Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa

1. Matkavalmistuksia

Vaikka jo Otavan ensimmäisen osan esipuheessa olen kertonut matkani syistä ja tarkoitusperistä, ei liene poluilta poikkeamista, jos tässäkin nuo syyt mainitsen, etenkin kun ne muodostavat sen näkökulman, mistä olen aloittanut, ja kun ne selittävät koko matkani kulkua.

19 vuoden ikäisenä muutin Turusta Upsalan yliopistoon, voisipa ehkä sanoa: jouduin lapsuuteni kodista Saimaan rannoilta vielä liian nuorena ja kokemattomana vento vieraaseen maailmaan.

Turkulaisena ylioppilaana olin jo varhemmin, lukemalla »Phosphorosta» ja »Poetisk kalenderia», tavallaan kirjallisesti tutustunut Ruotsin n.s. fosforistiseen eli uuteen kouluun. Sen pyrkimyksissä suurempaan itsenäisyyteen Ruotsin kirjallisuuden alalla olin näkevinäni periaatteellisesti oikeata ja tarkoitusperältään hyvää, jo senkin vuoksi, että se sopeutui minun omiin mielipiteisiini suomen kielen suhteen. Olipa siis vallan luonnollista, että saavuttuani Upsalaan tahdoin mielelläni lähemmin tutustua niihin henkilöihin, jotka jo ennen ainakin nimeltä tunsin heidän kirjoituksiensa välityksellä ja jotka aluksi olivatkin miltei ainoat tuttavani. Herrat Palmblad ja Atterbom olivat silloin tuon nuorten akateemisten kansalaisten yhdistyksen etunenässä. Nämä vahvasti ja usein kiivaasti väitellen puolustivat mielipiteitään runoudesta, kaunokirjallisuudesta, filosofiasta ja kielitieteestä n.s. vanhaa koulua vastaan, joka, niin paljon kuin se koettikin tehdä pilaa ja halventaa heidän mielipiteitään, ei silti milloinkaan voinut kieltää heidän ansioitaan tieteellisten aiheiden käsittelyssä ja uudemman saksalaisen kir[s. 2]jallisuuden maaperän muokkaamisessa Ruotsissa. Tämä ajatusten ja mielipiteiden taistelu oli jatkoa ja kehitystä sille taistelulle, jota aina on käyty ja aina tullaan käymään vanhan ja uuden ajan kesken, entisen ja nykyisen välillä; ja niin paljon melua kuin siitä aikanaan pidettiinkin, niin aika sen lopulta vaimensi ja sovitti.

Annettuani muutamia kirjoitelmia v:n 1817 Poetisk kalenderiin, joka ilmestyi jo 1816, olin tullut kosketuksiin maisteri Atterbom'in kanssa. Ja maisteri Palmblad oli tuskin minut nähnyt, ennenkuin hän maanitteli minua ilmoittamaan professori Rühsin teoksen »Finland och dess Invånare», josta silloin tuskin olin kuullut puhuttavankaan. Turhaan vetosin vähäpätöisyyteeni ja taidon puutteeseeni niin suuriarvoista teosta arvostellakseni. Verukkeet eivät auttaneet. Sen ajan Upsalan kirjallisen lehden toimittajana selitti Palmblad kauan ja turhaan etsiskelleensä miestä, joka olisi ollut suomen kielen taitoinen ja pätevä arvostelemaan teosta, joka jo vuosikausia oli kierrellyt ruotsinkielisenä käännöksenä. Eikä hän jättänyt minua rauhaan, ennenkuin olin luvannut täyttää hänen toivomuksensa. Istuuduin siis kirjoittamaan arvostelua niin hyvin kuin osasin. Ja siitäpä pian paisuikin kirjan laajuinen, ja se painettiin kokonaisuudessaan »Svensk Literatur-Tidningin» v:n 1817 n:oihin 19, 22, 24—26, 49—51. Tässä arvostelussa koetin esittää ja tehdä uskottavaksi suomen kielestä, runoudesta ja mytologiasta moniaita omiakin mielipiteitäni, joita sittemmin kehittelin laajemmin pian sen jälkeen, v. 1818 Upsalassa ilmestyneessä väitöskirjassani De Proverbiis Fennicis.

Olin siis parahiksi ollut nelisen kuukautta ylioppilaana Upsalassa, kun jo toisella jalallani seisoin runotarten alueella ja toisen survaisin syvälle viisauden hetteeseen. Ja pidemmälle en koskaan päässytkään.

Rühsin näin ensimmäisen kerran mainitsevan, että sekä Ruotsissa että Norjassa oli suomalaisia siirtoloita. Ja heti virisi minussa halu päästä lähemmin tuntemaan tätä kansaa, osaksi lähemmin tarkatakseni, mitä Rühs niistä oli tiennyt kertoa, osaksi laajentaakseni omia tietojani kansasta, johon olin kiintynyt mitä suurimmalla rakkaudella.

Etsiskelin ja tarkastin kaiken lähdekirjallisuuden, josta Rühs oli ammentanut tietonsa. Sen sijaan, että se olisi tyydyttänyt tiedonhaluni, se sitä vain lisäsi. Kyselin kaikilta niiltä tienoin kotoisin olevilta ylioppilailta saadakseni edes joitakin tietoja, mutta useimmat eivät edes olleet kuulleet puhuttavan näistä metsäsuomalaisista — eivät edes nimeäkään mainittavan. Ja ne ani harvat, jotka jotakin tiesivät, puhuivat niin eri suuntiin, etten tiennyt mitä oli uskominen. Toinen kehui, toinen laittoi, kumpikin liioitellen. Kun toinen sanoi, että he jo aikoja sitten olivat unohtaneet äidinkielensä, suomen, sanoi toinen, että he edelleen olivat niin upo ummikkoja suomalaisia, etteivät saaneet tolkkua ruotsin sanasta. Nämä varsin vastakkaiset tiedonannot tekivät minut vieläkin kärkkäämmäksi hankkimaan heistä varmuutta. Ja päätin kun päätinkin etsiä heidät metsistään saadakseni selvyyden totuudesta.

Matkani tarkoituksena oli siis pääasiallisesti:

1:ksi, hankkia lähempiä tietoja heistä voidakseni tarkastaa ja korjata professori Rühsin tiedonantoja;

2:ksi, tarkoin tutkia heidän maahanmuuttoansa, elleivät he jo ylimuistoisista ajoista olleet asuneet näillä seuduilla;

3:ksi, ottaa selko erosiko heidän kielensä muusta suomesta, voidakseni likipitäen arvostella, kuinka paljon suomen kieli oli muuttunut määrätyn ajan kuluessa, sillä onhan luonnollista, että jos nämä suomalaiset, synnyinmaastaan erillään, olivat asuneet Ruotsissa esim. 300 vuotta, niin heidän ja meidän kielemme mahdollinen eroavaisuus olisi sama kuin puolta pidempänä aikana (s.o. 600 vuotena) meidän maassamme syntynyt, koska kumpikin kansa toisistaan eroitettuna eri tavoin on yrittänyt kehittää puhettansa juuri siksi, että kumpikin on erilaisissa oloissa elänyt eri maissa;

4:ksi, kerätä heidän muistotietojansa, jumalaistarujansa ja runojansa ja vertailemalla niitä omiimme osapuilleen määrätä viimeksimainittujen ikä, sillä olihan ainakin todennäköistä, että jos heillä tavattaisiin samoja runoja kuin meidän maassamme, niitä oli Suomessa laulettu jo ennen heidän maasta lähtöänsä. Ja eroavaisuus johtuisi äsken [s. 4]laskemastamme ajasta; tässähän se ei osoittaisi, miten kieli, vaan miten muistin varassa oleva satu tahi runo muuttuu.

Mutta huolimatta kaikista näistä laskelmista lienee historian kannalta katsottuna yhtä kohteliasta ruotsalaisille kuin suomalaisillekin, että he tulevat tuntemaan heimon, joka, niin lähellä kuin se kumpaakin on ollut, kumminkin on jäänyt molemmille tuntemattomaksi. Ja kun luultavasti tulevina aikoina ei enää ole mitään jälkiä suomalaisista näillä tienoin, kun ehkä epäillään, tokko niitä on ollutkaan ja kun historiankirjoittajat viheltävät tuolle vanhalle tarinalle — silloin, ellei ennen, käynee mielenkiintoiseksi kuulla aikalaisen havaintoja.

Saadakseni vanhemmiltani luvan sellaisen matkan tekoon oli minun ensin maaniteltava heitä. Tein sen panemalla kaiken kaunopuheisuuteni liikkeelle, enkä unohtanut esittää sitä voittoa, minkä toivoin siitä historialle koituvan. Isäni lupaa ei ollut vaikea saada. Ehtona oli, että lukukauden alussa taas olisin yliopistossa, että matkaan käyttäisin vain kesäloman ja että sitten sitä ahkerammin jatkaisin opintojani. Ja niin olin saanut sekä luvan että matkarahat, mikä olikin pääasia. Äidillinen hellyys oli vaikeammin voitettavissa. Äitini näki yrityksessä tuskin muuta kuin kaikenkaltaisia hengenvaaroja ja pelkäsi ainoan poikansa puolesta. Hän näki vierailla mailla suuria metsiä ja metsissä paljon ryöväreitä. Turhaan neuvoi hän minua luopumaan yrityksestä, joka jo ennakolta hänelle tuotti niin paljon huolta. Minun oli vaikea vastustella hänen rukouksiansa, mutta sittenkin pääsi itsepintaisuuteni voitolle, ja hänkin antoi vihdoin viimein myöntymyksensä, kumminkin sillä nimenomaisella ehdolla, että joka postitse antaisin tietoja kohtaloistani ja että olisin niin viisas ja varovainen, etten panisi henkeäni ja terveyttäni alttiiksi vain sen vuoksi, että halusin puhutella muutamia talonpoikia.

Jo ennenkuin luvan olin saanut, olin aikeistani kertonut monille maanmiehilleni ja tuttavilleni ja nämä taas ystävilleen, joten pian sekä tutut että tuntemattomat alkoivat kysellä, minne käsin aioin matkani suunnata. Siitä olin minä yhtä tietämätön kuin hekin tahi ainakin epävarma. Sillä [s. 5]saamieni tietojen mukaan tapaisin suomalaisia Helsinglannissa, Gestriklannissa, Taalaissa, Vermlannissa y.m., mutta kaikkialla vain sellaisia, jotka olivat äidinkielensä unohtaneet, seutuja, missä kieli oli kuollut — mutta sellaisiahan minä en tavoitellut. Kun siis vihdoin ikävöimäni lupa saapui ja mitä lähemmäksi loppuaan lukukausi kului, sitä enemmän aloin aprikoida matkan seikkailuja, joita äitini kirjeet elävöittivät mielikuvituksissani. Toive olla ensimmäinen, joka lähemmin tutkiskelisi Suomen heimon jäännöksiä Ruotsin ja Norjan sydänmailla, oli tähän saakka niin kokonaan saanut mieleni lumoihinsa, ettei siihen mahtunut muita ajatuksia. Mutta kun nyt näin toiveeni toteutuneen, alkoivat vähitellen muutkin tunteet pyrkiä esille. Jo täälläkin yksinäisenä ja vieraana, erotettuna omaisista ja ystävistä, tulisin nyt häipymään vieläkin vieraamman väen joukkoon. Voisinhan sairastua, jopa kuollakin, ja vanhempani eivät koskaan saisi tietää, miten olin menehtynyt; ja että minulta varastettaisiin, minut rosvottaisiin ja ryövättäisiin, oli mielestäni yhtä mahdollista. Mitä enemmän mietin sitä, että minun tuli samoilla suurien erämaiden halki, siltä enemmän intoni laimeni. Jopa toivoin, etten koskaan olisi kellekään puhunut suunnitelmistani, sillä silloin olisin kaikessa hiljaisuudessa voinut niistä luopua. Nyt en niin voinut menetellä, ellen tahtonut punastua rohkeuden puutettani. Toisin sanoin: kun olin sanonut a:n, oli b:kin sanottava. Minun oli myönnettävä, että nyt oli pakko matkustaa, ja tuo epämieluisa tunne vähensi sitä iloa, minkä vapaa tutkimusinto oli herättänyt. Minä läksin — mutta niin sekavin tuntein, etten niitä tässä voi kuvata. Tieteellistä tulosta en ollut jättänyt näköpiiristäni, mutta se häipyi kuin kaukaisena usvana, ja ajatus, etten konsanaan palaisi, oli liian elävä voidakseni sen mielikuvituksestani karkoittaa.

Nyt vasta olisin ollut valmis hankkimaan itselleni jonkun matkatoverin; mutta se oli jo liian myöhäistä. Moni sanoi halua olevan, mutta jokaisella oli jokin este, useimmilla se, että ensin piti siitä olla kirjeenvaihdossa vanhempiensa kera. Ainoa, joka oli heti valmis minua seuraamaan, oli eräs maanmieheni, ylioppilas Höckert, syntynyt Vaasassa, sitä [s. 6]paitsi suomen kieltä taitamaton. Mutta hänen luonteensa ja mielenlaatunsa soveltuivat niin vähän minun luonteeseeni, että heti epäsin hänen tarjouksensa, sillä aavistelin, että hänen seuransa olisi minulle enemmän haitaksi ja kiusaksi kuin hyödyksi. Ainoa valmistus, johon olin ryhtynyt, oli se, että hyvissä ajoin olin tilannut villakoiranartun leipuri Sandbergilta. Mutta matkalle lähtiessäni havaittiin sen olevan siunatussa tilassa, ja kun en matkalla tahtonut jäädä odottelemaan sen synnytystä, luovuin siitä ja tilasin sen sijaan vastaisen varalle yhden sen pennuista. Palattuani matkaltani sainkin pennun, jonka vein kotiini levättini taskussa. Siitä kehkeytyi sittemmin laajalti kuulu Saukko.

Varustukseni olivat sangen yksinkertaiset. Puolustautuakseni rosvoja vastaan, joista äitini oli minua varoittanut, otin mukaani kaksipiippuisen englantilaisen pistoolin ja vanhan venäläisen ulaaninsapelin. Sen entinen omistaja oli viime sodassa kaatunut kenttävahdin hyökkäyksessä Juvalla. Sitä paitsi, ollen lintujen ampuja ex professo, varasin itselleni hienon ja kauniin luodikon, jonka eräs pohjalainen talonpoika oli valmistanut. Sen olin 1813 ostanut silloin Venäjän vankeudesta, viimeksi Silistrasta Bulgaariasta palanneelta suomalaiselta aliupseeri Israel Plathanilta. Tämä pyssy oli niin varma, että sillä läheltä, t.s. 70—80 askeleen matkalta, saattoi osata varpusta silmään. Ruotsin tiekartta sekä kompassi y.m., Hülphersin »Dagbok öfver sin Dahle-Resa» sekä muutamat muistiinpanot metsäsuomalaisista v:n 1795 Abo Tidningarista olivat ainoat kirjoitukset, jotka otin mukaani ja jotka minä vaatekerran kera sulloin matkalaukkuun, joka oli liian suuri selässä kannettavaksi ja josta minulla sittemmin oli monta vastusta, kun sitä oli kuljetettava halki metsien ja yli vaarojen. Tähän voinen vielä lisätä huiluni, kirjoitusneuvoni y.m. sekä kirjoituslaatan, jota aina pidin taskussani voidakseni heti kirjoittaa muistiin, mitä tapahtui. Eräästä päähänpistosta minun ehkei pidä olla puhumatta, kun se saattaa tulla hyödyksi monelle muullekin, jonka niinkuin minun on uskottava itsensä vieraiden turviin. Tiesin näet, kuinka vaarallista usein on näytellä muille rahojaan, samaten kuin toiselta puolen osoittaa liiallista epäluuloi[s. 7]suutta, kun muutamat aina kääntävät selkänsä avatessaan lompakkonsa — mikä joskus saattaa aiheuttaa luulon, että siinä on runsaasti rahaa — ja päätin kulkea keskitietä, mikä ei aina ole helppoa. Kun minulla sitä paitsi oli periaatteena aina pitää rahat taskussani, niin oli sitä vaikeampi salata niitä uteliailta katseilta, osoittamatta silti epäluuloisuutta — niin tehdä ne näkymättömiksi, vaikka niitä näyttelikin. Olin sitä varten vaihtanut itselleni joukon 20 ja 30 taalarin pankko-seteleitä, joissa oli tyhjä kaksoislehti tahi kuten sitä silloin nimitettiin »kaprokki.» Nämä setelit käänsin minä jok'ikisen kirjeen muotoiseksi, niin että kaprokin sisä- ja siis puhtaampi puoli tuli uloskäsin. Nämä kirjeet, jotka eivät tulleet aivan kauminmuotoisia, suljin sitten sohloisesti ja varustin ne epäselvällä päällekirjoituksella, osoitettuna piialle tahi palvelusneitsyelle Anna Laurintyttärelle Qvarnsbergiin, rengille tahi talonvoudille Matti Matinpojalle Koivumäelle j.n.e. Niinpä minun lompakkoni sisälsi vain muutamia taalareja rahana sekä nämä kirjeet, jotka eivät saattaneet herättää mitään huomiota, koska ne olivat liian ohuita sisältääkseen 12-killinkisen ja liian paksuja ollakseen läpinäkyviä, semminkin kun pankin vankan paperin ulkopuolinen, likainen sivu, joka kuin kaupanpäällisinä roikkui joka setelissä, sisäänpäin käännettynä kuin harso peitti itse tekstin. Koko matkakassani nousi 214 taalariin, ja minä saatoin kenelle tahansa huoletta näyttää taskukirjani, sillä olin varma, että jos rahani varastettaisiinkin, niin jätettäisiin koskematta nuo kirjeet, joista ei saataisi tolkkua. Rahaa tarvitessani oli vain poikettava lähimpään pappilaan, tehtaaseen tahi kartanoon vaihtaakseni jonkun kirjeen vastaaviin pikkuseteleihin.

Minun kävi niinkuin jokaisen, joka satuloi varhain ja ratsastaa myöhään; vähän minulla oli hommattavaa itse matkan varalle, mutta paljo puuhattavaa, ennenkuin sille saatoin lähteä, ja kaikki, minkä olin siirtänyt päivästä toiseen, kerääntyi viime hetkeen, niin että olin tulla päästäni pyörälle.

Olin päättänyt jäädä juhannukseksi eli kesäkuun 25:nneksi Upsalaan. Tätä päivää, jota kaikkialla vietetään kesän juhlana, ei ainoastaan pidetä Upsalassa pisimpänä, vaan [s. 8]myöskin vuoden ikävimpänä, minkä omasta kokemuksestani voin todeta. Melkein kaikki, joilla kaupungissa henki on, virtaa tänä päivänä maalle, vieläpä kaikille suunnille, niin että usein tapaa kaupungin siihen määrin asukkaista tyhjentyneenä, ettei tuntikausiin ihmistä näe kadulla. Saattaisi miltei luulla, että rutto tahi sota on häätänyt asukkaat taloistansa, jotka autioina ja kuni suruissaan törröttävät, kunnes myöhemmin illalla taas näkee tuttuja naamoja ryhmittäin palaavan koteihinsa. Ja ravintolat sekä ruokapaikatkin ovat perintötavan mukaisesti suljetut siitä syystä, että kaikki piiat ja palvelijat ovat lähteneet taloista, joten se, joka ei ole ennakolta valmistunut, saa rahat taskussaan nähdä nälkää.

Minua ei sellainen kohtalo odottanut. Olin tutustunut maanmieheeni, professoriin, tohtori Romasoniin ja olin kuin omainen hänen kodissaan. Tämä pääsyni kaupungin arvossapidetyimpiin koteihin oli vieraanvaraisissa perheissä tuottanut minulle mahdollisuuden seuraelämän jalostaviin huveihin, joita yleensä ei ole tarjolla opiskelevalle nuorisolle. Ja nytkin olin kutsuttu viettämään juhannukseni hänen luonansa. Hänen naistensa seurassa kävin iltapäivällä tavallisella sotilastenharjoituskentällä Eklundshofin luona, missä Upsalan läänin asevelvolliset tänään suorittivat n.s. loppuharjoituksensa lukuisan kansanjoukon, enimmäkseen sukulaisten ja ystävien ollessa läsnä.

Koko seuraava päivä kului pienien saatavien karhuamiseen tovereiltani ja omien velkojeni maksamiseen muille ja lukukauden aikana lainattujen kirjojen takaisin viemiseen ja saamiseen. Seuraava, siis kesäk. 27 p., oli määrätty lähtöpäiväkseni ja olin sen vuoksi hyvissä ajoin tilannut hevosen klo 9:ksi illalla. Menin jo aamuvarhaisella jäähyväisille professori Romasonille, joka oli luvannut lähettää minulle rahaa, jos kassani osoittautuisi riittämättömäksi. Minulla ei ollut aikaa jäädä hänen aamiaiskutsuilleen, vaan riensin toimittamaan asioitani. Tuntui kuin kaikki tänään olisi vannoutunut riistämään minulta harvat jäljelläolevat tunnit, jotka liiankin hyvin tarvitsin matkavalmistuksiin. Muun muassa olin päivän postissa saanut kirjeitä kotoani, ja niihin [s. 9]oli heti vastattava. Sitä paitsi ilmoiteltiin minulle kirjeellisesti Tukholmasta, että ne ruokavarat, korput, voit y.m., mitkä vanhempani jo talvikelin aikana olivat kuljetuttaneet Nastolan Villähdestä Loviisaan sieltä Ruotsiin lähetettäviksi, nyt olivat saapuneet Tukholmaan, jonka vuoksi olin pakotettu heti pitämään huolta niiden tuomisesta Upsalaan, kuljetusmaksujen, ajurien palkkojen suorittamisesta j.n.e., mikä kaikki oli toimitettava kirjeellisesti. Kaiken lisäksi tuli, että minun lähdön hetkellä täytyi lukea kirjoittamani arvostelun viimeinen korjausvedos 25:nteen ja ensimmäinen 26:nteen Literatur Tidningin numeroon. Siitä lähetin vedoskappaleen myöskin isälleni. Kaiken tämän heilumisen ja huitomisen jälkeen olin vihdoinkin matkavalmis.

Minua saattoi klo 9 illalla kappaleen matkaa tullin ulkopuolelle kaksi maanmiestäni, Höckert ja Veber, jotka koko iltapäivän olivat olleet luonani auttaen minkä voivat. Kun vankalla lukolla olin ulkopuoleltakin sulkenut lukukammioni oven, jonka jätin epäillen, näinkö enää koskaan sitä avaisin, kiiruhdin lähtemään kaupungista, joka jo alkoi minusta tuntua ahtaalta. Sanottuani tovereilleni hyvästit, kiipesin rattaille, ja niinpä matkattiin halki niiden lakeiden peltojen, jotka miltei kaikilta puolin ympäröivät Upsalaa. Minua seurasivat tovereitteni hurraa-huudot ja vielä kaukaa näin, miten he heittivät hattujansa ilmaan, vielä siten kerran toivottaen minulle matkaonnea. Jäätyäni yksikseni oli minulla nyt aikaa lähemmin heittäytyä ajatusteni valtoihin. Väsyneenä monista valmistuksista vaivuin vähitellen eräänlaiseen turtumukseen, jossa vain mielikuvitukselle jäi vapaa leikittelyvalta.

Lähemmin mietiskeltyäni huomasin, vaikkakin liian myöhään, että olin unohtanut tärkeän asian. Minulla oli ollut tarkoituksena ennen matkaani painattaa pieni kokoelma suomalaisia runoja, saadakseni kuin vaihtokaupalla metsäsuomalaisilta kirjoitetuksi heidän runojansa ja muistotietojansa ja voidakseni heille lahjoittaa jotakin heidän kotimaansa muistoksi. Olinkin jo muutamia viikkoja sitten kääntynyt akateemisen kirjapainon puoleen, mutta kun lukukauden loppu oli käsissä, olivat kirjapainot täynnä aka[s. 10]teemisia julkaisuja ja väitöskirjoja. Ja niitä kiirehdittiin lähestyväin promotsionein vuoksi, joten en millään ehdolla voinut saada pientä kirjastani painetuksi. Päätin sen vuoksi itse yrittää latoa, mikä onnistuikin. Olin jo omin käsin latonut kaksi laattaa (duodesi-kokoa), mutta vaikka akateemiset juhlallisuudet jo olivat ohi, eivät painot vielä olleet vapaita; ja maisteri Palmblad, joka päivästä toiseen oli luvannut ne painattaa, oli viimeksi sitoutunut siihen, että se tapahtuisi tänään iltapäivällä. Sitä en muistanut tiedustella. Mutta kun en nyt tiennyt, oliko se tapahtunut, ja olinhan jo liian kaukana taipaleella kääntyäkseni takaisin, en sen seikan antanut matkaani häiritä, semminkin kun oli suuresti epäiltävää, tapaisinko ollenkaan suomalaisia, jotka pystvisivät lukemaan suomen kieltä.

2. Suomalaismetsiä kohti

Kiinnittämättä huomiotani ympäröivään luontoon tahi kuuntelematta hutikkaisen kyytimieheni jokelluksia tulin ajatuksiini vaipuneena Kölfvan kestikievariin ajettuani 2 ½ penikulmaa. Odotellessani hevosta ryhdyin pakinoihin kievarin isännän kera, joka puheestani heti tunsi minut suomalaiseksi ja sen vuoksi alkoi luetella suomalaisia tuttavuuksiaan. Kuulin muun muassa, että hän oli ollut Halolasta kotoisin olevan Fredr. Veberin sangen läheinen tuttava, siis tuon minun kotipitäjäläiseni, joka palvellessaan Uplannin rykmentissä oli paljon oleillut läheisessä Grytan kartanossa. Saatuani hevosen valjastetuksi jatkoin halki yösydämen matkaani ensin Brunsätraan, missä 24 killingillä hotkaisin sisuskuntaani 10 puoleksi keitettyä munaa, sitten Härfstadiin, jonne saavuin klo 5 aamulla ja vihdoin klo 8 ap. Salan kaupungin kestikievariin.

Saatuani tavarani talteen menin katselemaan pientä ja, kuten minusta näytti, huonosti rakennettua kaupunkia kapeine, huonosti kivettyine katuineen. Nukuttuani majapaikassani lähdin klo 2 maanmieheni vuorikaivoksenjohtaja J. H. af Forselleksen luo, jolle minulla oli professori Romasonilta kirje. Kun hän ei ollut kotona menin kaupungin ulkopuolelle Salan hopeakaivoksia katsomaan.

Sieltä palatessani menin uudelleen tapaamaan herra af Forsellesta, joka aiemmin oli ollut lähin naapurini Pyhtäällä ja oli nauttinut isäni opetusta. Hän otti minut ystävällisesti ja hyväntahtoisesti vastaan muistellen lämmöllä isääni entisenä opettajanaan ja kertoillen entisiä poikamaisuuksiaan. — — Hän lupasi kirjoittaa eräälle tuomarituttavalleen Fa[s. 12]luun, arvellen tämän voivan aikanaan antaa minulle tietoja Taalain suomalaisista.

Täältä läksin tapaamaan rovastia, kreivi Schweriniä, jolle olin maisteri Palmbladilta Upsalasta tuonut valtavan kirjakääryn. Siitä minun siis oli vietävä hänelle tieto. Pappila sijaitsi runsaan neljännespenikulman matkan päässä kaupungista Salan kaivoksen puolella. Olin jo isännältäni kuullut, ettei häntä oltu luotu saarnatuolia varten tahi ehkä paremmin sanoen, ettei saarnaajan virka sopinut hänelle. Sehän ei ollut mikään kummeksittava asia — hänhän oli vanha sotilas. Salalaiset valittelivat, etteivät juuri koskaan saaneet kuulla hänen hengenlahjojaan sen jälkeen, kuin hän piti tulosaarnansa, ja ettei heillä oikeastaan pappia ollutkaan, kun kreivi tavallisesti oleili Tukholmassa sekä valtiopäivillä että väliajoilla. Siellä hän ehkä aherteli valtakunnalle tärkeissä asioissa, mutta laiminlöi mitä oli seurakunnalle velkaa. Sitä enemmän he kaikki ihailivat kreivitärtä, joka niinkuin hekin, ehkä kaihosi miehessään sielunpaimenta.

Saapuessani rovastilaan ei rovasti eikä ruustinnakaan ollut kotona, mutta eräs palvelustyttö riensi touhuisena heitä hakemaan ilmoittaakseen minun tulostani. Kreivitär tuli ensin. Hän oli vanhanpuoleinen, mutta sangen miellyttävä nainen, jonka ensi esiintyminenkin jo ilmaisi hienostuneeksi ja hyvän sivistyksen saaneeksi.

Viehättävästi ja huomaavaisesti, mutta samalla ylevän arvokkaasti, hän otti vieraansa vastaan. Muutamin sanoin ilmoitin, kuka olin sekä asiani. Hän vei minut rovastin huoneeseen ja aloitti pitkän ja mielenkiintoisen keskustelun, kunnes vihdoin kreivi ja rovasti Schwerin itse saapui. Hän oli pitkä, laiha ja hoikka sekä jonkun verran rokonarpinen herra, joka esiintymisessään näytti olevan suorasukainen, pokkuroimisista ja sievistelyistä vapaa mies.

Luettuaan Palmbladilta tuomani kirjeen aloitti hän keskustelun ja puheli mitä moninaisimmista asioista, joten minun oli vaikea seurata mukana. Hän oli kaivospatruunien vihamies, joka puhui tiukkoja sanoja siitä, miten suomalaisia oli kohdeltu, ruukkien vahingollisuudesta ja hallituksen laiminlyönneistä aina Kaarle IX:n ajoista asti, joka olikin [s. 13]ainoa, jota hän kehui suureksi valtiomieheksi. Hän näytti minulle muutamia painettuja arkkeja, jotka tunsin hänen parhaillaan painossa oleviksi tuotteikseen. Hän tahtoi saada minulle selvitetyksi, miten hinnat ja rahan arvo viime aikoina olivat huonontuneet sekä muutoksen syistä. Kun kaikki tuo kävi yli minun ymmärrykseni, yritin sanoa jäähyväiset, mutta hän kehoitti minua jäämään illalliselle. Nyt hän vei minut taloansa katsomaan. Minä olisin mieluummin jäänyt sisälle, etenkin kun jo olin vilahdukselta nähnyt talon nuoria naisia. Mutta eipä siinä auttanut, minun täytyi seurata mukana.

Kuljimme sitten äskettäin muokattuun, sangen suureen puutarhaan, joka näytti lupaavan hyviä satoja — —. Puutarhasta minut vietiin navettaan. Sen, joka niin haluttomana kuin minä käy navettoja katselemassa, olisi parasta kääntyä takaisin, mutta kun oli kreivi kintereillä täytyi painella eteenpäin. Eivätkä navetan suuruus ja kunto jättäneetkään toiveille varaa, ja minun on myönnettävä, että niistä harvoista navetoista, jotka olin nähnyt, ei tälle mikään vedä vertoja — —. Vielä näytteli kreivi hollantilaisrotuisia lehmiä, noita suuri-utareisia sulatuskoneita, jääkellarinsa, ulkohuoneensa y.m. Kaiken suhteen oli hänellä parannusehdotuksia. Valtavimman vaikutuksen teki minuun itse päärakennus, joka ollen korkealla paikalla muistutti linnaa.

Käytyäni näin läpi talouskurssin menimme sisälle teelle. Pelkäsin, ettei siellä olevilta hienoilta naisilta jäisi huomaamatta meidän liian tarkat talonkatsojaisemme. Mutta en kumminkaan voinut mitään sellaista huomata. Kreivitär, joka pian osasi antaa keskustelulle haluamansa käänteen, kysyi luontaiseen kohteliaaseen tapaansa, enkö haluaisi nähdä viereisessä huoneessa olevaa maalausta. Tultuani sisälle hätkähdin nähdessäni taulun, joka sekä kooltaan että tekotavaltaan minua hämmästytti. Se esitti kahta ruotsalaista upseeria, jotka ojensivat toisilleen hyvästiksi kättä. Kreivitär selitti, että he olivat hänen poikiansa. Oikeanpuoleinen, vanhempi, oli Philip, vasemmanpuoleinen Vilhelm. Tässä kuvattiin, kertoi hän, veljesten eronhetkeä, jolloin toinen läksi Suomen sotaan, toinen Norjan. Heistä kaatui nuorempi [s. 14]Oravaisten taistelussa, jossa moni Ruotsin jalosukuinen nuorukainen kaatui isänmaansa puolesta. Kuumat kyyneleet tulvivat silmistä äidinsydämen pusertamina ja hän oli vieläkin liikutettu puhuessaan rakkaasta pojastaan. Hän kertoi samalla tarkalleen tapahtumista poikansa kaatuessa, niin yksityiskohdittain, että olisi luullut hänen itsensä olleen mukana taistelussa. Annettakoon anteeksi naisellinen heikkous ja äidillinen rakkaus, jossa tunne puhuu. Moni vanha sotaurhokin, joka laulaa kaatuneesta sankarista, käyttää samaa tunteitten kieltä.

Pian hän kumminkin Oravaisten taistelutantereelta siirtyi keskustelemaan oppineiden riidoista; sain samalla tietää, että hän kuului uuteen koulukuntaan (fosforisteihin), joiden kirjoituksista hän oli ottanut tarkan selon. —

Kello oli jo 10, kun palasin kaupunkiin. Eräs renki seurasi minua ottaakseen ennen mainitsemani kirjapaketin. Hän kertoi olleensa mukana viime sodassa ja siinä pelastaneensa Philipin hengenvaarasta, jonka vuoksi hän palkinnoksi hyvästä työstänsä sai elinikänsä nauttia täysihoitoa kartanosta.

[Gottlund kertoo sitten yksityiskohtaisesti, miten hän seuraavan päivän vietti Sätran terveyslähteellä ja ketä hän siellä tapasi. Seuraavana päivänä kävi hän Salan kaivoksia katsomassa. Erästä paikkaa nimitettiin Lumiaisen paikaksi (Lumiainens ort). Nimen suhteen viittaa Gottlund Savon ja Karjalan henkilönnimiin. Erään konttorin vieraskirjaan kirjoitti hän nimensä ja seuraavan suomenkielisen runon:

Tultuaan asuntoonsa kirjoitti hän vanhemmilleen tarkan kuvauksen tähänastisista vaiheistansa.

Sitten jatkoi hän matkaansa Bråddbon ja Vesterbon-Fernbron pitäjän Viggarnin kautta Brunbäckiin Follkärnin pitäjässä tullen Brovalliin ja Näsgårdiin, jonka hän sanoo kuuluvan Taalain maakuntaan. Matka kävi edelleen Avestaan ja Hedemoran kaupungin kievariin ja sieltä Säterin kaupunkiin. Hän kertoi olostaan Hedemorassa]:

»Kaupungin torilla kaikessa rauhassa söi ruohoa lammaslauma, jonka villaisia nahkoja taalalainen käyttää kesät talvet. Kaikkialla, missä kuljin, minua töllisteltiin kuni ihmeolioto ja useammin kuin kerran saatoin mataloista ikkunoista nähdä, miten perheet söivät iltaistansa katettujen pöytiensä ääressä. Äkisti nousivat he kaulojaan kurottaen pystyyn, osa purskahtaen raikuvaan nauruun, osa suu ammollaan katsellen avoimista ikkunoista minun jälkeeni. En ymmärtänyt, miksi herätin tällaista huomiota hedemoralaisissa. Kyselin kestikievarissa syytä. Hieman hämillään tunnusti kievarin väki, että minun leveät pumpuliset kasakkahousuni ja vielä enemmän se, että mies käytti harsoa, oli täälläpäin tavatonta. Käytin näet Suomen lukioiden ja akatemian tapaan viheriää harsoa, jonka olin köyttänyt lakkini ympäri auringon ja tomun suojaksi.^[1] Lähemmin ajatellessani huomasin itsekin tuon tavan lystikkääksi enkä enää niin suuresti ihmetellyt pikkukaupunkilaisten uteliaisuutta.

Katseltuani ainakin ulkopuolittain kaupungin kirkkoa, joka ynnä pari muuta rakennusta olivat ainoat kivestä rakennetut, matkustin klo 10 edelleen ostettuani piiskan maan koneja varten. Suomalaisena olin tottunut itse ajamaan ja ajamaan lujasti. Täällä oli toinen tapa. Matkustaja oli kuin karttakeppi, ja kyytimies käsitteli itse sekä hevosta että piiskaa. Minua oli jo monesti kiukustuttanut vauhdin hitaus ja olin suomalaisella puheenparrellani saanut talonpojat ymmälle ja sillä aikaa saanut hevosen liikkeelle. Ja silti sanottiin, ettei kukaan ollut ajanut niin kovasti kuin minä. Havaitsin sittemmin, ettei ruotsalainen hevonen, johtuipahan [s. 16]tottumattomuudesta tahi jostakin muusta, ole niin voimakas ja kestävä kuin suomalainen ja että pienikin ponnistus aiheutti hikeä ja vaahtoa. En ollut päässyt pitkällekään kaupungista, ennenkuin päätin koetella uutta piiskaani ja hevosen nopeutta. Mutta tuskinpa olin antanut pienen sivalluksen, ennenkuin kiukku kohosi talonpojan päähän. »Minun tammani!» hän huusi ja tempaisi piiskan kädestäni ja täräytti nyrkkinsä kärryjen laitaan. »Uskallappas vielä koskea minun hevoseeni, joka ei vielä koskaan ole saanut maistaa piiskaa!» huusi hän. Nolona äkkikäänteestä ja hevosen vauhdista en kyennyt mitään vastaamaan. Hän ajoi sittemmin kumminkin hyvää vauhtia, joten tulin Säterniin klo 11 illalla.

Kolkutettuani kauan porttia avasi viimein eräs tyttö, joka osoitti minulle salin ja yöksi kamarin yläkerrassa.

Vaikka olikin jo myöhäinen hetki, menin kaupunkia katselemaan. Oli kaunis, valoisa kesäyö. Katselin parhaillaan kaupungin kivikirkkoa, kun läheisen kuninkaankartanon lehtikujanteen käytävää pitkin näin naisen lähestyvän. Hän oli nuori ja mitä kaunein ja suloisin tytöntypykkä. Notkeana kuin köynnös ja solakkana kuin lilja hän sipsutteli tuuheitten puitten välissä, kunnes äkkiä näki minut. Hän näytti pelästyvän. Mutta kun ensimmäinen pelko ja hämmästys olivat ohi, lähenin porttia ja häntä. Hän näytti vielä epäröivän mitä tekisi, kunnes minun puhutteluni rohkaisi häntä. Empimättä vähääkään hän ryhtyi kanssani puheisiin ja kutsui myöskin kaksi toveriansa, jotka olivat puutarhassa vaikken ennen ollut heitä huomannut. He tulivat kaikki kolme pian mitä hilpeimmälle päälle ja samalla myös tuttavallisiksi. Heitä huvitti etenkin minun ruotsin kielen ääntämiseni. Ja ellen olisi pelännyt, miten kävisi, olisin suostunut heidän pyyntöönsä ja seurannut heitä kartanoon. Suljettuani vielä kerran tuntemattoman syliini, erosimme kaikki, emmekä sen koommin ole toisiamme nähneet.»

[Seuraavana päivänä kävi matka Kustavin pitäjän Naglarbyn Dalsjön ja Tuman pitäjän kautta Falun'in kaupunkiin. Avattuaan matkalaukkunsa Gottlund huomasi, että sekä kenkävoide että mustepullo olivat siellä tehneet tuhojaan.

Illalla hän kävi »traktööri» Carlsonin luona. Siellä hän tapasi erään n. 50 ikäisen mamsseli Beata Strömin, joka nuorena oli asunut eversti Gripenbergin luona Hämeenlinnassa. Tämä kertoi seuraavana päivänä ihannoivasti Suomen oloista. Etenkin oli hän ihastunut Suomen »limonaadiin», jota tuoksunsa ja makunsa puolesta voittamatonta juomaa sekä köyhät että rikkaat Suomessa joivat. Hän kertoi tuosta juomasta niin, että kaikille herahti vesi suuhun. Gottlundkin tahtoi saada selvän, mitä mamsseli tarkoitti tuolla jumalten juomalla. Hän luetteli kaikenlaisten mahdollisten juomien nimet, mutta tuloksetta. Lopulta hän mainitsi »kaljan». »Niin, kalja, kalja!» huudahti ikäneitsyt. Rapakalja, taari, oli siis tuo Suomen ihannelimonaadi. Niinikään kertoi hän innostuneesti meidän mämmistämme ja täytetyistä nauriista (fyllda rovor).

Täällä tapasi G. myöskin nuoren pappismiehen nimeltä Berglöf, joka tiesi kertoa, että Vesteroosin konsistorin kiertokyselyyn olivat Svärdsjön suomalaiset vastanneet haluavansa kaksi suomenkielistä raamattua, josta pappi päätteli, että siellä vielä puhuttiin suomea. Varmasti sanoi hän omasta kokemuksestaan tietävänsä, että Säfsenissä oli suomalaisia.

Pari päivää viivyttyään kaupungissa Gottlund lähti sieltä klo 10 illalla. Erään kartanon kohdalla pysähtyi kyytimies mennäkseen juomaan. Kielevä kun oli, ei häntä pitkiin aikoihin kuulunut palaavaksi. Gottlund kertoo]:

Minun oli pakko jättää kiikkerät rattaat saadakseni selon, mihin hän hävisi. Menin sen vuoksi pienen, keittiöön kuuluvan ikkunan taa. Kummastuksekseni avasi sen pari pientä kätöistä ja pieni neitsyt kuiskasi hiljaa: »Kuka siellä?» Unessaan häiriintyneenä hän oli noussut vuoteeltaan nähdäkseen, mitkä kiertelevät yölinnut metsillä liikkuivat. En muista enää, mitä vastasin. Mutta kauan me juttelimme, ja viimein hän kuiskasi, hiljaa anovasti ja kuin sanoja hapuillen, enkö tahtoisi jäädä yöksi. Pimeä yö esti minut näkemästä hänen sulojaan, joita hän huolimattomasti peitteli. Suloinen suu, uhkuva povi, säännölliset kasvot, jotka todistivat nuoruutta, oli kaikki, mitä olin näkevinäni, kurkistellessani, oliko muita huoneessa, joka tuntui kuuluvan yksin hänelle. [s. 18]Tunsin jo tahtoni horjuvan ja mietin, eikö pehmeä vuode olisi parempi kuin haihattelu myrskyisessä, sateisessa yössä, mutta sitten muistin, että minun oli oltava Svärdsjön kirkolla. Sanoin tytölle hyvää yötä — ja läksin.

Kello oli jo 2 aamulla, kun me kuljettuamme 2 ⅘ penikulmaa tulimme Borggårdin kylään, jossa ennen oli ollut kuparisulatto. Muutaman tunnin levon jälkeen nousin klo 7, muutin vaatteita ja läksin klo 8 pappilaan, joka oli niukan neljänneksen päässä. Jätin kievariin matkalaukkuni, koska minun oli tultava takaisin mennessäni Lomshedenin kautta Svartnäsiin.

Tiellä tapasin paljon kirkkoväkeä. Joka toiselta tapaamaltani talonpojalta kysyin, oliko hän suomalaismetsiltä. Vastauksen sijaan he silmät suurina katselivat minua.

Tultuani pappilaan tuli minua vastaan rovasti Groth, jo iäkäs mies, ja apulainen Engvall. Sanottuani kuka olin ja mitä tahdoin, osoittivat he minulle hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä, etenkin Engvall, joka pyrki tuttavuuteeni. Hän vei minut saliin, missä söimme kunnon aamiaisen ja joimme muutamia suuria lasillisia olutta, joten aloin tuntea voivani hyvin Taalaissa. Täällä oli vanha mamsseli, paksu kuin tynnyri, mutta vieraanvarainen emäntänä.

Svärdsjön kirkko ja pappila sijaitsevat sangen kauniilla paikalla Östön järven niemekkeellä. Muutenkin saattaa huomauttaa, että pitäjä monine vesistöineen on Taalain kauneimpia. Pitäjässä on neljättäsataa järveä, joista Svärdsjö, Liljan ja Toftan lienevät suurimmat. Minusta tuntui kuin Svärdsjön pappilassa olisin ollut Saimaan rannoilla keskellä lapsuudenmuistoja ja olin ajatuksissani jo sekoittaa kaksi eri kansaa ja valtakuntaa. Juuri tässä pappilassa Kustaa I oli luuvassa työssä tutkien isännän, herra Joensin mielipiteitä ja täältä hänet vietiin Isalaan ollakseen turvassa tanskalaisen voudin Brun Bengtsonin etsiskelyiltä.

Pappilasta menimme kirkkoon. Se oli vanha ja kivestä rakennettu. Olin siellä koko jumalanpalveluksen ajan. Ikäväkseni havaitsin, ettei ketään suomalaismetsiltä ollut kirkossa. Engvall ripitti, saarnasi, messusi ja hautasi vainajat, sanalla sanoen, toimitti yksin koko jumalanpalveluk[s. 19]sen. Rovasti oli vanha ja sairaalloinen. Muista papeista oli kappalainen Åmark matkustanut saarnaamaan Envikin kappeliin, ja koulupappi Schaerlund oli matkannut Svartnäsiin ruukin kirkkoon saarnaamaan.

Kaikkein ensiksi kiintyi täällä huomioni Taalain väestön yhdenmukaiseen pukuun. Se tekee yleensä edullisen vaikutuksen katsojaan. Oma, kansallinen kieli ja tavat sekä yhtäläisyys puvuissa karakterisoi omintakeisen kansan. Miehillä oli mustat taalalaistakit, säämiskä- tahi mustat sarkahousut niinkuin takkikin ja jalassa suuret hyvin pohjatut ja naulatut n.s. Taalain kengät, päässä pyöreäpäällystäiset, leveälieriset hatut. Emännillä ja tytöillä, jotka kävivät ehtoollisella, oli mustat kamlottipuvut, valkeat kaula- ja esiliinat. Päähineenä oli heillä tykkimyssy valkoisine siteineen. Lesket käyttivät mustansinisiä liinoja vaaleansinisine vuoreineen; niiden pitkät reunat riippuivat selässä. Jolla oli surua, käytti päässään valkeata liinaa, jonka nipukat kelluivat hartioilla. Näin myöskin tyttöjen, jotka eivät käyneet ehtoollisella, käyttävän kirjavia liivejä ja avaroita, mutta ennen kaikkea puhtaita liinaisia hihoja. Kirkko oli vielä ruohoilla ja koivunoksilla koristettu, ja kruunussa oli kieloja, joilla käytävätkin oli koristettu. Tämä oli suven juhlan, juhannuksen jätteiltä.

Sain paikan sakaristossa, minne Engvall oli pyytänyt minua seurakseen, osaksi kohteliaisuudesta, kun en paitsi häntä tuntenut ketään, osaksi siitä salaisesta vetovoimasta, joka vallitsee pappien ja ylioppilaiden kesken samaten kuin pappien ja papinpoikienkin kesken. Sakaristosta johtivat portaat suoraan seinän läpi saarnatuoliin.

Kun pappi oli hetkisen saarnannut, huomasin aluksi pari tyttöä sakariston ovella syödä natustelemassa jotakin, niinkuin olisivat pureskelleet karamelleja. Ja kun katsoin kirkkoon, näin miten koko vaimojen puoli syödä purusteli kenenkään pistämättä mitään suuhunsa. Olin ihmeissäni nähdessäni seurakunnan hengellisen ravinnon ohella nauttivan myöskin maallista. Jos se olisi tapahtunut muualla, olisin luullut heidän syövän konvehteja. Mutta Taalaissa ei voinut kuvitella muuta, kuin että he mutustelivat juustoa ja [s. 20]leipää, jola heillä ehkä oli hameentaskuissa. Uteliaana kysyin sen vuoksi unilukkarilla eli suntiolta, mitä tuo märehtiminen merkitsi. Hän vastasi jotakin, josta en mitään ymmärtänyt. Mutta kun kysyin uudelleen, mitä he söivät, sanoi hän »tukkoa», ja kun halusin tietää, mitä se oli, vastasi hän: »Tukkoa, tukkoa!» Hän selitti, että sitä syötiin, ettei nukuttaisi ja myöskin sen vuoksi, ettei saataisi keripukkia hampaisiin. Ja silti nukkui miltei puolet seurakuntaa! Siltä ainakin minusta näytti.

Minäkin tunsin itseni uniseksi, jonka vuoksi ryhdyin katselemaan sakaristossa säilytetyistä kirkonkirjoista, oliko ehkä niissä mitään tietoja Svartnäsin suomalaisista ja käyttivätkö he suomalaisia sukunimiä. En löytänyt kumpiakaan. Pöydällä näin sen hopeaisen öylättirasian, jonka runopukuisen kirjoituksen Hülpherskin mainitsee ja joka päättyy sanoihin: »Sig bättre vid dess bruk hvar arger syndaskalk» (Käytöstään paratkoon jok' ilkee syntisäkki).

Svärdsjöläisille oli vielä ominaista heidän ehtoollisella käyntinsä. En ole missään nähnyt Herran pyhällä ehtoollisella käytävän niin arvokkaasti kuin täällä. Ei mikään tungos, tyrkkiminen, hätiköinti ja hutiloiminen, paikkojen valilseminen ja turhanpäiväinen ystävien ja omaisten odottelu häirinnyt hiljaista hartautta. Ja kumminkin oli pöytään pyrkivien ja sieltä tulevien luku suuri.

Jumalanpalveluksen jälkeen oli pitäjänkokous, mutta se jäi nimismiehen huoleksi, ja me menimme pappilaan, missä päivällinen odotti. Matkalla en voinut olla Engvallilta kysymättä, mitä seurakunta jumalanpalveluksen aikana söi ja mitä tukolla tarkoitettiin. Hän tiesi ettei »tukkoa» ole muuta kuin tugg-kåda (purupihkaa) ja että täällä päin, etenkin nuoriso ajankulukseen sekä kirkossa että muualla pureskelee pihkaa, jota otetaan kuusesta ja jolla on aromaattinen (hyväntuoksuinen) maku, mutta ei kumminkaan sellainen, että se yksin houkuttelisi. Se oli vanha perinnäistapa, jonka luultiin pitävän hampaat valkeina ja estävän keripukin ikenistä. Kyselyjeni ja myöhemmin saamieni tietojen mukaan on se tavallisesta poikkeavaa hartsia, jota harvoin tavataan pieninä tihkuvina helminä kuusesta. Etenkin paimenet sitä [s. 21]keräävät, he imevät suussaan pureskelemalla siitä ensin kitkerän pihkamaisen aineksen ja myyvät sitten puhtaaksi imetyn tukon tämänlaatuisen konvehdin harrastajille. Tätä purupihkaa käytetään yleisesti sekä täällä että muissakin maakunnissa. Olenpa kuullut joskus mainittavan, että sitä kauppatavarana viedään aina Upsalaan asti ja että siitä maksetaan sama hinta kuin voinaulasta. Tämä ikivanha tapa viittaa muihin kaukaisiin maihin ja juontanee alkunsa aina Aasiasta ja Itämailta asti. Esim. Pallas kertoo matkoiltaan, että voguleilla on tapana pureksia lehtikuusen pihkaa tahi kumia, osaksi sen imelän maun vuoksi osaksi sen vuoksi, että sanovat sen pitävän hampaat puhtaina ja lujina. Samasta syystä pureskelivat tytöt muinoin Kreikassa n.s. masdixia. Intiassa ja Itämailla käytetään betelniä, s.o. ajanvietteeksi pureskellaan kitkeriä betelpensaan lehtiä kalkki- ja arekapähkinäsekoituksen kera.

Envaldin välityksellä sain talonpojan Antti Antinpojan Lasse Orsin talosta Bölen kylästä viemään minut suorinta tietä Svartnäsiin. Mutta siinäpä syntyi uusi vastus. Sain kuulla, ettei suomalaismetsiin ollut muita teitä kuin metsäpolkuja, joita pitkin ei voitu päästä perille muuten kuin säkkisatulassa tahi ratsastaen. Kysyttiin sen vuoksi, miten aioin menetellä matkakirstuni suhteen, jonka olin ottanut mukaani; sitä ei voisi suuremmitta vaikeuksitta kuljettaa mukana. Uutinen ei ollut minulle tervetullut, sillä en tahtonut siitä luopua enkä myöskään ottaa erikoista kyytihevosta sitä kuljettamaan purilailla (finn-bår). Miten mielelläni olisin toivonut sen sijaan ottaneeni pienen matkalaukun, joka olisi voitu kiinnittää taakse satulaan. Ja turhat vaatekerrat olisivat saaneet jäädä kotiin, sen sijaan että nyt sain vedättää jäljessäni matkakirstua, josta oli hankaluutta ja kiusaa puhumattakaan menoista. Lähetin miehen sitä hakemaan Borggårdiin ja asetuin muiden herrojen kera pöytään.

Pöydässä tietysti tulivat pääasialliseksi puheenaiheeksi suomalaiset, joiden vuoksi minä olin tänne tullut. Ensimmäiseksi tuli puheeksi, vieläkö he puhuivat suomea. Vastaukseksi tuli, että eivät, koska ei milloinkaan heidän oltu kuultu sitä puheessa käyttävän. Kun rovasti hetkisen oli lähemmin [s. 22]miettinyt, arveli hän erään Björnmåsan ukon vielä vähän ymmärtävän suomea, kun hän puhui sangen murteellista ruotsia. Samaten oli ennen ollut monen muun laita tällä paikkakunnalla, joten rovastin oli ollut sangen vaikea ymmärtää heitä. »Entäs Munter sitten?» kysyi Envald. »Niin Munter, jaa, hänen pitäisi osata suomea», vastasi rovasti?

»Kuka sitten on Munter?» kysyin minä. Sain vastaukseksi, että hän oli ollut suomalainen sotilas, joka Suomen viime sodan aikana oli tullut Suomesta tänne ja jäänyt metsille. Enpä juuri halunnut tavata sentapaisia suomalaisia; silti toivoin hänen avullaan saavani lähempiä tietoja näistä metsäläisistä. Näiden kertomusten vastakohdaksi mainitsin Berglöfiltä Falunissa saamani tiedot, että nämä suomalaiset olivat tilanneet itselleen suomenkielisiä raamattuja, mikä ei suinkaan käynyt yksiin rovastin tietojen kanssa. Vastattiin, että juuri Munter oli halunnut sellaisen ja samaten hänen toverinsa, eräs Remmer, joka sittemmin oli muuttanut paikkakunnalta. Mitä suomalaisista muuten puhuttiin, jätän kertomatta jo senkin vuoksi, että pian tein mieskohtaisesti heidän tuttavuuttansa, joten saan siitä sitten lähemmin puhua. Mainitsen vain, että niin tyhjät kuin kirkonkirjat olivat tätä kansaa koskevista tiedoista, niin vähän tiesi papistokin heistä. Ei tiedetty, koska he olivat saapuneet paikkakunnalle, eikä miksi he olivat tänne muuttaneet eikä muutakaan heidän historiaansa valaisevaa. Kaikki päätyi vain tietoon, ettei enää nykyään suomalaisia ollut. Keskustelun lopputuloksena oli, että minua neuvottiin Svartnäsin tehtaalle hankkimaan eväitä koko matkaa varten, ellen tahtonut heidän keskuudessaan kuolla nälkään, etenkin kun Taalaissa oli ollut vaikea katovuosi. Siitä olin kuullut jo Falunissa, missä Kröningsvärd neuvoi majatalosta tilaamaan ainakin neljäksi viikoksi riittävän evässäkin. Sepä olikin ainoa opastus, jonka hän minulle antoi. Mutta silloin, kuten nytkin, minua hymyilytti tuo vatsastani pidetty huoli. Enköhän minä voisi elää siellä, missä muutkin? Paaston varalta nautin nyt sitä vankemman aterian samalla isännän tahtoakin noudattaakseni.

Sillä aikaa oli hakija tuonut matkakirstun kievarista. [s. 23]Aterialta päästyämme kokeili joka mies, miten tuota kummaa kojetta voitaisiin kuljettaa. Oli vain kaksi mahdollisuutta. Joko säkkisatulassa kuljettaminen, mutta silloin tarvittiin satulan toiselle puolelle yhtä suuri paino, joka pitäisi sen tasapainossa, joka taas merkitsi kiven panemista kuorman päälle hevosraukkojen kiusaksi. Toinen mahdollisuus oli kuljettaa sitä purilailla, jotka muodoltaan muistuttavat ylösalaisin käännettyjä sahroja, pari maata laahaavaa salkoa tahi aisaa, joita Savon talonpojat käyttävät tavaroiden kuljettamisessa metsien halki, mikä muuten olisi vaikeata. Talonpoika oli meistä viisain, hän tuumaili, että kirstu mahtuisi poikittain satulaan, koska se oli pohjapuolelta kapeampi. Otettiin mitat ja selvisi, että se oli kuin varta vasten siihen tarkoitukseen tehty, toisin sanoin — kuin Svärdsjöläisten satulat olisi valmistettu minun kirstuni mukaisiksi. Nyt oli vain jäljellä kysymys, miten se pysyisi niin korkealla paikalla. Siinäkin oli Anders Andersson kekseliäs. Hän naulasi pari puupalikkaa poikkipienoiksi kummallekin puolelle ja niihin sekä jykevään satulaan köytettiin kirstu. Niin oli siitä päästy ja kirstu jäi vielä niin mukavaan asentoon, että siitä haitatta voi ottaa mitä tarvitsin ja painokin jakaantui sekä hevosen selkään että kyljille. Tällä tavoin sitä sitten kuljetinkin yli vuorien ja mäkien, halki soiden ja salojen sekä tällä että myöhemmällä matkallani. Minä ja kyytimies kuljimme hevosen jäljessä jalan.

Olin heti lähtövalmis. Engvall saattoi minua, sillä hänen oli mentävä sairaskäynnille Lumphedeniin, jonne oli 1 ¾ penikulmaa. Kummankin oli soudettava Svärdsjön yli, vaikkakin eri suuntiin. Meillä oli huono onni, kun jo ennen lähtöämme alkoi rankasti sataa ja sitä jatkui pari tuntia. Se ei estänyt matkaani, mutta kylläkin nauttimasta Svärdsjön kauniista näköaloista. Minä kuljin siis kuin vetten päällä ja alla alituisessa pisaroitten loiskinassa, niiden herneinä hypellessä järven pinnalla. Soutajat kertoivat, että juuri tällä järvellä lähetit tapasivat Sven Nilsonin (toisten muistelmien mukaan Sven Elfin eli Algutsonin) Isalasta hänen viedessään olkiin kätkettynä Kustaa I:tä Marnäsiin, jolloin lähetit todetakseen, ettei ollut petos kysymyksessä, pistelivät kei[s. 24]häällä tai miekalla olkien läpi, tietämättä haavoittaneensa sankaria. Talonpoika leikkasi sitten haavan hevosen jalkaan, jotteivät muut siepposissit olisi mitään aavistaneet. Siitä syystä järvi oli saanut nimen Svärdsjö. Ellei toinen tieto ollut varmempi kuin toinen, niin olivat Andersin tiedot epävarmoja, sillä Svärdsjön pitäjä ja järvi olivat tunnettuja jo ennen Kustaan aikoja, joten Hülphersin antama selitys, että nimi johtuisi siitä, että järvi on miekan muotoinen, on uskottavampi.

Tultuani toiselle rannalle oli meillä vielä seitsemännespenikulman matka Böleen. Jätin Andersin huoleksi kirstun kuljettamisen kylään ja hankin miehen, joka opasti minut Isalaan. Tein tämän mutkan nähdäkseni sen ladon tahi riihen, jossa Kustaa I oli puinut kun emäntä tanskalaisten tupaan tultua löi häntä leipilapiolla selkään saadakseen hänet pois heidän vaarallisesta läheisyydestänsä. Olinhan siitä jo lapsena kuullut puhuttavan. Tultuani kylään näytti oppaani ladon. Minusta tuntui oudolta, että ovi oli auki tuohon, kuten olin luullut rauhoitettuun huoneeseen, ja vielä oudommalta, että sitä vieläkin käytettiin entiseen tarkoitukseensa, nimittäin riihenä viljan puimiseen. Siinä oli myös viljaa varten kaksi hinkaloa eli karsinaa. Minun mielestäni lato ei voinut olla sama vanha, etenkin kun se vielä oli hyvässä kunnossa eikä se näyttänyt talon muita rakennuksia vanhemmalta. Oppaani kertoi, että sitä oli usein korjattu ja että ainoastaan muutamat seinähirret oli otettu vanhasta ladosta. Sen edustalle Kustaa III oli antanut pystyttää pyramiidin muotoisen muistokiven Elfdalin porfyristä ja siihen kaiverrettuun muistokiveen yhdistänyt omansa ja Kustaa I:n nimet. Tämä kivi oli lautakojulla ympäröity ja se vielä lukolla suljettu. Näki selvästi, että asianomaisille kivi merkitsi enemmän kuin rakennus. Odotin kunnes mies haki puuhökkelin avaimen. Epäröin, voisiko siksi aikaa mennä, likomärkä kun olin, sateensuojaan latoon sitä häpäisemättä. Kullankimalteinen kirjoitus ei ollut syvämietteinen eikä mieltä ylentävä. Olisin sen sentään kopioinut, jos minulla olisi ollut käsillä kirjoituslevyni, mutta se oli kirstussani arkitakkini mukana. Minua painosti frakki, kaksi lieve[s. 25]takkia (surtuuttia) ja levätti ja olin sekä lämpimissäni että märkä, joten en ollut halukas mäkemään vaivaa, joka ei ollut sen arvoinen. Hiljaisen totisena katselin siis huonetta ja poistuin siitä liikutuksen ja kunnioituksen tuntein.

Tultuani Antti Erson Ors'in luo Böleen oli minun odotettava kolme tuntia, ennenkuin saatiin hevoset kiinni metsästä. Muutin sillä aikaa kuivia vaatteita ja kuivattelin päällysnuttujani tulen ääressä. Minua vartioi koko ajan kylän tyttölauma; joukko »kulloja», kuten heitä täällä nimitetään, oli kerääntynyt minua töllistelemään. Muuten oli tämä talo sekä ulkoa että sisältä siisti ja puhdas ja väki säädyllistä ja rehellistä, niin että jos tämän talon mukaan arvostelisin taalalaisia, niin tekisin sen kovin edullisesti.

Täältä palkkasin kaksi hevosta: toisella ratsastin itse, etten perillä menettäisi kunnioitusta; toista, joka kantoi kirstuani, talutti isäntä, joka itse lähti oppaakseni. Matkasin nyt kuni kaappiukko, toki toisessa tarkoituksessa. Meillä oli metsän halki kaksi penikulmaa Svartnäsin tehtaalle, joka oli Suomalaismetsissä. Sinne johti vain metsäpolku, ja matkamme kävi v:n 1777 kulkujärjestyksen mukaan. Tuskinpa olin ennättänyt puolta penikulmaa, ennenkuin toivoin saavani kävellä enkä ratsastaa tahi, kuten nyt tein, virua hevosen selässä. Nyt se oli myöhäistä, mutta tulevaisuuden varalta päätin, että tämä tapahtui ensimmäistä ja viimeistä kertaa suomalaismetsissä. Sade, joka vielä kylästä lähtiessämme meitä kiusasi, lakkasi vähitellen ja kirkastuva taivas ennusti kaunista iltaa. Kuljettuamme penikulman verran saloja tulimme Vinkersin v. 1725 perustetuille rautakaivoksille. En ole missään nähnyt niin pitkää vesijohtoa kuin täällä, se ulettui koko metsän halki. Olin jo nähnyt kaivoksia niin viljalti, etten katsonut kannattavan täällä viipyä, semminkin kun jo päivä kallistui ehtooseen ja hätiköin päästä perille. Kyytimieheni mainitsi, että vain 4 kaivosta enää oli käynnissä ja että muut olivat tuhoutuneet.

Täältä oli penikulman metsätaival jäljellä. Matkalla näimme pappilan laidunmajat. Kello oli 10 illalla saapuessamme ruukille. Kaikki herrasväki oli jo mennyt levolle, vain piiat olivat valveilla, sillä heidänhän velvollisuutensa [s. 26]on olla ensimmäisinä jalkeilla ja viimeisinä vuoteella. Vaikka kielsinkin, kiiruhtivat he herättämään emännän, ja toiset juoksivat kaahaamaan kirjanpitäjän jalkeille. Isäntä ei onneksi ollut kotona, muuten hänkin olisi saanut herätyskäskynsä. Hetkisen kuluttua oli koko talo jalkeilla. Luultavasti ani harvoin vieras joutuu tälle syrjäiselle seudulle, ja varmaankaan täällä ei koskaan ennen ollut käynyt niin pitkämatkainen vieras kuin minä. Kirjanpitäjät Orre ja Berger olivat ensimmäisinä minua sisälle pyytelemässä ja hetken kuluttua sain kumartaa rouva »inspehtuurskalle», talon emännälle. Minä sopersin niin monta anteeksipyyntöä kuin ikinä keksin, eikä hänkään vähemmin sievistellyt niiaillessaan ja kumarrellessaan. Hetkisen kuluttua oli pöytä katettuna ruokineen ja oluineen, enkä minä siekaillut niitä käyttää hyväkseni. Sitten minulle osoitettiin suuri ullakkokamari, jossa pian vaivuin makeaan uneen.

3. Gottlund tapaa Svartnäsin suomalaisia

Niinpä vihdoin viimein olen suomalaismetsillä, mietin heinäkuun 7:nnen päivän aamuna herätessäni. Mietin vielä kerran matkani tarkoitusperiä ja sen mahdollisia seurauksia. Nousin nopeasti vuoteeltani, sillä uteliaisuuteni ja tiedonhaluni olivat uudelleen heränneet. Olin tuskin pukeutunut ja maksanut eiliselle kyytimiehelleni, ennenkuin minut kutsuttiin aamiaiselle. Täällä tapasin muiden muassa pitäjänkoulun opettajan, maisteri Schaerlundin, joka eilen oli pitänyt tehtaalla jumalanpalveluksen. Hän oli hyvinvoipa herra, jonka ulkomuotoa sopi suositella, ei siis noita tavallisia pedagogeja, jotka laihoina kuin kuivat karttakepit käyttelevät koulun raippoja. Päinvastoin, hän oli viihtynyt hyvin matkoillaan suomalaismetsissä, eikä hänellä niiden suhteen ollut mitään muistuttamista. Kun hänen tänään oli pidettävä rippikoulua tehtaan alustalaisten lapsille, joiden joukossa oli suomalaistenkin lapsia, niin menin hänen ja Bergerin mukana kirkolle kuulemaan heidän kristinopin tietojaan, pääasiallisesti sentään löytääkseni jonkun suomea taitavan. Oli kuin olisi paha henki minut saanut pauloihinsa, sillä en saanut rauhaa, ennenkuin olin kuullut äidinkieltäni puhuttavan.

Kirkko, joka oli koko etäällä tehtaasta, oli uusi ja puinen, miltei tavallisen talon näköinen. Ulkomuoto vastasi sisustaa, sillä siellä ei ollut edes parvia, joita ei oltu ennätetty vielä rakentaa. Sakaristosta, joka oli koko avara, oli käynti seinässä olevan aukon kautta saarnatuoliin, joka oli, kumma kyllä, alttarin yläpuolella, joten messupappi seisoi aivan saarnamiehen alla. Jos siis kuvitteli, että toinen oli alem[s. 28]massa taivaassa, niin toinen oli ylemmässä. Tänne oli nyt noin parikymmentä lasta kokoontunut. Heitä oli tähän asti opettanut joku rouva tahi eukko, ja tänään heidän piti suorittaa jonkinmoinen tutkinto. Kysyin, osasiko joku heistä puhua, lukea tahi laulaa suomea. Mutta ei kukaan sanonut taitavansa. Mutta he ilmoittivat, että heidän vanhempansa osasivat. Tytöt osasivat paremmin kuin pojat, ja suurin osa oli lukenut koko katkismuksen. Mutta kun en jäänyt kuulemaan sisälukua tahi n.s. järjen kysymyksiä, jätän arvostelemisen.

Mutta kun oli papin täällä ollessa aiottu aviopariksi vihkiä eräs kartanon suomalaissyntyinen palvelustyttö ja renki, toivoin saada nähdä tuon toimituksen, johon kirkollisista menoista eniten liittyy taikauskoa tai ainakin kansallisia tansseja ja leikkejä. Mutta kun se ei voinut tapahtua tehtaanisännän olematta läsnä, niin häntä odotettiin, vaikkakin turhaan, koko seuraava päivä. Se oli kova isku nuorelle parille, ja tyttö raukka katseli itku silmissä papin lähtöä pitäjälle.

Tahdoin jo tänään lähteä lähempiin suomalaiskyliin. Mutta, kun kirjanpitäjä sanoi, että illalla täällä tehtaalla useita heistä tapaisin heidän tullessaan tehtaan työstä konttoriin saadakseen päivätyönsä kirjoihin merkityiksi, niin päätin jäädä. Suostuin ehdotukseen senkin vuoksi, että samalla kertaa tutustuisin moniin ja saavuttaisin heidän luottamuksensa, kun he näkivät, että olin heidän isäntiensäkin tuttu. Mitä heidän kansallisuuteensa tulee, niin ruukin herrat kyllä myönsivät, että heitä sanottiin suomalaisiksi ja että he luultavasti polveutuivat suomalaisista, mutta että he nyt olivat niin ruotsalaistuneita, ettei mitään jälkiä heidän alkuperästään ollut jäljellä, kaikkein vähimmän kielestä. Eivät ainakaan he olleet milloinkaan kuulleet heidän puhuvan suomea ja he epäilivät, tokko sitä enää sanaakaan osattaisiin. Sen vuoksi, kun työmiehet päivätyön päätyttyä illansuussa tulivat kartanoon, menin ukkoja puhuttelemaan. Olin jo nähnyt neljän-, viidentoista, enimmäkseen vanhahkon miehen menevän konttoriin, kun minäkin menin sinne. Ja kun olin maininnut matkani syyn, kysyin, olivatko he n.s. [s. 29]Svartnäsin suomalaisia. Ja-a-a, niinhän meitä nimitetään, vastasi eräs ukko, ja toinen sanoi: »Vi ska fuller vara af the gammel finn slägta — förstår jag» (Meidänhän pitäisi toki oleman vanhaa suomalaista sukua — tiedän mä). Kun nyt kysyin, eivätkö he osaa puhua suomea, niin kaikki he kielsivät ja sanoivat, että suomen puheenparsi oli kokonaan jo unohtunut. Sepä tuntui minusta omituiselta. Mutta, ajattelin, minäpä koettelen, ettekö ymmärrä sanaakaan. Käännyin vanhan suomalaiselta näyttävän ukon puoleen, jonka mongerrus hänet myös sellaiseksi leimasi. Puhuttelin häntä kiivaasti suomeksi ja kysyin samalla kielellä, eikö hän minua ymmärrä. En saanut vastausta. Ainoastaan puoleksi ammolleen jäänyt suu ilmaisi hänen äänetöntä kummasteluaan. Puhuin uudelleen. Yleinen äänettömyys. He katselivat vuoroin toisiansa, vuoroin minua, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet korviansa uskoa. Vihdoin katkesi kielen side, ja vanhus puhui minulle arvokkaasti ja kunnioittaen kielellä, joka kaunopuheisesti virtaili kuuluviin. Hän ei voinut kyllin kummastella ja ihmetellä kuullessaan vieraan — päällepäätteeksi herrasmiehen suusta — äidinkieltään. Alussa hän oli ollut epävarma luullen sen vain olevan harhaluuloa, kunnes enemmän kuuli. Hän pani kätensä ristiin ja kysyi kyynelsilmin, kuka olin, mistä olin tullut ja mikä minut oli saanut näille maille. Lyhyesti vastattuani kysymyksiin, alkoivat ympärilläni seisovat talonpojat toinen toisensa jälkeen minua suomeksi puhutella. Ja huomasin pian, että seisoin pelkkien suomalaisten ympäröimänä, suomalaisten, jotka kaikki puhuttelivat minua kielellä, joka puhtaudessa ja virheettömyydessä oli paljon parempaa kuin omani, ja jossa etenkin huomasi hitaan tahdikkaan lausunnan tarkan korostuksen niin hyvin asemaan kuin laajuuteen nähden. Ensimmäisen hämmästykseni ja iloni hieman asetuttua en voinut olla ankarin sanoin nuhtelematta sitä valheellisuutta, joka sisältyi heidän ensimmäisiin tiedonantoihinsa, ja kysyin sen syytä ja luulivatko he suomen puhumista häpeälliseksi.

»Ei jumala varjelkoon!» vastasivat he, »eipä sen vuoksi». Ja selittivät, että he ja heidän esi-isänsä jo olivat saaneet niin paljo kärsiä tämän suomen kielen tähden ja siksi, että he [s. 30]olivat vierasta heimoa, etteivät he enää mitenkään tahtoneet tulla ruotsalaisten vainon alaisiksi. Kysyttyäni minkälaisia nämä vainot ja kärsimykset olivat olleet, vastasivat he, että etupäässä papisto ja ruotsalainen rahvas olivat olleet heidän kiukkuisimmat vihollisensa ja häätäneet heidät paikasta toiseen sekä vanhain kertomusten mukaan välin polttaneetkin heidän kylänsä, ryöstäneet tavarat ja ajaneet heidät taloistaan ja tehneet tämän, kuten he luulivat, etupäässä heidän kielensä tähden, jota ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ja jota he vielä viime aikoinakin uhkauksilla ja kirouksilla olivat pyytäneet ja pakottaneet pakanallisena ja jumalattomana heittämään. Nämä olivat sanoneet, ja sitä suomalaiset itsekin alkoivat uskoa, ettei heidän kielensä enää ollut suomea, vaan mongerrusta, jota ei Suomessakaan ymmärretä. Aivan tällaisella kannalla ei asia enää nykyään ollut, mutta he valittivat, että heille vieläkin annettiin monenmoisia haukkumanimiä, että heitä matkittiin ja pilkattiin siitä, etteivät kyllin hyvin osanneet tätä ruotsia, jota heille oli tyrkytetty ja, jos he ruotsalaisen läsnäollessa puhuivat suomea, tämä kohta luuli itseään paneteltavan ja rupesi kiroilemaan. Tämä oli syynä siihen, etteivät he enää ruotsalaisten seurassa milloinkaan puhuneet suomea, jota vain vanhat keskuudessaan käyttivät; kasvava nuoriso oli siitä jo niin vieraantunut, ettei se enää kunnolla ymmärtänyt sitä, jonka tähden ruotsalaiset jo kauan olivat olleet sitä mieltä, että suomen kieli oli jo aikoja sitten hävinnyt, mielipide, jota ei tahdottu poistaa.

Tästäpä minulle selvisi, mitenkä ei seurakunnan vanha rovasti eikä edes tehtaan isäntä siitä mitään tiennyt. Molemmat läsnäolevat kirjanpitäjät olivat ensin noloina, rupesivatpa sitten ilveilemään suomalaisia, mutta kun me yhä jatkoimme keskustelua suomeksi, alkoi heidän ilonsa loppua. Minä sulkeuduin suomalaisten suosioon luvaten seuraavina päivinä tervehtiä heitä käydessäni heidän kylissään ja pyysin heitä sillä aikaa muistelemaan vanhoja runoja ja tarinoita, joita he ehkä olivat esi-isiltään kuulleet, heidän Ruotsiin tulostaan y.m. sekä etsimään käsille vanhoja asiapapereja, joista ehkä saisi selvitystä. Kaikki vakuuttivat kättä iskien olevansa ystäviä, sanoivat olevani tervetullut heidän majoi[s. 31]hinsa ja erosivat, kuten minusta näytti, liikutettuina osanotosta, jota heille olin osoittanut.

Sellainen oli minun ensimmäinen tutustumiseni tähän kansaan, jonka kanssa myöhemmin tulin niin moniin kosketuksiin ja jonka menneitä sekä nykyisiä vaiheita ja oloja halusin selvitellä sekä ruotsalaisille että suomalaisille.

Tein tavallaan toisenkin mielenkiintoisen tuttavuuden tänä iltana. Eräs herra Norrén, joka nykyään oli Vindkärnin kaivosten pehtorina, oli tullut tehtaalle, ja kun hän sai kuulla, että minä olin suomalainen, hän antautui kanssani puheisiin. Hän oli upseerina ollut Suomen sodassa v. 1788 ja silloin oleillut Savossa. Hän oli pitkähkön aikaa ollut sijoitettuna Juvalle ja muisti vielä sangen hyvin pitäjän herrasväkeä ja häntä huvitti erikoisesti tieto, että maanmittari Schéele ja tämän veli, vouti Schéele, vielä elivät. Nämä olivat hänen siellä olonsa aikana olleet hänelle hyvin ystävällisiä. Hän ymmärsi hyvin ja osasi jonkun verran puhuakin suomea, jota kieltä hän nuoruudessaan oli metsillä oppinut ja jota hän vielä rakasti nuoruuden lämmöllä. Hän oli naimisissa Pöntölästä eli läntisestä Svartnäsistä kotoisin olevan suomalaisen talonpoikaistytön kanssa ja tahtoi, että poikakin oppisi suomea, jonka vuoksi hän kyseli, miten menettelisi voidakseen hankkia suomalaisia kirjoja. Häneltä sain tietää, että ensiksi oli uutisasukkaiksi tullut kolme suomalaista Svärdsjön metsiin. Heistä oli yksi asettunut Lilla Björnmåsaan yksi Spaksjöhön ja yksi Vestra-Svartnäsiin. Kun hän sanoi omistavansa varmennetun jäljennöksen vanhasta kuninkaan kirjelmästä, jonka piti vahvistaa tämä tieto, pyysin saada nähdä sitä, mikä tapahtuikin muutamia päiviä myöhemmin. Siitä selvisi, että Kustaa Aadolf oleillessaan Stora Kopparbergetissä marraskuulla 1613 oli antanut näille kolmelle suomalaiselle luvan omistaa ja viljellä noita kolmea mainittua, heidän perkaamaansa ja viljelemäänsä taloa ja torppaa, mutta kirjeestä ei käynyt selville, että he olisivat olleet ensimmäiset tai ainoat näissä metsissä. Näyttää päinvastoin siltä, kuin he olisivat käyttäneet hyväkseen kuninkaan Taalaissa oloa varmentaakseen itselleen ja jälkeläisilleen omistusoikeuden niihin torppiin, jotka he olivat raivanneet [s. 32]ja rakentaneet ja joiden avulla he olivat kohonneet hyvinvointiin.

Kirjelmän toiselle puolelle oli kirjoitettu:

Muuten luuli hän, että tuomari Gust. Beckeriltä Hövikissä Falunin lähellä olisi saatavissa lähempiä tietoja sen johdosta, että vuodesta 1795 v:een 1798 Stora Kopparbergetin ja suomalaisten kesken oli käyty käräjiä, suomalaisten koettaessa osoittaa olevansa näiden metsien oikeita omistajia. Oikeudessa lienee St. Kopparbergetiä edustanut valantehnyt Nils Ryding ja tuomarina oikeutta istunut Joh. Forstén.

Sekä Norrdén että talon väki kertoivat, että varhemmin mainitsemani Munter, joka viime Suomen sodan jälkeen oli jäänyt metsiin ja joka vielä asuu läheistöllä, oli tuonut mukanansa toisen toverin nimeltä Remmer, joka jonkun aikaa oli asunut täällä, kunnes hän eräänä päivänä hävisi teille tietymättömille ilman että oli saatu selville, minne hän oli joutunut. Nämä molemmat suomalaiset sotamiehet, jotka muukalaisina olivat asettuneet metsiin suomalaisten pariin menetettyänsä isänmaansa, olivat ystävyksinä eläneet kaikkien naapurien kunnioittamina ja pitäminä. Remmer meni eräänä aamuna erään toisen suomalaisen matkassa Ockelbon suomalaismetsiin lehmää ostamaan pieneen uutistaloonsa. Ja sillä tiellä hän yhä vieläkin on. Huolimatta kai[s. 33]kista tiedusteluista ja Munterin monista yrityksistä päästä onnettomuustoverinsa jäljille, ei ole onnistuttu saamaan pienintäkään tietoa hänestä. Kun tiedettiin, että hänellä oli mukanaan hieman rahaa, aljettiin epäillä, että matkatoveri oli hänet ryöstänyt ja murhannut, jonka vuoksi häntä oli käräjillä kuulusteltu, vaikkei voitukaan todistaa häntä syylliseksi, mutta murhaajaksi häntä vielä tänä päivänä epäillään.

Nimi Remmer tuntui minusta heti tutulta. Muistin nyt, että isäni Juvan rovastina oli kirjoittanut seurakunnasta muuttaneitten ja sodassa hävinneitten sotamiesten luetteloon tuon nimen, vieläpä oli mieskin minulle tuttu sen johdosta, että hän joitakuita aikoja sitten oli pitäjässä ollut yleisenä puheenaiheena. Kysymysteni johdosta sain Norrdénilta tietää, että Remmer oli syntynyt Liivinmaalla, josta hän paeten sotamiehenottoa oli livistänyt Suomeen eikä sen johdosta uskaltanut palata uuteen, Venäjän yhteyteen joutuneeseen isänmaahansa. Tästä tunsinkin Remmerin ja viela paremmin, kun hän kuvaili miehen ulkomuotoa. Olin iloinen voidessani vakuuttaa Svärdsjöläisille, että Remmer eli Suomessa ja että siten saatoin puhdistaa syyttömän miehen maineen ja kunnian. Kerroin, että Remmer sodan alussa Juvalle Savoon oli jättänyt vaimon ja hänen oloihinsa nähden huomattavan omaisuuden, jonka hän oli ahkeruudella ja säästäväisyydellä kerännyt. Monen vuoden poissaolon jälkeen palasi hän takaisin talvella 1815 syleilläkseen rakastettua, ja kuten hän luuli, uskollista puolisoansa. Mutta vaimo, joka ei seitsemään vuoteen ollut kuullut sanaakaan miehestänsä ja ehkä luuli tämän niinkuin monen muunkin kaatuneen sotilaan lepäävän hiljaisessa hiekassa, oli ryhtynyt läheisiin suhteisiin erääseen pohjalaiseen maankulkijaan, ja kun tuo yhdyselämä tuli papiston tietoon ja oli aikomus ryhtyä toimenpiteisiin, muutti hän armaansa kera Helsinkiin myytyään koko Remmerin jäämistön. Tämän surullisen seikan sai hän kuulla, palattuaan sodan vaarat ja vaivat kestettyään kotiin nauttiaksensa lepoa vaimonsa sylissä. Muistan hyvin, miten lohduton hän oli saadessaan pappilassa nämä tiedot. Vanha sotilas itki kuin lapsi. Ja vaikka läsnäolijat kehoittivat häntä [s. 34]halveksimaan rikollista vaimoa, niin hän koki puolustaa häntä ja osoitti miltei rajatonta anteeksiantoa. Hän kiiruhti Helsinkiin etsiäkseen ja erottaakseen hänet tuosta hulttiosta viettelijästä.

Kun tarvitsin matkatoverin ja oppaan metsille, ehdotettiin yleisesti Munteria, joka oli hiljainen ja yleistä luottamusta nauttiva mies. Kutsutin hänet seuraavaksi aamuksi puheilleni ja kun kuulin, että äsken valmistunutta tietä saattoi päästä Lilla-Björnmåsaan, niin tilasin seuraavaksi aamuksi kyydin.

En ollut vielä herännyt, kun jo ani varahin seuraavana aamuna eräs mies tuli huoneeseeni. Luulin häntä aluksi eilen tilaamakseni kyytimieheksi, mutta hänen tarvitsi vain avata suunsa, niin arvasin ruotsin mongerruksesta, kuka hän oli. Hän oli Munter, joka kuultuaan tulostani oli kiiruhtanut tapaamaan maanmiestänsä. Olin sitä tervetulleempi, kun olimme molemmat samoilta maanääriltä. Hän sanoi olevansa Heinäveden kappelista Rantasalmelta ja että hänen oikea nimensä oli Jaakko Pöyhöinen. Hän oli n. 40 vanha, lyhyenläntä ja tummanpuhuva. Hän oli hyvin kivulloinen sodan rasitusten jäljiltä sekä Lintulahden taistelussa saamistaan haavoista. Lauhkea kuin lammas, mutta surumielinen, mikä lienee johtunut kaihosta päästä kotipuoleensa. Hän oli palvellut Savon jääkärinä saaden nimen Munter, niin vähän kuin se hänen luonteeseensa sopikin. Luulin, että hän ilahtuisi kuullessaan Remmerin vielä elävän ja oleilevan kotimaassaan, josta seikasta hän jo eilen huhuna oli kuullut. Mutta pian huomasin että vaikka tuotti hänelle iloa se, että ystävä vielä oli elossa, niin häntä kiusasi se, että parahin ystävä oli hänen tietämättään lähtenyt, ojentamatta edes kättä hyvästiksi, asioitansa selvittämättä ja sittemminkään itsestään tietoja antamatta. Mutta eniten kävi hänen sydämelleen se, että vanhan sotatoverin keralla myöskin ainaiseksi katosi toivo syntymämaahan pääsemisestä. — Ja tuostahan he aina olivat yhdessä unelmoineet ja se oli kuni yhteenpunonut heidän kohtalonsa. Nähtyänsä minut virisi hänessä taas toivo syntymämaahansa pääsystä. Ja hän pyysi, että säälistä ottaisin hänet mukaani Suomeen, jonne hän luuli minun [s. 35]olevan matkalla. Mutta toivon kipinä sammui, kun hän kuuli, etten ollutkaan matkalla sinne. Ajatellessaan lähemmin kivulloisuuttaan, pitkää matkaa ja täällä omistamaansa ja viljelemäänsä pientä peltotilkkua, joka lupasi palkita nähdyt vaivat, käsitti hän, että oli niin sallittu, että hänen täytyi jäädä Ruotsiin. Hän oli täällä ollut 7 vuotta ja 4 oli kulunut Remmerin lähdöstä.

Siitä, miten he olivat näille metsille joutuneet, hän kertoi seuraavasti: He olivat kevätvarhaisella tulleet Gefleen aikoen meren yli Suomeen. Odotellessaan jäiden lähtöä he olivat kuulleet puhuttavan metsäsuomalaisista ja päättäneet käydä näitä pikimältään katsomassa. Pääasialliseksi syyksi metsille menoon sanoi hän vastustamattoman himon päästä suomalaiseen saunaan kylpemään. Ja tuota mielitekoansa he eivät voineet vastustaa. Kun oli päästy metsiin, oli Remmer se, joka houkutteli Munteriakin jäämään, luvaten ostaa yhteisen maatilkun, jolla he uudessa pirtissä yhdessä eläisivät kuolemaansa saakka. Tätä ehdotustaan kuvaili hän sitä kauniimmin, kun hän aina pelkäsi Suomeen palaamista.

Munter lupasi mielihyvin seurata minua suomalaismetsiin kuultuaan, että olin aikonut käydä heidän kylissään. Kun olimme syöneet aamiaisen kannettiin kirstu rattaille ja kyytimiehen kera istuimme kolmeen pekkaan mennäksemme Lilla-Björnmåsaan eli, kuten sitä suomeksi nimitettiin, Hiirolaan. Tiemme kulki Nybrukin ohi. Jo matkalla näin hiirolaisten ruiskaski-maita, ne olivat ensimmäiset Suomesta lähtöni jälkeen näkemäni. Tuo nokinen aita, musta maankamara vihantine laihoineen johdatti elävästi muistiini monia näkyjä kotiseudultani, sai mielikuvitukseni niin vilkkaasti liikkeelle, että uneksin olevani kokonaan toisessa maailmassa. Tuo kaski oli selvä enne siitä, että olin suomalaisten läheisyydessä. Aidanpanotavan, veräjän asennon — kaiken tuon tunsin niin hyvin. Jo jokaisen kansan työtavassa on jotakin, jota ei voida selittää, mutta vain tuntein vaistota.

