosiollisiksi. Kiinalaisten mielestä eurooppalaiset ylipäälliköt pitivät itseänsä saman arvoisina. Niinpä ratkaistiin arvo-asteikko sillä tavoin, että jokainen vieras asetettiin istumaan eri pöytään, ja yksin istuessaan hän oli ylimmällä paikalla kun ei ollut ketään ylempänä istumassa. Ruokajärjestys kiinalaisten juhla-ateriassa oli kaikille eurooppalaisille kummallinen. Kun vieraat olivat sijoittuneet paikoilleen istumaan, tuli kiinalainen palvelija kantaen päänsä yläpuolella isolla tarjottimella kalan muotoiseksi leivottua kauniiksi koreiltua sokerileivosta, lähestyi jokaista vierasta ja teki syvän kumarruksen samalla näyttäen leivosta, johon ei kukaan saanut koskea. Leivos tarjottiminensa vietiin pois. Se oli vaan näyteruoka. Ruokajärjestyksessä seurasi sitten monenlaisia makeisia, konvehtia ja muita eurooppalaisten tavan mukaan jälkiruokina tarjottavia, ja vasta viimeiseksi lihasta, kalasta, vihanneksista, hedelmistä ja tiesi mistä aineksista valmistettuja kiinalaisia herkkuja, joilla piti nälkä tyydytettämän. Muutamat ruoat olivat mukiin meneviä makunsa puolesta, toiset tosiaan maukkaita, mutta oli sellaisiakin, joihin eurooppalainen oli aivan tottumaton ja piti makua inhottavana. Kun joku osa juhlaherkuista jäi syömättä, niin kiinalaiset palvelijat toivat aterian jälkeen ruoan jäännökset laivaan, sillä oli otaksuttu, että juhlavieras tahallansa oli säästänyt osan maistiaisiksi kumppaneille laivassa. Amiraali Furuhjelm oli maailmaa paljon nähnyt mies, joka laivaston johtajana oli kulkenut kaikki valtameret ristiin rastiin. Loppupuolella ikäänsä hän oli ylhäisessä virassa etelä-Venäjällä Taganrogin kaupungissa. Kuoltuansa hän siirrettiin viimeiseen lepoon isänmaan poveen. Hän omisti aikoinaan Urjalassa Honkolan kartanon, joka vieläkin on hänen perillisillänsä. Paljon kokeneena ja hienosti sivistyneenä miehenä hän myös ystävällisesti ja kohteliaasti kohteli alhaisempia henkilöitä jonka vuoksi hän kotoseudun väestöön jätti jälkeensä rakkaan muiston. XX. RETKIKUNNAN VIIMEISEN JÄSENEN PALUUMATKA SUOMEEN [Kuva: Insinööri K. F. Nilsson] Niinkuin monelle muulle kotimaasta vieraille maille lähteneelle suomalaiselle kävi myös insinööri Fredrik Nilssonille, että koti-ikävä vastustamattomalla voimalla veti hänet takaisin köyhään esi-isien maahan Suomeen. Hän sanoutui irti toimestansa kesäkuussa 1877 ja lähti kotimatkalle. Monet suomalaiset ystävät Wladivostokissa tulivat herrasväki Nilssonia saattamaan, kun insinööri vaimonsa ja vuoden vanha tytär mukanansa nousi _Amerika_-nimiseen höyrylaivaan, joka oli tilattu kenraali Matšaloffia varten. Kenraali oli luvannut, että herrasväki Nilsson sai seurata hänen mukanansa. Suomalaiset lausuivat hellät jäähyväiset sekä lähettivät terveisiä ystäville rakkaassa kotimaassa. Jäähyväispäivälliset kenraalille ja hänen seurueellensa oli toimeenpantu laivalla. Torvisoittokunnan soittaessa ja samppanjapullojen korkkien paukkuessa tapahtui näin poislähtö Wladivostokista. Kolmen tunnin kuluttua laiva laski ankkuriin Amurin lahden pohjoispäässä Suifun-joen suun edustalla Ritšnoi-nimisen postiaseman kohdalla. Siellä odotettiin, kunnes tuli vastaan pieni joki-höyrylaiva, joka vei matkustajat Rasdolniin (näkyy tähän kirjaan liitetyllä kartalla) ja sieltä alkoi maamatka. Farmaseutti Falcken, joka oli auttamassa herrasväki Nilssonia majanmuutossa Strelokista Wladivostokiin, oli asettunut Rasdolniin kauppiaaksi. Hänelle oli Nilsson sähkösanomalla ilmoittanut tulostansa ja pyytänyt häntä hankkimaan kyytihevosia. Mutta kun kenraali Matšaloff seurueineen tarvitsi kaikki postihevoset, oli Nilssonin herrasväen pakko jäädä yöksi Falckenin luo ja odottaa hevosten paluuta. Seuraavana päivänä he lähtivät vaunuilla, joiden eteen oli valjastettu 3 hevosta. Niihin aikoihin, jolloin tämän kertomuksen vaiheet tapahtuivat, ei Siperiassa ollut rautateitä ollenkaan. Matkustajien täytyi tyytyä talvella kulkemaan reellä ja kesällä rattailla, venäläisellä tarantassilla sekä höyrylaivoilla jokia myöten. Päästäksensä Tyynen meren seuduilta Eurooppaan oli käytettävä Amurin joen sekä Jenisein ja Ob-joen lisäjokia, jotka tuhansia virstoja kulkevat idästä länteen, ja joita myöten jo silloin kulki venäläisiä höyrylaivoja. Wladivostokista Siperian kautta pohjois-Eurooppaan matkustavaisen täytyi ensin tehdä mutka pohjoiseen päin ennenkuin pääsi Amurin joen höyrylaivoja käyttämään. [Kuva: Wladivostok 1890-luvulla.] Päivänmatkan päässä Rasdolnista pohjoiseen päin on iso Hankan-niminen järvi, josta vesi laskee pohjoiseen päin Amurin lisäjoen Ussurin kautta. Hankan-järven eteläpäässä olevalle Kamenniribalovin asemalle täytyi Nilssonin rientää ehtiäksensä samaan aikaan kuin kenraali Matšaloff, jota vastaanottamaan oli tilattu höyrylaiva. Kesäkuun 18 p:nä hän perheinensä saapui matkasta hyvin rasittuneena laivalle, johon oli karttunut muitakin matkustajia niin paljon, ettei tilaa ollut enää muualla kuin laivan hinaaman rautaisen proomun tavararuumassa. Sellaisessa paikassa matkustaminen siperialaisten talonpoikain seurassa oli vastenmielistä rouva Nilssonista, jolla oli pikku lapsi hoidettavanaan, ja venäläiset upseerit järjestivätkin kohteliaasti hänelle mukavamman paikan laivan peräsalongissa. Venäläisissä laivoissa ovat ensiluokan paikat etusalongissa. Kolmannen luokan matkustajain paikka on peräkannella. Suuremmissa laivoissa on peräkannella katto ja puiset sohvat ja pöydät, niin että matkustajat voivat nukkua ja syödä paikalla. Moni vähävaraisen kauppiaan perhe tavallisesti matkustaa tässä luokassa. Kolmen kopeekan maksusta he saavat teekannuunsa kiehuvaa vettä teen valmistamista varten; joka paikassa, missä laiva seisattuu ottamaan polttopuita, myydään myös leipää, voita, munia y.m. Tällä tavoin matkustetaan halvalla. Kesäkuun 19 p:nä, jolloin herrasväki Nilsson matkusti, oli kova tuuli ja laiva keinui järvimatkalla niin, että lapset ja naisväki olivat merikipeinä. Saman päivän iltana laiva jo saapui Tšungutšan-nimiseen jokeen, jonka kautta Hankan-järven vesi purkautuu Ussuriin. Järvestä lähtevä joki luikertelee lukemattoman monessa mutkassa vihreiden niittyjen välissä. Tämä joki ja Ussuri ovat yhteensä noin 900 virstaa pitkät. Reitti on paikoittain niin kapea, että rannikolla kasvavien puiden oksat, jotka kurottelevat joen pinnalle, usein ulottuvat laivan kannelle ja lakaisevat sitä laivan ohitse mennessä. Kolmen päivän kuluttua oli laiva jo saapunut Habarofka-nimiseen kaupunkiin, jolla muutamissa kartoissa on nimi Habarovsk. Se on Ussurin- ja Amurin joen yhtymiskohdalla. Sinne pysähtyivät matkustajat kahdeksi päiväksi. Habarofka on vanha kaupunki ja se on rakennettu korkealle ylängölle, niin että laivasta kaupunkiin menijän täytyy kiivetä useita satoja askelia ylöspäin meneviä portaita myöten. Ylhäältä kaupungista on avara näköala sekä Ussurin- että Amurin-laaksoon, joka tekee sillä kohdalla pitkän polvenkaltaisen mutkan pohjoiseen päin. Nyt oli muutettava toiseen laivaan ja matkaa jatkettava Amuria pitkin vastavirtaan. Höyrylaivalla Sea, jota kuljetti suomalainen kapteeni Bruun, matkustajat jatkoivat matkaansa. Sitä ennen Sea-laiva iltapäivällä lähti koematkalle koettelemaan uusia siipiänsä ja silloin laiva kohtasi Onon-nimisen höyrylaivan, jonka kapteenina oli tuttava mies, entinen yhtiön jäsen Stjerncreutz, josta on edellä puhuttu. Ilta vietettiin Stjerncreutzin kodissa ja kesäk. 24 päivänä (1877) jatkettiin matkaa länttä kohti. Matkalippu ostettiin _Stretinskiin_ asti, mutta sillä välipuheella, että jos veden vähyys joessa pakottaisi, niin matkustajat jätettäisiin maihin jo aikaisemmin. Insinööri Nilsson sai yksityisen hyttipaikan, joten matka oli mukavampi kuin siihen asti. Neljän vuorokauden matkan jälkeen tavattiin entinen yhtiön jäsen J. Söderhjelm, joka sähköttäjänä kahden toisen suomalaisen Neoviuksen ja Tavastin kanssa oli sähkölennätinlaitoksen palveluksessa Radde-nimisellä asemalla. Neovius oli silloin lennätinlaitoksen päällikkö paikkakunnalla. Radde on Amurin etelästäpäin tulevan lisäjoen Sungarin suulla. Sillä kohdalla ympäröivät jokea korkeat vuoret ja joen uoma on paikoittain sangen syvä. Amurin varrella olevista kaupungeista on tärkein Blagovestšensk, johon laiva tuli heinäkuun 1 p:nä. Seuraavana päivänä matkaa jatkettiin vastavirtaan. Kuta ylemmäksi laiva nousi, sitä matalammaksi vesi tuli ja viimein saatiin heinäkuun 5 p:nä määräys nousta maihin Tšernäjevässä, sillä kapteeni epäili laivan vahingoittuvan, jos hän kulkisi vielä ylemmäksi. Höyrylaivan tuli täällä jättää alempana Amurin varrella karttuneet postilähetykset ja odottaa Wenäjältäpäin tulevaa postia, jota kuljetettiin myötävirtaan tasapohjaisessa proomussa, ja sitten laiva kääntyisi takaisin Habarofkaan. Posti ja maalle viedyt matkustajat luvattiin saattaa edemmäksi seuraavalla laivavuorolla, jos silloin vedenkorkeus nousisi. Siitä asiasta lähetettiin sähkösanoma laivayhtiön isännistölle ja silloin laiva johtokunnalta sai määräyksen yrittää edemmäksi, kunnes postia tuova proomu kohdattaisiin. Tšernäjevään ei Nilsson tahtonut