Tästä jouduin Munterin kera pakinoimaan kaskista. Hän kertoi laajalti heidän taloudestansa ja nykyisestä tilastansa. Hän sanoi, että oli ankarasti kielletty kaskea[s. 36]masta ja etteivät he niitä harvoja kaskia, joihin joskus annettiin lupa, enää oikein osanneet hoitaa. Sillä kun kaski oli poltettu, he kylvivät siihen ruista tuhkan vielä ollessa lämmintä — vaikkapa sitten se olisi vierretty julki juhannuspäivänä. Luonnollisena seurauksena siitä oli, että siemen joskus paloi vielä kuumassa tuhkassa. Ja ellei juuri niinkään käynyt, niin ellei satanut, kuivatti aurinko siemenen, tuuli vei sen tahi se joutui lintujen saaliiksi. Kaikki oli siis sateen varassa. Jos sattui satamaan, niin tuhka ja multa saivat pian kasvillisuuden rehoittamaan ja kohosi laiho, kaunis katsella. Kasken kyntäminen tahi äestäminen oli heille tuntematon. Siksipä he viljelivätkin sitä vain vuoden. Eivätpä he edes nähneet sitä vaivaa, että olisivat keränneet kokoihin huiskin haiskin makaavia palamattomia puunrunkoja, vaan kylvivät hiilien ja kekäleiden sekaan, jotka sittemmin joutuivat osaksi kasvavan laihon peittoon. Heidän hevosensa saivat miltei koko kesän työstä vapaina maleksia laitumella metsissä. Korjattuaan näin kaskesta yhden vuoden sadon sai se jäädä hyötyä tuottamatta omiin hoteisiinsa. Munter sanoi heille käytännössä osoittaneensa, miten Savossa kaskea viljeltiin, miten sitä kynnettiin ja äestettiin ja miten yhden sadon sijaan saatiin kolme, jopa neljäkin. Hän sanoi kylväneensä syksyllä sekä ohraa että ruista ja niittäneensä ensin rukiin ja sitten ohran, mitä kaikki täkäläiset olivat pitäneet kuin ihmeenä.

Tehtaan perustaminen metsiin oli suomalaisille onnettomuudeksi. Sillä nyt he tuskin milloinkaan saavat kasketa, sen sijaan on poltettava sysiä — siihen he saavat kiellotta polttaa metsää minkä kerkiävät. Osoitteeksi siitä, miten ruukin herrat heitä kohtelevat, mainittakoon, että heitä on ankarasti kielletty kyntämästä ja kylvämästä sysimetsinä poltettuja maita. He ilmoittavat syyksi sen, ettei sellaisille paikoille enää kasvaisi metsää, vaikka, kuten kaikki tietävät, asian laita on päin vastoin. Sillä tuhka ja turve, joka paksuna turkkina peittää maakamaran, estää sekä ruohon että puut kasvamasta, eivätkä tuulen tuomat puiden ja kasvien siemenet siihen pääse juurtumaan. Kylvetty ja muokattu maa sen sijaan kiinnittää itseensä siemenet, jotka pian [s. 37]itävät, joten ensin kasvaa ruohoa ja sitten lehtimetsää. Onpa tapahtunut, että talonpoikia on sakotettu siitä, että he ovat kuokkineet sysimetsiä ja niihin kylväneet. Jokainen huomannee, mikä on syynä tällaiseen menettelyyn. Tahdotaan riistää heiltä mahdollisuus viljan hankkimiseen ja pakottaa heidät ostamaan tahi lainaamaan tehtaalta. Ja kun he sitten ovat velkaantuneet, on helppo viedä heiltä talot. Niin omavaltaisesti on heitä aina kohdeltu ja kohdellaan vieläkin, vaikkakin viime vuosina varovammin. Kun sitä vastoin on valmistettava sysiä, he saavat kaataa suuria metsäaloja ja kun oksat ovat kuivuneet, sytyttävät he risukot. Suuret puunrungot jäävät palamatta, mutta maa tulee palaneiden oksien ja ruohon tuhkasta niin ravintopitoiseksi, että se kelpaisi kynnettäväksi ja kylvettäväksi. Suurempien puiden latvat hakataan poikki, ne kuoritaan ja kannetaan röykkiöiksi suuriin miiluihin, jotka peitetään turpeella, ja sytytettyinä muuttaa kuumuus ne sysiksi. Miiluamisessa kuluu viikkokausia, jolloin he vuorotellen vartioivat miilun ääressä, ettei se syty ilmituleen. Kun sydet viedään ruukkiin myytäviksi, saavat he tyytyä siihen, mitä sieltä annetaan, harvoin saadaan edes puolta hintaa. Niin käy etenkin, jos on entistä velkaa. Silloin ei auta vastaan inttäminen, talonpoika-raukan on tyytyminen. Muuten riippuu hinta kuljetettavan matkan pituudesta. Häkistä, joka sisältää 4 ½ sysimittaa, saavat he tavallisesti pankko taalarin. Sekä hinta että sysimitan suuruus vaihtelevat eri paikkakunnilla. Siitä puhun tuonnempana ja myöskin siitä, miten ruukki täälläkin ehkä on määrännyt viljan hinnan markkinoilla käypää pienemmäksi. Siinä piilee viekkautta, sillä siten petetään lyhytnäköinen talonpoika, joka ei huomaa, että hän kyllä saa muutamat tarvitsemansa ruistynnyrit joitakin taalareja halvemmalla, mutta samalla myy kaiken vuoden mittaan suorittamansa työn polkuhintaan. Viime vuosina he eivät enää ole antaneet talonpoikien miilutessaan polttaa oksia, ne saavat mieluummin maahan mädätä. Työntekijä saa suorittaa mieluummin vaivalloisen karsimistyön kuin suomalaiset kylvää poltetun metsätilkun. Syynä on muka se, että metsän kasvu estyisi.

4. Hiirolassa, Hynnilässä, y.m. Svärdsjön suomalaiskylissä

Suomalaisten oloista jutellen saavuimme Hiirolaan, jonne ruukilla äsken tehtyä huonohkoa tietä oli ¾ penikulmaa. Mutta, kun tie ei johtanut kylään saakka, oli Munterin ja kyytimiehen kannettava kirstuani lähes venäjän virstan verran taloon. Hiirolan kylä, jossa on kaksi suomalaistaloa, sijaitsee kauniilla paikalla Hiirolanjärven rannalla. Ruotsiksi sitä nimitetään »Lill-Björnmåsa» eroitukseksi Helsinglannin Ockelbon suomalaismetsien »Stora-Björnmåsasta». Kylä on alavalla paikalla, joten pellot ovat hallanarkoja. Menin ensin Heikki Olavi Orsonin luo, mutta siellä oli kotosalla vain vanha, suomea puhuva eukko ja nuori vaimo, joka makasi lapsivuoteessa. Menin naapuritaloon Pauli Erkki Antinpojan luo. Siellä tapasin isännän, vanhahkon miehen, joka puhui kaunista suomea ja niin aitoa, että sellaista puhutaan meillä vain sydänmailla, missä ei muuta kieltä ole kuultu. Silti kuulin, että jokunen ruotsin sana, vaikka suomalaista päätettä käyttäen, oli tunkeutunut kieleen, jos suomessa ei ennestään ollut sanaa jollekin käsitteelle, taikka jos olikin, niin oli sillä alkeellisempi merkitys, jolloin vanhaa suomen sanaa käytettiin alkuperäisestä käsitteestä. Esim. rätta (ruots. rätt), oikia taas merkitsi höger. Samoin råkasta (ruots. råka) vastaten meidän sanaa tavata, jota he käyttivät merkityksessä saada kiinni; kalloa (ruots. kalla), mutta kuhtua merkitsi luoksensa huutamista. Nämät olivatkin miltei ainoat sanat, mitkä päivän pitkään havaitsin ruotsista saaduiksi, muuten ei ollut sanastossa eroa. Pidemmän aikaa heidän keskuudessaan oleskeltuani huomasin muutamia muitakin [s. 39]samanlaisia sanoja. Mutta mitä se merkitsee kielelle, joka sisältää 50 t. 60 000 sanaa, vaikka siinä onkin pari tiua vierasperäisiä sanoja, kun ei kielen rakenne, kielioppi, ääntäminen eikä sisäinen henki ole ollenkaan muuttunut. Sitä paitsi olemme me kieleemme ottaneet paljon enemmän ruotsalaisia sanoja, joita ei ole näillä suomalaisilla. He käyttävät niiden asemesta alkuperäisiä suomalaisia sanoja. Jos tässä virheitä ja ansioita keskenänsä punnitaan, niin meidän suomemme se puhtauden ja kauneuden suhteen jää jäljelle edellyttäen että puhumme siitä suomesta, jota tähän asti on pidetty klassillisena ja joka on ollut n.s. kirjakielenä. Heidän kielensä oli muuten pohjois-Savon murretta eikä eteläisen, jota puhutaan minunkin kotiseudullani. Niinpä he sanoivat esim. viikahte eikä viitakke, mehtä eikä metsä, messä j.n.e. ja diftonkien ääntäminen oli selvää, kuten oatra, (aura) peä (pää) y.m. Sitä paitsi heillä oli omia, minulle tuntemattomia sanoja, esim. kippo, joka merkitsi killinkiä, pönky, pitkähkö haasian seiväs, nytteet y.m. Myöskin omia kukkien nimiä oli, esim. käen leipä [läipe!] oxalis acetosella, taivaan kello, campanula persicifolia, ukon tuhnia l. tuntira lycoperdon — — —, mälläxiä y.m.

Mitä heidän ruotsin kieleensä tulee, puhuivat he puhtaampaa kuin svärdsjöläiset, sillä puhuessaan taalalaismurretta käyttivät suomalaiset helsinglantilaista kaikkine hassutuksineenkin, kuten fisch, kun piti sanoa fisk j.n.e.

Vaatepartensa puolesta he eivät juuri eronneet muista pitäjäläisistä. Kumminkin roikkui vasemmalla housunlahkeella kaksi puukkoa ja niiden välissä naskali, kaikki samoissa tuppeluksissa, vaikka eri osastoissa. Pientä puukkoa he nimittivät junkiksi, suurta puukoksi. Kun vielä lisäämme virsut (he käyttivät tuohi- eivätkä paulavirsuja) ja kontit (tuohesta), niin onkin sanottu pääasiallisin, mitä he siinä suhteessa olivat säilyttäneet.

Hiirola-niminen talo, josta kylä on saanut nimensä, on luultavasti vanhin ja on sen raivannut Hiiroinen, joka lienee ollut sukua kuninkaan kirjeessä mainitulle »Hindrik Pedersonille.» Isäntäni kertoi, että ensimmäisen tänne tulleen suomalaisen nimi olisi ollut Matti Matinpoika, joka oli Suo[s. 40]mesta. Kun ruotsalaiset tahtoivat häätää hänen sukunsa, hankki hän kuninkaalta kirjat. Ehkä hän siis oli vanhempi kuin kuninkaan kirjeessä mainittu »Hindrik Pederson.» Vaikka papisto jo ylimuistoisista ajoista kirjoista on jättänyt suomalaiset sukunimet, joita se ei osannut kirjoittaa eikä ääntää ja vaikka ne oli muutettu jo miespolvia sitten taalalaisiin, esim. Påls Erik Anders, Hendrik Olof Orson j.n.e., niin ovat suomalaiset siitä huolimatta muuttumattomina säilyttäneet sukunimensä, niin kauan kuin kielikin on säilynyt. Mutta missä se on vaiennut, ovat tiedot suvusta ja myöskin kaikki muut tarinat ja muistot esi-isistä unohtuneet. Sen huomasin kaikkialla, että missä ikinä tapasin äidinkieltänsä puhuvan suomalaisen, hän tunsi ja osasi tehdä selkoa sukuperästään kaikkine haaroineen usein 5 t. 6 sukupolvea taaksepäin eikä vain omastaan, vaan vieläpä muidenkin suvuista. Tähän sukutietoon liittyy myöskin historiaa. Paitsi nimiä muistaa hän myöskin heidän tärkeimmät vaiheensa. Johtolankana tähän tietoon on suomalainen sukunimi, joka aina seuraa suvusta sukuun. Sitä vastoin suomalainen, joka ei osaa äidinkieltänsä, on myöskin siinä suhteessa täysi ruotsalainen, että hän tuskin tuntee isoisänsä nimeä. Isänsä isoisästä ei hän tiedä mitään, vielä vähemmän tämän isästä ja vaiheista. Yhtä tietämätön hän on äitinsä suvusta. Sehän ei olekaan kumma. Nimihän on kuulunut vain isälle eikä suvulle ja se sekoittuu moniin muihin samanlaisiin suvun ulkopuolella. Siinä onkin sukuhistoria leikattu poikki kuin keritsimillä.

Niinkuin näiltä suomalaisilta muinen on riistetty miltei kaikki kansalaisoikeudet, niin on heiltä viety sukunimetkin. Mutta paitsi heidän nimiään vielä kylienkin nimet. Niitäkään ei ole voitu sietää, kun ne olivat suomalaisia. Niillekin on annettu tyystin ruotsalaisia nimiä, olivatpa ne sitten enemmän tai vähemmän sattuvia, nimiä, joita nämä eivät edes tunne. Se on syynä siihen, että jos katsot näiden seutujen karttaa, siinä on silkkoja ruotsalaisia nimiä samaten kirkon- ja henkikirjoissa. Mutta kun tulee itse paikkakunnalle saa kuulla aivan toisia, supi suomalaisia nimiä, joten entiset maantieteelliset tiedot eivät riitä. Sen vuoksi olikin valta[s. 41]kunnan säätyjen v. 1823 vaikea käsittää, että suomalaisia maanääriä oli aivan maan sydämessä ja moni ei sitä vieläkään tiedä, kun ei suomalaisia nimiä muka ole. Ja he päättelevät, ettei niitä siellä koskaan ole ollutkaan.

Isäntäni, jonka ruotsalainen nimi oli Påls Erik Anders, käytti suomalaista nimeä Antti Hiiroinen, sillä hän oli vanhaa Hiiroisten sukua. Hän oli isäntänä talossa, jossa oli 13 henkeä. Hänen lapsistaan oli kaksi kunnon tyttöä, Anna ja Kaarina, kaksi äsken puhjennutta kukkaa, joista etenkin nuorempi, Kaarina oli maalaiskaunotar. Kun minua huvitti saada tietää, oliko paikkakunnan tansseissa ja leikeissä mitään kansallisesti omaperäistä, pyysin heitä illaksi hommaamaan huvit nähdäkseni, oliko niissä mitään suomalaista jäljellä. Heidän talonsa oli rakennettu ruotsalaiseen tapaan, kuten muidenkin Svärdsjöläisten. He asuivat saleissa ja kamareissa ja olivat jo ammoin luopuneet vanhoista savupirteistä, jotka ennen täälläkin olivat olleet käytännössä. Ainoastaan sauna ja riihi olivat säilyneet. Olen sittemmin tehnyt useammin kuin kerran sen huomion, että mistä suomen kieli ja kansallisuus on kuollut, on toki sauna jäänyt ruotsalaistuneille jälkeläisille. Olenpa joskus havainnut, että se on tarttunut läheisiin ruotsalaisiin kyliinkin, niin että he ovat rakentaneet itselleen oikean suomalaisen saunan. Kun siis täällä tapasin ensimmäisen Ruotsissa näkemäni saunan, niin minun tietysti mieleni teki käyttää sitä myös hyväkseni. En ollut vuoden mittaan kylpenyt, vaikka olin tottunut ennen ainakin kahdesti viikossa ottamaan löylyt. Ja vain yksin suomalaiselle tässäkin tottumus on toinen luonto. Tuskinpa olin siitä ennättänyt mainita, ennenkuin jo Kaarina oli lämmittämistouhussa.

Saunan lämmitessä menin erään pojan kera järvelle ongelle. Ilta oli tyyni ja leppoisa, ja kun iltapuolella oli hieman satanut, minusta oli mitä parahin onki-ilma. Rannalla kappaleen matkaa talosta oli tuuhea mänty. Kun menin sitä läheltä katsomaan, näin, että sen runkoon oli naulattu kuusi karhunkalloa ja juurella oli lisäksi kolme alaspudonnutta. Minä ripustin nekin kuiville oksantyngille. Nykyinen isäntä sanoi osaltaan kaataneensa 21 karhua ja hänen isänsä [s. 42]34, mutta niistä ei yhtään oltu naulattu puuhun. Siinä olevat kallot olivat siis siinä olleet jo ennen hänen ja hänen isänsä aikoja. Hän kertoi, että suomalaiset muinoin olivat pitäneet monenmoista menoa karhunpeijaisia viettäessään.

Metsäsuomalaisia.

Astuttuamme pieneen veneeseen halkaisimme airoillamme järven tyyntä pintaa, joka hopeanhohtoisena, eri värisinä taitteli laskevan auringon säteitä. Ympärillämme levisi saloseutu, joka kesäillan kaunistamana upotteli kuviaan värähtelevään kultakuvastimeen. Etäältä kuului laitumella käyvän karjan kellojen kalkahtelu ja joskus paimentorven toitotus tai koiran haukunta. Olimme kuin matkalla Runolaan, autuaitten saarelle liitäen kuin unessa satumaille. Yllämme kaartui taivaan sinikänsi, jonka huimaavaan korkeuteen tuskin ajatuskaan kohoo. Allamme oli aarteita kätkössä Ahtolan saleissa, jonne ei silmä yllä. Olisi ollut synti, jos tässä ihanuudessa onkiminen olisi meitä häirinnyt. Vetehinenkin oli samaa mieltä, ja se kaiketi olikin syynä siihen, [s. 43]ettemme sinä lyhyenä rupeamana, jona onneamme koetimme, saaneet ainuttakaan eläväistä.

Kun meille rannalta oli annettu merkki, että sauna odotti, palasimme yhtä tyhjin käsin kuin olimme lähteneetkin. Olimme käyneet kylän alla olevissa Selkäsoaressa ja Trummensoaressa. Sain kuulla, että kaikilla lähellä olevilla järvillä, saloilla, soilla, vuorilla ja mäillä y.m. vielä oli suomalaiset nimet. Niinpä pienehköllä lammilla kylän laidalla on nimi Kylkijärvi, toisen, kalattoman nimi on Valkiajärvi. Sitä paitsi on lähettyvillä Hauk'lamp, Särk'järvi, Jouht'järvi, Viäräjärvi, Hevolampi, Vehkalampi j.n.e. Kylän lähellä on Kärmämäki, Hepokallio ja tehtaalle päin mennessä Pohjoismäki.

Mutta sauna odotti. Minä ja isäntä menimme kylpemään. Kah, minkälainen sauna! Pieni komero, jossa uuni valtasi puolet tilasta. Kun olin kumartunut syvään, päästäkseni matalasta oviaukosta sisälle, pääsin siellä tuskin kääntymään. Seisoa en kuumuuden vuoksi voinut. Ei lauteita, ei penkkejä, ei vesisammioita. Vain hutelo tuoli oli keskellä lattiaa, ja siinä piti ottaa löylyt. Enpäs ollutkaan enää Juvan pappilassa, missä lämpöisellä lavalla sai suloisesti venytellä tuoreilla lehdillä, jossa puoli tusinaa piikaa saippuoi, pesi ja virutteli. Olin uumoillut, että Kaarina minua kylvettäisi ja olin jo tuntevinani hänen pehmeitten käsiensä kosketuksen. Mutta täällä ei tunnettu tuota kohteliasta tapaa, ja minäkin olin liiaksi hienotunteinen siitä mainitsemaan. Jokaisen huoleksi jätettiin itsensä hoiteleminen, ja minun oli pidettävä huoli sekä vesikiulustani että vihtani hautomisesta kiukaalla. Olin tuskin mennyt saunaan, ennenkuin jo yhtä nöyrästi sain tulla ulos, sillä siellä ei ollut paikkaa vaatteilleni. Minun oli siis riisuuduttava taivasalla. Kun olin pannut vaatteeni kokoon muutamille hirsille, olin taas nuolena saunassa. Suomalaisilla on tapana kilpailla siitä, kuka enemmän löylyä sietää. Tunsin tuon lain, isäntäni myös. Ja niinpä koeteltiin. Nuori emäntä, joka oli löylynheittäjänä, läksi ensimmäisenä tuimaa kuumuutta pakoon. Turhaan pisteli ukko näppejään veteen (huom. juuri sormenpäät kynsien juurella ovat kuumalle arimmat) ja huitoi ahkeraan vihdalla. Hänen punaista [s. 44]vanhaa nahkaansa poltti, ja hänen oli lähdettävä käpälämäkeen. Minäkin olin usein tukehtua ja selkäni korventua. Mutta paikallani pysyin. Mitä tuimimmasta kuumuudesta, korvien soidessa hypätä porhalsin ulos lahden viileään veteen. Sepä vasta oli uusi nautinnontunne! Sukellellessani syvyyksiin ja kelluessani pinnalla tunsin virkistyväni. Ja muutaman tuokion kuluttua oli saunassa käynti siirtynyt muistojen joukkoon. Se, että olin niin hyvin sietänyt löylyä, herätti ukossa luottamusta, hänen mielestään olin siten parhaiten osoittanut olevani oikea suomalainen. Hän puhui siitä jälkeenpäin vielä muillekin, jotka sen johdosta mielihyvästä muhoillen minua katselivat.

Illempänä tuli muitakin miehiä metsätöistänsä ja niinpä minun ympärilläni oli yhä enemmän suomalaisia. Naisista vain eräs sokea akka oli hyvä kielen taitaja. Tytöt ja nuoret naiset, vaikka ymmärsivät ja vähin osasivat puhuakin, eivät silti sitä tehneet, kun se tuntui hankalalta ja luultavasti heitä myöskin hieman hävetti puhua kieltä, jota eivät täysin hallinneet.

Myöhemmin illalla kokoontui tänne nuorisoa sekä omasta kylästä että Viihmäeltä. Anna ja Kaarina olivat kutsuneet heidät tanssiin ja huviin. Tavallinen talonpoikaiskainous haittasi aluksi, joten minun oli kaikin tavoin maaniteltava saadakseni leikit käyntiin. Leikit olivat kaikki aito ruotsalaista alkuperää ja meidänkin herrasväkiemme käyttämiä, kuten »Räfven ligger i solskenet», »Att skära och så hafra» y.m. Tansseina käytettiin »Hambopolskaa» ja valssia. Vain yksi tanssi n.s. »Kull-dansen» herätti huomiotani osaksi siksi, etten ennen ollut sitä nähnyt tanssittavan, osaksi kun se näytti täällä niin kansalliselta ja kotoiselta. Se oli itsessään yksinkertaista ja kollomaista, mutta olihan sillä silti puolensa. Se alkoi, kuten kaikki piirileikit, laululla ja suurella kierroksella, jolloin laulettiin: »Och vill du se, så ska vi dan- så ska vi dansa med kullor!» Sitten kaikki pysähtyivät paikoilleen, kääntyivät pariinsa päin ja keikistelivät sekä polkivat jalkaa minkä osasivat laulaen kymmenkunta kertaan sanat »kulla, kulla, kulla — — si så sade kullan», löivät kätensä yhteen ja pyörähtivät sylityksin ympärikköä. Niin alkoi [s. 45]taas suuri kierto ja edelliset temput uusittiin. Tätä voisi tavallaan pitää kömpelönä kevyen Tyroolilaistanssin jäljittelynä. Sellaista näin myöhemmin Kööpenhaminassa tanssittavan.

Viimein ryhdyttiin »sormusta kätkemään.» Minäkin otin leikkiin osaa. Kaarina, joka oli mestarina kaikissa näissä leikeissä, aloitti kätkemisen. Kohteliaisuudesta hän sen kätki minun syliini. Minä olin vähemmän kohtelias ja annoin sen eräälle pojalle. Hän taas minulle, minä Kaisalle ja hän takaisin minulle. Siten joko kätkin sormusta tahi se annettiin minun kätkööni, joten säästyin vaikka vasten tahtoani panttia antamasta. Silti oli meillä pian runsaasti pantteja ja seurasi niiden lunastus. Vanha sananparsi sanoo: »Joka leikkiin menee, se leikin sietää.»

Kun siis olen alkanut puhua leikistä, niin on se tehtävä loppuun asti. Lukija, joka on minua seurannut talonpojan pirttiin kansan tapoja tutkimaan, ei suinkaan olisi tyytyväinen, jos joku osa siitä peitettäisiin esiripulla. On asetuttava juuri rahvaan kannalle voidakseen oikein arvostella. Mikä toiselle kansanluokalle on sopimatonta ja pahennusta herättävää, ei ole toiselle. Vaikkakin julistettiin panttien lunastustuomioita, jotka eivät olleet niin sievisteleviä kuin sivistyneissä piireissä, vaan karkeita ja kömpelöjä, mutta sellaisia, että ne puhuivat tapojen yksinkertaisuudesta ja sydämen turmeltumattomuudesta, niin minun on silti mainittava, minkälaisia ne olivat. Eräs esim. kuului: Jos se on poika, on hänen irroitettava Maalinin sukkanauha, jos se on tyttö, on hänen avattava Anders Johanin housunnapit (böxlocka). Siinä ei kursaileminen auttanut. Toinen poika tuomittiin »ottamaan Annaa rintanypykästä (patten) kiinni.» Olisinpa minäkin ollut valmis tuota lain määräystä noudattamaan, jos olisi ollut tarvis. Eikä tuo toinen poikakaan vastaan pannut. Ja vaikka tyttö vastustelikin, niin oikeus voitti: Näissä leikeissä tuli siis taalalainen esille, sillä suomalaisen mielestä ne eivät olisi olleet soveliaita, vaikkakin niitä nyt vieraina lainoina suomalaiset käyttivät.

Leikkien päättyessä kello oli jo yksi yöllä ja minulle osoitettiin makuupaikka vaateaitassa, jonka seiniä ja kattoa [s. 46]koristivat hameet, kaulaliinat, sukat ja monet muut naistenvaatteet. Vuode oli hyvin laitettu ja raidit puhtaat ja lupasi se virkistävää lepoa. Mutta pianpa havaitsin, että minut oli sijoitettu tyttöjen makuukammioon. Häiriötähän siitä oli aina aamun sarastukseen asti. —

Niin päättyi suomalaismetsissä ensimmäinen päiväni, jota erilaisten huvitusten vaihdellessa pitkitin aina seuraavaan asti.

Ensimmäiseksi tehtäväkseni hankin seuraavana aamuna kyytimiehen viemään tehtaalle kirstuni päästyäni selville, että suotta olin sen tänne kiskonut. Itse jäin Munterin kera edelleen ukkoja haastattelemaan ja jatkaakseni matkaani seuraavaan kylään. Myöhään edellisenä iltana olin lähettänyt naapuritaloon sanan, että halusin puhella heidänkin kanssansa, jonka johdosta kaikki miehet jo auringonnoususta olivat tulleet minua tapaamaan. Muun muassa otin puheeksi vanhat runot ja loitsut kysyen, eivätkö he niitä tainneet. He eivät kieltäneet, että sellaisia oli kuultu ja että vanhat suomalaiset olivat olleet hyvin kärkkäät niitä oppimaan, mutta kielsivät jyrkästi itse osaavansa sellaisia. Kysyin, haluaisivatko he kuulla sellaisia kuin Suomessa käytettiin. Siihen kaikki olivat mielihyvin valmiita. Luin ulkomuistista muutamia loitsuja, jylhimmät mitä osasin, siten saadakseni heidät lukemaan omiansa. Minua kuunneltiin mitä suurimmalla jännityksellä ja kun lopetin, virkahti isäntä: »Voi nuo tuhmat Savolaiset, kuin sillä tavalla on antanna pois luvusek!» Ja kun sitten Gananderin mytologiasta hänelle luin karhun luvun, niin hän hämmästyi sitä, että minullakin oli tietoja, jotka hän yksin luuli omaavansa, ja huudahti: »Siinäpä minun sanat jo on kirjassa!» Kysyin: »Mitkä sanat?»

Hän vastasi: »Kätke kynnet karvohoisi» — — —, ja vakuutti, että kun karhu monesti oli hurjistuneena hyökännyt hänen kimppuunsa, niin se sinä siunaamana, kun hän tuon manauksen on sanonut, on kääntynyt. Huomasin, että sekä hänellä että muilla oli vahva usko. Kyselin, eivätkö he osanneet suomalaisia lauluja, joiden sävelmiä erikoisesti olisin halunnut kuulla. Mutta he selittivät etteivät osanneet. Otin nyt esille huiluni ja soittelin heille runosävelmiämme, [s. 47]jotka he heti tunsivat sekä joukon paimensoittoja, n.s. sarvisoittoja. Nekään eivät heille olleet tuntemattomia, he sanoivat niiden olevan hieman toisenlaisia kuin heidän. Kuulin sittemmin heikäläisiä ja havaitsin eron pieneksi ja että niitä saattoi pitää saman aiheen muunteluina.

Kun vihdoinkin olin valmis lähtemään ja tahdoin maksaa asunnosta sekä omastani ja Munterin kestityksestä ynnä kirstuni kyyditsemisestä tehtaalle, ei tahdottu mitenkään ottaa maksua ja kun siitä huolimatta jätin yhden taalarin, tyrkyttivät he 12 killinkiä siitä takaisin, johon tietysti en suostunut.

Täältä menin maantien toisella puolella olevaan Viihmäen (ruots. Falkåsen) kylään, minne muutamat miehet minua saattoivat. Sivumennen pistäydyin vielä Heikki Ollinpoika Orsonin talossa, johon myöskin kuului kolmetoista henkeä.

Viihmäen kylä, jossa oli kaksi taloa, oli syntynyt Hiirolasta muuton kautta. Laitinen nimisellä suomalaisella oli ollut niin pieni talonosuus, että hänen oli ollut pakko muuttaa kylästä. Hän oli muuttanut tänne ja raivannut sen talon, jota nyt viljeli kirkonisäntä Falk, Olli Orenpoika. Tämä oli tapahtunut jo toista sataa vuotta sitten. Hän oli ollut sotamiehenä ja saanut silloin nimen Falk ja siitä oli kylä saanut ruotsalaisen nimensä. Toinenkin talo, jossa asuu Pauli Olavi Antinpoika, on syntynyt myöhäisemmän muuton kautta Hiirolasta ja on perustettu 1812. Tulimme ensin tänne, mutta emme tavanneet ketään kotosalla tuosta pienestä, 4 henkeä käsittävästä perheestä. Menimme sen vuoksi kirkkoväärti Falk Olli Orenpojan luo, minne hetken kuluttua saapui myöskin äsken mainittu naapuri luultavasti nähdäkseen, mikä mies minä oikeastaan olin. Kirkkoväärtti, joka oli nuori, mutta järkevä mies, osasi kirjoittaakin sekä selvää käsialaa että järkeviä ajatuksia. Muutamat muutkin miehet osasivat ainakin lukea kirjoitusta. Katselin nyt, löytyisikö hänen papereistaan vanhoja asiakirjoja suomalaisten ensimmäisistä maahanmuutoista, kun oli siinä suhteessa häneen viittailtu. Eikä hän kieltänytkään, että sellaisia piti oleman, mutta etsiskelyistä huolimatta ei hän niitä vain löytänyt. Luulta[s. 48]vasti oli syynä se, että hän luuli minun niitä ehkä käyttävän väärin suomalaisia vastaan, epäluulo, joka heissä piili kaikkien herrasmiehien suhteen ja kokemuksen perusteella. Hän vei minut katselemaan suomalaisten muinaisten asuntojen raunioita lähellä olevalle harjulle, missä saattoi nähdä neljän suomalaissaunan tai pirtin jäännöksinä suuria, palaneita, harmaakivisiä tulisijan pohjia. Nyt kasvoi siinä metsää ja muutamat oli jo raivattu pelloksi. Hän ei tiennyt, miltä ajalta nuo muistot olivat eikä myöskään, mitkä suvut olivat näillä paikoin asuneet. Tältä paikalta oli vapaa ja kauas ulettuva näköala. Näimme pohjoiseen ja itään monen penikulman mittaisia saloja, jotka häipyivät taivaanrannalle. Ne olivat Ockelbon ja Bollnäsin suomalaismetsiä Gästriklannissa ja Helsinglannissa, metsiä, jotka ulettuivat aina tänne asti: osa niistä kuului Åmotin kappeliin. Siellä täällä mittaamattomilla saloilla näkyi kokonaisia suomalaiskyliä, väliin vain yksinäisiä taloja tai torppia, jotka näyttivät kuin keitailta laajassa erämaassa. Ja kun sanottiin, että oli penikulma tahi enemmän lähimpiin kyliin, niin tuskin uskoin silmiäni, kun niitä vertasin kaukaisimpiin, joihin verrattuna nämä tuntuivat olevan aivan lähellä. Ockelbon suomalaiskylistä mainittakoon erikoisesti Pekkala (Rönnbacka), johon kuulunee 11 taloa ja jonne on 1 ½ penikulmaa, Loinila (Möjsjön) 3 taloa, yhteensä molemmissa kylissä 94 henkeä; Riitamäki (Trälåsen), uutisasutus, jossa on 2 perhettä, 8 henkeä; Mörtsjöriset ½ penikulman päässä, 6 henkeä; Peäkylä (Kallsjön), jonne myöskin laskettiin olevan 1 ½ penikulmaa, oli kylä, jossa on 13 taloa, 70 henkeä; Hulvalan (Gammelboningarne) sanottiin olevan saman matkan etäisyydellä: 15 taloa, 110 henkeä; Käivärä (Ivan Kärn), jonne arvioitiin olevan 2 penikulmaa; taloja 6, asukkaita 30; Lievolaa (Linåsen) pidettiin metsien vanhimpana ja on siinä oma verokirjoihin viety metsä; sinne laskettiin olevan 2 ½ penikulmaa, taloja 4, asukkaita 20; Väisälä (Fallåsen), jonne oli 3 à 4 penikulmaa, taloja 3, niissä 15 henkeä. Täällä piti asua vanhan suomalaisukon, Erkki Lassenpojan, joka oli kuuluisa pyssymies. Poasolassa (Stora Björnmåsen) oli 10 taloa ja n. 80 henkeä j.n.e. (Suomalaiset kylännimet ilmaisevat, mikä [s. 49]suku ne ensin on raivannut, niinpä esim. Loinilan joku Loininen, Hulvalan Hulvainen, Käivärän Käiväräinen, Lievolan Lievoinen, Väisälän Väisäinen, Poasolan Poasoinen, Pekkalan Pekka j.n.e.).

Siis Ockelbon suomalaismetsissä oli kirkkoväärtin harjulla antamien tietojen mukaan 481 henkeä ja lienee tuo lukumäärä, joka perustui muistiin, todellista paljoa pienempi. Sitä paitsi oli useita suomalaiskyliä, joiden ruotsalaiset nimet hän tiesi, kuten Ulftorp, Långsjön, Vittersjön y.m., mutta joiden suomalaisista nimistä puhumattakaan muusta hän ei ollut selvillä.

Näiden Gästriklannin Ockelbon suomalaismetsien länsipuolella ovat Helsinglannin Bollnäsin suomalaiskylät, jotka siis pohjoisessa rajoittuvat Svärdsjön metsiin. Kun olin päättänyt tällä kertaa jättää käymättä Helsingen ja Gästriklannin salot ja sen sijaan vaellella Taalain maakunnan, kun kerran sieltä olin aloittanut, niin tyydyin vain ennakolta kirjoittelemaan kaikki näistä saatavissa olevat tiedot.

Kolmen, neljän penikulman päässä Bollnäsissä on Rimsbo-niminen kylä, jonka ruotsalaistuneestakin asusta näkee, että sen perustaja on ollut Rimppi tahi Rimppinen. Toisen kylän nimi on vieläkin perustajan mukaan Kokkoinen (ruots. Källåsen). Siinä on 3 taloa ja ovat ne Svartnäsin tehtaan lampuoteja. Samaten on täällä toinenkin Svartnäsiin kuuluva vanha suomalaistorppa Lampinen, jossa nykyään asuu vain eräs paimen. Bollnäsissä oli sitä paitsi asunut Lintuisia, mutta ei tiedetty, elikö heitä enää missään.

Etelässä käsin Svärdsjöstä ovat Ofvansjön suomalaismetsät Gästriklannissa, joissa niinikään en käynyt.

Saatuani nämä tiedot nautimme aimo päivällisen, mistä ei maksua otettu. Illansuussa kävelimme tehtaalle Munterin kuljettaessa minua oikotietä, joten sinne tuli vain ¾ penikulmaa. Mutta kun vähä väliä sadekuurot meidät yllättivät, oli meidän etsittävä suojaa milloin jonkun vanhan kuusen milloin tiuhan männyn alta. Nybrukissa katselimme täydessä käynnissä olevaa naulavasaraa. Me erosimme luvattuamme päivän sarastuksen aikana tavata lähteäksemme uudelle retkeilylle toiselle taholle. Oli jo myöhäinen hetki, [s. 50]kun saavuimme Svartnäsin tehtaalle, missä minua kestittiin ruoin ja juomin ja viimeksi suloisella levolla.

Kun olin jo ullakkokamarissani riisuutunut, kuulin hevosenkavioitten kopsetta, piiskanläimäyksiä ja kirouksia. Siitä sekä talossa syntyneestä hälinästä ja juoksentelusta oivalsin, että isäntä tuli kotiin. Ja se pitikin paikkansa. Hänestä saamieni kuvauksien johdosta toivoin, etten häntä tarvitsisi nähdä. Paneuduin levolle päätettyäni herätä niin varhain, että voisin lähteä talosta, ennenkuin talonväki oli liikkeellä.

Seuraavana aamuna nousin ani varhain, pukeuduin nopeasti ja jätettyäni kirstuni huoneeseeni hiivin hiljaa talosta. Kello ei ollut vielä neljää, kun jo Munterin kera olin taipaleella. Mutta virkku emäntä oli ollut varhemmin jalkeilla kuin olin luullutkaan enkä ollut pitkälle ennättänyt, ennenkuin hän tuli jäljessäni juosten ja huutaen, etten saisi suuruksetta lähteä talosta. Hänen pyynnöistänsä piittaamatta en suostunut kääntymään takaisin. Vain 1/16 penikulmaa kuljettuamme tulimme Lagerstorpiin. Perheeseen kuului 4 henkeä, jotka olivat ruukin alustalaisia. Kuljin kaikkien ruotsalaisten talojen ohi, mutta poikkesin kaikkiin suomalaisiin. Täältä tulin Hulvalaan (Finby), ¼ penikulmaa ruukista. Siinä oli neljä taloa, kaksi ruotsalaista ja kaksi suomalaista. Jälkimmäiset olivat Juho Heikinpoika Orson ja Antti Heikinpoika, joiden perheisiin kuului yhteensä 11 henkeä. Täällähän Munterkin asusti. Jo suomalainen kylännimi ilmaisee, että ensimmäinen suomalainen, joka täällä on raatanut, on ollut Hulvaisia, siis samaa perua kuin Gammelboningarne (Hulvalat) Ockelbon metsillä, joista hän lienee muuttanutkin tänne.

Täältä tulimme Laukkalaan, (nimi osoittaa ensimmäisen suomalaisen olleen Laukkaisen), jossa oli 9 henkeä ja johon kuului Kejsersin torppa ja sen 4 asukasta. Molemmat laskettiin Finbyhyn kuuluviksi. Isäntä, Samuel Ess, ei ollut kotona, mutta tapasin siellä viulua soittavan suomalaiseukon. Pyynnöstäni haki hän viulunsa ja soitti sitä koko hyvin, etenkin esitti hän polskia. Sain hänet sitten soittamaan paimensoittoja ja havaitsin, että ne muistuttivat kotiseudulla kuulemiani. Liitin niitä sittemmin kokonaista 20 kap[s. 51]paletta Otavan I osaan. Erotus oli pääasiallisesti siinä, että nämä yleensä olivat hieman lyhempiä tahi typistettyjä. Paitsi häntä oli näillä metsillä toinenkin taituri, nimittäin vanha sokea piika, joka oli musikaalisesta lahjakkuudestaan kuulu.

Täältä menimme niittyjen kautta Seppälään (Bål Pers), jonka kylän, suomalaisesta nimestä päättäen, on joku Seppänen raivannut ja jonka etunimi ruotsalaisten mukaan oli Per. Hain käsiini heti Lo nimisen sotilaan, joka vuoden 1788 sodassa oli ollut Suomessa, mutta en tavannut muita kotona kuin hänen reippaan 18-vuotiaan tyttärensä. Hänkin oli menossa lehdekseen. Lehdet ovat täällä kuten meilläkin talvella usein tervetulleena karjanruuan lisänä. Mutta, kun kävelystä tunsin vatsani tyhjäksi, esitin oman ja Munterinkin toivomuksen, että saisimme yhteisesti astiallisen kuoripiimää. Tuskin ennätin tuon lausua julki, ennenkuin hän jo oli pienessä maitoaitassaan, missä hän piti tiukan kehlojen tarkastuksen. Parilla silmäyksellä hän keksi suurimman ja parhaimman, ja se joutuikin meidän himomme uhriksi. Lusikalla hän siitä kuori päällisen, jonka hän maljassa sekoitti happamattomaan kermaan ja toi minulle, sanoen sen olevan flöte-nimistä laitosta, jollaista en vielä konsanaan ollut maistanut. Ehkä siihen vaikutti nälkä tahi se, että nuori emäntä sitä tarjosi, mutta varmaa on, että vielä kauan muistelin tuota maukasta ruokaa, josta hän ei mitenkään tahtonut ottaa maksua.

Hän kertoi, että äsken mainitsemani sokea piika, joka kerjäämällä ja soittamalla itseään elätti metsillä, eilen oli ollut heillä ja luultavasti vieläkin maleksi kylässä. Pyynnöstäni lupasi hän myöhemmin etsiä tämän käsille ja tuoda johonkin järven toisella puolella olevaan taloon, jonne minä olin menossa. Tämä kylä, johon kuuluu useampia naapuruksia, joista kolme nyttemmin on ruotsalaista ja kaksi suomalaista, sijaitsee järven molemmin puolin. (Miten sekä täällä että muuallakin väliin ruotsalainen sijoitetaan suomalaismetsille mainittakoon, etteivät suinkaan he itse ole raivanneet asumiansa paikkoja, siihen ei heillä ole halua eikä mieltä. Mutta kun entinen suomalainen asukas on velkaan[s. 52]tunut ruukille, on ensimmäisenä huolena saada hänet häädetyksi, jottei hänen lapsensa ja jälkeläisensä saisi periä ja vedota kantaoikeuksiinsa. Kun ei ole puutetta sellaisista, jotka haluavat hyötyä hänen hiestänsä ja vaivoistansa, tulee usein ruotsalainen renki tai torppari hänen sijalleen. Joskus, vaikkakin ani harvoin sattuu, että suomalainen ottaa vävyn ruotsalaisseudulta).

Istuimme juuri Nuutti Heikki Orenpojan luona, kun Kathi jo saapui sokean kera. Minua hämmästytti se taituruus ja valmius, jolla hän viulunjousta liikutteli. Polskat, angleesit, valssit ja katrillit siinä vuorottelivat. Minun houkuttelemani Kaisa Lo ryhtyi tanssimaan erään talon nuoren kavalieerin kera. Eipä käyne kieltäminen, että näytti vallan riivatulta, kun paljasjalkainen nainen liehui valssia löntyksen kera, jolla oli kömpelöt taalalaiset kengät, tuvassa, joka nipin napin oli niin suuri, että molemmat mahtuivat pyörimään. Mutta näyn tympäisevän puolen sai tytön punertava poski ja kaino viattomuus unohtamaan hänen sipsuttelevin täsmällisin askelin pitäessään tasapainossa raskasta vastatanssijaansa, jonka ympärillä hän keveänä keijukaisena liehui jalkojen tuskin tavoitellessa epätasaista lattiaa.

Valmistettuani pienillä juomarahoilla pääsyn sokean sydämeen hän muun muassa kertoi itsellään olleen kaksi veljeä. Toinen niistä oli ollut Antti Orenpoika Blom-Ullen kartanosta Spaksjössä sekä tämän vaimo Anna Antintytär Helsinglannin Forsbrukista, toinen oli Lasse Orenpoika, jonka vaimo oli Kaarina Niilontytär Åmotin Kellsjöstä, jotka n. kaksitoista vuotta sitten olivat muuttaneet Suomeen, minne olivat asettuneet miilunpolttajiksi eräälle ruukille Hämeenlinnan lähettyville. Edellinen oli siellä kuollut, mutta vaimo ja kaksi lasta olivat palanneet tänne jo yhdeksän vuotta sitten. Jälkimmäinen oli jäänyt sinne. Tästä sekä muistakin esimerkeistä näemme, että joillakin suomalaisilla on ollut yhdyssiteitä Suomeen käsin, joko siten, että täältä joku on matkustanut sinne tahi henkilöitä sieltä on tullut tänne heimolaisten luo. Näistä kosketuksista olisi pitänyt toisen kansan saada edes hieman tietoja toisesta, vaikkakin tiedot jääden ahtaaseen piiriin pian ovat häipyneet kuni [s. 53]tuulen henkäys metsään. Mutta, jos tahdottaisiin tästä tehdä sellainen päätelmä, että nuo kosketukset olisivat vaikuttaneet täkäläisen kielen kehitykseen, niin se on yhtä mahdoton ajatus, kuin jos ajattelisimme, että meidän suomemme on saanut vaikutteita täältä käsin.

Täältä soudimme Svarten-järven yli Rantakylään, jonka rannalla olevat 3 taloa ja 20 henkeä laskettiin kuuluvan läntisen Svartnäsin kylään. Sieltä menimme Pöntälän kylään, varsinaiseen läntiseen Svartnäsiin, jossa niinikään oli 3 taloa, 19 henkeä. Joku Pöntäinen on luultavasti ollut tämän kylän ensimmäinen perustaja, ehkä sama Peder Pederson, josta ennen kuninkaan kirjeen yhteydessä on ollut puhe. Tulimme ensin Samuel Pekanpojan luo. Siellä tapasin vanhan, valkohapsisen ukon, joka vaimoineen ja lapsineen puhui erinomaista suomea ja jonka tytär oli nainut naapuritalosta miehen, joka suoritti asevelvollisuuttaan. Tämä vaimo, joka oli nuori ja hauska, osoitti meille hyväntahtoisuutta.

Täältä tulimme yöksi Niilo Ristonpojan luo, jossa kaikki paitsi nuori emäntä puhuivat sujuvasti suomea. Vaikkei hän voinut ottaa keskusteluun osaa, niin hän osoitti hyväntahtoisuuttaan kattamalla meille pöydän. Emme tarjouksia halveksineet, vaan tyhjensimme puurovadin ja herkullisen kastikkeen. Talon nuori mies vihasi vimmatusti ruukinisäntää sen vuoksi, että tämä oli vietellyt hänen sisarensa tämän palvellessa tehtaalla. Hän oli usein väijyskellyt vihamiestänsä, mutta onnistumatta. Siitä syystä olikin ruukilla annettu määräys, että tuota miestä, jos hän tulee, ei ole päästettävä sisälle.

Seuraavana päivänä kävimme Backassa, joka kuuluu läntiseen Svartnäsiin. Siellä on vain kaksi naapuria, kummallakin nelihenkinen perhe. Soudimme viemään takaisin eilen käyttämäämme ruuhta. Kolme ongella olevaa pientä poikaa vei meidät lahden yli Murtomäkeen, jossa, paitsi tehtaalle kuuluvaa kolmea lampuotia, on 11 suomalaisperhettä, yhteensä 49 henkeä. Kovan kuumuuden vaivaamana uin osan matkasta järveen pistäytyvälle hiekkakärjelle. Ainoa talo, johon poikkesin, oli Kejsar Erikin. Isäntä oli pitkä, nuori ja kaunis mies. Nähtyään meidän lähestyvän otti hän [s. 54]kirveen olalleen ja livisti metsään. Hän luuli minua ruukin herroiksi, joita kohtaan hänessäkin oli sammumaton viha. Kun Munter kotvan aikaa oli mäellä häntä puhutellut ja ehkä kertonut, kuka minä olin, palasi hän kotiin ja meistä tuli pian hyvät tuttavat. Olin toivonut näkeväni hänen tyttärensä, jota mainittiin Svärdsjön suomalaismetsien kaunottareksi, mutta jonka nimi ja kunnia hänen kartanossa palvellessaan oli tullut häväistyksi. Hän ei ollut kotona.

Täältä kävelimme Hynnilään (ruots. Spaksjön t. Baksjön), jonne laskettiin olevan ½ penikulmaa. Matkalla sivuutimme Piiskastorpin, jossa lienee asunut joku Piiskainen ja jonka isäntä oli vankka suomalainen; perheeseen kuului 5 henkeä.

Tulimme sitten Kivimäkeen (Filis) tapaamatta ketään kotona. Mutta kun olin kuullut, että sen asukas Antti Lassenpoika oli tietäjän ja runojen taitajan maineessa, päätin odottaa hänen kotiintuloansa. Puuvajassa, johon olin pujahtanut kirjoittamaan päiväkirjamuistiinpanojani, sain suojaa hirvittävältä ukonilmalta, rankka- ja raesateelta. Kauan turhaan odoteltuani arvasin, ettei väki ollut lähettyvillä, kun rajuilma ei sitä ollut ajanut kotiin. Jatkoimme siis marssiamme ja tulimme ¼ penikulmaa taivallettuamme Hynnilään. Menimme Pekka Hindersonin taloon, joka, lukuun ottamatta erästä karjamajaa, oli ainoa järven tällä puolen. Muut olivat muuttaneet toiselle puolelle, mutta juontivat kaikki alkunsa täältä.

Tapasin kotona vanhan akan, Anna Kaisantytär Tikkaisen, joka jo oli kahdeksannellakymmenellä ja hyvin perehtynyt loitsuihin ja manauksiin, joista minä kirjoitinkin moniaita. Ne olivat aivan samanlaisia kuin ne, joita omassa maassamme viljalti tavataan. Niin oli etenkin käärmeenlukujen laita.

Hän kertoi nuoruudessansa vanhoilta kuulleensa, että nämä metsät olivat jo ennen viimeistä suomalaisten muuttoa olleet suomalaisten asumia. Viimeisen muuton piti hänen laskelmiensa mukaan tapahtuneen toista sataa vuotta sitten ja oli tulokkaina ollut sekä miehiä että naisia. Näinköhän oli kysymyksessä vuosi 1714 venäläisten hävitysten johdosta kaikkialla Suomessa?

Suomalaisista oli etenkin muuan nimeltä Karjalainen ollut kuulu tietäjä. Hän oli, kuten nimikin tuntuu osoittavan, ollut Karjalasta kotoisin ja asettunut Helsinglannin Alftan metsille Räihälän kylään. Hänestä kerrottiin, että hänellä oli morsian Bingsjössä. Kerran kävi hänen niin onnettomasti, että hän muutamalla kosiomatkallaan, liiaksi kestitetty kun oli, putosi reestä, joka hevosineen tuli onnellisesti kotiin liiaksi nauttineen sulhasmiehen jäädessä mitä tuimimmassa talvipakkasessa jäälle. Siinä oli mieheltä paleltunut sekä sormet että varpaat, niin että molemmat jalat oli sahattava poikki, joten hänen loppuikänsä oli polvillaan kontattava. Silti hän 15 vuotta myöhemmin meni naimisiin saman tytön, Bingsjön Kaarinan kera. Jäihin hän hukkuikin. Sillä kun hänen piti köntystellä Räihälästä Kivijärven yli, niin jää petti ja hän hautaantui sen alle. Tämä lienee tapahtunut noin 90 vuotta sitten.

Tulokkaista oli etenkin eräs nainen, Tornion Kati, antanut aihetta kielen pieksemiseen. Hän oli ollut Torniosta ja ollut joko erikoisen kaunis tahi kevytkenkäinen, ja kumpikin ominaisuus oli herättänyt kateutta ja panettelua.

Eivät muutkaan silloin tänne tulleet naiset olleet suosittuja, koska heille annettiin kaikenlaisia liikanimiä, kuten Tornion Katiloita, Tervakuppiloita y.m. Luultavasti olivat heidän miehensä harjoittaneet tervanpolttoa, kuten Pohjanmaalla on yleisenä tapana.

Saimme täältä soutajaksi nuoren emännän, joka vei meidät Hynnijärven (Spaksjön) toisella rannalla oleviin taloihin. Tulimme ensin suomalaisten Leppävalkamaksi nimittämään taloon. Kun täällä tapasin vieraanvaraisen ja iloisen emännän, päätin jäädä yöksi, etenkin kun oletin miehen olevan hyväntahtoisuudessa vaimonsa kaltaisen. Munterkin oli häntä mitä parhaimmin suositellut ja sanonut hänen harrastavan runoja. Kun hän ei ollut kotona, menin sillä aikaa muihin taloihin juttelemaan. Mutta väki oli kaikkialta poissa työmaillaan. Lähetin sanan eräälle vanhalle ukolle, että hän saapuisi Leppävalkamaan, sillä juuri ukkojahan kaikkialla tahdoin tavata, kun juuri he parhaiten muistivat tarinoita. Hän saapuikin heti. Hän oli 76:n ikäinen ja puhui niin nopeasti, [s. 56]että minun oli vaikeata saada tolkkua. Hänen äänensä muistutti Mannisen ukkoa Juvalla. Kuulo oli jo hiukan heikentynyt, mutta muisti sitä terävämpi. Aina kun ristikyselyin tahdoin päästä varmuuteen, hän selvisi kunnialla.

Hän kertoi muun muassa: Syynä esi-isien muuttoon Suomesta olivat olleet Venäjän sodat, jotka hävittivät maata. Mistään hallituksen kutsusta maan viljelemiseen ja kansoittamiseen ei hän ollut mitään kuullut, ei myöskään paljon puhutuista Flemingin aikaisista vainoista. Tultuaan ruotsalaiselle pohjalle olivat maahan muuttaneet suomalaiset suvut vetäytyneet niihin valtaviin metsiin, jotka silloin peittivät maan, ansaitaksensa niissä toimeentulonsa ja saadakseen saloilla olla rauhassa ruotsalaisseutujen asukkaiden vainoilta. Ehkäpä joillakuilla oli ikäänkuin salainen vainu ja veto tänne käsin, kun näillä main jo ammoisia aikoja sitten oli asunut suomalainen heimo, joka 1300-luvulla n.s. mustan surman johdosta oli kuollut sukupuuttoon, joten maa oli muuttunut autioksi korveksi.

Ukon mukaan oli Risto Tahvananpoika Hynninen ensimmäisenä tullut Suomesta ja asettunut järven toiselle puolelle, sinne missä nyt asuu Per Hindrikson. Hänestä sai talo nimen Hynnilä, joka oli kaikkien kantatalo ja josta koko kyläkin sai suomalaisen nimensä. Tämä Hynninen oli ollut Rautalammilta Savosta. Muistoksi olivat vanhat Hynnijärvestä käyttäneet nimeä Rautalamp' ja käyttävät sitä joskus vieläkin. Ukko ei muistanut, kuka oli tämän poika, mutta pojanpojan nimi oli Antti Hynninen. Hänen poikansa oli Heikki Antinpoika ja hänen poikansa Antti Heikinpoika; tämän poika oli Juho Heikinpoika, tämän poika Heikki Juhonpoika ja hänen poikansa Pekka Heikinpoika Hynninen, joka vieläkin elää. Siis eli nykyään seitsemäs sukupolvi ensiksi muuttaneen jälkeläisiä, ja siitä oli kulunut kolmattasataa vuotta.

Toinen suomalainen, Kaik[k]oinen, joka myöskin oli Suomesta tullut, oli ensimmäinen, joka raivasi sen talon, jota nykyään sanotaan Blomilaksi, kun taas kolmas Antti Makkoinen, joka lienee ollut kotoisin Liivinmaalta, kun hänestä yleiseen käytettiin nimeä Virolainen, asettui järven toiselle [s. 57]puolelle, sinne, missä nyt ovat Linghedin kylän karjamajat. Myytyään uutistalonsa, muutti hän n. 100 vuotta sitten Kaikoisen torppaan, mutta hukkui myöhemmin Hynnijärveen siten, että hän ruuhesta kellahti järveen ja niin matalaan veteen, että niiden miesten, jotka uuninkoukkuineen hänet sieltä haroivat, piti kahlata vain polviaan myöten vedessä. Siinä tilaisuudessa oli (kertoja-)ukon isä ollut läsnä. Tämän Makkoisen poika oli ollut sotamiehenä ja siellä saanut nimen Blom ja siitä talonkin uusi nimi johtuu. Hänen poikansa Olli Ollinpoika oli kuollut muutamia vuosia sitten 70:n ikäisenä ja jättänyt jälkeensä pojan Jussi Ollinpoika Blomin, joka nyt on 40-vuotias ja asuu talossa kolmen lapsensa kera.

Tikkalan eli Bocksjön kylän synnystä hän kertoi, että sinne ensiksi asettui Suomesta tullut mies Tikkainen, etunimeä ei muistanut. Erään hänen jälkeläisensä nimi oli ollut Juho Antinpoika Tikkainen, liialta nimeltä Veäräsuu. Hänestä on tarina, että hän Sjöhamnin matkalla kotinsa ja Bollnäsin välillä tuli Gäflen maaherraa vastaan. Tikkainen oli maata köllitellyt suuressa suomalaisessa »laitiossaan», kun hänet herättivät ylevän herran kuskipukilta sivalletut piiskaniskut ja huudot väistyä tieltä, joka siinä kohdalla oli kapea. Kimmastuneena kavahti Tikkainen pystyyn, nosti maaherran rekineen kuskeineen tien syrjään lumihankeen ja jatkoi itse kaikessa rauhassa matkaansa. Kun hänet sen johdosta manattiin käräjiin, oli maaherra tarttunut häntä parrasta ja kysynyt: »Kenen vallassa sinä nyt olet?» »Lähinnä Jumalaa Teidän», oli ukko vastannut. Tyytyväisenä vastaukseen oli maaherra antanut anteeksi ja käskenyt menemään kotiin.

Toisen Tikkalan talon, jossa Antti Juhonpoika nyt asuu, lienee alkuaan raivannut Juho Tahvananpoika Penttinen. Hän oli Suomesta tullut ja lienee kuulunut viimeksi muuttaneisiin, sillä hänen poikansa Jon Jonsonin poika on vieläkin elossa oleva Antti Joninpoika Penttinen eli Bengtinen, kuten nimi tavallisesti kirjoitetaan.

Helsinglannin Vantilan ja Räihälän kylissä oli etenkin Hämäläisiä ollut paljon. Ja Torpanlahdessa, missä Lasse Lassenpojalla nyt on peltonsa, oli muinen asunut joku Pit[s. 58]käinen, hänkin kotoisin Suomesta. Suku on nykyään hävinnyt. Tämän Pitkäisen olivat ruotsalaiset noituudesta manauttaneet oikeuteen, mutta virkaatekevä tuomari oli suomalaisten kertoman mukaan saanut niin kovia vatsankouristuksia, että hänen parantuaksensa täytyi turvautua Pitkäiseen ja tämän apuriin. Tuomari parantuikin ja mies vapautettiin.

Ukko kertoi ennen mainitsemastamme Karjalaisesta, että tämän sika oli turmellut Lauri Tikkaisen kaurahalmeen, jonka johdosta Tikkainen nostatti kaskeen viisi karhua. Mutta Karjalainenkin oli tietäjä ja hän sai karhuille kuin näkymättömät suitset suuhun, niin etteivät ne voineet vahingoittaa sikaa.

Sitten alkoi ukko haastella niistä monista kärsimyksistä ja vainoista, joita suomalaiset muinoin saivat kokea, kun ruotsalaiset yrittivät heidät häätää metsistä ja karkoittaa maasta. Siihen aikaan ei yksikään suomalainen ollut hengestään varma eivätkä talot murhapoltoilta turvissa. Heidän kimppuunsa hyökättiin ja heidät surmattiin, missä ikinä vain tavattiin.

Sellaisista tapauksista kertoi hän m.m., että kun Pöntälän miehet olivat nuottaa vetämässä Svarten-järven jäällä juuri talonsa kohdalla, oli heidän kimppuunsa hyökännyt joukko taalalaisia. Muut olivat päässeet pakoon, vain yhden ruotsalaiset olivat saaneet kiinni ja rääkänneet häntä sangen pahasti. He olivat sitoneet hänet kiinni seipääseen ja pistäneet jään alle avantoon. He olivat vetäneet miehen vähä väliä ylös ja taas pistäneet kylmään avantoon ja jatkaneet tuota tekoaan, niin kauan kuin elonmerkkejä huomasivat. Sitten repivät he nuotan ja upottivat sen järveen jättäen miehen hengettömänä jäälle. Hän oli kumminkin vironnut henkiin.

Juuri kun ukko parhaillaan näitä kertoili, tuotiin sana, että kortteeritaloni isäntä oli tullut kotiin. Menin siis toiseen taloon hänen kanssansa juttelemaan. Hän istui siellä tuolilla tuskin suutaan avaten. Vihdoin kysyi hän minulta, mikä olin miehiäni. Minua suututti hänen epäilevä ja karu käytöksensä. Vastattuani kysyin, saisinko yösijaa. Hän vastasi tylyn lyhyeen, ettei hänellä ollut minulle huonetta. [s. 59]En pyytänyt muuta kuin ulkohuonetta, aittaa, tallinparvea tahi jotain vajaa, jossa oli heiniä makuutilaksi. Hän osoitti minulle silloin vanhan ladon, joka lukitsematta oli niityllä kappaleen matkaa talosta. Munterille hän sitävastoin oli iloinen ja ystävällinen. Hänelle hän tarjosi illallistakin, vaan ei minulle. Emäntä taas lellitteli minua ja kantoi esille talon parasta, mutta kun minua oli loukannut miehen käytös, tahdoin mieluummin mennä nälkäisenä makuulle kuin maistaa palaakaan. Ja niin kieltäydyin hänen uudistuvista kehoituksistaan huolimatta. Ellei jo olisi ollut kovin myöhäinen hetki, olisin toisista taloista hakenut itselleni yösijan. Päätin siis käyttää hyväkseni latoa. Jätin Munterin puuron ääreen ja läksin osoitettua latoa etsimään. Löysin sen ja ryömin neljin kontin pimentoon, peläten joka askeleella tallaavani käärmeitä tai sisiliskoja. Lattialla oli vähän vanhoja heiniä. Sieppasin niitä päälleni ja laitoin itselleni mahdollisimman mukavan makuusijan. Olin pyytänyt Munteria syötyänsä tulemaan kanssani latoon nukkumaan. Odotin, mutta aika tuntui kovin pitkältä. Pälkähtipä äkkiä päähäni, että hän oli salajuonissa isännän kanssa ja epäilin heidän tuttavallisuuttaan. Minä jo otin sapelini lähemmäksi ja kopeloin pistoolejani. Kun olin niistä selvillä, päätin olla varuillani ja nukahtamatta. Mietiskelin jo, pitikö mennä Munteria hakemaan tahi kaikessa hiljaisuudessa hiipiä naapuriin, joten, jos minulta jotakin aiottiin varastaa, lato olisikin tyhjä. Samalla kuulinkin jonkun tulevan. Se oli Munter. Huolehtiva emäntä oli minulle lähettänyt pieluksia ja makuuvaatteita. Molemmat ryömimme heiniin ja nukuimme makeasti.

Lauantaiaamun valjetessa nousimme varhain ennättääksemme ennen ruukille paluutamme käydä muutamissa suomalaiskylissä. Kun aamulla menimme pirttiin, ei isäntä ollut kotona. Emäntä, joka oli ollut pahoillaan siitä, että olin illallisetta mennyt makuulle, oli valmistanut aamiaisen. Mutta kun olin itsepäisempi kuin järkevä, en tahtonut ottaa vieraanvaraisuutta vastaan, kun kerran minulle oli oltu epäkohteliaita. Hänen hartaista pyynnöistään ja osoittamansa ystävällisyyden vuoksi lopulta kumminkin istuin pöytään.

Olin tuskin ennättänyt aloittaa aterioimiseni, kun isäntäkin tuli sisälle. Hän oli nyt kuin toinen mies, puhutteli minua ystävällisesti tahtoen välttämättä ryhtyä kanssani pakinoimaan. Mutta nyt taas minä puolestani tekeydyin koppavaksi ja olin vastauksissani niin karu ja tyly kuin mahdollista. Huomasin pian, että hän oli kovin mieltynyt runoihin ja loitsuihin ja tahtoi uteliaana tietää, mitä niistä minun papereissani ja kirjoissani oli, mutta niihin kyselyihin en vastannut sanaakaan. Sovintoa rakentaakseen kysyi Munter, eikö isäntä itse niitä tainnut.

»Miksei», vastasi tämä ja Munterin pyynnöstä hän alkoi lukea käärmeenloitsua. Mutta huomattuaan, että minä tuskin olin kuulevinani, hän lopetti. Maksettuani ja arvioni mukaan kaksin verroin läksin heti tieheni ja sanoin jäähyväiset vain emännälle enkä isännälle. Mielestäni tein hänelle väärin, mutta minkäpä luonnolleen mahtaa, kun en kerran voinut sulattaa hänen eilen osoittamaansa halveksumista. Luultavasti oli hän aluksi pitänyt minua seikkailijana tai karkulaisena, joka tuli metsille livistääkseen sitten huomaamatta Norjan puolelle. Sellaisia kulkureita oli täällä usein nähty etenkin Norjan vielä kuuluessa Tanskaan.

Täältä piti mentämän Ockelbon rajalla olevaan Råbackan kylään, jonne laskettiin rapea neljännespenikulmaa, mutta eksyimme ja lötsöttelimme kauan eräässä vetelässä suossa. Råbackassa oli kaikkiaan kolme taloa, kaksi niistä suomalaisia, joista toinen tehtaan alustalaisia. Poikkesimme Pekka Jansonin luo, joka, sen vuoksi että usein oli oleskellut Norjassa, oli saanut liikanimen Nori. Emme tavanneet ketään kotosalla; he olivat menneet lehtiä taittamaan. Siinä kaunista, suurien kuusien varjostamaa taloa katsellessamme tulikin väki kotiin. Ukko ja akka olivat vanhoja kuin taivas. Edellinen näytti minusta tietäjältä, jälkimmäinen noita-akalta, vaikka hänessä olikin vielä jälkiä menneestä kauneudesta. Ukko osasi hieman kirjoittaakin, ja kun olimme hetkisen pakinoineet ja tutustuneet, kysyi hän minun nimeäni, jonka hän kiiruhti kirjoittamaan muistiin kirjankanteen, vaikka minun olikin oikeinkirjoituksessa hieman autettava. Hänen luonaan näin ensimmäisen suomenkielisen kirjan metsillä, [s. 61]suomalaisen virsikirjan, johon hän oli hyvin perehtynyt ja josta hän osasi joukon virsiä ulkoa.

Autioksi jäänyt suomalaistalo.

Täällä tapasin toisenkin erikoisuuden, ensimmäisen Ruotsissa näkemäni suomalaisen savupirtin. Se oli jo vanha ja autioksi jätetty. Sitä ei puoleen vuosisataan oltu asuntona käytetty. Sitä oli sittemmin käytetty saunana, jonka vuoksi siihen oli laitettu suuri parvi; osaksi oli sitä käytetty riihenä. Hylättynä törrötti se nyt jätteenä menneiltä päiviltä muistuttamassa, miten aika muuttuu. Muille olisivat nokiset kattohirret, musta uuni ja laipion savuaukko olleet vastenmielisiä nähdä, mutta minussa ne herättivät suloisia kaihon tunteita. Niin vaikuttavat tottumus ja vanhat muistot ennakkoluulottomaankin ihmiseen. Niinkuin lappalainen ikävöi tuntureilleen, sveitsiläinen alppilaaksoihinsa, niin puhuu suomalaisen tunteille sauna ja pirtti vieraassa maassa. Pyysin päästä lukiltuun pirttiin, joka ulkoapäin näytti meidän köyhältä mäkitupalaispirtiltämme. Minun oli kumarruttava mahtuakseni oviaukosta. Sisällä oli ajan hammas tehnyt nä[s. 62]kyvää jälkeä: uuni oli sortunut; osa välikatosta oli pudonnut alas ja seinätkin olivat jo kaatuviin kallellaan. Pirtti oli aivan yleistä tyyppiä. Se oli 18 jalkaa pitkä, 17 leveä; tilasta otti uuni 8 jalkaa, siis lähes puolet. Siinä oli kolme erikokoista ikkuna-aukkoa. Kaksi työntölaudalla varustettua aukkoa ja kolmas, pieni, pyöreä aukko uunin takaisessa seinässä. Aukoista oli peräseinässä ovea vastapäätä oleva suurin; sivuseinässä oli toinen vähän pienempi. Nykyään käytetään pirttiä vain kaikenkaltaisen roinan, kuten puuastioitten y.m. säilyttämiseen. Norin ukko kertoi, että ennenmuinoin oli yleiseen asuttu tällaisissa suomalaissaunoissa, mutta että niistä oli luovuttu jo niin kaukaisina aikoina, ettei sitä nykypolvi enää muistanut.

Aikomukseni oli mennä täältä pohjoiseen päin Svärdsjön, Bollnäsin ja Ockelbon rajalla olevaan Saunamäen suomalaiskylään, jossa sanottiin asuvan kolme naapurusta, joista kaksi suomalaista, toinen niistä tehtaan alustalainen ja joissa yhteensä oli vain 9 henkeä. Mutta kun sieltä ei ollut toiveita saaliista, kun kerran Nori tiesi vaiheet paremmin kuin itse asukkaat ja kun hyvissä ajoin aioin olla tehtaalla, en tänään mennyt edemmäs.

Norin kertomusten mukaan oli Saunamäkeen ensiksi tullut suomalainen sotamies Heikki Eerikinpoika Ståhl Uudeltamaalta n. 1730 paikkeilla. Hän oli ollut Kaarle XII:n Norjan retkellä v. 1718 ja joitakuita vuosia myöhemmin asettunut tänne.

Samoihin aikoihin oli pari tämän maan entistä suomalaista Tikkalasta (Bocksjö) Helsingin metsiltä perustanut muut talot. Vanha Ståhl oli ottanut Kalvolan kylästä vaimokseen Anna Kalvoisen, jonka vanhemmat samoihin aikoihin olivat tulleet Suomesta. Ståhl oli kuollessaan ollut 80-vuotias. Hänellä oli ollut kolme lasta, jotka kaikki kuolivat pieninä. Ståhlin tilalle tuli tänne tehtaalta Taneli Antinpoika, jonka oleskelu tuli lyhyeksi. Hänen jälkeensä tuli Bocksjöstä Elias Antinpoika, joka menetti talon ruukin alustalaiseksi. Sitten tuli Jan Heikinpoika Hynnilästä. Tämän poika Pekka Juhonpoika elää ja asuu siellä vieläkin.

Käännyimme siis kotiinpäin tehtaalle, jonne laskettiin olevan ¾ penikulmaa. Tiellä kuljimme pienen yksinäisen suomalaistalon Särkimäen ohi. Isäntä ei ollut kotona. Hän oli mennyt rovastilaan vieden mukanaan tytärpuolensa erään tehtaan rengin kanssa vihittäväksi, sillä viime pyhänä ei tuota yhteenliittämistä voitu toimittaa, kun ruukin isäntä oli poissa. Kello oli vain 2, kun saavuin tehtaalle. Täällä jouduin nyt nokitusten »inspehtori» Bergströmin kanssa, josta jo kulkupuheina olin kuullut enemmän kuin olin toivonut. Minua kohtaan oli hän sangen kohtelias, ainakin puheissaan; hänen tekosensa sitä vastoin olivat vähemmän kiitosta ansaitsevia. Hänen heikkoutensa hienohelmojen suhteen oli tehnyt hänet vihatuksi ja halveksituksi. Piiat, tytöt, akat, kaikki hänelle kelpasivat, ja jos hän heille antoi palkkioitakin, niin nämä hänen nimeään eniten vahingoittivat, elleivät muuta voineet, niin kielin hampain. Hänen rouvansa, jolla olisi luullut myöskin olevan jotakin sanottavaa, oli liian viisas asiaan sekaantuaksensa. Alaisilleen oli hän ankara ja kova, jonka vuoksi oikeudessa oli esitetty monia valituksia. Niiden johdosta oli hänet vihdoin viimein tuomittu viralta ja tänä syksynä piti hänen muuttaa ruukilta pois.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina heinäkuun 13:ntena, oli tehtaalla häät. Nuori pari oli jo myöhään lauantai-illalla tullut rovastilasta; ja tehtaanisäntä, joka piti häät, oli päivällisille kutsunut naapureita ja morsiamen sekä sulhasen sukulaisia. Näistä kiinnitti eräs Lo niminen talonpoika, varhemmin mainitsemani tytön isä, huomiotani. Hän oli järkevä ja toimelias mies ja miltei ainoa, jonka kanssa halusin keskustella. Hän ja Nori olivat ainoat, jotka taisivat lukea suomea ja jotka omistivat suomalaisen virsikirjan. Hänen emäntänsä oli ruotsalainen, mutta hänkin viisas ja järkevä ihminen, jonka puheessa ja olennossa oli säädyllisyyltä ja arvokkuutta. Häntä vaivasi onnettomuudeksi kaulakasvi, joka vuosien mittaan yhä paisui ja tuotti huolta hänen miehellensäkin. Lolla oli ruukin läheisyydessä sisarkin, kunniallinen ja arvokas eukko. Tämän ulkomuoto ja puhetapa olivat niin Juvan Taipaleen emännän tapaisia, että minä kauan [s. 64]juttuutin häntä voidakseni mielikuvituksissani ikäänkuin siirtyä kotiseudulleni. Muista vieraista ei ketään muuta kannata mainita.

Kaikki söimme samassa pöydässä. Sulhanen oli nuori mies, joka oli ollut viime Norjan sodassa. Morsian oli suomalaistyttö, joka oli palvellut kartanossa. Hän olisi muuten ollut kaunis, ellei nenä olisi ollut terävä kuin naskali ja silmät tuimat kuin tarujen käärmeen (basiliskin). Päässä oli kullattu kruunu, joka oli kirkon omaisuutta. Päivällisen jälkeen alkoi tanssi. Ensin tanssitti talon isäntä morsianta ja sitten emäntä sulhasta. Tanssittiin n.s. hambo-polskaa. Kun koko hääväki oli tanssittanut nuorta paria, laskettiin eteiseen morsianta katsomaan tullut kutsumaton nuoriso sisälle. Siitä tuli seuraan lisäksi joukko nuoria tanssijoita. Soittaja oli naapurista eräs mylläri, joka kitkutti kitisevää viuluansa ja jolla oli tapana, saatuansa polskan käyntiin, lopettaa niin äkkiarvaamatta, että moni pari, ollen kovassa vauhdissa, oli kellahtaa nurin niskoin. Väliajoilla kavaljeerit menivät pihalle vilvoittelemaan ja keräämään uusia voimia. Naiset jäivät sisälle tuoleille istuskelemaan ja levähtämään. Kun ääniä taas alkoi kuulua myllärin viulunkäyrästä, riensivät pojat sisälle ottamaan kukin kainaloisen kanansa, jonka kera menivät taas tanssin pyörteisiin, kunnes muutaman kierroksen jälkeen taas oli pysähdyttävä kesken iloa. Joka väliaika kesti 10, tanssi korkeintaan 5 minuuttia. En tanssinut edes morsiamen kanssa, vain emännän kanssa pyörähdin muutaman kerran lattialla. Koko illan tanssittiin polskaa ja valsseja. Minun pyynnöstäni tanssittiin pari kertaa n.s. kulldansen'ia, joka jo kauan sitten oli jäänyt muodista pois. Tytöistä kunnostautui erikoisesti sulattomestarin tytär, joka jo kooltaankin oli päätään muita pidempi.

Miesten väliajoilla ulkona vilvoitellessa tytöt, sen sijaan että olisivat syöneet konvehteja, tarjosivat toisilleen tukkoa. Minun ei enää ollut tarvis kysellä, mitä he pureskelivat, mutta olin sitä uteliaampi näkemään ja maistamaan sitä. Menin siis erään tytön luo, jota pidin sievimpänä, ja pyysin saada palan tukkoa. Fipä hän kauan siekaillut, vaan levitti leukapielensä ja otti suustansa purustamansa annoksen. Hän [s. 65]olisi pistänyt sen suoraan suuhuni, ellen äkkiä olisi vetäytynyt takaisin. Olin sekä kummastunut että hämilläni tästä hänen avuliaisuudestansa. Kun huomautin, ettei hänen juuri olisi tarvinnut tarjota minulle omia purustuksiansa, hän vain naurahti ja sanoi: Mitä enemmän pureskeltu, sen parempaahan se on, ja eihän tukko mitään muuta olekaan kuin purustusta (tukko — tuggor). Kysyin eikö hänellä sitä ollut muualla kuin suussaan ja pyysin saada sitä näytteeksi. »Niin mielelläni», sanoi hän ja veti liinansa alta rintojensa välistä suuren kappaleen, joka oli yhtä lämmin ja hikinen kuin sen säilytyspaikkakin. Menetin tukonhimoni ja annoin hänen pitää herkkunsa omaksi tarpeiksensa. Käännyin erään pojan puoleen. Hän toiselta taholta minulle hankki sellaisen kappaleen, joka ei ainakaan ollut juoksevassa tilassa. Siinä oli pihkan maku, silti oli siitä väkevin pihka-aines jo imeskelty. Ehkä siinä lisäksi oli vienosti aromaattinen maku, mutta niin heikko, että tuskin saatoin sitä erottaa.

Pian poistuin huoneeseeni, johon kutsuin Lon vaimoineen. Pidimme pitkät pakinat. Etenkin tahtoivat he kuulla Suomesta, johon Lo viime sodan aikana oli jonkunverran tutustunut. Siirryimme aiheesta toiseen. Luin hänelle lopuksi joukon loitsurunoja, jotka tuntuivat häntä suuresti miellyttävän. Hänkin kertoi puolestaan muinoin näillä main käytetyistä taioista. Muun muassa mainitsi hän, että Ockelbon suomalaismetsillä Poasolan kylässä oli n. 80 vuotta sitten elänyt vanha ukko, Samuel Matinpoika Poasoinen, jota usein sanottiin myös Iso Kupi Poasolan, aikoinaan kuulu noita. Tämän tempuista kertoi Lo m.m., että hänellä oli ollut tapana keväisin kiskoa maasta juurineen niin suuri pihlaja kuin suinkin jaksoi. Sen hän oli halkaissut siten, että vain juuri ja latvapuoli jäivät halkaisematta. Ristinpäivän aamuna hän asetti tuon pihlajanaukon navetan ovelle. Hän ajoi sitten lampaat ulos sillä tavoin, että niiden oli mentävä tuon halaistun pihlajan läpi. Se oli suojeluskeino metsänpetoja vastaan ja suojeli susilta ja karhuilta. Kerran oli pässi pelännyt viritettyä pihlajaa ja loikannut koko laitteen yli. Ukko oli tokaissut: »Kaikki sain kuntoon, mutta sen yhen juutas vei» Mutta niinpä kumminkin kävi, että sinä [s. 66]kesänä sudet söivät tahi raatelivat kaikki lampaat paitsi tuota ainoata, joka karkasi yli.

Poasoinen oli myöskin hajoittanut ja karkoittanut sadepilvet siten, että hän paloitteli ne puukolla, hyppeli korkealle ilmaan, puhalteli ja touhusi. Manauksesta muisti Lo vain säkeen: »Kahen puolen kaunihisti.» Minä saatoin hänen suureksi tyydytyksekseen muististani lukea koko läksyn. Vuorostaan lauloi Lo minulle useita runoja, jotka kaikki ennestään hyvin tunsin.

Myöskin Filisen Kivimäeltä olin tänään saanut käsiini ja tarkoin tutkinut, mutta saamatta mitään. Ainoa, minkä hän sanoi tietävänsä, oli se, että ensimmäinen Suomesta Pöntilään tullut Pöntinen oli Olli Pöntinen, joka eli 90 vuoden vanhaksi. Hänen poikansa oli Pekka Ollinpoika, tämän poika Olli Pekanpoika eli 60 vuoden ikään, tämän pojalla Pekka Ollinpojalla, joka eli 67 vanhaksi, oli vain yksi poika, joka kuoli nuorena, mutta monta tytärtä, joista Kati, Krister Kristerinpojan vaimo, vieläkin elää.

Eräs toinen suomalainen, Pentti Pekanpoika Saunamäeltä, luki minulle koin-luvun, aivan tavallisen täällä metsillä.

Illallisen jälkeen menin vielä kerran kemuja katsomaan. Ne oli sillä aikaa muutettu ruokasalista mankelilatoon. Sieltä ne lienee edelleen myöhemmin yöllä muutettu, väen vähetessä, erääseen renkikamariin, missä leikki loppui klo 2 yöllä.

Jos siis näistä häistä tekisi päätelmiä, niin näyttäisi tanssi olevan niiden ainoana huvipuolena, lukuunottamatta mitä morsiamella ja sulhasella on odotettavissa. Se onkin tehnyt lopun vanhoista leikeistä. Se kummastutti minua sitä enemmän kuin kauniina vuodenaikana kaunis luonto olisi tarjonnut paljon enemmän tyydytystä kuin tanssiminen, oikeastaan polskan survominen kuumassa huoneessa. Taalalaiset eivät liene niin tanssinhaluisia kuin suomalaiset. Nämä ovat tuon tavan oppineet helsinglantilaisilta, jotka lienevät kovin tanssiin innostuneita.

5. Eksyksissä. Itä-Taalain ja Helsinglannin kyliä kiertelemässä.

Oleskeltuani kahdeksan päivää Svärdsjössä päätin seuraavana päivänä, heinäkuun 14:ntenä, jatkaa matkaani Itä-Taalaihin.

Maanantaina, heinäkuun 14 p:nä sonnustauduin matkaan. Aikomukseni oli lähettää kyytimies viemään kirstuani Schwabenin tehtaalle ja itse kiertää Vårdsjöbon ja Källbon kylien kautta tavatakseni kahta suomalaista, joiden kerrottiin olevan eteviä runolaulajia: nimittäin Jon Joninpoika Fors ja Källbon Ulle. Mutta tehtaan isäntä vakuutteli tekeväni turhaan 5 penikulman mutkan, jos he eivät olisikaan kotona, vaan metsätöissä, tahi mitä hän piti vieläkin luultavampana, etteivät he mitään osaisi. Nämä ja muutkin syyt aiheuttivat matkasuunnitelmani muutoksen. Annoin siis vähän juomarahoja morsiamen isälle, jonka olin palkannut oppaakseni, ja annoin hänen mennä matkoihinsa. Vaihdettuani itselleni pikkuseteleitä lähdin seuranani 14-vuotias poika Schwabenin tehdasta kohti vievää polkua taivaltamaan. Polun näki tasaisella maalla hyvin, mutta kallioilla ja vetelillä suomailla se hävisi, joten sitä oli ikäänkuin vainuttava läheisiltä kangasmailta. Saattajani oli Lon nuorin poika, joka kylläkin oli älykäs ja reipas. Hänen pienen öölantilaisen näköisen suomalaishevosensa selkään sidoimme kirstun ennen kertomaani tapaan. Itse kävelimme rinnalla. Mietiskelin itsekseni, pitikö lapsen kera lähteä metsille, mutta kun hän sanoi tuntevansa tien ja minä mielestäni olin kyllin mies puolestani, niin en tahtonut osoittaa pelkoa, semminkin kun olin hyvin aseistettu. Sain pian kyllä varomattomuuttani katua. Kello [s. 68]12 jätimme Svartnäsin tehtaan kulkien luodetta kohti. Emme olleet päässeet pidemmälle kuin Munterin luo, ennenkuin oivalsimme, ettei pieni hevonen jaksaisi kuljettaa raskasta taakkaa. Meidän täytyi keksiä muita keinoja. Tavattuamme tieltä Piiskoisen Nilslarsbergistä teimme hänen avustamanaan haasianriu'uista purilaat, joten hevonen sai vetää taakan sen sijaan että olisi sen kantanut. Siten kulutimme kumminkin kallista aikaa luullen silti ajoissa ennättävämme perille. Sivuutettuamme muutamia yksinäisiä torppia tulimme suureen metsään. Täällä löysin neljä mansikkaa, kesän ensimmäiset. Kun lapsena olin pitänyt mäihästä, niin kuorin tuon tuostakin mäntyjä polun poskesta. Lopulta löysin erään, josta sain runsaan sadon, kumma kyllä, kun kesä jo oli siksi pitkälle kulunut. Tässä teimmekin pysäyksen ja minä ja poika kiipesimme puuhun kuorien sen latvasta juureen asti. Meidän siinä ahnaasti hotkiessamme mehukasta mäihää seisoi hevosraukka nälissään vieressä kuivalla kankaalla, missä ei ollut muuta syötävää kuin kanervia ja puolukanvarsia. Ja niinpä taaskin hukkasimme tunnin pari. Ja kun saavuimme erään Sixten järven salmen rannalle, en helteisen auringonpaisteen vuoksi voinut vastustaa mielitekoani, vaan menin molskimaan sen laineisiin. Niin siis matkasimme enemmän huvitellen kuin ajatellen päämääräämme.

Tultuamme Sixteniin, Svartnäsin tehtaanisännälle kuuluvaan pieneen taloon, joka punaisine ulkohuoneineen oli niin erilainen kuin talonpoikaistalot, oli hevosemme sekä väsynyt että nälkäinen. Meidän oli annettava sen siis levähtää. Mekin söimme täällä myöhäisen päivällisen. Kun siis läksimme, oli jo päivä iltaan painumassa. Olimme tuskin päässeet talon näkyviltä, ennenkuin eksyimme tieltä. Poika juoksi takaisin tiedustelemaan. Hän palasi tuoden sen neuvon, että meidän kaikissa tienhaaroissa t.s. pienien polkujen risteyksissä oli varottava vasempaan käteen kääntymästä, viisaus, jonka renki oli neuvonut. Kun kysyin pojalta, miten hän oli minulle sanonut, että hän osaa perille, vastasi hän reippaasti, että hän kyllä muutama vuosi sitten oli ollut Schwabenin tehtaalla, mutta — talvisaikaan. Nytpä todella tulin levottomaksi, sillä sinne oli 1 ½, penikulmaa erämaataivalta, [s. 69]ja jos eksyisimme suurille saloille, niin kävisi kuten monen, jotka eivät sieltä milloinkaan osanneet takaisin. Etenkin pelkäsin suuria Helsinglannin metsiä, jotka monen penikulman mittaisina levisivät oikealla kädellä ja joiden synkkä näkökin jo meitä pelotti. Muistin nyt tarinoita, joita olin kuullut henkilöistä, jotka olivat näihin metsiin eksyneet ja sinne menehtyneet. Ja minun olisi tehnyt mieleni palata Sixteniin hankkiakseni varmemman oppaan, mutta oli olevinaan niin kiire, ettei ollut aikaa viivyttelyyn. Päätin siis luottaa kohtaloon.

Olimme kulkeneet noin puolen penikulmaa, kun vähän ennen auringon laskua tulimme pienelle aukeamalle, niittytilkulle, josta joskus lienee korjattu heiniä. Tässä meillä oli valittavanamme kaikkiaan kolme polkua, jotka kaikki samasta kohdasta haarautuivat eri suuntiin. Sanaakaan sanomatta valitsi poika keskimmäisen, joka näytti eniten poljetulta. Enkä minäkään tahtonut edes kysyä, oliko hän asiastaan varma, sillä pelkäsin saavani epäröivän vastauksen. Itsekin, jos olisi pitänyt valita, olisin sitä lähtenyt seuraamaan. Mutta tuskinpa olimme ennättäneet puolta neljännestä, ennenkuin polku haarautui monille eri tahoille, puikkellehtien ryteikköihin, niin että oli mahdotonta päästä tiheiköistä läpi. Käsitimme, että se oli pukkien ja vuohien tekemä ja että olimme noudattaneet Sixtenin pikkukarjan metsäteitä. Käännyimme takaisin ja ennätimme vielä, ennenkuin aurinko oli laskenut, äskeiseen haarakohtaan. Katselimme pelokkaasti sekä jäähyväisiään jättävää aurinkoa että ympäröivää synkkää metsää, jonka haamut tuntuivat tunkeutuvan meitä yhä lähemmäksi. Väsynyt hevosemmekaan, jota meidän hätistelemällä ja lyömällä oli yritettävä saada laahustamaan eteenpäin, ei lisännyt ilon eikä toivon tunteita. Sillä oli mahdotonta ajatella, että jättäisimme kirstun metsään ja ratsastaisimme yöksi takaisin Sixteniin. Annoimme siis kohtalon ratkaista ja laitoimme kolme arpaa, joista minä vedin yhden. Arpa ratkaisi vasemmanpuolisen polun. Mutta kun poikaa oli varoitettu vasemmanpuolisesta, ei hän siihen suostunut. Ja kun minullakaan ei ollut muita järkisyitä vasemman puolustukseksi kuin sat[s. 70]tuma, niin lähdimme oikealle kädelle. Mutta kun olimme kulkeneet ehkä niukan neljänneksen, niin suurehko kaskiryteikkö sulki tien ja pääsyn edelleen. Minun on myönnettävä, että molemmat jouduimme pelon ja levottomuuden valtaan, eikä paljolla pitänyt, ettei kyynel herahtanut silmääni, sillä jo poikana olin saanut kokea, mitä suureen korpeen eksyminen merkitsee. Kun kaski oli joltisellakin vaaralla, kiipesin pisimmän kuusen latvaan nähdäkseni ympärilleni. Näkyä en koskaan unohda. Aurinko juuri laski vaaleanpunertavana taivaan rannan alle. Kaikkialla, niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi äärettömiä metsiä, jotka tummana merenä ympäröivät minut. Joutui lamauttavan tunnelman valtaan, kun penikulmien mittaan ei näkynyt merkkiäkään inhimillisestä viljelyksestä. Ei torppaa, halmetta, ei edes valoisaa täplää tuossa tummassa taulussa, eikä mikään ihmisen läheisyyttä muistuttava ääni kuulunut vaaniviin korviini. Oli hiljaa kuni haudassa, vain alhaalla jalkojeni alla oleva hevonen väsyneenä kuin huoahti. Kauas etäisyyksiin tähystelevät silmäni olivat kauemmin katseltuani huomaavinaan, että kaukana lännessä metsä ikäänkuin vaaleni. En ollut maahan laskeutuessani varma johtuiko se laskevan auringon sammuvista säteistä tai oliko se vain silmän harhakuva tai luulottelu. Eipä tuo havaintoni suuri ollut, mutta ehkä sentään nykyisessä tilanteessamme. Metsän vaaleammasta vivahduksesta lännessä käsin päättelin, että siellä päin on koivumetsiä. Ja kun koivumetsiä täällä kasvaa vain kasketuilla mailla, missä tuli on riehunut ja johon siis syntyy nuorempi metsäkerros, niin arvelin lähimpien ihmisasuntojen sieltä päin olevan etsittävissä. Se antoi meille lisäaiheen seurata vasenta polkua. Ja minä jo epäilin, että Sixtenin renki ehdoin tahdoin yritti narritella meidät Helsinglannin erämaille.

Palasimme siis kolmannen kerran polunristeykseen. Mutta nyt oli aurinko, joka oli ollut sekä valaisijamme että kompassimme, kadonnut. Jotta väsynyt eläin saisi edes hetken levähtää ja syödä jonkun korren polun ohesta, annoin pojan jäädä sen luo risteykseen ja itse juoksin minkä kerkisin vasemmanpuoleista polkua nähdäkseni, eikö sekin kuten [s. 71]nuo toiset lopahtaisi johonkin näreikköön tahi ryteikköön. Juosta hölkytettyäni runsaan neljänneksen ja palattuani oli jo hämärä, kun tulin muun matkaseurani luo. Nyt kiiruhdimme minkä voimme hakeutuaksemme ihmisasunnoille joutumatta syvemmälle korpeen. Mutta kun pimenemistään pimeni, niin oli meidän vaikea pysytellä polulla. Hevonen, jolla piti olla paras vaisto, pyrki alituiseen poikkeamaan poluilta hamuillakseen ruohonkorsia. Pojan oli siis lyönnein ja sivalluksin ajettava sitä eteenpäin minun juostessani edellä kuin vainukoira nuuskimassa polkua, jolta vähä väliä eksyimme. Monesti lankesin juuriin ja kiviin. Välinpitämättömänä mustelmista ja haavoista olisin mieluummin väsymyksen uuvuttamana heittäytynyt pitkäkseni maahan. Siten pimeässä haparoiden tulimme puron luo, jonka yli oli kahlattava. Tiukan etsiskelyn jälkeen minun lopulta onnistui keksiä hävinnyt polku, joka pian alkoi kulkea ristiin rastiin, tahi pikemminkin: joka haaraantui niin monille tahoille, että oli mahdotonta niitä noudattaa. Kuljimme kotvan yli mäkien ja vuorien entiseen suuntaan poluista piittaamatta, kunnes vihdoin väsyneinä ja pimeyden ympäröiminä päätimme pysähtyä korpeen yrittääksemme paremmalla onnella seuraavana aamuna pyrkiä sen sokkeloista pois. Seisahduimme mäen kupeelle tavattuamme vanhan miilukopin, joka ainakin todisti, että täällä joskus oli ihmisiä oleillut. Kun hevonen riisuttiin, tuntui kuin sekin olisi päästänyt syvän helpotuksen huokauksen. Tutkittuamme tienoota lähemmin tapasimme suosta, kuten meistä näytti, lahonneen aidan ympäröimän murroksen. Tänne talutimme hevosen ja kammitsoimme sen jalasta köyteen. Nyt oli jäljellä kysymys, mihin itse menisimme. Hiilikoppiin emme uskaltaneet ryömiä peläten käärmeitä, jotka tavallisesti oleilevat sellaisissa paikoissa. Silloin muistin, että minulla kirstuni pohjalla oli tulikivenpalanen ja tulukset taskussa. Ei ollut muuta neuvoa kuin pimeässä varovasti penkoa vaatteet, paperit ja kirjat niin, ettei tulikivenpala kierähtäisi nurmelle, josta se olisi jäänyt löytämättä. Kauan kopeloituani pohjalla olevia pikkusälyjä löysin mitä etsin, ja pian meillä oli loimuava nuotio, sillä kuivia risuja oli viljalti. [s. 72]Tunsimme itsemme onnellisiksi nälkäämme tyydyttäessämme veljellisesti jaetuilla, pojan äidin antamilla eväillä. Hänellä oli kontissaan kolme leipää, pieni rasiallinen voita ja juustonkimpale. Sitten taitoimme itsellemme kuusenhavuja vuoteeksi nuotion ääreen ja aloimme tulen loimutessa vuoron perään kertoilla metsässä joskus kokemistamme seikkailuista.

Kun poika kuuli, että suossa oli aidantapainen, tuli hän iloisemmaksi ja rohkeammaksi ja vakuutti huomenna löytävänsä korven kätköistä ihmisilmoille. Kysymykseeni, mikä antoi aihetta sellaiseen toiveeseen, kun hän vielä äsken oli sanonut pelkäävänsä, että ehkä kuolisimme nälkään korvessa, vastasi hän isänsä sanoneen: »Poikani, jos joskus eksyt metsään, etkä auringon asemasta etkä petäjien oksista voi suuntaasi määrätä, niin kävele, kunnes löydät aidan ja seuraa sitä, kunnes löydät veräjän. Veräjän puolella on aina lähin kylä tai talo, sillä ei ole niin tyhmää ihmistä, ettei hän käytä lähintä tietä tullakseen kotiinsa.» Pian sain kokea, että havainto oli oikea, ja kerron sen niitä varten, jotka joutuvat samaan pulmaan kuin minäkin. (Mainittakoon myös, että männyn oksat ovat tuuheampia etelän puolella, heikompia ja harvempia pohjoispuolella). Juteltuamme tämäntapaisia ja päätettyämme aamulla etsiä veräjää nukuimme niin hyvin kuin nuotion ääressä on mahdollista. Siinähän on usein noustava kohentelemaan riutuvaa tulta.

Aamupuolella nukuin sikeästi enkä herännyt, ennenkuin aurinko jo oli korkealla. Herätin pojan aamu-unistansa ja lähetin hänet seutua tarkkailemaan itse jäädessäni riutuvan valkean ääreen. Hän palasi pian tuoden ilosanoman, että kylä oli lähellä ja että hän oli ollut talossa ja saanut tiedon, että olimme oikealla tolalla. Olimme tulleet penikulman Sixtenistä, ja jäljellä oli puoli tehtaalle. Kun nyt nousin lähemmin tähystelemään, näin talon mäellä yläpuolellani ja että olimme viettäneet yömme haassa, vain muutaman kivenheiton päässä talosta. Ellei pimeä olisi meitä eilen illalla yllättänyt, olisimme sen nuotioltamme nähneet. Menin taloon. Se oli ensimmäinen Viitalan kylässä (Björnåsen) Altan suomalaismetsillä. Olin siis Helsinglannin alueella. Kun minulle oli neuvottu täällä elävän erään Juho Nuutin[s. 73]poika nimisen ukon, jonka sanottiin taitavan parannuslukuja kyselin heti, missä talossa hän asui. Juuri sellaisia ukkojahan etsiskelin. Hehän olivat vanhimpia suomalaisia ja puhumatta siitä mitä loitsuja osasivat, voivat parhaiten selvitellä paikkakunnan entisiä oloja.

Täältä oli hänen taloonsa runsas puoli neljännespenikulmaa. Jätin pojan hevosineen kujan suuhun ja menin itse taloon. Ukko vielä veteli unia tullessani, mutta tytär herätti hänet. Nuori emäntä kestitsi minua lämpimällä maidolla. Sellainen tuntui olevan paikkakunnan tapa. Sillä vaikka pistäydyin suomalaispirttiin vain tietä kysymään, riensi emäntä aina tarjoomaan suuren kipollisen rieskamaitoa, jolla saatoin janoni sammuttaa. Tässä tavassa piili vanhaa vieraanvaraisuutta, jota voisi sanoa patriarkalliseksi. Sellaisen tapaa paimentolaiskansoilla, jotka elävät karjansa antimista. Kun ukko oli saanut kaatiot jalkaansa, tuli hän esille. Vanha ja harmaa hän oli kuin varis. Aloimme, kuten tavallista, ensin selvitellä kumpikin henkilöllisyyttämme j.n.e. ja vasta sitten penkoa suomen kansaa ja kieltä. Hän sanoi omistavansa pienen suomalaisen kirjasen. Se oli hyvin säilynyt, duodesikokoinen »Vähä Catechismus, erinomaisten kysymysten ja vastausten cansa ulgosvedetty Suomen kielen Catechismuxesta, ensistä oppivaisten tähden. Ericus Erici. Episc. Aboensis. präntätty Stockholmisa Ignatius Meurerildä anno 1629.» Hän sanoi vanhempiensa tuoneen sen mukanansa Suomesta. Sillä hänen isänsä oli lapsena isänsä kera lähtenyt kotimaastansa venäläisiä pakoon ja tullut tänne Ruotsiin. Tämän piti tapahtuneen n. 120 vuotta sitten. Ukon isoisän nimi oli ollut Juho Makkoinen, ja oli hän ollut 102 vanha kuollessaan. Hän oli tullut vaimoineen ja lapsineen, mutta ukko ei muistanut mistä. Hänellä oli ollut kaksi poikaa Nuutti ja Lasse, joista edellinen, ukon isä, oli kuollut 63:n ikäisenä, ja hänen poikansa Juho Nuutinpoika Makkoinen oli nyt 70:n vanha. Kysyin, tahtoisiko hän myydä minulle kirjansa, vaikka olinkin varma, ettei hän tuosta harvinaisuudesta luopuisi. Miten hämmästyinkään kuullessani, että hän heti suostui pyyntööni ja päälle päätteeksi pyysi siitä vain kaksi killinkiä. Niin mielelläni kuin harvinai[s. 74]suutena sekä muistona matkoiltani suomalaismetsillä sen olisinkin tahtonut omistaa, ei minulla olisi ollut sydäntä anastaa häneltä aarretta, uskonnollista nautintoa ja ainoata muistoa, mikä hänellä oli esi-isistänsä ja heidän paostaan Suomesta. Mutta nyt en voinut muuta kain olla vihoissani siitä vähästä arvosta, mikä sillä hänen silmissään oli. Mutta niinhän on ihmisen laita: mikä toiselle on arvokasta, sitä toinen halveksii — vain raha on väline, jota kaikki ymmärtävät ja joka puhuu heidän sydämillensä. Vaikka muuten olisin antanut taalarin tuosta pienestä kirjasta, annoin nyt vain neljä killinkiä, josta hän niin ilostui, kuin olisi tehnyt hyvänkin kaupan. Hänen puolustuksekseen on mainittava, ettei hän sitä osannut lukea enempää kuin ruotsalaistakaan kirjaa.

Hän oli jo puheen lomassa myöntänyt osaavansa monta loitsua, mutta kun minä kiihoittaakseni häntä tulin maininneeksi, etten minäkään niissä asioissa ollut juuri eilispäiväinen teirenpoika, vaikken noita temppuja uskonutkaan, hän joko pelkäsi minussa tapaavansa mestarinsa tahi luuli minua luopioksi — oli miten oli, mutta sanaakaan en häntä enää saanut sanomaan. Kuulin sittemmin hänen langoltansa, että ukko kyllä osasi ja että hän oli hanakka niitä oppimaan, mutta etteivät ne vielä olleet oikein päähän puuttuneet. Voidakseni oikein panna ukon tiukalle sain langon lupaamaan lähettämään ukon muka asioille tehtaalle, jossa toivoin vielä voivani häntä kuulustella. Mutta huomasin sittemmin, ettei ukko antanut vetää itseään nenästä. Omituisuutena mainitsen, että ukon kuva koko elinaikani on elävänä päilynyt mielessäni: hänen hopeahapsensa, hänen päänsä valkoinen kuin joutsen hänen vuoteen laidalla istuessaan. Olen aina miettinyt itsekseni — ollapa niin onnellinen, että saavuttaisi hänen ikänsä! Ja nythän olen jo paljon vanhempi ja sitä paitsi paljon pirteämpi.

Kujassa tapasin pitkän, laihan ja vuosien kokoon lyyhistämän ukon, joka puhutteli minua suomeksi. Hän oli Råbackan Norin 80-vuotias veli. Hän pyysi, että minä loitsuillani parantaisin hänen luuvalonsa, joka oli vienyt käppyrään hänen selkänsä ja hartiansa. Kehoitin häntä kääntymään [s. 75]Makkoisen ukon puoleen, jonne hän oli menossa, mutta hänen taitoonsa ei ukolla tuntunut olevan luottamusta. Otettuani muutamin kysymyksin selon siitä, ettei häneltä huonontuneen muistin vuoksi ollut tietoja saatavissa, erosin hänestä voimatta muuta kuin valittaa hänen raihnaisuuttaan. Koko Viitalan kylässä ei juuri muita ollutkaan, jotka olisivat osanneet suomea kuin tämä harmaahapsinen ukko ja Makkoisen perhe. Käväisin muissakin jo enimmäkseen ruotsalaistuneissa taloissa. Niissäkin kestittiin sekä minua että kyytipoikaani kuoripiimällä.

Kello 10 tulimme Schwabenin tehtaille tai, kuten niitä myöskin joen mukaan nimitetään, Glitteråhon eli Fläteniin. Koko seutu on kaunis, mutta vielä kauniimpi tehtaaseen vievä tie. Herrasväestä tapasin kotona vain nuoren kirjanpitäjän Dan. Hartzellin, joka otti minut ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan ja osoitti minulle asunnoksi huoneen, jossa tehtaan perustaja Schwab eläissään oli asunut. Nykyään omisti tehtaan tukkukauppias de Ron Tukholmasta. Hän kävi ani harvoin tehtaalla. Tehtaassa, jota hoiti pehtori, tapasin vanhan sotamiehen, Uddhvasin, ainoan, joka täällä puhui suomea. Hän oli Svartnäsistä tullut 63:n ikäinen ja hänen oikea nimensä oli Olavi Laurinpoika Pöntinen. Hän oli kahdesti palvellut sotamiehenä ja saanut ensimmäisellä kerralla nimen Udd, toisella Hvass ja siitä nimi Uddhvass. Hänkin oli 1788 vuoden sodassa ollut Suomessa. Hän tiesi vanhojen kertoneen, että ensimmäinen Pöntinen, joka rakensi Pöntilän (Vestra Svartnäsissä), ennen oli ollut merimies ja käynyt monissa vieraissa maissa. Hänet olivat kerrankin tuulet kuljettaneet »villi-turkin moahan». Siellä hän oli tovereineen mennyt paikkaan, missä heille tarjottiin kaikenkaltaisia juomia. Mutta hän epäili, että niihin oli sekoitettu unijuomaa tai horroksiin vievää ainetta, jonka vuoksi hän päinvastoin kuin toverit, oli sitä juovinaan, mutta vei vain huulilleen pikaria siitä milään maistamatta. Heille osoitettiin yöksi matala, pimeä huone. Toverit heti nukkuivat sikeään uneen. Mutta Pöntisen maatessa rauhattomana valveilla kuului yön hiljaisuudesta sellaista ääntä, kuin olisi katosta jotakin tipahdellut. Hän nousi ylös ja [s. 76]kun hänellä aina oli tulukset vyöllään, otti hän puukkonsa, kiskaisi tikun seinästä ja puhalsi tulen. Hän näki teurastetun miehen, joka koivistaan roikkui katosta, jotta veri pääsisi paremmin virtaamaan. (Kertomus kuulostaa hieman sadunomaiselta!) Pöntinen nosti katonnurkkauksen koholle ja ryömi ulos juuri, kun ovi aukeni. Ja pian alkoi kuulua tovereitten kuolonhuutoja. Siinä oli pidettävä kiirettä. Pöntinen juoksi minkä kintuista läksi ja ryömi lopulta suuren kiven alle. Siitä kulki ohi sekä ratsastajia että jalankulkijoita. Ettei tulisi ilmi siten, että aivastaisi tai että henki hajahtaisi, piti hän koko ajan haavanlehtiä suunsa ja sieraimiensa edessä. Kun hän vihdoin viimein uskalsi lähteä piilopaikastansa, pääsi hän säälivien ihmisten pariin, jotka auttoivat hänet pois paikkakunnalta.

Eräs »näkiä» oli ennustanut kerran, että hän tulisi asumaan paikassa, missä neljä puroa juoksee ristiin järveen. Sellainen pitäisi Svartnäsin oleman. Monista Uddhvassin muistamista lauluista ja runoista kirjoitin muistiin erään toisinnon tunnettua: »Hiiri läksi hipsumaan — —»

Iltapäivällä katselin Hartzellin seurassa tehtaan vasaroita ja ahjoja. Ne olivat täydessä käynnissä.

Kun Upsalasta lähtiessäni en ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että matka kävisi jalan, en ollut ottanut muita jalkineita kuin yhdet saappaat mukaani. Ne olivat nyt repaleina, joten täytyi jättää ne yöksi korjattaviksi voidakseni seuraavana aamuna niitä käyttää matkallani Rättvikin suomalaismetsiin. Mainitsen tämän sivumennen, kun pian saan kertoa, miten minun oli jatkettava paljain jaloin matkaani.

Herra Hartzell seurasi hyväntahtoisesti mukana ja hän oli hankkinut veneen, jolla pääsimme yli Dalstugaan Bingsjön kappelissa, jota muinoin sanottiin Rättvikin finnmarkiksi. Soutajaksi saimme pienen pojan. Ensin oli soudettava hyvän matkaa Glitterån monien mutkien kautta, kunnes tulimme Amungeniin, joka on Taalain suurimpia järviä. Matkaa oli hyvinkin puoli penikulmaa, mutta suotuisan tuulen vuoksi edistyi se hyvin.

Matkalla kertoi Hartzell eräästä Carl Vibjörnssonista, [s. 77]joka ypö yksin erakkona asui eräällä saarella. Hän oli jo n. 60:n ikäinen. Nuorena oli hän ollut mestarina ja sitten kirjanpitäjänä Dalforsin tehtaalla 30 vuoden ajan. Niinä aikoina oli hän usein talvella asunut tehtaan eräälle Viborg-nimiselle saarelle rakentamassa asunnossa. Tähän saareen vedettiin Tunasta malmi kesällä veneillä Dalforsiin vietäväksi. Kun tehdas lakkasi siltä taholta malmia tuomasta, jäi mainittu tupakin autioksi. Kun Vibjörnsson otti toimestaan eron, muutti hän tänne ja on siellä asunut monia vuosia kuin uusi Robinson. Joskus, tavallisesti sunnuntaisin, menee joku Dalstugan nainen ukon huonetta siivoamaan ja katsomaan, vieläkö hän elää. Hänellä lienee useita ja varakkaitakin sukulaisia (kasöörejä, ruustinnoja, patronessoja), jotka tahtoisivat ottaa ukon luokseen asumaan, mutta hän ei suostu saartansa jättämään. »No, millä hän elää?» kysyin minä. — »Lähimpien suomalaiskylien asukkaat vievät vuorotellen hänelle ruokaa, kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että hän ennen kohteli heitä ihmisiksi.» Lyhyesti, hän on heidän holhokkinsa ja elää armopaloista.

Tietysti tahdoin hänet nähdä, sillä erikoisuus vetää aina puoleensa. Soudimme saareen. Tarttuessani ovenripaan kuvittelin ukon hätkähtävän nähdessään vieraan astuvan sisälle ja että hän iloisesti kertoisi omituisesta elämästänsä. Eipä sinne päinkään. Ukko pisteli poskeensa parhaillaan ruokaa. Hän oli äsken tullut maalta lähimmiltä karjamajoilta, missä dalkullat olivat lahjoittaneet hänelle juustoa ja voita. Tätä saalistaan hän nyt söi antamatta meidän tulomme itseään vähääkään häiritä. Hän vain nyökkäsi meille kuin vanhoille tutuille ja jatkoi istuen ateriaansa. Huone oli saastaisen likainen, pöydällä ja lattialla oli ruoanjätteitä, paperia, kirjoja y.m. kaikki ihanana sekamelskana. Lammasnahkavällyt olivat vuoteella, joka talvella oli ukon varsinainen pesä. Hänen jokapäiväisenä työnään sanottiin olevan alituinen syömisen touhu, välillä juo hän kahvia ja ottaa silloin tällöin ryypyn, ettei maku suusta katoisi. Muuten oli ukko hilpeä ja hyväntuulinen, ehkä viinanaukkujen ansiosta. Suru ja ikävyys näyttivät hänelle olevan aivan tuntemattomia, vieläpä huoli nykyisestä ja huomisesta päivästäkin. Hän kertoi isänsä [s. 78]olleen Östergyllen rovastina. Isän nimi oli ollut Björnsson, mutta pojat olivat liittäneet eteen tavun Vi. Hän tuntui olevan kohtaloonsa tyytyväisempi kuin kukaan meistä. Mutta minä jätin hänet tuntien sääliä, miltei halveksumista hänen nykyisen eläimellisen olonsa vuoksi.

Saarelta, joka oli parin pyssynkantaman suuruinen, soudimme kapean salmen yli Dalstugan rantaan. Kylän nimen ääntävät suomalaiset Talatupa. Nimi on ruotsalainen, alkuperäinen suomalainen nimi on jo unohtunut ajan virtaan. Poikkesimme Lisbetsgårdiin, missä söimme hyvän aterian omista eväistämme, kuten hölmöläinen Smålen kievarissa. Hartzell oli ollut siksi varovainen, että oli varustanut eväspussin mukaansa. Täällä oli se tarpeetonta, sillä Bingsjön väki on yhtä vieraanvaraista kuin muutkin, ja, jos siisteistä, hvvin rakennetuista taloista sekä vaateaitoista päättelisi, on osa muita näkemiäni metsäsuomalaisia varakkaampia. Vaateaitoissa näimme, paitsi kauniita seinämaalauksia, runsaasti puhtaita, useimmiten uusia naisten vaatteita, silkki- ja kambrikeliinoja, kamlottihameita, punaisia sukkia y.m. Eipä voi olla itseltään kysymättä, mikä on ollut syynä siihen, että Taalain Rättvikin suomalaismetsät sekä väkiluvun että varallisuuden suhteen ovat päässeet muiden edelle, vieläpä emäseurakunnankin, jossa kauhulla kerrottiin, että viime sunnuntaina oli haudattu kaksi nälkään kuollutta. Vastaus ei ole vaikeasti löydettävissä. Rättvikin suomalaiset, vaikka omistavatkin vain ⅝ kruununtaloa, ovat kaikki itsenäisiä talonpoikia, ja — mikä on vieläkin tärkeämpää — yhtään tehdasta ei ole läheisyydessä kansaa tyhjiin imemässä.

Dalstuga, joka nykvään on suuri ja väkirikas kylä, kuten Bingsjö ja Finbykin, on alkuaan suomalainen siirtola, mutta on nyt muuttunut niin ruotsalaiseksi taalalaisasutukseksi, ettei jälkeäkään ole alkuperästä jäljellä — tuskinpa muistoakaan. Täällä ei ollut yhtään ihmistä, joka olisi ymmärtänyt suomen sanaa, eikä ketään, joka olisi voinut antaa pienintäkään tietoa kylän synnystä. Olen jo varhemmin huomauttanut siitä omituisesta välinpitämättömyydestä historiallisien muistojen suhteen, mikä kaikkialla ruotsalaistuneissa suomalaisissa on muuttunut täydelliseksi tietä[s. 79]mättömyydeksi. Sitä ei voi muuten selittää kuin siten, että he ruotsin kielen mukana ovat imeneet myös vihan sitä kansaa kohtaan, josta itse polveutuvat.

Dalstugasta menimme metsän halki Bingsjöhön, jonne laskettiin olevan kaksi neljännestä. Bingsjön, tahi kuten suomalaiset nimittävät, »Pinsiöni» on suuri kylä, jossa on 20 naapurusta ja 120 henkeä. Se sijaitsee melkoisen korkealla. Täällä oli pieni kappeli-kirkko haasioiden keskellä, oikeammin haasiat kirkkotarhassa. Menimme Pekkolaan, jonka isäntä oli sekä lukkari että kirkonisäntä, mutta tapasimme kotona vain vanhan eukon, joka meitä kestitsi kaljalla, jota täällä pidetään maitoa parempana. Häneltä tiedustelin, oliko kylässä vielä ketään suomeapuhuvaa. Pitkälti mietittyään mainitsi hän kaksi ukkoa ja kolme akkaa. Menimme heitä tavoittelemaan. Suomalaistalossa tapasimme erään noista eukoista. Itse emäntä puhui suomea, vaikkakin pitkäaikaisen tottumattomuuden vuoksi hitaasti. Hän aluksi oli aivan ihmeissään, kun puhuttelin suomeksi, mutta kummastus muuttui pian iloksi, mikä ilmeni sekä sanoina että liikkeinä — niin odottamatonta oli tavata vieras, joka puhui hänen äidinkieltänsä. Eukko nimitti minua joka toisessa sanassaan »veikkonen» ja oli niin eloisa, kuin olisi hänellä ollut tuli joka puolella. Hänen miehensä, joka puhui vielä paremmin suomea, ei valitettavasti ollut kotona. Hän oli mennyt metsätöihin, samaten toinen eukko, joka niinikään kuului vanhaan polveen. Mutta kolmas Mansgårdissa oli kotona ja emäntä kiiruhti heti häntä hakemaan. Tämä oli 81-vuotias eukko, jonka suusta suomi virtaili rentonaan. Vieläpä hän lauloikin moniaita suomalaisia vanhoja runoja samalla sävelellä kuin meilläkin. Kun minulla ennestään oli ne kokoelmissani, en viitsinyt niitä kirjoittaa. Me juttelimme kolmisin paljon, muiden ympärillemme kokoontuneitten siitä sanaakaan ymmärtämättä. Viimeksimainittu kertoi muun muassa:

Ennen muinoin, kauan ennenkuin nykyistä kylää oli olemassa, oleili suomalaisia pakolaisia silloin tällöin näillä main sotia ja vainoja paossa. Oleiltuaan täällä jonkun aikaa, usein maakuopissa ja vuorten onkaloissa, he taas, kun heidät oli [s. 80]huomattu, muuttivat pois, ilman että oli nähty tai kuultu, mihin he olivat menneet. Monilla paikoin vieläkin on näkyvissä heidän saunankiukaittensa raunioita, esim. Vålsjön kaskimaiden lähettyvillä, Våsjön lammin, samaten Vålbergin karjamajojen luona. Näillä paikkein, vaikkakin sen jälkeen metsä monesti on kaadettu, kasvaa nykyään suuria, hirsiksi kelpaavia puita. Nykyisessä Bingsjössä on alkuaan ollut kolme naapurusta^[2], jotka ovat Suomesta peräisin. Mutta heidän nimiään, mistä he ovat tulleet ja koska, sitä en muista. Olen tosin kuullut puhuttavan, että erään tänne tulleen suomalaisen nimi olisi ollut Elias, mutta muuttiko hän pois vai jäi jäljelle, sitä en tiedä, enempää kuin sitäkään, mihin sukuun hän kuului. Hänestä kerrotaan, ettei hän asunut salvetussa pirtissä, vaan suuren kallion alla, jota vieläkin sanotaan Eliaksenkiveksi. Samaten on lähellä olevaa lampia alettu hänen mukaansa nimittää Eliaksenlammiksi (Eliaskärn).^[3]

Toinen suomalainen, Toivakka, joka niinikään oli Suomesta tullut, on asunut toisessa vuorenonkalossa Långsvedin kylän lähellä, ja nimitetään sitä Trollhällen, nimi [s. 81]johon tuntuu yhdistyvän historia ja taru. Tästä vuorenonkalosta sekä siinä asuneista noidista kansa vieläkin tietää tarinoita. Kolmaskin suomalainen, Tarvoinen, on asunut tässä lähettyvillä, mutta hän asui oikeassa pirtissä. Neljännen, Loamoisen, piti asuneen nykyisen Danielsgårdin paikalla. Viides, Nuutti Kallenpoika, (arvelen hänen olleen Altmarkista Makkoisia, joita on ollut Knut nimisiä) oli Abborgårdin ensimmäinen raivaaja. Hän oli tänne paennut Altan pitäjän Grannaksesta. Kuudes, Pynninen, on raivannut nykyisen Hausgårdin, jota vielä tänäänkin sanotaan suomeksi Pynniläksi. Mutta aikaa, jolloin he elivät, tai tuliko heitä samoihin aikoihin tänne vielä useampiakin, en tiedä. Tässäkin kylässä on yleiseen käytetty ennen savupirttejä, mutta siitä on jo kuudettakymmentä vuotta kun viimeinen sellainen hävitettiin!

Oli vahinko, etteivät suomalaiset miehet olleet kotona, heiltä ehkä olisin saanut enemmän tietoja. Taalalaismiehiä oli kylläkin, mutta mitä tekemistä minulla oli heidän kanssansa.

Täältä oli puoli penikulmaa Finbackaan, jonka suomalaisen nimen, Mäkelän, eukko muisti. Nimi tuntuu viittaavan siihen, että ensiksi tulleen nimi on ollut Mäkeinen. (Vielä luultavampaa on että nimi on ollut Mäkikylä, joka nimi soveltuukin seutuun). Kylä on vieläkin korkeammalla kuin Bingsjö ja siihen kuuluu 12 taloa, joiden asukkaat jo ovat kokonaan ruotsalaistuneet. Kun hän ilmoitti, ettei kukaan enää taida suomea, en katsonut maksavan vaivaa kävellä sinne. Eukko kertoi edelleen, että kaikilla järvillä ja saloilla ennen oli suomalaiset nimet. Niinpä oli vieläkin kahdella lähinnä Bingsjötiä olevalla korkealla vaaralla nimet Kotimäki ja Toivakkamäki, joista viimeksimainittu muistuttanee ennen mainittua Toivakkaista. (Ehkäpä täällä oli sekin paikka, josta Hülphers sanoo: »Bingsjön rannalla on kaksi omituisesti kasvanutta mäntyä, joiden oksille suomalaiset vieläkin naulaavat karhunkalloja. Niitä oli muutamia satoja, suomalaisten vuosia sitten ripustamia muistoksi karhunpyynnistään.»)

Sanottuani ainaiset jäähyväiset näille suomalaiseukoille [s. 82]palasimme majataloomme Pekkolaan, siellä söimme päivällisemme, joka ostettuamme tuokkosellisen mansikoita oli herkullinen. Tahdoin itse nähdä ne kallioluolat, joissa suomalaisten sanottiin asuneen, ja päätin mennä Trollhälleniin. Useat kyläläiset, etenkin naiset, pyysivät minua luopumaan yrityksestä, jossa voisin menettää henkeni ja että antaisin haltian olla rauhassa itselleen valitsemassaan paikassa. Ja he kertoilivat mitä onnettomuuksia oli sattunut niille, jotka olivat häirinneet sen rauhaa. Saatuani pojan tietä näyttämään läksimme sinne. Vuori oli miltei Långsvedenin peltojen ympäröimänä ja kuusennäreiden sekä katajapensaiden peittämä. Etsimme sen vuoksi kauan, ennenkuin löysimme luolan, jonka katto- tahi savuaukon lopulta keksin pensasmaisesta kuusesta. Tahdoin, että poika, ollen pienempi, olisi kömpinyt sisälle oviaukkoa etsimään. Mutta hän pani vastaan eikä tahtonut olla missään tekemisissä haltian kanssa. Kun en voinut kehoittaa matkatoverianikaan tuohon multaiseen ja likaiseen tehtävään, oli minun itse siihen ryhdyttävä. Kun siis tunkeuduin umpeenkasvaneeseen pieneen aukkoon, en voinut päästä syvemmälle kuin kainaloihini asti kumartumatta tässä ahtaudessa ja epämukavassa asennossa. Se taas ei käynyt laatuun. Luola oli tosin korkeampi kuin minä pitkä, mutta tälle kohdalle oli aikojen kuluessa kerääntynyt kiviä, joita oli heitetty sisälle tästä ainoasta kattoaukosta. Oli siis yhtä suuri vaiva päästä ylös kuin äsken alas. Lopulta löysimme oviaukon itse jyrkästä vuorenseinämästä, missä se oli pensaiden peittämänä. Tämäkin umpeenkasvanut aukko oli vain siksi suuri, että sen lomitse pääsi neljin kontin ryömimään. Muodoltaan se oli neliskulmainen, ikkuna-aukon muotoinen. Minun oli pää edellä meneminen pilkko pimeään luolaan, jossa pelkäsin tapaavani käärmeitä, sisiliskoja tai sammakkoja. Vasta syvemmällä käytävässä oli valoisampaa. Sisemmältä luola avartui, joten pitkäkin mies hyvin saattoi kävellä. Mutta se oli niin kapea, että paksu mies tuskin olisi päässyt kääntymään. Tilapäiseksi piilopaikaksi tai yösuojaksi tuo kammio saattoi kelvata, mutta sitä en käsitä, että siinä olisi voitu asustaa. Ja miten Toivakka vaimoineen ja lapsineen siellä [s. 83]olisi pitänyt asuntoa, jää arvoitukseksi. Seinät olivat sileät kuin höylätyt ja aivan yhtä kaukana toisistaan eikä kuten tavallista, niin että aukko levenee ylökäsin. Kattokin oli samasta kalliolohkareesta. Enkä ihmettele, että tämä kammio oli antanut aihetta moniin tarinoihin siinä asuvista vuorenhaltioista.

Katseltuamme kotimatkalla kirkkoa, missä ei mitään katselemista ollut, tulimme myöhään illalla Dalstugaan. Siellä tapasimme ukko Vibjörnssonnin, jonka veimme kotimatkalla saarellensa takaisin.

Jos aika olisi myöntänyt, olisin käynyt Rättvikissä, jota pidetään Taalain erikoisuutena ja joka kivennäistutkijallekin on mielenkiintoinen. — — —

Seuraavana päivänä satoi lakkaamatta, joten jäin tehtaalle kirjeitä kirjoittamaan vanhemmilleni ja asettamaan pakettiin Svärdsjöstä keräämiäni kivennäisiä.

Keskiviikkoaamuna, heinäk. 18 p:nä, matkustin Schwabenin tehtaalta. Hartzellin kirjoittaessa kirjettä kirjanpitäjä Forsellille Voxnan tehtaalle hänen palvelustyttönsä laittoi minulle eväiksi voita, leipää ja juustoa. Minulla oli nyt täältä Amungenin järven yli 3 ½:n penikulman venematka Dalforsin tehtaalle järven toiselle puolelle. Soutajaksi olin saanut partaäijän Dalstugasta. Kun oli myötäinen tuuli, kaadoin viisi pientä koivua purjeiksi ja niiden huojuvien lehvien keskessä vietin aikaani lukemalla, mitä Hülphers kirjoittaa näistä seuduista. Kuljimme vielä kerran saaren ukon sivuitse ja tultuamme puolitiehen käännyimme enemmän länttä kohti sivuuttaen toisenkin saaren, Längholmenin, josta lasketaan kaksi penikulmaa Dalforsiin. Matkalla emme pysähtyneet edes n.s. Hvilholmenille, jota käytetään nimen osoittamaan tarkoitukseen. Kuljimme yli Rättvikin ja Oren pitäjien välille hakatun rajan ja tulimme hetkistä myöhemmin Dalforsiin. Tultuani tehtaalle tapasin salissa koolla naisia ja herroja, jotka vähitellen katosivat, joten vain eräs vanha kapteeni Vinter oli jäljellä. Hän oli vanha sotilas, joka oli ollut mukana v. 1788 Suomessa eikä hänen siis tarvinnut vetäytyä takaisin.

Dalforsin tehdas Böhlen^[4] joen varrella on kenraalimajuri Gripenhjelmin perustama ja sai oikeudet 1727. Siinä on 27 vasaraa ja yksi sulatto ja vuotuinen taonta on 1615 kippuntaa. V. 1607 Ore, jossa silloin oli 50 talonpoikaa, erotettiin Orsasta, jossa oli 400. V. 1629 oli täällä jo 76 taloa ja 3 suomalaistorppaa, joista edelliset maksoivat 61555/1664, jälkimmäiset 5/16 talon veron, paitsi pappilaa, joka oli 3/16 manttaalin suuruinen. Siis on koko pitäjä 75/10 manttaalin suuruinen, ja siinä oli v. 1810 1629 asukasta.

Oleskelu Dalforsissa ei ainakaan minulle ollut mielenkiintoinen, ainoa kehuttava oli olut. Läksin siis matkaani tunnin viivähdyksen jälkeen klo 4 ip., vaikka satoi kuin kaatamalla. Kun täältä oli ratastie Voxnan tehtaalle, jonne laskettiin 2 penikulmaa, saatoin kulkea ajaen. Kyyditsijäksi sain talonpojan, joka klo 9:stä asti oli odottanut kyydittäväkseen erästä toista herraa. Uusi tie oli vielä huonohko. Entinen kivinen tie oli peitetty turpeilla, joiden möyhentäminen oli jätetty matkustajien tehtäväksi. Kun alituiset sateet olivat muuttaneet kaiken liejuksi ja rapakkojen täyttämiksi rattaanjäljiksi, ei ole kumma, jos toivoinkin pääseväni metsäpoluilleni. Tämä toivomukseni kerran toteutuikin, kun hassahtava kyytimies ajoi harhaan oikotielle, ja me saimme molemmat kävellä rattaitten ollessa vaarassa särkyä kiviin.

Puolitiessä, penikulman päässä Dalforsista, kuljimme Tungsjön eli Tungsen kylän sivuitse, jossa oli sulatto oikeutettu v. 1727 valmistamaan 11 leiviskää vuorokautta kohti. Se oli Finshögtin maalla, jonka suomalaistorpan Dalforsin tehtaan omistajat olivat lunastaneet verotilaksi. Lisäksi on Oressa Finsåsin kylä kuusine naapureineen, 5/4 penikulmaa tehtaalta, Suomesta tulleiden suomalaisten perustama, mutta nyt vain ruotsalaisten asuma ja Dalforsiin kuuluva. Lähellä oleva Finsbo on autioitunut ofvanåkerilaisten sitä alkaessa käyttää karjamaanaan. Finstugan kyläkin, puolen penikulman päässä Voxnasta on, kuten jo nimikin osoittaa, [s. 85]suomalaisten perustama, mutta siinä asuu nyt tehtaaseen kuuluvia ruotsalaisia. Oren suomalaismetsistä on suuri metsäala nyttemmin yhdistetty Voxnaan. Siinä on seuraavat suomalaistorpat: Kårsåren, 3 taloa, Fattingsberg yksi, Njupa 5, Sefaståsen yksi, Finshögt 2, joista viimeksimainittu on Helsinglannin rajalla. Kun kaikista suomen kieli on jo hävinnyt, en katsonut kannattavan niissä käydä. Ainoa kylä, jossa suomi on säilynyt, on Hoavala (Hofva), jossa oli 4 naapuria. Se oli niin syrjässä, etten sinne nyt voinut mennä, etenkin kun toivoin tuonnempana Orsan metsiltä sinne käsin joutuvani.

Neljännespenikulmaa ennen Voxnaa menin yli Taalain ja Helsinglannin rajan, joka kulkee yli Gymåsin vuoren ja Aspekullen eli Snöflan ja tulin uudelleen Taalain puolelle. Voxnan tehdas näytti jo kaukaa aivan erikoiselta. Kun pitkiin aikoihin ei ollut nähnyt muuta kuin loppumattomia saloja ja jonkun tehtaan punaiseksi maalatun rakennuksen ja suomalaistorpan, niin on outoa nähdä Härjedalin saloilla komea, kivestä tehty päärakennus torneineen. Sehän näytti pieneltä linnalta enemmän kuin yksityisasunnolta ja vieressä oli kaunis kirkko kappalaisen asuntoineen. Kello oli jo 8, kun tulin perille. Kun tulin saliin, oli siellä koolla herrasseurue, joka parhaillaan otti iltatuikkujaan. Isäntä itse ei ollut kotona, mistä olin jo tiellä saanut kuulla. Minun oli siis itse esitettävä läsnäoleville, kuka olin, mistä tulin j.n.e. Huomasin harmikseni, että muutamat nuoret kirjanpitäjät hymähtelivät murteelliselle ruotsinkielelleni, mutta en ollut sitä huomaavinani. Kun olin kirjanpitäjä Forsellille jättänyt Hartzellin kirjeen, muuttui kohtelu, ja minulle ilmoitettiin muun muassa, että oli läsnä kaksi vierasta, komministeri Häggberg veljenpoikineen Ofvanåkerista — nuori maalaisherra, entinen kirjanpitäjä, mutta nyt vain isänsä poika. He olivat matkalla Voxnan eli Ofvanåkerin suomalaismetsiin, missä papin ylihuomenna oli pidettävä suomalaisille jumalanpalvelus. Se oli minulle tervetullut uutinen. Päätin siitä hyötyä ja sovin matkaseurasta Qvarnbergiin, missä toivoin tapaavani jumalanpalvelukseen tulleita läheisen Orsan suomalaisia. Ofvanåkerin papisto pitää suomalaisille [s. 86]tuollaisen saarnalilaisuuden kerran vuodessa, jolloin suomalaisten on kyydittävä pappia tullen mennen. Lihava ja pyylevä pappi alkoi epäillä, että minulla oli joku salainen tehtävä, hän ei voinut uskoa, että upsalainen ylioppilas tiedonhalusta ja oppiakseen tuntemaan suomalaisia omin kustannuksin ja omasta aloitteestaan lähtisi kalliille ja rasittavalle matkalle. Hän vakuutti, että menettelisin viisaammin kääntyessäni takaisin, ellen tahtonut suomalaismetsillä menehtyä nälkään. Kun hän vielä näki matkakirstuni, vakuutteli hän, että sitä olisi sula mahdottomuus kuljettaa halki suomalaisseutujen, osaksi sen vuoksi, että siellä oli vain vaivaisia polkuja, osaksi siksi, että kylät tähän aikaan olivat tyhjinä, kun ihmiset olivat menneet karjamajoilleen. Kuultuaan, että päätökseni oli peruuttamaton, lopetti hän keskustelun siihen, että kokemuksesta kyllä vielä viisastuisin.

Myöhemmin illalla oli minulla kunnia nähdä emäntäkin, hyvinvoipa rouva, joka nuoruudessaan lienee ollut kauniskin, ainakin mitä poskiin tulee. Häntä huvitti pastorin kanssa keskusteleminen illallispöydässä ja pappikin koetti puolestaan häntä tyydyttää. Illallisen jälkeen osoitettiin minulle huone yläkerrassa ja sen takana toinen pastorille veljenpoikineen. Tavarani, joiden kaiketi ei katsottu olevan huoneen kaunistukseksi, suljettiin konttoriin.

Voxnan kappeli, joka kuuluu Helsinglannin eteläiseen voutikuntaan ja Ofvanåkerin pitäjään, on suuruudeltaan 5,5 neliöpenikulmaa ja oli siinä v. 1810 475 asukasta.

Seuraavana aamuna nousin varhain ja menin erään kirjanpitäjän kera lähempiin taloihin kyytihevosta hakemaan. Samalla näin käynnissä olevan sulaton. — —

Aamiaisella, joka syötiin seisovalta jalalta, oli erikoisherkkuna paistettua ankeriasta.

6. Papin kera Qvarnbergiin. Orsan Lehtomäellä.

Heti aamiaisen jälkeen lähdimme matkalle. Kun osa matkasta oli kärrytietä, päätimme käyttää rattaita. Papille Qvarnbergista tuotu hevonen oli nuori ja tulinen, ehkä hieman vauhkokin. Minun oli siis ajettava edellä estääkseni papin nuoren oriin vauhtia, jota oli vaikea hillitä. Matka kävi yli Voxnajoen, joka kiemurteli monina mutkina ja jonka näkyville väliin tulimme. Neljänneksen matkan päässä sivuutimme tehtaaseen kuuluvat Norrgårdarein torpat. Täältä oli tasainen ja hyvä tie, joka kulki kangasmaita Öfverbrohon, joka samaten oli tehtaan alustalaisia. Puolen neljänneksen verran tieltä näkyi Njupan kylä, jossa enimmäkseen asui tehtaan sysienpolttajia. Nykyään Pekka Janinpojan asuman talon on raivannut alkujaan Pekka Martinpoika, joka oli ensimmäinen tänne Suomesta tullut.

Öfverbosta meillä oli yhtä hyvä tie tehtaan omistamaan Svenskbohon. Tänne poikkesimme syömään ja lepäämään. Sillä aikaa hankin itselleni puusatulan ja valmistin siihen laitteet kirstuni kuljettamista varten edelleen Lobosta, missä tie loppui, Qvarnbergiin. Kyytimieheni, tyhmeliini, joka ei ollut edes oppinut pitämään hevosta kuvissa, ei tahtonut mitenkään suostua minua viemään edelleen. Mutta kun kylässä ei hevosia ollut kotona, sain hänet suostumaan kyyditsemään ainakin Lobohon asti. Tiellä tapasimme erään Sandsjön suomalaisen, joka säkkisatulassa kuljetti muutaman kapan rukiita. Turhaan oli hän niitä yrittänyt ostaa omalta paikkakunnalta; hän oli ne hankkinut Ofvanåkerin tienoilla. Hän oli siis ratsastanut 8 penikulmaa, edestakaisin 18, saadakseen neljä kappaa viljaa ja sitä paitsi oli häneltä [s. 88]mennyt hukkaan viikko kiireintä työaikaa. Hän kuvaili ankaraa nälänhätää sekä näillä metsillä että kaikkialla Taalaissa. Sen hän teki niin liikuttavasti, että minä heristin korviani ja aloin miettiä papin varoituksia. Lobossakaan ei ollut ketään kotona, kylä oli autiona, ihmiset karjamajoillaan. Näin saattaa tähän vuodenaikaan kulkea monet Taalain kylät tapaamatta ainuttakaan ihmistä jääden toden teolla nälkää näkemään. Tähän jätimme rattaat, kun matkaa oli jatkettava joko jalan tahi ratsain. Molemmilla Häggbergeillä oli satuloidut hevoset vastassa Qvarnbergista, mutta minä, joka en ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin, sain tapani mukaan tassutella jalan ja sainpa vielä olla kiitollinenkin, että hassahtava kyytimieheni suvaitsi hevosen selässä antaa minun kuljettaa kirstuni Qvarnbergiin, sillä itse hän sitä ei osannut tehdä. Matkaseurakseni sain qvarnbergiläiset, jotka papille olivat tuoneet hevoset, joten aika kului pakinoidessa ja rupatellessa. Tie oli huonoa ja kivistä. Puoli penikulmaa Qvarnbergistä menimme pienen joen yli, missä annoimme hevosten syödä ja levätä.

Päästyämme kylään alkoikin sataa. Jäin ensimmäiseen taloon, jota nimitetään torpaksi l. Ryttäritorpaksi, josta vielä oli runsas neljännes varsinaiseen vanhaan kylään, Qvarnbergiin, mihin nämäkin talot kuuluivat. Toiseen taloon majoittui pappi ja siellä piti jumalanpalveluskin pidettämän. Jonkun aikaa perilletuloni jälkeen oli minulla kunnia saada pappi seuralaisineen vieraakseni. He istuivat jutellen luonani aina iltamyöhään. Isäntäni ei ollut kotona, mutta vain vaimo ja lapset. Emännälläni, joka tuntui olevan reima ihminen ja tavallista talonpoikaista sivistyneempi, oli ollut aikoinaan omat pienet kohtalonsa, sellaiset kuin vaimoihmisellä väliin tapaa. Mutta hän kertoi niistä avoimesti ja kaunistelematta ja siinä hän kaiketi teki viisaimmin. Hän oli nuoruudenpäivinään palvellut Hambon pitäjän Kilaforsin tehtaalla ja sieltä isäntänsä mukana muuttanut Vaasaan Suomeen ja muutaman vuoden kuluttua takaisin Kilon tehtaalle. Sieltä hän joutui palvelukseen Voxnaan ja lopuksi tänne naimisiin, kun hänelle sitä ennen oli tapahtunut se onnettomuus, että oli siunautunut tytär. Tätä taloa pidettiin nyt [s. 89]näiden suomalaismetsien rikkaimpana, vaikkakin tuo rikkaus pääasiallisesti lienee ollut siinä, että he saattoivat vieraitaan kestittää ruisleivällä; itse he eivät sitä syöneet. Eniten osoitti heidän taloudenhoitotaitoaan mielestäni se, että minulle syötettiin leipää, joka oli vuoden 1814 satoa.

Suomalaispirtti sisältä.

Minulle annettiin tilava tupa käytettäväkseni ja olin juuri istuutunut kirjoittamaan päivän tapahtumia päiväkirjaani, kun, niinkuin jo mainitsin, sain papin vieraakseni. Ennen hänen lähtöään tuli kotiin isäntäkin, Olavi Kallenpoika, nuori kaunis mies, joka osoittautui viisaaksi ja järkeväksi. Hän osasi sekä lukea että kirjoittaa. Herra Häggberg toi hänelle Ofvanåkerista kirjeen, jonka hän ääneensä ja sujuvasti luki meille. Huomasin sittemmin, että hän oli perehtynyt myös Ruotsin historiaan ja maantieteeseen. Hänet oli äskettäin valittu lautamieheksi. Papin mentyä [s. 90]hän kertoi, että Qvarnberg, suomeksi Kasakka, joka kuuluu Ofvanåkeriin, on 5 ½ penikulmaa emäkirkolta ja 2 ½ Voxnan kappelikirkolta. Siinä asuu 6 talossa 58 henkeä. 4 taloa kuuluu vanhaan kylään, Ylikylään, joka on neljänneksen päässä, 2 Alakylään, vaikkakin molempia yhteensä nimitetään Qvarnbergtorp l. Ryttartorpiksi, joka nimi kuuluu oikeastaan näille kahdelle talolle. Suomen suomalainen Sigfrid Pekanpoika Kasakka ensiksi asettui Ylikylään ja hänestä kylä sai suomalaisen nimensä. Hänen kuninkaallisen vahvistuskirjansa pitäisi olla Kustaa Aadolfin antama v. 1618. Hänen jälkeläisensä Eerik Tuomaanpoika Kasakka oli ensimmäinen, joka vanhasta kylästä muutti ja raivasi itselleen talon Alakylään. Hänellä ei ollut poikia, vain yksi tytär, Kaarina Eerikintytär, joka meni naimisiin Heikki Bergströmin kera, joka niihin aikoihin oli Suomesta tullut. Hän oli ollut Viitasaarelta, mutta palvellut Uudenmaan rakuunarykmentissä. Näillä oli kolme tytärtä, joista Kaarina Heikintytär meni naimisiin taalalaisen Olli Orenpojan kera Leksandin Yttermosta. Heillä oli kaksi poikaa, Kalle ja Heikki, joista edellisen poika, Olavi Kallenpoika, oli isäntäni. En voinut olla huomauttamatta siitä, ettei hän auttanut köyhiä naapureitaan, joilla ei ollut leipää, kun hänellä oli usean vuoden vanhoja rukiita. Hän sanoi varastonsa olevan pienen ja että senkin hän oli säästänyt syömällä perheineen akanaleipää. Jos hän olisi antanut sen vähän viljan, mitä oli, ei se naapureita auttaisi ja silloin hänkin olisi ilman. Illalliseksi minulle tuotiin imeläjuustoa, joka oli hyvin hyvää, ja paistettua ankeriasta — ei siis köyhän ruokaa. Vuoteeni oli leveä, mutta lyhyt, joten en siihen sopinut, miten ikinä siinä käännyinkin. Siinä oli maattava ja kun vielä luteet vaivasivat, laskeskelin salamoita ja kuuntelin joka ukkosen jyrähdystä.

Sunnuntaiaamuna menin aamiaisen syötyäni naapuritaloon, missä piti pidettämän jumalanpalvelus. Siellä ei vielä ollut paljon väkeä koolla. Suurin osa oli suomalaisia, jotka sekä ymmärsivät että puhuivat suomea. Nämäkin puhuivat Savon murretta, mutta mielestäni ääntäminen oli nopeampaa eikä niin pitkää ja leveätä kuin svärdsjöläisten. [s. 91]Runoja ja loitsuja he eivät taitaneet, tai ehkä paremminkin vain sanoivat etteivät taida, mutta hyvin heitä miellyttivät ne, jotka minä luin, joten olisin kylläkin voinut vietellä koko seurakunnan jumalanpalveluksesta. Useimmat suomalaiset sananlaskumme he tunsivat ja miltei kaikki Savosta keräämäni. Mutta tainkaltaiset puuhat panivat heidät miettimään, mikä mies minä oikeastaan olin, sillä minun antamani tiedot näyttivät heistä mahdottomilta ja yhtä uskomattomilta kuin papistakin. Monet alkoivat epäillä olevani karkuri, joka pyrki Norjan puolelle. Ja eräs vanha ukko vei minut syrjään ja ilmoitti tuttavallisesti, että hän oli valmis tarjoamaan apuansa ja että hän oli saattanut monet onnellisesti rajan yli.

Pappi toimitti jumalanpalveluksen vanhan tavan mukaisesti kahden talonpojan toimiessa lukkareina. Hän saarnasi sielun kuolemattomuudesta ja mielestäni saarna oli seurakuntalaisille hyvin sovellettu. Vain jokaisen lauseen sorahteleva loppu, joka johtui puhe-elimien ominaisuuksista, oli minun korvilleni vastenmielinen. Kello 1 oli kaikki toimitettu, vaikka 60 seurakuntalaista nauttikin pyhän ehtoollisen. Lukusien ilmoitettiin alkavan klo 3. Talon isäntä oli siksi kohtelias, että kutsui minut papin kera päivälliselle, johon tietysti suostuin. Sillä aikaa kun pöytää katettiin, juttelin suomalaisten kanssa, joita eri tahoilta oli koolla n. 300 Ofvanåkerin, Oren, Orsan ja Färilan suomalaismetsistä.

He kertoivat tapauksesta, joka oli herättänyt kammoa ja kauhua ja jommoista metsissä ennen ei ollut sattunut. Anna Pietarintytär niminen vaimo, n. 60:n ikäinen, joka jonkun aikaa oli ollut omituinen, oli eilistä vasten yöllä hirttäytynyt tuvan kattoparruun. Kahden nuoren tytön (stintan), jotka makasivat peräkamarissa, piti aamulla mennä etuhuoneeseen kelloa katsomaan, kun he saivat nähdä tuon kauhean näyn. Pelästyneinä he juoksivat lähimpään taloon apua hakemaan, mutta taikauskoisesta kansasta ei kukaan ollut uskaltanut ottaa ruumista alas. Sen he luulivat kuuluvan rakkarin erikoisoikeuksiin, ja sellainen oli tuotettava aina Geflestä asti. Ainoa toimenpide, mihin he olivat ryhtyneet, oli se, että lähetettiin viestinviejä Färilaan heidän kirkkoherraltaan [s. 92]tiedustelemaan neuvoa tukalassa tilanteessa. Itsemurhan tehnyt riippui edelleen hirressä. Eipä siinä kyllin. He luulivat, että kaikki, mikä oli siinä huoneessa, missä murha oli tapahtunut, kuului rakkarille, paitsi mitä he alimman n.s. »tomtestocken»in alapuolelta saattoivat viedä pois. Minä ja komministeri Häggberg yritimme turhaan vakuuttaa heille molempien seikkojen mahdottomuutta. Mihinkään ei saanut koskea, ennenkuin he olivat kuulleet oman pappinsa mielipiteen.

Toinenkin surullinen, mutta paikkakunnalla tavallinen tapaus, joka siis ei vaikuttanut tunteisiin, kerrottiin, nimittäin että lapsi oli hävinnyt Råbergin kylästä, ilman että saatiin selville, mihin se joutui. Se oli jo ollut kolme viikkoa poissa. Luultiin sen eksyneen metsään.

Päivällisen jälkeen otin toiseen taloon mukaani vanhemmat ukot selvittelemään, mitä he tiesivät paikkakunnan vanhimmasta asutuksesta. Etenkin tahdoin saada selvää Färilan suomalaismetsistä, joissa en tällä matkallani tulisi käymään. Pääasiallisesti he antoivat seuraavat tiedot:

Helsinglannin Färilan kylistä merkittäköön seuraavat: Huiskala (Södra Los 1. Loskog), 1 ¾ täältä pohjoiseen, jossa on 3 naapuria, 15 henkeä, on Huiskainen nimisen suomalaisen raivaama. Siellä asuu vieläkin hänen jälkeläisiänsä, jotka ovat asuinpaikkaa myöhemmin laajentaneet.

Lähellä on nyttemmin autioksi jätetty kobolttikaivos. Tästä kobolttikaivoksesta, josta aluksi pidettiin niin paljon ääntä, kansa kertoi, että joku herrasmies — hänen nimensä lienee ollut Carl Mett, — luuli löytäneensä kultakaivoksen. Hän oli tehnyt kaikki suomalaiset alustalaisikseen. Tämä oli tapahtunut siten, että hän oli luoksensa kutsunut paljon herroja, joille hän oli pitänyt kemuja. Talonpojatkin oli kutsuttu sinne ja heitä kehoitettiin kirjoittamaan nimensä asiakirjaan, jonka sisällystä he eivät tunteneet. Suurin osa kirjoittikin. Vain kaksi, Elias Tuomaanpoika Lehtomäeltä ja Olli Ollinpoika Kasakasta, tahtoivat epäilevinä ensin tietää, mitä se sisälsi. Silloin olivat vouti ja nimismies heitä keppi kädessä kaahanneet talon ympäri, joten näidenkin oli lopulta pakko kirjoittaa nimensä. Asiapaperi sisälsi [s. 93]sitoumuksen, että jokainen talonpoika kaataisi ja kaivokselle kuljettaisi 24 14 korttelin korkuista seiväsväliä 6 korttelin pituisia halkoja, joista saisivat seiväsvälistä perillä 4 killinkiä. Sitä paitsi piti heidän tehdä päivätöitä ja vetää hirsiä tehtaalle sen tultua käyntiin. Se oli ensimmäinen tervehdys, josta lähellä asuvat pian saivat tuntea ankaria seurauksia. Kun tehdas saatiin käyntiin, tuli sinne n.s. »suuria herroja» ja naisetkin tahtoivat päästä suuresta onnesta osallisiksi. Muun muassa kerrottiin falulaisesta rahastonhoitajan rouvasta, joka oli kulkenut Oren kirkolta 10 penikulman matkan siten, että hänet, hintelä kun oli, oli sidottu tuolille kahden hevosen vetämille purilaille, joita neljä suomalaista kuljetti, siten että kaksi, yksi kummallakin puolella, piti yllä tasapainoa. Meteorin tavoin tämä kaivos syntyi ja yhtä nopeasti se myös hävisi malmin loputtua. Suomalaiset, joilla on taipumusta selitellä kaiken taikuudesta johtuvaksi, luulivat häviämistä Elfdalin Högdalin suomalaisen Kustaa Eerikinpoika Taijaisen työksi. Tämä oli käynyt käräjiä herrojen kanssa ja sanonut, että kaivoksen rikkaudet tulisivat vaipumaan maan uumeniin syvemmälle kuin syvimmän meren pohjaan.

Alakylä (Norra Los), Qvarnbergistä 2 penikulmaa pohjoiseen, on Kirjalaisen, äskenmainitun Huiskaisen langon raivaama ja on siinä 3 taloa, 22 asukasta.

Hännilä (Ten l. Tennskog), niukka neljännes Yli-Qvarnbergistä, on Petter Bertelinpojan perustama. Hän lienee ollut Hännisiä. Täällä on nykyään 4 taloa, 20 asukasta, jotka ovat Kirjalaisia ja maksavat veroa 5 markkaa 4 äyriä.

Kirjalassa (Lillskog) 9 neljännestä Qvarnbergistä koilliseen 6 kaakkoon Huiskalasta, on 2 talonpoikaa, 19 henkeä ja maksaa se veroa 3 markkaa 2 ½ äyriä. Siellä asuu Kirjalaisia ja Seiloisia, joista viimeksimainitut ovat muuttaneet Huskärnistä, Högdalin suomalaismetsistä. Tänne asettunut ensimmäinen Suomesta tullut suomalainen on tullut vähän myöhemmin kuin Hännilän suomalainen. Sillä kerrotaan, että hänniläisen mielestä toinen oli tullut liian lähelle, jonka vuoksi hän sanoi: »Mitäs tänne tulit? Tässä mulla ois evästä kirkkotiellä.»

Hyvölässä (Rygga, Getrygga l. Ryggskog), 1 ½ penikulmaa Huiskalasta luoteeseen, Suomesta tulleen suomalaisen raivaama, nimestä päättäen Hyvöisiä, on 4 taloa, 27 henkeä, maksaa veroa 4 ½ markkaa 4 äyriä, asuu Karjalaisia, jotka ovat tulleet Alakylästä, Nykäisiä Björkbergistä Orsasta sekä Huiskaisia.

Härkälässä (Reserfven), 3 penikulmaa kaakkoon Huiskalasta, 2 ½ penikulmaa Qvarnbergistä ja yhtä kaukana Ferilan kirkolta, asuu vieläkin Härköisiä ja on siinä 3 taloa, 12 henkeä, jotka maksavat veroa 2 markkaa ⅓ äyriä. Sen pitäisi alkuaan olla Suomen suomalaisen (luultavasti Härköisen) perustama. Tämän vaimo oli niin rikas, että hän sai seurustella papin rouvan kanssa, vieläpä istua tämän penkissä kirkossa. Hänestä on liikkeellä kertomus, että hän sinä päivänä, jolloin tuomari oli ollut antamassa hänelle kanto-oikeutta (stubbrätt), s.o. kiinnekirjaa taloon, oli pukeutunut valkeaan damastihameeseen ja tuohivirsuihin. Hän oli sanonut: »Rakas herra, harpatkaa leveästi tänään» (kära herre, stiga brett i dag), millä hän oli tarkoittanut, että tuomari mittaisi ja määräisi suuren maakaistaleen.

Suunnilleen samaten kerrottiin Sefastista (Sefaståsen), Oren suomalaismetsistä, joka nykyään on vain Furudalin alainen karjamaja; nimittäin että tämä suomalaistorppa, jossa muinoin oli asunut Suomesta tulleita Källäisiä, oli ollut niin rikas, että hopearahoja oli mitattu nelikolla. Kun ottaa huomioon, että Suomesta sotaa pakenevat asukkaat yrittivät pelastaa parhaimman omaisuutensa ja että heidän joukossaan oli eri säätyluokkia, niin ei tämän muuten liioitellun kertomuksen tarvitse olla aivan kaikkea perää vailla.

Sarvimäki (Hornberg) on uudisasutus 1 ½ penik. koilliseen Qvarnbergistä ja 1 ½ penik. Huiskalasta. Siinä on yksi perhekunta, 8 henkeä.

Haasiamäen (Hässjeberg) uutisasutukseen, 2 penik. Huiskalasta kaakkoon, penikulma koilliseen Qvarnbergistä Voxnan ja Färilan rajalla, kuuluu 14 henkeä kolmessa perheessä, joista kaksi luetaan Färilaan yksi Voxnaan kuuluvaksi.

Karlsberg puolen penikulmaa Huiskalasta, penikulma Sarvimäeltä. Se on syntynyt Huiskalasta muuttaneista. [s. 95]Siinä asuu yhtenä talona 8 henkilöä. Karsvallassa on 2, Tjernvallassa 2, Kårsbåleskogissa 5, ja Ängrossa yksi talo. Näistä kylistä, jotka olivat täältä syrjässä, saatoin täten saada vain suullisia tietoja.

Muuten oli täällä yleisenä puheenaiheena parhaillaan vallitseva ankara nälänhätä. Sanottiin, ettei näissä kylissä pitkään aikaan oltu syöty muuta leipää kuin akanoista, oljista ja petusta valmistettua, ja että oltiin onnellisia, jos näiden aineiden koossapitimiksi voitiin taikinaan käyttää jokunen kourallinen jauhoja. Kuitenkin he tulivat toimeen, niin kauan kuin oli maitoa, voita ja juustoa, joskus ehkä kalaa ja lihaa saatavissa. Mutta he vakuuttelivat minulle, etten kauempana, etenkin Elfdalissa saisi niitäkään, kun karja oli viety metsälaitumelle, ja että siellä ennen pitkää kuolisin nälkään. Puheet eivät tehneet vaikutusta, ennenkuin luokseni tuotiin muutamia Hofvan asukkaita, joihin en varhemmin ollut kiinnittänyt huomiota. Kauhistuin heidät nähdessäni ja muistelen vieläkin kauhulla heidän keltaisen kalpeita, sienimäisiksi pöhöttyneitä kasvojansa. Sellaisessa tilassa oli eräs 22:n ikäinen vaimo ja kaksi miestä ja useita näiden naapureita. He kertoivat minulle kuivin silmin, sillä heidän kyyneleensä olivat kuivuneet, ontolla äänellä, joka tuli kuin maan alta, että he jo varhaisesta keväästä lähtien olivat olleet aivan leivättömiä ja että heidän kuukausmääriä oli ollut pakko syödä silkkaa pettua ilman jauhontomuakaan. Mainitunlaista ruokaa oli käytetty sekä leipänä että puurona. Tällaisen ravinnon vaikutukset näyttäytyvät muutaman viikon kuluttua ensin väsymyksenä, heikkoutena ja laihtumisena, sitten turpoamisena, joka ilmenee jaloissa, vihdoin sisäisenä kipuna, joka leviää koko ruumiiseen, joka kokonaan turmeltuu muuttuen enemmän sienen kuin lihan kaltaiseksi. Lopuksi seuraa vääjäämättömästi kuolema. He luettelivat monia, jotka eivät tiukasti ottaen olleet kuolleet nälkään, vaan liialliseen petunsyöntiin. Olin varhemminkin monien surullisten ja kalpeitten kasvojen joukossa nähnyt nämä kellahtavat naamat, mutta luullut, että he keltatautia sairastettuaan olivat saaneet vesitaudin, joka ilmeni turvotuksena ja ihon värissä, ja vaistomaisesti olin kääntänyt silmäni [s. 96]heistä. Mutta nyt kun tiesin, että se johtui nälästä ja pettuleivästä, en kylliksi voinut sääliä näitä onnettomuuden uhreja, joiden kasvoille jo kuolema oli leimansa painanut. Hädissäni käännyin papin puoleen tiedustellen, mitä olisi tehtävä. Hän suhtautui siihen aivan kylmästi ja sanoi usein haudanneensa nälkään kuolleita. Hän vakuutti, että nämäkin Oren suomalaiset, joiden kanssa puhelin, kolmen kuukauden kuluessa makaisivat maan povessa. Minua puistatti. — Usein kuulee kauhulla puhuttavan pettuleivästä, mutta on ero pettuleivälläkin. Sillä se, jos siinä on hiemankin viljaa, on syötävää, mutta ilman sitä se on kauheata.

Kello 3 ip. alkoivat lukuset, joihin ottivat osaa, vaikka ne olikin kuulutettu tämän kylän asukkaille, useimmat naapurikylistäkin. Aikuiset ja lapset pysyttelivät yhdessä istuen varta vasten tuoduilla lavitsoilla. Pappi asettui tuolille pöydän taakse. Nuorisosta oli suurin osa lukenut koko katkismuksen, mutta osa vanhan, osa uuden, joten syntyi suuri sekaannus. Myöskin pappi oli kiivas ja kiukkuinen. Usein hän karjui ja torui ilman pienintäkään aihetta. Hän otti viinirahat sekä Ofvanåkerin seurakuntaan kuuluvilta että niiltä lähipitäjäläisiltä, jotka tänään olivat käyneet Herran ehtoollisella, johon vaadittiin joko papinkirja tahi kahden miehen takaus. Illansuussa matkustivat miltei kaikki vieraspaikkakuntalaiset pois. Vain ukko Kustaa Kasakka Lehtomäeltä (Björkberg) jäi, sillä hänet olin tilannut kirstuani viemään Orsan Lehtomäelle. Yöni vietin vaateaitassa ollakseni turvassa luteilta.

Maanantaiaamuna nousin varhain saadakseni hynttyyni kuntoon. Meillä oli koko tekeminen, ennenkuin saimme kirstuni hänen pienen varsansa selkään. Siinä eivät tahtoneet tepsiä naulat eivätkä köydet. Vihdoin läksimme, mutta vain naapuritaloon, kun tahdoimme ensin odottaa papin lähtöä. Sanoin Häggbergille hyvästi ja olin lukevinani hänen epäilevästi pälyilevästä katseestaan kysymyksen: Mikähän mies sinä oikeastaan olet?

Meillä oli lukuisa matkaseura. Siihen kuului, paitsi isäntäni tytärtä Maleenaa ja renkiä Kustaata, molemmat 15 vanhoja, joukko miehiä, jotka olivat olleet kylässä yötä [s. 97]ja nyt olivat kotimatkalla. Runsaan neljännespenikulman taivallettuamme tulimme Yli-Qvarnbergiin erääseen taloon, jossa kyytimiehelleni, ukko Kasakalle, sukulaisena ja Lehtomäen rikkaimpana isäntänä tarjottiin ryyppy ja ruokaa. Oltiin niin kohteliaita, että tarjottiin samaten minullekin, mutta kun en vielä koskaan ollut viinaa maistanut enkä ollut nälkäinenkään, en tarjoja huolinut. Kun täältä lähdimme edelleen, lisääntyi lukumäärämme muutamalla kotiinpalaavalla kirkkomiehellä, jotka täällä olivat viettäneet yönsä, joten meitä oli pieni karavaani jalkamiehiä. Ainoana muulinamme oli ukon pieni kirstua kantava hevonen.

Hännilän (Finskogin) tällä puolen kuljimme Voxnan ja Färilan rajan yli. Mainittuun kylään saavuttuamme koko seurue pysähtyi. Tuntuu ikäänkuin kuuluvan kulkujärjestykseen kirkosta tullessa, että poiketaan tien varrella oleviin pirtteihin. Sitä noudattivat etenkin vanhat ukot ottaakseen piippuunsa tulta, juodakseen siemauksen vettä, tehdäkseen kaupan tapaisen, mutta todellisuudessa toivoen saavansa ryypyn. Siinä lomassa pakinoitiin ja kertoiltiin sekä vanhaa että uutta. Sanasta syntyi toinen ja aika kului. Niin kävi Finskogissakin. Olimme tuskin kylään päässeet, kun kerrottiin tuiki tärkeä uutinen, että hierottiin hevoskauppaa naapuritalossa. Sehän oli ukolle sellainen tilaisuus, josta ei voinut jäädä pois. He menivätkin sinne miehissä. Siinä seisoikin pihalla myyjä, otaksuttu ostaja ja hevonen. Lyhyesti: täällä pidettiin käräjiä, joissa monilukuiset katsojat olivat lautakuntana, joka useimmiten sukkeline huomautuksineen sai yleisen naurunhohotuksen syntymään. Esitettiin nylkyhintoja, tingittiin huikeasti, hevonen tarkastettiin edestä ja takaa. Kaikkien piti saada sanansa sanotuksi, sitä paremmin ollakseen oikeutettuja harjakaisiin (»harjakset»).

Minulla taas oli omat laskelmani. Olin nähnyt ensimmäisessä talossa, johon tulimme, pari kaunista tyttöä yksin kotona. Minä siis menin sinne ja olihan siellä heidän seurassaan hetkeksi hauskaa. He kutoivat ripsuja koreisiin kintaihin, jommoisia täällä käytetään. Toinen meni heti ulos ja palasi hetkisen kuluttua tuoden eteeni vadillisen verestä maitoa pyytäen, etten ylenkatsoisi tarjoja. Jokelleltuani [s. 98]tyttöjen parissa kotvan aikaa menin muistuttamaan Kasakkaa matkan jatkamisesta. Mutla ukko ei tahtonut erota iloisesta seurasta; hänen täytyi välttämättä saada nähdä, miten kauppa päättyi ja kehoitti minua Kustaan ja Maleenan seurassa menemään edellä ja Voxnan joella odottamaan häntä. Teimme niin, ja kun en uskaltanut erota kirstustani, otimme sen ja hevosen mukaamme. Läksimme siis kolmin matkalle. Tiellä emme tavanneet muita kuin kaksi taalalaista, toinen viulu kainalossa. He olivat menossa Helsinglantiin työnhakuun.

Kuljettuamme rapean neljänneksen tulimme Voxnaan, joka on Färilan ja Orsan ja siis myöskin Taalain ja Helsinglannin rajana. Joen tällä rannalla, ja se oli leveä tältä kohden, ei ollut venettä eikä myöskään ihmisasuntoja. Ainoa vene oli toisella puolella, johon oli rakennettu kaksi uutta pirttiä. Niitä nimitettiin Hea (Malungs heden) ja niissä asui 8 henkeä. Huusimme kaikin voimin venettä, mutta matkan pituus ja vastatuuli olivat kaiketi syynä siihen, ettei huuto kuulunut. Pitkän virran keskelle ulettuvan niemen vuoksi ei meitä myöskään taloista nähty. Jätettyämme hevosen ja tytön rannalle menimme poika ja minä niemenkärkeen. Mutta emme täältäkään kaikista huudoistamme huolimatta saaneet venettä liikkeelle. Lähdin siis uimalla venettä hakemaan. Poika koetti saada minut yrityksestä luopumaan, kertoen m.m., että viime kesänäkin tähän oli hukkunut talonpoika, joka oli mennyt jokeen uimaan. Kustaa ei eläissään ollut nähnyt kenenkään uivan ja hän vakuutti, ettei Lehtomäen kylässä ollut ainoatakaan ihmistä, joka pysyisi veden päällä. Hän seisoi ihmetellen rannalla nauraen ja huutaen nähdessään minun kelluvan selälläni tahi polkevan vettä. Hän ihmetteli vieläkin enemmän, kun minä paluumatkalla sukelsin veneen toiselta laidalta toiselle ja tulin vasta kaukaa vastakkaiselta puolelta pinnalle. Vihdoin nousin veneeseen, annoin sen hetken mennä myötävirtaa ja sitten päistikkaa yhdellä hypyllä keulasta jokeen. Sitten vein venettä vastavirtaa ja vihdoin rannalle. Sellaisista tempuista poika ei ollut edes kuullut puhuttavan, sitä vähemmän nähnyt. Sen vuoksi hän minulta kysyikin lapsellisen yksinkertaisena, [s. 99]olinko minä »silmän keäntäjä.» Myönsin senkin mahdolliseksi ja soudin nyt hänen kerallaan niemen ympäri tytön luo. Nyt pyysi poika, että minä tytöllekin näyttäisin monia uimatemppujani, kun hän niemekkeen vuoksi ei niitä ollut nähnyt. Mutta kun en noudattanut hänen tahtoansa, oli hän kovin vihainen.

Nyt olimme tosin saaneet veneen, mutta sillä emme vielä olleet selvät lähtemään. Ukkoa ei vielä kuulunut. Minä ehdotin, että odottaisimme häntä vielä hetkisen, mutta kun tytär ja renki, jotka paremmin tunsivat hänen luonteensa, vakuuttivat, että oli epävarmaa, tokko hän ennen iltaa saapuisi, kun oli ollut kysymyksessä viina ja harjakaiset, niin minäkin suostuin jättämään ukon oman onnensa nojaan ja seuraamaan nuoria. Minä ja Maleena soudimme kirstun niemekkeelle, jonne Kustaa talutti kiertoteitse hevosen ja täältä annoimme sen veneen jäljessä uida joen yli. Aioimme sanoa Hean väelle, että he tarkkaisivat, koska ukko tulisi ja hänen huutaessaan toisivat joen yli. Mutta kummassakaan torpassa ei ollut ketään kotona. Mietimme siis, miten menettelisimme. Kustaa tahtoi, että Maleena jäisi tänne isäänsä odottamaan ja että minä ja hän läksisimme edellä kotiin, mutta tyttö ei sanonut jäävänsä yksinään tänne, vaan arveli, että päinvastoin rengin oli odotettava isäntäänsä. Minä ratkaisin asian niin, että Kustaa jäi odottamaan herraansa ja minä tytön kera läksin kotiin. Meillä oli täältä puoli penikulmaa hyvin huonoa ja kivistä tietä Björkbackaan. Hevosen ja kirstun otin mukaan. Tiellä mietiskelin, miten selittelisin äidille sitä, että näin kahden tyttären kera tulimme kotiin. Mutta tultuamme perille ei ollutkaan ketään kotona, kaikki olivat menneet metsään lehtiä riipimään eivätkä palanneet, ennenkuin iltamyöhäisellä. Kun lausuin ihmettelyni siitä, että kaikki ovet olivat lukitsematta, kaikki vaatteet, ruuat, talousesineet, sanalla sanoen koko irtaimisto oli kuin jokaisen käytettävänä, vakuutti hän, ettei heillä koskaan ollut tapana lukita ovia. Siinäkin he siis olivat meidän savolaistemme kaltaisia, joilla ei asunnoissaan ole edes lukkoa ja avainta.

Auringonlaskun jälkeen tuli äiti kotiin vanhemman tyt[s. 100]tärensä Märtan ja poikansa Aatamin kera, kaikilla mukanaan valtavat kantamukset tuoreelta tuoksuvia lehtiä. He mittailivat suurin silmin minua kiireestä kantapäähän kuunnellessaan Maleenan kertomusta. Mutta kun puhuttelin heitä suomeksi, muuttuivat epäilykset aluksi kummastukseksi ja sitten ystävyydenosoituksiksi. Minut toivotettiin tervetulleeksi, pyydettiin istumaan enkä minä, vaan emäntä alkoi pyydellä anteeksi, ettei muka hänellä ollut tarjota toivomustensa mukaista kestitystä. Hämillään ja pahoillaan hän päivitteli, ettei ollut viinaa ja ettei hänen leivästäänkään ollut pöydälle pantavaksi. Edellisen suhteen hän rauhoittui kuullessaan, etten sitä harrastanut ja jälkimmäisen suhteen oli Maleena minut jo tyydyttänyt. Hän oli heti kotiin päästyään pannut minulle pöytään maitoa, voita ja juustoa. Leipä oli leivottu norlantilaiseen tapaan suuriksi ohuiksi leiviksi, jotka paperin tavoin käännettiin moniin osiin. Hän pyysi minua käyttämään leivän asemesta juustoa. Mutta se oli minusta niin outoa, etten niin voinut menetellä, kun suomalaisena olin tottunut syömään paljon leipää ja vähän särvintä. Söin siis näitä ohukaisia, joita, vaikkeivät ne hyviltä maistuneetkaan, saattoi syödä. Ainoana haittana oli se, että karkeat syrjät hankasivat kieltä. Tottumus tuli tässä kuten kaikessa toiseksi luonnoksi, ja söin sittemmin monen viikon ajan hyvällä ruokahalulla sekä olki- että pettuleipää, tietääkseni ilman haitallisia seurauksia.

Ukko tuli kotiin vasta myöhään yöllä. Luulin hänen moittivan meitä siitä, että jätimme hänet jälkeemme, mutta sitä hän ei edes muistanut. Sen sijaan hän sitä enemmän selvitteli, miten hevoskauppa sujui, se häntä vieläkin tuntui kiinnostavan. Yöksi kömmin Aatamin ja Kustaan kera tallinparvelle heiniin käyttäen viittaani peitteenä.

Seuraavana aamuna menin lähimpään naapuriin juttuuttamaan kylän vanhinta ukkoa ja tiedustelemaan, mitä hän tiesi seudun vaiheista. Tulos oli pääpiirteittäin seuraava:

Lehtomäki (Björkberg) Orsan suomalaismetsissä, josta on 10 penikulmaa kirkolle, sijaitsee kukkulalla. Järveä ei ole lähettyvillä kaunistuksena. Siinä on 7 taloa ja 52 henkeä. Kylä on alkuaan kahden suomalaisen raivaama. Toinen [s. 101]oli asettunut siihen, missä Antti Antinpoika Nykäinen nykyään asuu. Hän oli Savosta ja nimitettiin Kokon-pojaksi, mutta oliko hän täällä kuollut vai muuttanut muuanne, sitä ei ukko tiennyt. Vähää myöhemmin oli Haljainen muuttanut tähän taloon, hänkin Savosta, ja lienee ollut hyvin rikas. Mutta hän oli Norjan sodan aikana, jolloin tanskalaiset hävittivät näillä main, muuttanut paikkakunnalta. Kerrotaan, että hän tällöin kätki raha-arkkunsa, ja siellä se vieläkin on, kun ei kukaan tunne paikkaa, missä se on haudattuna. Hänen jälkeensä oli tullut Uti Nuotinen (Uti lienee samaa kuin Ulle, Olof), hänkin Suomesta. Hän ei ollut jäänyt kauaksi aikaa paikkakunnalle. Sitten tulivat Kirjalaiset Finskogista, mutta hekin muuttivat, joten näyttää siltä kuin suomalaiset eivät olisi erikoisemmin siitä pitäneet — ehkä sen vuoksi, ettei ollut järveä. Lopulta oli tullut Mikko Sigfridsson Nykäinen Jerfsjön Hästbergistä Helsinglannista. Hän oli ollut sotamiehenä ja paleltunut Norjan tuntureilla Kaarle XII:n sodassa, silloin kun miltei koko Taalain rykmentti paleltui kuoliaaksi. Hänen pojallaan Sigfrid Mikonpoika Nykäisellä oli tytär, joka meni naimisiin Juho Erson Hynnisen kanssa Vermlannin Gräsmarkista. Tämä meni vaimonsa kuoleman jälkeen uudelleen naimisiin Anna Pietarintytär Poikoisen kanssa Untorpista ja oli heillä tytär Kaarina Jansa, joka meni naimisiin Pekka Lassenpoika Pulkkisen kanssa Hamrasta ja tämän kuoleman jälkeen Antti Antinpoika Nykäisen kanssa, joka vieläkin elää ja asuu talossa. (Näistä Nykäisistä Kasakka kertoi, että heitä Hamran kylässä oli ollut kahdeksan veljestä, ja olivat nämä pieninä poikina olleet niin vallattomia ja villejä, että heidän äitinsä usein oli heidän käsissään hengenvaarassa. Eräänä jouluaamuna olivat he joutuneet riitaan ja käsikähmään keskenään hosuen toisiaan puukoilla. Äidillä ei ollut muuta neuvoa kuin iskeä puukot niin korkealle ja syvälle seinään, etteivät pojat ylettyneet eivätkä voineet vetää niitä pois).

Toisen talon on Pohjalainen-niminen suomalainen perannut. Suku säilyi kauan, kunnes tänne muutti Sigfrid Sigfridinpoika Nykäinen, edellämainitun Mikko Sigfridssonin veli. Pohjalaisen nimi oli ollut kuninkaan lupakirjassa, joka oli [s. 102]hävinnyt. Avioliiton kautta on myöhempinä aikoina kylän muihin taloihin tullut Härköisiä Härkälästä (Refärfven) ja Hännisiä Mixjöstä.