jäädä, vaan matkusti maata myöten seuraavalle asemalle Olginaan, toivoen siellä saavansa tilaisuuden päästä laivalla eteenpäin. Siellä olikin eräälle kullanhuuhtomoyhtiölle kuuluva höyrylaiva Andrei, jonka kapteeni odotteli veden nousemista voidaksensa jatkaa matkaa ylöspäin. Senvuoksi myöskin Nilsson päätti seurata Andrei-laivassa, vuokrasi itselleen Olginassa asuinhuoneen ja jäi odottamaan veden nousemista. Hänen perheensä ei ollut ainoa, joka valitti Amurin veden mataluutta, sillä myöskin Blagovestšenskissä oli kolme höyrylaivaa purkanut matkustajansa odottamaan. Höyrylaiva Selinda odotti täydessä lastissa jo viidettä viikkoa; höyrylaiva Andrei neljättä viikkoa, höyrylaiva Korsakoff ja sen 20 matkustajaa ja höyryl. Aleksei ja sen yhtä monta matkustajaa jo toista kuukautta. Jokaisella oli niin vähän ruokavaroja kuin suinkin. Albasinassa oli odottamassa kaksitoista matkustajaa ja Pokrovkan kylässäkin koko joukko matkustavaisia kaikki samanlaisessa asemassa. Siperian asukkailla näkyi olleen se luulo, että matkustavaiset huviksensa jakelevat rahojansa pitkin matkaa ja joka paikassa senvuoksi kiskottiin tavattomia hintoja. Huoneesta, josta tavallisissa oloissa maksettiin vuokraa pari ruplaa, vaadittiin nyt kaksikymmentä, ja sitä paitsi 2 ruplaa tavarain tuomisesta laivalta. Heinäkuun 8 p:nä vesi oli kohonnut virrassa sen verran, että kapteeni arveli voivansa jatkaa matkaa ja matkustajille annettiin tieto, että he tulisivat laivaan. Kaikki olivat tyytyväisiä ja hyvillään, kun päästiin matkaa jatkamaan; mutta tuskin oli kuljettu kahta virstaa, kun jo laivan peräsin irtautui ja silloin piti laskea ankkuri ja seisattua korjausta tekemään. Kaikeksi onneksi oli virta tällä kohdalla niin syvä, ettei laiva tarttunut matalikolle. Illalla voitiin jo jatkaa matkaa ja pimeän tullessa laskettiin ankkuri. Yö tuli myrskyiseksi ja virta yhdessä tuulen kanssa ajoi laivan peräpuolen maalle. Aamulla se kuitenkin saatiin irtaantumaan. Kello 10 mentiin taas matalikolle ja laivan miehistö ponnisteli turhaan saamatta sitä irti. Matkustajain täytyi välinpitämättömästi suhtautua tähän asiaan ja odottaa parempia aikoja. Matkustajain joukossa oli myöskin kullanhuuhtomoyhtiön kirjanpitäjä, joka nuoren rouvansa kanssa oli aikeissa lähteä vähäiselle huviretkelle Blagovestšenskiin. Olginan ja Blagovestšenskin välillä matka kestää myötävirtaa kulkien puolentoista vuorokautta, mutta vastavirtaa kulkien viipyy puolenkolmatta vuorokautta, jollei mitään esteitä ilmesty. Keskikesällä sellainen matka on erittäin miellyttävä. Kun höyrylaiva Andrei ei ollut mikään matkustajalaiva eikä siinä ollut ravintolaa, oli pelkkää hyväntahtoisuutta, että sallittiin Nilssonin perheen ja parin kauppiaan seurata mukana. Nuori pariskunta oli varustanut itselleen eväitä ja vaatteita ainoastaan muutaman päivän ajaksi. Menomatka Blagovestšenskiin onnistuikin hyvin, sillä vaikka vesi joessa oli matalalla, oli laiva tasapohjainen ja rakennettu samaan malliin kuin amerikkalaiset jokialukset, kaksikerroksinen, siipipyörä perässä ja hyvin matalassa kulkeva ja ilman lastia. Mutta paluumatkalla oli vesi laskehtinut muutaman tuuman ja laivaan oli otettu lastia. Kun herrasväki Nilsson nousi laivaan, oli laiva jo neljättä viikkoa paluumatkalla, ja oli jo useassa paikassa takertunut matalikoille ja purkanut jo puolen lastiansa. Kun nyt taas tartuttiin kiinni, niin nuoren rouvan kärsivällisyys loppui. Hän ja hänen miehensä päättivät antaa soutaa itsensä vastavirtaan laivan veneessä. Heidän mukanansa seurasivat laivan konttoristi ja yksi matkustajista ja aikomus oli lähimmässä kylässä ostaa ruokavaroja laivaan matkustajien tarpeiksi. Kaiken teen ja sokurin olivat matkustajat jo jakaneet pieniin annoksiin, mutta leipä oli tyyten lopussa, niin että laivamiesten homeiset vanhat korputkin syötiin halukkaasti. Herrasväki Nilsson oli onneksi varustanut mukaansa vähän säilykkeitä. Ruokavarain hankkijat tulivat takaisin heinäk. 