Iltapäivällä seurasin Aatamia metsään, jonne hän meni koivunkuorta keräämään nahan parkitsemista varten. Sillä kun nämä suomalaiset ovat muista eristettyjä ja kun ei ole teitä kaupunkeihin ja suurempiin maaseutukyliin, on heidän itse oltava seppiä, puuseppiä, suutareita, sorvareita, räätäleitä, nahkureita, t.s. itselleen kaikki kaikessa. Menin metsään nukkuakseni, mutta otin käsivarrelleni Aatamin luodikon kokeillakseni sen kuntoa. Hän kaiketi tahtoi koetella taitavuuttani jä veisti puukolla pienen pilkun suureen puuhun, mittasi matkan, jota piti mahdollisimman pitkänä ja pyysi ampumaan pilkkuun. Hänen ei tarvinnut kahdesti kehoittaa. Pamahti ja luoti sattui tuuman verran pilkun alapuolelle. Hän myönsi tavanneensa mestarinsa. Hän ei kiinnittänyt niin paljon huomiota kuulan osumaan kuin siihen, että olin ampunut vapaalta kädeltä. Se oli hänestä tavatonta, ja hän vakuutti, ettei sillä tavoin saisi sattumaan koko puuhun. Nämät suomalaiset ovat yleensä hyviä ampujia eivätkä käytä juuri koskaan muita kuin luotipyssyjä. Syyksi ilmoittavat he, että siten säästyy ruutia ja lyijyä. He kulkevat metsässä miltei aina pyssy olalla, jotta se tarvittaessa olisi käsillä. Kerrotaan, että he muinoin peläten ruotsalaisten hyökkäyksiä menivät kirkollekin pyssyillä varustettuina. Perillä suljettiin pyssyt asehuoneeseen ja annettiin takaisin jumalanpalveluksen jälkeen. Pyssynsä he itse valmistavat. He ovat totuttautuneet ampumaan tuelta, mikä minusta, joka lapsesta pitäen olin tottunut vapaalta kädeltä ampumaan, tuntui peräti sopimattomalta. — — Tämä pyssy oli, kuten useimmat näillä metsillä, Fågelsjön suomalaisten valmistama, ja senpävuoksi olinkin utelias sitä koettelemaan. Piippu oli tosin ulkopuolelta järeä, mutta sileä, 6-rihlainen, kierteitä 2 ½. Siihen mahtui herneenkokoinen luoti, joten kiväärin luodista tulee 10 sellaista. Lukko oli yksinkertainen ja karkeatekoinen, senmallinen mitä meillä nimitetään vesilukoksi, iski hyvin ja varmasti, oli varustettu kierrettävällä rautalevyllä sankin katteeksi. Tukki oli kömpelö ja [s. 103]tuskin piippua pidempi. Siinä oli messinkinastoja koristeena. Aatami selitti syyksi lyhyen piipun käyttöön sen, että he metsään mennessään, vieläpä usein kyntäessäänkin pitävät pyssyä olallaan, jotta se tarpeen tullen aina olisi käsillä. Entisaikaan oli se sitäkin välttämättömämpää, kun he eivät koskaan uskaltaneet kulkea aseitta pelätessään ruotsalaisia. Ettei [s. 104]se metsissä kävellessä haittaisi, käytettiin mahdollisimman lyhyttä tukkia, joten se ei tarttuisi oksiin.

Glavan suomalaismetsää.

Kotiin tullessamme tapasimme kylän nuorison koolla minua odottamassa. Menimme joukolla Antti Antinpoika Nykäisen taloon kuullaksemme hänen soittavan kannelta. Olin utelias näkemään, oliko se saman näköinen kuin meidän kanteleemme. Isäntä ei ollutkaan itse kotona, vain hänen kaunis nuori vaimonsa lastensa kera. Heitä oli viisi reipasta kauniisti kehittynyttä poikaa, joista pyysin vanhinta seuraavaksi päiväksi oppaakseni. Mainittu kantele olikin vain tavallinen viulu, joka täällä oli perinyt tuon suomalaisen nimen.

7. Matkalla Fågelsjöhön. Eksyksissä. Uskonnollinen emäntä. Merkillistä kalastusta. Taikauskoa. Takaisin Lehtomäelle.

Keskiviikkoaamuna poikkesin täältä Fågelsjöhön, johon täältä tulee lähes 4 penikulmaa, käydäkseni Härjedalin rajalla olevien suomalaisten luona. Jätin siis kirstuni Kasakan luo Lehtomäelle, jota pidin päämajanani ottaen mukaani vain suomalaisia muistiinpanojani, vanhoja runoja y.m. joilla tahdoin ilahduttaa suomalaisia. Kun aioin viipyä muutaman päivän, sulloin myttyyni housuparin ja vanhan frakin, sillä sunnuntaina tahdoin näyttäytyä hieman erikoisasussa. Paitsi povitaskussa olevia pistooleja ripustin sapelin vyölleni, etenkin kun emäntäni kehoitti minna ottamaan mukaani tämän aseen, ei suomalaisten, vaan monien pahantekijäin ja karkulaisten varalle, joita maleksi metsissä. Sitä paitsi otin mukaani Aatamin pyssyn siltä varalta, että tapaisin metsänriistaa, joten olin aseistettu kiireestä kantapäähän. En siis ihmettele, jos jotkut pelkäsivät sotaista asuani, pitäen minua mieluummin rosvopäällikkönä kuin tiedonhaluisena ylioppilaana. Matkakumppaniksi sain 14-vuotiaan varhemmin mainitun viuluniekan pojan. Hän oli terhakka ja reipas poika, jolla oli avoin katse ja kauniit kreikkalaiset kasvot. Sinisistä silmistä tuikki jalo sielu ja nuorukaisen eloisuus ja lämpö.

Vaelluksillani suomalaismetsissä olivat saapasraukkani käyneet huonoiksi. Ne olivat yhtä mittaa olleet märkinä ja happamina ja tulleet hauraiksi ja mädiksi, niin että minua huolestutti, miten niillä tulisin toimeen. Käydä lötsötel[s. 106]tyäni märkiä korpimaita ja veteliä soita oli usein astuttava niin kivisiä kallioita ja mäkiä, että tuskin sai jalansijaa muualta kuin terävien kivien reunoilta, jotka veitsinä pyrkivät repimään pehmitetyn nahan. Ja niin oli taas mentävä soihin ja sitten kivisille kankaille. Tuloksena oli, että saappaani veisasivat viimeisiä virsiään ja senpä vuoksi ja osaksi myöskin siksi, ettei helle vaivaisi, noudatin pojan esimerkkiä ja kävelin paljain jaloin. Heti kylästä lähdettyäni vedin saappaat jalastani ja kannoin niitä kädessäni, kunnes Hamran kylän lähettyvillä vedin ne taas jalkaani. Olin poikana paljasjaloin ollut päivämäärin metsästämässä ja tämä tottumukseni tuli nyt hyvään tarpeeseen. Viime vuosina olivat jalat kyllä tulleet hieman aremmiksi, mutta vanha luonto oli toki jäljellä ja pianpa olin taas entisestä taidosta perillä. Mutta minua hävetti näyttäytyä paljain jaloin, jonka vuoksi aina kun lähestyin kylää tahi taloa vedin saappaat jalkaani, mutta heti sen jäätyä näkyvistä taas otin ne jalastani.

Saloilla, joiden läpi kuljimme, oli vielä suomalaiset nimet jäljellä. Sellaisia olivat esim. Moasin aho, Moantien aho, Kokon silta, Kokon sillan aho, Karsikko aho (Stor sveden), Puukon suo, Matalan luhon aho j.n.e. Jo nimistä selviää, että matkamme kävi harjanteita ja kankaita pitkin, joiden välillä oli pitkiä soita. Haimme kauniin paikan tien varrella, johon asetuimme lepäämään ja nauttimaan viileydestä, helteinen auringonpaiste kun oli. Kysyin, eikö poika tainnut laulaa minulle mitään. Hän mietiskeli kainostellen hetkisen ja alkoi laulaa vuoroin suomalaisia vuoroin ruotsalaisia lauluja. Hänellä oli kaunis taipuisa ääni, vaikkakin vähän kimakka. Suomalaisista lauluista mainittakoon:

Toinen runo alkoi:

Ruotsiksi hän lauloi reipassävelisen ja joviaalisen laulun, jonka sanoi oppineensa Mixjön pojilta. Se alkoi sanoilla: »Det var en lördagsafton jag söp mig litet full» — — Kun hän oli sen lopettanut, kysyi hän hymysuin, pidinkö siitä.

Matkalla tuli muun muassa puheeksi äskettäin Råbergissä metsään eksynyt lapsi. Poika, Pekka Antinpoika Nykäinen, vakuutteli, että vuorenhaltia, joka ennenkin näillä main oli tehnyt tekosiaan, oli varastanut lapsen. Hän kertoili yhtä ja toista tuosta vuorenhaltiasta, joka vartioitsi vuoren hopea-aarteita. Aikoja sitten oli Orsan taalalainen nähnyt sattumoilta vuoren ohi kulkiessansa, miten hopeata virtaili kuin sulatettua tinaa vuoresta. Hän oli täyttänyt hopealla taskunsa, mutta kun hänen piti täältä kääntyä kotiin, niin hän aina palasi takaisin vuoren luo. Viimein piti hänen vapautuakseen lumoista antaa takaisin suurin osa siitä, mitä oli ottanut ja sitoutua loput lahjoittamaan kirkolle ehtoolliskalkiksi. Vasta sitten hänen onnistui päästä täältä.

Runsaan kolmen neljänneksen matkattuamme tulimme Hampuran (Hamra) kylään, jossa on 11 taloa ja n. 70 henkeä. Ne oli enimmäkseen rakennettu mäenrinteelle pienen Hamran järven lähettyville. Täältä oli 9 penikulmaa kirkolle. Ensimmäisissä taloissa ei ollut muita kuin eräs sairas akka kotona. Eräässä toisessa kauempana olevassa talossa tapasin nuoren vaimon, joka tarjosi minulle maitoa ja oli ystävällinen, vaikka aluksi katselikin minua pitkään.

Täällä oli minun erottava oppaastani, kun hän matkasta edelleen oli yhtä tietämätön kuin minäkin, eikä hänellä olisi ollut tilaisuuttakaan seurata minua kauemmas. Ja kun kylässä ei ollut yhtään poikaa tai tyttöä kotona, jotta olisin voinut saada oppaan — Hampuran väki oli näet mennyt karjamajoilleen Restoisenmäelle niittämään soitaan ja vetiköitään — niin oli minun oppaatta lähdettävä edelleen. Aprikoin kauan, sillä yö Björnmåsan metsissä muistui elävästi mieleeni. Mutta mitä oli tehtävä? Nuori vaimokin rohkaisi minua vakuuttaen kyllä löytäväni perille. Ja kun en tahtonut olla pelkuri enkä neuvoton, lähdin jätettyäni tänne vaatemyttyni. Neuvottelimme kauan, mitä tietä menisin: Sandsjön vai Tandsjönkö kautta Fågelsjöhön. Mutta sen puo[s. 108]len kylät kaiketi olivat autioina. Sovittiin, että ensin menisin Restoisenmäelle Hampuran väkeä tapaamaan ja sieltä Svartevallin kautta Näfveråsiin, jossa arveltiin fågelsjöläisten olevan heinässä. Emäntä saattoi minua, kunnes tulin kylän ulkopuolelle, mutta ei kauemmaksi.

Metsäsuomalaisten huonekaluja.

Aavistukseni toteentuivat. En ollut kauan kävellyt, ennenkuin jo oli tienhaara edessäni, vaikka vaimo oli vakuutellut, ettei ollut tienristeyksistä pelkoa. Kuljin suurempaa polkua, kunnes se loppui suohon. Siinäpä nyt seisoin. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin.

Tultuani uudelleen tienristeykseen seisoskelin kauan epäröiden, oliko palattava kylään vai lähdettävä toista polkua kävelemään. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, kun oli [s. 109]pitkä matka kylään ja sitä paitsi olin liian ylpeä paljastamaan erehdykseni ja uudelleen tietä kysymään. Mutta pian sain ylpeyttäni katua. Tämäkin polku oli sotkuinen, joten haihattelin sinne tänne ja lopulta eksyin metsään. Takaisin kylään löytäminen tuntui vaikealta, ja mitä kauemmas tahdoin häätää ajatukset metsään jäämisestä, sitä elävämpinä ne esiintyivät. Lisäksi tuli uusi vaiva, nälkä. En ollut päivän mittaan saanut muuta kuin vähän maitoa ja se vain ärsytti ruokahaluani. Samoilin suossa sammuttaen nälkääni lakoilla, jotka minua viettelivät mättäältä mättäälle, kun etäällä olin kuulevinani lehmänkellon kalkahduksia. Kuuntelin ja kuulin toistamiseen. Tuulen mukana ajelehtiva merimies ei voi nähdessään maan siintoa olla iloisempi kuin minä lehmänkellon äänestä. Suuntasin kulkuni ääntä kohti ja saavuin kuin saavuinkin etsimilleni Restoisenmäen karjamajoille. Menin tupaan, jossa oli vain kaksi pientä tyttöä ja kaksi kehtolasta. He ensin säikähtivät aika lailla, mutta kun vähän puhelin ja jokeltelin, niin jo tulimme tuttaviksi ja he antoivat maitoa juodakseni. He näyttivät minulle tien Torniomäelle, jonne oli vain puoli neljännestä. Se oli pieni yksinäinen karjalaidun, jossa väki asui kodassa. Täällä tapasin vaimon ja pojan kotona. He pyysivät minua hökkeliin sisälle. Pyysin kuoripiimää, jota sainkin ja hotkaisin leivättä. En tiedä johtuiko pelosta vai vieraanvaraisuudesta, että vaimo kieltäytyi ottamasta maksua.

Jutellessamme tuli vaimon mies kotiin. Hän oli kookas ukko, jonka kauniita kasvoja kehystivät hopeanharmaat hiukset. Hänen sekä puheensa että koko olemuksensa ja tapansa erosivat paljon muista suomalaisista. Olin heti huomaavinani, että hän oli parempi mies kuin talonpoika, ja aavistukseni osuikin oikeaan. Vaikka hän olikin n. 60—70:n ikäinen oli hän vielä hyvissä voimissa ja pirteäluonteinen. Hän tiedusteli tarkoin, kuka minä olin ja matkani tarkoitusta. Kun hänelle olin antanut nuo tiedot, ei hän kuten muut jäänyt vaiteliaana välinpitämättömäksi tahi osoittanut epäilevänsä minua, vaan ilahtui siitä kunniasta, mikä oli tullut hänen matalan majansa osaksi sen saadessa ottaa vastaan niin harvinaisen vieraan. Hän kiitteli ja ylisteli [s. 110]minua, joka olin nähnyt niin suuren vaivan, että olin tullut etsimään unohdettua ja metsiinsä kätkeytynyttä heimoa levittääkseni siitä oikeita tietoja. Sitten talutti hän kädestä pienen poikansa luokseni ja neuvoi liikutettuna kaikkena elinaikanaan muistamaan harvinaista vierasta, joka oli istunut heidän matalan kattonsa alla ja joka kaukaisilta mailta vartavasten oli vaeltanut oppiakseen heidän olojansa tuntemaan. En voi kieltää, että minullekin tuli yllätyksenä tämä harvinainen kohtelu, jota en ainakaan täällä ollut odottanut. Se antoi minulle puolestani aihetta kysymykseen, kuka hän oli ja mistä hän oli hankkinut oppia. Sillä hänen puheensa ilmaisi, että hän oli käynyt koulua, vieläpä ollut kuten sanotaan mukana suuressa maailmassa. Hän ensin hymähti, mutta kertoi sitten olleensa lautamiehenä suomalaismetsillä, vaikkakin hän ikänsä vuoksi oli luovuttanut toimen pojalleen, joka isänsä tavoin nyt neuvoin ja kynin palveli muita. Nuorena hän oli pitkät ajat asunut Tukholmassa ollen kisällinä senaikuisen etevimmän kuninkaallisen hoviräätälin luona. Häntä oli siihen aikaan pidetty niin taitavana ja erikoisena ammatissaan, että hänelle oli uskottu kuningas Kustaa III kruunausvaatteiden valmistus, jonka hän olikin suorittanut. Hän väsyi sittemmin pääkaupungin meluun ja hälinään kaihoten takaisin metsien rauhaan. Tämän toiveensa hän toteuttikin ja tunsi itsensä nyt tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Hän oli toistamiseen naimisissa nuoren kunnon naisen kanssa, joka kuten hän ja poikakin puhui hyvää suomea. Edellisestä avioliitosta oli hänellä monta lasta, joista muuan nykyään oli yli-päällysmiehenä Uumajan tienoon kanavoimistöissä. Ukolla, nimeltä Erkki Pekanpoika Pulki, oli muisti kuin partaveitsi. Hän muisti koko sukuluettelonsa aina ensimmäisestä Suomesta muuttaneesta alkaen ja antoi muitakin mielenkiintoisia tietoja täkäläisten suomalaisten muinaisista vaiheista. Mutta minulle sattui sellainen kommellus, että kun Fågelsjössä puhdistin kirjoituslaattojani, erehdyksestä myös pyyhin nämä muistiinpanot, ennenkuin olin ennättänyt ne kopioida. Niistä muistan vain, että kaksi Suomesta tullutta suomalaista raivasi viljelykselle Hamran. Toinen oli Nuotinen toinen Kemppainen. Pulki-nimen [s. 111]selitti hän saaneen alkunsa siten, että jonkun Kemppaisen rekeä valmistaessaan nakutellessa reenketaraa, eräs läsnäolleista oli sanonut: »Nyt Pulkki pulkoittaa», jonka johdosta reentekijästä ja koko suvusta oli alettu käyttää nimeä »Pulki». Jätän omaan arvoonsa tämän etymologian, mutta uskon mieluummin, että suku on samaa alkujuurta kuin Suomessa tunnettu suku Pulkkinen. Ukko taisi joukon vanhoja runoja ja lukuja, joista kirjoitin muutamia muistiin hänen huvikseen luettuani muutamia samaa lajia. Illaksi keitettiin minulle ruispuuroa, joka olikin hyvää ja jota näillä main pidetään oikeana juhlaruokana. Tyhjennettyäni vatini niinkuin varhemmin ukon tietovarastonkin, istuin vielä myöhäiseen iltaan hänen kanssansa jutellen.

Kello oli jo ½ 11, kun sonnustauduin palaamaan Restoisenmäelle tavatakseni työväkeä, jota odotettiin sinne yöksi, kun samalla tuli sisälle kaksi nuorta tyttöä hoikkaa kuin liljaa. He olivat sisaruksia, jotka päätettyään työnsä metsissä Raijkjärven takana, tulivat tänne yöksi. Heidän vanhempansa ja muu työväki olivat jääneet yöksi metsään. Heillä oli mukanaan pieni jauhopussi, joka sisälsi korkeintaan puoli tuoppia jauhoja. He panivat niitä varten padan heti tulelle. Kun tyttöjen vuoksi seura tuli minulle mielenkiintoisemmaksi ja kun oli sitä paitsi jo myöhäinen ilta, päätin jäädä yöksi ja mieluummin aamuvarhaisella mennä Restoisenmäelle. Tytöt pyysivät minua seurakseen puurovadin ääreen, mutta kun olin sitä jo tarpeekseni saanut, täytyi minun kieltäytyä kutsusta. Kun tuli oli sammunut, meni koko seura ja minä sen mukana saunaan nukkumaan. Sinne oli lattialle levitetty lehtiä ja niihin etsi kukin mahdollisimman hyvän makuutilan itselleen. Siellä oli tavattoman epämukavaa, enkä minä voinut kuumuutta ja ummehtunutta ilmaa kauan sietää. Kun en saanut unen päästä kiinni lähdin seurasta ja riensin ulos raikkaaseen ilmaan, löysin ladon ja menin heiniin nukkumaan. Mutta aamupuolella alkoi minun tulla kylmä ohuissa kesävaatteissani. Hampaani kalisivat ja minun oli uudelleen mentävä lämmittelemään hiestävään saunaan. Kello kävi jo kolmatta ja pian tytötkin nousivat mennäkseen heinämaalle. He pyysivät minua [s. 112]mukaansa, kun he olivat matkalla Svartevalliin päin, jonne minäkin aioin. Mutta kun oli kerrottu Restoisenmäellä olevan paljon väkeä koolla, tahdoin ensin tavata heitä. Menin sinne, mutta tulin liian myöhään. Väki oli mennyt niityilleen ja soilleen ja vain lapset olivat kotona. Läksin väen jälkiä seuraamaan kasteista ruohoa tarkaten. Mutta tultuani suurille soille jäljet hävisivät ja minä eksyin metsään. Huutelin ja ammuskelin, mutta saamatta muuta vastausta kuin kaiun huudoistani. Kiukustuneena palasin lasten luo ja kaduin, vaikkakin liian myöhään, etten ollut suostunut tyttöjen pyyntöön. Korvaukseksi neljän tunnin metsässä harhailusta annettiin minulle kehlollinen oivallista kuoripiimää, josta ei tahdottu ottaa maksua. Kun ei kukaan osannut neuvoa tietä Svartevalliin, päätin omin päin samoilla sinne, mutta olin kuin lumoissa. Olinhan tottunut löytämään oudoissakin metsissä tien, mutta tänään se oli mahdotonta. Kun piti mennä määrättyyn suuntaan, jouduinkin aivan toisaalle ja kun piti kulkea suoraan eteenpäin, kuljinkin ympyrässä, niin että miltei olin uskoa jo noituuteen. Aurinko, jota aina olin pitänyt varmana kompassina, tuntui kääntyvän konsa eteeni konsa taakseni. Olin lopulta niin sekaisin, väsynyt ja kiusaantunut, että päätin, etten enää koskaan oppaatta lähtisi Taalain metsiin harhailemaan. Ja tuntuu kuin vielä nytkin tuon päivän rasitukset minua joskus kiusaisivat.

Kello oli jo 8 aamulla, kun toistamiseen lähdin Restoisenmäeltä. Ensin kuljin poluntapaista, mutta kun se loppui, oli vain nenäni kompassina ja minä jouduin kurjaan metsään, missä olin jäädä tiheikköihin, rämeisiin ja soihin. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin kolmannen kerran palata Restoisenmäelle, jonne tulin kolme tuntia ankarasti käveltyäni klo 11. Menin nyt Torniomäelle, josta sain ukon pojan näyttämään n.s. oikeata tietä, todellisuudessa tuskin näkyviä jälkiä. Kuljimme pitkiä soita myöten, kunnes tapasimme hamralaista heinäväkeä, enimmäkseen naisia, jotka parhaillaan söivät päivällistä. Täällä tapasin kaksi ukko Pulkkisen poikaa, Antonin ja Eerikin. Turhaan koetin saada opasta. Vaikka olisin mitä tarjonnut, oli heinänteko heille kalliimpi. [s. 113]Päivän helle ja juoksentelu oli jo puristanut monet hiet, mutta pahempaa oli vielä tulossa.

Saatuani virvokkeeksi vähän maitoa läksin taas matkalle saamieni neuvojen mukaan. Tultuani Svartevallin karjamajalle, joka nyt oli autiona, neuvottiin menemään veräjästä ja sitten kulkemaan polkua myöten Näfveråsiin. Olin koko päivän kulkenut avojaloin. Märkiä rämeikköjä kulkiessani oli jalkojeni nahka kutistunut kokoon ja jalat alkoivat arastella. Silti oli pyrittävä eteenpäin. Kaiken lisäksi tuli vielä uusi kiusa, josta tähän saakka olin saanut vain esimakua, nimittäin sääsket ja metsäkärpäset. Tultuani korpeen jouduin kuin sotaan salojen mäkäräin ja paarmojen kanssa. Kahlattuani suuren suon halki tulin kankaalle, missä vain harvassa kasvoi vankkoja honkia. Mutta jo ensi askeleilla hyökkäsi kimppuuni miljaardeja sääskiä ja kärpäsiä, jotka tulvivat vastaani, niin että ne pimittivät ilman ja tuossa tuokiossa ne minut peittivät kuin olisin saanut vaipan ympärilleni. Ne tulivat sellaisella vauhdilla kuin raesade ja tuntui, kuin olisi viskelty herneitä kasvoilleni. Nämä metsän nälkäiset oliot kävivät uhrinsa kimppuun sanomattomalla vimmalla ja mistään piittaamatta ne takertuivat ensimmäiseen parhaaseen kohtaan kuin kongrusilaiset raketit. Joka kerta kun huitaisin kädellä kasvoihini niitä tuhansittain tipahteli maahan, mutta heti oli yhtä paljon uusia tilalla. Minun oli haettava suosta suojapaikkaa saatuani otsani kuhmuja täyteen ja käteni kuin nokkosten polttamiksi. Mietiskelin, miten pääsisin pitkän kankaan yli, jonne olivat kerääntyneet koko metsän itikkaparvet, sen vuoksi että se oli korkeaa maastoa. Vihdoin luulin keinon keksineeni. Sivelin naamani ja käteni suosta kaivamallani savella ja menin uudelleen taisteluun. Mutta pitkälle en päässyt, ennenkuin taas oli paettava suohon taittamaan oksa kumpaankin käteeni. Näin aseistettuna otin vastaan uusia ihmissyöjien hyökkäyksiä. Mutta vaikka kuinka hosuin ja huiskin vihtoineni, ei se estänyt niitä tunkeutumasta suuhun, nenään, silmiin ja korviin. Mitä pidemmälle ennätin, sen suuremmaksi saattue kasvoi, myriaadien siivekkäiden pilvenä minua ympäröidessä. Niiden soitto oli yhtä helvetillinen korvilleni kuin [s. 114]pistot kiusallisia tuntohermoilleni. Ja aina kun lähestyin suurta puuta, tulvi siitä uusia laumoja synnyttäen oikeita sotahuutoja. On vaikeata edes kuvata asemaani. Silmistäni virtaili kyyneleitä, ja joka kerta kun vedin henkeäni, sain suuhuni neljä viisi kärpästä. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin juosta minkä jaksoin, etteivät ne kokonaan minua söisi. Tuntui kuin olisin ollut kujanjuoksussa. Jälkenikin olivat veriset, sillä terävät kivet olivat repineet jalkani rikki. Kun minua täten oli kaahattu yli vuorien ja mäkien ja olin päässyt taas suomaille, vapauduin tästä nälkiintyneestä seurasta. Katsahdin taakseni nähdäkseni, näinkö todellakin olin niistä päässyt. Saattaa arvata kuinka nyt hengästyneenä huohotin ja miten mielelläni olisin heittäytynyt pitkäkseen lepäämään, sillä siksi uupunut olin. Mutta siihen ei ollut aikaa. Vedin saappaat veristäviin jalkoihini ja kiiruhdin edelleen, kunnes tulin Svartåhon ja samalla Svartevalliin. Kun tätä karjamajaa käytetään vasta syksympänä, oli se autiona. Menin tyhjään tupaan. Siellä ei ollut muuta kuin kuivaa ihmisravinnoksi aiottua puunkuorta ja kotikärpäsiä, jotka minun häiritseminäni surisivat ympäri huonetta.

Hieman levättyäni kiiruhdin neuvotun veräjän kautta polulle, joka johti metsään. Niukan puoli neljännestä kuljettuani haarautui se useiksi pieniksi poluiksi. Seurasin ensin yhtä, sitten toista ja vihdoin epäröivänä mitä polkua kulkisin, valitsin vasemmanpuolisen, joka minusta näytti suurimmalta. Mutta kun sekin loppui, käännyin oikealle kädelle etsimään toisia polkuja. Ne olivat jo varemmin loppuneet, joten juoksentelin turhaan noin neljänneksen penikulmaa kuluttaen saapaspahani riekaleiksi. Käännyin ympäri ja kuljin itsekään tietämättä minne, mutta kahlattuani joen yli tulin rämeen luo ja näin siellä ihmisiä. Iloisena, vaikkakin uupuneena lähestyin heitä, mutta miten hämmästyinkään, huomatessani heidät samoiksi, jotka olin päivällisaikana jättänyt. Olin siis kuin mikäkin löyhäpäinen tuntikausia juoksennellut metsässä enkä minä eivätkä heinämiehetkään pystyneet selittämään, mitä teitä olin kulkenut. Toiset nauraa hohottelivat, toiset valittelivat eksymistäni [s. 115]ja kiukustuneena tyhmyydestäni minun oli itsekin otettava osaa nauruun. Selitettiin, että olin erehtynyt veräjästä, niitä oli kaksi, minun olisi ollut mentävä toisesta. Olin siis tietämättäni toistamiseen kulkenut Svartåhon.

En tiedä olisiko nyt kukaan menetellyt kuin minä. Lepäämättä, niin väsynyt kuin olinkin, lähdin uudelleen taipaleelle. Päätin mieluummin vielä kerran eksyä kuin olla ihmisten naurun esineenä. Läksin, mutta Herra tiennee, että tuhat kertaa mieluummin olisin toivonut saada jäädä ja että pelko ja huoli tekivät askeleeni raskaiksi. Aurinko kallistui jo kohti läntistä taivaanrantaa ja illan viileys virvoitti koko luontoa ja minuakin. Vaikka olinkin koko päivän juoksennellut sietämättömässä helteessä kurjia saloja pitkin ja poikin, vaikk'en ollut syönyt muuta kuin aamulla vähän maitoa ja vaikka jalkani olivat raadeltuina kuin olisin kulkenut orjantappuroissa — tunsin saavani uusia voimia, jotka kaiketi juontuivat kovasta luonnosta ja itsepäisyydestäni. Edessäni oli runsaanpuoleinen neljännes Svartevalliin ja sieltä vielä penikulma saloa Näfveråsiin, jonne oli yöksi ehdittävä. Kello 7 olin uudelleen tuon kirotun veräjän luona, mutta enpä enää antanut sen itseäni johtaa harhaan. Hyppelin gasellin tavoin kiveltä kivelle ja jos joku olisi minut nähnyt sapeli ja pyssy kädessä paljain jaloin metsässä nelistämässä, olisi hän varmasti luullut minua kaistapäiseksi.

Niinpä vainotun hirven tavoin tulin jo kello 9 Näfveråsin karjamajoille, jotka kuuluivat Fågelsjön suomalaisille. Täällä oli kolme karjalaidunta majoineen. Kuhunkin kuului niityntilkkuja ja laidunmaita. Niistä oli yksi autiona, toisessa asui paimentyttö, kolmannessa, johon poikkesin, vaimo kolmen lapsensa kera. He puhuivat omituista ruotsia, joka kuulosti epämiellyttävältä korvaan. He pitivät minua maantie-rosvona ja minä muuna minua olisi voinutkaan pitää. Minun aseeni, tapani ja villi ulkoasuni oli juuri sentapainen. Ja kun kaiken lisäksi saavuin yön tullessa yksin metsän kätköistä yksinäiseen paikkaan, jossa vain nämä heikot olennot olivat kotosalla, niin ei ole kumma, jos eukon sydän lekahteli. Silti hän tekeytyi hyvätuuliseksi ja koetti kohteliaisuudella päästä ystäväkseni. Hän antoi maitoa juo[s. 116]dakseni ja kehoitti ottamaan osaa heidän kehnoon ateriaansa. Väsymykseltä en jaksanut syödä mitään, vaan pyysin yösijaa. Omituista kyllä kehoitti hän minua öitsemään paimentytön luona toisessa majassa, luultavasti poistaakseen vaaran omalta kohdaltaan. Niinpä joskus uhrataan naapurin lato oman pelastamiseksi. Mutta kun en jaksanut enää askeltakaan kauemmaksi, oli hänen pakko tehdä minulle tilaa toiselle makuulavalle, makuutoverinani nokinen poika, hänen itsensä asettuessa kahden pikkutytön kera toiselle — vain yhden laudan erottamana. Paneuduin siis tähän likaiseen hökkeliin levolle puolialastomien repaleisten kakaroitten pariin, saamatta tässä kurjuuden pesässä unta silmiini. Sillä vereni olivat vielä liikkeellä, ja kirputkin häiritsivät, joten vasta aamupuolella uupumuksesta nukahdin.

Syötyäni seuraavana aamuna kuoripiimää (flöte), suuren kimpaleen juustoa ja leipää, joista ei maksua otettu, sain edellämainitun paimentytön tietä näyttämään Söderbergin karjamajoille, joiden lähettyvillä fågelsjöläiset olivat heinässä. Tämä tytöntypykkä oli nuori, eikä suinkaan epämiellyttävä. Jos hän olisi pessyt kasvonsa puhtaiksi, olisi hän kenties ollut kaunotar. Hänen piti viedä maitoa ja vuohenjuustoa, jota suomalaiset nimittävät mössöksi, karjamajoille. Mutta kun hänen piti ajaa karjansakin sen puolen metsiin, oli minun pakko, ellen tahtonut joutua eilisen kaltaisiin ikävyyksiin, alistua hänen kanssaan ajelemaan karjaa laitumille ja sehän oli toisenlainen tehtävä kuin eilinen kilpajuoksuni.

Kuljimme yli monien rämeitten ja kankaitten ja kulkiessamme pienen suon ohi sain herkukseni ihania lakkoja, joista kypsyyden mukaan käytetään kahta eri nimeä. Kovina ja punaisina ne ovat muuramia (myrbär), keltaisina ja pehmeinä lakkoja (mölton).

Matkalla tyttö kertoi olevansa Lehtomäen Thomasgårdista ja että hänellä oli 12 sisarta ja 3 veljeä, jotka kaikki elivät. Edellisistä yksi palveli Tukholmassa, muut olivat hajaantuneet eri paikkakunnille.

Holmfallin rämeillä tapasimme tytön isännän Sigfrid Martinpoika Tossavaisen; hän oli vanhan polven suomalais[s. 117]ukkoja, joka vaimoineen väkineen niitti ahojaan. Kun huomasin heidät jo etäältä kiersin hiipien metsikön taaitse kuullakseni heidän keskusteluaan. Tyttöä pyysin olemaan niin kauan piilossa metsässä. Lienen auringossa kiiltävissä varustuksissani näyttänyt janitshaarilta, sillä eukko säikähti niin, ettei voinut puhua eikä huutaa. Hän seisoi kuin kivettyneeksi maahan juutuneena, voimatta kääntää minusta katsettaan. Ukko, joka niitti heinää selin meihin kääntyneenä, ei ymmärtänyt, mikä sai eukon pitkäksi ajaksi vaikenemaan. Kääntyessään ympäri hänkin hätkähti. Kun vihdoin aloimme puhua, antoi hän minun selvästi ymmärtää, että hän piti minua lurjuksena ja maankiertäjänä, jolta saattoi odottaa mitä tahansa. Kumminkin muuttuivat hänen käsityksensä minulle sitä edullisimmiksi mitä enemmän keskustelimme. Siihen vaikutti ehkä osaltaan paimentytön kuulustelu, jonka emäntä sillä aikaa toimitti ja josta luultavasti kävi selville, etten ollut viime yöpaikassani varastanut enkä rosvonnut. Ukko saattoi itse minut lopulta Söderbergiin, missä meidän piti tavata vanha suomalaisukko Halfver eli Harald Antinpoika Tossavainen. Ukot olivat keskenään sopineet siitä, että illalla yhdessä palaisivat kotiin ja minä pääsisin nyt heidän matkassaan Fågelsjöhön.

Söderbergissä oli vain lapsilauma kotona ja tulella suuri kattila, jossa keitettiin mössöä, joka vaatii monen tunnin keittämisen. Lapsista oli eräs 8-vuotias poika heikkomielinen. Hän ei osannut puhua eikä ymmärtänyt puhetta, hän vain syyttä suotta nauroi, kiljui, viipelöi sormineen ja irvisteli. Hän oli niin hullu, ettei osannut itse edes syödä, vaan oli rintalapsen tavoin syötettävä. Mutta silti olivat hänen kasvonsa kuvan kauniit. Ihailin kauan hänen säännöllisiä piirteitään, kreikkalaista profiiliaan ja hienoa, miltei läpikuultavaa hipiäänsä ja minusta oli synti, ettei henki vastannut muotojen kauneutta. Saapuville tullut äiti kertoi sydämensä kylläisiä suruja purkaen, että lapsella kahden vanhana oli ollut niin ankara kaatuvatauti, että hän oli päivittäin saanut kaksikymmentäkin kohtausta. Hän oli koettanut kaikkia mahdollisia parannuskeinoja ja kun hän oli kuullut, että piti kohtauksen kestäessä huuhdella lasta jääkylmällä vedellä, [s. 118]oli hän sitäkin koetellut. Tauti hellittikin heti, mutta lapsi tuli hulluksi. Äiti oli lohduton, etenkin kun katsoi itsensä syypääksi onnettomuuteen. Lapsen hoidosta koituvia vaivoja, silä kun ei voinut hetkeksikään jättää omin päin, kantaa hän mielihyvin varomattomuutensa vuoksi ansaittuna rangaistuksena. Ja jos teen päätelmiä tämän järjettömän elukan puhtauden perusteella, hoiti hän sitä paremmin kuin muita. Ehdotin, että hän lähettäisi sen mielisairaalaan, mutta siihen ei hän mistään hinnasta sanonut suostuvansa, että jättäisi pojan muiden hoidettavaksi. Minua liikutti tuo äidinrakkaus. Ja kun puhutaan raaoista puolibarbaarisista metsäläisistä, on muistettava, että senkin povessa on monesti jalompia tunteita kuin valistuneissa piireissä. Kuinka moni pääkaupungin asukas onkaan antanut sulkea puolisonsa tahi lapsensa Danvikiin voidakseen itse ottaa osaa huvitteluihin.

Täällä sain taas hyvän aterian maitoa, leipää, voita ja juustoa. Leipä oli täällä niinkuin muuallakin valmistettu akanoista ja petusta. Toisessa pirtissä tapasin Halfver ukon, jota pidettiin kylän parhaana pyssyseppänä. Hänkään ei aluksi katsellut minua leppein silmin. Siihen on jokaisen, joka aikoo käydä tapaamassa näitä metsäsuomalaisia, valmistauduttava. Hänen ei pidä antaa ensimmäisen kohtelun, epäluuloisuuden ja juron jyrkän vastaanoton, joka tuntuu luotaan työntävältä, itseään pelottaa. Suomalainen on tottunut pitämään jokaista vierasta julki vihollisenaan, jota vastaan hän varautuu suurella varovaisuudella. Tähän kuin toiseksi luonnoksi käyneeseen ominaisuuteen ovat ehkä vaikuttaneet ne vainot, joiden alaisina he ovat olleet ja osaksi vieläkin ovat. Alussa koetun jurouden korvaa täysin hyväntahtoisuus, jota saa osakseen, kun kerran on päässyt heidän ystäväkseen. Siinä on suomalainen ruotsalaisen vastakohta, sillä tämän kohteliaisuus on alussa suurin, mutta vähenee pian, kun taas suomalaisen lisääntyy. Näiden kansojen osanottotavatkin ovat erilaisia: toinen näyttää teoillaan, toinen sanoin; toisen ystävyys on sydämessä, toisen vain kielellä.

Kun olimme sopineet, että kolmisin lähtisimme kello 5 [s. 119]aikana iltapäivällä Fågelsjöhön, menin eilispäivän rasituksesta väsyneenä nukkumaan heinälatoon, missä sattui huvittava kohtaus kuuron ukon kanssa. En ollut vielä nukahtanut, kun ladon omistaja, eräs suomalaisukko, joka ei tiennyt mitään tulostani, tuli sulkemaan auki jättämääni ovea. Saattaa kuvitella hänen kummastustaan, kun hän näki minun murha-aseitteni välähtelevän heinien lomitse. Hän ei tiennyt olinko jo nukkunut; hän seisoi epäröiden, mitä piti tehdä: oliko otettava pyssyni ja sapelini tai suljettava minut latoon, oliko minut herätettävä tahi ensin käännyttävä naapureilta apua hakemaan. Hänen parhaillaan tuumaillessaan minä äkkiä karjaisin. Hän säikähti niin, että hypähti korkealle. Kysymyksiini antoi hän mitä hullunkurisimpia vastauksia, sillä hän luuli kysyväni kokonaan toisia asioita. Emme mitenkään selviytyneet vähemmällä kuin menemällä Halfverin luo, joka lähemmin selitti, kuka minä olin. Illan suussa tulivat Sigfrid ja hänen serkkunsa Halfver tänne. Läksimme matkalle heidän kotiansa. Täältä oli runsaasti puolitoista penikulmaa järvenrantaan ja järven yli yhtä pitkä matka kylään. Minä ja Sigfrid soudimme ja Halfver ukko piti perää.

Fågelsjö tahi Volsyöni kuten suomalaiset sitä nimittävät, sijaitsee kauniilla paikalla samannimisen järven rannalla. Sen 6 taloa on rakennettu miltei suoraviivaisesti rantaa pitkin. Niiden välillä on vain peltoja ja niittyjä, jotka, muihin suomalaiskyliin verrattuna, ovat vähemmän kivikkoisia ja maaperä viljavampaa. Ei silti pidä luulla, ettei täälläkin tapaisi kiviröykkiöitä, etenkin talojen lähettyvillä. Paikka on muuten alava, Fågelsjön ja Tyckelnin välinen kannas. Viimeksimainittu järvikin näkyy kylään, vaikkakin etäällä. Edellinen, jonka yli soudimme, on kauniitten saariensa puolesta Juvan Salajärven kaltainen. Paitsi pieniä kallioita ja riuttoja on siinä 20 suurehkoa saarta. Kylän alla oleva ranta on niin matalaa, että saa kulkea lähes kolmasosan neljännestä, ennenkuin tulee syville vesille. Sen sain tänään kokea mennessäni uimaan. Fågelsjö on, omituista kyllä, Taalain Moran pitäjää, vaikka sen asemansa puolesta pitäisi kuulua Härjedalin Svegiin, johon se muinoin luettiinkin. [s. 120]Hülphers sanoo, »että paikkakunnalla kerrotaan Härjedalin kuuluessa Norjaan tämän seudun tulleen liitetyksi Moraan jonkun miesmurhan vuoksi, kun Härjedalilainen oli murhannut mooralaisen.» Täältä onkin Moran kirkolle 18 penikulmaa, kuljettiinpa sitten kumpaa tietä tahansa, sillä on valittavissa kaksi eri tietä, joko Herrdalin—Elfdalin tai Voxna—Furudalin kautta. Ratsutietä, joka (kesällä) kulkee Orsan suomalaismetsien Qvarnbergin ja Rosentorpin halki, on 14 tai 15 penikulmaa, suksilla, n.s. linnuntietä lienee vain 12 penikulmaa. Siksipä lieneekin ennen jouluna tahi pääsiäisenä sattunut, että joskus koko kyläkunnat, sekä miehet että naiset, Moran ja Orsan suomalaismetsistä hiihtäen tulivat halki suurten salojen ja painuivat kuin tuntureilta tuleva lumivyöry kirkolle. He asettuivat lähimpiin kyliin ollakseen kirkolla molemmat pyhät, ja sitten kääntyi tuo karavaani takaisin häviten metsään, kuten satujen noidat ja sissit. Tällaisella kirkkomatkalla viivytään viikon päivät. Matkueella on tavallisesti hinattavanaan tusinan verran ruumiita ja parikymmentä kastamatonta lasta. Onko siis ihme, että suurimmat kastettavat perillä huvikseen kiipeilevät kellotapuliin. Voi paremmin ajatella kuin kuvata niitä haittoja ja kärsimyksiä, joita Fågelsjön suomalaisille Moraan kuulumisesta koituu. Samaten on Orsan suomalaisten laita. Heidänkin kirkolleen on 9 tai 10 penikulmaa. Nämä suomalaiset ovatkin pyytäneet useammin kuin kerran saada yhtyä kappeliseurakunnaksi, joka omine kirkkoineen kuuluisi Svegin seurakuntaan. Mutta ruotsalainen papisto on asettanut aineelliset etunsa tässä kuten monessa muussakin asiassa hengellisten edelle ja vastustanut kiivaasti yritystä.

Ukko Pulkkinen Torniomäellä kertoili niistä monista ja pitkäaikaisista riidoista, joita hän suomalaisten asianajajana oli käynyt emäseurakunnan papistoa vastaan. Asiaa oli ajettu kaikkia teitä käyttäen aina korkeimpaan oikeusasteeseen saakka. Tuloksena oli ollut, että kun oli saatu kuulla, että suomalaisten oli ollut pakko säilyttää maakuopissa tahi kuusenhavuissa ruumiita, estääkseen niitä kelin tuloon asti mätänemästä, heidät pakotettiin vedättämään ruumiit joko paareilla kahden hevosen välissä tahi purilailla 8—12 peni[s. 121]kulmaa saadakseen vainajat ajoissa siunattuun multaan. Joskus oli käynyt niinkin, että perillä oli huomattu arkku tyhjäksi. Ruumis oli matkalla tipahtanut arkunpäästä metsään. Ei auttanut muu kuin palata sitä tien ohelta etsimään. Vihdoin v. 1757 he 10 penikulman päähän emäkirkolta saivat Hamran kylään hautausmaan, mutta ei rukoushuonetta tai kappelikirkkoa, kun se olisi liiaksi heidät muka erottanut muusta seurakunnasta. Siis kirkkomaata saatiin, mutta kirkkoa ei. Ja niin on 60 vuotta yleinen etu saanut väistyä yksityisen tieltä. Papisto antoi Moran ja Orsan suomalaisille luvan joskus käydä Härjedalin Svegin kirkoissa, joihin oli 3—4 penikulmaa ja joiden papit joskus kastoivat ja vihkivät ja nyttemmin joka toinen vuosi käyvät Moran suomalaismetsillä köyhiä sieluja ruokkimassa ja kukkaroja verottamassa.

Majoituin Sigfrid Tossavaisen luo. Syötyämme kysyi isäntä, tahtoisinko tulla hänen kanssaan järvelle katsomaan näkyikö kaloja. Kun minua huvitti oppia tietämään, miten ukko sai selville kalojen piilopaikat, suostuin mielelläni, luullen, että oli todellakin kysymys kalastuksesta. Mutta voiko suurempaa yksinkertaisuutta kuvitella? Jo rannalla oudostutti minua se, että lähdimme vesille ongitta ja pyydyksittä. Ajattelin: kaiketi sinulla ne on jollakin saarella tai niemekkeellä, kuten meilläkin usein on tapana. Ukko istui soutamaan, minä pitämään perää. Soudimme lahdesta toiseen ja saarelta saarelle, katsellaksemme, kuten ukko sanoi, kaloja. Se tapahtui siten, että pysähdyimme lahdelmiin jonkun paalun tahi kohon luona ja ukko tuijotti tiukasti kuin kalalokki 5 à 10 minuuttia veteen, nähdäkseen kaloja. Mutta kun ukon silmät luultavasti eivät olleet sen kummemmat kuin minunkaan, ei hän tietysti voinut nähdä mitään syvyyksien salaisuuksia, semminkin kun vielä hieman tuuli ja veden pinta sen vuoksi oli sameaa. Soudimme sillä tavoin ylt'ympäri ja vihdoin kotiin näkemättä kalaa. Enkä minä tiedä, miten kaloja olisi saatu, vaikka olisi nähtykin. En voi selittää tätä ukon menettelyä muuksi kuin pikku höperyydeksi, ja silloin minäkään en ollut paljoa viisaampi, kun seurasin mukana. Ja ellei hän muissa toimissaan ja puheissaan olisi osoittautu[s. 122]nut hyvinkin viisaaksi, niin selittäisin hänet vähämieliseksi. Silti pidän tuota menettelyä vanhuuden tuomana lapsellisuutena, josta hän itsekään ei ollut selvillä.

Puro eli pieni joki erottaa hänen ja Halfversin talot muusta kylästä. Tultuamme kotiin menin useat kerrat joen yli tapaamaan erästä isäntää, joka myöskin oli suutari, saadakseni apua saappailleni. Tämä ukko, jota en tavannut, oli tunnettu rikkaaksi ja saidaksi. Kerrottiin, että hän säilytti rahansa ja hopeansa maahan kaivettuna, jonka vuoksi varaskaan muutama vuosi sitten ei löytänyt talosta muuta kuin vähän ruokatarpeita. Siitä asti ei ukko ole uskaltanut talostaan kauaksi poistua. Öisin hänellä on aina lähettyvillä ladattu pyssy.

Yleensä näyttää Fågelsjö muita suomalaisseutuja varakkaammalta. Ja kun täälläkin syödään akanaleipää, on sitä oudompaa nähdä suuria ja komeita huoneita, paperoituja saleja kuvastimineen ja seinälamppuineen, kivisine jääkellareineen, keittiöitä kirkkaine vaskikattiloineen, pulloineen ja kasareineen, hyllyn täydeltä porsliineja ja kivimaljakoita y.m. Sellainen oli Sigfridin talo ja tuollainenhan ei suinkaan osoita köyhyyttä. Kun vietin yöni suuressa uudessa olkiladossa eli luuvassa, huomasin siellä ensimmäisen suomalaismetsillä näkemäni puimakoneen.

Seuraavana aamuna menin isäntäväkeni mukana lähellä olevalle niitylle nähdäkseni, miten he niittivät heinää. He käyttivät pitkiä viikatteita, samantapaisia kuin paikoittain Karjalassa. Ruumis saa olla suorassa asennossa ja viikatteella lyödään vain yhdeltä puolen. Minä kun olin tottunut savolaiseen lyhytvartiseen viikatteeseen, jolla kumarassa lyödään molemmille puolille ja joka soveltuu etenkin mättäisille niityille, en aluksi osannut pitkävartista käyttää. Emännän, joka kohteliaasti lainasi minulle teräväksi hiotun viikatteensa, oli hypähtämällä syrjään vältettävä jalkojaan, kun minä tottumattomana lyöntejäni ohjaamaan hosuin enemmän hänen kinttujaan kuin heinää. Pian pääsin ahkerasti harjoitellen niin pitkälle, että vedettyäni muutaman kerran turpeista juurta myöten niihin iskemäni terän, vähitellen sain syntymään puhdasta jälkeä. »Niitettyäni» isännältä ja emän[s. 123]nältä kehumisia taitoni johdosta, innostuin niin, että löin terän kiveen sellaisella vauhdilla, että se kurahti kappaleiksi. Luulin ukon suuttuvan ja ellei juuri toruvan, käyvän happamen näköiseksi. Mutta hän ei ollut millänsäkään, vaan sanoipa kuin puolustuksekseni, että se oli jo ennen ollut säröillä.

Maanviljelyksestä kertoi isäntä, ettei viime vuosina juuri ollenkaan ollut käytetty kaskiviljelystä, mutta mikäli sitä käytettiin, meneteltiin samoin kuin Svärdsjössä. Vilja saadaan nykyään pelloista, jotka kylvetään parina kolmena vuonna perätysten, joskus useampanakin, jos ne kasvavat. Sitten annetaan niiden ruohottua ja käytetään niitä neljä viisi vuotta niittyinä. Pidettiin hyvänä saavutuksena, jos saatiin 2 tynnyristä 10 tynnyrin sato tahi jos nelikosta saatiin tynnyri. Usein ei saatane edes siemenenkään vertaa. Peruna ja pellava menestyvät täällä hyvin, mutta ei hamppu. Täällä kuten muissakin kylissä oli lannantekoa varten eri rakennus.

Jouduin sitten emännän kanssa syvälliseen keskusteluun uskon asioista ja uskonnosta yleensä. Aiheen siihen antoi hänen väitteensä, että Lossa äsken hirttäytyneen vaimon sielu nyt oli helvetissä. Kun rohkenin lausua epäilyksiä siitä, jouduin koskettamaan eukon arimpia kohtia. Hän esitti heti raamatun todistuksia sellaisella kiivaudella, että minun oli hyvinkin väiteltävä, ennenkuin pystyin puolustautumaan. Siitä jouduimme puhumaan Jumalasta ja Jumalan sanasta. Huomasin hyvinkin pian, että hän oli raamattuun perehtynyt. Hän hyökkäsi voitokkaana kimppuuni raamatunlausetulvalla ja olisi kysymyksineen varmasti saanut minut temppelin harjalle, ellen todistelutaidollani (dialektiikalla) olisi välttänyt hänen maisterikysymyksiään kääntäen ne pussiin jouduttuani aivan toisiksi. Nytpä minäkin aloin hyökätä, sotkin hänet sofismeilla omiin väitteisiinsä, joihin eukko takertui niin, ettei niistä raamatunluvulla voinut suoriutua. Paitsi raamattua osasi hän kannesta kanteen myöskin Nordbergin postillan. Hänen puheistaan ja halustaan palata uskonnollisiin keskusteluihin huomasin, että hän oli lahkolainen, kuuluen herännäisiin, joita haaveilijoita oli näillä paikoin. Kun tulimme pirttiin, otti hän Nordbergin postillan alkaen siitä paukutella kaikin voimin ja jatkaen, vaikka huomasikin, [s. 124]miten vähän häntä kuuntelin. Mies oli aivan vastakohta. Hän ei kuunnellut eukkonsa oppineita luentoja, joilla tämä jo aikoja sitten oli niin hänet ikävystyttänyt ja kiusannut, ettei ukko edes maannut samassa huoneessa. Ukko keskusteli minun ja muiden kera ääneensä aivan toisista asioista, mutta se ei häirinnyt emännän lukua. Lopuksi pyysi hän, että minäkin olisin niin ystävällinen ja lukisin kappaleen postillasta. Hän oli niin hellittämätön, että vaikka minä keksin kaikenlaisia verukkeita päästäkseni kiusallisesta luottamustoimesta, oli minun alistuttava lukemaan luku Nordbergiä. Nyt hän vasta tuli hyvälle tuulelle, kiitti ja kehui minua oppineeksi ja viisaaksi ylioppilaaksi, minun oli kumminkin opittava lukemaan hitaammin. Olin nimittäin suoriutuakseni tehtävästä mahdollisimman pian lukenut minkä kieli kerkesi. Nyt hän alkoi laulaa virren toisensa jälkeen toisten nauraessa. Hänen hengellinen tekopyhyytensä alkoi jo olla minulle kiusallista, miltei vastenmielistä. Lopuksi hän kysyi, enkö minäkin osaisi laulaa. Ja vaikka ponnella annoin kieltävän vastauksen, niin hän minua kuitenkin kiusasi pahemmin kuin paholainen Jobia. Minun tuli niin ilkeä olo, kuin olisi jotakin madellut pitkin ruumistani ja minulla ei ollut muuta neuvoa kuin mitä nopeimmin siepata hattuni ja paeta talosta. Surkuttelin itsekseni ukko-raukkaa, jonka täytyi sietää niin paljon oppineisuutta ja toivoin, että kohtalo suojelisi minua saamasta sellaista vaimoa.

Jouduin siten naapuritaloon, jossa ukko Halfvers ja renki olivat nuotalle menossa. He kysyivät, enkö lähtisi mukaan. Suostuin mielihyvin. Ja kun varemmin olin oppinut miten »kaloja katsotaan» ajattelin, että olisi hauska nähdä, miten kaloja saadaan. Taaskin näytti entinen hassutus alkavan. Nuotan ollessa veneessä soudettiin lahden poukamasta toiseen, pysähdyttiin paikotellen muutamien kyynäräin etäisyydelle rannasta ja tuijotettiin tiukasti veteen katsomaan, näkyikö kalaa, kuten sanottiin ja kun ei näkynyt, soudettiin seuraavaan lahteen, jossa uudistui sama temppu. Jos olisi ollut tyyni ja lämmin ilma, niin varmasti olisimme kaikkialla nähneetkin pieniä n.s. rantakaloja, joita he tähystelivät, mutta kun tänäänkin tuuli ja sitä paitsi oli hieman koleahko, [s. 125]niin kalat olivat vetäytyneet loitommas rannoilta ja oli niitä laineiden läikkeen vuoksi vaikea erottaa. Siten oli jo soudettu lähes puoleksi ympäri järven nuottaa heittämättä järveen ja luulin jo, että palaisimme tyhjin käsin kuin mennessämmekin. Mutta lopulta nähtiin vilahdukselta pieni kiiski tai särki. Heti potkittiin nuotta järveen, vaikkakin järvenselälle päin, joten veneen ja rannan välinen kalansaalis jäi apajan ulkopuolelle. Tämä tapahtui Kuikanlahdessa. He saivat tästä apajasta noin viisi kappaa särkiä. Vaikka molemmin puolin olisi ollut yhtä hyviä apajapaikkoja, joista olisi voinut saada yhtä hyvän ellei paremman saaliin, en voinut saada ukkoja heittämään uudelleen nuottaa, kun he eivät enää rannalla »nähneet kalaa». Soudimme siis tiehemme katsellaksemme vielä siellä täällä veteen. Ja jos he saivat jossakin lahdessa nähdä verkonkohon, niin he uskoivat, että niiltä paikoin jo kaikki kalat olivat menneet verkkoon. Niin soutelimme, kunnes tulimme kotirantaan yrittämättäkään muuta kuin tämän ainoan apajan.

Olisi taipuvainen uskomaan näitä kalastajia Aataminaikuisiksi, sillä saaliinhimoinen ihminen tuskin voi typerämmin menetellä. Kun lisäksi tiedämme, että Fågelsjön suomalaisia pidetään niin etevinä kalastajina, että he yksin maksavat erikoisen veron tästä oikeudesta, niin on tuo kummallinen kalastustapa sitä ihmeteltävämpi. (Jokainen osakas maksaa Voxnan virran lohen- ja särjen-pyynnistä Grefsjön virrassa 24 killinkiä. Sitä paitsi on heidän ylläpideltävä ¼ ruotua, josta jokainen talonpoika moralaisille maksaa 2 pankkotaalaria. Sen sijaan maksavat Orsan suomalaiset 12 tynnyriä rukiita kaskeamisoikeudestaan, vaikkakin he vähänpuoleisesti tätä oikeuttansa enää käyttävät. Sitä paitsi he kustantavat 4 sotamiestä (Hülphersin mukaan nyttemmin 2) ja ovat velvolliset pitämään teitä kunnossa 10—12 penikulmaa ja ottamaan osaa kaikenlaisiin pieniin menoihin. Papeilleen he maksavat: kirkkoherralle, naulan humaloita, kuorman puita ja yhden päivätyön joka toinen vuosi, viljaa ⅓ ruununverosta ja 2 leiviskää voita (5 taalaria 1 äyrin sotilasrahaa), 2 killinkiä lehmästä ja pääsiäisrahaa muutamia ropoja hengeltä. Kappalaiselle he maksavat 6 kappaa talosta, vaikka [s. 126]pitäjällä maksetaan vain 3. Koulumaisterille maksaa joka talo 3 kappaa ja lukkarille 2 pankkoa savulta sekä juustoja. Sitä paitsi saa tämä 5 tynnyriä pitäjänmakasiinista.)

Uituani kotirannassa soudin uudelleen järvelle asettaakseni pitkänsiiman, jossa oli vain 150 koukkua, kun useampia ei ollut saatavissa. Illalla kävin muiden talojen väkiä tapaamassa, sillä kun oli lauantai-ilta, jota pidetään puolipyhänä, olivat kaikki tulleet kotiin metsistä ja niityiltä. Tapasin m.m. talollisen Mikko Ollinpoika Tossavaisen, 56:n ikäisen miehen, joka taisi selvitellä sekä kylän synnyn että suomalaisasutuksen haarautumat. (Tässä ei ole sopiva paikka esittää tuota laajaa selvittelyä.)

Fågelsjön kylän oli perustanut Sigfrid Tossavainen, joka oli muuttanut Tandsjöstä. Hän oli nuorena poikana isänsä kera tullut Suomesta ja ensin asettunut Tandsjöhön, johon isä ja muu suku jäikin. Sigfrid oli asunut siinä talossa, jota nykyään nimitetään Norrgårdiksi. Hänen poikansa oli Martti Sigfridinpoika ja tämän poika Sigfrid Martinpoika, joka vieläkin asuu samassa paikassa. Tällä oli kaksi poikaa Martti ja Olli, joista viimeksi mainittu muutti länteen päin ja jonka jälkeläiset haaraantuivat ja raivasivat uusia tiloja. Edellinen, Martti Sigfridinpoika, muutti itään ja perusti sen talon, jossa isäntäni ja Halfver ukko asuvat. Sillä hänen pojallaan Sigfrid Martinpojalla oli kaksi poikaa, Martti ja Antti Sigfridinpojat, jotka jakoivat talon ja joista edellisellä oli yksi poika, nykyinen isäntäni, Sigfrid Martinpoika, joka oli naimisissa Kaarina Ersintyttären kanssa, Svegin ruotsalaiskylästä. Antilla oli yksi poika, ukko Halfver.

Kotia päästyäni talon emäntä, joka muuten oli viisas ja järkevästi taloutta hoitava nainen, taas väsytti minua raamatullisilla kysymyksillään. Olin onnettomuudekseni voittanut hänen kristillisen rakkautensa, vieläpä sydämensä luottamuksenkin, jonka vuoksi hän pyysi, että minä valistaisin hänen sieluansa muutamien raamatunpaikkojen suhteen, jotka hänestä tuntuivat hämäriltä. Minulla oli aihetta epäilykseen, että hengellinen rakkaus oli sukua aistilliselle, sillä hän koetti houkutella minua kaikin keinoin yöksi kanssansa makaamaan kauniiseen saliin, missä hän yksin makasi. [s. 127]Mutta kun en tahtonut panna koetukselle hänen uskollisuuttansa, niin riuhtaisin itseni irti hänen käsistänsä ja pakenin latoon.

Sunnuntaiaamuna olin jalkeilla mahdollisimman varhain ehtiäkseni käydä Tandsjössä, Sandsjössä ja Hamrassa samana päivänä, ainoana, jolloin väki oli kotona. Emäntä tahtoi, että viipyisin rukouksien ajan talossa, mutta kun ei minulla ollut siihen aikaa, selitti hän tulevansa minun kerallani Tandsjöhön siellä toimittaakseen hartaushetkensä ja että hän itse tulisi minut soutamaan yli puolen penikulman selän. Ukko kielsi häntä avuliaisuudesta ja pani renkinsä soutamaan. Hän saattoi minua rantaan saakka, missä kaihoten jätti jäähyväiset, mutta ei millään ehdolla ottanut maksua olostani ja ruoastani.

Jo ennen lähtöäni oli tämä omituinen nainen käyttäytynyt sangen naurettavalla tavalla. Sillä aterioidessani heittäytyi hän äkkiä vatsalleen poikittain rahille nenäni eteen sellaisella kiireellä, että luulin aluksi hänen saaneen halvauskohtauksen tai tuimia vatsanväänteitä, mutta huomasin pian sen johtuvan uskonnollisesta puuskasta ja hurmostilasta, jossa hän toimitti aamurukouksensa antamatta muiden pilkan ja naurun itseänsä häiritä.

Sain sittemmin kuulla, että Fågelsjön kylä joitakuita aikoja sitten oli ollut kuuluisa herännäislahkonsa vuoksi, joka paikkakunnalla oli herättänyt sellaista hämmennystä, että Helsinglannin papiston oli lähetettävä kaksi nuorinta veljeään sitä vaimentamaan. Mutta kun nuoret lähetit eivät olleet kyllin vankasti perillä pyhien kirjojen opeista eivätkä olleet odottaneet saavansa vastaansa niin voimakkaita todistuksia kumotakseen, niin heidän täytyi nolattuina poistua, joten viimeinen villitys tuli edellistä pahemmaksi. Moran rovastin oli siis itse tultava tänne kehoittamaan ja varoittamaan kansaa luopumaan harhauskostaan. Hänellä oli kolmena vuotena ollut täysi työ, etenkin oli muuan muita pitempi mies ollut vaikeasti voitettavissa. Turhaan oli rovasti tarjonnut sielunsa pantiksi, jos hän luopuisi sotkuisista käsitteistänsä, mutta mies oli vain sanonut: »En toki, pelkään että vedät minutkin mukanasi helvettiin» (je tör [s. 128]int', je är redd du drar mig till helvitet meddej). Mutta yöllä, kun pappi nukkui sikeintä untansa, joku koputteli hiljaa ovelle. Pelästyneenä rovasti kavahti pystyyn kysyen, kuka se oli. Se oli tuo pitkä, joka nyt oli muuttanut mieltä ja vastasi: »Tulen tykösi kuin Nikodeemus yöllä. Minun täytyy sinua totella». (Je kommes till dej som Nikodemus om natten. Je jette lyde dej.) Silti ei rovasti uskaltanut päästää Nikodeemusta sisälle, vaan pyysi tulemaan seuraavana päivänä.

Että kansa täällä on kovin taikauskoista ja taipuvaista uskomaan mitä ihmeellisimpiin asioihin, saatoin päättää eräästäkin kertomuksesta, jonka isäntäväkeni jutteli varmana totena. Sen piti tapahtuneen n. 40 vuotta sitten Herrdalin pitäjän Östansjön kylässä, josta emäntä ja renki olivat kotoisin. Tässä kylässä oli näet ollut Kaarina Juhanantytär niminen 20-vuotias tyttö, joka muun heinäväen kera oli paneutunut Diplan niitylle nukkumaan. Täältä oli paholainen kuljettanut hänet puolen penikulman matkaa korkealle vuorelle, jota sen johdosta oli alettu nimittää Näckenbergiksi. Vuorella oli ollut suuri oksaton petäjä, jossa oli vain latva jäljellä. Täältä puunlatvasta hänet vuorokauden kuluttua löydettiin. Kun häntä ei muuten saatu alas, oli erään miehen, jota nimitettiin »Per på backen» vasaraa ja rautanauloja käyttäen kiivettävä puuhun, josta toi tytön alas. Mutta hän oli muuttunut mykäksi eikä voinut ennen saada puhelahjaansa takaisin, ennenkuin oli uhrattu kirkolle viisi plootua. Hän oli aluksi sekapäinen eikä moneen viikkoon voinut nauttia muuta kuin vettä. Myöskin pastori Rister (poika) oli pitänyt häntä useita viikkoja luonansa saamatta häntä nauttimaan ruokaa. Sittemmin hän tuli paremmaksi, vaikka jäi sekapäiseksi. Tämä tyttö elänee vieläkin naimattomana.

Kun tällaisia tarinoita vieläkin uskotaan, ei ole kumma, jos Moran pitäjä ennen muinoin oli kuulu noituudestaan (Trulldomsväsendet i Dalarne), josta Königsvärdkin lienee kirjoittanut.

Muuten kerrottiin toinen, vaikkakin uskottavampi seikka saman kylän 23-ikäisestä tytöstä Kaarina Svansdotterista [s. 129](Jungberg) jolla ei koko ruumiissaan ole niin hiuksen tai karvan haiventa. Kun vanhemmat ovat rikkaita on lääkärin apuun turvattu, mutta turhaan.

Matkalla Lill-Tandsjöhön koin eilen asettamani pitkänsiiman, jossa oli vain kuusi ahventa ja suurehko taimen, jotka jätin siimaan. Rannalta oli vielä kappale matkaa kylään, johon menimme Juho Korpin tahi oikeammin Korppisen luo, joka oli jo vanhahko sujuvaa suomea puhuva mies. Hänen poikansa, suuri täysikasvuinen mies, piti minua teininä ja vakuutti mielellään lahjoittavansa muutaman killingin, jos omistaisi.

Lill-Tandsjö, Thure-Tandsjö eli Bortsjö, kuten sitä myöskin nimitetään, on pieni kyläntapainen, jossa on 2 naapuria ja 14 henkeä. Sen lasketaan kuuluvan Tandsjöhon, josta se on lähes ¾ luode pohjoiseen ja josta se luultavasti on tänne muuton kautta syntynyt. Ukko ei muistanut kuka sen alkuaan oli raivannut. Siellä oli ennen asunut Hännisiä ja Kirjalaisia, ennenkuin Pekka Pekanpoika Tossavainen Fågelsjöstä muutti tänne. Hänen lapsensa Halfver Pekanpoika ja Kristina Pekantytär, jotka vieläkin elävät, ovat jakaneet talon kahtia. Jälkimmäinen, joka oli emäntäni, oli mennyt naimisiin Juho Korppisen kera Sandsjöstä. Kävin naapuritalossakin, mutta en tavannut muita kotona kuin kolme pientä lasta vuoteella nukkumassa. Jos olisin tullut kylään vähää aikaisemmin, olisin päässyt järven yli Tandsjöhön, jonne väki äsken oli veneellä mennyt. Meidän oli siis käveltävä maitse runsas penikulma.

Tandsjö, suomalaiset sanovat Tandsiöni, on rakennettu pitkin samannimisen järven rantaa, järven, joka kapeutensa vuoksi on enemmän virran näköinen. Kylä on kauniilla paikalla, mutta näköalaa rajoittavat kaikilta puolilta suuret vuoret ja mäet, joista suurimmat ovat Kotimäki ja Tahkomäki. Paikka on kuin silmää kiehtova Sveitsin laakso. Olin tullut tavatakseni ihmisiä kotona. Ja kyllä he enimmäkseen kotona olivatkin. Päivällisen söin Pekka Paulinpoika Hynnisen luona. Kuten tavallista sain kuoripiimää ja pettuleipää, joka oli tavallista parempaa ja jossa tuntui olevan aromaattisia ryytejä. Senpä vuoksi söinkin sitä tavallista enemmän [s. 130]ja sain tietää, että makeahko ja tavallaan miellyttävä maku johtui paukkuheinästä, joka lienee tavallinen lychnis dioica, jota oli muiden heinien kera kuivatettu ja sekoitettu pettuun. (Nimen sanottiin johtuvan siitä, että kun kukan suupuolesta puristetaan ja äkkiä painetaan syntyy paukku). En missään nähnyt käytettävän, kuten meillä kotona, hätäleivän aineksina vehkaa (calla palustris kasvin juuria), jota ei sovikaan suositella. Sitä vastoin he hyvin tunsivat suolaheinän (rumex acetosan) käytön.

Tämä kylä on 6 neljänneksen penikulman etäisyydellä luoteeseen Hamrasta ja lasketaan kirkolle olevan 10 ½ penikulmaa. Taloja on 7, asukkaita n. 50. Sen pitäisi olla kahden Suomesta tulleen talonpojan, Sakarin ja Markkuksen raivaama. Edellinen, joka asettui nykyiseen n.s. Välitaloon, (Mellangård) lienee ollut taitava seppä. Jälkimmäisestä, joka asettui nykyiseen Vestergårdiin, tuli toisten talojen asukkaiden kantaisä. Mutta vähän myöhemmin n.s. taalalaisretken (Dalmarsch) aikana komennettiin kylän koko miehinen väki Tukholmaan, sillä oli lähetetty käsky, että joka ei tule, sen pää hakataan poikki omalla kynnyksellä. Sille tielle kaikki suomalaiset jäivät saaden surmansa, joten seitsemään vuoteen ei kylässä ollut yhtään miestä, kunnes Matti Kirjalainen tuli tänne Tenistä ja samoihin aikoihin Eerik Jaakonpoika Hynninen Suomesta. Hän oli tullut sotaa pakoon yli Ahvenanmaan, joka oli ollut niin autiona, että hän saarilla näki vain yhden vanhan akan.

Maksettuani päivällisestä 3 killinkiä sain matkaseurakseni erään rengin, joka aikoi Lehtomäelle, mutta jonka sain muutamalla killingillä tulemaan Sandsjön kautta, jonne täältä oli niin runsas penikulma, että sitä voi pitää viitenä neljänneksenä. Jo ennen lähtöämme alkoi sataa ja satoi lakkaamatta koko päivän.

Puolitiessä tapasimme pienen hökkelin, jossa asui Norjasta tullut pakolainen, joka oli rakentanut tuon mökin. Menimme sisälle levähtääksemme sateelta hieman, mutta meidän oli pakko kiiruhtaa uudelleen ulos. Huoneessa olivat vain lapset kotona. Olen kyllä käynyt monissa köyhissä ja kurjissa hökkeleissä ja nähnyt mitä suurinta viheliäisyyttä, [s. 131]mutta en koskaan vielä sellaista epäsiisteyttä ja likaisuutta kuin täällä, missä ihmiset elivät kuin elukat. Samassa pirtissä ja saman katon alla oli tila kahdelle lehmälle ja n. 10—12 vuohelle, joiden löyhkä tuntui jo kauas rakennuksen ulkopuolelle. Viimeksimainittujen osastolle oli annettu suurin tila kolmesta karsinasta ja se oli kahta kyynärää lattian alapuolella, mutta kasvoi päivittäin lisääntyvästä lannasta. Likaiset, repaleiset ja puolialastomat ja kuten minusta näytti nälkiintyneet lapset, joilla nurkissa oli pienin tila, olivat vaarassa joutua lehmien jalkoihin tahi pudota pukkien pariin, sitä enemmän kuin kahtena ikkunana oli pieni lasipala, josta niukka valo vain puoleksi valaisi tuota surullista laumaa.

Tultuani Santasiöniin (Sandsjön) kävin kylän kolmessa talossa, joissa vain vanhin väki ymmärsi suomea. Muuten oli kylässä kaikkiaan 6 taloa, 47 henkeä. Tämäkin kylä, josta järvi näkyy kappaleen matkan päässä, on alavalla paikalla vastoin tavallisuutta suomalaismetsissä. Täällä on asunut ja asuu vieläkin Röntöisiä, Nyröisiä ja Korppisia. Röntöisestä, joka oli hukkunut Kotijärveen (Hemsjön) kerrotaan tarina, että kun hänen huutonsa kuuluivat kylään, ja väki oli siitä ilmoittanut vaimolle, oli tämä aivan tyynesti vastannut: »Anna Pertty huutoo». Hän luuli olevan kyseessä lähimmän naapurin. Ukko hukkui ja paikkaa nimitetään vieläkin Röntyisen lahdeksi.

Toinen juttu kerrottiin Jussi Ollinpoika Nyröisestä todistuksena kohtalon kostosta tai noidan ennustuksesta. Hänen luoksensa oli kerran tullut tietäjäksi tunnettu ontuva suomalainen, Antti Niilonpoika Hänninen Tenistä. Nyröisen pojat Erkki ja Ulle, jotka olivat vallattomia pojanvekaroita, olivat tehneet pilaa ontuvan ruumiin vioista, jonka vuoksi tämä ajoi pojat tuvasta ulos. Kun nämä yrittivät aukaista oven, hän piteli sitä kiinni. Lurjukset ottivat pyssyn, saivat piipun ovenraosta sisälle ja pamauttivat. Kuula onneksi teki vain naarmun Hännisen reiteen. Ukko kehoitti isää rankaisemaan poikia karkeasta vallattomuudesta. Mutta tämä oli nauraen sanonut: »kuin taisivat ampua.» Silloin oli Hänninen sanonut: »Niin totta kuin minä oon Niki Hännisen poika, [s. 132]pitäis sinun oma poikais surman sulle antaa!» Tämä ennustus toteutui pian kamalalla tavalla. Sillä 18 vuotta myöhemmin, v. 1771, Erkki ampui isänsä. Isä näet saattoi poikaansa Tandsjöhön kouluun, kun koira alkoi paikallaan haukkua tien vieressä. Poika otti pyssyn ja meni katsomaan, mikä siellä mahtoi olla. Sillä aikaa ukko istui muurahaispesälle levähtämään. Kun ei metsässä mitään näkynyt, tuli poika takaisin. Käveltyään hetkisen hän näki jotain liikkuvan pensaan takana. Hän luuli sitä koppeloksi — ampui, ja ukko kaatui rintaan haavoitettuna maahan. Hänellä oli ollut kellahtavan ruskea liivi, josta erehdys johtui. Verissään oli ukko ennättänyt sanoa: »Voi veikkonen sinua, kuin isäis ammuit», ja niin oli kuollut.

Juotuamme vähän maitoa Pekka Ollinpojan luona jatkoimme matkaamme. Mukanani tullut renki kyllä tahtoi mennä suoraan Björkbergiin, mutta kun vaatenyyttini oli Hamrassa ja kun olin antanut sanan, että tänään sinne saapuisin väen kera keskustelemaan, en tahtonut heitä pettää, etenkin kun olin saanut kuulla, että he olivat luvanneet kokoontua minua tapaamaan. 12 killingin juomarahalla sain rengin suostumaan tekemään mutkan ja seuraamaan minua Hamraan, jonne suoraa tietä laskettiin olevan kolme neljännestä. Pidin siis kiirettä, niin että enemmän juoksin kuin kävelin mäkistä ja hiton kivistä tietä. En ole ennemmin enkä myöhemmin nähnyt enemmän kivikkoa puolen penikulman taipaleella. Oli käveltävä kuin kiviröykkiöiden päällä jalkojen maata tapaamatta ja väliin oli vastassa kallioita ja rotkoja eikä tiestä ollut vihiäkään. Se näkyi kyllä saappaistakin, jotka perille tullessa olivat kuin veitsillä viilletyt.

Sandsjöstä lähtiessäni oli kello jo 8, joten saavuin Hamraan 9 tienoilla. Menimme muutamiin taloihin, mutta tapaamatta ketään kotona. Viimein näimme eräästä piipusta nousevan savua ja menimme sinne. Täällä tapasimme eukon, joka tiesi missä ulkohuoneessa sen talon väki, jonne vaatteeni olin jättänyt, tapasi nukkua ja hän opasti meidät sinne. Täällä toimelias emäntä sytytti kunnon takkavalkean pesään ja se olikin totisesti tarpeen. Oli nautinto saada muuttaa kui[s. 133]via vaalteita. Tänne kokoontuivat harvat kotona olevat miehet, joiden kanssa pakinoitsin sydänyöhön asti. He valittivat, että ihmiset, odotettuaan koko päivän ja lopulta luultuaan, etten enää tulisikaan, olivat suurimmaksi osaksi menneet niityilleen ja karjamajoilleen.

Seuraavana aamuna annoin kutsua luokseni talonpojat Kjöpmanin ja Heikki Korpin, joiden tiedettiin taitavan runoja ja loitsuja. He tulivatkin, mutta pyytelivät anteeksi, etteivät mitään muka osanneet — heidän silmistään näin, ettei se pitänyt paikkaansa. Kjöpman minusta näytti suurelta lurjukselta. Hän sanoi omistavansa kuninkaallisen käsikirjeen, jonka Sigfrid Pohjalainen Suomesta tulonsa jälkeen oli saanut Lehtomäen omistamisesta. Sen piti olla v. 1623 saatu.

Kylän piti olla kahden Suomesta tulleen pakolaisen, Kemppaisen ja Nuutti Nuutinpoika Nuotisen raivaama, joista jälkimmäinen asettui nykyisen Storgårdin paikalle. Hänen sukunsa oli alenevassa polvessa seuraava: Hänen pojallaan Lasse Nuutinpojalla oli poika Antti Lassenpoika, joka kuoli lapsettomana ja tytär Liisa Lassentytär, joka oli naimisissa Mikko Pekanpoika Hännisen kanssa Hännilästä. Heillä oli kaksi tytärtä, joista Liisan oli nainut Erik Mikonpoika Stårk Losista; nimi oli saatu sotaväessä. Hänen poikansa Eerik Ersinpoika eli, ollen 64-ikäinen. Hän jakoi talon kolmeen osaan, antaen yhden veljelleen Pekka Ersinpojalle, toisen serkulleen Mikko Mikonpojalle ja itse pitäen kolmannen osan. Muut kylän asukkaat ovat Suomesta tulleitten Kemppaisten, Pulkkisten ja Karppisten jälkeläisiä.

Tahdoin heti lähteä edelleen, mutta isäntäni pyyteli hartaasti, että menisin hänen poikansa kanssa talon alapuolelle järvelle onkimaan, vakuutellen lammissa olevan kaloja, kunhan vain osattiin pyytää. Minun oli lopulta suostuminen. Menimme ja toimme pian hyvän keiton ahvenia. Nyt vasta huomasin ukon tarkoituksen. Luultavasti hän oli käskenyt poikaa tarkkaamaan minun käyttämiäni salaisia temppuja, voidakseen niistä sitten hyötyä. Kun poika tietysti ei mitään huomannut, kysyi ukko, enkö tiennyt millä aineella koukku oli voideltava, jotta kala söisi. Itse hän osasi tavallisen ahvenenloitsun »Ahven ainua kalainen, tulek onki [s. 134]ottamahan» — — mutta siitä ei enää oikein ollut apua. Toinenkin vanha ukko, jonka tapasin juuri kylästä lähtiessäni, pyysi samoin. Kuulin sittemmin, että kaikki muut kyläläiset paitsi ukko Erkki Pekanpoika Pulk ja hänen väkensä, olivat hyvin taikauskoisia luottaen lukuihin ja taikatemppuihin.

Syötyäni päivälliseksi oivia ahvenia läksin kylästä Lehtomäelle. Lähtiessäni lahjoitti emäntä minulle vanhan tuohivirsuparin, jotka tulivatkin hyvään tarpeeseen. Hän oli ehkä huomannut miten huonossa asemassa olin, ja jalkanikaan eivät olleet vielä parantuneet matkan jäljiltä. Minun oli pakko ottaa poika matkaseurakseni, sillä Sandsjön renki ei ollut malttanut odottaa, vaan oli jo varhain aamulla lähtenyt kotiinsa. Kävimme ensin katsomassa hautausmaata, joka oli peltojen vieressä kappaleen matkaa kylästä. Tämä 24 kyynärän suuruinen neliö, johon vain Hamran, Sandsjön, Tandsjön ja Björkbergin suomalaisella on oikeus ruumiita haudata, oli kivimuurilla ympäröity ja käytävän yli oli rakennettu vaja, jossa ruumispaareja säilytettiin. Vanhoihin puuportteihin, jotka oli suljettu, oli Pulkin ukko puukolla kaivertanut, vasempaan: »The som re:de.li:ga. för. sig. van: dratt haf:va. komma. till. frid. ock. hvi:las. uti. der:as kam:rar. Esai 57 v. 2.» ja oikean puoliseen: »Mån:ge. the. som. under, jor:de:ne. sof:va. Lig:ga. sko:la up:vakna Som:li:ga. till. Evigtt Lif. Som:liga till Evig försmädel:se och bloga. Dan. 12.» En enää ihmetellyt sitä, ettei kirkkotarhassa ollut kirkkoa, mutta sitä enemmän, ettei hautausmaalla ollut yhtään hautaa eikä ristiä. Poika selitti minulle tuon arvoituksen siten, ettei ollut tarkoitus tänne haudata ruumiita, vaan peitettiin ne kesällä muutamiksi viikoiksi tahi kuukausiksi märkiin kuusenhavuihin syksyllä vietäväksi Moran kirkolle. Tarhan nurkassa olikin lautavaja, jonka alla oli ruumishuone.

Kun meidän täältä piti metsän läpi oikaista Lehtomäen tielle, samoilimme kauan eksyksissä. Ennätimme silti hyvissä ajoin pääkortteeriini Kasakan ukon luo Lehtomäelle. Illalla menin naapurin miesten kera koukkuja laskemaan järveen. Heilläkin oli vain 150 koukkua, joten näytti sillä kuin tämä määrä olisi ollut tavallinen näillä paikoin. Syöttinä käytimme kivikaloja (stenfisk). Kun oli pitkähkö matka kotirantaan, [s. 135]lepäsimme yön rakovalkean ääressä metsässä. Illalliseksi olimme ottaneet m.m. paistettua ankeriasta, jota täkäläiset suomalaiset pitävät suurena herkkuna, (siinä he eroavat savolaisista ja karjalaisista, jotka eivät edes tahdo nähdä koko kalaa, luullen sitä käärmeeksi). Enkä minäkään voi kieltää, että se on herkullinen, etenkin verrattuna karkeaan pettuleipään. Jälkiruoan otin suosta, sammuttaen janoni mehukkailla lakoilla, kunnes pimeä ne kätki minun himokkailta katseiltani.

Varhain seuraavana aamuna koimme koukut. Saaliiksemme saimme kontillisen suuria ahvenia ja kaksi ankeriasta. Toverini olivat niin persoja ankeriaille, etteivät voineet olla toista heti paistamatta. Siitä sai jokainen osansa. Heitä nauratti kun kerroin, että savolaiset pelkäävät ja kammoksuvat tätä käärmeenä pitämäänsä kalaa, jonka vuoksi he usein hävittävät ja upottavat verkkonsa ja kalavehkeensä, kun muuten eivät tarpeeksi nopeasti siitä vapaudu.

Täältä menin Thomasgårdiin, missä olin luvannut erään eukon puolesta kirjoittaa kirjeen hänen tyttärelleen, joka palveli vapaaherra Frisendorffilla Ekholmissa, 1 ½ penikulmaa Enköpingin tuolla puolen. Eukko kattoi minulle aamiaiseksi tuoretta kalaa ja maljan kuoripiimää. Täällä tapasin muijan, joka lauloi moniaita runoja. Häneltä ostin itselleni parin uusia tuohivirsuja neljällä killingillä.

Tultuani kotiin sain kuulla, että minut sillä aikaa oli kutsuttu Härköiselle ankeriasta syömään. Menin siis sinne päivälliselle. Keitetty ankerias oli sangen herkullista; epäilen saako paremmin keitettyä edes Tukholman parhaissa ravintoloissa, vaikka se ehkä siellä on paremmin pippuroitua ja maustettua. Illalla menin metsään koettelemaan Aatamin pyssyä. Kun sillä 80 askeleen matkalta osui pilkkuun, menin pienelle lammille, missä ammuin sorsan, jonka toin kotiin. Ostin neljällä pankkotaalarilla tämän luodikon Suomalaismetsien muistoksi ja näytteeksi heidän käsitöistään.

Pitkäaikaisen kylässä oleskeluni vuoksi olin tullut kaikkialla niin tunnetuksi ja niin voittanut ihmisten rakkauden, että he pitivät kunniana saada minua puhutella. Monet kadehtivat isäntääni siitä, että hän yksin sai pitää minut majas[s. 136]saan ja vanha Kasakka oli kunniasta koko ylpeä. Koetettiin suostutella minua jäämään ainakin täksi kesäksi kylään ja käytettiin kaikkia mahdollisia keinoja. Mutta kun he ikäväkseen huomasivat, ettei mikään auttanut, pyysivät he minua siirtämään lähtöäni päivästä toiseen. Se onnistuikin osaksi, sillä milloin olivat hevoset metsässä, milloin kengät irti ja seppä, jonka piti kengittää, poissa.

Ehkä emäntä juuri tuon luottamuksen vuoksi illalla teki minulle vuoteen heinälatoon kahden täysikasvuisen tyttärensä pariin. Syyksi sanoi hän sen, että muka tallinparvella, missä tähän asti olin nukkunut, heinät muka haisivat pahalta. Minun on lisättävä, että pyynnöstäni hänen poikansa tuli mukaan yötoveriksi. Emme olleet vielä nukkuneet, kun pari nuortamiestä jostakin naapuritalosta tuli tyttöjen viereen, viipyen siinä koko yön. Heidän rupattelunsa vei minultakin yöunen.

Kun seuraavanakaan päivänä ei tullut matkasta mitään, kävin iltapäivällä muutamien naapureitten luona. Tullessani Mäki-Ollen taloon oli emäntä pettuleipää leipomassa ja sain nyt nähdä, miten sitä valmistettiin. Pienestä kaukalosta otettiin pöydälle taikinaa ja laitettiin lehikäisen paksuiseksi ja kahden paperiarkin kokoiseksi. Tämä taikina käärittiin pulikan (pulikko) ympärille, joka pantiin uuniin ja siellä kierrettiin auki, joten ohut leipä levisi tasaiseksi. Muutaman minuutin kuluttua se oli paistunut ja valmis uunista otettavaksi. Sittemmin näin toisenkin valmistustavan. Takkavalkeaa vasten asetettiin rautalevy vinottain n. 25° kulmaan. Pulikalla levitettiin taikina, jonka liekit paistoivat. Se kävi sangen nopeasti, muutamassa sekunnissa. Suurinta taitoa tarvitaan taikinan valmistukseen. On vaikeata saada taikina pysymään koossa, sillä petussa ei ole sideainetta, joten on sekoitettava muita lisiä, jotta tahdas pysyy koossa.

8. Ruokalajeista. Lähtö Lehtomäeltä. Yöjalassa käynnistä ja kansan tavoista.

Tässä sopineekin kuvata näiden suomalaisten erikoiset ruokalajit Kasakan eukon tiedonantojen perusteella. Ja hän tuntuikin niistä olevan hyvin perillä. Ne olivat seuraavat:

Mämmi, ruotsiksi sötklubb, valmistettiin siten, että vesi keitettiin, kunnes se alkoi poreilla, oli kiehumaisillaan, jonka jälkeen se nostettiin tulelta ja siihen hämmennettiin ruisjauhoja ja sen verran mallasjauhoja, että se imeltyy. Sitä hämmennetään puolen tunnin ajan, kunnes se imeltyy sakeaksi kuin velli. Kun se on tarpeeksi makeata, nostetaan se jälleen tulelle ja kun se alkaa kiehua, pannaan siihen suolaa. Kun se on kiehunut, kaadetaan sitä tuohisiin ja ropeihin ja pannaan jäähtymään. Tätä ruskeanväristä siirapinmakuista puuroa syödään herkkuna seuraavina päivinä kylmänä puutikuilla tahi lusikalla kerman kera kuten puuroa. Sötbjorniä valmistetaan miltei samoin kuin mämmiä, mutta se tehdään kiinteämpää, leiväksi tahi limpuksi, johon käytetään mallasjauhoja.

Pepu (ruotsiksi skålklubb) on sakeaa tahdasta, jota valmistetaan siten, että kylmä tai lämmin vesi suolataan ja siihen hämmennetään ruisjauhoja, kunnes se tulee aivan kuivaksi, joten se näyttää miltei jauholta. Sitä syödään kuin sakeaa puuroa.

Mutti (näfvergröt) on suomalaisten mieliruoka, etenkin kesällä ulkotöissä, kun ei tahdota kuljettaa mukana leipää, eikä ole aikaa keittää puuroa. Olen usein itse hyvällä ruo[s. 138]kahalulla syönyt tätä ruokalajia. Kalanlientä lämmitetään tulella, liemeen sekoitetaan ruisjauhoja (hätätilassa muita jauhoja) niin paljon, että keitos muuttuu sakeaksi taikinaksi, jolloin se otetaan tulelta. Sitä pyörähytetään kämmenien välissä pyörylöiksi tahi pytkylöiksi ja syödään kuin leipää voin tai maidon y.m. kera. Ellei kalanlientä ole, pannaan veteen ihraa tahi muuta rasvaa ja suolaa ja menetellään samaten. Edellistä valmistustapaa käyttävät itä-Taalain ja Helsinglannin suomalaiset, jälkimmäistä länsi-Taalain ja Värmlannin suomalaiset.

Hillu (marjapuuro): Puolukoita keitetään ja hillo säilytetään mieluummin kiviastioissa. Syötäessä siihen sekoitetaan ruisjauhoja.

Rieska — Norjan suomalaismetsissä kisko — on ohrakakku, jota paistetaan uunissa samoinkuin Savossa.

Talkkunaa, ohrajauhoista, syödään ainoastaan pyhäin miesten päivänä.

Hauvikkaat (hötrofvor) ja appuisia kastikkeeksi — hampun siemenistä valmistettua — joita Savossa käytetään, ovat jo enimmäkseen jääneet. (Unohdin kysyä käytetäänkö savolaisten mieliruokaa rokkaa, hapa[n] rokkaa ja lohkoa).

Eniten valmistetaan kesällä sentään juustoja, kun silloin on runsaasti maitoa. Eihän sitä toki liikenemään ole, jos he ruotsalaisten tapaan itse söisivät maidon ja juustot. Mutta he ovat äärimmäisen säästäväisiä, itseltänsä kieltäviä, ruotsalaisen syödessä ylellisesti, jos vain siihen pystyy. Siksipä hänellä onkin varastoja aitoissa ja ladoissa ruotsalaisten ollessa tyhjinä. Luulisi, että se johtuisi saituudesta ja ahneudesta, mutta niin ei ole laita. Joka on käynyt heidän luonaan, on huomannut sen. He säästävät ja ovat itse ilman voidakseen sitä enemmän tarjota vierailleen ja ystävilleen. Ruotsalainen mieluummin syö itse ja antaa vieraan katsella kuivin suin — kumminkin tässä kuten kaikessa »ei sääntöä ilman poikkeusta». Kun kesällä käy näiden metsien asukkaiden luona, niin tapaa kaikkialla, etenkin karjamajoissa, suuren padan alituiseen tulella aamusta iltaan. Siinä keitetään mössöä, jota saadaan keittämällä heraa juustoutumisen jäljiltä. Kun en itse ole perillä naisten taloustehtävistä, en voi [s. 139]seuraavassa tarkemmin sitä kuvata — vetoon kumminkin emäntäni arvovaltaan:

Juoksutusmaha lienee juustonteossa pääasia. Sellaisena käytetään suolattua imevän juottovasikan mahalaukkua. Kun sitä tahdotaan käyttää, liuotetaan sitä vahvasti suolatussa kylmässä vedessä, joka vesi uudelleen suolataan, ennenkuin sitä käytetään. Tätä vettä voi käyttää kauan, jos se on tarpeeksi suolaista. Monet antavat vatsakalvon pysyvästi olla vedessä (mikä lieneekin oikea tapa), toiset kuivattavat sen välillä. Muutamat käyttänevät vasikan vatsassa olevaa juustoakin, jota he tätä tarkoitusta varten puhdistavat ja suolaavat. Juoksutusta »kuohua» saadaan siten, että rieskamaito lämmitetään ja lyöpätään juoksutusveden avulla, jonka jälkeen juustoaines hämmennetään pieneksi ja otetaan pois, puristetaan ja kuivataan. Vettä, joka jää jäljelle, nimitetään »mesaksi». Sitä keitetään niin, että kohoo hieman kuohua tahi niin kuumaksi, että se polttaa sormia, jonka jälkeen siihen kaadetaan verestä maitoa, mieluummin vuohen maitoa, jonka jälkeen se uudelleen juustoontuu. Juusto otetaan erilleen, siivilöimällä, ja pannaan vaatteelle kuivamaan, joten siitä saadaan n.s. »missfröost». Kun hera »mesa» keitetään kokoon saadaan siitä mössöä (miss-smör). Mössöön voidaan myöskin lisätä ruisjauhoja sen sakeimpana kiehuessa, mutta silloin on varottava sitä liikuttamasta tulelta jäähtymään nostettaessa; niin, silloin ei saa edes lattialla kävellä. Kun se on hyytynyt, survotaan se härkkimellä kokoon. Ruskeata makeata juustoa (sötost) saadaan lämmittämällä lämmintä lehmänmaitoa ja vähän kermaa, johon pannaan kourallinen vehnäjauhoja tahi hienoja ohrajauhoja (jos se tahdotaan saada vetelämpää) ja lisätään vahvaa juoksutusvettä ennenkuin jauhot painuvat pohjaan, jonka jälkeen sitä vahvasti keitetään, kunnes sitä on vähemmän kuin ⅓ jäljellä ja niin että juusto porisee. Sitten lisätään rieskanmaidon kermaa ja koko aines pannaan jäähtymään.

Seuraavana päivänä kuulin suomalaisten puhuvan, että pienessä rotkossa niin sanotulla Stenbergin rämeellä olisi omituisia ja näillä main tuntemattomia vesi-sisiliskoja. Päätin ottaa niistä selon ja menin illalla erään pojan kera sinne. [s. 140]Käyristin itselleni neulasta koukun ja otin rihmankappaleen onkiakseni niitä muutaman. Räme oli noin neljänneksen penikulmaa kylästä. Täällä näin noita vikkeliä ja arkoja matelijoita, joista lopuksi sain pari ongituksi. Ne olivat erivärisiä, toinen vatsan alta keltainen, toinen musta ja oli siinä yksi ainoa täplä. Nämä minä täytin ja jätin kivennäisten kera talvella Upsalaan kuljetettaviksi. Kivet sainkin, mutta sisiliskot oli turmeltu.

Elokuun 1 päivän aamuna menin Thomasgärdiin, jonne oli runsas neljännes, kirjoittaakseni, kun ensi kerralla ei ollut lyijykynää mukanani, runot, jotka minulle siellä eräs eukko lauloi.

Tänään kulki kylän kautta nuori mies, joka sanoi olevansa Helsinglannista ja tulevansa kalastamasta. Niinä 9 viikkona, joina hän oli Fågelsjön tuolla puolen olevalla järvellä kalastellut onkien ja käyttäen 150 koukkua, hän oli saanut suolatuksi 6 ½ tynnyriä kaloja, lukuunottamatta, mitä hän sillä aikaa söi. Mutta kun vertaan tätä hänen tietoaan siihen, mitä hän sittemmin minusta kylässä kertoili, on minulla syytä pitää tätä suurvalehtelijaa lurjuksena. Hän oli kaikkialla kertonut, että hän huolimatta nykyisestä valepuvustani hyvin tunsi minut. Hän oli muka nähnyt minut Tukholmassa, että minä olin kaartin kapteeni, jonka hänen kuninkaallinen majesteettinsa kruununprinssi oli lähettänyt ottamaan selkoa näistä seuduista, miten kansa eli, miten sitä kohdeltiin ja kärsikö se sortoa j.n.e. Tätä hänen kertomustaan uskottiin kaikkialla ja levisi se kulovalkeana kylästä kylään. Ihmiset, jotka jo ennenkin olivat kummeksuneet matkani tarkoitusperiä ja aavistelleet, että minulle oli annettu erikoisia tehtäviä, pitivät minua nyt suurena herrana ja usein sain sen vuoksi nähdä lystikkäitä kohtauksia.

Lähtöni olin määrännyt seuraavaksi päiväksi. Tämä oli koko kylän surupäivä. Jo aamusta varhain oli lähitalojen väki kokoontunut nähdäkseen lähtöni. Nuo hyvät ja hyvää tarkoittavat ihmiset, joiden suruisista kasvoista saatoin lukea sydämen tunteita, täyttivät eteisen ja pihan odotellessaan minua saadakseen sanoa viimeiset jäähyväiset. Kyytimiehekseni olin saanut rohkean Thomasgårdin nuo[s. 141]rukaisen, jonka hevosen selässä kirstuni taas piti tehdä huviratsastuksensa metsien läpi. Itse kuljin edelleen n.s. apostolien hevosilla. Vihdoin oli jäähyväishetki käsissä. Ja mihin käännyinkin, näin kaikkialla nyyhkytyksiä ja kyyneleitä. Olin itsekin liikutettu, sillä tiesin, etten tämän kansan hyväksi ollut tehnyt mitään, millä olisin ansainnut sen rakkauden ja sitä enemmän se minuun koski. Isäntäni, vanha ukko, ei liikutukseltaan saanut sanaa sanotuksi, hän vain puristi hartaasti kättäni kuin koeteltu ystävä (sellainen hän olikin enemmän kuin moni, joka on ystävä olevinaan) ja hänen vaimonsa ja lapsensa syleilivät polviani ja pyysivät minua aina pitämään heitä rakkaassa muistissani. Minä lupasin, turhaan yrittäessäni nenäliinalla estää kyyneleitä tulvimasta ilmoille. Sitten menin paikkakunnan tavan mukaisesti miehestä mieheen ojentamaan kättä niinkuin poika, joka lähtee pitkälle matkalle. Yhteen ääneen he pyysivät, että vielä kerran palaisin heidän kyläänsä ja vakuuttivat, että se olisi heidän juhlapäivänsä, kun he vielä kerran saisivat onnen nähdä minut. Kansa raukka, varmasti luuli se minua hyväntekijäkseen, joka vetoamalla hallitukseen voisi lieventää sen kohtaloa. — Mutta eihän valtaistuimen luonakaan aina totuus pääse kuuluviin. Jätinhän kyllä painetun kertomuksen Taalain suomalaisista sekä kruununprinssille että useille korkeimman tuomioistuimen jäsenille ja julkaisin sen sitä paitsi sanomalehdissä, mutta enempää en voinut tehdä. Olin tyytyväinen, ettei näihin metsiin ainakaan vielä oltu perustettu tehtaita, mikä olisi ollut suomalaisten onnettomuus.

Sitoessani sapelin vyölleni ja heittäessäni pyssyn olalleni tunsin kuin helpotusta, sillä ne ikäänkuin muistuttivat, että olin matkustanut kokonaan toisissa tarkoituksissa, joiden vuoksi taas riensin eteenpäin päämaaliani kohti. Niin jätin kylän ihmisten saattaessa hyvän matkaa, kunnes olimme sanoneet viimeiset hyvästit tahi kuten täällä on tapana »Pidä puoliasi», niinkuin olisi ollut kyseessä lähteä vihollista vastaan. Ja vihollisiahan, Herra paratkoon, sainkin monien uhrausteni ja yritysteni palkaksi. En mitenkään voinut saada isäntäväkeäni ottamaan vastaan maksua tahi ilmoittamaan paljonko olin velkaa. Vasta kun olin heille huomauttanut, [s. 142]että olisi väärin, että he, köyhät ihmiset, kieltäytyisivät ottamasta sen minkä rikaskin, kysyi Kasakka lopulta, pidinkö 2 taalaria liikana 14 päivästä ja kyydistä Qvarnbergiin. Annoin kaksin verroin.

Tuohikontti, virsut ja leili.

Käytin koko matkan Lehtomäeltä Makkolaan tuohivirsujani, jotka, vaikka vähä väliä niitä runsusin pehmeillä sammaleilla, hankasivat jo ennen vahingoittuneita jalkojani. Lopuksi oli minun liian ahtaina halkaistava ne. Ilma oli kylmä, sateitten ja tuulien vaihdellessa. Tie kiersi aluksi suurena mutkana Hamran järven ympäri. Kolmen neljänneksen päässä kuljimme kylän myllyn ja ankeriasarkkujen ohi. Tie kävi yhä huonommaksi ja sitä paitsi väliin niin kiviseksi, ettei sitä edes voinut löytää. Meidän oli nyt kuljettava suuren korven halki, missä ei yksikään torppa eikä mökki keskeyttänyt yksitoikkoista autiutta. Ehdittyämme kahden penikulman matkan kylästä tulimme Oren joelle, kuljettuamme pienemmän joen yli, joka tässä yhtyi edelliseen. Tähän pysäh[s. 143]dyimme lepäämään ja hevosta syöttämään. Kyytimies kertoi, että täältä saadaan sangen suuria lohia, joilla hän ehkä tarkoitti taimenia, joita täällä usein sanotaan lohiksi. Olin jo tiellä päättänyt sukeltaa joenpohjasta hakemaan simpukoita, nähdäkseni oliko niissä, kuten Hülphers väittää, helmiä. Mutta ilma oli kylmä ja sateinen, virta vuolas ja joenpohja niin kivinen, ettei voinut haitatta ja vaaratta mennä veteen.

Täältä oli vielä penikulma Makkolaan. Tiellä säikäytimme naarasteerin poikueineen. Poikaset kätkeytyivät korkeaan ruohikkoon. Akkateerin näin vilaukselta sen puiden välissä lentää pyrähtäissä ja pamautin, mutta osumatta.

Meillä oli monta ylämäkeä kuljettavana, joista muuan oli Kappalinmäki (Kapellsbacken, ehkä pitäisi olla Kapellansbacken). Sen laella oli suuri lähde, jonka luona pappi (kappalainen) pyhiinvaellusretkellään suomalaismetsiin aina kiipesi hevosen selästä, istui juhlallisesti kivelle, otti esille taskumattinsa ja otti siitä vahvistuksekseen kulauksen pari. Kurillani ja tietäen, että pappi keksisi muitakin kiviä tienohelta, minä vyörytin tuon liuskakiven jyrkännettä alas, jonne se kieri kanervikkoon. Muuten juttelimme koko matkan niitä näitä. Kun kyytimies ja minä olimme samanikäisiä ja molemmat poikamaisia, tuli puhe, niinkuin usein sattuu, tytöistä. Hän vakuutti, että vaikkakin pojat ja tytöt makasivat yksissä, etenkin kesäisin, niin ei juuri koskaan mitään luvatonta tapahtunut. He saivat aikansa kulumaan viattomassa rupattelussa ja leikinlaskussa. Metsillä kuuli vain ani harvoin puhuttavan kevytkenkäisistä naisista tahi irstaista miehistä ja aviottomista lapsista. (Kun kyselin tätä seikkaa Säfsenin kirkkoherralta Frömanilta, sain kuulla sinä vuonna syntyneen 5 tai 6 aviotonta lasta. Todella pieni määrä!)

Tiesinhän ennestään, että rahvaan pojilla sekä Ruotsissa että Suomessa oli tapana viettää lyhyitä kesäöitä jonkun kaunoisen kanasen luona naapurissa. Kesällähän tytöt tavallisesti nukkuvat vaateaitoissa, ulkohuoneissa, ullakolla ja luhdeissa. Mutta yöjalassa käynti, joka ennen oli perinnäistapa, on nykyajan käsityksen mukaan sopimaton ja tapahtuu sen vuoksi muilta ja etenkin vanhemmilta salassa. Ja ellei ollut vakituista pikku ystävää, niin katsoi poika [s. 144]olevansa oikeutettu pääsemään kenen tytön luo tahansa. Sillä joka tyttöhän oli »ystävä». Eikä siinä kyllin. Nuorukaiset liittyivät parviksi käydäkseen kylän tyttöjen luona, jotka makasivat yksikseen usein lukittujen ovien takana. Mutta miten ihmeessä pojat sitten pääsevät sisälle? kysynee lukija uteliaana. Niin, siten tietysti, että tyttö itse kiltisti avaa oven. Sehän on todistuksena nuorison tuttavallisesta yhdessäolosta — vaikkakin se on nykyajan siveysopin vastaista. Sv perustuu alkuaan entisajan patriarkallisiin oloihin, tapoihin ja käsityksiin tahi on todistuksena luonnollisesta viattomuudesta, sellaisena kuin sitä vielä tapaa pienten lasten kesken. Nämä käynnit eivät kestäneet pitkää aikaa. Sillä kun kukin uskottunsa kera oli säädyllisesti jutellut tahi laskenut leikkiä hetkisen, niin he taas jättivät heidät — lensivät kuin perhoset kukasta toiseen — käydäkseen myöskin naapurin tyttöjen luona, jotka vuorostaan hekin saivat yövieraita. Näistä öitsimisistä, suomeksi »käyvä yöjalassa» tai »käyvä yökenkässä», käytetään useita ruotsinkielisiäkin nimityksiä, kuten »drifva nattlopp», »bli rotmakare» (Vestmanlannissa), »gå brandvakt» (Vermlannissa).

Tämä paha tapa (sillä sellaiseksi sekä luvattomaksi on sen nykyaika tuominnut) on väliin kehittynyt sellaiseksi, että pahanilkiset pojat, muiden mentyä levolle, ottavat laitumelta hevosia, joilla yöllä ratsastavat etäisiin kyliin kaunokaisia katsomaan. Sieltä he palaavat aamun valjetessa vaahtoavien hevosien saadessa kokea kovaa ratsastusta. Ruotsalainen rahvas pitää näitä yöseikkailuja monin paikoin tapoihin kuuluvina, vieläpä luvallisina ja laillisina. Ainakin tiedän, että niin oli laita monin paikoin Taalaissa ja Vermlannissa. Olipa tapa kehittynyt niinkin yleiseksi, että taalalaistytöt, jotka karjoineen kesällä oleilivat kaukaisissa karjamajoissa, joissa valmistivat juustoja ja voita, varta vasten muovailivat pieniä pyöreitä, appelsiinin kokoisia (Vermlannissa nelikulmaisia, pienen tynnyrin runtin suuruisia) juustoja, joita vastalahjaksi ja muistoksi antoivat nuorukaisille, jotka kunnioittivat heitä yöllisellä käynnillä. Olin kerran läsnä, kun isä ankarasti nuhteli nuorta tytärtään sen vuoksi, ettei tämä avaamalla ovea ollut vastaanottanut [s. 145]yövieraita. Ja luultavasti kerron tuonnempana tahi toiste lähemmin, miten itse Vermlannissa syyskuun 15 p:nä 1821 otin osaa yöjalassa käyntiin.

Pitkä pirttirivi.

Vallattomuus meni esim. Gunnarskogissa vielä pidemmälle. Joukko iloisia veitikoita ja pahankurisia poikia rikkaasta Trenskogin kylästä herätti yöllä varakkaan ja arvossapidetyn talon väen. Ja kun heidät oli päästetty sisälle ja valot sytytetty, ottivat he esille viulun ja alkoivat soittaa vermlantilaista polskaa. Ja pian oli tanssi käynnissä. Talon tyttäret, tytöt ja piiat, jotka herätettiin, olivat heti valmiit pyörähtelemään iloisten poikien kera. Talonpojille erikoisena piirteenä tein sen havainnon, että vaikkei tehty arvoeroa tyttöjen suhteen, niin talon tyttäret istuivat aina vanhempineen suuren pirtin peräpenkeillä, piikojen ja palvelijain asettuessa ovipuolelle. Kun oli saatu talo jalkeille ja ilo oli ylimmillään toivotettiin äkkiä ystävällisesti »hyvää yötä» ja mentiin toiseen taloon, jossa uudistui sama näytelmä, ja sieltä kolmanteen.

Kun tahdotaan kuvata jonkun kansan tapoja, ei ole kerrottava vain sellaista, mikä käy yksiin omiemme kanssa ja minkä omalta näkökannaltamme hyväksymme, vaan on meidän muistettava, että jokaisella kansalla ja ajalla on omat tai poikkeavat käsityksensä, jotka aina ovat oikeita aikanaan. Ja kuten nyt tuomitsemme monia entisajan tapoja ja tottumuksia, niin luultavasti vastaisuudessa tuomitaan monia meidänkin aatteitamme ja mielipiteitämme. Professori Rein hyväksyi sensorina tammikuun 15 p:nä 1846 kaiken muun, mitä tässä teoksessa olen kertonut ja kirjoittanut, paitsi näitä tietoja sukupuolien keskeisistä tavoista, joita hän moitti ja kirjoitti reunaan, »poistettanee» (»torde böra utgå»). Minusta sitä vastoin tämä kuvaus saa jäädä tähän, koska siinä kerrotaan kansan elämästä sellaista, mikä on ajalleen kuvaavaa. Eikä siinä kyllin. Kun ei kukaan minun tietääkseni ole kiinnittänyt huomiota tähän aiheeseen, on minun velvollisuuteni käsitellä sitä sen laajemmin. Lukija siis suonee anteeksi, jos tämä kohta venyy pitkähköksi.

Mutta palatakseni suomalaismetsiin. Mikä minun kotipuolessani tapahtuu salaisesti, se tehdään täällä julkisesti, tavan säilyttäessä alkuperäisen avoimen luonteensa, mitä minä pidän selvänä todistuksena kansan viattoman puhtaista, vaikkakin yksinkertaisista tavoista. Voidaanpa sanoa, että vanhemmat itse (ainakin paikka paikoin) koettavat saada lapsensa noudattamaan samoja tapoja kuin he itse aikoinaan käyttivät, ja lapsetkin kohdaltaan tahtovat ne säilyttää. Sillä tapahtuu usein, että sekä isä että äiti kulkee sen huoneen läpi, missä naapurin poika makaa talon tyttären vieressä, ilman että he kiinnittävät siihen huomiota. Samoin tapahtuu vielä useammin, että nuorimies kulkee ukon ja eukon makuukamarin läpi tullakseen tyttären luo. Ja vieläkin oudompana ansaitsee tulla mainituksi, että jos nuori mies lähikylistä, vaikkapa kauempaakin jää yöksi taloon, missä on nuoria tyttöjä, ja jos hän on kunnolliseksi tunnettu ja myös hänen isänsä huone, niin hänelle tehdään ystävyyden ja luottamuksen osoitukseksi makuutila tyttären viereen. Se tuntuu meidän ajallamme mahdottomalta, jopa kieroltakin, mutta totta se on. Minulta ovat suomalaismetsillä useammin kuin kerran [s. 147]isä ja äiti kysyneet, enkö tahtonut nukkua talon tyttären vieressä. Sehän on mitä luonnollisin kysymys. Mutta alussa, ennenkuin tunsin kansan sikäläisiä tapoja, ällistyin, ihmettelin, olin hämilläni ja häpesin, etenkin silloin, kun nuori neitonen punastumatta oli vieressä uteliaana odottaen vastaustani. Minun on kerta kaikkiaan vielä kerran vakuutettava, ettei sillä ole mitään epäsiveellisiä tarkoituksia eivätkä sellaiset saa tulla kysymykseen ja että tämä koskee vain suomalaisia eikä ruotsalaisia.

Omituista kyllä lienevät olot muinoin Suomessakin olleet samanlaisia. Sillä vaikken tiedä siitä kenenkään tähän saakka puhuneen ja vaikk'ei suomalaisissa eikä lappalaisissa saduissa ja taruissa ole jälkeäkään, mikä viittaisi polygamiaan — päinvastoin vaaditaan tiukasti yksiavioisuutta (ks. Otava I s. 92), niin vanha ja vieläkin hyväksytty sananlasku tietää, että nainen ainakin yhdessä tapauksessa on Commune bonum. Tämä koskee matkoja. Sanotaan näet:

Kyllähän voitaisiin tämä sananlasku tulkita niinkin, että sillä tarkoitetaan, että matkoilla naisten on palveltava ja tarjoiltava kaikille samalla tavoin, olivatpa he sitten emäntiä tai palvelijoita. Mutta tuo selitys on yksipuolinen, jopa väärä.

Todellisuudessa on tämä suomalaisten tapa vähemmän kummallinen kuin vieläkin käytännössä oleva tottumus, että miehet ja naiset yhdessä peseytyvät järvien rannoilla ja talvella käyvät yhteisessä saunassa, missä pojat ja tytöt, nuoret ja vanhat alastomina kylpevät ja peseytyvät, ilman että se herättää pahennusta tahi aistillisia tunteita ja ajatuksia, eipä edes anna aihetta pilantekoon ja virnailuun. (Nykyään, kun sivistys on kohonnut ja siveellisyys laskenut kurssissa, on tullut tavaksi, että miehet menevät ensin, naiset sitten lavalle).

Samoista syistä vieläkin monet lämpimien maiden heimot käyttävät Aatamin-aikuista pukua ja häpeemättä. Sanoohan sananlaskukin: naturalia non sunt turpia. Tässä[s. 148]kin tottumus on toinen luonto; mitä lapsuudesta asti on nähnyt ja kuullut, ei herätä myöhemminkään erikoista huomiota.

Mutta palatakseni kyytimieheeni, joka oli kaunis ja elämänhaluinen nuorukainen — hän niinkuin minäkin kukkeimmassa iässään — kertoi hän minulle aivan avomielisesti, ettei koko näillä metsillä ollut tyttöä, jonka vieressä hän ei olisi maannut. Silti lisäsi hän nuorekkaan koruttomasti, ettei ollut »koskaan mennyt liian liki». Samatenhan muinoin Lemminkäinenkin kehuskeli, ja se todistaa, että sama tapa oli vallalla hänen aikanaan. Mutta päälläpäsmärinä, seikkailijana ja epäsiveellisenä veitikkana, joka ei tapojen pyhyydestä välittänyt, hän lisää:

Silti ei hän tällä suoraan sano heihin yhtyneensä. Sillä muinaisilla suomalaisilla oli tapana ystävyyden ja vieraanvaraisuuden osoitukseksi sijoittaa tervetulleet matkamiehet talon tyttären viereen. Sehän selviää Kalevalan 5:nnestä runosta, jossa kerrotaan, miten Pohjolan emäntä kestitsi ruualla ja juomalla Ilmarista ja lopuksi:

Tämä siveellisyys ja keskinäinen luottava pidättyväisyys näyttänee monesta aikamme nuorukaisesta uskomattomalta tai luonnottomalta ja tämän päivän nuorista herroista — mahdottomalta. Niin, minäkin epäilisin, kun tunnen oman luontoni, jollen varmoista tosiseikoista toisin tietäisi ja ellei koettu olisi kerrottua varmempi.

Niinpä kyytipoikakin sanoi monesti yöllä menneensä Martan, kortteeritaloni tyttären viereen, tämän maatessa vanhempiensa huoneen peräkamarissa, eivätkä nämä olleet sanaakaan sanoneet. Mitä tyttöihin tulee — he eivät itse koskaan lähde yöseikkailuihin, ottavat vain vastaan yövie[s. 149]raita — niin he eivät laske joka poikaa viereensä, he pidättävät itselleen valintaoikeuden. Mutta etteivät menettäisi hyvää mainettaan, on heidän pakko ottaa vastaan sellaisiakin, joita viimeisinä toivoisivat. Ainakin on varma, ettei yksikään suomalaistyttö sallisi ruotsalaisen taalalaisen, olipa hän kuinka tunnettu tahansa, tulla viereensä; sillä heitä kohtaan he tuntevat todellista vastenmielisyyttä. Mutta ehkä nuoren suomalaisen väite tässä kohden oli yksipuolinen — liian hätäisesti tehty.

Mutta aihe — kovin mielenkiitoinen ainakin minun ikäiselleni — ei ole vielä loppuun pohdittu! Minusta se on päinvastoin niin tärkeä, että sietää totisesti ja perin pohjin tutkia sitä aikakirjoista ja historioista, vaikkakin toiset pitävät sitä halpana ja kirjailijan arvolle sopimattomana, t.s., että se on ala, johon säädyllisyys estää kajoamasta. Joku ehkä myöskin inttää: Monessa talossa ei ollut tyttöjä, vaan poikia, pieniä lapsia tai ei ollenkaan lapsia. Miten makuutettiin tervetullutta vierasta sellaisessa talossa? Tähän kysymykseen on helpompi vastata kuin moni puusta katsoen luulee. Vieras pantiin luultavasti emännän viereen nukkumaan, ja useistakin syistä, kuten tuonnempana lähemmin selitämme. Että muinoin sellainen tapa on ollut olemassa ja muutamin tienoin Lapissakin käytännössä siihen vihjailee kautta rantain Schefferus Lapponia teoksessaan (painettu 1675, s. 295), vaikka hän näyttää antavan sille epäsiveellisen vivahduksen, lainatessaan vielä vanhemmalta kirjailijalta Herbersteniltä kappaleen lappalaisten tavoista, joista sanotaan: »He jättävät matkustavat kauppiaat ja muut vieraat kotitelttaan vaimonsa kera mennen itse metsästämään. Jos he palatessaan huomaavat vaimonsa iloiseksi ja tavallista hyvätuulisemmaksi vieraan käyttäytymisen johdosta, niin he lahjoittavat hänelle jonkun kunnialahjan; ellei, niin he karkoittavat tämän häpeällisesti tiehensä.» On vahinko, ettei tuota kirjaa, johon Scheffer vetoo, ole täkäläisessä yliopiston kirjastossa, joten voisimme saada siitä lähempiä tietoja. Myöhäisaikaisempi kirjailija, Joh. Tornæus sanoo kuvauksessaan Tornion Lapista (painettu 1772), s. 40 suoraan: »Väitetään että he (lappalaiset) muinoin olisivat pitäneet vaimonsa communes ystävilleen, [s. 150]jotka kävivät heidän luonansa», mitä kirjoittaja pitikin luultavana ja mainitsee olleen vanhan tavan. Hän lisää vielä kuulleensa edeltäjältään, että eräs Luulajan lappalainen, joka oli tullut Tornion lappalaisen luo, illalla tunkeutui tämän vaimon viereen nukkumaan. Mutta siellä sattui olemaan kaksi »voudin miestä» (fogdekarlar), jotka myivät viinaa. Heidät kutsui lappalainen avukseen sanoen: »Tämä mies pitää täällä ilkeätä kosimishommaa ja tahtoo maata minun vaimoni vieressä. Te kun olette kruunun miehiä, tulkaa ja sitokaa hänet.» He sitoivat hänet puuhun kylmään talviyöhön. Mies kiskoi itsensä siitä irti sanoen: »Meillä on sellainen tapa Luulajan mailla, että kun ystävä tulee ystävänsä luo, niin me annamme hänen maata vaimojemme vieressä.» Tämä siis tuntuu olleen sekä suomalaisille että lappalaisille yhteinen tapa ja ansaitsee tulla lähemmin valaistuksi.

Multa palataksemme taas suomalaisiin, on meidän sanottava, että niinkuin lattia on lappalaisen istuttava tuoli, niin käyttivät sitä suomalaiset sänkynä, makuutilana. Minun lapsuudenaikanani ei Savossa eikä Karjalassa — ei ainakaan Juvalla — ollut niin ainoata pirttiä, siis talonpoikaistupaa, jossa olisi tavattu maattava sänky, ellei ehkä erikoisena poikkeuksena, jos talossa oli mielenvikainen, sokea tai ikäloppu sairas raukka, joka ei kyennyt itseään hoitamaan. Sellaiselle oli johonkin uunin nurkkaan valmistettu olopaikaksi sängyn tapainen lava. Nukuttiin siihen aikaan lattialla miehet ja naiset rinnakkain, väliin myös raheilla ja pöydillä. Toiset kiipesivät uunin päälle tahi uuniin, toiset saivat makuutilan pankolla. Jos makuupaikka oli yksinkertainen, niin oli itse makuutilakin samaten. Pielus, patja, raiti ja peite eivät tulleet kysymykseenkään, niitä ei ollut. Makuutilalle oli kesällä levitetty lehtiä tai lehteviä oksia, joskus tuotu ruohoa kuivamaan, talvella olkia. Mutta usein oli makuutilana tyhjä paikka, jonka vuoksi ei yöksi riisuttukaan yltä muuta kuin jalkineet ja päällysnuttu, joka kääräistiin kokoon päänaluiseksi. Mitään peitettä ei lämpimässä savupirtissä tarvittu; siinä kyllä ilmankin hikoili. Siksipä ei matkalaisten tahi pitkämatkaisten vieraiden saapuminen yöksi — olivatpa ne talonpoikia tahi herroja — tuottanut isäntä[s. 151]väelle vaivaa, sillä vuodetta riitti lattialla, menipä sitten miehen tai naisen viereen levolle. Eipä edes pappia varten, hänen talvella liikkuessaan lukusilla, ollut muuta keinoa kuin tuoda yöksi suuri reki tupaan. Siihen pantiin olkilyhteitä, ja siinä nukkui sanan julistaja kuin höyhensaarilla. Kestikievareissa toki oli vierashuoneessa yksi tahi pari vuodetta matkustajien varalle. Mutta vähitellen ylellisyys alkoi lisääntyä niin että rikkaimmat talot rakensivat väen tuvan vastapäätä, eteisen toiselle puolelle vierashuoneen, jossa oli kaakeliuuni ja yksi tahi kaksi seinään naulattua vuodetta. Niin, muotiylellisyys on nykyään päässyt niin pitkälle (60 vuotta myöhemmin), että miltei kaikki savupirtit on kuin pois lakaistu maasta ja savupiippu-tupia on kasvanut tilalle kuin sieniä sateella. Me puolestamme asetamme useissa tapauksissa puhtaat ja avarat savupirtit etusijalle, ainakin meidän kylmässä maassamme, jonka ilmastoon eivät »uloslämpiävät» rakennukset niin hyvin sovellu. (Sallittakoon minun omituisena päähänpistona mainita lapsena päättäneeni, että jos joskus saisin oman talon, niin antaisin päärakennukseen rakentaa suuren pirtin; päätös, joka luonnollisesti kuuluu sellaisiin, jotka eivät koskaan toteudu. — Kohta tietysti mainitaan vain tarinoissa, että suomalaiset muinoin asuivat savupirteissä. Ja kun ei kukaan muukaan ole käsitellyt tätä aihetta — ainakaan minun näkökannaltani — niin on minun täytynyt siinä viivähtää kauemmin kuin ehkä olisi toivottavaa. Muuten on ihmeellistä, miten aika muuttaa kaiken maailmassa, minkä huomaa parhaiten se, joka on saavuttanut pitkän iän (kuten minä). Niinpä nuoruudessani miltei joka talossa oli kantele, samaten kuuli paimenten pukinsarvella soittavan kauniita sarvisoittoja ja soinnukkaita paimensäveleitä. Nykyään ei niitä enää näe eikä kuule).

Edellisestä seuraa siis kuin luonnostaan ja on helposti selitettävissä, miksi suomalaiset ollessaan kesällä ulkotyössä yöksi jäävät kaukaisiin metsiin, missä joko lepäilevät »nuotioilla» tahi kuusenkuoresta kyhätyissä »mehtä-majoissaan» täysissä pukimissa, miehet ja naiset sekaisin. Samaten he talvella täyttävät kaikki kirkonkylän talot, kun tulevat penikulmien takaisista kylistään lauantaisin kirkolle kirjoit[s. 152]tautuakseen ripille, kastattamaan lapsiaan tahi hautaamaan vainajiaan, levätäkseen pitkän matkan vaivoista, voidakseen sunnuntaiaamuna olla jumalanpalveluksessa. Muistan esim. Juvan pappilan leivintuvan, miten siihen monesti yöllä sunnuntaita vasten majoittui 30—40 henkeä. Siinä makasivat vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, naineet ja naimattomat pöydillä, penkeillä ja lattialla, usein niin yhteensullottuina, ettei jalansijaa heidän välistään löytänyt. Ja silti ei koskaan kuulunut turhaa melua tahi kärkästä sanaa. Se meistä todistaa kansan ja erikoisesti nuorison siveellistä ryhtiä.

Mutta tullessani sittemmin Norjan suomalaismetsiin huomasin siellä olevan toisenlaisia tapoja käytännössä, ainakin Brandvoldin metsillä, missä minua kunnioitettiin ja palvottiin miltei kuin taivaitten lähettämää enkeliä. Eräänä kunnianosoituksen ilmaisumuotona oli se, että minua pyydettiin nukkumaan talon isännän viereen. Olisin kernaammin, jos olisi ollut valintavapaus, mennyt emännän viereen. Sillä ei käyne kieltäminen, että olin siitä hieman hämilläni ja kiusaantunut, mutta tässä ei käynyt tarjousta epääminen, sillä se olisi ollut talolle suuri ja julkinen häväistys. Silti en tiedä, koskiko tuo tapa vain minua yksityisesti vai oliko se yleisesti käytännössä, kun en, paha kylläkin, tullut itse paikalla sitä tiedustelleeksi.

Näistä patriarkallisista tavoista ja siitä, mitä varhemmin olen kertonut, teen sen päätelmän, että suomalaisilla ja lappalaisilla oli tapana osoittaa vierailleen makuutila isännän, emännän tai lasten, etenkin tyttöjen läheisyydessä, josta menettelystä vieläkin on jälkiä havaittavissa. Toisinhan ei saatakaan olla, jos lähemmin tarkkaamme ajan oloja. On siis luultavinta, että matkatessa mies asettui yöksi vaimon viereen (eihän siinä vaaraa ollut kun emännän oma mies oli toisella puolella) — puhun tässä omasta kokemuksestani — ja nainen matkalla ollen asettui isännän viereen (isännän vaimo taas oli tarkkaamassa toisella puolella). Ehkä vihjailee suomalainen sananlaskukin tähän seikkaan:

Luultavasti emännän ollessa kuollut, vanha, sairas tai raihnainen, vanhin tytär, niinkuin muussakin, edusti emäntää. Mikä aluksi näyttää uskomattomalta ja eriskummalliselta, muuttuu lähemmin tarkastaessa ymmärrettäväksi ja luonnolliseksi. Tästä on otettava se oppi, ettei kaikkea pidä käsittää ja tuomita vain meidän näkökulmaltamme, sillä joka asiaa voidaan katsella eri puolilta. — —

Silti ovat suomalaismetsillä saamani tottumus ja siellä saamani käsitys vaikuttaneet sen, että minä monessa suhteessa muutuin toisenlaiseksi kuin muut ikäiseni samoina aikoina.

9. Makkolan tienoon suomalaisia sukutarinoita. Juttuja papeista. Fridshammariin ja Moran kirkolle. Yöllinen seikkailu.

Tämän kyllin pitkän syrjähyppäyksen jälkeen palaan taas matkaseikkailuihini.

Kello oli jo 8 illalla, kun saavuimme Makkolaan (Qvarnberg), jossa poikkesimme ensimmäiseen taloon. Isäntä, Pekka Erkinpoika Härköinen, nyttemmin Rullbusk, joka oli vanha sotamies, otti minut ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. Mutta hän oli niin köyhä, ettei hänellä edes ollut pettuleipää, johon jo olin tottunut, jonka vuoksi illalliseksi söin kehlollisen kuoripiimää leivättä ja menin sitte kyytimieheni kera tallinparvelle heiniin.

Aamulla, oli näet sunnuntai, juotuani aamiaiseksi hiukan maitoa menin isäntäväkeni kera lähimpään taloon rukouksiin. Minun on mainittava, että suomalaismetsillä on yleisenä ja kauniina tapana, että väki kokoontuu joka kylässä johonkin taloon hiljaisen hartaasti rukoilemaan. Tapa on sitä kiitettävämpi, kun he ani harvoin saattavat käydä kirkossa. Siten he pyhinä silti voivat antautua uskonnolliseen tunnelmaan. Täällä siis oli koolla kylän kotona oleva väki. Heidän nöyrästi pyydettyään, että minä toimittaisin rukoukset, josta minä kieltäydyin sen vuoksi, että tahdoin tietää, miten he itse ne toimittivat, he aloittivat jumalanpalveluksensa laulamalla muutamia virsiä, sitten he lukivat joukon rukouksia, lauloivat taas virren ja lukivat päivän epistolan ja evankeliumin. Joku luki sitten kaksi pitkää saarnaa vanhasta postillasta ja hartaushetki lopetettiin laulamalla virsi. Kello 10 se alkoi ja päättyi ½ 1.

Jumalanpalveluksen jälkeen ryhdyin läsnäolevilta utelemaan, mitä he tiesivät esi-isiensä vaiheista, etenkin kun vanhat kuninkaankirjeet olivat hävinneet siten, että he olivat joutuneet ruotsalaisten kanssa käräjöimään, joten he olivat antaneet tuomio-istuimelle kuninkaankirjeensä, ja sille tielle ne jäivät. Jämsän asukkaatkin olivat (omien kertomustensa mukaan) käyneet käräjiä veroista, saaden sellaisen päätöksen, että heidän oli maksettava tynnyri rukiita kaskeamisoikeudesta. Mutta vouti oli päätökseen 1:n numeron asemesta kirjoittanut 12, jonka jälkeen heidän oli maksettava tuo määrä, mitä he surkeasti valittelivat; (relata refero).

He sanoivat, että ensiksi oli tänne Suomesta tullut Yrjänä Matinpoika Makkoinen Savosta. Muutamat sanoivat kerrotun, että hän ensin oli asunut jonkun aikaa Staffansåsenissa, ennenkuin muutti tänne ja perusti Näsgårdin. Vasta toisena kesänä oli hänen vaimonsa tullut Suomesta. Heillä oli kolme poikaa, Erkki, Antti ja Matti. Heistä muutti Erkki, mennen avioliittoon erään Pohjalaisen kera Lehtomäeltä, siihen tämän kylän taloon, jossa nyt asuu Matti Jöraninpoika. Hänellä oli poika Pekka Eerikinpoika Makkoinen, jolla oli kolme tytärtä, joista Maria Pietarintyttärellä Antti Antinpoika Hännisen kanssa Teenistä oli kaksi poikaa Antti ja Pekka, jotka jakoivat talon. Antti Antinpojalla ja Kaarina Pietarintytär Hännisellä (Sandsjöstä) oli tyttäret Maria ja Kaisa, joista edellisellä ja Elias Tuomaanpoika Fejenillä Jämsästä oli 14 lasta, jotka kaikki elävät; Kaisalla ja Elias Olenpoika Korpilla Tandsjöstä oli 5 lasta, jotka elävät. Näistä on Elias Eliaksenpoika muuttanut Råbergiin, jossa hänen appiukollaan oli karjamajoja. Antti Yrjänänpoika Makkoinen, hänkin Hännilästä nainut, muutti siihen, missä isäntäni nyt asuu. Hänellä oli 3 tytärtä, joista Kaarina meni naimisiin Sigfrid Tossavaisen kanssa Fågelsjöstä, Margareeta Elias Jämsän kanssa Rosentorpista, kolmas kuoli nuorena. Isä Antti otti kasvattipojakseen Pekka Tahvananpoika Härköisen Färilan Härkälästä ja naitti hänet Kaarina Eliaksentytär Jämsälle, josta liitosta syntyivät Kaarina, Margareeta ja Elias. Näistä jäi Kaarina Eliaksentytär taloon asumaan (naimisissa Eerik Hannunpojan kanssa Skatugbystä) [s. 156]saaden 5 lasta, jotka kaikki elävät ja ovat yhtä lukuunottamatta naimisissa. Matti Jöraninpoika Makkoinen, joka jäi taloon, oli ottanut osaa Kaarle XII:n sotiin Suomessa ja Venäjällä. Hänellä oli poika, Matti Jöraninpoika, joka nai ruotsikon Orsasta. — — —

Tultuani kotiin söin vähän maitoa ja leipää, (mikä maksoi 6 killinkiä) ja sain täältä kyytimieheksi Korpin Ullen tai kuten nimen olisi pitänyt kuulua Olli Korppisen, jonka piti kyyditä minut Jämsään. Hän oli sieltä ottanut vaimon, ja kun hänen appensa oli kylän rikkain, niin hän pyysi saada viedä minut sinne. Sinne oli kolme neljännestä. Ratsutie sinne oli vähän parempi kuin Lehtomäkeen vievä. Tullessamme Jämsään tapasimme koko kylän kokoontuneena apen taloon, kuin olisivat kaikki tienneet minua odottaa. Huhu minun tulostani olikin ennättänyt levitä sekä tänne että Makkolaan ja se oli kertonut, että minä olin hänen kuninkaallisen majesteettinsa lähetti. Tupaan tultuani syntyi juhlallinen äänettömyys eikä juuri kukaan rohjennut vastata ensimmäisiin kysymyksiini, kun he eivät tienneet, miten nöyrästi sen tekisivät. Huomattuani sen muutin menettelyäni: aloin kielevästi puhutella heitä tekeytyen mahdollisimman sukkelaksi, joten alettiin jo vetää suita hymyyn. Siten saavutin pian keskinäisen luottamuksen ja lähentymisen. Puheenaiheeksi tulivat sitten vanhat runot ja tarinat. He sanoivat sellaisia kyllä kuulleensa vanhoilta, jotka nyt jo olivat menneet manalle, mutta itse he eivät niitä taitaneet. Luultavasti he eivät tahtoneet tuoda julki mitä osasivat. Kylän miesväki oli nuorenpuoleista ja puhuivat he kaikki koko hyvää suomea. Minä olin kuulevinani sen eroavan muiden puheenparresta. Se tuntui lähentelevän Hämeen murretta; mutta ehkä se oli vain luulottelua.

He kuuntelivat tuiki tarkkaavaisina, kun luin vanhoja runoja, toisinaan purskahtaen nauruun, toisinaan huomauttaen, että olivat ennenkin sen kuulleet — niin oli etenkin useimpien loitsujen laita.

Heidän omasta menneisyydestään kertoi muuan vanha eukko, että ensimmäinen, joka tänne tuli Suomesta ryssää pakoon oli Antti Martinpoika Jämsän pitäjästä. Sen nimen [s. 157]hän antoi jälkimaailmalle muistoksi ensimmäiselle asuinpaikalleen. Kun hänellä ja hänen suvullaan ei ollut muuta sukunimeä, niin suomalaiset antoivat saman nimen suvullekin. (Jämsässä ja monessa muussa Hämeen pitäjässä ei enää ole käytännössä alkuperäisiä suomalaisia sukunimiä kuten Savossa ja Karjalassa). Hän oli tullut vaimonsa ja rengin kera ja aluksi asunut jonkun aikaa pohjoisempana Norjassa. Sinne jätti hän vaimonsa ja läksi itse renkinsä kera etsimään sopivampaa asuinpaikkaa etelämpää. Hän kuuli siellä puhuttavan Orsan metsistä ja meni sinne ottamaan niistä lähempää selkoa. Tänne hän pystytti ensimmäisen majansa paikalle, jota nimitetään Autiomäeksi, ½ neljännestä nykyisestä kylästä. Rengin ollessa pyitä pyytämässä oli hän Karjanharjun vuoren luota löytänyt lähteen, jossa oli kirkasta hyvää vettä. Hän veisti kirveellä merkin kuuseen löytääkseen sen. He olivat saaneet sitten etsiä kolme päivää, ennenkuin sen uudelleen löysivät. Sinne he muuttivatkin.

Kolmea vuotta myöhemmin sai eukko sattumoilta kuulla huhun, että mies oli pystyttänyt pirtin jonnekin näille metsille ja läksi etsimään. Eräänä päivänä, kun hän renkinsä kera aitasi kaskea, kuuli hän huhuilemista, joka kuulosti tutulta korviin. Hän kuunteli. Huhuilu toistui. Silloin mieheltä ratkesi: »Kuin ma oisin muun paikan peällä, niin minä tuntisin sen eänen, vaan ei hänen lie hiijen perkele tännek kulettana.» Eukkohan tuo Millbergin kalliolla ukkoaan huhuili.

Ukolla oli kaksi poikaa ja yksi tytär. Tytär nai rengin ja lienee tämän kera sitten muuttanut Makkolaan. Ukon jälkeläisistä kerrottiin eräästä, joka oli ollut niin rutiköyhä, että hän paikkakunnan ainoana asukkaana oli päättänyt sieltä muuttaa ja oli jo kaikki tavarat kannettu pihalle Seffaståsiin muuttoa varten, missä hänen rikas appensa asui. Mutta matkalla kohtasi hän kontion, jonka hän onnistui kaatamaan. Ja kun hän näin sai lihaa, niin hän muutti takaisin kotiansa ja peltojansa hoitamaan. Ja ellei niin olisi käynyt, ei Jämsän kylää tänä päivänä olisi olemassa. Muuten oli mainitulle Antti Martinpojalle annettu kuninkaan käsikirje tallessa ja [s. 158]minä kopioitsin sen. Sen oli antanut Kustaa Aadolf ja se oli päivätty Kopparbergissä maalisk. 22 p. 1627.

Illallisen jälkeen, josta kävi selville, että talo oli varakas, pakinoimme sydänyöhön asti, jonka jälkeen minut pantiin nukkumaan samaan huoneeseen nuoren avioparin kera. Saappaani olin jättänyt vanhan sotamies Tångin paikattaviksi, joka siitä minua verotti 16 killinkiä. Hän oli muuten isännän appiukko.

Seuraava päivä, elokuun 4:s, oli pilvinen ja sateinen. Isäntäni paikkaili tuohivirsujani, jotka olivat hajota ja töin tuskin kestivät Fridshammarin tehtaalle asti. Sain vanhan suomalaisukon kyytiin. En saanut nuorta enkä vanhaa isäntää ottamaan maksua asunnosta ja elannosta, vaikka kuinka yritin. Täältä oli kolme penikulmaa Fridshammarin tehtaalle. Taivaltaessamme pitkät matkat yksissä aloimme jutella. Ukko pakisi, että vanhat suomalaiset ja etenkin hänen äitinsä, joka osasi runoja ja loitsuja, oli kertonut Syöjättärestä. Tämä rumilus oli häijy ja ilkeä. Hänellä oli tytär, jonka nimeä ei ukko muistanut. Ja olipa Syöjättärellä vielä piikalikkakin, oikea ihmislapsi, jonka hän oli jostakin varastanut. Syöjätär oli käskenyt molempien kehrätä. Omalle tyttärelleen oli hän antanut hienoa pellavaa, mutta pilalle vain puista otettua pukinpartaa. Molempien piti kehrätä yhtä hienoa lankaa.

Hän jutteli myöskin laiskasta talonpojasta, joka oli vävylleen sanonut, jotta tämäkään ei liikoja ahertelisi: »Elä huolik paljosta työnteosta! — Anna tehä tekevän! Kyllä moa kasvaa moatessaan, peltois peppuroijessaan.»

Niinikään kertoi hän, että siihen aikaan kun Fågelsjössä vallitsi yleisesti tunnettu lahkolaisuus ja kun nämä pitivät omia saarnojaan ja raamatunselityksiänsä, oli sinne lähetetty Helsinglannin pappeja hillitsemään tuota uskonvimmaa. Mutta talonpojat olivat olleet niin raamatun-oppineita, että olivat panneet papin tiukalle. Vieläpä rovastinkin, kuten edellä olen kertonut.

Mutta toinen hänen juttunsa papeista ansainnee yleisempää huomiota: Moran Fågelsjöstä on kirkolle linnuntietä kokonaista 12 penikulmaa. Eihän tosin tietä — tus[s. 159]kinpa sinne on näkyviä polkujakaan — ole mitattu, mutta ehkä se on pidempi, jos se maanmittarin ketjulla mitataan. Kun kylä on niin kaukana kirkolta, käy seurakunnan pappi vain joka toisena vuonna heidän luonaan nuoria kastamassa, vanhoja ripittämässä, pitämässä lukusia, saarnaamassa j.n.e. — mutta ennen kaikkea perimässä saataviansa. Härjedalin Svegin pitäjän pappikin, jolla on puolta lyhempi matka, käy vuorottelemassa Moran suomalaismetsissä joka toisena vuonna — samoissa tarkoituksissa.

Ja tapahtuipa, eikä kauvan sitten, että Moran apulaispappi Carl Johan Ljungberg unilukkarin ja muutamien muiden henkilöiden kera, jotka kuuluivat saattueeseen, oli matkalla Fågelsjöhön. Sinnehän ei kesällä tulla muuten kuin ratsain, talvella hiihtäen. Hänellä oli tapana maistella hieman liiemmälti. Matkan varrellakin hän oli ottanut liikoja hampaanhautojaisia, josta oli seurauksena, ettei hän jyrkimmissä mäissä uskaltanut istua satulassa, vaan liukui niitä joten kuten takalistollaan, suullaan ja nelin kontin. Eipä ihme jos niin vaikeissa olosuhteissa taskumatti loppui. Saavuttuaan lauantai-iltana Fågelsjöhön oli seuraavana päivänä pidettävä jumalanpalvelus metsäsuomaisille. Mutta jo sunnuntai-aamuna oli hän niin täytenä käkenä, että pelättiin mitä tuleman piti. Ja kun hänen nyt piti jakaa Herran ehtoollista noin 30 vanhukselle, niin oli ehtoollisviiniä niin vähän jäljellä, että ellei ihmettä tapahtuisi, niin saisivat armopöydässä kävijät tyytyä pelkkään leipään. Niinpä kävikin, että säästäväisyydestä huolimatta vain seitsemän tuli osalliseksi Vapahtajan pyhästä verestä, muut saivat tyytyä vain ruumiseen. Sillä pitkän matkan varrella oli juokseva aines, t.s. spiritus rectificatissimus, kuivunut kokoon ja kirkkoviini saanut olla jatkona.

Kun ensimmäinen toimitus oli suoritettu piti toisen, nimittäin saarnan alkaa. Mutta kun pastori oli vähän väsähtänyt ja jalat eivät oikein kannattaneet, katsoi hän parhaaksi saarnata istuallaan peräseinän pöydäntakaiselta rahilta. Hän kiljui ja karjui aluksi, mutta väsyi vähitellen — haukotteli, kunnes luonto pääsi oikeuksiinsa. Sillä ristiessään kätensä ja kehoittaessaan lukemaan »Isä meidän —» nukkui hän kes[s. 160]ken saarnaa niin sikeästi, ettei enää herännyt. Seurakunta oli jo aikoja sitten ennättänyt lukea Herran rukouksen ja odotti vain, että pappikin lopettaisi. Ei tahdottu aluksi häiritä tämän »hartautta». Ja vaikka jo huomattiinkin miten oli, niin neuvoteltiin kauan, mitä piti tehtämän — pitikö herättää vai antaa nukkua. Katsottiin edellinen vaihtoehto sopivammaksi. Mutta pappi oli jo vaipunut niin sikeään uneen — tahi raamatun tapaan puhuen — Herra oli laskenut kätensä niin raskaana »palvelijansa» silmille, että kaikki herätys kävi jo mahdottomaksi.

Neuvoteltiin mitä oli tehtävä. Katsottiin lopulta sopivimmaksi kantaa hänet kauniisti lähimmälle vuoteelle selviämään hutikastansa. Ja tämän »ylösrakentavan» jumalanpalveluksen jälkeen painuttiin kotiin.

Seuraavana aamuna pastori heräsi — ehkä entistä selvempänä. Mutta, joko hän sai uutta virvoketta tai vaivasi entinen »pohmelo», hän (suoritettuaan niin hyvin tehtävänsä) ei voinut päästä edelleen muulla tavoin kuin siten, että hänet nostettiin hevosenselkään ja kuljetettiin ratsain siten, että kaksi suomalaista piti koivista kiinni, kumpikin omalla puolellaan, ettei hän keikahtaisi juhdan selästä. Niin hänet saatettiin lähimpään suomalaiskylään, Tandsjöhön Orsan pitäjän metsille. Mitä hyvää hän siellä sai aikaan, sitä en tiedä, mutta kyllä sen, että kaikki sai tapahtua ilman muistutusta.

Kun seuraavana päivänä tulin Moran kirkolle ja kävin pappilassa, en voinut olla kertomatta tästä rovasti Schultzenbergille. Lausuin ihmettelyni, että sellainen kappalainen saattoi vielä olla virassaan. Rovasti vastasi:

»Onhan hänet jo pantu viralta, vuonna 1817 Kristuksen syntymän jälkeen. Ei toki sen vuoksi, mitä suomalaismetsillä tapahtui, sillä missä ei ilmiantajaa, siellä ei myöskään tuomaria.»

»No miksikä sitten?» kysyin minä.

»Eipä sen kummemmasta» sanoi rovasti, »kun että hän minun kielloistani huolimatta sikahumalassa kiipesi eräänä sunnuntaina itse pääseurakunnan saarnatuoliin saarnaamaan. Siellä hän määki ja mylvi ja sai aikaan täydellisen [s. 161]kirkonhäväistyksen. Minä lähetin lukkarin useat kerrat sanomaan, että hän tulisi alas ja että minä tulisin hänen tilalleen saarnaamaan. Mutta kun hän ei totellut, täytyi minun lopulta lähettää sekä lukkari että unilukkari häntä taluttamaan alas saarnatuolista. Mutta mitäs tapahtui? Hänpä alkoi heidän kanssaan tapella itse saarnatuolissa, eikä heidän onnistunut ilman melua ja melskettä vetää häntä väkisin sieltä alas. Sehän herätti sellaista pahennusta, etten voinut olla siitä konsistorille ilmoittamatta. Siitä oli seurauksena, että virkaveljeni, kappalainen, titulus Ljungberg menetti sekä kappansa että kauluksensa.»

Olimme tainkaltaisia tarinoiden tulleet Torskabergin ylämäkeen Orsan pitäjässä. Sen toinen rinne oli toista jyrkempi. Kyytimieheni kertoi, ettei eräs Orsan pappi Forslund, joka nyt on jo kuollut, uskaltanut, pyylevä ja lihava kun oli, istua hevosen selässä, vaan oli hän käyttänyt samaa keinoa kuin Ljungbergkin — liukunut neljin kontin mäkeä alas. Hän kertoi, että Korpin Ulle, joka minua eilen kyyditsi Makkolasta Jämsään, kerran oli ollut kyydissä ja nähnyt papin siten menettelevän.

Käveltyämme kaksi penikulmaa tulimme Djurbergiin kuuluville karjamajoille. Sisällä näimme kaikkialla köyhyyttä ja kurjuutta. Täällä kuulin ensi kertaa Orsan murretta. Sitä puhuivat tuvassa eräs eukko ja taalalaistyttö. Hädin tuskin sain tilkkasen maitoa, joka tuotiin mustassa ja likaisessa astiassa. Huomasin kyllä, etten enää ollut suomalaisten parissa ja epäröin kauvan lohtisinko nauttia sitä. Nälkä pakotti minua; hinta oli 3 killinkiä.

Täältä oli penikulma Fridshammariin. Tiekin tuli yhä paremmaksi, etenkin kun olimme päässeet puolitiehen. Matkalla tapasimme Jämsästä kotoisin olevan sotamiehen, Tångin veljen, joka oli saanut nimen Trogen. Hän oli ollut kirkonkylässä ostamassa nelikon kauroja, joita myytiin sekulin nimellä, sen vuoksi että joukossa oli jokunen ohrajyväkin. Hän oli ollut Kustaa IV Adolfin aikana Ranskan sodassa ja oli Stralsundin edustalla joutunut ranskalaisten vangiksi. Hänet oli ruotsalaisten, puolalaisten, venäläisten ja preussiläisten kera viety Ranskaan ja pakotettu liitty[s. 162]mään Ranskan armeijaan ja viety Italian sotaan. Trogen oli ollut Kalabriassa ja monessa muussa paikassa ja hänet oli lopulta viety Itämaita vastaan sotimaan. Siellä hän kahden ruotsalaisen kanssa eräässä taistelussa karkasi vihollisen puolelle. Heidät otettiin hyvin vastaan ja he saivat sikäläiseltä Ruotsin ministeriltä matkapassin Ruotsiin. Seitsemän vuotta hän täten oli ollut ulkomailla. Ruotsalaiset olivat enimmäkseen kuolleet tauteihin Italiassa, kun eivät olleet tottuneita kestämään sen lämmintä ilmanalaa. Hän sanoi, että olisi itsekin menehtynyt ellei häntä olisi elähdyttänyt toisenlainen usko ja luulo. Äitikin oli jo kauan itkenyt häntä kuolleena. — Lähtiessäni Rosentorpista näytti hänen nuorempi veljensä minulle paikkaa, missä Autiomäen pirtti oli ollut ja jonka myllystä hirsiä vieläkin oli nähtävänä. Monet muistivat nähneensä kaatuneena sen kuusen, johon renki oli veistänyt merkin löytääkseen takaisin lähteelle.

Käveltyämme vielä kappaleen matkaa tapasimme kaksi Makkolan suomalaiseukkoa. Hekin tulivat kirkonkylästä, mistä olivat ostaneet muutaman kapan viljaa. Kappaleen matkaa Fridshammarista pysähdyimme hetkiseksi. Pesin kasvoni lahdenpoukamassa ja menin tiepuoleen pukemaan ylleni toiset vaatteet. Tuohivirsunikin jätin tänne. Ne olivat käyneet niin huonoiksi, etteivät pysyneet enää jalassa. Mutta olivathan ne jo palvelleet minua Lehtomäeltä tänne saakka, siis seitsemän penikulmaa.

Tultuani tehtaalle oli minun tuntikausia odotettava talon isäntää, inspehtori Westlingiä. Sillä aikaa piti minulle seuraa vanha rappiolle joutunut mies. Hän oli hyvässä pätkässä ja silmät mulkoilivat kuin härän päässä. Olin utelias näkemään Westlingin, kun Djurbergin taalalaistyttö ja kyytimiehenikin vakuuttelivat, että minä olin aivan hänen näköisensä. Tänne tuli vieraisiin tohtori Lodin tyttärineen Oresta ja he jäivät yöksi. Viimein tuli isäntäkin kotiin. Hän oli ystävällinen ja hyväntahtoinen mies, joka, omituista kyllä, oli koko lailla minun näköiseni. Hänen rouvansakin oli sievän näköinen, mutta oli liian suuri ja lihava ja hampaat olivat sysimustat. Häntä vaivasi nytkin hammassärky, ja vaikka hän käytti tohtorin apua, ei se auttanut. Tämä oli totinen [s. 163]ja vaitelias mies. Meidät sijoitettiin samaan huoneeseen nukkumaan.

Seuraavana päivänä, tiistaina elokuun 5:ntenä, kävin heti herättyäni katsomassa Kalmoran kovasintehdasta. Otin mukaani eilisen kyytimieheni, joka lupasi saattaa minua kirkolle asti. Kaivokselle oli vain puoli neljännestä. Menimme ensin kylään, josta saimme vanhan ukon, kyytimieheni apen, opastajaksemme. — —

Kivilouhimolta menin Åbergin kylään, missä sanottiin tavattavan niin kosolta kuparimalmia, ettei voida pelloilla käyttää sahroja ja että kivet lähteitten reunoilla ovat kuparimalmia. Mutta kylän väki muka pitää sitä kaikilta salassa. Ukko vei minut kylän laitaan saakka, mutta ei pidemmälle, sillä hän pelkäsi kyläläisten kostoa. Menin sinne yksin, mutta jonkun verran peläten, että he voisivat tehdä minulle pahaa, semminkin kun en ollut ottanut aseita mukaani. Siellä tapaamani miehet olivat ystävällisiä. Eräs vanha ukko näytteli kyynelsilmin minkälaisella ruoalla heidän tuli elää. Hänellä oli pieniä hyvin kauniita lapsia. Hän toivoi, että perustettaisiin kaivos, joten ei kuoltaisi nälkään. — Kuparimalmia en tavannut. — —

Palasin tehtaalle, söin aamiaisen ja läksin 4 ½ neljänneksen matkan päässä olevaan kirkonkylään. Menimme koulupappi Svedenjuksen luo. Hän oli itse poissa jakamassa ruunun viljaa rahvaalle. Kumminkin laski piika minut kamariin ja liehakoi minua vahvasti. Sitten juoksi hän kutsumassa opettajan kotiin. Tämä oli vähänläntä ja niin harvasanainen mies, etten monia sellaisia ole nähnyt, mutta muuten hyväntahtoinen. Hän ei tiennyt antaa mitään tietoja ja selvityksiä seurakunnan suomalaisista. Hän kyllä puhui Fågelsjön lahkolaisuudesta, joka oli levinnyt Herrdalista ja jonka alkuunpanija oli hullu pappi, joka oli pantu vankilaan. Siitä on olemassa painettu kertomuskin.

Täältä kirjoitin suomenkielisen kirjeen vanhemmilleni ja vaihdoin itselleni pientä setelirahaa sekä söin päivälliseksi marjoja ja maitoa. Sekä palvelustyttö että pappi väittivät, että olin kuninkaallisen majesteetin lähettämä.

Läksin sitten Noretin kievariin, jonne täältä oli ¾ [s. 164]penikulmaa. Tie, joka kulki Orsajärven rantaa pitkin, oli hyvä. Kyytimieheni ei tahtonut kulkea suorinta tietä Vomusin kautta Garbergiin ja sitä paitsi vei hän kenkävoiteeni mennessään, kun unohdin pyytää sitä takaisin hänen taskustaan.

Noretin kievari on varakas talonpoikaistalo, josta sai mitä tilasi, sen vuoksi päätinkin jäädä sinne yöksi. Epäröin kauan pitikö menemäni pappilaan. Toiselta puolen tuntui hankalalta pukeutua uudelleen, mutta toisaalta paloi mielessäni lähteä sinne. Oli kuin olisi joku minua kehoittanut menemään sinne. Menin siis kello ½ 7 illalla sinne. Tie, joka kulki Siljan järven rantaa, ei ollut kovinkaan pitkä, vain ¼ penikulmaa. Juuri kun olin lähdössä, tuli poika tarjoomaan ostettavaksi vadillisen ihania mansikoita, jotka ostin 12 killingillä. Mutta, kun ne kaadoin toiseen astiaan, näin, että allapäin oli vanhoja ja homehtuncita, josta huomasin, että täällä Taalaissakin osataan pettämisen taito. Luulin sitä paitsi talosta saavani maitoa, mutta heillä oli vain vuohenmaitoa ja sitä en huolinut.

Pappilassa oli koolla useita herroja, jotka pakinoiden istuivat kuistille kannetuilla lavitsoilla. Rovasti Schultzenberg oli jonkun verran isäni näköinen, etenkin leuka ja suun tienoot, mutta hän oli lyhyempi ja lihavampi. Hänellä oli apulaisena maisteri Dahlström. Vielä oli siellä pappismies Lexén ja koulunopettaja, ylioppilas Korsgren. Juttelimme yhtä ja toista, heidän osoittaessaan minulle hyväntahtoisuutta ja huomaavaisuutta, etenkin rovasti, joka pyysi minua jäämään illalliselle.

Dahlström näytti minulle paperin, johon oli kirjoitettu länsi Taalain Grangärdin suomalaisista. Se oli muka leikillä kirjoitettu vastaukseksi rovasti Westbladin hiippakunnan sanomissa huhtikuulla 1774 julkaisemaan pyyntöön, että annettaisiin lähempiä tietoja metsäsuomalaisten uskon asioista. Sain lainaksi kortteeriini tämän käsikirjoituksen kirjoittaakseni siitä kopion. Sen otsakkeena oli: »Afskrift af Prostens i Grangärdet Jakob Boethii bref om finmarkerna i Dalarne», päivätty huhtikuun 14:ntenä 1774. (Tämän kirjeen julkaisin [s. 165]sittemmin omilla muistutuksillani varusteltuna Mnemosynen syyskuun numerossa 1821). Sitten katsoimme, olisiko kirkonkirjoissa mitään Moran suomalaisista; mutta tuloksetta. Muuten olivat papit vasta muutamia vuosia sitten tulleet seurakuntaan eivätkä olleet vielä ennättäneet asiakirjoja lukea, mutta he lupasivat, jos jotakin löytyisi, antaa niistä minulle tietoja Upsalaan, jonka vuoksi annoin heille nimeni ja osoitteeni. Ruustinna oli rehevä ja hyvinvoipa, viiden lapsen äiti ja kaikki olivat tulleet häneen. Hän oli Tukholmasta ottanut mukaansa mamsseli Vilhelmsonin, joka oli vielä heilakka-iässä, tuskin 18 vuotias, ja vieraana oli lisäksi pastori Lexénin rouva. Minut lievetakissani asetettiin illallispöytään näiden molempien naisten väliin ja pidin yllä pirteätä keskustelua. Kello oli jo ½ 11, kun läksin kotiin. Rovasti toivotti minut seuraavaksi päiväksi tervetulleeksi. Silloin luvattiin minulle näyttää kellari, jossa Kustaa I useita päiviä oli ollut kätkössä ja kivi, jolta hän puhui taalalaisille.

Seuraavana päivänä, elokuun 6:ntena, nousin varhain ja kopioin eilisen puolentoista arkin pituisen asiakirjan ja alkoi silloin kuten usein nenästäni vuotaa verta. Mansikkani olivat muuttuneet puurotahtaaksi, enkä viitsinyt niitä syödä. Ollessani jo valmis lähtemään pappilaan tuli Lexén luokseni. Matkalla pappilaan, pitkän sillan toisella puolella, tapasimme Dahlströmin ja Korsgrenin, joista edellisen piti mennä ripittämään Sollerön toiselle puolelle. Me muut menimme pappilaan, missä tarjottiin aamiaista, vaikka kello jo oli ½ 11. Minä, Lexén, Korsgren ja eräs nuori herra menimme veneellä lahden toisella puolella olevaan kylään, jossa oli kellari, jota nimitetään Kungskällaren. Sen löysimme kappaleen matkaa rannasta ja oli sen suojaksi rakennettu pieni rakennus, johon ei vielä oltu ennätetty saada ovea eikä ikkunoita, joten se oli huvimajan tapainen. Kellari, jota oli jonkun verran korjattu, mutta joka muuten oli entisellään, oli pyöreä ja niin matala, ettei siinä mies mahtunut seisomaan. Oven yläpuolella oli ollut vierreastia, etteivät tanskalaiset löytäisi käytävää. Sivuseinässä oli aukko, josta oli kurotettu ruokaa sisälle. Kellari oli tiilestä ja millei jokaiseen olivat katsomassa käyneet herrat kaivertaneet nimensä. Minäkin [s. 166]piirsin nimeni katossa olevaan tummahkoon kiveen. Paluumatkalla menimme pappilaan päivälliselle. Ilma oli edelleen yhtä ihana kuin eilenkin.

Iltapäivällä otin Noretista kaksi miestä soutamaan itseäni ja Korsgreniä Solleröhön, jonne laskettiin olevan runsas penikulma ja jonka vuoksi kumpikin mies sai 18 killinkiä. Otimme mukaamme uistimen, mutta emme saaneet niin evääkään. Luulimme saavamme samat soutajat paluumatkalle, mutta he palasivatkin meitä odottamatta. Sollerö on penikulman pituinen Siljanin saari ja muodostaa nykyään eri seurakunnan, mutta oli ennen Moran kappeli. Kirkkoherrana oli Godenjus, jonka isä oli Gagnäsin rovasti. Hän oli äskettäin saanut apulaisen, jonka käytös ja ulkomuoto muistuttivat suuresti Gustaf Vinteriä. Pastorilla oli rattonaan nuori ja sievä rouva, joka oli iloinen ja reipas. Dahlström, joka ripitettyään oli tullut tänne, taputteli jo kerran hänen rintojaan. Herrojen istuutuessa totia juomaan läksin minä etsiskelemään mineraaleja, joista Lexén oli puhunut.

Herrat kertoivat, että muutamia viikkoja sitten oli täällä käynyt eräs tohtori Wahlberg Upsalasta, vaikkei kukaan häntä tuntenut. Hän oli muutamana lauantai-iltana tullut Noretin kievariin ja ottanut miehen sunnuntai-aamuna soutajaksi Solleröhön, jonne hän meni mineraaleja tutkimaan. Huono takki, kakkulat nenällä ja vasara kädessä olivat herättäneet epäilyksiä. Hän oli eräässä talossa kysellyt, oliko saaren vesi hyvää vai oliko siinä mitään sivumakua — kysymys, joka taalalaisista oli vieläkin epäilyttävämpi. He vastasivat, että pappilassa oli hyvä kaivo, päästäkseen selville uskalsiko mies, jota he pitivät lurjuksena, mennä sinne. Mutta kun tämä ei mennytkään sinne käsin, kysyttiin, eikö hän aikonut käydä pappilassa. Kun hän vastasi, ettei hän tuntenut pappia, kysyttiin, eikö hän aikonut poiketa majuri Häggesin virkataloon, jossa oli hyvä kaivo. Mutta siihenkin vastasi mies, ettei tuntenut majuria eikä aikonut käydä siellä. Enempää eivät solleröläiset tarvinneetkaan. He olivat varmat, että he olivat saarelleen saaneet oikean roiston ja kulkurin, joka ei uskaltanut mennä taloihin, vaan naputteli vasarallaan kal[s. 167]lioita. Tiedoitettiin nimismiehelle ja tämä antoi kirkossa kuuluttaa, että jumalanpalveluksen päätyttyä ryhdyttäisiin ajojahtiin roiston kiinniottamiseksi. Ja niinpä lähdettiin saarta ketjuna kiertämään. Kun he tulivat sille rannalle, missä mies oli tullut maihin, näkivät he hänen olevan jo järvellä saarelta menossa. He neuvottelivat, mitä olisi tehtävä, pitikö lähteä takaa-ajoon vai antaa hänen mennä. Mutta kun arveltiin, ettei hän enää voinut tehdä mitään pahaa, ajateltiin: Annetaan tuon maankiertäjän mennä! (Kun Upsalaan palattuani kerroin jutun Wahlbergille, hän sille nauroi ja sanoi, että hän kylläkin oli ihmetellyt rannalle kerääntynyttä kansanpaljoutta, mutta sitä hän ei ollut aavistanut, että kaikki olivat hänen vuoksensa sinne kerääntyneet).

Menin apulaisen kanssa kirkkoa katsomaan. Se oli uusi ja kivestä rakennettu. Alttaritaulu esitti pylväskäytävää, joten etäältä näytti siltä kuin kirkko olisi ollut siitä kaukana. Saarnatuolin toiseen nurkkaan oli maalattu palmupuu, joka olisi ollut enemmän edukseen, ellei sen ympärillä olisi ollut kullattu vyö. Me söimme välipalan ja läksimme paluumatkalle klo 7, mutta kovan vastatuulen vuoksi saavuimme pappilan rantaan vasta kello 11 yöllä. Dalström oli vähän huitteruksissa, mutta selkisi matkalla. Maksoin soutajille osuuttani 24 killinkiä ja läksin kotiin päin kömpimään. Olimme ainakin tunnin ajan nähneet järvelle jotakin valkeata liikkuvan Noretin tiellä kappaleen matkaa pappilasta. Ihmettelimme, mitä se mahtoi olla, ja minä arvelin sitä valkeaksi hevoseksi. Mutta kun nyt yön hämyssä menin lähemmäksi, luulin edessäni olevan valkeita lehmiä ja aivan lähellä huomasin ne kolmeksi taalaintytöksi. Olin sulkea yhden syliini, kun äkkäsin sen olevan itse ruustinnan, toinen oli mamsseli Vilhelmson ja kolmas tuntematon nainen; kaikki kolme valkeisiin vaatteisiin puettuina. Minua oudostutti se, että ruustinna niin myöhään ja ties' kuinka kauan oli seisoskellut etäällä pappilasta. En ollut silti tietääksenikään, vaan rupattelin hänen kysymystensä johdosta yhtä ja toista Sollerön-matkastamme. Näin silti, että mamseli Vilhelmson naurahteli ja katseli minuun veitikkamaisesti ja että rouvankin suu vetäytyi toisinaan hymyyn, josta kyllä jotakin aavistelin. [s. 168]Seisoskelimme niin pakinoiden hetkisen. Ruustinna tahtoi ensiksi saada minut lupaamaan, että tulisin seuraavana päivänä pappilaan ja sanoi näyttävänsä taalalaisten vanhoja sotajousia ynnä muita muinaismuistoja. Mutta minä vastasin, ettei niin mieluista kuin se olisikin, aikani antanut myöden. Kun hän näki, ettei se auttanut, esitti hän tuon vieraan naisen selittäen, että tämä oli nuori rouva, joka asui aivan lähellä samassa kylässä kuin minäkin, siis Noretissa, puhutellen naista joka toisessa sanassa »serkuksi.» Ruustinna kysyi, enkö olisi niin ystävällinen ja saattaisi »serkkua» kotiin, kun oli jo yö ja meillä sama matka. Nytpä avasi vieras nainenkin suunsa, kiemaili ja niiaili sekä pyyteli anteeksi. Hänen sivistyneestä ja sujuvasta puheestansa huomasin, ettei ollut kysymyksessä mikään herraskaiseksi puettu kamarineitonen, kuten aluksi olin luullut. Lupauduin uskolliseksi saattajaksi ja sanoimme jäähyväiset. Mamsseli Vilhelmson nauroi makeasti ja ruustinna huusi jälkeemme: »Onnittelen serkkua hyvän saattajan saaneena!»

Enpä tiennyt mitä piti uskomani. Aluksi luulin, että minulle esitettiin valepukuinen kamarineito tahi piika, jonka piti tehdä minusta pilaa, nuori ja kokematon kun olin ja päälle päätteeksi ulkomaalainen, jotta sitten voitaisiin minun kustannuksellani pitää hauskaa. Mutta kun näin, että sekä ruustinna että mamsseli Vilhelmson hyvästeltäessä todella suutelivat häntä, niin ei se oikein mallannut; sillä piikaa he eivät olisi toki alentuneet suutelemaan. Että tässä silti piili jotakin salaperäistä, päättelin siitä, että vieras serkku oli kietonut päänsä ympäri suuren valkean kambritsihuivin ja niin perinpohjaisesti, että tuskin nenännipukkaa näkyi. Siitä päättelin, että alla piili jotakin epämuodostunutta ja luotaan työntävää. Silti aloitti hän keskustelun sanoen olevansa yksinkertainen »dalkulla», itse nauraen nerokkaalle keksinnölleen, selittäen samalla ettei minun pitäisi häntä arvostella vaatteitten mukaan. Vähän ajan kuluttua sanoi hän nimensa olevan Zweigbergh ja että hänen miehensä oli luutnantti, mutta että tämä vieden heidän ainoan lapsensa, 11-vuotiaan tyttären mukanansa oli muuttanut Vestergötlantiin. Hän oli jäänyt jäljelle piikojen ja 80:n ikäisen [s. 169]ukon kera nimeltä Ulfsparre tätä hoitamaan j.n.e., jonka vuoksi hänellä asustaessaan yksin oli sanomattoman ikävä. Annoin hänen puheensa kulkea korvasta sisälle, toisesta ulos, t.s. en uskonut enkä epäillyt. Hän tipsutteli vieressäni lyöttäytyen kuin siipieni suojaan. Kun minä harppailin reippaasti, teki hän samoin, jos hidastutin käyntiäni, niin hän samoin. Kun tulimme jollekin veräjälle, kiiruhti hän edellä avaamaan sen kohteliaasti minulle. Ehei, ajattelin minä, nyt minun on otettava selko, mikä lintu sinä oikein olet, ja päätin seuraavalla veräjällä ehättää ennen häntä. Kiiruhdin siis edelle, otin häntä vyötäisiltä ja samalla rinnoistakin, mitä hän ei suinkaan ujostellut, päinvastoin tuntui se häntä huvittavan, kun sai vähän kanssani teuhata. Enpä tyytynyt vielä tähänkään, vaan kokeilin, menisikö hänen auliutensa vieläkin pidemmälle. Kun siis olimme kävelleet vielä kappaleen matkaa, kysyin — oli nimittäin jo sydänyö — eikö istuttaisi hetkiseksi ruohikolle tien viereen levähtämään. Kun hän oli heti valmis, en tiennyt, mitä vastaisin, voidakseni rehellisesti vetäytyä pelistä. »Mutta ruoho onkin jo kasteesta märkää», sanoin, »joten se ei käy laatuun.» Luonnollisesti hän oli samaa mieltä ja niin pääsin mukavasti pälkähästä.

Tultuamme kievarin pihalle juttelimme siinä muutaman sydänyön hetken. En enää muista, kysyinkö ajattelemattomuudessani vai häntä edelleen koetellakseni, eikö hän tahtoisi tulla minun kamariini, koska minulla kerran oli yksityinen huone pihan puolella. Hän niiasi ja kiitti valmiina kuin olisi se kuulunut hänen velvollisuuksiinsa. Nytpä jouduin kiikkiin, suoraan sanoen, minä häpesin. Pyytelin anteeksi ja estelin menoa sillä, että huone oli siivoomaton ja minun tavarani siellä sellaisessa sekamelskassa, etten kehdannut laskea ketään sisälle. Sanoin mieluummin saattavani hänet kotiin, nähdäkseni samalla, missä ja miten hän asui. Iloisena suostui hän mielihyvin siihenkin. Ja me vaelsimme edelleen.

Kun oli sanottu hänen asuvan samassa kylässä, luulin tietysti, ettei matka olisi pitkä. Minusta tuntui sen vuoksi oudolta, että uudelleen jouduimme pimeään metsään, jossa vain hän, joka tunsi tien, saattoi seurata kapeata polkua. [s. 170]Eikä siinä kyllin — matka ei tuntunut koskaan loppuvan, niin kauan se minusta kesti. Itsekseni mietin, näinkö oli tarkoituksena viedä minut johonkin ansaan rahojeni vuoksi — kun olin aseeton, sillä ruustinnaan ja serkkuun ei mielestäni enää ollut luottamista. Olimme mielestäni jo vaeltaneet yön pimeydessä lähes ¼ penikulmaa, kun tulimme suurehkon navetan veräjälle, minkä takana kolmattakymmentä lehmää märehti. Noudattaen pientä polkua tulimme torpan toisella puolella olevalle veräjälle. Ja niin oli edessämme punaiseksi maalattu kaksikerroksinen rakennus, jota kävelykumppanini sanoi kodikseen. Kaikki valot ikkunoista oli jo sammutettu. Hän kysyi, enkö tahtoisi katsella kaunista puutarhaa, johon käytävä johti vasemmanpuoliselta rakennuksennurkalta ja aitauksen takana oli rivi korkeita tuuheita koivuja. Kohteliaisuudesta suostuin ehdotukseen. Käveltyämme muutaman askeleen suurta käytävää pitkin hän kysyi, enkö tahtoisi laskeutua hänen kerallaan suureen luolaan. Hän näytti aukkoa, jonne johtivat leveähköt portaat. Luolan pohjalle oli seinämille tehty ruohosohva. Vai niin, ajattelin minä, tännekö hän tahtoikin minut viedä, jotta kaikessa rauhassa ja häiritsemättä saisimme vaipua tutkimaan hiljaista ja puoleensa vetävää luontoa. Mutta hän ei edes istuutunut, vaan selitti, että täällä on epäterveellistä ja kosteaa, ja pyysi minua sisälle. Aavistin, että hän vain tahtoi tutkia rakennuksen tältäkin puolelta, oliko kaikki valot rakennuksessa sammutettu. Kello oli yksi yöllä.

Tultuamme saliin pyyteli hän anteeksi, että pöydällä oli joukko maitoastioita ja sanoi katuvansa, ettei ollut antanut piialle maitoaitan avainta. Hän vei minut salin oikealla puolella olevaan kamariin, pyysi istumaan ja sanoi vilkaisevansa miten on vanhan Ulfsparren^[5] laita, jota hän nimitti isoisäkseen ja joka nukkui salin vasemmanpuolisessa kamarissa. Ukko kysyi: »Missä sinä olet viipynyt niin kauan?» Hiivin oven taakse kuuntelemaan, puhuttaisiinko mitään minusta.

Naisen muutamin sanoin toivottaessa hyvää yötä sanoi [s. 171]ukko: »Jumala sinua siunatkoon, lapsukaiseni!» ja silloin minä sen kiireen harppasin entiselle paikalleni kamariin istumaan, ilman, että nainen oli mitään huomannut. Nyt riisui hän päällystakin yltänsä, joten näin, että hän oli sangen hienosti puettu, mutta liinaa hän ei ottanut kasvoiltaan. Hän pyysi saada tarjota illallista, mutta minä kielsin.

»Kyllä minä nuoret herrat tunnen», sanoi hän, »he pitävät viilikehlosta.» Hän meni maitoaittaan ja toi yhden sellaisen. Eikä minullakaan ollut mitään vastaan, sillä minulla oli kova nälkä ja ruokahalu, kun en ollut Sollerössä syönyt muuta kuin pienen voileivän ja olin sen jälkeen ollut tuntikausia järvellä. Rouva Zweigbergh pani nyt pöydälle pullon viinaa, voita, kuoripiimäkehlon, maljan kermaa, sokeria, inkivääriä y.m. Hän pyysi samalla anteeksi, että kestitys oli niin kehno ja maalaismainen, kun hän ei tahtonut herättää talon piikoja keittämään, mutta jos tahtoisin, niin pianpa sekin olisi tehty. Minä pyysin häntä kaikin mokomin jättämään sen tekemättä. Söin vankasti, mutta vain kuoripiimää, mikä ei herättänyt epäilystä, vaikkakin se oli vielä liian nuorta, joten se ei ollut vielä täysin piimiintynyt. Hän kysyi, miltä se maistui. Minä tietysti kehuin sitä erinomaiseksi, mutta hän olisi saanut vallan toisen käsityksen, jos olisi maistanut. Sitten kehui hän minua siitä, etten maistanut viinaa ja arveli: »Sitäpä en olisi konsanaan uskonut!»

Kun olin syönyt, kysyi hän, enkö tahtoisi olla hänen luonaan yötä. Hän selitti, että saisin koko yläkerran käytettäväkseni ja että hän itse tekisi minulle sinne vuoteen herättämättä piikoja ja ettei minulta mitään tulisi puuttumaan. Rukoileva äänensävy vaikutti sen, että minun oli aluksi vaikea pyyntöä vastustaa ja kylmänä, epäilevänä ja kiittämättömänä suhtautua hänen osoittamaansa hyvyyteen. Ja jos hän olisi sytyttänyt valon ja paljastanut kasvonsa, minä olin liian kaino sitä pyytämään, olisin ehkä jäänyt, semminkin kun olin epävarma, löytäisinkö halki metsän tien kievariin. Mutta se seikka, että hän peitti kasvonsa osoittamatta minulle luottamusta, vaikutti, etten minäkään uskonut hänestä mitään hyvää. Kaikki minun vastasyyni hän kumosi käyden yhä kiihkeämmäksi. Lopulta sanoin tiukasti, että minun [s. 172]oli mahdotonta jäädä, kun en uskallanut jättää tavaroitani omiin hoteisiinsa kestikievariin lukitsemattomaan huoneeseen, jonne jokainen matkustaja saattoi päästä. Muistelen vieläkin niitä syviä huokauksia, jotka pääsivät ilmoille hänen rinnastaan sydämen kevennykseksi; ja oli oikein paha ollakseni, kun ne olivat minun aiheuttamiani.