13:na tukkilautalla, jonka he olivat itsellensä tehneet. Elintarpeiden hankinta oli onnistunut. Siihen aikaan kuljettiin Amurin jokea pitkin ainoastaan kahdella tavalla. Avoveden aikana aluksilla ja joen ollessa jäätyneenä, jäätä myöten. Jos olisi ollut mahdollista silloin kulkea jokivartta maata myöten, niin tietysti olisi nytkin kuljettu sitä tietä. Heinäkuun 14:ntenä vesi hiukan kohosi ja 15:ntenä koko jalan, niin että uudistetuin voimin ponnisteltua päästiin vihdoin irti matalikolta. Matkustajat hurrasivat. Seuraavana aamuna voitiin jo jatkaa matkaa. Mutta kun oli kuljettu 14 virstaa tartuttiin vielä kerran matalikolle kiinni, tällä kertaa kuitenkin vain muutaman tunnin ajaksi. Albasinan kylään saavuttiin heinäkuun 17:ntenä. Nuori pariskunta oli sinne saapunut ainoastaan puolen vuorokautta ennenkuin laiva. Heidän matkansa oli ollut hyvin vaivalloinen. Tämä Albasinan kylä, Amurin-joen varrella ja muutamaa syltä korkeammalla kuin joen tavallinen vedentaso, on ennen ollut iso kaupunki ja maata kaivettaessa löydetyt vanhat rahat ja aseet todistavat samaa mitä monissa tarinoissa kerrotaan. Kylän ympärillä näkyy myös jäännöksiä muureista ja rakennusten perustuksista. Albasinan sähkölennätinpäällikkö oli monta vuotta oleskellut Suomessa ja oli Turussa mennyt naimisiin. Vierasvaraisesti oli sähkölennätinpäällikkö kutsunut herrasväki Nilssonin luoksensa asumaan ja siellä he kohtasivat myöskin helsinkiläisen asessori Cruskopfin perheinensä. Hänen piti muuttaa Blagovestšenskiin lennätinaseman päälliköksi ja oli kauan perheinensä odotellut höyrylaivaa Stretinskissä. Nyt he kulkivat myötävirtaan kahdella veneellä, jotka olivat yhteen sidotut ja katetut tuohikatolla. Albasinassa heidän ei tarvinnut kauan odotella, sillä vesi oli kohonnut kaksi arssinaa ja samana iltana he saivat mennä myötävirtaan aikovalle yksityishenkilön omistamalle laivalle. Höyrylaiva Sea tuli heinäk. 22 p:nä täpötäynnä matkustavaisia, ja Albasinassa odotti sitä 15 matkustajaa. Kapteeni ei tahtonut kuulla puhuttavankaan matkustajien lisäämisestä, sillä laivassa ei ollut tilaa useammille, mutta koska jo olimme maksaneet aikaisemmin laivalippumme — kertoo Nilsson — ja kun kauniisti puhuimme kapteenille, saimme tulla mukaan toistaiseksi kansimatkustajina. Yöllä nousi mitä kamalin rajuilma. Taivas oli kuin tulessa alituisista salamoista, sade vuoti virtana alas pilvistä ja tuuli niin rajusti, että tuntui kuin ankkurien kettingit saattaisivat joka hetki katketa. Rouva Nilsson itki mielipahasta, kun hänen täytyi lapsen kanssa oleskella kannella, vaikka oli ostettu yksityinen hyttipaikka. Lopulta saivat insinööri ja hänen perheensä kuitenkin yösijan erään toisen matkustajan luona, jolla oli ollut onni saada parempi paikka. Eräänä yönä he saivat luvan nukkua samassa hytissä, jossa kuljetettiin kultahiekkaa huuhtomoista, kuitenkin sillä ehdolla, että ovi pidettiin tarkoin lukittuna. Kultahiekka oli ommeltu paksuihin purjekankaisiin säkkeihin. Niiden ympäri oli kääritty monet nuorat. Usealla sinetillä ne olivat lukitut ja jokaiseen säkkiin oli kiinnitetty pitkä nuora, jonka päässä oli puinen koho. Kussakin säkissä oli kultahiekkaa noin 2 puutaa, eli vähän runsaammin kuin 30 kiloa. Kun oli kuljettu muutamia vuorokausia, jäi herroille varatussa salongissa yksi makuupaikka tyhjäksi ja isolla lipulla se erotettiin herrasväki Nilssonille eri hytiksi. Kuitenkin heitä aina uhkasi vaara, että heidät pantaisiin laivasta maalle, jos vain laiva tarttuisi matalikolle, sillä jos niin kävisi, niin ainoastaan kenraali ja hänen seurueensa kuljetettaisiin eteenpäin. Matalikolle tarttui laiva heinäkuun 27:ntenä juuri päivällistä syötäessä. Kaikki matkustajat juoksivat peljästyneinä kannelle, sillä nyt oli kysymys siitä, päästäkö irti vai joutuako maalle. Yleinen rahankeräys pantiin toimeen palkkioksi niitä miespuolisia kannella matkustajia varten, jotka suostuisivat astumaan alas jokeen vivuilla helpottamaan laivaa. Viimein päästiinkin irti, kun oli käytetty köysiä ja laivan konettakin apuna. Iltapäivällä sivuutettiin höyrylaiva Korsakoff, jonka komentajana oli suomalainen kapteeni Nordström. Tämä oli odotellut pari kuukautta ja nyt hän samassa matkassa seurasi parisataa virstaa vastavirtaa tutkiaksensa vedenkorkeutta. Hänellä oli mukanansa laivan jäljessä vene, voidaksensa tulla takaisin. Vihdoinkin oli 29 p:nä heinäk. päästy Amurin lisäjoen Šilkan varrella olevaan _Stretinskiin_, joka on suuri postiasema, ja siellä alkoi jälleen maamatka. Laivalla oli matkustajia viisikymmentä ja asemalla oli vain kaksi paria postihevosia. Jokaisen, joka tahtoi päästä eteenpäin, täytyi siis vuokrata ylimääräisiä hevosia. Šilkajoen varrella on soma kaupunki _Nertšinsk_ ja siellä insinööri Nilsson osti kaksi lammasnahkaturkkia, sillä Siperiassa on kesälläkin yöllä sangen kylmä, vaikka lämpö päivällä nousee 30—40 asteeseen. Wladivostokissa oli hän myönyt turkkinsa luullen, ettei sitä ainakaan kesän aikana tarvitsisi käyttää. Amurinjoki saa alkunsa kahdesta alkuhaarasta. Siperian puoleinen on nimeltä Šilka ja Kiinan alueelta tulevalla