Kun otin jäähyväiset ja nyt tosissani, luulin hänen olevan pahoillaan ja vihainen, mutta hän osasi niin teeskennellä, että hän tuskin näytti surulliselta. Hän päinvastoin tuli minua saattamaan. Mutta kun olimme kulkeneet lehmitarhan läpi ja tulleet toiselle veräjälle, en antanut hänen saattaa pidemmälle, sillä olen varma, että jos vain olisin sallinut, olisi hän tullut aina kestikievariin asti. Kun hän vihdoin viimein sanoi jäähyväiset, hän pyysi — miltei rukoili — että jos paluumatkalla Elfdalista tulisin tätä tietä tai jos muulloin kävisin näillä main, kävisin hänen luonansa — hänelle jäi siis vielä toivon kipinä himmeästi välkähtelemään. (Kun joskus olen ystävilleni tämän tarinan jutellut, ovat he kuin yhdestä suusta selittäneet, että minä olin tyhmä kuin jääräpässi, kun en paremmin käyttänyt hyväkseni tilaisuutta hyväntahtoisuutta, luottamusta ja hempeyttä).

Kun nyt piti vaeltaa kotiin, sain kyllin »könilleni» itsepäisyyteni vuoksi. En löytänyt tietä, eksyin ja jouduin metsän tiheikköihin, joissa oli vaikea tunkeutua edelleen, kunnes viimein tulin järven rannalle, joka ei voinut olla mikään muu kuin Siljan. Kuljin sen rantaa pitkin, kunnes tulin pitkälle joen yli vievälle sillalle, josta kyllä löysin kotiin. Tultuani kievariin paneuduin väsyneenä vuoteelle, vielä kauan miettien rouvaa ja hänen käyttäytymistään.^[6]

10. Matkalla Länsi-Taalaihin. Tarinoita.

Seuraavana päivänä, elokuun 7:ntenä, oli ilma kaunis. Vasta kello 10 olin matkavalmis, syötyäni aamiaiseksi paistettuja perunoita, hienoa rukihista näkkileipää voin kera y.m. Emäntäni otti koko olostani vain 1 taalarin. Täältä sain kyytimiehen, joka ajoi koko lujasti, sain näet taas käyttää rattaita ja hyvä hevonen hänellä olikin. Pappilan ohi ajaessamme näytti hän minulle paikan, missä Kustaa I puhui rahvaalle. Sitä nimitetään Klockgropen. — — Kuljettuamme ¼ penikulmaa menimme Dalelfvenin yli maksaen 3 killinkiä. Garbergiin oli 9/4 penikulmaa ja sain sieltä Kerstin nimisen tytön edelleen kyytiin. Tieltä pyrähti teeriparvi, jota en ennättänyt ampua. Meillä oli 6/4 Öster Myckelängin kylään, sieltä puoli neljännestä kirkolle ja vajaa kaksi neljännestä Elfdalin porfyyrikaivoksille, jonne olin matkalla. Sinne tulin kello 7. Lindbom, jonkunlainen pehtori, jota pidettiin paikan päämiehenä tuli päärakennuksen portaille vastaani ja selitti, että hän äsken paikkakunnalle muuttaneena saattoi tarjota illallisen, mutta ei yösijaa. Minä vastasin, etten sitä ollut pyytänytkään, vaan olin tullut katsomaan hiomoa, jossa oli kyllin ihmeellisiä sahalaitteita, joita kaikkia katselin. Muistoksi ostin porfyyrisen suola-astian. Juttelin sitten hetkisen pehtori Lindbomin kanssa — hän oli kovin tohtori Lillen näköinen. Vaivaisen illallisen syötyäni menin kirkonkylään, missä sain yösijan erään suutarin luona, jossa oli kyllin hyvä olla. Sovin kyytimieheni kanssa, että hän seuraavana aamuna veisi minut Evertzbergiin, minne on 5/4 penikulmaa polkua, sillä nyt taas jalkamatkani alkoivat.

Järvimaisema suomalaismetsissä.

Perjantai, elokuun 8:s, oli kaunis ja lämmin niinkuin edellinenkin päivä. Sain aamiaista, vaikka emäntä ensin kieltäytyi sitä antamasta. Pappilan mamsseli, sangen suloinen tyttönen, tuli taloon. Tuskinpa hänellä muuta asiaa olikaan kuin halu nähdä, kuka minä olin. Hän muistutti paljon neiti Konoffia. Odotin kauan kyytimiestäni ja aioin jo mennä Oikebergiin etsiskelemään agat-kiviä, vaikka Lindbom olikin [s. 175]sanonut, ettei niitä siellä olisi. Soudimme veneellä virran yli ja annoimme hevosen uida. Sivuutimme sen lähteen, josta Kustaa I oli juonut paetessaan Morasta Limaan ja jonka vedellä Kaarle XI sammutti janonsa kulkiessaan tästä ohi v. 1688 ja jota lähdettä sen vuoksi nimitettiin Kuninkaanlähteeksi. Minäkin sammutin siinä janoni ja vesi maistui hyvältä ja raikkaalta. Talonpojat kertoivat, että pari viikkoa sitten oli tavattu lähteen luota kaksi kuollutta; ne olivat olleet nälkään kuolleita.

Kyytimieheni kertoi kävellessämme vuorenpeikoista, jotka olivat ryöstäneet taalalaisneitosia. Tultuamme Evertzbergiin oli kylässä kotona vain yksi ainoa mies, jolla oli hevonen, jolla hän kynti peltoansa. Hän ei joutanut minua kyyditsemään ja täältä oli 5/4 Risbergin karjamajalle, missä kylänväki oli. Tänne saavuin jo kello 11 ap. Odotellessani lueskelin Hülphersin Taalain matkaa, etsin mineraaleja, katselin kirkkoa ja kiipesin ovettomaan kellotapuliin. Sitten menin katsomaan, miten tuo mies kynti, kylvi ja äesti peltotilkkuansa. Vaivoin sain häneltä vähän akanoista valmistettua leipää ja puolituoppisen maitoa. Hän oli saituri, vaikka poika olikin lautamies. Koetin leikilläni tarjota hänen hevoselleen ostamaani leipää, mutta se vain haisteli sitä. Yöksi menin nukkumaan avoimelle tallinparvelle ja kun se yölläkin oli lukitsematon, otin sapelin makuutoverikseni.

Seuraavana aamuna nousin varhain, joten jo kello 4:ltä olimme matkalla. Tiellä tapasimme miesjoukon, joka palasi Risbergistä. Pyysimme saada hevosta. Eräs heistä lupasi, jos hänen 20-vuotias tyttärensä tulisi minua kyyditsemään. Tultuamme kylään kysyin tytöltä. Vastaamatta mitään hän alkoi keskustella kyytimieheni kanssa kielellä, jota en ymmärtänyt. Vain niin paljon olin saavinani selville, että hän kysyi, oliko hänen isänsä todellakin antanut siihen luvan ja mikä mies minä olin. Sitten meni hän hevosta etsimään. Sillä aikaa söin minä vähän maitoa ja pettuleipää naapuritalossa. Minun oli annettava kyytirahaa 24 killinkiä, vaikk'ei Månsbergiin ollut kuin 3 ½ neljännestä. Hän oli pirteä ja reipas tyttö, väkevä kuin mies ja lupasi käydä minua Upsalassa tervehtimässä, kun tulisi niille main työnhakuun. Hän nosti [s. 176]yksin kirstuni hevosen selkään, minkä itse usein olin saanut tehdä, kun nälkiintyneet miehet eivät jaksaneet. Muuten hän valehteli olevansa 18 vanha ja laski leikkiä, joten hyvin huomasi, että hän oli ollut Tukholmassa.

Månsbergissä ollessani alkoi hereästi sataa. Sieltä sain heti hevosen. Tie oli tähän asti ollut hyvin huono ja kivinen. Täältä tuli vastaamme suuria rämeitä ja veteliä soita. Käveltyämme toista penikulmaa tulimme Mattsåsenin karjamajoille, missä ei ollut ketään kotona. Sieltä oli puolitoista neljännestä toiselle pohjoiseksi Fennigbergiksi nimitetylle karjamajalle. Siellä oli kotona vain akka, joka ei tiennyt pitkäkö matka oli kirkolle tahi kyliin. Sillä kysymyksiin hän vastasi: »Sinne on kappale matkaa» tahi »niinpä sitä on» ja »hei, ja niinpä sitä on, joka tietköön.» Meillä saattoi Munin kylään olla puolitoista neljännestä ja saavuimme sinne vasta pimeän tullen kaikkien jo nukkuessa. Saimme yökortteerin hyvässä ja rikkaassa talossa, jossa minä nukuin kovalla pöydällä. Koko viimeinen neljännes oli ollut yhtä alamäkeä ja kylä oli joenrannalla, joka erottaa Itä-Taalain Länsi-Taalaista. Joen toisella puolella on taaskin korkea ylämäki.

Kyytimies kertoi matkalla Limaan useita juttuja vuorenpeikoista. Eräs oli seuraavanlainen:

Olipa talonpoika, joka jouluaamuna läksi kirkolle ja jätti tyttärensä kotiin. Tiellä hän tapasi viisaan miehen. Tämä oli tietäjä. Hevonen oli pelästynyt ja alkanut hyppiä. Tämä oli sanonut talonpojalle; että piti heti rientää kotiin, jos tahtoi tyttärensä pelastaa. Itse hän oli luvannut seurata mukana. He kääntyivät siis takaisin. Mutta hevonen, joka muuten oli virma juoksija, ei tahtonut vetää, kun vieras ukko istui reessä. Kun he saapuivat taloon, oli se täynnä hevosia ja kaikenlaista tavaraa. Ja mikä ilonpito kuuluikaan tuvasta! Kun he avasivat oven, huomasivat he sen olevan täynnä vuorenhaltioita. Suuri pöytä oli katettu ja kaikki lautaset olivat kultaa ja hopeata. Hänen tyttärensä oli puettu morsiameksi ja koristettu kauniiksi. Ja päässä oli kultainen kruunu. Nähtyään tuon kaiken heitti isäntä puukkonsa morsiamen pään yli, niin että se jäi seinään kiinni. Kaikki [s. 177]mikä tytölle oli annettu, sekä kruunu että komea vaatetus jäi nyt hänelle, sillä peikoilla ei enää ollut valtaa morsiamen suhteen. Sitten heitti ukko virsikirjansa pöydälle huutaen: »Kaikki mitä pöydällä on, on kirjoitettu Herran nimeen!» Silloin jäi kaikki mitä pöydällä oli hänen omakseen. Peikot hyökkäsivät ovelle ja menivät sellaista vauhtia tiehensä, että vain humina kävi. Ja heidän oli pakko jättää jälkeensä kaikki kultansa ja hopeansa. Isäntä lahjoitti kruunun Moran kirkolle. Ja se lienee sama, mikä siellä on vielä tänä päivänäkin.

Tultuamme Horsmundvuorelle kertoi oppaani, että muinoin oli kaksi jättiläistä. Toisen nimi oli Horsmund, ja asui hän Horsmundin vuorella. Toisen nimi oli Kastare, joka asui Kastarin vuorella toisella puolen jokea, joka erotti heidät toisistaan. Välimatkaa oli runsas puoli penikulmaa. He kerran riitaantuivat. Kastare väitti, että aurinko ensin nousee Horsmundin vuorelta, joka on idässä käsin. Horsmund taas väitti, että se nousee Kastarin vuorelta, koska hän sen ensiksi näki sieltä nousevan. Julmistuneena he heittelivät toinen toistaan kivillä. Kastaren kivi sattui Horsmundiin niin että tämän jalka katkesi. Haavoittuneena ei Horsmund enää jaksanut heittää kiveä sen kauemmaksi, kuin että se putosi joen keskikohdalle. Siinä se vieläkin näkyy matalan veden aikana.

Kyytimies, joka saattoi minua Elfdalin kirkonkylästä, kertoi monesti nähneensä, miten vuorenpeikko kaitsi karjaansa vuorien ja laaksojen keskellä, mutta kun tuli lähelle, niin kaikki katosi. Eräs tyttö oli kerran kuullut, miten muuan peikko huuteli vuohiaan laulaen:

Syynä siihen, etteivät ne enää näyttäydy, on se, että ne kuultuaan kirkon ison kellon äänen ovat kaikonneet pois. Ne ovat ensin yrittäneet estää sitä soimasta, mutta vaikka ne reunaan ovat purreet suuren jäljen, joka vieläkin on nähtävissä, niin se ei ole auttanut.

11. Länsi-Taalaita samoilemassa. Asutustarinoita.

Gottlund meni sunnuntaiaamuna, elokuun 10:ntenä, Liman pappilaan, missä hän tapasi kirkkoherra Restadiuksen ja tämän pojan, joka oli ylioppilas. Aamiaisen jälkeen mentiin kirkkoon. Siellä herättivät etenkin unilukkarin puuhat Gottlundin huomiota, tämä kun saarnan aikana paukutteli piiskaansa kuin pyssyä. Kun pappi kehoitti seurakuntaa lukemaan Herran rukousta, niin hän itse otti kellon housuntaskustaan ja alkoi vetää sitä rukoilevan seurakunnan nähden.

Päivällisen jälkeen tanssittiin pappilan piharakennuksessa papin pojan soittaessa viulua. Taalalaistytöt olivat Gottlundin mielestä »lihavia lötsyköitä kuin kurkut ja haisivat maidolle ja juustolle. Heillä oli tuskin polvien alapuolelle ulettuvat hameet ja usein näkyi pylly kuin he oikein pyörähtelivät. He näyttivät sitä pyylevämmiltä, kun käyttivät pallukkaa (valk) hameensa alla.»

Seuraavana päivänä, elok. 11:ntenä, satoi, joten Gottlund ei heti jatkanut matkaansa, vaan oli vesilintuja ampumassa järvellä pudottaen sinne puukkonsa. Vasta kello 8 illalla saapui hän Transtrandin kappelikirkolle, jonne oli 7/4 penikulmaa, jääden yöksi rikkaaseen talonpoikaistaloon. Seuraavana aamuna hän taas metsästeli käyden paikkakunnan korkeilla vaaroilla.

Sillä aikaa oli kappalainen Godenius käynyt kutsumassa Gottlundia pappilaan. Rouva oli hänen mielestänsä tukholmalaisen soutaja-akan näköinen ja molemmat lörpöttelivät ja valehtelivat. Gottlundille laadittiin yösija yliskamariin. Pappilan herrasväestä kerrottiin, että he tappelivat keskenään, niin että jymy kuului kylille, sitä paitsi he olivat juoppoja.

Palattuaan Liman pappilaan oleili Gottlund kirkonkylässä kolmisen päivää perehtyen sen nähtävyyksiin, karjamajoiltaan palanneeseen väestöön ja välillä vahvasti riidellen kirkkoherran kanssa filosofiasta ja uskonnon asioista. Eräs Norjan talonpoika selitti, että suomalaiset ovat alkaneet halveksia äidinkieltänsä sen vuoksi, että papisto heitä haukkuu ja kieltää opettamasta lapsille suomea, kun he muka siten »finskaavat» pilalle Jumalan sanan (»finska bort Guds ord.»)

Elokuun 16:ntena Gottlund otti kyyditsijäksi »kievarin oman vaimon, nuoren ja kauniin naisen» Sandön 5/4 penikulman matkan päässä olevalle postiasemalle. Matka kävi Taalainjoen rannalla olevien kylien kautta. Sandöstä tuli hän puolen penikulman matkaa kuljettuaan Malungin pitäjän Forsin kestikievariin ja sieltä veneellä 1 ¼ penikulmaa jokea pitkin Malungin kirkolle. Pappi oli heinäniityllä, jonne sihteeri Frögeliuksen poika saatteli Gottlundia. Tämä kertoi, että pitäjän suomalaiset olivat tänne saapuneet noin 80 vuotta sitten Vermlannista ja että pitäjää nimitettiin »Länsi-Finnmarkiksi» ja etteivät he olleet suomalaisia vaan vermlantilaisia. »Itä-Finnmarkissa» oli suomalaisia, vaikkei kukaan enää osannut kieltä. Kirkkoherra Godeniuksen seurassa palasi Gottlund sitten pappilaan. Tämä kertoi pitäjässä olevan 67 suomalaistaloa ja että sekä Länsi- että Itä-Finnmarkissa oli todellisia suomalaisia, vaikka Frögelius oli toisin valehdellut. Kirkonkirjoista merkitsi Gottlund muistiin suomalaiskylien nimet.

Länsi-Finnmarkissa niitä oli 15: Löfheden, Björnåsen, Afradstjern, Afradsberg, Östra Gåstjernsberg, Brunkilsberg, Kölberget, Löfberget, Medskogsberget, Vestra Gåstjernsberg, Kölåsen, Östnäsberg, Granberg, Lisskogsåsen ja Risåsen; Itä-Finnmarkissa 13: Östra Bredsjön, Bredsjön, Ivarsberg, Gökberget, Sundberg, Rankfallet, Milsjön, Milsjöheden, Österviksfall, Tyngsjön, Svedberget, Laxmåsen ja Nybofjällsberget.

Godenius mainitsi, että suomalaiset ovat veitikoita ja käräjäpukareita.

Gottlund jatkaa:

Pappilasta menin takaisin kievariin kirjoittamaan päiväkirjaani, joka olikin jäänyt laiminlyödyksi. Epäröin, pitikö täältä mennä Tyngsjöhön, jonne oli hyvä ja suora tie tahi kierrellä Länsi-Finnmarkin saloja. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja sovin kestikievarin kanssa, että hän yhden taalarin 16 killingin maksusta veisi minut Gåstjernsbergiin, jonne oli 3 penikulmaa ja toiselle miehelle oli maksettava 16 killinkiä hevosesta Sjöhusstrandiin. Yöni nukuin yliskamarissa, jossa oli kyllin hyvä. Talo näytti rikkaalta, vaikkakin jäljestä käsin sain kuulla, että siinä elettiin velaksi.

Sunnuntaina 17 p:nä nousin varhain, maksoin emännälle 12 killinkiä aamiaisesta ja yösijasta ja lähdimme kolmisin kello 5 edelleen. Ensin ajoimme rattailla ⅔ Utsjöhön, minne jätimme kärryromumme ja menimme, vieden hevosen mukanamme joen toiselle puolelle, josta minä ja kyytipoika menimme veneellä jokea pitkin Walleniin, jonne oli ⅓ neljännespenikulmaa kievarin ratsastaessa maitse. Täältä sai kyytipoika soutaa kotiin minun ja kievarin ottaessa hevosen kuljettaaksemme tavarani säkkisatulassa Utsjöbergin ohi Sjöhusiin puolen penikulmaa kivistä ja pahaa tietä. Vallenin luona tapasi kestikievari kaksi talonpoikaa, joille hän valehteli, että minä olin Norjaan pyrkivä karkulainen, joka olin hänelle antanut satoja taalareja. He uskoivat ja kun veneellä kuljin heidän ohitsensa, huusi toinen heistä minulle: »Kiiruhtakaa, niin kaikki käy hyvin!»

Meidän oli puolentoista penikulman matkalla soudettava useiden järvien yli. Ne olivat: Båtsjön, Lifskogssjön, Storskapsjön, Långnora, Storsjön, Juppsjön ja Tyngen. Tuuli oli koko ajan vastainen. Menimme sen vuoksi erään Hå-joen sillan luona maihin. Täällä kätkimme matka-arkun ja tavaramme suohon kuusenhavujen alle. Kestikievari veisti merkin puuhun, jotta löytäisimme paikan. Itse menimme kylään. Vestra Gåstjernsbergiin, minne me pyrimme, oli penikulma. Tuskin olimme nousseet veneestä, kun alkoi hereästi sataa ja sitä jatkui aina seuraavaan päivään saakka. Valitsimme päälle päätteeksi väärän tien, oikean puolisen ja saimme kahlata suuria soita, joissa vajosimme polviin asti, jopa olimme niihin kokonaan upota. Silti kuljimme sellaista [s. 182]vauhtia, että kello 4 olimme liko märkinä kylässä, vaikka vasta klo 1 olimme tulleet rantaan.

Venematkalla kertoi kestikievari juttuja papistosta. Kirkkoherra Godeniuksella muka oli leipäsusi kotona ja tiedettiin hänellä olleen ainakin seitsemän heilaa, vieläpä hän ahdisteli vaimoja ja vanhoja akkojakin. Yhden kera oli hänellä ollut lapsi, ja kun se kuoli, sanoi hän kiitosta tehdessään saarnatuolista, ettei pitäjässä koskaan vielä ollut niin kaunista lasta ollut. Äidin naittoi hän eräälle miehelle, ja kun tämä hänen entinen heilansa kuoli, niin suuteli hän ruumista ja julisti taaskin saarnatuolista, ettei pitäjässä koskaan kauniimpaa naista oltu nähty.

Kirkkoherra Restadius taas oli saita ja ahne ja niin häijy vaimolleen, että tämä leikkasi kurkkunsa poikki. Kirkkoherra hautasi hänet asetusten vastaisesti kirkkomaahan sanoen: »Ellei konsistori anna hänen tässä levätä, niin tulkoon kaivamaan ylös». Sitten otti hän vaimokseen piian ja tyttäretkin ovat saaneet piian kasvatuksen. Kirkossa kuulutteli hän kuka oli juovuksissa ja koska, tapellut, harjoittanut haureutta, ihmisten veloista y.m. Ja jos joku viipyi viikkoa kauemmin kaupunginmatkalla, sivuutti hän tämän Herranehtoollisella. Konsistorin pakottamana täytyi hänen vihkiä 75:n ikäinen ukko ja 24:n vanha morsian. Mutta kuuluttaessaan hän nauraen kysyi seurakunnalta, eikö sellainen avioliitto heistäkin näyttänyt luonnottomalta. — —

Maanantaina, elokuun 18 p:nä, satoi ja kievari, nuori isäntämme ja eräs kolmas mies menivät rannalta noutamaan tavaroitani. Luulin, etteivät he jaksaisi, kun matkakirstuni painoi 4 leiviskää 5 naulaa ja säkki ehkä saman verran, ja kun hevosella ei sinne päässyt. Kello 4 aamulla he menivät ja 11 tulivat takaisin kantaen niitä juurista valmistamassaan kassissa. Ja sellaisessa kojeessa huomasin olevankin helpon niitä kantaa.

Illalla halusin kylpeä ja annoin lämmittää saunan. Siinä ei ollut parvea, jonka vuoksi annoin viedä tuolin kiukaalle ja siinä otin kylvyn. Kyläläiset eivät enää kylpeneet; se tapa oli kielen mukana hävinnyt. He käyttivät myöskin mustaa takkia taalain miesten tavoin.

Laadin itselleni kartan tämän seudun kylistä. Eräs Vestnäsbergin nainen lupasi, että hänen poikansa opastaisi minua eri suomalaiskyliin. Minä kuljin monta mutkaa kylien välillä, mutta lähetin eiliset miehet seuraavana päivänä ennakolta viemään tavarani Brunkölsbergiin, jonne oli runsas puoli penikulmaa. He ottivat molemmista kantomatkoista taalarin. Nuori emäntä meni miehensä sijaan kantamaan. Söin sinä päivänä juustoa, voita, maitoa ja akanaleipää. Illalla soittelin ihmisten iloksi huilua.

Tiistaina, 19 p:nä, nousin varhain ja lähetin kirstuni ja tavarani kello 3:lta Brunkölsbergiin. Sieltä palasivat kantajat klo ½ 11.

Westra Gåstjernsbergin kylässä, joka kuuluu Malungin läntiseen Finnmarkiin, on kolme taloa. Norrgärdissa asuu ukko Joonas Eerikinpoika ja hänen kasvattipoikansa Olavi. Joonaksen isä muutti Nordmarkin kaivoksilta Brunbergiin ja asui aluksi loisena suomalaisten luona, mutta muutti noin 65 vuotta sitten Medskogsbergin erämaille. Hänen poikansa Joonas osti tämän karjalaidunpaikan 300 taalarilla.

Söder- t. Mellangårdissa asui Ekshäradin Sollbergin Finnmarkista tullut suomalainen Jöns Matinpoika, joka oli ottanut vaimokseen Anna Tahvanantyttären Långflodin Dalbyn Finnmarkista. Heillä oli ollut 10 lasta, joista 5 vielä eli.

Södergårdissa puron takana asuu Lasse Pentinpoika Ekshäradin Löfstrandin kylästä. Hän oli vermlantilainen ja vaimo oli Elsa Lassentytär Hakkarainen. Hän oli siirtynyt tähän uutistaloon 3 vuotta sitten, oli jo kuollut, mutta leski ja 2 lasta oli elossa.

Iltapäivällä kuljeskelin lähemmin tutustuakseni näihin suomalaiskyliin. Mitään muuta maksua ei otettu kuin tavaroitteni kantamisesta 6 à 7:stä neljänneksestä mainitsemani taalari. Vanha ukko opasti minut neljännespenikulman pahaa soista polkua Östnäsbergiin. Kylässä poikkesin ensimmäiseen taloon, jossa oli kotona vain orpo tyttö. Hän vei minut kylän varakkaimman miehen Matti Ollinpojan luo. Perillä huomasinkin, että väite varakkuudesta piti paikkansa, [s. 184]sillä talo oli kunnossa ja kauniiksi maalattu. Itse lojui hän sairaana; reidessä oli paise. Mutta kun hän vaikutti koppavalta, en jäänyt hänen luokseen yöksi, vaan läksin aluksi seppä Tiiaisen luo, joka oli tullut Säfsenistä ja jonka vaimo oli Heloinen. He olivat rutiköyhiä. Luulin, että he osaisivat suomea, mutta siitä taidosta ei juuri kannata puhua. Läksin, vaikka satoikin, erään lesken luo, jolla oli kaksi tytärtä Maija ja Marit. Nuorin 18-vuotias oli saanut tikun niin pahasti jalkaansa, ettei sitä oltu saatu pois. Hän oli sangen sievä ja toinen, jonka näin vasta aamulla, oli vieläkin kauniimpi.

Sieltä menin sen lesken luo, jonka pojan piti saatella minua eri kyliin. Tämäkin oli köyhä talo, mutta niin siisti ja puhdas, etten täällä juuri missään ollut sentapaista nähnyt. Söin illalliseksi vähän perunoita ja voita ja lähetin pojan hakemaan naapuritalosta mainitsemani pienen orvon tytön veljen, jonka piti osata suomalainen laulu. Tuo nuorimies Olli Lassenpoika tuli ja lauloi, itse sanaakaan sisällöstä ymmärtämättä:

Hän oli sitä kuullut laulettavan Björnmåsassa Svärdsjön suomalaismetsillä, missä hän oli palvellut renkinä. Joka säkeistön lopussa toistuivat sanat: »lipasooko se syväntäis.» Muuten oli pojalla hyvä muisti ja tietoja Ruotsin historiastakin sekä Silferstolpen maantieteestä. Hän tiesi Zinclairsin kuolemasta ja väitti, että eräs sotamies oli hopeanapilla ampunut Kaarle XII:ta kuoliaaksi. Yöni nukuin pienen pojan kanssa heinäladossa turkilla, joka oli naapuritalosta lainattu.

Östnäsberg kuuluu Malungin läntiseen Finnmarkiin ja on Matti Ollinpojan kertomuksen mukaan uutisasutus. Ensiksi asettui tänne Juho Lassenpoika, suomalainen, joka n. 50 vuotta sitten tuli Malungin Bredsjöstä. Hän oli asunut siinä missä Matti Ollinpoika nykyään, mutta kuoli jo kahden vuoden kuluttua viedessään lehmää Uvan joen yli. Lehmä ui rannalle, mutta mies hukkui. Hänellä oli kaksi tytärtä, Anna ja Liisa. Anna elää vieläkin ja on naimisissa verm[s. 185]lantilaisen kanssa, joka oli ostanut torpan Heikki Antinpoika Hartikaiselta. Tämä oli tullut Ekshäradin pitäjän Knappåsenista ja ensin raivannut tilan, jolle sai kuninkaalta omistuskirjan. Hartikainen muutti Lisskogiin. Liisa taas kuoli Vermlannissa.

Sitten tänne tuli Olli Matinpoika Sikainen Äppelbon suomalaismetsien Själfjällin kylästä. Hän osti 700 vaskitaalarilla torpan Juho Lassenpojan leskeltä. Hänellä oli 7 omaa lasta ja 4 lapsipuolta. Edellisistä elää 5, jälkimmäisistä 3. Niistä asuu nykyään Matti Ollinpoika vanhassa paikassa, jota nimitetään Kinoisenmäeksi, Olli Ollinpoika asuu veljensä luona; Kaarina Ollintytär oli naimisissa Lasse Pekanpoika Hakkaraisen kanssa Najenista ja osti tämä puolet Hartikaisen torpasta, jota nimitetään Knöleniksi. Molemmat vanhukset ovat kuolleet, mutta 9 lasta on elossa. Täältä oli se pieni kaunis tyttö, joka minua opasti. Anna Ollintytär (Sikainen) joutui naimisiin Lasse Juhaninpoika Hakkaraisen kanssa, Maria Ollintytär taas Taneli Heikinpoika Hakkaraisen kanssa Milsjöstä ja on hänellä 8 lasta. Lapsipuolista Lasse Tuomaanpoika Havuinen meni vävyksi Brunbergiin. Hänellä oli kaksi sisarta, joista Kirsti meni naimisiin Backaan Vermlantiin ja Kaarina Joonas Sveninpoika Urpisen kanssa Afradsbergiin. Maria Tuomaantytär otti miehekseen Olli Kustaanpojan Lisskogåsenista ja heillä on 6 lasta.

Seppä Lasse Heikinpoika Tiiainen Säfsenin Granbergistä tuli tänne 12 vuotta sitten ja osti torpan Juho Lassenpojan leskeltä Maria Kristofferin tyttäreltä, joka meni uusiin naimisiin Niilo Janinpojan kanssa, joka oli vermlantilainen. Sepällä on 8 lasta. Siihen, missä nyt asuu leski Leena Svenintytär, tuli muutamia vuosia sitten Lasse Juhonpoika. Ennen siinä eleli Pekka Olavinpoika, joka oli naimisissa Gunilla Juhontyttären kanssa Rojon pitäjästä. Heillä ei ollut lapsia ja heidän jälkeensä tuli Niilo Niilonpoika Kropp, vermlantilainen, joka oli lesken edellinen mies ja jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta, jotka vieläkin elävät: Sven, joka minua saatteli ja vähän vanhempi tyttö, joka palveli Najenin kylässä.

Granberg on uusi kylä Malungin suomalaismetsissä. [s. 186]Eräs Lasse Lassenpoika Hakkarainen Afradsbergistä sen perusti ja sai siihen talonkirjat, mutta hän tuli sokeaksi ja muutti appensa luo. Hänen jälkeensä tuli Matti Heikinpoika Hakkarainen Äppelbon Barktorpista. Hänen poikansa elävät vieläkin ja asuvat siellä. Siinä kylässä on 2 taloa ja 14 asukasta.

Lisskogsåsenkin Malungissa on uusi kylä, jossa on 4 taloa, 21 henkeä. Siihen on ensiksi tullut Olli Kustaanpoika Östnäsbergistä ja asuvat hänen perillisensä yhdessä talossa, toisessa Heikki Antinpoika Hartikaisen jälkeläiset, kolmannessa asui Olli Paulinpoika Hakkarainen Brunkilsbergistä, joka myi sen vermlantilaiselle Pekka Olavinpojalle. Neljännessä asuu Antti Jöninpoika Hartikainen, Heikki Antinpojan sisarenpoika, jolla on kaksi lasta.

Keskiviikkona 20:ntenä nousin varhain ja söin perunoita ja maitoa, leipää ei ollut nimeksikään. Menin huonoa upottavaa tietä neljänneksen Vestnäsbergiin. Miehet pitivät minua petkuttelijana. Kävin eräässä talossa, missä oli vain vaimo, syntyään Väisäisiä, kotona. Hän oli Jernan metsiltä.

Vesnäsberg on näiden metsien vanhimpia suomalaiskyliä, vanhin on kumminkin Najen, jonne Lasse Hakkarainen, joka oli asunut Mellangårdin ja Norrgårdin välimailla, oli tullut. Hänen pojistaan muutti yksi Brunbergiin, toinen Astbergiin, kolmas Torpbergiin. He jakoivat talon keskenään: Heikki jäi vanhalle konnulle, toinen veli muutti sinne, missä Heikki Sikainen nyt asuu. Tässä kylässä on 4 taloa, 22 henkeä, ja kuuluu se Nyn pitäjään. Ennen täällä on elellyt myöskin Kukkoisia, ensimmäinen, joka tuli Suomesta oli Heikki Kukkoinen. Hänen jälkeensä tuli Hakkaraisia. Kylän itäpuolella on Matilasaho (Kattbäcksfallet), joka nimi viittaa siihen, että siellä muinoin on asunut Matilaisia.

Täältä lasketaan olevan neljännes Nyn kirkolle. Me vaelsimme täältä Lunkvalliin, jonne on 1 ⅔ penikulmaa. Ensin kuljimme Gräsbäckenin, sitten Myllyjoen yli, johon oli rakennettu siihen hyvin soveltuva mylly. Vaikkei joki ollut suuri, niin se pauhasi kivikkopaikoissa koko tavalla. Tien varrella yllätimme koppelon poikueineen, mutta ne pyrähtivät lentoon niin nopeasti, etten ennättänyt ampua.

Menin Lekvalliin tavatakseni vanhaa eukkoa, jonka sanottiin olevan ainoan, joka enää osasi puhua suomea ja tiesi entisistä oloista. Eukolla oli erinomainen muisti. Hän leipoi parhaillaan pettuleipää pelkistä pettujauhoista, joihin hän sekoitti mustikoita, jotta kitkerä maku vähenisi.

Lunkvallia alkoi ensimmäisenä rakentaa ja viljellä Matti Lunkkainen. Hänen vaimonsa oli Kärkkäisiä. Kerran vanhempien tullessa metsästä töistä oli talo muuttunut tuhkakasaksi. Kun he kysyivät lapsilta — kaksi tyttöä, Kaarina ja Mari, nuorempi kolmivuotias — kuka oli tehnyt ilkityön, nämä vastasivat kahden mustatakkisen miehen (siis Vermlannin ruotsalaisen) tulleen ja vieneen kuoripiimäkehlon pihalle ja lapset siitä syömään. Sitte he olivat sytyttäneet pirtin tuleen. Vanhempien oli pakko paeta tuhotusta talostaan, sillä eivät he uskoneet mitään oikeutta saavansa. He menivät Räskåseniin salokylään loisiksi, kunnes lapset tulivat niin suuriksi, että pääsivät palvelukseen. Siellä he kuolivatkin. Heillä oli kolme lasta, joista Kaarina meni naimisiin Lasse Hakkaraisen kanssa (Najenissa) ja heidän tyttärensä Saara on 75-ikäinen ja elää vieläkin. Mari muutti Räskåsiin, jossa naimattomana ja sokeana kuoli. Annikka joutui naimisiin Gräsmarkin suomalaismetsiin; leskenä hän muutti takaisin näille nuoruutensa maille.

Sitten jäi Lunkvall autioksi 90 vuodeksi ja suurta metsää kasvoi kaikkialla, paitsi pienellä aukeamalla, jossa naapurit tapasivat niittää heinää. Eräs ruotsalainen Nils Ersson Ekshäradin Stackeruddin kylästä sai tämän torpan palkkioksi siitä, että oli ollut sotamiehenä, »suksimiehenä», kaksi kuukautta. Mutta hänen oli velasta luovutettava talo julkisella huutokaupalla myytäväksi, mikä tapahtui 1801. Ainoa, joka jotakin tarjosi oli vermlantilainen Nils Person, joka oli Backan kylästä ja joka huusi sen 55 taalarista. Hän oli naimisissa suomalaisen naisen Saara Matintyttären kanssa Vestnäsbergistä. Juuri hän oli tuo vanha eukko, joka minulle kertoi näitä. Hänen miehensä oli tyhmyri, joka jokelteli jäljessä kaikkea, mitä vaimo sanoi ja aina pani väliin »må veta». Kahden sylen päässä näkyy vieläkin poltetun pirtin kiviröykkiö. Tämä paikka kuului ennen Ekshäradin pitäjään, [s. 188]jonka kirkolle on 3 penikulmaa, mutta viime vuonna se liitettiin Nyn pitäjään.

Täältä lähdimme edelleen Kölbergiin, jonne oli ⅔ neljännestä kuivempaa tietä. Mutta eksyimme kulkien ohi Södra-Kölbergstorpin, missä tavaroitteni kantajana ollut Juho Pekanpoika asuu. Tulimme ensin pohjoisiin torppiin. Siellä saimme vähän maitoa ruoaksi, mutta emme mitään muuta. Siitä ei tahdottu maksua.

Kölbergin kylään (Nyn pitäjää) kuuluu kaksi torppaa, Södra- ja Norra-Kölbergstorp. Edellisen perusti Juho Pekanpojan isä Pekka Juhonpoika Vestnäsbergistä. Itse hän joutui surman omaksi alun kolmattakymmentä vuotta sitten, kun hän talvella oli kymmenenpenikulman metsillä opastamassa Moran miehiä, jotka kävivät kauppaamassa pirtoja. Seuraavana kesänä löydettiin Rutsjön itäpuolelta hänen pyssynsä, joka oli männyn juurelle nojalleen asetettuna ja hänestä itsestään jokunen luukontti. Hänen poikansa omistaa talon. Hänellä on 5 lasta, jotka kaikki äitinsä kera käyvät kerjuulla, kun heidän pirttinsä viime keväänä joutui liekkien uhriksi.

Pohjoisen Kölbergin perusti 24 vuotta sitten ruotsalainen Nils Person, joka ensimmäisen kerran oli naimisissa Kirsti Havuisen kanssa Brunkebergistä.

Täältä kuljimme rajan yli tullen ⅛ penikulmaa kuljettuamme Kölbergiin Malungin puolelle. Se on huono torppa. Näin tammik. 17 p:nä 1793 päivätyn kiinnekirjan, joka oikeutti Lasse Pekanpojan Östnäsbergistä perustamaan talon, mutta jonka oikeuden hän myi 18 pankko-taalarin 16 killingin hinnasta vermlantilaiselle Pekka Pekanpojalle, joka palveli Brunkebergissä. Tämän vaimo oli Anna Ollintytär Sikainen, Matti Ollinpojan sisar, joka jo on toisissa naimisissa ja kahden lapsen äiti.

Kölåsen on nykyään autiona. Sieltä kuljimme puolen neljännestä Medskogstorpiin. Se oli köyhä paikka. Nuori reipas mies Brunbergistä on tullut tänne pitämään huolta kahdesta vanhasta olennosta. He asuvat riihessä, kun sauna paloi.

Täältä oli neljännespenikulmaa halki pahojen soiden ja [s. 189]rämeiden. Se oli kurja paikka. Asuttiin savupirtissä, ensimmäisessä, minkä näillä mailla näin. Kotona oli vain vanha sokea nainen, joka risaisena kyhjötti pankolla. Hän osasi sangen hyvin suomea. Varhemmin hän oli oleillut Helsinglannin suomalaismetsissä, tullen 7 vuotta sitten sokeaksi. Silloin oli sisaren tytär houkutellut hänet muuttamaan tänne. Mutta kun suuri vaatevarasto ja pienet varat oli käytetty, jätti hän tämän turvattoman olennon vanhan äitinsä niskoille, mennen itse tiehensä. Hän pyysi minulta tupakkaa, mutta kun sitä ei minulla ollut, annoin 24 killinkiä sen ostoa varten. Häneltä minä kuulin suomalaisen arvoituksen:

jolla tarkoitetaan, että haukka koppasi kukon lantakasalta.

Menimme Brunkebergiin, jonne oli ¼ penikulmaa vaikeita soita ja rämeitä. Nyt taas näin Nomsjön järven. Täällä oltiin varakkaampia ja enemmän hyvinvoipia. Sain taas syödä ruisleipää ja hyvää ruokaa ja sitä paitsi oli talo siisti ja puhdas, eteinenkin kauniiksi maalattu. Näissä kylissä käytettiin näet pirtistä ulkonevia eteiskuisteja. Yötä olin lähimmässä talossa.

Torstaina oli yhtä sateinen ilma kuin eilenkin. Kun heräsin huomasin, että sali, jossa olin nukkunut oli niin maalauksin koristettu, että tuskin sitä paikkaa, missä ei maalari olisi liikkunut siveltimineen. Kattoon oli maalattu toiselle puolelle apostoli Paavali ja evankelista Johannes, toiselle puolelle Luukas, Mateus ja Markus, puhumattakaan kukista ja kauniista renkaista. Vasemmanpuoliselle seinälle oli maalattu kolme ratsastavaa miestä, yllään heillä oli vanhat ruotsalaiset sotilaspuvut. He ratsastivat kirkkoa kohti, jossa oli neljä kerrosta korkeita ikkunoita, torni ja kaksi savupiippua, joiden yläpuolella loisti kaunis tähti. Kaiken yllä luki: kolme viisasta miestä, jotka lähtivät itäiseltä maalta. Kahdella oli miekkaritarikunnan kunniamerkki. Kaikilla oli säämiskähousut, siniset frakit, palmikkopiiskat ja kukkia kädessä.

Nurkassa näet niinikään ratsastajan, jolla on samanlainen puku, mutta hatussa on tupsu, kädessä pitkä keihäs, jolla hän hevosen hiljalleen kävellessä pistää lohikäärmettä kitaan. Se lojuu selällään hänen edessään, se on kuin sika, mutta sillä on pitkät kynnet ja kaksi linnunpyrstöä, joiden kärjessä on tulipunainen kieli. Yläpuolella lukee: Pyhä Yrjänä ratsastaa lohikäärmeen päälle.

Peräseinälläkin oli maalaus, jonka otsakkeena oli: Jooseppi ja Maaria pakenevat Egyptiin. Anno 1812. Ja sen lähellä oli taulu: »Kun Susanna tuomittiin kuolemaan. Anno 1810». Kaksi vermlantilaispukuista nuorukaista vie Susannaa, kaikkien nauraessa, helakanpunaiseen kaapuun puetun tuomarin luo, joka istuu totisena tuomarinpöytänsä takana. Muista raamatullisista aiheista mainittakoon: Aaronin ylimmäinen pappi. Anno 1810. Hänellä oli kaksi taulua, joihin oli numeroitu 14 Jumalan kymmenistä käskyistä. Edelleen, miten kuningas Achab pyytää Nabotin viinamäkeä ja malka omassa, raiska lähimmäisen silmässä, jossa suuri suppilo (ratti) roikkuu omassa silmässä. Konttorin ovella oli Pyhä Nuutti, joka poltti piippua ja piti taskumattia kädessään.

Aamupuhteella menin lähimpään naapuritaloon. Siellä näin kiinnekirjan, päivätty syysk. 24:ntenä 1691, ja siinä oli annettu Kristoffer Tuomaanpojalle (Havuinen) oikeus asua ja omistaa ne talon maat, mitkä hän oli ostanut Jaakko Paulinpoika Hakkaraiselta ja muutamilta muilta. Sen oli antanut Anders Milander, mutta se oli niin kirjoitettu, etten sitä kunnolla osannut lukea.

Täältä menin tapaamaan Matti Matinpoika Sikainen nimistä miestä. Tämä kertoi, että Lasse Lassenpoika Hakkarainen oli Najenista muuttanut Tornbergiin, joka on täältä ¼ penik. itään. Hänen vaimonsa oli ollut Kukkoisia Vestnäsbergistä. Vaimonsa hän löi piilulla kuoliaaksi. Vaimon veljet tahtoivat ottaa hänet kiinni, mutta hän oli niin hirmuisen vahva, ettei kukaan uskaltanut käydä kimppuun. Hän oli tokaissut: »Vaik(k)a olisi niin paljon Kukkoisia kuin kantoja kaskessa, niin se heijän yliten hyppäisin mehtään.» Veljekset neuvottelivat rengin kanssa. Hankittiin kanki, joka [s. 191]ulettui pirtin ovelta eteisen seinään. Kun Kukkoinen yöllä nukkui, kuuli hän kuin koputusta pirtin ovelta. Hän hypähti pystyyn ja yritti ulos, mutta pääsemättä. Hän yritti murtautua ulos katon kautta, mutta onnistumatta, kun siinä oli välikatto. Renki oli sitä paitsi varastanut isäntänsä pyssyn ja ampui häntä sillä jalkaan. Silloin oli Hakkarainen kurottanut ikkuna-aukosta kätensä sidottaviksi. Hän sai surmansa, ja talo hävitettiin niinkuin moni muukin.

Ukko kertoi minulle jutun, jonka joskus olin kuullut Suomessakin, nimittäin että suomalaisia siten oli joutunut hajalleen pitkin Ruotsia, että paholainen oli Suomessa sitonut heitä pajunköyteen ja juossut tänne, jolloin heitä oli tippunut kaikkialle metsiin, niin että niitä nyt oli metsät täynnä. Viimeiset putosivat Norjan rajoille.

Kun minun piti lähteä, jäin 12 killinkiä velkaa, sillä minulla ei ollut pikkuseteleitä eikä talossakaan ollut suuria seteleitä vaihtaa. Eteläisimmässä talossa asui Urpiaisia tahi Urpisia, kuten heitä täällä nimitettiin. Heidän äidinisänsä oli Siikaisia ja piti heidän olla Suomesta Siikanlahdesta ja olivat he tulleet läntisiltä metsiltä. Vaelsimme täältä Risåsenin kylään, jonne oli ¼ penikulmaa.

Risåsen on köyhä kylä, jossa on kaksi torppaa, mutta väet asuvat yksissä, kun toisen torpan mies kuoli. Risåsenin valtasi viljelykselle noin 30 vuotta sitten Heikki Pietarinpoika Najenista. Hänellä oli ollut kaksi poikaa, jotka olivat kuolleet nuorina ja kaksi tytärtä, joille oli otettu miehet. Toinen Pekka Pentinpoika Vermlannista sai Vappu Heikintyttären ja toisen sisaren Brunkebergistä Maunu Matinpoika Sikainen, joka perusti toisen torpan. Hän kuoli ja leski muutti toiseen torppaan, jossa nyt asui 8 henkeä.

Emme viipyneet kauan täällä, vaan menimme Brunskölsåseniin eli Kulleniin, jonne oli puoli neljännestä. Täällä olivat tavarani Matti Matinpoika Sikaisen luona. Hänen vaimonsa makasi sairaana; jalkaan oli pahasti sattunut, jonka vuoksi annoin vähän laastaria. Tällä paikalla oli vielä 50 vuotta sitten kasvanut metsä. Menin lähimpään naapuritaloon, jossa piti olla tallella kauppakirja, jolla Utsjön kyläläiset myivät tämän paikan Paul Paulinpojalle Björnåsenista. [s. 192]Se oli päivätty helmik. 25:ntenä 1768. Hänellä oli monta lasta. Ukko oli tullut velkaiseksi ja myynyt osan torpasta pojalleen Jan Paulinpojalle. Toisen puolen hän piti itse. Mutta Jan Paulinpoikakin velkaantui ja myi talonsa Matti Matinpoika Sikaiselle Brunkebergistä, joka siinä vieläkin asuu. Ukon kuoltua sai hänen poikansa Lasse Paulinpoika toisen puoliskon, jonka hän vieläkin omistaa. Hänen vaimonsa näytti minusta kovin reippaalta. Mutta hän itki kuin lapsi kertoessaan köyhyydestään. Kaura oli vasta nyt ehtinyt ristille, saamamiehet olivat kovasydämisiä ja maapalstat huonot.

Annoin taas kahden miehen kantaa tavarani suoraan Afradsbergiin, sillä sinne oli vain neljännespenikulmaa. Itse menin pojan kera Östra Gåstjernsbergiin, jonne oli niukka neljännes. Poikkesimme taloon, jossa tapasimme kaksi miestä, nimittäin isännän, joka oli hyvänsuopa ja kohtelias sekä afradstjernbergiläisen, joka oli täällä asialla. Hän oli arka ja pelkuri.

Östra Gåstjernsbergiä alkoi 23 vuotta sitten raivata Lasse Matinpoika Hakkarainen Najenista. Hänen vaimonsa oli Maalin Ollintytär Hakkarainen Afradsbergistä. Heillä oli 11 lasta, joista 6 vielä elää, nimittäin: Pekka Lassenpoika myllärinä Siljanforsin tehtaalla; Jan Lassenpoika asuu Vatstadin tilalla Vesteråsin lähettyvillä; Lasse Lassenpoika, isäntämme, joka muutti uuteen paikkaan, vaimonaan Maria Ollintytär Lisskogsåsenista; Matti Lassenpoika asuu vanhalla konnulla, vaimonaan Kirsti Heikintytär Risåsenilta. He ovat kolmen lapsensa kera muuttaneet Helsinglantiin ja tilan on vuokrannut lanko, Pekka Pentinpoika Risåsenilta. Liisa Lassentytär elää leskenä, mies oli ruotsalainen Lars Bengtsson Nystä. Maria Lassentytär on naimisissa Uplannin Tierpin pitäjässä.

Puolen neljännestä kylästä on Riihimäki (Torkhusbacken). Tyynnytettyämme nälkäämme maitotilkalla, vaelsimme edelleen neljänneksen Afradsbergiin. Tie oli vähän kovempaa ja parempaa. Tiellä näimme taas koppelon poikineen, mutta ne pujahtivat tiehensä. Menimme sisälle siihen taloon, missä pojan isoäiti asui, mutta siellä oli vain pieni tyttö kotona. Laitoimme tulen pesään ja odottelimme vanhem[s. 193]pien kotiintuloa. Sillä aikaa kantoivat miehet tavaroitani toisen talon kaksikerroksiseen rakennukseen. Kuljetuksesta maksoin molemmille yhteensä 18 killinkiä panko.

Afradsbergiin tuli ensimmäisenä Suomesta Hannu Poasoinen asuen etelänpuolisessa talossa. Hänen poikansa Olavi Hannunpoika Poasoinen hukkui Qven järveen myrskyssä palatessaan kirkkomatkalta. Samalla kertaa hukkui kolme hänen poikaansa, käly ja eräs itsellismies, mutta neljäs pelastui.

Olavin pojista oli yhden nimi Olavi ja tämän pojalla, niinikään Olavilla, oli kaksi poikaa, joista toinen Hannu Olavinpoika Poasoinen sotamiehenä otti osaa kaikkiin Kaarle XII:n retkiin. Hän oli Fredrikshaldissakin. Erään taistelun syttyessä hän kiipesi korkeille tikapuille nähdäkseen keitä hyökkääjät olivat, sillä sumulta, tomulta ja ruudinsavulta ei sitä saattanut erottaa. Hän näki, että he olivat omaa väkeä ja huusi: »Ei täällä ole vihollisia! Ampukaan helvettiin päin, älkää oma väkeä!» He lakkasivat ampumasta. Kaikki sanoivat, että hänet korotettaisiin upseeriksi, jos hän vain jättäisi anomuksen. Hän vastasi: »Hyvä mies minä olen ilmankin.» Sittemmin hän palveli kuningatar Eleonooran ja kuningas Fredrikin joukoissa. Hän siis oli palvellut kolmen hallitsijan aikana. Hänen leskensä (?), joka tämän minulle kertoi, tiedusteli, eikö olisi mahdollista, että häntä köyhää miehensä vuoksi jotenkin muistettaisiin. Lupasin tehdä minkä voin.

Kun sotilas vihdoin saapui kotiin, ei hänelle tahdottu luovuttaa asuinpaikkaa. Hän sai asua lopuksi isänsä talossa. Hän oli aina hamasta nuoruudestaan ollut alituiseen sodissa ja oli palatessaan 60 ikäinen. Siitä huolimatta hän meni naimisiin nuoren tytön kanssa, joka oli sukuaan Urpuisia. Hänellä oli 5 lasta, joista yksi, Anna Hannuntytär elää ja puhui kanssani hyvää suomea. Hän oli ollut naimisissa ruotsalaisen kanssa ja saanut 11 lasta, jotka kaikki vielä elävät. Heistä: 1) Olavi Sveninpoika asuu Mellangårdissa, lapsia 7; 2) Hannu Eteläisessä vanhassa talossa, vaimo Kirsti Heikintytär Hakkarainen Milsjöstä, lapsia 5; 3) Jan asuu edellisen luona, vaimo Maria Paulintytär Kullenista, lapsia 3; [s. 194]4) Joonas, vaimo Kaarina Tuomaantytär Havuinen Brunbergistä, jolla on yksi poika, joka on naimisissa ja tälläkin on poika; 5) Pekka, seppänä Brunbergissä, vaimo Maria Ollintytär Hakkarainen, lapsia 3; 6) Liisa Svenintytär, mies Niilo Olavinpoika Keäriäinen Tyngsjöstä, lapsia 8; 7) Anna, mies Matti Matinpoika Sikainen Kullenista, lapsia 2; 8) Leena, mies Niilo Niilonpoika Sikainen Östnäsbergistä, lapsia 2, joista Sven oli saattajanani; 9) Kaarina, naimaton; 10) Briita, mies Matti Matinpoika Keäriäinen, lapsia 2; 11) Saara Svenintytär, palvelijattarena Malungin kappalaisella.

Hannu Olavinpoika Poasoisen toisen veljen nimi oli Olavi Olavinpoika. Hän muutti Mellangårdiin ja hänen tyttärensä Vappu Olavintytär, joka oli Risto Keäriäisen leski, muutti molempien poikiensa kera Norrgårdiin, joka silloin oli metsittynyt ja jossa oli vain vanha sauna. Kylän lähellä oli kaksi järveä, Ryss-sjön ja Qven.

Täältä vaelsimme Afradstjerniin. Sain talon pojan ja tyttären tavaroitani kantamaan. Tulimme ensin Bergetiin, Afradstjerniin kuuluvaan laidunmajapaikkaan ja sieltä Äppelbon pitäjän Barktorpiin. Täällä oli kolme torppaa, kaikki nykyään yhden omistajan hallussa. Sanottiin, että eräs malungilainen oli myynyt nämä maat saaden laivanmaston, tupakkarullan ja siniset housut. Kauppakirja oli kirjoitettu pergamentille. Näiden tilojen nimi on Nässkogen tahi Insskogen. Ensimmäinen viljelijä Hannu Antinpoika lienee ollut Kärkkäisiä ja asunut nykyisen Håvallin paikalla. Hänellä ei ollut lapsia, mutta hänen jälkeensä antoivat pitäjäläiset sen Juho Juhonpoika Back nimiselle sotamiehelle, joka oli suomalainen. Hänellä oli useita lapsia. Muuan niistä Kustaa muutti Ahvenanmaalle, jossa omisti talon ja kutsui sinne isänsäkin. Isä myi talonsa Najenin vermlantilaiselle, jonka nimi oli Pekka ja jolla oli kaksi tytärtä Annik(k)a ja Saara. Isän kuoltua tuli talon omistajaksi Heikki Erkinpoika Keäriäinen Fjälltorpista. Tämä oli kahdesti naimisissa, edellisestä aviosta oli 13, jälkimmäisestä 4 lasta. Muuan heistä Olavi Heikinpoika, jonka vaimo on Kaarina Matintytär Havuinen Brunbergistä, elää vieläkin ja hänellä on 4 lasta. Toinen veli, Pekka Heikinpoika on ottanut vaimokseen [s. 195]Kaarina Matintytär Sikaisen Brunbergistä, ja on lapsia 7. Velipuoli Matti Heikinpoika Keäriäinen alkoi rakentaa Nordtorpia, mutta myi sen afradsbergiläisille, joilta Olavi Heikinpoika sen osti.

Täältä on vain kaksi penikulmaa Äppelbon kirkolle. Paikka on muuten näiden metsien viljavimpia. Fjälltorp niminen mäki, puolen penikulmaa lounaaseen päin, on nyt autiona. Ensimmäisen asukkaan Heikki Keäriäisen ajoi Risto Havuinen paikkakunnalta siten, että pani lehmälle virsut sorkkiin ja puijasi pitäjäläiset karkoittamaan sen vuoksi Keäriäisen. Toinen autio paikka on Winervallen, jonka asukkaan maalungilaiset surmasivat. Sen vuoksi, että hän oli sinne asettunut, panivat he hänet kujanjuoksuun ruoskien miehen siinä kuoliaaksi. Kolmas autiopaikka on Axsjöåsen.

Puolen neljännestä kuljettuamme tulimme Afradstjerniin. Se on pienen järven rannalla oleva kaunis kylä, jossa on neljä taloa ja 25 asukasta. Ensiksi tuli tänne Olavi Larsson Tillman. Hän oli papinpoika Karlskogan vuorikaivoksista ja entinen sotamies. Hän eli aluksi loisena Bredjössä ja sittemmin Afradsbergissä. Mutta kun oli niin pitkä matka Äppelbon ja Ekshäradin väliä (6 penikulmaa), jotta eräs mies sillä välillä paleltui kuoliaaksi, niin hän rakensi asunnon siihen, missä nyt (Pekka) Pekanpoika asuu. Hänellä oli 4 lasta. Yksi pojista, Lasse Olavinpoika, otti vaimon Volbergin kaivoksilta, toinen, Antti Olavinpoika, ei saanut asua kotona otettuaan vaimokseen vastoin vanhempiensa tahtoa Liisa Pietarintyttären Björnåsenista. Hänen oli pakko paeta Fryxdaliin, jossa asui, kunnes vanhemmat kuolivat. Hän tuli silloin takaisin ja sai asua naimattoman sisarensa Annikan luona. Toinen sisar oli naimisissa Erkki Heikinpoika Hakkaraisen kanssa Najenista. Tämän, jolla oli 4 lasta, hirttivät luultavasti ruotsalaiset Ekshäradin metsään. Nyt asui Heikki Eerikinpoika talossa ja oli naimisissa Saara Lassentyttären kanssa Bredsjöstä. Että isäntä oli rikas, todisti se, että talossa oli ruisleipää. Emäntä pelkäsi antaa minulle sängyn yösijaksi. Täälläpäin oli tapana, että vävy oli isäntänä, vaikka vanha isäntä vielä elikin.

Seuraavana päivänä, lauvantaina 23:ntena, sain isännän [s. 196]hevosella kuljettamaan tavarani Löfåhedeniin; tähän saakka oli niitä ollut pakko kantaa. Matkalla kuljimme Vermlannin ja Taalain rajan yli ja tulimme kaksi neljännestä kuljettuamme Björnåseniin, missä ennen oli asunut suomalaisia. Siellä oli kaksi taloa, jotka eroittaa toisistaan metsänkieleke. Toinen oli ollut Erkki Paulinpoika Hakkarainen Najenista, toinen Paul Finne. Heidän jälkeensä oli paikka ollut 100 vuotta autiona. Sitten tuli tänne ruotsalainen Johan Olofsson. Nyt heitä oli 6 henkeä. Otin isännän itseäni soutamaan. ⅔ penikulmaa oli Löfåhedeniin, joka on ruotsalainen uutisasutus, samaten Sudenhed.

Minun oli pakko ottaa kaksi huonoa ruuhta, joilla kuljimme järvien yli. Jäin kyytimiehelle velkaa, kun ei ollut pientä rahaa. Ammuin vesilintua veneestä, mutta osumatta. Soudimme Uvanjokea pitkin Uvan järvelle, jonka toiselle rannalle oli puoli neljännestä. Miehet saivat kantaa matkavarusteeni Sundsbergiin (l. Abbor), jonne oli puoli neljännestä. Oleiltuani täällä hetkisen ja saatuani nipin napin vaihdetuksi 3:n taalarin setelin voidakseni maksaa matkan varrella tekemäni velat, annoin pienen pojan, joka jo kauan oli ollut seuralaisenani, palata kotiinsa.

12. Tyngsjöstä Säfseniin. Hakkaraisista. Kaskeamisesta. Rosvoksi epäillystä suomalaisesta.

Vielä illalla elokuun 23 p:nä menin Tyngsjöhön, jonne oli ¼ penikulmaa uutta tietä. Matkalla tapasin neljännesmiehen Niilo Iivarinpojan, jonka kanssa juttelin hetkisen. Hän pyysi yöksi taloonsa. Siellä oli joukko pieniä lapsia. Kävin myös useissa muissa taloissa, joissa puhuin suomea vanhemman väen kanssa. Tapasin myös vanhoja, vaikkakin pieniä savupirttejä. Eräässä talossa tapasin sokean ukon, joka oli menettänyt näkönsä siten, että lehdeksessä rikka oli mennyt silmään. Se oli ajettunut, levinnyt toiseen silmään, vieläpä nenään ja korviin, tullen lopulta koko pää kipeäksi. Yöni nukuin heinäladossa. Yöllä oli isäntänikin, joka oli ollut kalassa, tullut kotiin.

Seuraava päivä, 24:s, oli sunnuntai ja pidettiin kortteeritalossani jumalanpalvelus. Laulettiin virsi, luettiin epistola, laulettiin, luettiin Ekmannin postillasta saarna, laulettiin virsi, luettiin evankeliumi, taas laulettiin ja luettiin postillaa, esirukoukset kuninkaallisten puolesta j.n.e. ja taas laulettiin virsi.

Iltapäivällä menin toisiin taloihin juttelemaan vanhojen kera. He sanoivat, että ensimmäiseksi oli tänne tullut, vaikkei Suomesta, Abraham Abrahaminpoika Karjalainen. Hän oli asunut nykyään Juho Heikinpojan omistamassa talossa, ensimmäisessä kirkolta etelään. Muutamia vuosia myöhemmin tuli Iivari Iivarinpoika Pasainen Norjan rajalta ja asettui Axsjöåseniin. Mutta kun halla turmeli laihon, muutti hän täältä isänsä Iivari Iivarinpojan kera Tyngsjöhön asuen nykyisen Niilo Iivarinpojan talon paikalla. Hei[s. 198]dän jälkeläisensä lisääntyivät, kylä kasvoi ja nyt siinä on jo muitakin sukuja, esim Huinari y.m.

V. 1812 oli 5 penik. pituinen maantie tehty Äppelbosta Gustafvan pitäjään. Se oli ruunulle maksanut 30 000 taalaria. Linnoitusmajuri Ekenstam oli ollut päämiehenä ja Niilo Iivarinpoika hänen pehtorinaan, jonka johdosta viimeksimainittukin oli saanut hopeamitalin. Samana vuonna oli alettu kappelikirkkoakin rakentaa, mutta se oli jätetty puolivalmiiksi sen vuoksi, että nykyinen kirkkoherra ei suostunut sellaiseen sitoumukseen kuin edellinen, nimittäin tulemaan neljästi vuodessa pitämään jumalanpalvelusta. Hän näet on vain kerran pitänyt lukusia suomalaismetsillä. Ja kun hän piti niitä läntisillä metsillä, ei kukaan itäisiltä niihin tullut. Käkimäki lounaassa, Sorsamäki idässä, Hepomäki ja Rumamäki ovat suuria kylää ympäröiviä mäkiä. Tyngsjökin on kylän alapuolella. Metsässä lienee monin paikoin vanhoja uuninraunioita ja asutusten jälkiä. Myöskin tavattanee monin paikoin muinaista meltoraudan kuonaa, esim. Tyngsjöstä koilliseen. Kerrottiin, että ennen suomalaisten tuloa oli täällä pakanuuden aikana asunut joku muu kansa, jonka jäljiltä nuo kuonajätteet olivat. Kotimatkalla näin Niilo Iivarinpojan keksinnön — hän oli lyönyt paaluja suohon.

Sain tytöt tanssimaan erään pojan soittaessa melko hyvin viulua. He tanssivat norjalaista ja valssia paremmin kuin taalalaistytöt. Minäkin panin valssiksi, tietysti kauneimman tytön kera ja hän tanssi hyvin. — Täällä sain sattumoilta nähdä suomalaisen kirjan, Johan Arndtin »Paradisin Yrtti-Tarha», painettu Tukholmassa 1732. Sen omisti Niilo Matinpoika Keäriäinen. Hän oli sen saanut Suomesta tulleelta suomalaiselta, joka 1782 oli ollut Uddeholmassa kalastajana, mutta joka vain salaa oli uskaltanut sitä lukea, eikä edes ollut uskaltanut sitä huoneessaan säilyttää, vaan piti sitä kätkössä aitanportaiden alla. Keäriäinen varoitti minua kahden kesken kuiskaillen menemästä Qvarnbergiin, sillä siellä oli tapahtunut useita murhia. Nykyinen asukas Heikki Heikinpoika Vålåsenissa oli äkkiä rikastunut ja muutama vuosi sitten oli löydetty lähettyviltä vuorenrotkosta luuranko. Kehoituksestani hän kuvasi Vålåsenin miehen ulko[s. 199]muodon, m.m. oli hän aivan kaljupäinen. Tultuani kotiin luin huvikseni kotiväelle suomalaisia runoja ja arvoituksia, joille väki naureskeli.

Sundberg oli uutistalo, jonka ruotsalainen Per Andersson Abborre v. 1797 oli ottanut viljelykseen. Hänen vaimonsa oli Maria Olavintytär Pokkainen Qvarnbergistä. He olivat ottaneet Juho Lassenpojan Najenista kasvatikseen, joten talossa oli 6 henkeä. Minä jäin taaskin 1 taalarin 8 killinkiä taloon velkaa, jonka vuoksi jätin sinne kaikki kamsuni ja läksin Gustafforsin tehtaalle rahaa vaihtamaan. Vaikka maanantaina, 25 p:nä, satoi herkeämättä, en siitä piitannut. Sain Tyngsjöstä pojan soutamaan Najenin järven yli Löfhedeniin päin ja sieltä kuljimme neljänneksen maantietä Najeniin. Menin Mellangärdiin ja tapasin palvelukseen valmista väkeä; he näet luulivat minua kruununprinssin pojaksi, sillä sellainen huhu oli liikkeellä. Kävin kylän joka talossa kysellen, olisiko heillä vanhoja kuninkaankirjelmiä tahi kiinnekirjoja. Mutta niitä ei ollut. Tilalla, kun miehet tulivat kotiin, annoin heidän kertoa kaiken, minkä tiesivät varhimmasta asutuksesta.

Najenin suomalainen nimi on Noari. Ensiksi tuli tänne Pekka Paulinpoika Hakkarainen Rautalammilta. Hän oli ensin ollut Jaakko Possen passaripoika ja sitten kuormastorenkinä, mutta oli karannut Ahvenanmeren yli vaimoineen ja lapsineen Geflen kaupunkiin, jonne hän saapui kalastajaveneellä, oltuaan kuukauden matkalla. Hänen saapuessaan oli näillä metsillä vain kolme torppaa, nimittäin Qvarnberg Säfsenissä, Laggsund Gåsborenissa ja Sundsjö Gustafvan pitäjässä. Hän asui aluksi loisena kaksi vuotta Qvarnbergissä kaataen tynnyrinalan suuruisen kasken; paikkaa nimitetään vieläkin Hakkarsbergiksi. Sitten hän osti Filipstadista leiviskän rukiita, jotka hän eukkoineen kylvi 14 päivän kuluessa siten, että he sormin pistelivät jyvät maahan. Siten hän sai hirveän paljon viljaa. Täältä hän keksi uuden asuntopaikan. Hän teki lautan ja meni sillä Najenin järven yli ja rakensi riihen Najenshöjdenille. Taalalaiset sen polttivat hänen ollessaan poissa, mutta hän rakensi uuden tilalle. Sitten tulivat vermlantilaiset nimismiehineen ja polttivat senkin. Nyt Hakkarainen vaelsi Tukholmaan oikeutta ja kuninkaankir[s. 200]jaa hakemaan. Täällä tapasi hän entisen isäntänsä Possen, joka sanoi: »Täälläkö sinä lurjus oletkin?» ja veteli kepillä pitkin selkää. Tukholmassa ollessaan hän oli löytänyt rahamassin, jonka erään voudin leski oli pudottanut. Sen hän sitoi kepinkärkeen ja kuljeskeli katuja pitkin kysellen, kenen se oli. Moni oli sanonut: »Se on minun, se on minun», mutta kun hän kehoitti heitä tulemaan raatihuoneelle, eivät he tohtineet. Mutta mainittu leski tuli ja vannoi, että se oli hänen. Hän siis sai rahansa, joista kolmas osa tuomittiin Hakkaraiselle. Hän ei tahtonut mitään, jonka vuoksi herrat lahjoittivat hänelle paljon rahaa. Nyt hän myöskin sai sellaisen tuomion, että murhapolttajat poltettaisiin samalla paikalla ja samoilla kekäleillä (?). Tultuaan kotiin näytti hän tuomiota. Nimismies Jakob Hansson oli silloin langennut polvilleen pyytäen armoa, johon suomalainen oli yksikantaan tokaissut: »Rukoile Jumalaa, äläkä minua!» Hän oli kuitenkin tehnyt sovinnon ehdolla, että Hansson oli antanut tynnyrin suoloja ja vaimolle punaisen hameen. Toisten kertomusten mukaan hame oli sininen ja murhapolton tekijä oli salvanut uuden pirtin, toiset taas sanoivat hänen itse rakentaneen uuden pirtin.

Mutta Sundsjössä, 2 ½ penikulman päässä asuva suomalainen oli ollut vihainen siitä, että oli saanut niin läheisen naapurin. Hän siis päätti kutsua Hakkaraisen luoksensa ja siellä ampua hänet. Rådan kirkolla he tapasivat toisensa ja hän kutsui naapurinsa vieraisiin. Hakkarainen läksikin. Matkalla oli hän kumartunut juodakseen Kölåsenin ohi virtaavasta joesta. Toiset kiiruhtivat häntä hukuttamaan. Mutta vaikka mies saatiinkin veden alle, niin hän nousi pystyyn, tavattoman väkevä kun oli. Nyt hän huomasi kutsun tarkoituksen, mutta ei silti pelännyt, vaan seurasi heitä kotiin. Siellä hän sekä joi että tappeli heidän kanssaan maaten yön valveilla ja palasi kun palasikin hengissä kotiin. Hän oli elänyt 150 vanhaksi ja hössötellyt viimeiset 20 vuotta paitasillaan. Vielä silloinkin hän oli ollut siksi vahva, että kun näki poikiensa, jotka hekin olivat voimamiehiä, pistävän kangen myllynkiven silmään sitä sillä tavoin nostaakseen — muutamat jaksoivat toiset eivät — oli ukko tullut ulos [s. 201]paitasillaan, pistänyt kätensä kivensilmään ja nostanut sen aitanportaille sanoen: »Otanpa pois kiven, muuten sen vielä rikotte.»

Kerran oli tullut joukko rosvoja, mutta he eivät uskaltaneet mennä taloon, kun tiesivät poikien olevan huikean vahvoja miehiä. He seisoskelivat veräjällä aitan takana tuumiskellen, mahtoiko miehiä olla kotona. Silloin oli Heikki niminen poika ottanut pyssyn ja ampunut muuatta kupeeseen. Kaikki olivat lähteneet käpälämäkeen kantaen haavoittuneen toverinsa mukanansa. Myöskin kerrottiin, että kun vanha Hakkarainen tuli tänne, näki hän unen, että jos hän rakentaisi pirttinsä pohjoiseen ja itään käsin täältä sekä auttaisi kaikkia, jotka tänne käsin pyrkivät järven yli, niin ei leipää koskaan tulisi puuttumaan.

Pekka Hakkaraisella oli ollut seitsemän poikaa ja sitä paitsi tyttäriä. Heistä muuttivat Lasse ja Jooseppi Aspbergiin, Pauli Brunbergiin, Pekka Torpbergiin ja Heikki jäi vanhalle konnulle. Erkki Paulinpoika muutti Brunbergistä Björnåseniin.

Heikki Pekanpoika Hakkarainen otti vaimokseen Kirsti Karjalaisen Laggåsenista. Hänen poikansa Olli Heikinpojan oli onkimatkalla Najenin järvellä vetehinen vienyt pohjaan — joku oli tuon näkin nostattanut. Lasse Heikinpoika asui vanhalla tilalla. Hänen sisarensa Saara Heikintytär joutui naimisiin Taneli Heikinpoika Kukkoisen kanssa Vestnäsbergiin. Veli Heikki Heikinpoika otettiin väkivalloin sotamieheksi hänen käydessään kirkolla, eikä hänestä sen koommin saatu mitään kuulla. Hän oli leikannut nimensä ja vuosiluvun 1696 suureen honkaan tien viereen neljännespenikulmaa täältä Ekshäradin kirkolle päin mennessä. Honka seisoa törrötti paikoillaan vielä 1796, ja veisteli Heikki Lassenpoika ympärille kasvaneet kaarnanreunat pois ja kun hän vielä raaputteli vähän pihkaa, näki leikkauksen vielä selvästi.

Lassella oli 5 poikaa: Pekka, Matti, Heikki, Olli ja Lasse. Lasse Lassenpoika muutti Afradsbergiin ja Olli Lassenpoika Brunbergiin. Muut jakoivat tilan keskenään. Pekka Lassenpoika asui Bergetissä l. Tarfalletissa. Hänellä oli 10 lasta. [s. 202]Vanhin heistä Pekka Pekanpoika asuu siinä vieläkin ja on hänellä monta lasta. Juuri hän antoikin minulle nämä tiedot. Toinen veli Matti Lassenpoika muutti Södergårdiin. Hänellä oli 19 lasta, joiden kera hän muutti Suomeen noin 29 vuotta sitten. Kun he sieltä palasivat eivät he enää saaneet tilaansa takaisin. Se oli sillä aikaa liitetty metsästysvirastoon ja asui siinä nyt hänen veljenpoikansa Olli Heikinpoika. Heikki Lassenpojalla oli 8 lasta ja heidän perillisensä asuivat nyt vanhalla tilalla.

Noin 40—50 vuotta sitten liitettiin ensimmäiset tilat Gustafforsin tehtaaseen, toiset 15 vuotta sitten Bengt Gustaf Geijerin tultua isännäksi ja patruunaksi. Hän oli silloin Uddeholman herra ja antoi toimittaa tässä kylässä arvioinnin, sillä hänellä oli kiinnitettyjä saatavia ja otti niille lainhuudon. Katselemusmiehet arvioivat esim. tämän tilan 4 400 taalariksi ja eteläisen 8 800:ksi, mutta Geijer anasti edellisen 4 000:lla, jälkimmäisen 6 000:lla taalarilla tehtaalle siten, että hän talonpoikien väitteen mukaan raaputti arvioimiskirjasta 8 800 ja kirjoitti sijaan 6 000. Hän teki sen niin taitamattomasti, että jokainen saattoi sen nähdä, jos paperia pidettiin valoa vasten. Senpä vuoksi nostivatkin Matti Matinpoika ja hänen äitinsä Saara, jotka tilalla asuivat, Geijeriä vastaan kanteen. Tämän oli pakko lahjoa arviolautakunnan jäsenet, jotka Matti Hakkarainen haastoi todistajiksi. Toinen Pentti Jönsson Hallan kylästä selitti oikeudessa, että kaikki viisi taloa oli arvioitu 8 800 taalariksi, mutta kyseessä oleva vain 6 000:ksi. Pian sen jälkeen sai hän hivutus- ja näivetystaudin. Toinen lautakunnan jäsenistä Ingemår Tönnetin kylästä väitti, ettei hän enää muistanut arviosummia. Tuomari Johan Sandelin tuomitsi Geijerin voittaneen jutun ja Matti Hakkarainen tuomittiin päälle päätteeksi vielä maksamaan 5 riikintaalaria, sen vuoksi, että kun Geijer oikeudessa oli sanonut omistavansa kauppakirjan, mutta ettei hän sitä ollut pakotettu näyttämään, oli Hakkarainen kivahtanut: »Sen pitää tulla esille, vaikka se olisi helvetin portaitten alla!» Hänen äitinsä Saara meni Tukholmaan ajamaan asiaa edelleen, mutta kuoli siellä, asia vanheni ja Geijer anasti tilan kiluineen kaluineen, kiinteistöineen ja irtaimistoineen. Sama Matti [s. 203]Matinpoika on nyt vaununtekijänä ja pyssyntukkien valmistajana Tukholmassa. Kun hän pyysi papinkirjaansa, tuli nimismies kieltämään, koska hän ei ollut vielä maksanut sakkojaan. Matti valitti konsistoriin ja sai heti papinkirjansa.

Näistä taloista on Mellangårdilla vuosittain kylvössä 20 tynnyriä, ja sen kahmaisi Geijer 4000 taalarilla. Kertojani eivät enää muistaneet, kuinka suuret velat toisilla taloilla oli ollut. Nyt on kummankin talon sitoumuksen mukaisesti vedettävä tehtaalle 65 häkkiä sysiä, joista he saavat 24 killinkiä häkistä ja 4 killinkiä neljännespenikulmalta. Rahaa on kummankin maksettava 20 riikintaalaria vuosittain. Muiden kolmen talon on kunkin vedätettävä 55 häkkiä sysiä ja maksettava 18 riikintaalaria. Sitä paitsi heidän on tultava työhön, koska vain heidät kutsutaan, väliin 2:ksi 3:ksi viikoksi yhteen menoon kiireisimpänäkin työaikana. He saavat päivältä omissa ruoissaan 12 killinkiä. Näitä rahoja eivät he silti koskaan saa. Ne merkitään konttorikirjoihin, ja jos he saavat jonkun kapan viljaa, on kaikki kuitattu. Kaiken lisäksi on heidän maksettava kirkkoherran ja kappalaisen saatavat, otettava osaa Ekshäradin Näsin kestikievarin kyydinajoon, vaikka kyytipaikalle on 2 penikulmaa ja siellä vedettävä lumiauraa ja pidettävä teitä kunnossa. Yhteisesti he vielä maksavat 14 kappaa piispansaatavia ja kaikki ruununverot ja ⅛ sotamiesruodun menot.

Kylässä oli enää yksi ainoa vanha eukko, joka puhui suomea. Vanhan kuninkaankirjan oli Aspbergiin muuttanut asukas vienyt mukanaan. Jäin kumminkin tänne yöksi.

Seuraavana aamuna, 26:ntena, vaelsin Vallaan, jonne kylän pohjoiskulmalta oli puoli penikulmaa. Se on pieni tehtaaseen kuuluva torppa, josta tehtaan herra konsa ajaa tiehensä asukkaan, konsa ottaa uuden. Sven Tanelinpoika tehtaalta tänne ensiksi rakensi majansa n. 40 vuotta sitten. Kun olin Najeniin unohtanut muutamia papereitani, oli minun pakko lähettää eräs poika niitä hakemaan. Siellä ollessani kerrottiin, että Kristoffer Havuinen oli Hakkaraiselta ostanut Brunbergin. Hän oli ollut häijy ja pahanilkinen mies. Kun hänen poikansa Olli oli ollut isäntänä, ei hän ollut voinut tulla isänsä kanssa toimeen. Olli oli jo kerran [s. 204]riideltäessä sanonut: »Muistahan isä hopeamaljaa Kälkbergin ojassa.» (Luultavasti oli ukko sen varastanut). Sen johdosta päättivät isä ja toinen Pekka niminen poika ottaa Ollin hengiltä. Kun molemmat veljet menivät Grytfjällin kaskimaille, istui Pekka reenperään ja ampui pyssystään panoksen, joka meni veljen ruumiin läpi. Hän juoksi myllylle tekeytyen tietämättömäksi. Hevonen tavattiin kuhilaan luota ja kuollut reestä. Kun ruumis tuotiin kotiin, olivat vaimot itkeneet, mutta isä oli sanonut: »Kyllähän sellaista ennenkin on nähty.» Pekka karkasi Suomeen ja palasi sieltä muutaman vuoden kuluttua, mutta oli pakotettu menemään sinne takaisin.

Vallasta oli puoli penikulmaa hyvää tietä Gustafforsin tehtaalle. Tie kulki koko matkan Vallan jokivartta. Tultuani tehtaan lähettyville menin metsään ja puin ylleni toiset vaatteet, jotka poika oli kantanut nahkasäkissä. Tehtaalla, missä minulla ei ollut halua viipyä, sain vaihdetuksi 30 pankkotaalarin setelin; kumminkin sain vain 7 taalaria pieninä seteleinä. Sitten läksin heti tieheni. Kuljin nyt Lilla Laggåsenin kylän sivutse. Siinä oli 7 taloa, mutta miltei kaikki tehtaalta tulleitten ruotsalaisten asumia, vaikkakin ensimmäiset asukkaat olivat olleet suomalaisia. Kylää nimitettiin ennen Vinerstorpiksi.

Täältä tulin suoraan Laggåseniin jääden siihen yöksi. Tämä kylä on Gustafvan pitäjää, mutta Ekshäradin pappilan alainen. Ensimmäinen tulokas oli ollut Vilppu Lassenpoika Karjalasta. Hän oli ollut Kustaa X:n tallirenki. Näin hänen kuninkaankirjansa, joka oli Kustaa II Aadolfin antama ja päivätty Näsgårdissa lokakuun 13 p:nä 1613. Mutta kun Kaarle XI matkusteli täällä ja oli ollut yötä Ekshäradin pappilassa, oli hän lahjoittanut kirkkoherralle tämän kylän vero-oikeudet. Sen vuoksi ei tämä kylä olekaan joutunut tehtaan alustalaiseksi. Muut suomalaiset nimittivät muinoin tämän kylän asukkaita karjalaisiksi. Minä taas uskon, että nimi johtuu siitä, että asukkaiden sukunimi oli Karjalainen. Nyt ei täällä enää ole ainuttakaan ihmistä, joka osaisi suomea, mulla vanha suku on niin säilynyt, ettei uusia ole tullut. Isäntä, jonka luona ensiksi olin, sanoi olevansa seitsemännessä polvessa ensimmäisen tulokkaan jälkeläisiä. Vilppu [s. 205]oli tullessaan käyttänyt hopeanappeja ja elänyt ampumalla lintuja. Hänen lapsistaan jäi Lasse Vilpunpoika taloon. Hänen poikansa oli Kustaa Lassenpoika ja tämän poika Lasse Kustaanpoika jäi asumaan vanhalle tilalle. Hänellä oli monta poikaa, joista useimmat joutuivat sotaväkeen ja kaatuivat. Kustaa Lassenpoika jäi vanhalle konnulle, mutta veli, Lasse Lassenpoika muutti siihen pohjoiseen taloon, missä nykyään asuu Ivar Gustafsson. Kustaan poika Lasse Kustaanpoika oli nykyisen isännän iso-isä ja hänen poikansa Kustaa hänen isänsä.

Pohjoisessa talossa, jossa nykyään asuu Iivari Kustaanpoika, asui alkuaan toinen Knappåsenista tullut suomalaissuku, mutta se kuoli sukupuuttoon, jolloin nykyinen tuli tilalle. Viime vuonna nämä talot saivat yhteisesti sakkoa 750 taalaria sen vuoksi, että olivat polttaneet kaksi kaskea, yhteensä 2 tynnyrinalaa, väittäen saaneensa siihen metsänhoitajan luvan. Tapaus oli seuraava:

Asetus nimittäin määrännee, etteivät talonpojat saa kaataa edes puolta kapanalaa kaskea, ennenkuin paikka on lähemmin tarkastettu. Heidän on ensin jätettävä siitä anomus Karlstadin lääninkansliaan. Heidän on samalla kertaa pyydettävä lupa siihen, mitä aina kolmena vuonna aikovat kasketa. Kansliasta lähetetään kirje jahtimestarille ja tämä metsänvartijalle, jonka on tarkastettava jokavuotiset kaskimaat ja annettava niistä todistus kihlakunnanoikeudelle, ennenkuin lupa on laillinen. He ovat aina antaneet metsänvartijan tarkastaa kaskimaat ja niinpä nytkin. Rovasti oli heidän isäntänään sanonut, ettei mitään ollut pelättävissä ja että hän pitäisi huolen siitä, että metsänvartija tulisi tarkastamaan ja sittemmin hankkisi luvan. Metsänvartija tulikin v. 1811 ja rovastin toimesta antoi heille kirjallisen luvan kaataa kaskeksi tynnyrinalan metsää. Minä sain nähdäkseni tuon todistuksen alkuperäisenä kappaleena ja kopioin sen. Se kuului:

Vuonna 1813 hän tarkasti toisen tynnyrinalan suuruisen kasken. Molemmat kasket poltettiin v. 1814 ja vilja korjattiin 1815. Sitten haastettiin talonpojat kihlakunnanoikeuteen ja heille tuomittiin suuret sakot sen vuoksi, etteivät olleet lääninkansliasta ja sitten jahtimestarilta hankkineet tarkastukseen lupaa. Kun he tulivat oikeuteen, tuli nimismies, joka jahtimestarin kera oli kantaja, ja sanoi, että jos he eivät oikeudessa tee vastaväitteitä, vaan antavat asian käydä niinkuin sen pitääkin, antautumatta kiistelemään jahtimestarin kanssa, niin hän sovittaa sen niin, että heidän on maksettava vain 200 taalaria, tuomittiinpa heille kuinka suuri summa tahansa. Talonpojat olivat niin tyhmiä, että uskoivat, eivätkä syyttäneet päämiestänsä rovastia, joka oli unohtanut hankkia luvan ja siis oli syypää. Tuomari Ferner langetti heidät maksamaan sakkoa 500 taalaria. He eivät valittaneet hovioikeuteen luottaen suulliseen välipuheeseen. Mutta kun valitusaika oli kulunut umpeen ilmoitettiin heille, että sakot haetaan päätöksen mukaisesti. Heidän on ollut jo pakko pitää huutokauppa saadakseen edes ensimmäisenä eränä 300 taalaria maksetuksi, mutta jäljellä on maksamatta saman verran, joten he joutuvat mierolaisiksi. Sellainen vääryys heille tapahtui. Molemmista kaskista he saivat 600 närtettä (snes), (vaikka tarkastusmiehet ilmoittivat heidän saaneen 700) ja vajaa 40 tynnyriä rukiita. Toisen kasken nimi on Permetshult, toinen oli kylästä luoteeseen päin. Vastaajina olivat Heikki Lassenpoika, Iivari Kustaanpoika ja Lasse Kustaanpoika. Nyttemmin on patruuna Geijer luvannut jättää Kruununprinssille (?) armonanomuksen, sillä hän on vihamielinen jahtimestari Herman Falckille.

Huonosti kävi Pentti nimisen köyhän torpparinkin Knobergissä. Tämä oli luvattomana aikana ampunut teerin ja [s. 207]vienyt sen nimismiehelle, joka ei silloin sanonut mitään. Mutta hän oli niin varomaton, että kertoi siitä tuttavilleen ja siitä sai tietää jahtimestarikin, joka äskettäin oli saanut viran, luultavasti kalliisti maksaen. Seurauksena oli, että torppari menetti pyssynsä, sai sakkoa ja oli pakotettu myymään ainoan lehmänsä, jonka vuoksi perhe on vuodattanut kuumia kyyneleitä. Lintujen ampuminen on täällä ankarasti kielletty, mutta silti on niitä sangen vähän.

Navetta.

Yön nukuin heinissä tallinparvella. Pääskysjoukko oli jo varhemmin pesiytynyt yöksi ja ne heräsivät pelästyneinä unestaan.

Seuraavana päivänä, keskiviikkona 27:ntenä, satoi ja ukkonenkin kävi, mutta sitten tuli taas kaunis ilma. Maksettuani 18 killinkiä jatkoin vaellustani uutta hyvää tietä pitkin. Kappaleen kuljettuamme tulimme pieneen torppaan tahi mieluummin sanoen eriskummalliseen mökkiin, jota nimitettiin Lappmåsaksi sen vuoksi, että lappalaisten sanottiin muinoin täällä syöttäneen porojaan. Nyttemmin on muuan mies muuttanut tänne kivikkoiselle kankaalle ja asuu maakuopassa. Se oli rakennettu pienislä puista ja multa[s. 208]kasoista, niin että ovipuolella oli seinäntapainen, mutta muilla seinillä näkyi vain ylin hirsikerros ja pieni kurja katto, jossa oli yhdessä kulmassa aukko, josta savu laskettiin ulos, mutta joka sitten peitettiin kuusenkuorella. Vaikkei se ollut kuin 8 tai 9 syltä tieltä, ei siitä näkynyt juuri muuta kuin nouseva savu ja vähän kattoa. Kun ryömin sisälle, tapasin miehen ja kaksi poikalasta kotona leikkimässä nurkassa, johon oli lehty haavanlehdistä vuode. Hökkeli oli 5 kyynärää pitkä, 4 ½ leveä ja seinät eivät edes olleet 3 kyynärän korkuiset. Tuvan keskellä mahduin seisomaan, mutta en seinän vieressä. Huonekaluina oli pieni arkku, rahi, jota käytettiin pöytänäkin ja palli, jota käytettiin tuolina. Tuli paloi nurkassa, jossa ei ollut muuria eikä takkaa. Suurehko litteä kivi oli pohjana ja muutama kivi ympärillä suojana. Sinä lyhyenä hetkenä, minkä siellä olin, syttyi tuli katon tuohiin. Kolme pientä reikää katossa oli ikkunoina, mutta ovea pidettiin aina auki, sillä muuten olisi ollut niin pimeä, ettei olisi mitään nähnyt. Katossa roikkui pihlajan lehtiä marjoineen, joita kuivatettiin karjanrehuksi. Lattiana oli maakamara. Kolme pientä puukuppia laudankappaleella, joka oli nurkassa hyllynä, ja kyynärän korkuinen kirnu ilmaisivat, että lehmäkin oli, mutta missä sitä pidettiin, on mahdotonta tietää. Joutuihan tuonlaisesta ihmisasunnosta yhtä ja toista ajattelemaan. Sehän osoitti, miten vähällä ihminen voi tulla toimeen ja millainen hänen elämänsä luonnontilassa oli. Talvella ei näe edes merkkiäkään hänen majastaan. Miehen nimi oli Lasse Ollinpoika Hakkarainen, joka 1816 muutti tänne Najenista ja vaimon nimi Kreeta Antintytär Muhoinen Milsjöstä. Eukkoa en nähnyt. Hän oli metsässä paimentamassa karjaansa, yhtä lehmää ja viittä vuohta. Niille oli tehty niin suuri läävä, että lehmä juuri ja juuri mahtui seisomaan. Hän oli kesäksi ottanut hoitaakseen muutamia kylän vuohia, joille hän risuista, kivistä ja kalikoista oli rakentanut suojan. Mies ei ollut kylvänyt muuta kuin kaksi kappaa perunoita. Muuten hänen toimenaan oli tervanpoltto. Lujarakenteinen ja iloluontoinen hän oli.

Täältä tulimme Bredsjöhön, jonne oli ⅛ penikulmaa. Huutelimme kauan venettä päästäksemme järven yli, mutta [s. 209]kukaan ei kuullut. Lopulta aloimme kävellä sen ympäri. Silloin löysimme neljästä vanhasta laudasta kokoonkyhätyn ruuhen, jolla myötätuulta pääsimme onnellisesti lahden yli. Menimme ensimmäiseen taloon, jossa tapasimme vanhan ukon, joka puhui hyvää suomea sekä kaksi akkaa naapuritalosta. Lasse Heikinpoika Keäriäinen Ruotsin metsistä oli ensiksi tullut tähän kylänpaikkaan v:n 1660 tienoilla. Hän asui aluksi niemen kärjessä nykyisten peltomaitten keskessä. Nykyään elävä vanha Matti Lassenpoika oli neljättä polvea ja 74:n ikäinen.

Lasse Heikinpojalla oli poika, Lasse Lassenpoika, joka lienee elänyt 101:n vanhaksi. Hänellä oli kaksi poikaa. Toinen, Heikki Lassenpoika, muutti Bredsjöhön, jonka eräs suomalainen ratsumies Göran Ebäck oli raivannut. Hänellä oli poika, joka niinikään oli sotamies ja matkasi tiehensä. Toinen veli, 58:n ikäinen Lasse Lassenpoika, omisti sitten tilan. Hänellä oli 7 poikaa ja 4 tytärtä. Heistä asui talossa nyt 74:n vuotias Matti Lassenpoika. Hänellä on 2 lasta ja kaksi lastenlasta (lapsipuolta). Eräs hänen veljistään, Lasse Lassenpoika, muutti Norrgärdiin. Hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen vieläkin asuu siellä ja toinen muutti Åseniin. Molemmat vanhat tilat kuuluvat Gustafforsin tehtaaseen, mutta ei uusi, Bredsjönäs. Kun he vetävät sysiä Gustafforssiin, saavat he 1 taalarin 32 killinkiä sysimitasta, johon kuuluu 24 tynnyriä. Ennen heidän oli ollut talvikaudet ajettava rautaa Motjernin tehtaasta 2 ½ penikulman matkan saaden kippunnasta 8 killinkiä.

Seuraavana päivänä, elok. 28:ntena, satoi taaskin herkeämättä, joten minun oli rankkasateessa lähdettävä edelleen. Tytöt eivät koko yönä nukkuneet, vaan juoksentelivat nauraen edes takaisin pihalla. Luultavasti he mielellään olisivat tulleet minun luokseni tallinparvelle. Erikoisen kaunis oli eräs Dalbyn suomalaismetsistä oleva palvelustyttö. Aioimme Rankfalletin eli Kangelåsenin kautta kävellä Milsjöhön, mutta kun satoi tuiki tuimasti, menimme Käk'ahonmäelle (Gökberget) ja lepäsimme siellä hetkisen.

Käk'ahonmäki on uutistalo, johon v. 1795 tuli suomalainen Sundin metsiltä. Hän elää vieläkin ja on hänellä aikuisia lapsia.

Täältä tulimme maantietä pitkin Ivarsbergiin, joka oli kappaleen matkaa Najenin rannasta ja oli sekin myöhäisaikoina perustettu. Ensiksi rakensi tänne mökin Matti Lassenpojan veli Niilo Lassenpoika Keäriäinen Bredsjöstä. Hänen leskensä ja lapsensa siinä vieläkin elävät. Täältä menimme takaisin Sundbergiin, jonne tulimme likomärkinä. Isäntäni ei ollut yötä kotona, joten minä nukuin hänen huoneessaan. Illalla soittelin väelle huilua ja lähetin pojan Tyngsjöhön aamuksi hankkimaan hevosta.

Seuraavakin päivä, 29:s, oli sateinen ja pilvinen. Syötyäni perunoita ja voita maksoin velkani isäntäväelle ja kuljin rattailla Tyngsjön kylän läpi Milsjöhön, jonne oli runsaasti puoli penikulmaa.

Milsjön suomalainen nimi on Välijärvi. Ensiksi asettui tänne Matti Iivarinpoika Pasainen Milsjöhedenistä. Hänen pojallaan Matti Matinpojalla oli pojat Iivari ja Erkki. Edellinen jäi tänne, mutta Erkki muutti Rankfalletiin myytyänsä talo-osuutensa Heikki Heikinpoika Hakkaraiselle Najenista. Toinen veli Tivari otti vaimokseen Annikki Matintytär Kansaisen lesken Qvarnbergistä. Tämän ensimmäinen mies oli mestattu sen vuoksi, että hän puukolla oli lyönyt miehen kuoliaaksi. Miehen ollessa vangittuna Falunissa oli vaimo mennyt sinne ja saanut hänestä lapsen, tyttären, joka vieläkin elää, puhuu suomea ja on vanhana emäntänä Milsjössä. Hän oli ulkomuodoltaan niin eriskummallisen näköinen, etten hänen vuoksensa voinut olla huoneessa. Puhuessaan sulki hän silmänsä ja väänsi suunsa mykkyrään. Muuten hän oli harvapuheinen ja karkeaääninen. Kylässä oli vain yksi varakas talo.

Sain täältä miehen viemään hynttyyni Milsjöhedeniin, jonne oli ⅛ penikulmaa. Siellä oli vain lapsia kotosalla. Se on vanha, jopa ikivanha asuinpaikka. Ensiksi oli tänne asettunut »Iivarin Pekka» s.o. Pekka Iivarinpoika Pasainen, Pasalasta Suomesta. Hänen jälkeläisiltänsä varastettiin koko omaisuus ja samalla pirttikin poltettiin heidän ollessaan metsässä. Kun lisäksi vielä tuli katovuosia, kun paikka oli alava, niin muutti hänen poikansa Iivar Iivarinpoika Tyngsjöhön ja Matti Iivarinpoika Milsjöhön, nimittäin kalliolla [s. 211]olevaan taloon. Kerrottiin, että kun ihmisiä sittemmin tuli Milsjöhedeniin, tapasivat he pirtissä nälkään kuolleita ihmisiä. Sittemmin oli tila autiona, aina kunnes nykyinen sukupolvi muutti sinne. Minun oli täältä vaellettava yksin Nibofjälliin, jonne oli ¼ penikulmaa. Tiellä eksyin. Tavarani jätin Milsjöhedeniin.

Kun illansuussa tulin Nibofjälliin (Mattilaan) ja menin keskimmäiseen taloon, näin siellä nuoren herrasmiehen. Hän oli maanmittari, joka kolmen muun kera oli tullut tänne maita mittailemaan. Juttelin hänen kanssaan kauan. Talon isäntä puhui hyvää suomea. Sain Vålåsenin kyytipojan, joka oli tänne kyydinnyt maanmittarin, lupautumaan tuomaan hevosellaan tavarani Milsjöhedenistä. Mutta hän oli niin tyhmä, ettei ollut pystynyt samalla kertaa tuomaan matkakirstuani. Minun oli siis palkattava naapurista mies sitä aamuvarhaisella seuraavana päivänä selässään kantamaan.

Pauli Paulinpoika Matilainen alkoi ensiksi isänsä kera rakentaa siihen paikkaan, missä nyt asuu Olli Juhonpojan leski. Hänen pojallaan Juho Paulinpojalla oli 3 tytärtä ja 2 poikaa, joista Olli Juhonpoika asui samalla paikalla ja kuoli 6 viikkoa sitten syöpään. Hänen leskensä oli emäntäni. Lasse Paulinpoika Matilainen muutti ensin eteläiseen taloon ja sitten Bredsjönäsiin. Olli Pulkkinen Norjan rajalta osti hänen talonsa. Tullessaan hän oli kantanut lastaan tuohikontissa. Hän sai vävykseen Heikki Antinpoika Väisäisen Norjan rajalta. Tämän poika Heikki on kuollut, mutta hänen poikansa Heikki Heikinpoika elää ja on nainut Barktorpista. Juuri hän läksi matkakirstuani hakemaan. Olli Juhonpojan sisar Maria otti miehekseen Lasse Eliaksenpoika Hakkaraisen Najenista ja muutti pohjoispuoliseen taloon. Hänen poikansa Juho Lassenpoika asui siinä setänsä kanssa vieläkin. Tehtaan alustalaiseksi ei yksikään näistä taloista ole joutunut.

Sain ruoaksi vain maitoa ja illalla vähän mustaa puuroa. Molemmat talon tyttäret olivat paenneet naapuritaloon, kun maanmittari heitä ahdisteli. Minuakin hän pyysi avukseen. Hän oli kylillä kertonut jo 14 vanhana tehneensä eräälle tytölle lapsen, mikä tieto akkaväen kesken oli kulovalkeana levinnyt ja tullut tyttöjenkin tietoon. Minä nukuin [s. 212]aitassa tyttöjen vuoteella ja jätin maanmittarin omine tuumineen kamariinsa.

Tyngsjön suomalaiset olivat varoittaneet minua menemästä Vålåseniin, ellen tahtonut panna henkeäni alttiiksi. Mietin menisinkö suoraa tietä metsän halki sinne 2 ½ neljännestä vai valtamaantietäkö seuraisin. »Kukapa jänistäisi», ajattelin. Olisihan häpeä olla arkahousu. Ja jos niikseen tulee, tulisi henkeni heille kalliiksi. Sain Vålåsenin pojan jäämään yöksi ja seuraavana päivänä saattamaan minua isänsä Heikki Heikinpoika Siikaisen luo, josta yleiseen huhuiltiin, että hän oli murhannut erään länsigöötalaisen ja siten äkkiä rikastunut.

Lauantaina, elok. 30:ntenä, nousin varhain ja varustauduin matkalle. Maanmittarikin lähti samalla kertaa. Mutta hän ajoi hevosella maantietä pitkin minun marssiessani mitä synkimpiä saloja. Panin pistoolin taskuuni, nakkasin pyssyn olalleni ja aloin kävellä pojan ja kirstuani kantavan hevosen jäljessä. Olimme ennättäneet jo runsaasti puolitiehen, kun kuulin hiljaista kahinaa, ikäänkuin jäniksen juostessa, takanani. Käännähdin ympäri nähdäkseni, mitä se oli. Ja mitäpäs näin? Pitkän tuiman miehen, lerppahattu päässä, pyssy olalla. Oltuaan jonkun suuren kiven takana väijyksissä hän oli viekkaasti kuin kissa hiipinyt selkäni taakse. Ei ollut tarvis kysellä kuka hän oli, sillä saamieni kuvausten nojalla hänet tunsin. Eipä käy kieltäminen, että sydänalassani aluksi ikäänkuin lekahti, mutta sain pian luontoni takaisin. Tempasin pyssyn olaltani ja käskin hänen kulkea edelläni, sillä eihän käynyt laatuun, että sentapainen mies ladatuin pyssyin käveli takanani. En tiedä oliko olevinaan kohteliaisuutta, että hän aluksi hieman vastusteli. Mutta hän huomasi pian minun asenteestani, ryhdistäni ja käskevästä äänilajistani ja kun vielä tartuin sapelin kahvaan, etteivät kursailut ja kohteliaisuudet olleet kysymyksessä. Hän totteli. Hän alkoi puolestaan torua poikaansa, joka minua kyyditsi, kysyen missä tämä oli maleksinut. Sanoi eilisen illan odottaneensa poikaa kotiin ja kun ei häntä vielä yöksiään kuulunut, oli hän lähtenyt aamulla varhain vastaan nähdäkseen, oliko mitään tapahtunut. Kuullessaan meidän tulevan oli [s. 213]hän vetäytynyt tiensyrjään nähdäkseen, keitä me olimme. Minä vastasin, ettei ollut syytä torua poikaa, kun minä olin houkutellut hänet jäämään yöksi ja siitä sai hän olla minun kanssani tekemisissä. Sitten aloin jutella hänen kanssaan matkastani: mitä seikkailuja minulla oli ollut, miten minun kimppuuni usein oli yritetty äkkiarvaamatta hyökätä, mutta miten aina olin pelastunut. Edelleen kerroin, että meitä oli kaksi matkustajaa, joiden piti tavata Säfsenin pappilassa. Toinen kulki maantietä, toinen oikotietä metsän halki. Olin muka heidän kirkkoherransa läheinen tuttava ja hänen puoleensa piti minun nyt kääntyä, kun rahat olivat lopussa y.m. sellaista, mitä saatoin keksiä poistaakseni miehen murhanhalun ja rahanhimon.

Tämäntapaisia jutellen tulimme Vålåseniin, Laukkumäkeen, joka oli saanut nimensä Laukkuharjusta, joka on ⅛ penikulmaa pohjoiseen. Sen nimi johtui siitä, että suomalaiset muinoin hirviä pyytäessään ripustivat laukkunsa erääseen tämän harjun honkaan. Täällä oli kapea sola, johon he yrittivät ajaa hirven saloilta. Ruotsalainen nimi »vål» on saanut alkunsa täällä tavattavista tuulen kaatamista suurista puista. Talon lähellä olevan toisen mäen nimi on Lohenlahenmäki. Ensimmäisen tänne noin v. 1770 asettuneen miehen nimi oli Heikki Matinpoika Siikainen Skärfjällistä. Hänellä oli 10 lasta, joista Heikki Heikinpojalla, jonka vaimo on Kirsti Heikintytär Keäriäinen Barktorpista, on 7 lasta.

Olin aiemmin Tyngsjön suomalaisten kuullut kertovan muun muassa, että isännällä on monia kirjoja, joita hän ei osaa lukea, kuten Zornin ornitologia, latinalainen aapinen y.m. Juolahti heti mieleeni, ettei hän niitä ole saanut rehellisellä tavalla ja päätin siitä ottaa selvän. Jos ne olivat ennen olleet toisen omaisuutta, piti niissä jossain tavattaman omistajan nimi. Aioin kopioida nimet ja julkaista jossakin lehdessä päästäkseni selville, oliko kysymyksessä murha. Kun astuin tupaan, hämmästyin nähdessäni talonpoikaispirtissä pari kolme hyllyriviä erilaisia kirjoja. Kysyessäni, mistä hän ne oli saanut, vastasi hän ostaneensa ne Karlstadin markkinoilta. Ja kun utelin, mitä hän teki esim. latinan- ja saksankielisillä kirjoilla, sain vastaukseksi, että niistä saattoi [s. 214]opettaa lapsia lukemaan sisältä. Molemmat tiedonannot näyttivät minusta yhtä valheellisilta. Eniten herätti epäilyksiäni se, ettei hän ollut halukas myymään niistä ainoatakaan. Aavistukseni pitivätkin paikkansa. Niissä oli eri henkilöiden nimiä. Mutta en voinut kirjoittaa nimiä muistiin, kun ukon argussilmä seurasi kaikkea, mitä tein ja hänen läsnäollessaan olisi kopioiminen herättänyt epäluuloja. Saadakseni hänet edes hetkeksi poistumaan pyysin häntä toimittamaan päivällisen. Hänen ollessaan siitä neuvottelemassa toisessa tuvassa kirjoitin muutamia niissä tapaamiani nimiä: Salomon Sundelius oli Johan Kumblain muistutuksissa Walchin käännökseen; »Doct. And. Knös. Kyrkoh. Olof Gråberg» ja »P. U. Klingvall» oli kirjassa: »Tankar om gamla och nya Testamentet;» Anders Anders. Sundblad, Stockh. oli teoksessa »Holmbergs poema heroico comico»; edelleen Per Marelius 1772; Joh. Adolf Sarebom j.n.e. Muutamat nimet oli raaputettu, mutta niin, että ne saattoi lukea.

Kun ruoka oli tuotu pöydälle, en syönyt muuta kuin koskemattomasta kuoripiimäkehlosta, sillä siihenhän ei olisi voitu saada myrkkyä pannuksi. Talon naisetkin näyttivät minusta epäilyttäviltä. Sillä tuskinpa olin ennättänyt kirstuni avata, ennenkuin he olivat ympärilläni sisällystä katselemassa. »Ai, miten se on kaunis!» he huusivat, pyytäen, että ottaisin vaatekerran esille heidän nähtäväkseen. Minun oli pakko nopeasti sulkea koko kirstuni.

Sain erään rohkean pojanrumiluksen kyytiin Sågaan, jonne oli ¾ penikulmaa. Eksyimme tieltä ja jouduimme suurelle suolle, joka oli niin vetelä, että hevonen upposi niin syvälle, että oli ihme, miten se enää pääsi ylös, vaikka se olikin virma ja siitä oli maksettu 200 taalaria. Olin alkuaan aikonut käydä Skärfjällissä, jonka suomalainen nimi on Juva, siis kotipitäjäni nimi, arvellen, että sieltäkin joku olisi asettunut tänne. Mutta tiellä sainkin kuulla, että ensimmäinen asukas oli ollut Äppelbon taalalainen Joonas, joka Taalaissa ääntyy Juga, Juka t. Juva. Hänestä kylä oli saanut nimensä. Kiiruhdin siis Qvarnbergiä kohti ehtiäkseni sunnuntaiksi Säfsenin kirkolle.

Såga, Saha on suomalaisen viljelykseen ottama. Hänen [s. 215]nimensä oli ollut Maunu Kustaanpoika Rådasta, sukunimeä ei enää muistettu. Hän oli ollut rakennusmestarina Fredriksbergin tehtaalla. Täällä ovat asukkaat alituiseen vaihtuneet sen jälkeen, kun tila liitettiin tehtaaseen. Vain pari tilaa on pysynyt itsenäisenä.

Täältä ei ollut hevosta saatavissa. Talutettiin esille suuri lihava härkä ja kirstu saatiin joten kuten satulaan sen selkään. Luultavasti härkäraukka ei ennen ollut kantanut sellaista taakkaa, sillä raivostuneena ja äksynä se teki huikeita hyppyjä ja heittäytyi lopulta nurin, kun se ei muuten pystynyt kuormasta vapautumaan, ja siinä oli kirstukin särkyä. Meidän oli kannettava tavarat vanhaan latoon, jonne oli puoli neljännestä ja olin nääntyä tielle, tottumaton kun olin sellaiseen työhön. Yöllä oli sieltä käveltävä penikulman matka Qvarnbergiin. Tuskalla ja vaivalla sinne saavuimme kello 11 sillä pimeässä eksyimme tieltä. Tullessamme tupaan syntyi aika jytäkkä poikajoukon rynnätessä ulos. Neljä tytärtä oli kotona ja vanhemmat poissa, joten kylän poikia oli siellä yöjalassa mekastamassa. Vanhin tytär valitteli heidän vallattomuuttaan, sillä hänen varpailleen oli pahasti survottu. Hän piti ovea kiinni, kunnes toiset puhalsivat tuhkista tulen. Yöni nukuin heidän veljensä seurassa aitassa.

13. Säfsenin nimismies. Ukko Ronkainen. Asutustarinoita ja runosaalista pitäjää kierrellessä.

Sunnuntaina, elokuun viimeisenä päivänä, nousin kello 4:ltä. Söin vähän aamiaista, josta ei tahdottu ottaa vastaan maksua, mutta eilisestä kyydistä oli suoritettava 24 killinkiä. Kello 5 läksin eräs poika seuralaisenani Säfsenin kirkolle, jonne oli seitsemän neljännestä. Kuljimme Tyyn, Fredriksbergin ja Annaforsin tehtaiden ohi. Kirkonkylässä jätin mukanani tuoman mytyn lukkarin piian tallennettavaksi, sillä lukkari ja hänen vaimonsa eivät olleet kotona. Papin parhaillaan messutessa astuin kirkkoon. Oltuani hetkisen alhaalla menin parvelle, jonne kirkonvartija laski minut. Siellä istuin kauan yksinäni, kunnes sinne tuli tehtaan herra Fredriksbergistä. Hänellä oli merenvahapiippu kädessään. Sen hän pani penkille sisään tullessaan. En puhunut hänelle sanaakaan. Apulainen saarnasi ja niin huonosti, etten kehnompaa ole kuullut. Tyttöjä oli paljon ja kauniita; kaikki he minua töllistelivät astuessani kirkkoon. Muuten ei väkeä ollut paljon, noin 300 henkeä, enimmäkseen suomalaisia. Tehtaan väki istui kuorin lähimmissä penkeissä, muut pitäjäläiset kauempana. Heidät tunsi siitä, että heillä oli pitkät hiukset eikä kerityt kuten sepillä. Jumalanpalveluksen päätyttyä pidettiin kirkonkokous, jossa oli läsnä vain 5 tai 6 talonpoikaa.

Täältä menin lukkarin luo. Rahvas käytti hänestä nimeä »kära far» ja hänen vaimostaan »kära mor». Muun muassa tuli sinne akka, joka pyysi rakasta lukkarivaaria ompelemaan röijyn, jonka tämä lupasikin ja otti heti mitan. Sain vasta [s. 217]klo 4 päivälliseksi kuoripiimäkehlon ja vähän perunoita, muuta ei ollut — ei edes kunnollista leipää.

Puhuin suomea muutamien tämän kylän isäntien kanssa ja lupasin illempänä käydä heidän luonansa. Sillä päätin jättää täksi päiväksi pappilaan-menoni, kun talonpoikia nyt saattoi parhaiten tavata kotona. Paljo muinaistietoja eivät he muistaneet. Merkittyäni täällä kuten muuallakin suomalaiskylät kartalleni menin vanhan akan luo nimeltä Maija Heikintytär Turpiainen (Turpoinen), joka taisi useita runoja ja loitsuja, niiden joukossa sammas-tarun, jonka kirjoitin muistiin ja joka selittää Sampo-tarun. Laulujakin hän osasi esim. »Taloon tullessa:

Tultuani kotiin odottivat siellä minua metsänvartija ja varavallesmanni Kylander, joista etenkin jälkimmäinen tervehtimättä ylväästi käveli kamarini edessä olevassa huoneessa. Aavistin kenen kanssa olin tekemisissä ja päätin tehdä hänelle pientä pilaa. Otin kirstustani matkapassini, jota koko matkalla en ollut vielä tarvinnut näyttää ja pistin sen povitaskuuni. Pian tuli Kylander kysyen tiukassa äänilajissa, kuka minä olin. Minä tietysti tein hänelle saman kysymyksen. Kun hän sen oli sanonut, sanoin minäkin nimeni. Sitte hän kysyi miltei käskevästi, oliko minulla matkapassia.

»Matkapassia», vastasin minä. »Mitäpä minä sillä? Tulen Upsalasta ja menen taas sinne takaisin.»

Nyt hän sai raivorohkeutta selittäen, että hänen oli lähetettävä minut maaherran virastoon.

»Kernaasti, jos niin tahdotte», vastasin, »mutta mitä hyötyä siitä on, Falunistahan viimeksi tulen.»

Hän joutui hieman hämilleen, miettien, miten se saattoi olla mahdollista ja sopotteli: »Ja piirustelee karttoja kylistä!»

»No, mitäpä me siitä riitelemme», sanoin minä lähestyen häntä imelänä, ja ollen ottavinani sieltä rahamassia lisäsin:

»Meistähän voi tulla ystävät toisella tavoin?»

»Kyllähän toki», sanoi hän kumartaen syvään ja ojensi kätensä ottaakseen kiitollisena vastaan lahjan. Minä pistin hänen kouraansa Upsalan rehtorinviraston minulle antaman passin. Hänen naamaansa oli hupaista katsella. Hän antoi passin takaisin, raapaisi jalkaa ja meni.

Saatuani vähän hapanta maitoa illalliseksi paneuduin pitäjäntuvan pöydälle nukkumaan niin likaisille pieluksille, että ne oikein haisivat.

Säfsenin kirkonkylässä tapasin monta suomalaista. He eivät enää tienneet, koska ensimmäinen oli muuttanut tänne. Kerrottiin heitä olleen samassa joukossa seitsemän ja levänneen nykyisen pappilan paikalla. Heistä jäi tälle paikalle Pauli Lassenpoika Turpoinen eli Turpiainen. Hänen poikansa Erkki jäi isänsä jälkeen paikkakunnalle asumaan. Hän oli asunut kodassa, joka oli pystytetty sitä suurta kiveä vasten, joka on Matti Matinpoika Turpiaisen pellolla ja sitä sanotaan vieläkin »Erkon pihan kiveksi». Muutamat arvelivat tämän Erkki Paulinpojan ensin tulleen tänne Suomesta ja ettei isä tullut mukana; toiset taas sanoivat, että kaksi noista seitsemästä tulokkaasta oli jäänyt tänne. Toinen oli ollut Clement Eerikinpoika, mutta tämän sukunimeä he eivät olleet kuulleet mainittavan; he luulivat, että hänkin oli Turpiaisia.

Yksi noista seitsemästä, Heikki Honkainen, oli mennyt lounaaseen päin, muutamien väitteiden mukaan meni sinne kaksi, joista toinen lienee ollut Nikarainen. Eräs heistä, Puuroinen, oli mennyt Skifseniin, hänen piti olla ylhäistä sukua. Toisen sanottiin menneen Laggshudiin j.n.e.

Muuten pitävät he tätä seutua maan vanhimpina asuinpaikkoina ja arvelevat täällä asuneen suomalaisia jo pakanuudenaikana. Sen tilan, missä nyt on pappila, olivat tehtaan herrat anastaneet edelliseltä omistajalta siten, että tämä oli 150 taalaria velkaa ja kieltäytyi polttamasta sysiä. He toimittivat arviokatselemuksen, jossa 5-vuotias hevonen arvioitiin 20 plooduksi, lehmä 5 plooduksi j.n.e. Kirkonisäntä [s. 219]Joonas Kallenpoika Rautiaisen asuman talon toinen puolikas oli tehtaalle maksanut lunastettaessa 640 taalaria.

Maanantaina, syyskuun 1:senä, nousin kuten tavallisesti varhain ja menin vanhojen eukkojen luo naapuritaloon. Heiltä kuulin ja kirjoitin muistiin useita loitsuja. Kello 9 menin kirkkoherra Frömanin luo. Hän oli mennyt. Minä lueskelin odotellessani vanhoja sanomalehtiä, kunnes hän tuli. Hän oli nuorehko mies, harvasanainen ja ulkonaisesti juro. Pian tuli sisälle myöskin rouva ja hänen kolme sisartansa (papin tyttäriä, mamsselit Arnberg), oikeita taalalaistyttöjä Särnasta, mistä äskettäin olivat tulleet sisartansa tervehtimään. He olivat tulleet käyden monen penikulman mittaisten salojen halki. Mukana oli hevonen ja renki matkalaukun kuljettamista varten.

Apulainen oli oikea tyhmyri, jolla ei ollut juuri mitään sanottavaa. Eräs tehtaan kirjanpitäjäkin oli täällä. Hänen kanssansa lyöttäydyin pakinoihin tehtaan suhteesta alaisiinsa talonpoikiin, vaikkakin se oli aihe, joka ei näyttänyt häntä miellyttävän. Jäin päivälliseksi pappilaan saamatta vaihdetuksi itselleni pientä setelirahaa, kuten olin toivonut.

Pastori Fröman oli siksi ystävällinen, ettei hän edes viitsinyt katsoa vanhoista kirkonkirjoista, oliko niissä mitään suomalaisista, sillä tekosyyllä, että niitä säilytettiin sakaristossa kirstussa. Sitä paitsi oli hänen mielestänsä Hülphers tarpeeksi selvitellyt sitä asiaa. Olinhan minäkin jo kokemukseni perusteellä päässyt varmuuteen siitä, ettei kirkonarkistoista ollut mitään saatavissa. Syötyämme sanoin jäähyväiset ja läksin, sillä eipä minulla ollut enää halua viipyä heidän parissaan.

Hankin hevosen viemään tavaroitani Hånin (Hounas) kylään tavatakseni siellä paljon puhuttua Juho Olavinpoika Ronkaista, jota nimitettiin »Piikas Janiksi» sen vuoksi, että äitiä oli aikoinaan sanottu »piiaksi». Hän oli nykyään 68:n ikäinen eikä häntä voitu saada puhumaan muuta kuin suomea, vaikka hän kyllä ymmärsi ruotsia ja kuten arveltiin olisi osannut sitä puhuakin, mutta ruotsin sanaa ei hänen suustansa koskaan lähtenyt. Kun hänellä on joku käräjäjuttu tahi puhuttavaa papin kanssa, niin hän käyttää tulkkia, [s. 220]joka kääntää hänen sanansa ruotsiksi ja toisen vastauksen hänelle suomeksi. Hän on siinä suhteessa mitä itsepäisin ja härkäpäisin suomalainen. Papin kanssa hän oli epäsovussa eikä ollut kolmeenkymmeneen vuoteen käynyt Herranehtoollisella. Hän selitti minulle, että rippikoulussa oli pappi naureskellut ja virnaillut hänen ruotsin ääntämistänsä, jonka vuoksi hän päätti, että kun kerran pääsee ripille, ei koskaan enää päästä suustansa ruotsin sanaa. Sen päätöksen hän uskollisesti pitikin. Sen vuoksi, että ruotsalaiset aina ovat sortaneet ja halveksuneet suomen kieltä, hänessä syttyi sammumaton viha ruotsin kieleen, niin että hänestä tuli mitä jyrkin suomenkiihkoinen.

Hän valitti minulle muitakin kärsimiään vääryyksiä: Häneltä oli varastettu yhtä ja toista; kalat oli viety hänen verkoistaan myytäväksi pappilaan ja Löfdaliin, heinät oli syötetty haasioista j.n.e. Siitä oli seurauksena ainainen vihankauna hänen sekä toiselta puolen Lasse Janinpojan ja Matti Pekanpojan välillä. Nämä olivat hänen poissa ollessaan murtaneet hänen aittansa oven auki, heittäneet jauhot ja viljat pihalle, särkeneet tahkon, repineet pirtin uunin y.m. Vihdoin olivat Lasse Janinpoika Turpinen Dymåsenista ja Pekka Janinpoika Honkainen Hånista piesseet ukon pahan päiväiseksi hänen omassa talossaan. Kun hän ei kihlakunnanoikeudessa voinut saada näitä lailliseen edesvastuuseen, pyysi hän muuttokirjaa toiseen seurakuntaan, mutta kun sekin kiellettiin, vihasi hän sen johdosta kaikkia pappeja. Häntä pidettiin silti pitäjän rikkaimpana miehenä. Hänellä on 5 lehmää ja härkä ja hänen talonsa on ainoa, joka ei kuulu tehtaan alustalaisiin eikä ole sille velkaa, mikä johtuu siitä, ettei hän ole ryhtynyt sen kanssa mihinkään tekemisiin. Hänen vanha sisarensa lypsää lehmät ja asuu talossa, mutta saa palkan ja on omissa ruoissaan. Hän on naimaton ja pitää joka syksy juusto- ja voihuutokaupan, joka tuottaa vuosittain toista sataa taalaria.

Tullessani taloon ei hän itse ollut kotona, vaan ainoastaan hänen 70:n ikäinen sisarensa ja pieni karjapoika, jotka molemmat puhuivat sujuvasti suomea. Hän oli väkineen metsässä töissä, mutta häntä odotettiin illaksi kotiin. Saadakseni ajan [s. 221]kulumaan noukin vadelmia mäiltä ja kivikoista ja sainkin niitä koko hatullisen, jotka sitten maidon kera popsin maukkaana illallisenani. Vasta myöhään ukko palasi koko työvoimansa kanssa, jona oli 3 päivätyömiestä. Jo etäältä kuului, miten he suomea haastellen tulivat ja kiipesivät aitojen yli jotta rusahteli. Ukko oli jo köyryselkäinen, mutta terve ja reipas sekä pirteä kuin kiiski. Itse hän keitti puuron työväelleen kuin taitava keittäjätär — minusta olisi sisar sen voinut tehdä. Hänellä oli monet erikoisuutensa ja omituisuutensa. Suomea rupatteli hän herkeämättä enkä saanut hänen suustansa ruotsin sanaa. Hän luki minulle useita runoja, mutta ne olivat sellaisia, jotka jo ennen olin kirjoittanut. Kummastelunsa ilmaisi hän ominaisilla lauseparsilla, esim.: »voi hämähäkki!» »niin on niin, sano»; »voi Herra yhtä taivaallista!» Vielä ihmeellisempää ja vanhalle puheelle ominaista oli, että hän käytti Jumalasta nimitystä »vanha mies» ja joskus »vanhakas», sillä kun hän ihmetteli jotakin, hän sanoi: »voi vanhamies», missä ruotsalainen sanoo: »kors, Gudbevars». En ollut yötä hänen pienessä pirtissään, vaan menin naapuritaloon nukkumaan. Ukko tuli mukanani, istui vuoteeni laidalla jutellen pitkälle yli keskiyön.

Seuraavana päivänä pyysin isäntääni Niilo Ollinpoikaa toimittamaan saunan lämpiämään, sillä halusin illalla kylpeä. Minun oli sillä aikaa mentävä Säfsenin kirkonkylään, jonne olin unohtanut paperini ja kirjoitusneuvoni. Poikkesin samalla syrjässä olevaan Hounamäen kylään tavatakseni kirkonisäntää, vanhaa sotamiestä, joka viime sodassa oli ollut Suomessa ja jonka sanottiin osaavan runoja ja loitsuja. Soudin pienellä ruuhella Hånjärven toiselle rannalle, missä söin kyllältäni vadelmia ja puolukoita. Unohdin sinne sapelini, jonka vuoksi oli pakko palata takaisin. Hounamäkeläiset näyttivät minulle tien ukon torppaan, joka oli korkean mäen takana. Mutta minä erehdyin poluista ja jouduin synkkään saloon, mistä sain palata takaisin. Väsyneenä tulin vihdoin etsimäni Matti Janinpojan pirtille. Mutta hän osasi vain loitsuja ja nekin olivat sellaisia, jotka ennestään hyvin tunsin. Suomea hän puhui hyvin.

Oli koko suostutteleminen, ennenkuin sain hänet saatta[s. 222]jakseni kirkonkylään, jonne oli puoli penikulmaa, mutta kun lupasin tupakkaa, niin hän lähti. Saatuani kirjoitusvehkeeni palasin Håniin. Otin mukaani myöskin runoja ja loitsuja lukeakseni niitä rahvaalle. Niitä kantoi eräs Borg eli Utter, kuten häntä poikana oli nimitetty, tuohikontissa nyyttiin käärittynä selässään. Kirstuni jätin edelleen lukkarin luo. Kello oli jo 6, kun palasin taloon, jossa sauna lämpisi. Söin perunoita voin kera ennenkuin menin kylpemään. Sauna olikin uusi ja hyvä siinä oli kylpeä. Ensin kylvin minä, sitten muut miehet, viimeksi vaimot, tytöt ja muijat. Minä ja kylän miehet jäimme saunaan koko ajaksi juttelemaan. Sieltä tultuamme luin heille suomalaisia runoja, sillä tässä kylässä osasivat kaikki vanhat suomea. Sitten menin Borgin kanssa tallinparvelle heiniin nukkumaan. Tallissa nukkui myöskin kaksi tyttöä, joiden parissa pakinoimme puolen yötä.

»Piikas Jaani» kertoi, että Hån on seudun vanhimpia kyliä. Ensiksi tuli Suomesta tänne vanha ukko Nikarainen, joka asui nykyisellä Juho Ronkaisen (Piikas Jaanin) asuinpaikalla. Hän oli siksi vanha, että jaksoi salvaa itselleen vain saunan. Mutta hänellä oli useita kaskimaita. Lopuksi tuli hän niin höperöksi, että jätti halmeensa niittämättä. Hän naitti tyttärensä Pauli Paulinpoika Kinnuiselle, joka täällä asui muutaman vuoden isännyyttä pitäen. Tämä muutti sitten Suomeen takaisin ja lähetti sieltä veljensä Martti Paulinpoika Kinnuisen, joka jäi tilalle asumaan. Tällä oli kaksi poikaa, Heikki ja Pekka. Pekka Martinpoika ampui veljensä kuoliaaksi ison Laijenin länsipuolella oltaessa karhun kierroksella. Hän sanoi luulleensa veljeänsä karhuksi, mutta moni epäili hänen aikoneen ampua verivihollisensa Lasse Hannunpoika Honkaisen, mutta että hän kiireessä ampuikin erehdyksestä veljensä, joka vielä eli kolme päivää tapahtuman jälkeen. Haavoitettu kertoi, että luoti sattui aikoja ennen kuin pamaus kuului.

Pekka Martinpoika Kinnuinen kuoli alun toistasataa vuotta sitten. Hän oli lähes 100-vuotias ja suuri poppamies. Hän tappoi sekoittamalla myrkkyä olueen Hannu Niilonpoika Honkaisen, Lassen isän. Pekan poika oli Heikki ja tämän poika Erkki [s. 223]Heikinpoika Kinnuinen, joka jäi vanhalle konnulle asumaan, mutta sittemmin myi tilan »Piikas Jaanin» isälle, Olli Matinpoika Ronkaiselle Ronkalan kylästä 400 taalarin hinnasta ja muutti itse Suomeen. Ollilla oli 7 tytärtä ja 5 poikaa, joista Jussi Ollinpoika eli »Piikas Jaani» sisarensa Kirstin kera asui tilalla. Vanhalla Nikaraisella oli Hirvimäellä lanko. Muuten ovatkin Hånin kyläläiset sukuaan Honkaisia, joista kylän nimikin lienee juonnettavissa. Ensimmäinen, Jaakko Honkainen lienee tullut Vestergyllenistä.

Seuraavankin päivän, joka oli yhtä kaunis kuin kolme edellistäkin, viivyin kauan Jaanin luona, kunnes yksin menin Gropfalletiin. Siellä ei ollut ketään kotona, joten menin Fröseråseniin, jonne oli 1 ¼ neljännestä. Mutta ensin kähvelsin muutaman nauriin naurismaasta.

Kuoppa-aho (Gropfallet): Noin 30 vuotta sitten asettui Niilo Jaaninpoika Honkainen Hånista tänne ja elää vieläkin. Likasuossa (Dymåsen) eli Vappuisenmäellä (Valborshöjden), joka on Kuoppa-ahon lähellä, en käynyt. Sen ensimmäinen asukas oli Lasse Jaaninpoika Säfsenistä.

Torppa (Fröseråsen) on ennen ollut karjamajapaikka, joka on kuulunut Hånin kylään, mutta Juho Sigfridinpoika Honkainen Remmenistä ja hänen vaimonsa Justina Nikarainen asettuivat n. 70 vuotta sitten tänne. Torppa oli Lasse Hannunpojan karjamaja- ja laidunpaikka. Juho Sigfridinpojalla oli 12 lasta, joista muutamat muuttivat muualle ja toiset perustivat tilalle uusia uutistaloja, joten kylässä nyt on kuusi taloa. Erik Juhaninpoika Honkainen taisi muutamia ruotsinkielisiä loitsuja — oikeastaan suomesta käännettyjä — jotka minä kirjoitin muistiin. Autoin häntä kantamalla kuivia heiniä haasioilta talliin. Hänen poikansa tuli illalla kotiin mukanaan kaksi metsästyskoiraa ja jänis. Koko kylä, kahta taloa lukuunottamatta, kuuluu Fredriksbergin tehtaalle. Yöksi menin läheiseen taloon, joka oli niin varakas, että minulle tarjottiin sianlihaa, jota en koko matkallani ollut maistanut, sillä Upsalasta lähtöni jälkeen en talonpojilla ollut liharuokaa nähnyt. Nukuin kuten tavallisesti tallinparvella heinissä ja hyvinpä nukuinkin. Talossa muuten oli paljon väkeä.

Syyskuun 4:ntenäkin oli kaunis ilma. Vankan suuruksen syötyäni ja maksettuani isännälle 12 killinkiä lähdin talosta. Tarkoitukseni oli mennä Leijenin kylään, jossa piti olla eräs runotaitoinen henkilö, mutta kun en saanut ketään oppaaksi ja sinne oli yksin vaikea löytää, käännyin etelää kohti tullen Kestimäelle (Läsen), jonne oli puolitoista neljännestä.

Kestimäellä oli vain akkaväkeä kotona ja nekin niin tyhmiä, etten mokomia ole koskaan tavannut. Kylässä asuu nyttemmin Gåsbornista tulleita ruotsalaisia. Sen alla on Låsenjärvi, joka lienee niin syvä, ettei siinä edes voi kunnolla kalastaa. Se jäätynee vasta loppiaisen tienoilla ja jäät lähtenevät vasta juhannuksen mailla. Suomalaiset tarinat kertovat, että kun muinoin yritettiin sen syvyyttä mitata, oli ääni pohjasta sanonut; mitattakoon ensin järven ympärys ennenkuin pituus — siis sama tarina kuin Artjärven Pyhäjärvestäkin. Siitä saadaan lahnoja, mateita, ahvenia, taimenia, nieriäisiä ja eräitä kaloja, joita he nimittävät »blanka», jotka ovat monen naulan painoisia ja muistuttavat lohta. Soudin järven yli erään tytön ja eukon seurassa, joka viimeksimainittu meni miehensä luo niittämään heinää. Minä sain soutaa, sillä muija ei pystynyt muuhun kuin herkeämättä soittamaan suutansa. Tultuani toiselle rannalle menin uimaan, mitä en ollut pitkiin aikoihin tehnyt. Vesi oli sangen kylmää.

Mies, joka tyttärensä kanssa niitti heinää toisella rannalla vanhalla kaskimaalla, oli n.s. vapaa-ajattelija. Hän naureli ja kysyi muun muassa, palvelevatko ruotsalaiset ja suomalaiset samaa jumalaa.

Vastasin: »Kyllähän suomalaiset palvelevat, mutta minä luulen, ettei ruotsalaisilla jumalaa olekaan.» Tyttö hymyili ja vilkutti minulle silmää.

Täältä menin Fegasbergin kautta Högfalletiin, joissa molemmissa asuu ruotsalaisia, jotka ovat likaisia kuin porsaat. He olivat kurjia ja hätää kärsiviä. Högfalletista kävelin ⅛ penikulmaa Lönhöjdeniin ja sieltä ¼ penikulmaa Ulrikaborgin tehtaalle. Sisälle en mennyt, vaikka kuljin pihan läpi, vaan matkasin edelleen ¼ penikulmaa Elgbergiin. Tulin sinne hyvissä ajoin ja hyvään taloon, vaikka koko [s. 225]kylä kuului tehtaalle. Täällä asui suomalaisia, vaikkakin kielensä unohtaneita.

Hirvimäki (Stora Elgberget). Täällä näin uuden savupirtin ja uusia saunoja. Miltei joka kylässä (näillä tienoin) oli pirttejä ja kehruutupia, ja niiden asukkaat kehuivat savupirttejä hyviksi, ne kun talvella ovat lämpimiä, vaikka niitä lämmitetäänkin ainoastaan kerran päivässä. Useissa taloissa olivat pirtti ja kehruutupa vastakkain eteisen kummallakin puolella ja niiden keskellä oli keittokota, samaten kuin Savossa. Useimmat tuvat olivat huonoja ja matalia, ja oli niissä väliin vain yksi ainoa lasi-ikkuna, sisälle tullessa oven vasemmalla puolella. Emännällä siinä talossa, jossa olin yötä, oli ollut veli pappina Hedemorassa. Hänen nimensä oli Gransell, mutta hän oli silti suomalaispoika, joka oli alkanut opiskella vasta 20 vanhana.^[8] Näistä Gränjen pitäjän suomalaispojista on kolme tullut papiksi. Toinen oli Grandell, hänkin jo rehtorina^[9] ja kuollut, kolmannen nimi oli Gerén^[10], joka on kirkkoherrana Oren pitäjässä. Hän osaa vieläkin suomea, sillä vanhemmat ovat ummikkoja.

Ensimmäisen uutistalon rakensi tähän kylään Matti Pynninen. Hän ehkä tuli Säfsenistä. Vaikkakin naimisissa, oli hänellä suhde piikaansa ja sai tämän kanssa lapsen. Hän sai siitä 40 plootua sakkoa, jonka vuoksi hänen oli myytävä [s. 226]talonsa ruotsalaiselle Petter Jönssonille Nordhyttanista. Tämän vaimo oli suomalainen. Pynninen, joka aikoinaan oli ollut ruunun metsästäjä, joutui tämän jälkeen kerjäläiseksi. Silti toivoi hän aina saavansa talonsa takaisin eikä luovuttanut vanhaa kuninkaankirjettä, vaikka Jönssonin akka miten olisi tiukannut. Kerran papereitten ollessa tuohikontissa oli hän nukahtanut. Silloin oli akka pannut kontin veteen likoomaan. Mutta kun Pynninen heräsi, pani hän paperit kuivamaan. Tämän Petter Jönssonin poika oli nykyisen isännän äidin isä. Hän oli Honkaisia.

Suomalainen talonpoika.

Seuraavana päivänä, joka samaten oli lämmin ja kaunis, menin Hirvimäeltä Rifalletiin, jonne laskettiin olevan ¼ penikulmaa. Ennen täällä oli asunut Rikkisen suku. Nykyään ei enää kukaan täällä osaa suomea.

He kertoivat, että kaksi Abborbergin langosta muinoin oli kaatanut yhteisen kasken ja kumpikin siitä ottanut oman puolikkaansa. Toinen sai ensimmäisenä vuonna hyvän [s. 227]sadon, toinen ei mitään. Mutta seuraavana vuonna edellinen ei saanut huhdasta heiniä, mutta jälkimmäinen taas runsaasti. Silti meni edellinen korjaamaan toisen heiniä, vaikka hänellä oli yllin kyllin rukiita, mutta toisella ei mitään. Omistaja, saatuaan siitä kuulla, meni käskemään anastajaa poistumaan. Kun tämä ei totellut, toinen ampui häntä läpi rinnan. Haavoitettu otti haasian vieressä istuessaan lakin päästänsä yrittäen sillä saada haavan tukituksi ja verenvuodon tyrehtymään ja sanoi: »Tämän aioin minä tehdä sinulle, mutta sinä ennätit ennen minua», ja niin hän kuoli. Skattlösbergissäkin oli eräs mies lyönyt toisen kuoliaaksi sen vuoksi, että tämä piti hänen vaimoansa.

Holmbergin kylän lähettyvillä on entinen kaskimaa, jota nimitetään Surma-ahoksi, kun siinäkin on tapahtunut miestappo. Jens Niilonpoika Jänsenistä kaatoi siihen kasken. Silloin sanoi Samuel Ollinpojan isä: »Ellet mene häntä sieltä karkoittamaan, niin minä sinut tapan.» Samuel meni käskemään Jensiä poistumaan. Tämä kysyi, miksi ei saisi kaataa kaskea. Silloin ryntäsi Samuel häntä kohti kohotetuin kirvein, jolloin toinen pakeni. Kun Jens näki, ettei voinut päästä hänen kynsistään, toinen näet tuli yhä lähemmäksi, olipa jo aivan kintereillä — niin hän kääntymättä heitti kirveen yli päänsä, niin että se sattui takaa-ajajaa ohimoon. Tämä kaatui ja kuoli, ennätettyään sanoa: »Kyllä minulla nyt on metsää kyllikseni.» Jens oli puolisen vuotta Norjassa, mutta tuli takaisin ja maksoi puolet hengen sakot.

Rifalletin kylä sijaitsee niin korkcalla vaaralla, että sieltä on näköala yli koko tämän tienoon suomalaismetsien. Tullessani taloon oli siellä neljä taalalaista Venjanista. Kolme heistä näytti minusta ilkeiltä. He olivat juuri syöneet päivällisen ja heittäneet reput selkäänsä ja tarttuneet matkasauvoihinsa vaeltaakseen tiehensä. Mutta minun tultuani he jäivät edelleen taloon. Turhaan pyysin emännältä vähän maitoa tahi kuoripiimää, sillä minulla oli hiukaiseva nälkä. Mutta hänen kiukkuisista vastauksistaan huomasin heti, että minua pidettiin karkulaisena. Näin, että maitoa oli viljalti, vaikkei sitä annettu. Kun aloin epäillä syitä taalalaisten viipymiseen, päätin odottaa täällä, kunnes he olivat [s. 228]lähteneet tiehensä, sillä en tahtonut yksin joutua heidän seuraansa.

Mutta mitenkä kävi! He ottivat reput selästään ja päättivät myöskin jäädä, heittäytyen pihalle auringonpaisteeseen pitkäkseen. Odotettuani kauan, aina kello 3:een asti heidän lähtöään, päätin lähteä liikkeelle. En ollut vielä päässyt kylän ulkopuolelle, kun jo taalalaisetkin sonnustautuivat matkalle ja sauvoineen kiiruhtivat kujaa pitkin minun jälkeeni. Eipä ihme, jos ajattelin, että heidän tarkoituksensa oli ryöstää minut, joka olin vieras paikkakunnalla. Kukapa heistä sitten ottaisi selon? En tosin pelännyt, sillä olinhan hyvin aseistettu, mutta tuntui tuiki kiusalliselta joutua heidän kanssaan tappeluun. Kiiruhdin siis askeleitani, niin, miltei juoksin koko tien. Eikä vielä siinä kyllin! Etteivät he minua saavuttaisi ja yllättäisi, poikkesin polulta oikealle kädelle ja kuljin koko puolen penikulmaa sankkaa saloa, tietäen, että tapaisin polun, kun poikkeisin vasemmalle. Siten saavuin Nitten kylään.

Siinä oli kaksi taloa ja pidettiin sitä Gränjen pitäjän vanhimpana suomalaiskylänä. Sanottiin, että vanhimman asukkaan nimi oli ollut Pentti Jönsinpoika Rikkinen. Hänen piti olleen maaherran poika Suomesta. Hän oli paennut venäläisiä ja oli ollut upporikas, joten hän oli maahan kaivanut hopeaa ja rahaa. Sellaisia muistoja oli pelloista joskus löydetty. Suuri noita hän myöskin oli ollut. Kolmasti hän oli matkustanut Lappiin tietäjäksi oppiaksensa. Viimeisen kerran hän oli tullut kotiin sillä tavoin, että lappalainen oli käskenyt illalla paneutumaan kuusenhavukasalle — ja seuraavana aamuna hän oli kotona. Kysymykseen, mitä lappalainen tahtoi kyytipalkaksi, oli tämä vastannut: »Mustan härän, joka on oven vasemmalla puolella navetassa.»

Hänellä oli ollut 7 poikaa ja taloon oli ollut 7 porttia, koiriakin oli 7, yksi joka portilla. Pojista muutti yksi Nittenistä Rifalletiin, yksi Skattlösbergiin, yksi Hobergiin, yksi Jänseniin, yksi Grillåseniin, yks Bringsjöbergiin ja yksi Hjerphöjdeniin. Hänen jälkeensä Nitten oli kauan autiona. Sittemmin tuli sinne suomalainen Erkki Erkinpoika Kopparbergin Tallbergin kylästä. Hänen leskensä meni naimisiin [s. 229]Erkki Lassenpoika Kemppaisen kanssa Kyrkovikenistä. Vanhaa asuinpaikkaa nimitetään vieläkin Tallbergiksi. Muuten asuu sukuja Pohjoinen ja Honkainen Abborbergissä, Mujainen Bringsjöbergissä, Vappuinen Skattlösbergissä, Liitinen Jänsenissä, Rautiainen Skälkbergissä ja Kemppainen Grillåsenissa. Kaksikymmentä vuotta sitten löydettiin kylästä suuri kupariraha ja hopeakoriste.

Muuten on Nitten luonnonihanimpia seutuja, mitä olen nähnyt, joten näyttää siltä kuin olisi Rikkinen tämän paikan valinnut sen luonnonkauneuden vuoksi, sillä sellaista kauneutta saa turhaan elsiä. Kun muut kylät karjalaiseen tapaan sijaitsevat mäillä ja vaaroilla, on tämä laaksossa, alavalla kankaalla pienien kauniiden koivumetsärantaisten järvien keskellä, joita on yhteensä yhdeksäntoista, mistä kylä on saanut nimensäkin. Tulin ensin Tallbergiksi (vaikkei yhtään mäntyä ollut näkyvissä) nimitettyyn taloon, missä vanha pirtti aikoinaan oli sijainnut. Mutta isäntä ei ollut kotona ja kun sanottiin, että toisessa talossa olisi vanhoja asiakirjoja, lähdin sinne. Otin vanhan ruuhen, jolla yksin soudin pienen järven yli. Mutta sielläkään ei vanha mies ollut kotona; hän oli ollut jo puoli vuotta tyttärensä luona Hjerpehöjdenissä. Toinen vanha ukko, jota sanottiin Knut Petteriksi ja joka puhui hyvää suomea, saneli minulle ruotsinkielisen koinluvun.

Mitään ruokaa hengenpitimiksi en saanut, sillä vaikka nuori isäntä lupasi, niin ei häijy emäntä sitä minulle suonut. Minun täytyi siis ryhtyä kähveltämään, muu ei auttanut — vatsa vaati osansa ja onnettomuudekseni minulla oli vatsa. Asetuin siis pellon päähän. Siinä oli mies kyntämässä ja vieressäni oli pieni naurismaa. Joka kerta kun mies kyntäen tuli minua kohti, minä tein hänelle kysymyksiä saadakseni keskustelun käyntiin, mutta kun hän viilletti vakoa selin minusta loitoten, sieppasin minä nauriin. Leikattuani naalin puukollani istutin varren entiselle paikalleen niin, ettei hän eikä kukaan muukaan voinut huomata, että juurimukula oli poissa. Nipin napin ennätin saada kaikki kuntoon, ennenkuin hän kääntyi minuun päin. Nauriit olivat niin suuria, ettei lievetakkini taskuun mahtunut niitä enempää kuin kaksi. [s. 230]Varovaisuus olisi vaatinut, etten niitä olisi syönyt ennenkuin järvellä, mutta nälkäni oli niin kova, että jo rannassa pensaan takana kykkien syödä nassuttelin molemmat nauriit. Aura, jolla hän kynti, oli aivan samanlainen kuin Savossa. Kyntäjä sanoi, että hän vielä 20 vuotta sitten oli nähnyt kuninkaan käsikirjeen, joka oli ollut pergamenttia ja annettu v. 1413. Hän luuli, ettei Rikkinen ollut kylän ensimmäinen tulokas. Sittemmin kertoi muuan mies Hjerphöjdenissä, että Rautiaisen suku Jerntjernslandista (Rautalammilta?) oli ollut ensimmäinen.

Täältä menin Holmkärniin (¼ penikulmaa) ja Hjerphöjdeniin (samoin ¼ penik.) Koko matka Nittenistä Holmkärniin oli hyvää tietä. Tie oli leveä ja kulki tasaisia kankaita, järvenrantoja pitkin ja halki kosteitten mänty- ja kuusimetsien.

Pyymäki (Hjerpliden) on korkealla mäellä ja kuuluu Grangärdeen. Useat talot olivat huonoja ja kuuluivat tehtaaseen. Täältä saatoin nähdä kaikille tahoille. Lähikylien talot olivat punaisiksi maalatut kuin herraskartanot, mutta pieniä. Täällä ja Kopparbergin suomalaismetsillä oli aivan vähän savupirttejä. Yötä olin nuoren talonisännän luona. Hän pani minut saliin nukkumaan kahden nuoren tytön kera, joista nuorempi oli 18:n ikäinen. Sain illalliseksi kuoripiimäkehlon ja kappaleen näkkileipää.

Ei kukaan pystynyt selittämään, kutka olivat olleet ensimmäiset ja vanhimmat kylän asukkaat. Kun tänään oli lauantai, käännyin takaisin Säfsenin kirkonkylään, jonne oli 2 ¼ penikulmaa, sillä tahdoin olla siellä hyvissä ajoin seuraavana päivänä. Käveltyäni neljänneksen tulin Palashöjdenin kylään, jossa ei kukaan enää osannut suomea. Siellä näin 97:n ikäisen miehen. Hän oli vielä viime talvena hakannut halkoja; nyt hän oli jo heikompi, mutta ikäisekseen terve ja pirteä. Hänellä oli hyvä muisti ja oli hän ensimmäisiä tänne tulleita ruotsalaisia. Hänen nuoruudessaan olivat kaikki suomalaiset puhuneet täällä pelkkää suomea. Hän kertoi, että 8 taloa oli rakentanut pitäjän ensimmäisen kirkon. Niinikään hän kertoi Nittenin Rikkisestä saman tarinan, minkä jo olin kirjoittanut muistiin. Mutta hän tiesi [s. 231]ensimmäisten suomalaisten joutuneen tänne siten, että kuningas Jaan (luultavasti Juhana III) kruunauspäivänään oli armahtanut ja vapauttanut joukon vankeja. Nuo suomalaiset, Pynninen, Puuronen ja ketä lienevät olleet, olivat olleet suuria rosvoja, jotka olivat olleet Ruotsissa vankeina. Päästyään vapaiksi he olivat asettuneet tänne. Lähdettyäni kirkolle päin kuljin Gäddbäckshöjdenin, Vildbäckin, Bråthöjdenin, Dunderbergin ja Gräshöjdenin kylien kautta. En niihin poikennut muuta kuin tietä kysyäkseni. Eikä niissä ollutkaan kuin kaikkiaan pari suomea taitavaa ja hekään eivät olleet kotona. Vildbäckissä eli Gellingenissä söin kuoripiimää ja keitettyjä perunoita, mutta ilman voita ja kuten tavallista leivättä.

Tultuani lukkarin taloon puin ylleni toisen puvun, mutta kun saappaani olivat Hånissa korjattavina, oli minun pakko pukeutua kesäpukuun ja kenkiin. Menin sitten pappilaan, jossa vietin iltani ja jäinpä yöksikin maisteri Lindborgin kamariin.

Sunnuntaina, syysk. 7:ntenä, oli ilma edelleen yhtä kaunis. En syönyt aamiaista pappilassa, sillä menin kello 8 kotiin pukeutuakseni mustiin. Siellä tapasin »Piikas Jaanin» ja muitakin suomalaisia. Menin kirkkoon ja kiipesin siellä lehterille. Kirkkoherra Fröman saarnasi itse; hänellä oli ääntä kyllin, mutta saarna oli huono. Minut kutsuttiin pappilaan päivälliselle. Siellä oli Gravendalin tehtaan pehtori, paksu herra, joka otti ryypyn yhtä mielellään kuin hän eli. Rapujakin oli päivällispöydässä. Ne olivat Gravendalista, muualla pitäjässä niitä ei ollut.

Menin varhain pappilasta kirjoittaakseni kirjeen kotiini ja jutellakseni talonpoikien kanssa. Mutta kun apulainen tuli saattamaan, niin söimme tien varrelta puolukoita ja siinä jouduimmekin erillemme. Kotona puhaltelin huilua. Sinne tulivat pappilan mamsselitkin ja heidän jäljissään maisteri ja nuori kirjanpitäjä Brattström Fredriksbergistä. He pyysivät minua mukaansa sinne. En ollut halukas ja panin kauan vastaan, vaikka he selittivätkin, että siellä tanssittaisiin. Lopulta oli minun meneminen. Sinne oli ⅛ penikulmaa. Eikä siellä muita kavaljeerejä ollutkaan kuin me [s. 232]kolme herraa, ja daameina oli kolme pappilan mamsselia, pehtorin tytär, mamsseli Jena Morell neljäntenä. Hän olisi ollut hyvinkin kaunis, jolleivat huulet olisi olleet paksut ja nenä eli kuono kuin mopsilla. He olivat jostakin hankkineet viulunvinguttajan, joka viritti soiton ja heti oli tanssi käynnissä. Siinä pyörittiin valssit, polkat, angläsit y.m. ja saattaa arvata, etten minä ollut huonoin tyttöjen kanssa pyörähtelemään. Lyhyesti, ilo oli ylimmillään ja tytöt olivat iloisia ja kiemailevia (frilluga). Tanssin jälkeen tuli monenlaisia leikkejä.

Näin miten Brattström piti tyttöjä vuoron perään sylissään. Hän oli sinä heidän kanssaan. Ja telmiessään sekä teuhatessaan heidän kanssaan hän taputteli heitä sekä rinnoille että reisille. Minäkin vähitellen aloin oppia samat temput. Pidin Carolina Arnbergiä kauan polvellani, supattelin, telmin ja tein jos jonkinlaista ilvettä — se tuntui häntä suuresti huvittavan. Enpä unohtanut muitakaan. Kello oli jo ½ 1, kun tyytyväisenä kuljimme kotia kohti. Minä taluttelin tuttavallisesti Elsa ja Hedda Arnbergiä, yhtä kummassakin kainalossani. Kaikki tytöt tulivat luokseni lukkarin taloon, missä he levähtivät pimeässä kamarissani. Sitten saatoin heitä pappilaan, missä he kaikin keinoin koettivat viekoitella minua jäämään pappilaan yöksi, jopa luvaten itse tulla laittamaan vuoteeni — Mutta turhaan! Palasin kotiin. Kello oli jo 2.

Mutta mitenkä kävi? Minulle ei oltu laitettu vuodetta pöydälle; joko oli unohdettu tahi luultu minun jäävän yöksi muuanne. Ja pöydän allahan en voinut nukkua. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin kiivetä tikapuita myöten ja puikkelehtia kattoaukosta ylisille piian viereen. Tämä ensin esteli, mutta suostuttelin hänet lopuksi, kun tilaa oli kyllälti. Hänen luonaan nukuinkin suloisesti, kunnes oli päivä päällä puiden, huomen honkien tasalla. Kun siitä aamulla kerroin »rakkaalle lukkarinmuorille», oli se hänestä luonnollista; sen suhteen ei ollut mitään muistuttamista. —

Kirjoitin pitkän kirjeen kotiin vanhemmilleni matkoistani ja toisen sisarelleni. Vein ne pappilaan apulaiselle postiin toimitettaviksi. Kello 4 ip. lähdin taas vaeltamaan Näsin suomalaismetsiä kohti. Kuljin Fredriksbergin, Anneforsin ja [s. 233]Gillergårdin sivu Tyyn kylään. Pistäytyessäni muutamaan torppaan Markusfalletin läheistöllä tietä kysyäkseni näin köyhyyden, kurjuuden ja viheliäisyyden huippuunsa kehittyneenä. Siellä olivat lapset yksinään kotona, mutta minua oikein puistatti heitä katsellessani. Suuremmatkin tytöt olivat rääsyissä ja rievuissa puolialastomina ja likaisina kuin torakat. 8-vuotias poika makasi ilki alastomana lieden tuhkassa. Hän kömpi sieltä minua iähemmin katsellakseen sellaisena kuin Jumala hänet oli luonut.

Oli jo myöhäinen hetki, kun tulin Tyyn kylään. Menin heti puhuttelemaan Antti Matinpoika Siikaista, jota nimitettiin Biseniksi, sillä olin kuullut häntä mainittavan suureksi tietäjäksi ja runojen taitajaksi. Mutta itse hän kielsi taitonsa. Hän oli 50-ikäinen ja aluksi niin ujo, että juoksi minua piiloon. Mutta kun seurasin jäljessä, niin hän ryhtyi juttuihin uskaltamatta kumminkaan katsoa minua silmiin ja sulkien silmänsä. Kuulin sittemmin kyläläisiltä, että hän aina oli ollut sellainen, ettei hän tahtonut olla muiden seurassa, ei kyläläistenkään kanssa, mutta jos hän kerran lyöttäytyi juttelemaan, niin ei puhetta puuttunut. Pyysin häntä seuraavana aamuna tulemaan puheilleni taloon, jossa aloin yöpyä. Siellä nukuinkin makeasti kuten tavallista tallinparvella.

Tyyn kylässä on 6 taloa. Ensiksi asettui tänne Lasse Pasainen Qvarnbergistä, johon kylään tämä karjalaidunmaana aluksi kuului. Täällä oli se tupa, jossa Jussi Janinpoika asuu, hyvässä kunnossa vaikka se oli salvettu v. 1585, ja vähää ennen olivat suomalaiset tulleet tänne. Muuan Pasainen myi tilansa 30 taalarilla lautamies Antti Torjelille Säfsenin kylästä Helleforsin pitäjästä. Tämän pojanpoika elää vielä ja puhuu hyvää suomea, vaikka Torjel oli aito ruotsalainen, sillä hänen vaimonsa oli ummikko suomalainen. Kylän lähettyvillä on Puntaisenmäki, missä muinoin asui joku Puntainen.

Sain kuulla Bisenin aamulla varhain, menneen heinäntekoon Hökbergiin, jonne oli ¼ penikulmaa ja että hän myöhään illalla oli minua etsinyt, mutta minä olin jo nukkumassa. Minun oli siis mentävä Hökbergiin häntä tapaamaan. [s. 234]Lopulta hän sanelikin minulle loitsunsa, kun olin kauan puhunut ja lukenut hänelle omiani.

Menin takaisin Tyyniin ja sieltä halki soiden Högsjöhön. Sinne oli ¾ penikulmaa. En saanut ketään oppaakseni. Minun oli kahlattava kahden joen yli joutuen harhapoluille. Kuljin suurien soiden yli, kunnes tulin järvelle, jossa tie loppui. Kuljin eteläpuolitse järven ympäri tullen ryteikköiseen metsään, jossa tapasin entisen kaskimaan. Täällä tapasin Stora Löfhöjdenin miehen, joka oli matkalla Högsjöhön. Hän opasti minut sinne ja huomasin kulkeneeni eksyksissä. Tässä kylässä oli kolme hyvin toimeentulevaa taloa, jotka eivät kuuluneet tehtaaseen, vaikka tehtaanherrat monesti olivat yrittäneet ne saada. Äskettäinkin oli heidät haastettu käräjiin tehtaan metsiin asettuneina uutisasukkaina, mutta he olivat näyttäneet vanhat verokirjansa, joten anastus ei onnistunut.

Vietettyäni tapani mukaan yöni heinissä tallinparvella suuntasin kulkuni Skärfjälliin, aikoen matkata Svartkärnin ja Svartkärnsbergin ohi, mutta eksyin ja tulin Liljedaliin, missä minut osoitettiin oikealle polulle.

Juva (Skärfjället). Tultuani kylään menin ensiksi Kristoffer Juhonpojan taloon. Ihastuin, aivan haltioiduin nähdessäni hänen vaimonsa. Olen nähnyt elämäni juoksun varrella monta kaunista naista, mutta hänen veroistaan en ikinä. Hän oli niin tavattoman suloinen ja ihanainen, että minun mielestäni itse Venus häneen verrattuna ei ollut niin mitään. Seisoin kauan kuin paikalleni naulattuna häntä katsellen. Eivät vain hänen kasvonsa, mutta hänen koko olentonsa, asenteensa ja käyttäytymisensä yllättivät minut. Hänen nimensä oli Kaisa Lassentytär ja oli hän kotoisin Linnerhöjdenistä. Hän oli suunnilleen 22-ikäinen ja oli hänellä kaksi pientä lasta, joista nuorempi parhaillaan imi rintaa hänen istuessaan pirtin ovella kainostelematta imettämistä. Hän oli solakka kuin lilja ja pitkä kuin tulppaani. Hänen miehensä tuntui olevan älykäs ja viisas ja vankka suomen kielen taitaja. Niinpä hän kertoi minulle jäniksestä ja ketusta saman sadun, jonka olin lapsena Juvalla kuullut, vieläpä samoin sanoinkin:

»Karhu söi hevoista, niin repo tuli sinne ja kysyi, mitenkä se on suanna semmoisen hyvän paistin. Karhu sanoi, että se tarttui hännästä kiini kuin hevoinen makais aholla. Repo teki samalla tavalla: Kuin hän näki hevoisen makaavan, niin se otti hännästä. Vaan hevoinen juoksi tiehens ja kettu riippui hännässä.»

Jänis kysyi: »Mikkel, minnekkäs määt?»

Kettu vastais:

Sitä paitsi osasi hän suomennoksena ruotsalaisen laulun:

Toinen eukko, Maija Tahvanantytär, luki minulle saarnan, jonka jo lapsena olin kirjoittanut. Se oli parodia ja satiiri papeista, jotka kerjäävät kaikkea, minkä näkevät ja suinkin voivat käsiinsä saada:

Pappi oli pannut renkinsä lauantaiyönä lammasta varastamaan ja näki rengin kesken saarnan tulevan kirkkoon. Hän messusi:

Renki vastasi:

Pappi:

Sanottiin, eltä taalalainen Joonas eli Juga Juhonpoika Äppelbosta ensiksi n. 200 vuotta sitten asettui tähän kylään. Hänestä sai kvlä suomalaisen nimensä Juva eli Juka. Hänen jälkeensä tulivat Martti Juhonpoika, Matti Martinpoika, Tahvana Matinpoika ja hänen poikansa Olavi Tahvananpoika, jonka tehtaan herrat ajoivat pois. Hän elää vieläkin.

Juvan eteläpuolella on seuraavanlaisia suomalaisia paikannimiä: Riihimäki, Itäaho, Rytar-suo, Peltoniit(t)u lounaassa; Kelkkasuo, Kuusisuo etelässä; Heinäsuonlehto, Halla-aho, Roviomaa, Kissankallio, Risukaski, Syvänotko lännessä; Lehmäsuo, Talopurno, Kiirulampi, Heinaho, Näkkilampi pohjoisessa; Matilankallio, Pilkkalehto, Tervalampi, Vesiniittu ja Rahkasuo. Tässä kylässä on 5 Liljendalin tehtaaseen kuuluvaa taloa.

Tulin viipyneeksi täällä kauemmin kuin olin aikonut sen vuoksi, ettei akka tahtonut minulle lukea mainitsemaani saarnaa, vaikka sitä pyytelin usean tunnin ajan, mutta lopulta sain sen kirjoitetuksi. Kello olikin jo 3 ip., kun lähdin Qvarnbergiin, joka oli korkealla mäellä ja näkyi hyvin tänne. Vaikka sinne onkin vain ¾ penikulmaa varoitettiin minua sinne yksin lähtemästä, sillä välillä on niin upottavia soita ja rämeitä, että harva tämän kylän asukas oli siellä ollut, huolimatta siitä, että se oli heidän lähin naapurinsa. Ja hekin olivat niin eksyneet, että tuskin kotiin löysivät. Minua neuvottiin tekemään mutka Långmarkiin, jonne oli ½ penikulmaa ja sieltä ½ penikulmaa Qvarnbergiin. Mutta kun eksyin tieltä, päätin oikaista suoraan Qvarnbergiin niin pian kuin mahdollista. Auringon asemasta päättelin, millä ilman[s. 237]suunnalla se oli. Minä sekä harppailin että juoksin niin että hiki valui. Porhalsin mennä suoraan halki vetelien soiden ja yli kivisien vaarojen välittämättä portaista ja poluista. Miltei koko matkan juoksin paljain jaloin, tulivatpa ne sitten kuinka karkeiksi ja kuraisiksi tahansa. Saappaatkin hajosivat, vaikkei vielä ollut kuukautta kulunut siitä, kun ne Limassa tehtiin ja näyttivät ne silloin niin vahvoilta kuin ne kestäisivät ikuisesti. Olipa minun kerran riisuuduttava alastomaksikin, kun kahlasin yli Svartälfvin. Vihdoin ⅛ penikulmaa kylän pohjoispuolella tapasin tien ja Hästkullenista Qvarnbergiin menevän miehen. Hänen kanssaan kävelin edelleen tullen samaan taloon, missä olin ollut 2 viikkoa sitten. Nyt olivat sekä isäntä että emäntä kotona. He puhuivat suomea ja laittoivat ohraa haasioille.

Myllymäki (Qvarnberg) on, kuten sanoin, suurella, korkealla mäellä ja pelloilta on väännetty suuria kiviröykkiöitä. Havaitsin, että he suomalaiseen tapaan niittivät peltonsa sirpillä. Isäntä kertoi, että samoin kuin minun kotiseudullani olki niittäessä pannaan sormien väliin. He lämmittivät illaksi saunan, jolloin kiuas sortui, mutta taka-osaa jäi sen verran pystyyn, että tulen saattoi antaa edelleen palaa. Emännän oli lähdettävä Filipstadin karjamarkkinoille ja sen vuoksi oli ensin kylvettävä. Minäkin menin kylpemään talon kolmen pojan kera, jotka kaikki olivat pitkiä, kookkaita miehiä. Talossa oli myös kolme tytärtä. Kaikki kylvimme me yksissä vuorotellen. Miehet kumminkin menivät ensin parvelle kilvoittelemaan, kuka enimmät ja kuumimmat löylyt sieti. Parvi oli matala ja siinä he loikoivat seinää potkiskellen. Olimme 5—6 henkeä kerrallaan parvella. Tultuamme alas virutimme itsemme kylmällä vedellä ja juoksimme alastomina pihalle pukeutumaan. Puhuimme pelkkää suomea, josta eivät tytöt saaneet paljon tolkkua. Tultuamme saunasta sain heidät lukemaan suomalaisia ja ruotsalaisia loitsuja ja tytöt lauloivat ruotsalaisia lauluja. Vihdoin menin poikien kanssa aittaan nukkumaan ja tytötkin tekivät sinne vuoteet itselleen. Siellä he juttelivat ja lauloivat kauan.

Naapuritalon emäntä tuli maanantaina kotiin Dresk[s. 238]höjdenistä, missä hän oli ollut äitinsä ja neljän lapsen hautajaisissa; nyt hän itsekin oli kovin sairastunut punatautiin.

Täällä oli yleisenä tapana ruotsiakin puhuttaessa käyttää suomalaisia nimiä; esim. Pekkais Pekka, Pasais Lars, Siikais Matts j.n.e., siten että suomalainen sukunimi pantiin ruotsalaisen ristimänimen edelle. Juho Liitisen vaimo Stiina Pekantytär Sikainen naapuritalossa osasi moniaita ruotsinkielisiä loitsuja, jotka selvästi huomaa epäonnistuneiksi mukailuiksi suomalaisista. Esimerkkinä näistä sekasotkuisista loitsuista mainitsen luvun, kun neula (akana) on mennyt lehmän kurkkuun:

Käärmeenpuremaa vastaan sanottiin:

Myllymäki on näiden metsien vanhimpia suomalaiskyliä. Ensiksi tuli Suomesta Lasse Pasainen n. 300 vuotta sitten. Vanhat asiakirjat ovat hävinneet. Muutamat luulevat, että jo ennen häntä täällä oli ollut asutusta, mutta että talot hänen tullessaan olivat autioina. Hän oli asunut Pekka Tuomaanpojan talon eteläpuolella. Näsin ja toisen kerran Jernan taalalaiset olivat polttaneet hänen talonsa. Silloin kävi hänen vaimonsa kuninkaan luona Tukholmassa. Kuningas oli silloin ollut Suomessa, mutta eukko oli mennyt jäljessä sinne ja tavannut hänet. He eivät enää varmuudella [s. 239]tienneet, kuka kuningas, mutta arvelivat, että kysymyksessä oli Kustaa I Vaasa. Eukko oli saanut sellaisen päätöksen, että taalalaisten oli uudelleen rakennettava hänen talonsa, ja jos he sen kerran vielä polttaisivat, niin heidät poltettaisiin samoilla kekäleillä. Päätös oli kirjoitettu »vasikannahalle», joka oli pienehköä 4:o kokoa. Tämä kirje oli ollut tallella aina vilme aikoihin asti, kunnes muudan mies muuttaessaan toisaanne vei sen mukanaan.

Suunnilleen 120 vuotta sitten tulivat tänne veljekset Tuomas ja Tahvana Siikainen Fryxändestä Norjan rajalta. Vanhat kertoivat, että he olisivat tulleet Suomen Siikasalmesta. Aluksi he asuivat yksissä, mutta erosivat, kun pirtti paloi. Tuomas muutti sinne, missä isäntäni Pekka Tuomaanpoika Siikainen nykyään asuu, Tahvana muutti pohjoiseen taloon. Tuomaalla oli poika Pekka Tuomaanpoika, syntynyt v. 1707; hänen poikansa Tuomas Pekanpoika oli isäntäni isä. Hänen isänsä sedän Matti Pekanpojan poika Heikki Matinpoika raivasi Laxkärnin ja otti aluksi isänsä luoksensa, mutta tämä asettui sittemmin toisten poikiensa kanssa muuanne. Pekka Tuomaanpojan setä Tuomas Tuomaanpoika muutti Digerlediin.

Toisella veljellä Tahvana Siikaisella oli monta poikaa, joista Heikki Tahvananpoika jäi isän konnulle. Kaksi poikaa muutti Äppelbon Rågvediin ja Matti Tahvananpoika meni kotivävyksi Högsjöniin. Heikki Heikinpoika, joka asui vanhalla konnulla, kuoli Fernebon pitäjässä ollessaan matkalla poikansa luo Tukholmaan, missä tämä oli jonkunlaisena käsityöläisenä. Ukko myi tilansa Fredriksbergin tehtaalle ja hänen toinen poikansa muutti myöskin Digerlediin.

Myllymäellä on myöskin ollut Norjan rajalta tulleita Kansaisia. Matti Matinpoika Ronkainen Kölaråsista tuli avioliiton kautta tänne; hänen lankonsa Erkki Heikinpoika Liitinen tuli Rådasta, ja hänen poikansa Juho Erkinpoika elää vieläkin ja puhuu hyvää suomea. Kylässä on myöskin Pokkaisten sukua. Ensimmäinen Pauli Pokkainen tuli Krafsenista. Mutta täällä sanotaan, ettei Pokkainen olisikaan mikään suomalainen sukunimi, vaan haukkumanimi.

Olostani ei otettu maksua; poika, joka puolipohjasi [s. 240]saappaani, pyysi 6 killinkiä — annoin 12. Myöhemmin illalla menin Lohilammille.

Lohilampi (Laxkärn) on kylä, jossa on 6 taloa ja 30 henkeä. Isäntäni Heikki Matinpoika Siikainen Myllynmäeltä oli isänsä kanssa tämän paikan alkuaan raivannut. He erosivat sittemmin. Isä poikineen rakensi toisen talon, mutta se paloi. Myöhemmin rakensi Heikki Matinpoika aivan yksin, eukon edes auttamatta, salin, kamarin ja keittiön. Hän kertoi, miten hän siinä menetteli. Hän oli tänne tullessaan 33:n ikäinen. Nyt hänellä oli 3 tynnyrinalaa peltoa ja 10 haasiaa heiniä. Toinen hänen poikansa on 24:n vanha, tytöistä on toinen 21:n, toinen 18:n. Hän oli nyt kylän varakkain mies eikä ollut kuten muut tehtaan alustalainen. Hänellä oli 3 veljeä ja 2 sisarta ja kaikki olivat hakeneet itselleen uudet asuinpaikat. —

Täältä menin seuraavana päivänä Nupaan (Hästkulle), jonka ensimmäiset asukkaat olivat tulleet kuudettakymmentä vuotta sitten Slättenistä. Kaarle Käröinen Norjan rajalta oli nainut Briita Lassentytär Putkoisen Slättenistä. Tämä oli »Nipaksi» nimitetyn miehen leski. Hänen poikansa Juho Kallenpoika muutti Slättenistä Hästfalletiin. Hänen sisarensa oli naimisissa Tuomas Matinpojan kanssa Rådan suomalaismetsistä. Ilänestä käytettiin nimeä »Major» ja muutti hän perheineen Suomeen. Juho Kallenpojan pojanpoika elää vielä. Noin 30 vuotta sitten asettui tänne Heikki Lassenpoika Putkoinen ja samaten Juho Matinpoika Ronkainen Kölaråsista ostaen toiselta kiinnekirjan. Tämä kylä on ensimmäinen Jernan pitäjään tullessa. Jernan kirkolle on 3 ¼ penikulmaa (NNO), Säfseniin 2 ¼ (SOO), Äppelbohon 2 ½ (NV). Hästkullen on muuten huono ja köyhä kylä. Kun varhain aamulla kuljin talojen väliä, kuulin metsässä paimentytön laulavan niin kauniisti, että seisoin pitkän aikaa kuunnellen hänen laulunsa sointua, ja miten metsän kaiku siihen vielä kauniimmin vastasi.

14. Tarinoita Kemppaisista, Putkoisista, Ampiaisista, Kettuisista. Itsepäinen suomalainen. Lähtö Säfsenistä.

Nupasta oli huonoa kivistä tietä Slätteniin ¼ penikulmaa. Ensimmäisessä talossa tapasin vanhan ukon ja nuoren lapsivuoteella olevan naisen. Huomasin heti, että ukko oli herrahtava. Hän nousi heti seisoalleen, valmisti minulle istumatilan ja osoittautui puheessaan sangen järkeväksi. Pian tuli sisälle hänen poikansa 34-vuotias lautamies; hänkin oli viisas ja ymmärtäväinen mies. Hänen vaimonsa siinä sairasteli. Hän toi minulle kuoripiimäkehlon, mutta kun en äsken syöneenä siihen tahtonut puuttua, niin hän kehoitteli, kunnes tein hänen mielikseen.

Mutta minun on ilmoitettava, kuka tuo vanha ukko oli. Hänen nimensä oli Risto Pekanpoika Kemppainen, ja hän oli syntynyt Liljendalin tehtaan suomalaiskylässä, josta vieläkin käytetään nimeä »Kämptorp» eli Pullingtorp. Hän kertoi esi-isiensä Suomesta tulosta:

Kun venäläiset sotivat Suomessa oli kanta-isä Pertti Kempainen asunut Savossa. Eräänä päivänä oli 7 ryssää tullut hänen taloansa ryöstämään ja hävittämään. Hän oli pelastanut henkensä pitämällä pyssyä päänsä suojana lyöntejä vastaan ja niin loikannut ovesta ulos. Nämä olivat hosuneet niin, että Kemppaisen pyssynpiippu puolustautuessa käyristyi.^[11] Päästyään metsään oikaisi hän puitten välissä [s. 242]pyssynsä ja palasi kotiin ampuen 6 venäläistä yrittäen pyssynperällä surmata viimeisenkin, joka pääsi karkuun. Kemppainen oli ottanut eukkonsa kanssa niin paljon omaisuuttaan kuin jaksettiin kantaa ja meni metsään, sillä oli pelättävissä, että tulisi uusia vihollisia. Niin hän joutui pakotiellään Ruotsiin. Kun hän tuli kuninkaan luo pyytämään kiinnekirjaa jollekin uutistalolle, niin hän kertoi, miten oli pelastunut seitsemän ryssän kynsistä. Silloin oli kuningas, — nimeä ei kertoja muistanut, mutta arveli häntä Kaarle IX:ksi — sanonut sihteerilleen: »Det var en kämpe! Gif honom ett byggningsbref!» (Sepä oli koko kemppi! Anna hänelle viljelyslupa!) Siitä hän sai nimen Kemppainen eli »Kämp Bertil». Hän meni aina Norjan rajalle saakka, mutta kun ei sieltä löytänyt mieluistaan tilaa, palasi hän sieltä ja osti maaherralta 8 ploodulla Pullingstorpin.

Miten maaherra oli saanut tämän torpan, selitti ukko seuraavasti: Muuan Heikki Pulliainen oli ollut Suomesta tullut miehentappaja, joka oli paennut tänne ja asunut jo kolme vuotta kenenkään siitä tietämättä, sillä silloin täällä oli vain asumattomia saloja. Mutta sitten hänet keksittiin ja kuulutus Suomesta oli ehtinyt näille maillekin, joten mentiin häntä vangitsemaan. Mutta hän livisti Norjan puolelle. Kun maaherra ei saanut miestä kiinni, otti hän talon huostaansa ja oli se jo ollut pari vuotta vuorimestarille vuokrattuna, kunnes Pertti Kemppainen sen osti maaherralta.

Kemppaisen suku oli suoraan alenevassa polvessa seuraava: 1) Pertti, 2) Pekka Pertinpoika, 3) Juho Pekanpoika, 4) Pekka Juhonpoika, 5) Pekka Pekanpoika, 6) Risto Pekanpoika, kertojani, joka ei ollut kovinkaan vanha, sillä hän oli syntynyt 1746. Hän oli äitinsä puolelta ollut sukua Filipstadin koulupappi Mathias Matheniukselle, joka oli ollut suomalaispoika, entinen Matti Matinpoika. Hän oli ottanut Riston nuorena poikana luoksensa, opettanut lukemaan ja pannut hänet Filipstadin kaupunginkouluun aikoen hänestä tehdä papin. Kouluaikanaan hän oli lukenut monia vanhoja kirjoja, etenkin erästä »Ungdomens fägnad», jossa oli kerrottu maailman seitsemästä ihmeestä, samaten siitäkin, miten suomalaiset tulivat nykyisille asuinsijoilleen. Pappi oli [s. 243]hänelle selittänyt, että nämä maakunnat ennen olivat olleet yhtenä salona, mutta että suomalaiset ne ensiksi olivat asuttaneet ja viljelleet. Hän oli kertonut, että kolme suomalaista muinoin oli tullut näille maille. Kaikilla heillä oli ollut sellainen kirjelmä, että he saisivat asettua metsille, mutta ruotsalaisilla oli oikeus määrätä kuinka kauas heistä. Yksi oli rakentanut Loka tjäll'in, keksinyt rautamalmia ja alkanut sitä valmistaa. Paikka sai nimekseen Finnhyttan. Toinen tuli Brattforsin seurakuntaan ja paikka sai nimen Finnbo. Hänkin löysi rautamalmia ja paikkaa alettiin sanoa Finnbohyttaniksi. Kolmas meni Daglösen järven eteläpuolelle ruotsalaiseen Alphyttan kylään pyytäen saada asettua sen metsille. Hänen nimensä oli Filippus. He antoivat hänelle luvan asettua järven pohjoispuolelle penikulman päähän kylästä, luullen siten erottaneensa hänet tarpeeksi loitolle. Itse hän asuikin etäällä rannasta, paikalla, missä nykyään sijaitsee patruuna Mullbergin talo. Mutta rannalle hän rakensi tammesta nuottakodan, joka uutena ja valkeana pisti järvellä kulkijain silmään. He sanoivat tammikodan nähdessään: »Se Filips stad.» (Katsoppa Filipin asuntoa!) Hänkin löysi rautamalmia 1 ½ penikulmaa pohjoiselta rannalta, ja sen paikan nimi on vielä nytkin Finnmåsgrufva. Hän sai kuninkaalta luvan perustaa Finnhyttanin. Mutta hän ei sitä voinut yksin käyttää, joten sinne tuli paljon muita, jotka asettuivat vakinaisesti paikalle asumaan. Vähitellen syntyi sinne kauppakaupunki, joka sai nimen Filipstad.