on nimet Kerulen, Onon ja Argun. Kumpaankin alkuhaaraan laskee suuri joukko pienempiä lisäjokia ja kun syksyllä elo- ja syyskuun aikana sataa rankasti, niin tulvii Amur rajusti. Vesi nousee yli äyräittensä usein enemmän kuin 20 jalkaa ja leviää monta virstaa molemmin puolin uomaansa. Silloin tulva tekee suuria vahinkoja, sillä se hävittää kaikki, mitä sen tielle sattuu. Ihmisten asunnot sentähden ovat rakennetut ylängölle. Matkamiehemme näkivät monta kylää, jotka tulvavesi oli hävittänyt, ja asukkaat olivat siirtyneet toisiin paikkoihin joitakuita virstoja sisämaahan päin korkeammille seuduille. Pitkin Amurinjokea olivat matkamiehemme kulkeneet kaikkiansa enemmän kuin 2 000 virstaa. Ennenkuin rautatie oli Siperiaan rakennettu, viipyi posti Amurin vartta kulkiessa kauemmin kuin missään muualla. Nertšinskistä, joka vielä on Amurin varrella, kulkee maantie länteen päin Jablonoivuorten poikki, ja mainitussa vuoristossa on _Tšitaa_ niminen kaupunki. Sinne Nilsson saapui elokuun 2 p:nä. Hän kohtasi siellä myös kapteeninrouva Armfeltin, joka oli matkalla Wladivostokiin. Kapteeni Armfelt oli Nilssonille toimittanut työpaikan Wladivostokissa ollessaan varakuvernöörinä ja hänestä on tätä ennen mainittu (s. 232). Hänen rouvansa palasi Euroopan-matkalta ja kertoi, että Uralin yli kulkeva tie oli epävarma. Siellä oli matkustajia ryöstetty. Hän oli nähnyt tiellä ratsumiehiä, jotka ratsastivat täyttä laukkaa ja rouvan kuski oli varmuuden vuoksi lauaissut muutamia laukauksia peloittaaksensa ryöväreitä. Rouva kehoitti insinööriä ostamaan häneltä revolverin lisäksi — sillä yksi revolveri oli jo ennestään, ja insinööri sen ostikin. Seuraavana päivänä herrasväki Nilsson matkusti eteenpäin ja saapui Werhne-Udinskiin elokuun 5:ntenä. Baikal-järven rannikolle he tulivat elok. 6:ntena. Siellä oli pari päivää odotettava höyrylaivaa. Matka Nertšinskistä Werhne-Udinskiin asti oli metsätöntä aron tapaista. Pitkällisen poudan takia oli ruoho maassa kuivunut ja lakastunut niin, että ihmiset vedättivät heiniä monen peninkulman takaa. Mongolilaiseen rotuun kuuluivat tämänkin seudun alkuasukkaat. Heidän ihonsa on keltainen, tukka suora, karkea ja aina pikimusta, silmät ovat vinossa asennossa ja mustat sekä kiiluvat kapeassa raossa silmäluomien välissä. Baikalin ja Amurin välisillä seuduilla asuvat burjaatit ovat taitavia pyydystämään ja kesyttämään sekä hoitamaan hevosia. Tätä ennen on jo kerrottu Siperiassa käytetystä ajokalusta tarantassista, jollaisella myöskin amiraali Furuhjelm matkusti. Itä-Siperiassa käytetty tarantassi on Nilssonin kertomuksen mukaan pienempi, mutta senkin eteen valjastetaan vähintäänkin kolme hevosta. Baikalin takaisilla mailla on tarantassi nelipyöräinen ja keskimmäinen hevonen ohjaa kulkuneuvoja. Sen sivulle valjastetut voivat olla puolivillejä. Nilsson kertoo, että hän matkallansa usein sai villin hevosen, jota hillittiin kiinnipitäen joko suitsista tai korvista, kunnes ajaja oli ehtinyt nousta kuskipenkille. Kun hevonen laskettiin irti, syöksähti se eteenpäin hurjaa vauhtia. Kyytimaksu laskettiin puolestatoista neljään kopeekkaan virstalta jokaista hevosta kohti. Ajaessa tarantassi pehmeästi keinuu ja siihen matkustaja tekee itselleen makuuvuoteen, jolle heittäytyy täysissä vaatteissa. Yöksi vedetään peitteeksi turkki. Nilsson lupasi kyytimiehelle 20 kopeekkaa, jos hän ajaisi hyvästi. Siihen ei tarvinnut antaa kahta kehoitusta. Matkustajat koettivat nukkua luottaen siihen, että kyllä Herra hullut hoitaa. Kyytimies herätti matkustajat seuraavassa majatalossa. Pisin matka, minkä matkustajamme yhden vuorokauden kuluessa ehtivät kulkea hevoskyydillä, oli 270 virstaa ja sillä matkalla muutettiin hevosia 10—12 kertaa. Missä soveltui, siinä aterioitiin. Kerran oli kesäyö niin pimeä, että arolla ajettiin eksyksiin, mutta kun ajettiin kahdella tarantassilla samassa seurassa, niin kyytimiehet riisuivat kaksi hevosta ja ratsastivat eri haaroille etsimään sähkölennättimen paaluja. Tarantassissa sytytettiin kynttilä, etteivät miehet eksyisi pois ajopeleistä ja kun viimein toinen miehistä löysi tien, niin hän tulitikulla antoi merkin ja sillä tavoin tultiin jälleen oikealle tielle. Kun Baikal-järven poikki oli laivalla kuljettu yön aikaan, saapuivat matkamiehet elokuun 9 p:nä Siperian pääkaupunkiin Irkutskiin. Se on iso ja komea kaupunki, jossa on paljon kivitaloja ja hyvin varustetut kauppapuodit, samoin kuin muissakin Venäjän läänien pääkaupungeissa. Irkutskissa Nilsson osti vielä yhden turkin entisten lisäksi sekä muutamia patjoja, jotta heillä olisi vähän pehmeämpää ajopeleissä, sillä heillä oli vielä 1 600:n virstan maamatka jäljellä Tomskiin, missä jälleen alkaa vesitie virtaa myöten. Irkutskista lähdettiin elok. 11. p:nä ja he tulivat 13 p:nä Nišne-Udinskin kaupunkiin, 15:ntenä Kainskiin ja 16 p:nä Krasnojarskiin. Viimeksimainittua kehuu Nilsson muistelmissaan pieneksi ja somaksi kaupungiksi. Pitkiä matkoja kulkevien on tarvis ostella kaupungeissa matkaeväitä ja Krasnojarskissa sai ostaa arbuuseja ja muita hedelmiä, sekä varsin hyvää vehnäleipää, teetä, sokeria y.m. Postiasemilla tai majataloissa sai käyttää teekeittiötä ja oli tavallisesti saatavissa maitoa ja munia. Joskus sai päivällistäkin, jolloin useimmiten tarjottiin kaalikeittoa ja lihaa. Krasnojarskissa herrasväki Nilsson asettui hotelliin levätäksensä vuorokauden, sillä pitkät matkat rasittavat. Tavallisesti olivat he matkustaneet yhtämittaa 4—6 vuorokautta ja sitten taas levänneet yli yön jossakin kaupungissa. Krasnojarskin hotellissa vapaaksi jääneessä huoneessa oli juuri ennen heitä asunut venäläinen junkkari, jonka matkatavarat vielä olivat huoneessa. Yöllä heidän maatessaan oli junkkari käynyt ottamassa tavaransa pois lähtiessään. Aamulla, kun matkamiehet heräsivät, kaipasi rouva Nilsson vyötänsä, jonka sisään oli 100 ruplan seteleinä neulottu kaikki heidän matkarahansa. Ymmärtää, miten he säikähtivät, mutta pelkkään säikähdykseen tämä tapaus päättyi. Vyö oli yöllä irtautunut ja pudonnut lattialle, mutta helposti he olisivat voineet menettää kaikki rahansa. Elokuun 17 p:nä he tulivat Atšins-nimiseen pikkukaupunkiin ja 18 p:nä saavuttiin Marinsiin. Nämä paikat ovat Jenisein ja Ob-joen lisäjokien varsilla ja kaupunkiin tullessa piti aina kulkea joskus kaksikin kertaa lautalla joen poikki. Tomskin kaupunkiin he tulivat elok 19 p:nä ja viipyivät siellä viikon päivät. Vieraalla paikkakunnalla he saivat hauskan yllätyksen tavatessaan suomalaisen lehtori Sirénin, joka sikäläisessä kimnaasissa oli ranskankielen opettajana. He kohtasivat Tomskissa myöskin luutnantti Makaroffin, joka viisi viikkoa ennen heitä oli lähtenyt Wladivostokista. Luutnantilla oli mukanansa pikkutyttärensä. Tämän äiti oli japanilainen. Maisemat alkoivat Werhne-Udinskista alkaen saada hedelmällisemmän ulkomuodon. Aroseutu muuttui vähitellen metsiköiksi, vuorisiksi mäiksi ja laaksoiksi. Tomskin kuvernementissa olivat luonnontuotteet varsin halpahintaisia. Esimerkkinä mainittakoon, että puuta (16 kiloa) vehnäjauhoja maksoi vain 35 kopeekkaa, säkillinen perunoita 30 kop., 100 isoa kurkkua 8 kopeekkaa, 1 puuta lihaa ruplan; voista maksettiin 12 kopeekkaa naulalta j. n. e. Tomskiin menevä tie oli hyvin huono, sillä oli satanut pari viikkoa ja monet monituiset kauppamatkueet, jotka toivat teetä Kiinasta ja veivät venäläisiä tavaroita Siperian eri osiin, rikkoivat pehmeällä pohjalla olevan tien vielä huonommaksi. Liikenne oli niin suuri, että vuorokauden kuluessa voitiin laskea 1 000:kin tavarakuormaa menevän ohi. Baikal-järvestä etelään päin on Venäjän ja Kiinan rajalla kaksi kaupunkia aivan likellä toisiaan. Venäjän puolella on Kiahta ja Kiinan puolella Maimatšin. Sieltä menee Gobin erämaan halki karavaanitie suoraan Pekingiin. Ennenkuin Siperian rautatie oli rakennettu, oli tämä maantie tärkein yhdysside Kiinan ja Venäjän välillä, ja teekaupan pääpaikka oli Kiahta. Siperian rautatie ja Suezin kanava ovat vaikuttaneet suuria muutoksia Siperian kauppa-oloissa. Vielä silloin, kun insinööri Nilsson perheinensä Siperian kautta palasi Suomeen, kohtasi hän Siperiassa vankien kuljetusjoukkoja. 50—60 vankia kerrallaan kuljetettiin osaksi kahleissa osaksi vapaina vartioston saattamina jalkaisin marssien karkoituspaikkoihinsa monen tuhannen virstan päähän kotiseuduiltaan. Herrassäätyiset vangit ja sairaat saivat ajaa hevosella. Pisimmän ja tukalimman osan matkasta Siperiassa oli Nilssonin perhe jo kulkenut, ja siihen asti ei heitä ollut uhannut mikään mainittava vaara tai onnettomuus. Mutta eräänä yönä he saivat kaiken yötä pelätä henkeänsä. Insinööri oli antanut kyytimiehen houkutella itsensä lähtemään metsän halki kulkevaa oikotietä, jonka piti muka lyhentää matkaa useita virstoja. Iltamyöhällä he tulivat kaukana yleisestä maantiestä syrjässä olevaan yksinäiseen taloon, jossa piti saada vaihtaa toiset hevoset. Mutta talon isäntä sanoi, ettei hevosia saataisi ennenkuin vasta aamunkoitteessa, sillä ne olivat kaukana laitumella. Sitä ei oltu otettu huomioon. Muita ihmisiä ei näkynyt talossa kuin isäntä ja hänen emäntänsä, joka hoiteli pientä itkevää lasta. Rauhattomin mielin matkustajat tekivät omista vaatteistaan itsellensä makuusijan tuvan permannolle ja laskeutuivat levolle kumpainenkin revolverilla varustettuna. Insinöörillä oli sitäpaitsi vaatteiden ulkopuolella vyöllänsä japanilainen tikari. Se ajatus, että he olivat hyvinkin turvattomassa tilassa karkoitettujen pahantekijöiden seassa syrjässä yleisestä maantiestä ja voisivat kadota jäljettömiin, piti heidät valveilla koko yön. Talon isäntä astua tassutteli yöllä useita kertoja sukkasillaan tupaan ja emännän varoittava ääni kuului toisesta huoneesta, mutta joka kerta näyttivät matkamiehet olevansa valveilla ja puhelivat äänekkäästi keskenänsä. Viimein päivä alkoi koittaa. Matkustajat nousivat makuulta, vaativat kyytihevosia ja pääsivät jatkamaan matkaansa. Mutta oikotien muisto tuntui jälkeenpäin usein hyvinkin ikävältä. Elokuun 25 p:nä herrasväki Nilsson Tomskissa nousi höyrylaivaan, jonka piti viedä heidät Tjumeniin. Samassa laivassa tuli Venäjältä 650 vankia, jotka olivat tuomitut Siperian vuorikaivoksiin elinkautiseen pakkotyöhön. Heidät oli suljettu höyrylaivan hinaamaan rautaiseen proomuun, jossa oli rautapeltinen katto ja rautainen ristikko seininä, niin että vangit olivat kuin lintuhäkissä. 3 000 virstan pituinen matka oli herrasväki Nilssonilla matkustettava pitkin Tom- ja Ob-jokia ja sitten Irtišiä ja sen lisäjokia Tobolia ja Turaa myöten. Tjumen on näet Turan varrella. Lisäjoissa Tomissa, Tobolissa ja Turassa oli vesi sangen matalaa, niin että täytyi muuttaa neljään eri laivaan, jotka kulkivat kukin eri matalassa vedessä. Pääjokia Obia ja sen kaksoisjokea Irtišiä myöten he saivat matkustaa isossa höyrylaivassa, joka komeudessa ja mukavuudessa ei ollut suomalaisia laivoja huonompi. He saivat ostaa samminmätiä (kaviaaria) 30:llä kopeekalla naulan. Sitä he ostivat 10 naulaa ja söivät sitä liian runsaasti, niin että tulivat siitä kipeiksi. Samarovassa he kohtasivat helsinkiläisen professori August Ahlqvistin, jonka mukana seurasivat ylioppilaat Boehm ja Bergroth. Nämä viimeksimainitut olivat lähteneet Ob-jokea myöten tutkimusretkelle. He seurasivat laivan mukana Tobolskin kaupunkiin asti, johon saavuttiin syyskuun 2 p:nä ja siellä herrat Boehm ja Bergroth erkanivat. Tässä mainittu henkilö oli sama Ernst Evald Bergroth, joka myöhemmin oli lääkärinä Tampereella. Hänen kanssaan kirjoittaja tuli tuttavaksi palvellessaan yhtaikaa amanuenssina ylioppilaskirjastossa. Helsingin Yliopiston myöntämillä stipendivaroilla matkustivat herrat Boehm ja Bergroth Siperiassa ja heitä oli kehoitettu matkustamaan yhdessä professori Ahlqvistin seurassa, joka tutkien ostjakien kieltä oli jo ennenkin matkustellut niillä mailla ja tunsi maan oloja. Samalla matkalla kuin insinööri Nilsson kohtasi edellämainitut Helsingin Yliopiston miehet, tuli vastaan myöskin Lyypekin kaupungista kotoisin oleva potkurilla kulkeva höyrylaiva Lovisa. Se oli ensimmäinen höyrylaiva, joka Jäämeren kautta oli kulkenut Ob-joelle. Sillä oli matkan päämääränä Tobolsk, jonne se toi Englannista konetavaroita sekä sekatavaroita Tallinnasta. Matkalla se oli ollut vähän kolmatta kuukautta. Siperian asukkaat kummastelivat höyrylaivaa, joka kulki ilman siipipyörää. Tämän kaukaa Siperian vesille saapuneen laivan kylkeen laski se laiva, jolla herrasväki Nilsson matkusti ja molempain laivojen välillä tehtiin vierailukäyntejä. Parin tunnin kuluttua laivat jälleen irroitettiin toisistaan. Lovisa-laivan miehistö mittaili Ob-joen syvyyttä joten se kulki hitaammin kuin siperialainen matkustajalaiva. Syyskuun 5 p:nä Nilsson saapui Tjumeniin, tilasi heti hevosia ja vuokrasi neljän istuttavat isot tarantassirattaat, joissa ajettiin yhdessä luutnantti Makaroffin ja hänen matkakumppaniensa kanssa — kaikkiansa 6 henkilöä — Jekaterinenburgiin, johon he saapuivat syyskuun 6 p:nä. Tämä osa matkasta oli hauska ja miellyttävä; matka kului hupaisesti ja pian jutellessa ja lauleskellessa. Jekaterinenburgin kaupunkia kehuu Nilsson hyvin rakennetuksi, ja kun siinä kaupungissa harjoitettavasta teollisuudesta kivityöt ovat huomattavat, niin hän osteli muistoksi malakiitista ja vuorikristallista tehtyjä pikkutavaroita. Seuraavana päivänä matkamiehet jatkoivat matkaa eri ajopeleissä ja saapuivat syyskuun 8 p:nä Tuguriin, joka on tunnettu halpahintaisista rasvanahkaisista kenkätavaroistaan. Nilssonin saapuessa kaupunkiin oli siellä iso ihmistungos ja kysyttyään sen aihetta, sai hän tietää, että tungoksen aikaansai joukko talonpoikaista nuorta väkeä, joka oli määrätty lähtemään Turkin sotaan. Sotaanlähtevien ystävät olivat joukolla kertyneet heitä hyvästelemään. Ihmiskokous oli virstan matkan päässä kaupungin ulkopuolella, missä omaiset lausuivat viimeiset jäähyväiset. Tilaisuus oli sydäntäsärkevä ja Nilssonin paatunut kyytimieskin vuodatti kyyneleitä. Permin kaupunkiin saapui herrasväki Nilsson syyskuun 10 p:nä. He menivät suoraan höyrylaivaan, joka myötävirtaa vei heitä edelleen ja 13:ntena he saapuivat Kasaniin. Tataarilaiset, jotka asuvat Kasanin ympäristössä, ovat ahkeria ja taitavia hedelmäinviljelijöitä, ja siellä sai ostaa monenlaisia ihania hedelmiä. Kasan on sitäpaitsi Venäjän suurimpia kaupunkeja ja on tullut hyvin tunnetuksi oivallisista ajopeleistään, joita myydään yli koko maan. Ovathan kasaanilaiset reet Suomessakin hyvin tunnettuja. Muuan englantilainen, joka samaan aikaan kuin Nilsson matkusti, (myöhemmin hän oli Wladivostokissa valtion konepajan työmestarina) kävi katselemassa Kasanin työpajoja, kehui Kasanissa olevaa työväkeä erinomaisiksi työntekijöiksi. Nišnij-Novgorodiin saapui Nilsson perheinensä syysk. 15 p:nä. Sieltä he jatkoivat matkaansa junalla Moskovaan, johon saapuivat 16 p:nä. Katseltuaan kaupungin nähtävyyksiä, minkä verran niitä lyhyellä pysähdysajallaan ehtivät, he jatkoivat 18 p:nä junalla matkaansa Pietariin, johon saapuivat syysk. 19 p:nä myöhään illalla. Hotelleja ja yksityisiä majataloja tarjottiin Pietarin asemalla niin paljon, että tarjousten tekijät suorastaan piirittivät matkustajia. Kaikki ojentelivat osoitekorttejansa ja tekivät meluten tarjouksiansa yhtaikaa. Vielä Pietarissa kohtasi insinööri Nilsson Amurin retkikunnan jäsenen kapteeni Jakobsénin, joka oli suomalaisen höyrylaivan kapteenina. Yhdessä he menivät kapteenin kuljettamaan laivaan ja kertoilivat toisillensa vaiheitansa sen jälkeen, kuin he Wladivostokissa olivat eronneet. Nilsson poikkesi Kronstadtiin tervehtimään insinöörikapteeni Hjalmar Höökiä, joka Wladivostokista poismatkustettuansa oli virassa Venäjän valtion konepajoissa. Useat suomalaisen siirtokunnan jäsenistä olivat heidän yhtiönsä hajotessa saaneet häntä kiittää monesta hyödyllisestä neuvosta ja annetusta avusta. Rautateitse Nilsson matkusti sitten Pietarista Helsinkiin, jonne saapui syyskuun 21 p:n iltana, mutta siellä ei silloin ollut asemalla ketään asuinhuoneita tyrkyttelemässä. Halki koko Siperian ja Euroopan Venäjän oli herrasväki Nilsson matkustanut ja kaikista vähimmän tyydyttävän yösijan koko matkalla he saivat Suomen pääkaupungista. Helsingistä insinööri N. matkusti vielä Turkuun toivoen tapaavansa vanhan äitinsä, mutta sitä iloa hänelle ei oltu sallittu, sillä äiti oli kuollut kuukautta aikaisemmin kuin lähtö Wladivostokista tapahtui. Siihen aikaan viipyi posti Suomesta Wladivostokiin noin 4 tai 5 kuukautta. Turussa hän kuitenkin sai iloisen vastaanoton sukulaisilta ja tuttavilta. Runsaasti 3 kuukautta (kesäkuun 16:nnesta syyskuun 21:een) oli noin 12 000 virstaa pitkä matka Wladivostokista Helsinkiin kestänyt. Näin olemme seuranneet useitten Amurin retkikunnan jäsenten elämänvaiheita kaukaisessa Idässä. Mainittakoon insinööri Nilssonista vielä, että hän myöhemmin oli useita vuosia Kaukaasiassa Nobelyhtiön palveluksessa ja tätä nykyä (1925) vielä elelee reippaana vanhuksena Helsingissä harjoittaen englanninkielen opiskelua voidaksensa sillä kielellä antaa kirjallisia tietoja ulkomaisille aikakauskirjoille kokemuksistaan pitkien matkojensa varrelta Suomen ulkopuolella. Tarkat muistiinpanot ja päiväkirjamerkinnöt todistavat hänen huolellisuuttansa kertojana ja lisäävät tämän kertomuksen yksityiskohtaista luotettavuutta, sillä pelkät ulkomuistista kirjoitetut kuvaukset voivat usein viedä kertojan harhaan. Viitteet: [1] Latinalainen sana _clamamus_ — huudamme. [2] Kormorantit ovat isoja mustia vesilintuja, jotka pyydystävät kaloja. Digitoijan huomio tekijänoikeuksista: Lagus on koonnut teoksen perustuen kahden retkellä mukanaolleen muistiinpanoihin. Nämä herrat olivat C. J. Schoultz (1849—1923) ja K. F. Nilsson (1846—1931). Nilssonin kuolinvuosi löytyy sanomalehtilähteistä: Suomen kuvalehti, 1926, n:o 6, 6.2.1926; Hufvudstadsbladet, 1931, n:o 2, 3.1.1931. Delfiinejä kuvaavan piirroksen tekijä on Friedrich Specht (1839—1909). Paviaania ja tiikeriä kuvaavien piirrosten tekijä on Wilhelm Kuhnert (1865—1926). Muiden piirrosten ja kuvien tekijöitä ei ole ilmoitettu. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75365 ***