Kun Risto Kemppainen jonkun aikaa oli käynyt Filipstadin koulua, lähetettiin hänet Karlstadin lukioon. Hän ei silloin vielä ollut täyttänyt 12 vuotta. Mutta oltuaan kaupungissa 14 päivää hän karkasi. Kysyessäni miksi, vastasi hän ensin, ettei viitsinyt lukea, mutta kun sanoin, ettei se ole totta ja että hän varmaankin oli tehnyt jonkun poikamaisen kepposen, vastasi hän vain: »Se on jo ollutta ja mennyttä lapsuuden hullutusta.» Ja vaikka kuinka yritin saada häntä ilmaisemaan syyn, en saanut häntä sitä kertomaan. Hän oli karannut perjantaiaamuna, tornikello löi 7 hänen mennessään yli Karlstadin sillan. Kuljettuaan lähes 6 penikulmaa oli hän yöllä sivuuttanut Filipstadin, missä hän Filip[s. 244]hyttanissa oli kiertänyt kaupungin ohi. Solbrossa oli aurinko noussut ja lauantaina hän oli jo kotonaan, käveltyään 11 penikulmaa Karlstadista, 5 Filipstadista. Äiti oli ollut silloin leskenä ja hyvin suruissaan pojan käytöksen vuoksi. Mutta mihinkään kouluun häntä ei enää pantu. Pian häntä kuulutuksin etsittiin, nimittäin siten, että sen ja sen ikäinen poika oli kadonnut tietymätöntä minne. Sillä hän ei kellekään ollut ilmaissut pakoaan eikä tiedetty, oliko hän hukkunut veteen vai tuleen. Äidin talo oli sillä aikaa joutunut Liljendalin tehtaalle ja vuokrattu eräälle Myhrmanille. Poika ei tahtonut joutua hänen alustalaisekseen. Hän siis tuli räätäliksi, joka 9 vuotta kuljeksi suomalaismetsissä ja muuallakin neulomassa. V. 1775 hän osti nykyisen talonsa täällä Slättenissä 2 200 hopeataalarilla Fredriksbergin tehtaalta ja otti itselleen Kroktorpista vaimon. Hän osasi vieläkin vähä latinaa lukien Isämeidän ja muutamia rukouksia latinaksi. Hänellä oli nyt viisas ja toimelias poika lautamiehenä. Hän oli paikkakunnalla ostanut nelisen taloa, jotka tehtaalle jäämistään veloista olivat joutuneet huutokaupattaviksi. Senpä vuoksi ei kylässä eikä edes näillä metsillä olekaan yhtään taloa viime vuosina joutunut tehtaan haltuun, sillä ne ovat auttaneet toisiaan. Mutta itse Jernan pitäjästä on kolmas osa liitetty tehtaaseen.

Kun Jerna nyt on Näsin pitäjän kappeli, vaikka Näs onkin paljon pienempi, maksoivat he rovastille joka 30 kykästä (10 lyhdettä, 3 kappaa) viljaa ja 2 naulaa lehmää kohti voita, mutta jos lehmiä on enemmän kuin 4 vain naulan. Rovasti lähettääkin joka vuosi talonpojan, joka itse on maksuista vapaa, laskemaan kykät pelloilla eikä kukaan saa puida, ennenkuin mies on käynyt tarkastamassa. Mutta v. 1810 tuli kuninkaallinen käsky, että ne pitäjäläiset ja papit, jotka sopivat keskenään määrätyistä papinjyvistä, saisivat ne sitenkin suorittaa, mutta sopimuksen täytyi jäädä voimaan 70 vuodeksi tahi ainaiseksi. Sen johdosta jernalaiset nyt vaativat rovastia kuuluttamaan kirkonkokouksen, joten he saisivat siitä neuvotella. Sekä pitäjäläiset että suomalaiset olisivat mielellään tahtoneet tehdä sopimuksia, luullen siten pääsevänsä helpommalla ja papinkin saavan vakinaisemman [s. 245]palkan. Mutta pappi oli kehoittanut odottamaan, jotta nähtäisiin, miten muut pitäjät menettelivät. Ja vaikka taalalaiset jo useat kerrat ovat anoneet, että asia uudelleen otettaisiin esille, ei kokousta ole pidetty. Mutta suomalaiset ovat uhanneet vedota kuninkaaseen, sillä entinen menetelmä, ettei tarpeen vaatiessa saa puida, on heille hankala. Pappi otti silloin heidän anomuksensa huomioon ja määräsi, kuinka paljon suunnilleen yhteensä hän vaati koko suomalaismetsiltä. Suomalaiset pitivät kokouksen ja määräsivät, miten paljon kunkin oli maksettava. Pappi oli saapa 41 kappaa 9 kannua ohria, 39 kappaa 15 kannua sekaviljaa ja 4 leiviskää 19 naulaa voita. Kumpikin puoli oli tyytyväinen. Päätettiin, että tulipa talo ruti köyhäksi tahi äveriääksi, olivat papin saatavat samat ja jos joku talo jäi autioksi, saivat toiset maksaa sen verot. Mutta jos uusia tiloja perustettaisiin, ei pappi niistä saisi mitään, mutta jos ne olisivat varakkaita, olisi vanhojen talojen maksettava pieni lisä. — Niilo Iivarinpoika Tyngsjössä on samalla tavoin sopinut edellisen papin kanssa, mutta nykyinen tahtoo sitoumuksen purettavaksi ja siitä he nyt käräjöivät.

Putkola, ruotsiksi Slätten, on saanut ruotsalaisen nimensä siitä, että tämä kylä, jossa on 5 taloa, 28 asukasta, sijaitsee matalalla kaskimaan paikalla, joka on tasainen ja kolmelta puolen soiden ympäröimä. Kylään tuli ensin, n. 200 vuotta sitten Lasse Mikkelinpoika Putkoinen. Muudan Lasse Lassenpoika Putkoinen löi n. 100 vuotta sitten Niipa nimisen naapurinsa kuoliaaksi. Niipa lienee ollut Flatenista kotoisin, sillä siellä hänellä oli sukulaisia, mutta hän muutti tänne nykyiseen Kemppaisen taloon. Niipan piti mennä Jernan nimismiehelle kantelemaan sitä, että Lasse Lassenpoika Putkoinen oli kaskeksi kaatanut petäjikköä, mistä oli suuri sakko. Mutta Putkoisen vaimo näki Niipan lähtevän ja kertoi siitä parhaillaan lattiapalkkeja piiluavalle miehelleen. Tämä sieppasi pyssyn seinältä ja juoksi jäljessä sellaisella kiireellä, että kirveskin unohtui toiseen käteen. Hän huusi toista pysähtymään, Niipa käänsi päätänsä, mutta samalla luoti suhahti suun ohi siepaten kaksi hammasta. Niipa läksi harppailemaan suohon, jota sen jälkeen on sanottu Niipan[s. 246]suoksi, mutta Lasse oli päässyt niin lähelle, että heitti kirveellä, joka osui jalkaan katkaisten valtimon polven alapuolelta. Niipa ei enää päässyt pakenemaan. Toinen heitti hänet allensa, leikkasi suun halki korvia myöten kysyen, oliko se entisen kokoinen. Sitten hän karsi molemmat korvat kysyen, kuuliko hän hyvin. Rääkättyään Niipaa hän otti tämän lopulta hengiltä. Avunhuudot olivat kuuluneet Kroktorpiin. Sieltä mies kiiruhti katsomaan, mitä oli tekeillä. Silloin Niipa vielä oli ollut hengissä. Mutta mies ei uskaltanut yksin mennä sinne peläten, että hänen itsensäkin kävisi samoin. Hän meni hakemaan miehiä apuun. Sillä aikaa Putkoinen oli kotoa hakenut poikansa kantamaan piiloon ruumista. Sen he heittivät Ör-jokeen. Lasse joutui pian köysiin ja hänet vietiin Falunin vankilaan. Mutta vaimo leipoi kakkuun viilan auttaakseen siten miestänsä karkaamaan. Vankilassa oli ollut 13 vankia. Putkoinen antoi viilan kiertää kaikkien kesken. Yhden viilatessa kahleitaan muut tanssivat lattialla, jotta ei mitään kuuluisi. Vartija oli kysynyt, mitä he melusivat. Lasse, joka oli ikkunan ääressä rallatellut, oli vastannut: »Tanssimme, ettei tule ikävä». Vartija meni tiehensä antaen heidän tanssia.

Eräänä aamuna, kun vahti tuli vankien huoneeseen, olivat kaikki tipo tiessään, yhtä lukuunottamatta. Vahdin kysyessä, miksi hän ei seurannut toisia, tämä vastasi: »Siksi, etten muuta pahaa ole tehnyt kuin rakastellut naisia.» Siitä syystä hän täällä istuikin ja piti hänen päästä seuraavana päivänä vapaalle jalalle. Mutta nyt hän sai vielä istua 14 päivää, kun ei ilmiantanut muiden salahanketta. Vangit olivat vaatteista punoneet köyden ja sitä myöten laskeutuneet alas ikkunasta. Mutta yksi putosi niin pahoin, että meni tainnoksiin. Seuraavana päivänä hänet tavattiin kaupungin kadulta. Muut ja Lasse mukana pakenivat Norjaan. Hän kirjoitti vaimolleen, että tämä tulisi sinne, mutta kun vaimoa ei kuulunut, meni hän uusiin naimisiin. Hänen entinen vaimonsakin otti uuden miehen, nimittäin Juho Kallenpoika Kärvisen, joka oli sellainen seikkailija ja hurjistelija, että hävitti koko talon. Hän rakensi useita rakennuksia ja uhkean talon, josta tuli velkaiseksi. Hän ajoi 10 hevostakin kuoliaaksi. [s. 247]Niin joutui talo taas Fredriksbergin tehtaalle, jolta Risto sen oli ostanut. Yhden hevosen ajoi hän kuoliaaksi siten, että tuodessaan Gustafsströmistä tynnyrin rukiita hevosen selässä hän kulkiessaan Svartelvin yli istui itsekin selkään, etteivät jalat kastuisi. Kun hevosen piti nousta ylös jyrkkää joenäyrästä, katkesi siltä selkäranka.

Minun piti nyt mennä Roxåsenin, Brindåsenin, Vakerskogin ja Örskogin kautta Kroktorpiin. Mutta kun juttuutin liian kauan ukko Kemppaista, menin suoraan Kroktorpiin.

Roxåsenin ensimmäistä asukasta on sanottu »Kissan Käiväräiseksi», hän kun oli kissojen kuohitsija. Hänellä oli 3 tytärtä. Heikki Matinpoika Tyhönen nai yhden tullen kotivävyksi, mutta kauan hän epäröi, ennenkuin otti niin rumannimisen appiukon — mutta talo taivutti miehen mielen.

»Saksan suutariksi» nimitetty mies muutti äitinsä kera ensimmäisenä Brindåseniin. Hän oli aviottomasti syntynyt. Äiti oli suomalainen ja Riston isän oli jo kerran kihlautunutkin, mutta pojat saivat hänet tuumasta luopumaan. Mutta kun ukko ei tiennyt, miten pääsisi eroon, neuvoivat he vähä väliä kurittamaan morsianta ja ukko pehmittelikin tätä koko usein. Nainen haastoi ukon käräjiin siitä, ettei tämä mennyt naimisiin, vaikka he olivat kihloissa, sillä hän luuli ukon maksavan 300 taalaria päästäkseen eroon. Kun tuomari kysyi ukolta, aikoiko hän ottaa naisen vaimokseen, vastasi tämä: »Totta kaiketi.» Silloin kirkaisi nainen: »Herra Jeesus minua auttakoon! Hän tappaa minut!» Mutta ukko selitteli, että hän aikoo pitää eukkonsa vain kotikurissa, ellei tämä muuten ota oppiakseen. Ja niinpä hän muijasta pääsi.

Matkallani Kroktorpiin, jonne oli neljännes, näin omituisen portin. Se näet oli tehty yhdestä ainoasta puusta, joka oli kasvanut ryssän kirjaimen ш:n näköiseksi.

Rynkään (Kroktorp) tullessani tapasin muutamia vankkoja suomalaisia. Isäntäni Lasse Kavia eli »Krok-Lasse», »Stamp-Lasse», kuten häntä sanottiin, siksi että hän ontui vasenta jalkaansa, sanoi haasian kaatuneen jalalleen. Eukko oli samaten lysmäjalka, ja samaten heidän 3 aikuista poikaansa ja 2 tytärtään ontuivat. Huomasin, että sekä tässä että muissakin kylissä oli ontuvia, etenkin vanhoja ihmisiä, [s. 248]sangen paljon. He sanoivat sen johtuvan luuvalosta, mihin oli syynä ankara työ kivikkoisilla pelloilla, miilunpoltossa j.n.e. Mutta sitä en usko. Tämä vioittuma periytyy lapsiin, sillä vaikka nämä syntyvät terveinä ja pirteinä, tulevat he suurempina viallisiksi. Kirkkoherra kertoi, että Säron pitäjän Heden kylässä miltei kaikki ontuivat, siksi sanoivatkin ruotsalaiset lynkyttäjistä »det är en Heare» s.o. hän on Hedeniläinen. Olisipa syytä fyysillisesti ja lääketieteellisesti lähemmin tutkia tuota ilmiötä.

Nyt kuulin toisenlaisen kertomuksen Niipan murhasta. Hänen sanottiin olleen ilkeä ja suvaitsematon ihminen. Ja hänen vaimonsa, joka miehen poissa ollessa oli suhteissa erääseen Tikkaiseen, oli häijynilkinen, kun mies siitä moitti. Vaimo kanteli aina veljelleen, Putkoiselle, mitä Niipa sanoi ja teki. Kun Niipan piti torstaina mennä kirkolle, ei suinkaan kantelemaan Putkoisesta, vaan ollakseen perjantaina, rukouspäivänä, perillä, Putkoinen murhasi hänet, kuten kerrottiin ja iskiessään puukolla sanoi: »Tässä on siitä ja tässä on siitä!» Ei kukaan mennyt katsomaan, vaikka avunhuudot kuultiin. Putkoinen meni sitten kirkolle ja ripille. Tämän kertomuksen mukaan karanneita vankeja oli 7 ja meni Putkoisen vaimo aluksi miehensä jäljissä Norjaan. Norjalaiset sitoivat miehen ja veivät Örebrohon odottaen jernalaisilta suurta palkintoa. Mutta nämä sanoivat: »Kyllä meillä on tarpeeksi veroja, pitääkö meidän vielä ostaa tuo teurastajakin.» Norjalaiset veivät Putkoisen mennessään takaisin, sillä olihan hän taitava seppä.

Annoin poikien ja tyttöjen laulella aina puoleenyöhön. Sitten menin heidän kanssaan aittaan nukkumaan, vierustovereinani kaksi ikäistäni poikaa. Kirjoitin huvikseni muutamia tyttöjen ruotsinkielisiä lauluja, esim. »En liten kärleksvisa jag skrifver till dig» — — ja »Det voro två ädeliga konungabarn» — — Näin eilen vanhan alkuperäisen käsikirjoituksen, jonka oli kirjoittanut sotamies Erik Larsson Dalgren, joka oli seurannut Kaarle XII:ta, joutunut Pultavassa vangiksi ja viety Siperiaan, mistä hänen lopulta onnistui paeta. Käsikirjoituksen, jossa oli useita piirustuksia sain 12 killingillä.^[12]

Rynkä on melkoisen vanha kylä. Kolme veljestä, Pauli, Sigfrid ja Olli Hannunpoika Vilhuinen tulivat Kaarle XI:n aikana Suomesta. Hekin asettuivat aluksi Norjan rajalle, mutta tulivat sitten muutaman vuoden kuluttua tänne. Pauli ja Sigfrid Vilhuinen asuivat aluksi yhdessä jälkimmäisen torpassa, mutta Pauli muutti myöhemmin Vilhulaan ja kolmas veli meni Rynkään sen ensimmäiseksi asukkaaksi. Ollessaan lehdossä iski hän polveensa tullen eliniäkseen lynkyttäjäksi. Siitä sai paikka nimen Rynkä (Kroktorp). Täällä on vieläkin aitta, jossa on vuosikuku 1693. Ollilla oli poika, Matti Ollinpoika ja tyttäret Maija ja Anna. Anna otti miehekseen Tahvana Käiväräisen Dunderbergistä ja Maija Lassi Rautiaisen Säfsenistä muuttaen sinne, missä nyt Lassi Lassinpoika (Stamp-Lasse) asuu. Se oli silloin uutisasutus. Matti Ollinpojalla oli monta lasta. Hän oli kahdesti naimisissa, ensin Karjalaisen kanssa Laggåsenista ja sitten Vappu Kavian kanssa. Hän myi tilansa Jussi Muhoiselle Äppelbon suomalaismetsistä. Mutta hän sai asua vain 5 vuotta, kun Annikka Matintytär, jonka mies oli Antti Antinpoika Urpinen, osti sen suvulle takaisin. Sitten muutti Muhoinen Voahermäelle (Lönnhöjden). Annikalla oli kaksi tytärtä, Kaisa ja Kirsti. Kaisa otti miehekseen Pekka Matinpojan Tyynistä. (Heillä ei ollut suomalaista sukunimeä, samaten lienee Gåsbornin ja Bergslagenin suomalaisten laita. He eivät siis liene savolaisia). Hänen poikansa Antti Antinpoika elää vieläkin ja on naimisissa. Kirstin mies oli Hannu Hannunpoika Vilhuinen Digerlian Vilhulasta. (Myöskin Vermlannin Dalbyssä on suomalaiskylä Vilhula, ruotsiksi Digerliden, joka on Vilhuisen raivaama). Hänen poikansa Hannu Hannunpoika elää niinikään, on 60:n ikäinen, osaa hyvin suomea ja oli isäntänäni siellä ollessani. Maija Matintytärellä ja hänen miehellään Lasse Rautiaisella oli 3 tytärtä: Magdaleena Lassentytär, mies Lasse Tahvananpoika Kavia, jolla ei ollut asuntoa, mutta 3 lasta: Lasse Lassenpoika, Mari ja Kirsti Lassentytär. Lasse Lassenpoika oli kolmasti naimisissa: Ensimmäisen kerran Anna Ollintytär Pulkin kanssa Örskogista, toistamiseen Nilsjöstä Maija Matintytär Pasaisen kanssa. Hänellä oli 8 lasta, jotka kaikki elävät vielä ja [s. 250]joista Lasse Lassenpoika (Stamp-Lasse) asuu vanhalla konnulla ja hänen sisarensa Kirsti on naimisissa Putkolassa Risto Kemppaisen kanssa.

Kolmannen tämän kylän talon, »Reppugården», on Piki-Pekka (Beck-Per), Bergslagin suomalainen, jolla ei ole suomalaista sukunimeä, rakentanut. Hän sai nimensä siten, että koiruuttaan pisti vanhan ämmän piippuun pikeä pohjalle ja tupakkaa päällimmäiseksi. Siitä oli muija niin kimmastunut, että oli sanonut: »Kun pistit pikeä piippuuni, niin saat olla Piki-Pekka niin kauan kuin elät». Ja niinpä kävikin. Vieläpä hänen poikaansa Mattiakin sanotaan Piki-Matiksi. Hän elää vielä ja on jo vanha mies.

Örskogissa en käynyt taloissa. Taneli Heikinpoika Hotakka oli ensimmäisenä tullut tänne Suomesta. Hänen toinen veljensä Pekka Heikinpoika Hotakka asui ensin Vakerskogissa, kolmas veli Gåsbornin pitäjän Lakeråsissa, mistä tulivat tänne. Suku on alenevassa polvessa seuraava: 1) Taneli Heikinpoika 2) Jaakko Tanelinpoika, 3) Taneli Jaakonpoika, 4) Jussi Tanelinpoika, joka vieläkin elää. Toiseen taloon tuli Olli Ollinpoika Vilhuinen Niilo Ollinpoika Pulkkiselle vävyksi. Kylässä oli 3 taloa 12 henkeä.

Bertilsbergkin kuuluu Jernan kappeliin. Siinä on 2 taloa ja 18 asujaa. Ensimmäisenä tuli kylään noin 100 vuotta sitten Pertti Ollinpoika Liitiäinen Norjan rajalta. Hänen pojanpoikansa Juho ja Antti Antinpoika jäivät molempiin taloihin asumaan.

Brindåsenin kylässäkään en käynyt. Jälkeenpäin kaduin, etten sinne poikennut. Siellä asuu yhdessä talossa 6 henkeä. Juho Ristonpoika Tyynistä osti sen »Saksan-suutarilta», josta jo olen puhunut.

Vakramin kylään, jossa on 3 taloa, 17 henkeä, en myöskään mennyt. Kalle Juhonpoika Teiskinen Laggsundista asui siellä ensin. Hänen jälkeläisistään on yhdessä talossa Kalle Kallenpoika ja toisessa Putkoinen.

Vakerskog, jossa oli 5 taloa, 25 henkeä, jäi samaten käymättä. Pekka Heikinpoika Hotakka Lakeråsin suomalaismetsistä tuli toistasataa vuotta sitten tähän kylään. Nyt siellä asuu Liitiäisiä ja Tyyhyisiä, täten on aljettu nimittää [s. 251]Tyystä tulleita. Sain rynkäläisen ukon, Kustaa Muhoisen, opastamaan suorinta tietä Digerlideniin, sillä tahdoin päästä sinne lauantai-iltana kylpemään. Olin näet kuullut, että siellä kylvettiin kesällä joka ilta, mutta talvella vain lauantaisin. Sain siis taas kulkea Flatbergin, Käringbergin ja Fäbodarnen sivu. Läksimme taipaleelle klo 3 ip., mutta ukko kulki niin hitaasti, että vasta pilkko pimeässä 7 ajoissa tulimme Digerlideniin. Saunat höyrysivät parhaillaan. Menimme Hannunpojan taloon. En aluksi ollut ollenkaan ymmärtävinäni suomea, vaan annoin oppaani puhua minusta, mitä hän halusi. Syötyämme illallisen menimme suureen ja avaraan saunaan. Siellä oli naisia ja miehiä sekaisin kylpemässä. Minä hiivin muiden joukkoon. He sanoivat siltä tuntevansa minut savolaiseksi, että otin kuumemmat löylyt kuin muut. He kävivät vähä väliä ulkona vilvoittelemassa, mutta sanoivat, etteivät talvella uskaltaneet heittäytyä lumeen eivätkä kesällä valella ruumistaan kylmällä vedellä.

Istuskelimme kauan kuumassa pirtissä rupatellen yhtä ja toista. Lopulta kehoitti isäntä minua menemään piian viereen nukkumaan ja häntä vähän piristyttämään. Mutta minä annoin palttua piialle, sillä hän oli kurvan näköinen ja oli ollut kaksi vuotta kuppatautiparantolassa. Menin tallinparvelle nukkumaan Qvarnbergin työmiehen kanssa. Mutta tyttö tulikin sinne sillä tekosyyllä, että hän muka toi juomavettä, sanoipa vielä, ettei voisi jäädä, niinkuin häntä siihen kukaan olisi kehoittanutkaan. Hän meni naapuritaloon ja toi sieltä nuoren tytön luoksemme. Mutta kun juuri olin nukkumaisillani, en heistä välittänyt, vaikka he kuinka ympärilläni hyppelivät. Mutta kun seuraavana aamuna näin tuon toisen tytön, niin totta tosiaan kaduin epäkohteliaisuuttani, kun en ollut hänelle suonut tilaa vieressäni. Sillä hän oli todellakin niin harvinaisen kaunis, etten ole nähnyt monta hänen vertaistaan.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 14:ntenä, pidimme hartaushetken. Minä luin läsnäolevain hengelliseksi ravinnoksi pitkän lorotuksen vanhasta postillasta. Isäntäni sitä vastoin meni jo aamuvarhaisella Vesterfalletin kylään lankonsa luo viinaa juomaan, sillä hän oli kuullut, [s. 252]että tämä sillä viikolla oli polttanut ¼ tynnyriä rukiita viinaksi. Hän pyysi minuakin mukaansa ja sanoi, että siellä varmaankin tanssittaisiin ja että siellä oli koolla Näfveråsin ja Närsen nuoriso.

Vilhulaan (Digerlideniin) rakensi ensimmäisen pirtin Paul Hannunpoika Vilhuinen ja sai lupakirjan helmik. 29 p:nä 1670. Hän tuli Sigfridstorpista, joka oli perustettu muutamia vuosia varhemmin. Muutamissa paikoin kylän ympäristöllä näkyi vieläkin vanhoja asuinsijoja. Esim. Hemfalletissa, kylästä koilliseen, on sellaisia neljä ja Tervasaholla (Tjärfallet), ¼ länteen, yksi. Kylästä neljännes länteen käsin on vanha suomalaisasutus, joka jäi autioksi siitä syystä, että sen asukas oli täynnä koiruutta, jonka tähden pirtti hävitettiin ja mies karkoitettiin. Nyt siinä on taalalaisten karjamajoja.

Flatberg jäi käymättä. Erkki Heikinpoika Turpoinen on sinne rakentanut pirtin v. 1776. Hänen jälkeensä tuli Lasse Juhonpoika Pasainen. Torpan rakensi Heikki Juhonpoika Hyyryläinen Flatåsenista. Nyt siellä asuu Erkki Erkinpoika Kauppinen Näsin Löfkullan metsiltä.

Käringbergin on ottanut viljelykseen Lasse Matinpoika Manninen Flatbergistä myyden sen sitten Fredriksbergin sepälle Gustaf Hibbertille.

Fäbodarnessa asuu Hyyryläisen suku. Kylä on syntynyt myöhään, joten en sielläkään käynyt. Siellä oli varhemmin flatbergiläisten karjamajoja.

Syötyäni päivällisen jätin Digerlidenin mennen Sipin torppaan (Sigfridstorp), jonne oli ¼. Tytöt lupasivat saattaa saman tien kuin menivät puolukkaan, mutta he eivät joutuneet ajoissa, joten en heitä odotellut. Sain toki miehen saattajaksi. Tiellä puhalteli paimentyttö torvellaan minulle useita kauniita soittoja. Sipin torppaan menin tavatakseni Paul Hannunpoika Vilhuista, jonka piti olla suuri tietäjä ja runolaulaja. Mutta hän ei ollutkaan kotona. Olisin kyllä häntä odotellut iltaan asti ja palannut Digerlidenin tyttöjen luo yöksi, mutta luulin, että Vestfalletissa olisi tanssit ja riensin sinne. Palasin siis Sipin torpasta Digerlideniin ja sieltä läksin yksin Vesterfalletia kohti. Aurinko oli jo laskenut ja sinne oli ½ penikulmaa. Tien varrelta söin puolukoita ja [s. 253]jouduin eksyksiin, joten jouduin Nyyrylään (Näfveråsen), joka on Nyyryläisten pesäpaikka. En viipynyt siellä kauan, vaan menin erään vaimon opastamana Vesterfalletiin. Siellä olikin vain 3 miestä ja puolihutikkainen isäntäni Hannu Vilhuinen. Viina oli ennätetty viedä Ulriksbergiin, ennenkuin Hannu oli taloon tullut. Toki sitä oli sen verran, että hän sai kaulansa kastetuksi. Nuorisosta ei ollut tietoakaan ja minua harmitti, että ollenkaan olin kiiruhtanut tänne sen sijaan että olisin jäänyt Digerlideniin.

Vestfallet on yksinäinen talo, jonka on rakentanut 27 vuotta sitten Lasse Erkinpoika Sormuinen Näsistä. Hän elää vielä. Hän teki minulle niin lukuisia kysymyksiä, etten ennättänyt edes puoliinkaan vastata. Kuultuaan, että olin Savosta kotoisin, kysyi hän, löytäisinkö tuon maakunnan kartalta ja kun myönnyttelin lähetti hän poikansa tuomaan kartan. Tämä toi Djurbergin pienen kartan, ja kun näytin Savon ja muitakin paikkoja, selitti hän heti, että minä olin korkeasti oppinut mies ja suurempi herra kuin kukaan aavisti. Hän koetti saada minut jäämään yöksi, mutta minä painalsin mennä Sormulaan, jonne oli ¼ penikulmaa.

Sormulassa (Närsjön) on kaksi rikasta taloa. Kylä on korkealla mäellä ja siitä on niin kaunis näköala, etten moista ole Suomessakaan nähnyt. Alapuolella on kaunis Närsjön selkä tuhansine poukamineen ja lahtineen ja ihanine saarineen, joita on kuin useana vyönä. Järven toisella rannalla näkyy kyliä ja taloja. Sanalla sanoen, tämän näköalan kannattaisi panna lasin alle kehyksiin. Yöksi jäin Olli Erkinpoika Sormuisen taloon. Hän tuntui aluksi pidättyvältä ja epäilevältä, mutta nähtyään passini ja ennätettyäni hetkisen jutella tulimme tuttavallisiksi.

Jyrki Olavinpoika Sormuinen oli ensinnä tullut Suomesta ja rakentanut itselleen talon. Hänen papinkirjansa on aina viime aikoihin asti ollut tallella, mutta hävinnyt äskettäin. Se oli ollut nuhraantunut ja rikkinäinen ja muste niin haalistunutta, että tuskin saattoi sitä lukea. Hän sanoi muistelevansa, että se oli kirjoitettu Rautalammilla lokakuussa 1635, mutta papin tai kylän nimeä hän ei muistanut. Se oli annettu yhdelle henkilölle. Isäntäni oli tästä alenevassa [s. 254]polvessa seitsemäs, nimittäin: 1) Yrjänä Ollinpoika, 2) Olli Yrjänänpoika, 3) Heikki Ollinpoika, 4) Heikki Heikinpoika, 5) Olli Heikinpoika, 6) Erkki Ollinpoika ja Olli Erkinpoika. Vanha asumus oli ollut lähempänä rantaa, mutta v. 1758 olivat veljekset Erkki ja Olli Ollinpoika jakaneet tilan kahtia. Olli Ollinpoika sai vävykseen Erkki Lassenpoika Putkoisen, siten oli Putkoisia tullut kylään. Kappaleen matkaa Sormulasta on Närsjön niemekkeellä Mörtnäs eli Laknäs, Näsin rovastin karjamaja, missä hän pitää 40 lehmää ja kaksi piikaa. Siellä asui Sormuisen tullessa Ampiainen. Hän oli itse ollut hyvä ja rehellinen mies, mutta hänellä oli 7 vallatonta ja ilkivaltaista poikaa. He olivat olleet rivakkoja miehiä, mutta suuria heittiöitä ja pahantekijöitä. Valtamaantie kulki silloin täältä sivuitse ja kun ihmisiä meni kirkolle, niin he varastivat ja rosvosivat. Taalalaiset usein valittivat siitä käräjillä, mutta kun heitä ei saatu oikeuteen, julistettiin lopuksi sellainen päätös, että missä ikinä joku noista Ampiaisista tavattaisiin, saisi heidät ampua. Kun oli luettu niin ankara tuomio, pakenivat he paikkakunnalta ja talo jäi kylmilleen. Yksi veljeksistä oli väkisin maannut oman sisarensa ja pakeni sitten Norjaan. Toinen veli hukkui. Tuuli vei ruuhen Kaviansaarelta hänen ollessaan siellä kalanpyydyksiään katsomassa. Saarelta ei ollut pitkälti rannalle eikä myöskään syvää. Mutta pohja oli niin liejuinen, että jalat vajosivat pohjaan ja niin hän hukkui. Viimeinen paikkakunnalle jäänyt veli meni varkaisiin taalalaisten Kråkbo nimiselle karjamajalle. Nuori taalalainen nukkui pyssy päänalusen vieressä siinä majassa, johon Ampiainen katon kautta yritti murtautua. Taalalainen uhkasi ampua. »Ammu minua sinne ja ammu minua tänne», sanoi Ampiainen murtautuen edelleen sisälle. Toinen laukaisi ja Ampiainen mötkähti kuolleena maahan. He olivat haudanneet hänet sitten läheiseen suohon, mutta myöhemmin kaivaneet sieltä esille ja upottaneet hänet toiseen etäämpänä olevaan suohon. Suvun muistona on lähellä järven rantaa suuri veden pinnan yläpuolella oleva tasapintainen kivi, jolla Ampiainen oli uhrannut. Sitä sanotaan vieläkin Ampiaisen pöydäksi. Heidän suurta tilaansa ei kukaan yksityinen saanut, vaan [s. 255]kruunu määräsi, että karkoittajien tuli maksaa tilan verot. Niinpä tilan oikeudetkin siirtyivät koko pitäjälle, joka sai maksaa verot. Kun ei talosta osuutta riittänyt kaikille, päättivät he kauan neuvoteltuaan lahjoittaa tilan pappilaan. Rovasti haki heti lainhuudon. Ja vielä nykyäänkin pappi nauttii tilan tulot, mutta pitäjä maksaa verot.

Menin isännän seurassa toiseen taloon istuen ja pakinoiden siellä kauan. Mentyämme kotiin ja syötyämme iltaista tuli taloon lauma tyttöjä, jotka panin laulamaan. Niiden joukossa olivat pappilan piiatkin, jotka olivat tulleet karjamajoilta, luultavasti minua töllistelemään. Eräs tytöistä, Kaarina, osasi huikean paljon lauluja. Minä kirjoitin muistiin kaksi niistä, nimittäin laulut: »Skatan sitter på taket och talar med sina döttrar» — — — ja »Der bodde en gubbe i granngården vår, men märk hur det gick!» Hän sanoi sen oppineensa pappilan maisterilta, samaten erään toisen kovin ruokottoman laulun. Minä laulatin heitä puoleen yöhön asti. Menimme toiseen tupaan, missä ei ollut vanhuksia nukkumassa voidaksemme mekastaa rauhassa. Suomalaistytöt ja taalalaistytöt pyysivät minua jäämään luoksensa yöksi, mutta en välittänyt, vaan menin nukkumaan.

Seuraavana päivänä sain talon rengin soutajaksi Närsjön yli Ronkalaan. Matkalla halusin nähdä »Ampiaisen pöydän», mutta soutajani ei sitä löytänyt ja sanoi, ettei hän sitä ollut koskaan nähnytkään. Olin vihainen ja äkäinen, mutta minkäpä hänelle mahdoin. Kiven pitäisi olla järven eteläpäässä lähellä Ampiaisten vanhaa asuinpaikkaa. Se on nelikulmainen, kuutiomainen sylen levyinen ja pituinen, pinta on sileä kuin pöytä ja puoli kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Siinä Ampiaiset muinoin juhannusöinä uhrasivat, toivat sinne ruokaa ja pitivät pyhää. Soudimme saarirenkaan lomitse, sillä järvessä saaria lienee 53. Sitten kuljimme jokea pitkin, kunnes astuimme maihin, kävellen ⅛ penikulmaa kylään.

Ronkala (Kölaråsen) on alkuaan Pennaisen perkaama. Häntä oli sanottu Nikki (Nils) Pennaiseksi. Mutta hän myi sen Matti Ronkaiselle, joka tuli Norjan rajoilta pakolaisena sen vuoksi, että erään piian vuoksi oli joutunut tappeluun ja [s. 256]lyönyt vastustajansa kuoliaaksi. Mihin Pennaiset joutuivat, ei varmuudella tiedetä, mutta luullaan heidän muuttaneen Suomeen. Matti Ronkaisella oli kolme poikaa: Olli, Heikki ja Matti. Matti muutti Myllymäelle, Heikki ja Olli jäivät kotitaloon. Heikillä oli kaksi poikaa: Heikki ja Juhani. Heikki muutti Hinkfalletiin ja Juhani Olli Ronkaisen talon pohjoispuolelle. Tämä oli syntynyt Myllymäellä, oleillut kolme vuotta Suomessa, palannut ja raivannut uutistilan. Hän oli 70:n ikäinen ja puhui sujuvaa suomea.

Täällä kuulin toisenkin ja ehkä edellistä todenmukaisemman tarinan »Nikistä». Nimittäin, että Niki Pennainen oli nainut Närsjöstä ja että Juhani Ollinpojan isoisä Olli Ollinpoika Ronkainen oli tullut Norjasta ja ostanut Niilo Pennaisen talon ja että syynä siihen, että hän pakeni sieltä oli, että hän päästi miehentappajan irti. Hän oli elänyt tavattoman vanhaksi ja kutistunut aivan pieneksi. En enää muista keltä kuulin, että muuan suomalaisukko oli tullut niin vanhaksi ja hinteläksi, että hän makasi kehdossa, jossa häntä tuuditeltiin kuin lasta.^[13] Kerrottiin, että kun joku vieras oli tullut sisälle jotakin ostamaan, oli ukko sanonut: »Kysy pojaltani! Hörötä, hörötä!» Jäkimmäisillä sanoilla hän tarkoitti: tuudita, tuudita! — Olli Ollinpojan poika oli Matti Ollinpoika, joka asui siellä ja tämän poika muutti Håniin.

En tavannut miehiä kotona, mutta kaikki vanhat eukot puhuivat hyvää suomea. Täältä kuljin ½ penikulmaa Laalaan tapaamatta muita miehiä kotona kuin n. 50—60 vanhan Heikki Paulinpoika Hyyryläisen, joka oli vankka suomalainen ja jolta kirjoitin muutamia loitsuja. Hän osasi myöskin ruotsinkielisen laulun: »Vackra jungfru, lilla vensko». — —

Laala (Flaten) on saanut ruotsalaisen nimensä lähellä olevasta järvestä, suomalainen nimi on väännös ruotsalaisesta. Ensiksi asettui tänne n. 200 vuotta sitten Eskil Manninen asuen pohjoisimmassa talossa. Kylä on saanut asukkaansa vähän möyhemmin kuin Ronkala. Eskilin poika Matti jäi taloon, mutta hänen sisarensa Margareta joutui [s. 257]naimisiin Tyngsjöhön. Matilla oli kolme lasta, Erkki, Matti ja Margareta, joista Erkki tuli kuoliaaksi ammutuksi. Matilla taas oli kahdeksan lasta, joista Matti Matinpoika jäi tilalle asumaan ja hänen poikansa Lasse Matinpoika asuu siinä edelleenkin.

Toiseen taloon tuli ensin Pertti Hyyryläinen ja vähän myöhemmin Eskil Manninen, joka osti edelliseltä puolet talosta. Hänellä oli kolme poikaa: Juhani, Pauli ja Heikki. Heikki Pertinpoika Hyyryläinen joutui sotaväkeen ja sai siellä nimen »Knipa» eli kuten suomalaiset ääntävät »Niipa». Hän meni Slättenissä naimisiin ja tuli siellä murhatuksi. Veljekset Juhani ja Pauli jakoivat tilan kahtia. Juhanilla oli neljä tytärtä ja kaksi poikaa, nimittäin: Anna, Maija, Kirsti ja Kaarina sekä Heikki ja Juhani. Heikki muutti Flatbergiin ja oli lapseton. Juhani Juhaninpojalla oli kaksi lasta Pekka ja Maija, jotka muuttivat Äppelbohon. Pauli Pertinpoika Hyyryläisellä oli neljä lasta, joista Heikki elää ja puhuu hyvin suomea. Hän on raivannut itselleen uuden tilan. Kylässä on kaikkiaan 4 taloa ja 21 asukasta. Tuon vanhan miehen 20-vuotias tytär tuli kolme päivää sitten mielenvikaiseksi. Hän houraili, vaikkei vielä paljon. Vanhemmat olivat sen vuoksi kovin huolissaan. Hänellä oli ollut toista vuotta korva- ja päänsärkyä. Neuvoin heitä aamuin illoin valelemaan päätä kylmällä vedellä. Ja kun tyttö oli pullea ja verevä, neuvoin iskemään suonta, etenkin päästä, jos nimittäin joku taitava iskijä oli saatavissa. Sitä paitsi lupasin heille antaa espanjankärpästä, jota oli pantava päälaelle, kun ensin hiukset oli juuria myöten leikattu ja sen jälkeen oli heidän sijoitettava sitä niskaan. He lähettivät poikansa sitä noutamaan kirkonkylästä ja käskin ottamaan pullon mukaan ja pyytämään pastorinrouvalta vähän etikkaa, missä espanjankärpänen liuotettaisiin.

Minun oli mentävä takaisin Ronkalan kautta, kun tahdoin tulla Leijeniin, jossa olin kuullut asustavan Erkki Juhaninpoika Kettuisen, jonka sanottiin osaavan joukon suomalaisia runoja. Muutenhan olisin voinut mennä suoraan kirkonkylään. Koko tien tassuttelin paljain jaloin.

Nytkään ei Ronkalassa ollut miehiä kotona. Kylässä [s. 258]oli 6 taloa ja niissä 35 henkeä. Muuan talo oli joutunut Fredriksbergin tehtaalle siten, että sen isäntä Olli Antinpoika oli velkaa 300 taalaria, jonka vuoksi tehtaanherra haastoi hänet käräjiin. Hän tahtoi maksaa velkansa, mutta herra petkutti ja sanoi: »Olkoon sillään! Sinä voit luovuttaa talosi minulle sillä ehdolla, että saat sen lunastaa samasta hinnasta minä päivänä vain haluat.» Talonpoika oli siksi typerä, että uskoi. Herra otti lainhuudatuksen ja piti sen, vaikka se suurjaossa arvioitiin 1600 taalarin arvoiseksi. Se voi hyvin elättää hevosen ja 10 lehmää, sillä siinä oli hyvät pellot ja niityt.

Puolitoista neljännestä kylästä pohjoiseen on Poalaisen autio, jossa muinoin on asunut Poalainen, joka muutti takaisin Suomeen. Ronkalasta oli ¾ penikulmaa Leijeniin. Kuljimme Hinkfalletin ohi, missä eräs nuori mies puhui kanssamme suomea. Sieltä menimme Adderbergiin, josta oli astuttava vielä puoli penikulmaa Leijeniin. Hyvä tie kulki järvenrantoja pitkin halki lehtimetsien. Oli jo pilkko pimeä, kun tulimme Kettuisen luo. Hän oli reipas ja kaunis mies ja noin 55:n vanha, puhui paljon ja oli tulostani hyvin iloinen. Hän oli ollut Näsin kirkolla ja kuullut minusta puhuttavan. Kaikki olivat pitäneet suurena kummana, että sellainen mies vaelteli suomalaismetsissä j.n.e. Paljo hän puhui, mutta tokkopa puoltakaan totta. Hän kertoi, että Hånin Honkaiset kerran matkalla olivat tavanneet suomalaisen herrasmiehen, joka ei ensin illalla puhunut suomea, mutta jo toisena päivänä kestitsi heitä viinalla. Ja kun he toisiltaan tiedustelivat kotipaikkoja, oli herra ollut Savosta ja samasta pitäjästä, mistä ensimmäiset Honkaiset — he olivat vielä silloin muistaneet pitäjän nimen. Myöskin Kettuinen sanoi sen tietävänsä, vaikkei sattunut juuri nyt muistamaan. Aloin luetella Savon pitäjiä. Ja kun mainitsin Joroisen, selitti hän, että sepä se juuri oli. Hän sanoi saaneensa sukunimen Kettuinen sen vuoksi, että hän oli ampunut paljon kettuja, mutta että hänen oikea nimensä oli Helsoinen. Hän oli osaavinaan runoja, mutta minun oli mahdotonta saada häntä niitä lukemaan. Luultavasti ei hän mitään osannut. Hän puhui myöskin paljon eräästä kirjasta, jonka hän [s. 259]oli antanut lainaksi jollekin. Siinä muka olisi ollut vanhoja runoja, enimmäkseen latinaksi, mutta vähän ruotsiksikin. (Ehkä joku vanha väitöskirja). Hän ei ilmoittanut kenelle sen oli lainannut eikä hän myöskään muistanut tekijän tai kirjanpainajan nimeä. Hän asui pienessä savupirtissä, jossa oli siistiä ja puhdasta, mutta rakennus oli niin vanha, että pelkäsin sen millä hetkellä tahansa luuhistuvan. Hän puhui pahaa lähimmästä naapuristansa: Miten tällä oli suhde piikaansa, joka oli hänen tytärpuolensa ja kun hän yritti estellä, niin oli siitä syntynyt vihaa ja vainoa. Siksipä hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt heillä. Naapuri oli usein kaahannut hänen paimenpoikaansa uhaten tappaa tämän, ruoskinut hänen piikaansa j.n.e. Siitä tulin vain uteliaammaksi, ja vaikka he olivat jo nukkumaan menossa, lupasin mennä naapuriin. Mutta Kettuinen siitä kielteli peloitellen sen talon vihaisella koiralla. Minulla oli syytä epäillä siinä piilevän jotakin salaperäistä; ehkä oli tarkoitus minut ryöstää, kun yritettiin estää naapuriinmenoani. Otin käteeni vankan sauvan, ja vähätpä niin ollen välitin koirasta, olipa se sitten kuinka hyökkäilevä tahansa. Lupasin tulla yöksi takaisin ja otin Flatenista tulleen pojan mukaani. Emme pimeässä olleet löytää taloa, vaikka se oli aivan vieressä, mutta koira, joka hyökkäsi kimppuumme, osoitti kyllä haukkuen tietä. Ja se olikin totta puhuen tavattoman kiukkuinen. Enpä viitsinyt viipyä kauan talossa, sillä huomasin Kettuisen puhuneen totta. Toraisia ja riitaisia olivat mies, tyttö ja äiti. Piika oli emäntänä; hän oli karkeasuinen ja häijynilkinen. Lähdimme siis tiehemme. Syötyäni Kettuisen kanssa illallista menin niitylle hänen heinälatoonsa nukkumaan.

Kylässä on 9 taloa. Ne on rakennettu rantamalle ja kuuluu niistä 8 tehtaalle. Täältä kuljimme ¼ penikulmaa toiseen taloon, josta saimme veneen, jolla soudimme Hånin järven yli Hånin kylään. Valitsin tämän tien enkä suorinta Granbergin kautta kirkolle sen vuoksi, että Kettuinen sanoi siellä olevan miehen, jonka setä oli muuttanut Savoon, ja että siellä kyllä tiedettäisiin mihin sinne, sillä tuo setä oli ollut kahdesti täällä sukulaisiansa tervehtimässä. Mutta havaitsin Kettuisen valehdelleen. Setä kyllä oli paikkakun[s. 260]nalta muuttanut, mutta ei tiedetty, oliko hän muuttanut Suomeen vai muuanne.

Hånista menimme kirkolle, jonne oli ½ penikulmaa. Tiistaina kello 12 saavuin lukkarin taloon. Pitäjäntupa oli täynnä rippikoululapsia ja apulainen Engberg heitä parhaillaan kuulustelemassa. Menin lukkarin kamariin, kunnes kuulustelu päättyi kello 1:ltä, jolloin menin lukkarin kanssa Säfsenin järveen uimaan. Vesi oli jo melkoisen kylmää, mutta siitä huolimatta olin kauan vedessä.

Rippikoulua käydään tässä pitäjässä siten, että nuoriso kirkossa kuuluttaen määrätään saapumaan maanantaina kirkonkylään, missä kuulustellaan tiistai-iltaan asti, jolloin heidät lasketaan kotiinsa koko viikoksi. Seuraavana maanantaina heidän on taas samoin saavuttava tiistai-iltana päästäkseen kotiin. Niin he saavat juosta edes takaisin aina pyhäin miesten päivään saakka, kaikkiaan 6 tai 7 viikkoa, kunnes pääsevät ripille. Kuinka ahkerasti heitä kuulustellaan, huomaa siitä, että kirkkoherra eilenkin aloitti toimituksen vasta klo 4 ip. ja lopetti sen jo klo 6. Tänään apulainen nousi yöpuilta vasta klo 10 lasten odotettua häntä useita tunteja. Iltapäivällä hän tuli toki klo 3, kun oli määrä aloittaa klo 2. Minä juuri aioin ryhtyä tyttöjä laulattamaan, kun apulainen tuli. Kuuntelin hetkisen hänen kuulusteluansa. Hän teki n.s. järkeiskysymyksiä. Mutta ne olivat niin yksinkertaisia ja typeriä, että minua oikein sapetti. Silti hän kauan kävellä teiskuroi lattialla, ennenkuin keksi uuden kysymyksen. Lapset olivat joko tylsiä tahi niin suuria veitikoita, että vastailivat aivan päin honkia sellaista, mitä ei kysytty. Pappi selitti jälkeenpäin minulle olevansa vielä tottumaton kyselemään ja lasten olevan vekkuleita, jotka tekeytyivät tietämättömiksi. Hän kuulusteli klo 6:een asti, jolloin lapset saivat palata kotiinsa, jonne monellakin oli 3:n penikulman matka. Samalla tavoin pidetään muissakin pitäjissä rippikoulua. Näsissä luetaan vain maanantaisin, muualla keskiviikoisin.

Kuulustelun päätyttyä menin apulaisen kera pappilaan. Siellä ei ollut muita kotona kuin Hedda mamsseli, joka heti rakensi minulle hyvän väliaterian, joka maistuikin, kun [s. 261]olin aika nälkäinen, sillä en ollut syönyt muuta kuin aamulla Leijenissä. Sitten menimme kävelemään rantoja pitkin ja tapasimme siellä kirkkoherran, joka oli ollut kalassa. Hänen seurassaan palasimme kotiin. Pappilassa söin vielä illallistakin klo ½ 10. Palatessani kävelin kirkon tienoilla. Sillä aikaa sammutettiin valot lukkarin talossa. Pääsin kumminkin sisälle ja oli siellä laitettu minulle yötila pöydälle. Tyttö sulki luukut ja kömpi ullakolle nukkumaan.

Entisiltä kaskimailta.

Seuraavanakin päivänä oli kaunis ilma. Aloin ensin lähteä tieheni ja ainaiseksi jättää tämän pitäjän, mutta päätin sitten käydä Skifsenin ja Krafsenin kylissä, jotka ovat pitäjän vanhimpia. Tahdoin myöskin tavata muuatta akkaa Solbergissä. Hänen piti olla suuri tietäjä ja osata suomalaisia loitsuja. Läksin siis aamuvarhaisella sinne käsin. Mutta tein ensin pitkän polvekkeen läntiseen Solbergshöjdenin kylään tavatakseni erästä renkiä, jota pitäjällä kehuttiin suureksi runoilijaksi. Hänen nimensä oli Hannu Ollinpoika Spjut, syntynyt Gåsbornin Löfåsenilla. Minun oli vaikea saada ruotsalaiselta isännältä lupaa laulattaa renkiä. Ja kun luvan olin saanut, niin oli renkiä kauan maaniteltava, [s. 262]ennenkuin hän ryhtyi laulamaan. Minusta eivät hänen runotuotteensa olleet suuren arvoisia. Kirjoitin kumminkin pari muistiin. Toinen oli sepästä, joka kosi Säfsenin tyttöä. Se alkoi: »Jan Ers, de hade en dotter» — — — — Toinen koski nostoväkeen kutsuntaa: »Nu hafver jag fått veta, att jag måste ut! — —» Annoin hänelle 18 killinkiä juomarahaa.

Täältä kuljin suoraan metsän halki läntiseen Solbergshöjdeniin ja jouduin eksyksiin — mutta löysin korkealta mäeltä niin paljon ja suuria puolukoita, etten muista sellaista runsautta nähneeni. Minä niitä söinkin ihan haljetakseni. Tässä pitäjässä kasvaakin paljon puolukoita; ruotsiksi nimitetään niitä täällä »kröson», vattuja »bringbär»iksi. Luultavasti ne kasvavat muinaisilla kaskimailla.

Vihdoin tulin etsimääni taloon ja tapasin kotona eukon, Kreeta Lassentytär Puuroisen. Hän näytti niin muodottomalta, että aluksi häntä aivan inhosin enkä halunnut edes puhutella. Hän oli laiha, tummanpuhuva ja mustakulmainen, nenä oli hirveän pitkä, otsa matala ja silmät ruskeat. Aluksi hän sanoi, ettei osannut mitään. Mutta käytin nyt samaa menetelmää kuin usein ennenkin. Jätin sen asian toistaiseksi sikseen ja aloin puhua kaikenkaltaista muuta, sovitellen sanoihini vähä väliä loitsujen säkeitä saaden hänet siten piristymään niin, että hän lopulta luki minulle kaikki osaamansa loitsut. Niitä ei tosin ollut monia eikä kovin merkillisiä, mutta näin Ruotsin sydämestä saatuina ovat ne tärkeitä ja ansaitsevat tulla muistetuiksi. Ruotsalaisista loitsuista, joita tavataan Fernowinkin julkaisussa (ss. 252—3), en välittänyt. Suomalaisia kirjoitin kaikkiaan neljä.

Täältä menin Skifseniin, jonne oli puoli penikulmaa. Kun tulin ensimmäiseen taloon järven tällä puolella, tapasin kotona talon kaksi nuorta poikaa, jotka äskettäin olivat palanneet Filipstadin markkinoilta tuoden sieltä omenia sekä lahjaksi äidilleen ja kauniille 17-vuotiaalle sisarelleen pieniä kaulaliinoja. Ukko, jonka sanottiin osaavan suomea, oli pellolla viljaa niittämässä. Menin sillä aikaa toiseen taloon, jossa niinikään oli vanha ukko. Mutta sen väki oli Hälleforsista äskettäin muuttaneita ruotsalaisia. Nautin täällä aterian ja palasin illansuussa edelliseen taloon. Siellä ukon kotia tuloa odotellessani seurustelin tyttären kanssa. Tyttö, Saara Maria, oli tullessani menossa veljensä kanssa toiseen kylään, mutta jäi nyt minua katselemaan antaen veljensä mennä yksin. Siitä päättelin, että hän joten kuten oli minuun mieltynyt. Ja olihan harvinaista nähdä kylässä sellaista vierasta. Ukko ja eukko olivat hyväntahtoisia. He valittelivat tehtaan alustalaisena oloa.

Kerrottiin Skifseniin ensimmäisenä Suomesta tulleen Jaakko Buren, jota suomalaiset nimittivät Puuroiseksi. Hän oli muka piispan poika Suomesta, toisten tarinoiden mukaan itse piispa, joka oli ensin muuttanut Eskilsbergin metsiin ja sieltä tänne Skifseniin. Toinen poika Matti — rikkautensa vuoksi »Rik Matts» — muutti täältä Krafsenin kylään ollen sen ensimmäinen asukas. Toinen poika Sakari jäi Skifseniin. Toiset taas sanoivat, että Jaakko Buresta tuli maaherra — luultavasti Faluniin — sillä eräs pappi oli pitänyt jollekin Puuroiselle, joka lienee ollut Laggsundista, ruumissaarnan ja sanonut, että joku tämän esi-isä oli ollut Falunin maaherra. (Eräs Jaakko Joonaanpoika Bure tuli von Stejrnmanin mukaan 1676 vuorikollegionasessoriksi, 1691 Länsi-Norrlannin ja Länsipohjan laamanniksi, 1698 Turun ja Porin läänin maaherraksi sekä 1706 Stora Kopparbergin maaherraksi ja kuoli 1709. Luultavasti nimien yhtäläisyys antoi aihetta sukulaisuuden olettamiseen. Mutta Puuroinen on vanha suomalainen sukunimi, joka muinoin tavattiin Preussissakin ja sen kanssa Bure-nimellä ei ole mitään tekemistä. Sen huomaa jo siitäkin, eltei Puuroisten suvussa ole ollut Jaakko ja Joonas nimisiä. Bure-nimistä suomalaista piispaa ei [s. 264]ole ollut, mutta kyllä Bero (Björn), Balk sukua. Siis tavallinen n.s. papin pakina on ollut kansantarinan pohjana).

Kylän vanhin talo on ollut se, missä ruotsalaiset nyt asuivat. Isäntäni Olli Samulinpoika oli vanhaa Puuroisten eli Buren sukua. Hänen isänsä oli Samuel Sakerinpoika ja tämän isä Sakeri Sakerinpoika. Mutta Sakerin isän nimestä ei oltu selvillä — vaikka se olisi ollut itse Jaakko. Säfsenin pitäjän tällä kulmalla ei enää moni ymmärtänyt suomea, eikä myöskään tavata savupirttejä, vaikkakin ne heidän mielestänsä olivat hyviä asuntoja. Tämä Skifsenin kylä oli niin kauniilla paikalla, että se ansaitsisi tulla kuvatuksi. Kylän keskellä oli kaitainen järvi ja kaksi taloa sen kummallakin rannalla. Muinoin käytettiin etäämpänä olevia tiloja karjamajapaikkoina. Järveen pistäikse pitkä ja kapea niemen kieleke, joka ikäänkuin jakaa järven kahtia.

Ukolle ja eukolle tuotti päänvaivaa, mihin minut sijoittaisivat yöksi. Tuvassa arvelivat he olevan kirppuja ja minun ehdottamassani huoneessa liian kylmää. He siis kysyivät, enkö tahtoisi mennä makaamaan tyttären kanssa vaateaittaan. Eihän tuo kysymys minusta enää tuntunut aivan odottamattomalta, mutta en siihen sentään ollut valmistautunutkaan. Niin mielelläni kuin olisin siihen suostunutkin, sillä tyttö oli nuori ja kaunis, hävetti minua siihen myöntyä, kun vanhemmat kehtasivat sitä ehdotella. Annoin heidän tehdä vuoteen tallinparvelle. Mutta myöhemmin illalla tirkistelin ovenraoista, mihin aittaan tyttö meni makaamaan aikoen muiden nukuttua hissukseen hiipiä hänen luoksensa. Heittäydyin sitten heiniin odottelemaan, mutta nukahdinkin makeasti väsyneenä päivän vaivoista. Kello 11 heräsin. Sakea sumu peitti tienoon, mutta ei toki niin sakea etten minä tytön aittaan löytänyt. Avain oli kylläkin poissa ovesta, mutta kun tunnustelin, huomasin, ettei se ollutkaan lukittu, joten näytti siltä kuin hän olisi odottanut minua tahi jotakin toista yövieraakseen. Olihan luonnollista, että menin sisälle ja hiivin hänen kupeellensa. Minulla olikin hyvin hauskaa ja rupattelin hänen kanssansa iloisesti aina kello 3:een asti, jolloin taas kömmin tallinparvelle.

Mutta paras kaikesta oli se, että kun vanhukset aamulla [s. 265]kyselivät, miten olin nukkunut, eivät he ottaneet uskoaksensa, kun sanoin nukkuneeni hyvin. Ja tyttöletukka vieressäni oli myöskin olevinaan ja kysyi veitikkamaisesti hymyillen, oliko minulla ollut kovin lämmin. Ja ajatelkaahan sellaista näsäkköä! Hän oli varmasti ennättänyt vanhemmillensa kertoa, että olin maannut yön hänen vieressään. Sillä hän selitteli samaan menoon aivan julkisesti, että hän usein oli maannut poikien kanssa ja että tutut, hyviksi tunnetut pojat paikkakunnan tavan mukaan saavat maata tyttöjen vieressä.

Kun minä syötyäni olin lähdössä, ei eukko tahtonut ottaa mitään maksua. Lopulta määräsi hän yhden killingin, mutta minä annoin kaksitoista. Sain mainitun tyttären saattajaksi aina Brackofalletin toiselle puolelle. Hän oli notkea ja soreavartaloinen, käytti korvakellukoita, virkkasi kalvokkaita eikä siis ollut mikään talonpoikaistöllerö. Vaikka kuinka pyytelin, en saanut häntä laulamaan; mutta erottuansa minusta ja päästyänsä kappaleen matkaa metsään hän korotti kauniin äänensä ja lauloi niin riemuisin rinnoin, että kaiku kiiriskeli vuoria ja vaaroja — ja minä seisoin pitkän tovin kuunnellen. —

Kun polkua monin paikoin ei voinut erottaa, eksyin taaskin ja jouduin suohon, johon olin hukkua. Puolitoista neljännestä matkattuani saavuin Krafseniin, jossa tapasin useita suomea puhuvia. Täällä viivyin koko päivän, pääasiallisesti kirjoittaakseni päiväkirjaani, sillä olin sen viime päivinä lyönyt laimin. Krafsenista palasin iltapäivällä kirkolle, jonne oli penikulma melko hyvää tietä. Kuljin Högsjöbergin kautta. Säfsenissä tiedustelin, kenen saisin seuraavana päivänä Ulriksbergiin kyytiin. Lautamies Jussi Kallenpoika Rautiainen lupasi tulla. Hän kertoi minulle suomalaisten itsepäisyyttä kuvaavan tapauksen:

Suomalainen Lasse Lassenpoika, 70-vuotias ukko Dunderbergistä, oli käynyt 11 vuotta käräjiä Gravendalin tehtaan isännän Boströmin kanssa. Tapaus oli seuraava: Hänen tilansa oli alkuaan vanha verotalo. Hänen isoisänsä oli joutunut velkaan, joten tehdas oli saanut tilan hoidettavaksensa, mutta ei oston kautta tahi käräjissä, sillä Lassenpoika oli [s. 266]ollut puolihöperö ja lopuksi hirttäytynyt. Nyt oli Rautiaisen kertomuksen mukaan Lasse kaskennut sellaisen alueen, jossa varhemmin oli polttanut tehtaalle sysiä. Boström oli määrännyt hänet siitä maksamaan kirkolle sakkoa 5 taalaria. Mutta Lasse kieltäytyi. Hänen poikansa väitteiden mukaan johtui tuo 5 taalarin sakko siitä, että hän Boströmiltä lupaa kysymättä oli laittanut padon, josta oli johtanut vettä niitylleen. Käräjänkäyntiin ei ryhdytty. Kun Lassenpoika ei maksanut, määrättiin hänet muuttamaan tilaltansa. Mutta kun hän ei muuttanut eikä sanonut aikovansakaan muuttaa, haki Boström lääninhallituksesta häätötuomion. Lassenpoika ei katsonut olevan syytä vastata sellaiseen anomukseen eikä luullut sellaista vääryyttä mahdolliseksi. Sillä hän oli niin viljellyt tämän tilan, että se oltuaan ennen sangen kehno nyt oli varakas ja hyvin toimeen tuleva. Hänellä oli 12 lehmää, 2 hevosta ynnä muuta karjaa. Tehtaalla ei ennen eikä myöhemmin ole ollut sellaista työmiestä, sen todisti koko kylä, eikä kukaan ollut polttanut niin paljon sysiä kuin hän. Kun hänen talossaan pidettiin katselemus, arvioitiin hänen raivanneen 100 kuhilaan alan peltoa, useita niittyjä ja laidunmaita ja rakentaneen miltei kaikki talon rakennukset uudelleen. Mutta kun Boström oli saanut häätöpäätöksen, lähetti hän sinne nimismies Elias Lidströmin ja Näsin ruunuvouti Daniel Vestlingin, jotka heittivät kaiken irtaimiston pihalle. Suomalaisella oli useita vankkoja poikia, jotka koettivat ehkäistä toimitusta. Näistä pantiin Pekka köysiin, kunnes saatiin talo tyhjäksi ja ovet sinetöidyiksi. Mutta kun ruununpalvelijat olivat poistuneet, revittiin sinetti ja mentiin sisälle. Kahdeksan päivän kuluttua (v. 1806) tuli nimismies Bokholm neljättäkymmentä miestä mukanaan uudelleen häätämään. Mutta tuskinpa miesjoukko oli mennyt, kun Lassen joukko taas otti talon haltuunsa. Neljäätoista päivää myöhemmin tulivat viranomaiset sunnuntai-iltana kolmannen kerran ulosheittoa suorittamaan. Vaimo ja nuorin lapsi olivat maanneet kovin sairaina, mutta heidät oli vuoteineen kannettu ulos ja päällepäätteeksi oltu heille kovin ilkeitä. Kaikki vilja, maitoastiat j.n.e. heitettiin pihalle ja eräs ruotsalainen Jan Jansson asetettiin tilalle [s. 267]asumaan. Myöhemmin illalla nousi rankkasade ja ankara ukonilma. He olivat kantaneet kuumeessa makaavat pirttiin, mutta uusi asukas oli niin kovasydäminen, että ajoi heidät uudelleen ulos. He olivat päässeet vanhaan latoon, johon olivat vieneet irtaimistonsa. —

Ruumiskirstu purilailla.

Uusi asukas ei talossa viihtynyt kauan; hänet ajettiin siitä tiehensä ja nyt muuttaa siitä jo kolmas tulokas. — Poika sanoi minulle, ettei hän olisi muusta välittänyt, mutta kun heittivät heikon äidin ja avuttoman pienokaisen pihalle — se kaiveli sydämen pohjukoita. Ja pienoinen veljyt kuolikin sitten pian sen jälkeen.

Nyt ukko muutti loiseksi Gräshöjdeniin. Mutta herrat eivät sielläkään jättäneet häntä rauhaan. Hän muutti Eckusbergiin. Sielläkään ei hän saanut oleilla rauhassa, jonka vuoksi hän muutti poikansa luo Skattlösbergiin ja sieltä vuoden kuluttua Dunderbergiin takaisin omalle tilalleen. Siellä kaivautui hän maahan entisen talonsa lähettyville arvellen, että jos herrojen valta ulettuukin maan päällä kaikkialle, niin se ei uletu maan alle. Mutta hän ei saanut rakennukseksi käyttää yhtään kasvavaa puuta, vaan keräsi tuulenkaata[s. 268]mia. Samaten hän kaivoi navettansakin maan alle, pitäen siellä 2 lehmää ja lampaita. Hän on rakentanut useita ulkohuoneita, mutta kaikki maan alle ja lahoista puista.

Ukko syytti sitten kihlakunnanoikeudessa herroja siitä, että nämä anastivat hänen viljansa. Hän oli kylvänyt 4 tynnyriä viljaa, paljon perunoita y.m., jotka arvioitiin ja herrat tuomittiin maksamaan 800 taalaria ja käräjänkäyntikulut. Mutta ennenkuin kihlakunnanoikeus julisti tuomion, kävi ukko useasti Tukholmassa valittamassa, sillä Boström ei koskaan tullut oikeuteen ja kihlakunnanoikeus selitti, ettei se asia kuulu ukolle. Ukko ei siihen tyytynyt, hän valitti laamannioikeuteen eikä sanonut tyytyvänsä rahoihin, vaan tahtovansa talonsa takaisin. Tehtaaseen oli sitten tullut uusi patruuna, kreivi Posse, joka oli kutsunut ukon luoksensa ja luvannut ukon antaa pitää talon, sillä hän ei tahtonut käräjöidä alustalaistensa kanssa. Mutta Boström selitti, ettei hän enää tahtonut olla isännöitsijänä, jos niin meneteltiin, sillä sittenhän kaikki voisivat ryhtyä käräjöimään. Nyttemmin juttu on ollut laamannioikeudessa ja Boström on tuomittu maksamaan yli 1000 taalaria. Mutta kun ukko ei saanut takaisin taloansa, on hän valittanut kuninkaalliselle majesteetille. Boström on selittänyt sopivansa ja maksavansa 100 taalaria enemmän kuin laamannioikeus tuomitsi, mutta Lasse ei ole siihenkään suostunut. Hän on oleillut toista vuotta Tukholmassa saadakseen asiansa perille ajetuksi. Siellä hän elättää itseänsä työllään ja samaten tekevät eukko ja lapset täällä, ja näkyvätpä nuo elävän niinkuin muutkin. Sillä niin kauan kun Lassella oli talo, ei hän koskaan lainannut mitään tehtaalta. Itse hän hankki sekä siemenen että syömäviljan. Äskettäin hän kirjoitti Rautiaiselle, että tämä tarkastuttaisi tuon uuden torpan paikan, sillä hän väitti, että se on niin huono, ettei siinä kukaan voi elää. Rautiainen olikin siellä ja torppa arvioitiin kaikkiaan 40 taalarin arvoiseksi. Kyllähän siinä useita peltoja oli, mutta useat niin huonoja, että ne arvioitiin 1 taalariksi kappale.

Seuraavana päivänä, joka oli perjantai, syysk. 19:s, oli samaten kaunis ilma. Minä laitoin kaikki tavarani matkakuntoon, sillä olin päättänyt sinä päivänä jättää Säfsenin. Annoin [s. 269]lukkarille joukon lääkkeitä, joista hän kovin kiitteli ja vaikkei hän tahtonut ottaa vastaan, jätin hänelle ½ taalaria tavaroitteni säilyttämisestä sillä aikaa, kun kiertelin pitäjää. »Eilen illalla» kun lukkarinmuori tuli kotiin Rifalletista oli hän nähnyt karhun aivan lähellä tien vieressä. Pelästyksissään hän oli juossut koko neljänneksen minkä oli jaksanut. Hän oli »juuri nyt» tullut kotiin ja sydän tykytti vielä aivan kamalasti. Hän valitteli surkeasti. Minä annoin 35 tippaa tinctura thebaicaa ja hänen miehelleen 45 tippaa. Lukkari luki minulle taalalaisen sepittämän hassunkurisen kirjoituksen häissä morsiamelle ja sulhaselle luettavaksi, kun pappi ei ollut läsnä, jonka asia oli pitää aterian jälkeen puhe.

Sitten menin pappilaan jäähyväisille. Siellä istui Hedda mamsseli salinportailla hameet korkealle käärittyinä suuri pässi sylissä ja reisien välissä keriten sitä lampaankeritsimillä pässin yrittäessä, niin jaloistaan kammitsoitu kuin olikin, vapautua ahkerasti laskemalla syliin mustia kahvipavun tapaisia. Minun oli tehtävä kierros ohi tämän kuvaelman, mutta jouduin toiseen yhtä hupaiseen. Näin maitokamarin oven olevan raollaan, joten arvasin jonkun piian olevan siellä voita kirnuamassa ja päätin mennä katsomaan, käytettiinkö samaa menetelmää kuin meilläkin. Toinen pappilan mamsseli kuori maitoa tavalla, jolle tuskin on vertaista. Ensin on minun kerrottava, ettei maitoa säilytetä kehloissa ja pytyissä kuten muualla, vaan pienissä laakeissa kaukaloissa, joita pidettiin hyllyillä ja vetivät ne kukin parin kannun verran. Nyt seisoi siinä mamsseli — hame riisuttuna ja särkin hihat kainaloihin asti käärittyinä. Kuoriminen tapahtui siten, että hän kumartui kaukalon yli, upotti oikean käsivartensa kyynäspäätä myöten maitoon ja veti sitä hiljaa pintaa pitkin kaukalon päästä toiseen, joten kerma tarttui käsivarteen, josta se lusikalla vedettiin kulppiin. Täytyy sanoa, että se tuntui vähän vatsaa mojoavalta; ja kun sittemmin kuulin puhuttavan kermasta, muistelin myös eri kuorimismenetelmiä. Mutta sukkelasti se kävi ja tarkkaa työtä siitä tuli. Kysyin, missä hän oli tuon taidon oppinut. Hän sanoi, että se oli yleinen Särnassa.

Pyysin papilta saada vaihtaa pientä rahaa, mutta hän kehoitti minua kääntymään kirkonisännän puoleen. Rautiainen tuli kanssani kirkkoon ja vaihtoi yhden taalarin, enempää ei ollut. Kirkossa näin kauniin messupaidan. Siellä oli myöskin vanhoja kirjoja, niiden joukossa joukko taulukkoja. Pitäjän asukasluku oli 2040.

Tultuani kotiin kertoi lukkarinmuori, miten koko viime viikon ihmiset olivat juosseet kyselemässä, koska minä tulisin pitäjältä takaisin. Ja he lausuivat pahoittelunsa siitä, että nyt matkustin. He toivottelivat minulle onnea vastaisen varalle ja sanoivat toivovansa päästä Suomeen takaisin — pois sorrosta.

15. Paluumatkalla

Jo klo 11 ap. saavuin Ulriksbergin tehtaalle. Tiellä näin monia harkkorautakuormia matkalla Ulriksbergistä Fredriksbergiin. Itse ajoin tehtaalle rattaineni, mutta Rautiainen taas ajoi ehdon tahdon suurimmille kiville, jotta rattaat särkyisivät. Hän sanoi, että niin he aina menettelevät, joten, kun keväällä on 12 hyvät työrattaat, syksyllä on jäljellä kahdet tai kolmet. Siten valmistetaan vuosittain 8 t. 9 uudet rattaat, puhumattakaan vanhoista, jotka korjataan. Nykyistä pehtoria Morellia väittivät he pahimmaksi pedoksi, mitä täällä milloinkaan oli ollut. Jo edellisellä viikolla olin kuullut hänen ruoskineen erästä vaimoa sangen pahoin ja että tämä oli ollut näyttämässä papille, miten häntä oli lyöty; mutta eihän pappi voinut auttaa. Morell oli tullut tänne 6—7 vuotta sitten. Edellisessä pehtorinpaikassaan oli hän kerran ollut häätämässä talonpoikaa. Tämä ei sanonut mitään niin kauan kuin pehtori heitteli tavaroita huoneesta, mutta kun tämä kajosi kehdossa nukkuvaan lapseen heittääkseen senkin ulos, sydämistyi isä siitä, niin että sieppasi laudankappaleen ja läimäytti pehtoria korvalle, niin ettei hän sillä korvallaan tänä päivänä kuule, sillä se meni lopullisesti lukkoon. Täällä sain kuulla, että he väijyskelivät ampuakseen hänet. Ennen häntä oli Trana pehtorina, hänkin ilkeä ihminen, mutta ei tämän veroinen. Hän hukuttautui Tervalampiin siitä syystä, että patruunat panivat hänet viralta, vaikka hän heidän hyväkseen oli uhrannut omiakin rahojansa.

Ulriksbergissä oli kotona vain nuori suomalainen mies Antti Kallenpoika, joka oli nainut edellisen kirkkoherran tyt[s. 272]tären. Hän oli nuori reipas mies — sama, joka ensimmäisenä sunnuntaina istui kirkon parvella kanssani. Odottaessani päivällistä katselin tauluja salin seinillä. Yksi esitti vanhaa Gravea ja ympärillä oli kirjoitus:

Kuvan alla luki:

Päivällistä söin vanhan rouvan ja vanhan virasta eronneen »patruunan» seurassa. Sillä aikaa saapui posti. Postimestarin kirjelmästä näin, että kirjeeni oli lähetetty Suomeen. Täällä sain myös lukea sanomalehtiä. Vanha kirjanpitäjä Fahlberg, lukkarin veli, tuli minua tehtaan hevosella kyytiin Skattlösbergiin. Mutta ennenkuin menin pengoin kaikki vanhat kirjat ja paperit löytääkseni ne irtolehdet, joita apulainen, maisteri Enborg, väitti täällä säilytettävän ja joissa piti olla suomalaisista. Mutta en löytänyt niitä.

Omituisen sopimuksen oli lukkari Björnram, nykyisen edeltäjä, tehnyt papin kanssa, pappi nimittäin saisi kantaa hänen tulonsa, leiviskän viljaa joka vanhasta talosta, yhteensä 53 leiviskää. Sen sijaan piti lukkarin joka sunnuntaiaamuna saada ryyppy viinaa, aamiainen pappilasta, ½ leiviskää voita ja ½ tynnyriä rukiita. Lukkari oli ollut suuri juomaratti, mutta nykyinen oli saanut alistua edellisen sitoumukseen.

Tulin ajoissa Skattlösbergiin. Siellä oli kotosalla vain vanha eukko, joka osasi suomea. Hän oli palvellut Ludovikassa, kun eräs ukko tuli Suomesta ja valitti Cedercreutzille, että hänet oli ajettu pois talostansa. Hän oli saanut 11 lei[s. 273]pää, juuston y.m. eväiksi sekä rahaa, ja herra oli sanonut: »Mene sinä, ukko, kotiin ja sano pehtorille, että sinä saat asua talossasi». Tapasin täällä Lasse Lassenpojan pojan Dunderbergistä. Hän oli viisas ja järkevä mies. Katselin kylää. Väki oli jo kokonaan ruotsalaistunut; ei edes ollut ainoata savupirttiä jäljellä. Talo, jossa olin yötä, oli likainen kuin sikolätti ja täällä näin ensi kerran, että emäntä keitti puuroa pesemättä pataa. Täällä on asunut Vappuisia ja Liittisiä, Abborbergissä Pohjoisia, Honkaisia ja Vappuisia, Bingsjöbergissä (Mujalassa) Mujaisia, Jänsenissä Liittisiä, Skålkbergissä Rautiaisia ja Soikkaisia, Grilsåsissa Kemppaisia j.n.e. Kylässä oli 11 taloa ja n. 100 henkeä. Isäntäni tuumaili myydä talonsa ja muuttaa Suomeen. Hän kertoi, miten metsänvartijat vähää ennen joulua (kun on juhliksi parasta valmiina) kävelevät talosta taloon lahjuksia kantamassa aivan kuin laillisia saataviansa siitä, etteivät ole näitä haastaneet käräjiin tuhkaan kylvämisestä miiluamisen jäljille. Heitä on niin monesti sakotettu, että he ovat jo siitä tavasta luopuneet.

Seuraavana päivänä jätin Skattlösbergin. Suo, josta rovasti Boethius puhuu, on kaikkiaan 15 tynnyrinalan suuruinen ja siitä on Erik ja Samuel Mattssonilla 3 tynnyrinalaa peltona. Kuulin Rifalletissa ollessani, että Thorsbergissä olisi mies nimeltä Staffan, jolla olisi joukko vanhoja asiakirjoja. Menin sinne Roskmoran kautta. Mutta hänellä ei ollut mitään tai pelkäsi hän niitä minulle näyttää. Hän sanoi Tuomas Juhaninpojalla Näsissä olevan kirjan, jonka tämä oli joltakin saanut lainaksi ja siinä puhuttiin näistä suomalaisista.

Tänään oli hieman sateinen ja ruma ilma. Mutta eihän koko viime kuussa satanut ennenkuin nyt. Tulin 1 ½ penikulmaa Sunnansjöhön siten, että isäntäni maantiellä juosten ajoi hevosta minun ja hänen kirkolle menevän tyttärensä istuessa rattailla. Minä pyrin Gränjebergiin, joka on Ruotsin suurimpia kaivoksia ja sitten ½ penikulmaa Näsiin tiedustelemaan mainittua kirjaa. Sain suomalaisen kyytimiehen mukaani. Ensin soudimme yli Vesmanin ja Saxenin, sittemin kävimme jalan. Oli ollut jo pitkän aikaa pimeä, [s. 274]ennenkuin ennätimme perille. Björnhyttenissä en ollut sisällä, mutta tapasimme pimeässä erään palvelustytön, jolta sain kuulla, ettei pehtori Jensen ollut kotona. Kyytimieheni kuuli heti puheesta, että tyttö oli Säfsenistä, ja hän myönsikin olevansa Gravendalista. Menimme kartanoon, vaikka kello olikin jo 9. Eräs mamsseli tahtoi tarjota minulle illallisen, mutta minä kielsin. Seuralaiseni sitä vastoin käytti hyväkseen, mitä tarjottiin. Minulle valmistettiin vuode ja menin heti nukkumaan. Sanoin piialle, että hän herättäisi minut kello 5:ltä, sillä tahdoin varhain liikkeelle; mutta hän tuli vasta kello 7, kun jo olin täysin pukeutunut.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 21:ntenä, satoi koko päivän. Syötyäni aamiaista menin kaivosvoutia etsimään. Mutta siellä ei ollut muita kotona kuin nuori, kaunis siunatussa tilassa oleva rouva. Hän näytti minulle miehensä kaikki kivennäiskokoelmat, jotka hän oli kerännyt kaivoksesta. Niitä säilytettiin suuressa kauniissa kaapissa, jossa oli lasiovet. Hän lupasi minulle muutamia mineraaleja. Sain erään kaivosmiehen mukaani Marnäskaivokseen, Räfhålaan Sjustjernaan ja Ceciliaan, joista löysin useita kivilajeja. Sitten menin taas kaivosvoudin rouvan luo ja sain kaksi haluamaani kiveä. Luulen, että olisin häneltä saanut mitä ikinä halusin. Niinpä oli siellä suuri kaunis tippu-kalcedon. Kun hän näki minun sitä himoitsevasti katselevan, tahtoi hän välttämättömästi antaa sen minulle, vaikka se oli koko kokoelman helmi. Niin mielelläni kuin sen olisin tahtonutkin, en käyttänyt tilaisuutta hyväkseni, kun pelkäsin hänelle siitä miehen puolelta koituvan ikävyyksiä. Kysyin, saisiko siitä katkaista kappaleen: »Aivan kernaasti», sanoi hän. ja minä todella taitoin siitä kappaleen — mitä olen monesti jälkeenpäin katunut, etenkin kun ajattelin hänen tilaansa. Menin uudelleen kaivokseen jumalanpalveluksen ajaksi mekastamaan. Sateen vuoksi en välittänyt mennä Näsiin.

Kello 3 tulin Sunnansjöhön. Söin siellä erään velkaisen ja köyhtyneen kartanonomistaja Bergmanin luona. Annoin suomalaisen kyytimieheni viedä tavarani rannalle, josta sain erään miehen soutamaan kirkonkylään. Klo ½ 6 saavuin Gränjen kirkonkylään, joka oli suuri punaiseksi [s. 275]maalattuine rakennuksineen. Siellä asui patruunia, vuorimiehiä, pappeja ja jos joitakin. Ajoin kievariin, jossa takkavalkean ääressä kuivattelin vaatteitani, sillä olin märkä kuin uitettu. Pihalla oli joka sopessa juopuneita miehiä, jotka kiroilivat ja sadattelivat. Sain kievarin palvelijalta kuulla, että yöllä olisi tanssit, joihin minullekin annettiin lupa tulla. Mutta kun satoi, en välittänyt mennä ajatellen, että siellä saattaisi olla pappilan piikoja enkä tahtonut, että siitä huhu ennättäisi ennakolta pappilaan, jonne seuraavana päivänä aioin mennä. Muuten sain kievarissa hyvän huoneen ja ruoan, jonka vuoksi istuin kirjoittamaan päiväkirjaani. Mutta lopulta oli mentävä nukkumaan, kun kynttilä loppui, eikä koko talossa ollut muuta kuin tuo pieni kynttilänpätkä.

Seuraavanakin päivänä satoi herkeämättä. Istuin kamarissa ja kirjoittelin päiväkirjaani aina kello 5 saakka ip. Sitten pukeuduin mennäkseni pappilaan tapaamaan kirkkoherra Godeniusta. Tultuani sinne kuulin, mikä ilo ja riemu salissa vallitsi: Siellä soi viulu ja klaveeri ja kaksi naista lauloi. Menin keittiöön kysymään, missä saisin tavata kirkkoherraa. Muuan tyttäristä, mamsseli Carolina oli siellä ja vei minut yliskamariin. Siellä tapasin hänen isänsä. Hän oli pitkä ja harvapuheinen mies. Olin kuullut, että hän oli hieman höperö, mutta sitä en puheista huomannut. Hän istui siellä yksin sohvalla kuunnellen, miten alhaalla mellastettiin. Sanoin kuka olin ja mikä oli matkani syynä j.n.e. En ollut ennättänyt olla kauan, ennenkuin rouva tuli pyytämään minua alas. Tulin suureen saliin, jossa näin kaksi herraa ja neljä mamsselia. He alkoivat ensin laulaa, mutta se ei oikein sujunut ja mamsselit tahtoivat tanssia. Mutta kun kukaan ei suoranaisesti minua kehoittanut, en liittynyt joukkoon. Yksi herroista soitti viulua, toiset tanssivat. Vanha rouvakin, senkin silkkipyrstö, pyöritteli peräänsä niinkuin muutkin kanat. Kaikki katselivat he minua pitkään ja kuin kysyen, enkö minäkin tahtoisi osallistua leikkiin. En ollut näkevinänikään, vaan puhelin pastorin apulaisen Vahlbeckin kanssa suomalaisista. Hän tuntui järkevältä mieheltä. Kun katrilli oli tanssittu loppuun siten, että yksi kolmesta parista muutti tyhjälle neljännelle paikalle ja vain [s. 276]yksi kavaljeeri pyörähteli tuon vanhan rouva-aluksen kanssa, tuli eräs herroista kehoittelemaan minua liittymään tanssijoihin. Se oli kapteeni, kreivi Horn, joka pari tuntia sitten oli tullut Lindköpingistä. Hänellä oli täällä maatila, jota oli tullut vuokraamaan. Hän oli kohtelias eikä suinkaan ylpeä herra. Hän pyysi minua viemään terveisiä veljelleen, joka äskettäin ensi kertaa oli matkustanut Upsalaan yliopistoon opiskelemaan. Meidän jutellessamme toinenkin herra tuli pyytämään minua tanssiin, ja näin miten tytötkin rukoilevin katsein odottivat vastausta, sillä olinhan juuri tullut täysi-ikäiseksi ollen nuorin ja luultavasti myös urhein ritari. Tuo toinen herra oli entinen maanmittari, nykyinen Saxhyttanin pehtori nimeltä Dahlman. Hänkin oli äsken tullut vieras, joten kaikki olimme talossa outoja. Paitsi talon omia naisia oli siellä vielä mamsseli Gustafva Boritz; kaikki iloisia, nauravia ja kepeäjalkaisia naisia. Tekeydyin aluksi tärkeäksi ja esteleväksi, mutta kun kerran olin tanssinut ensimmäisen katrillin neiti Boritzin kanssa, tulivat kaikki naiset ympärilleni ja kysyivät, olinko Upsalassa oppinut tanssimaan. Ja kun selitin, että kyllä se taito Suomessakin osataan, niin se heitä hämmästytti suuresti, niin he suoraan sanoivat, etteivät sitä uskoneet. Minä puolestani kummastelin ruotsalaisen sivistyneistön tietämättömyyttä, oikeammin sanoen suomalaisen kansallisuuden halveksumista. Mutta eihän tämä ollut ensi kerta, kun täälläpäin osoitettiin näin karkeata tietämättömyyttä. (Voin esittää toisen esimerkin ruotsalaisten tietämättömyydestä ja vieläpä itse Tukholmasta. Siihen aikaan asui siellä kenraali, kreivi Tavast, syntyperältään suomalainen, jonka puoliso oli ruotsalainen vapaaherratar Frisendorff. Heidän luonaan asui pihan puolella kreivin sukulainen, nuori suomalainen taiteilija Magnus von Wright. Eräänä iltapäivänä oli siellä joukko vieraita naisia, muiden muassa kaksi kreivittären sisarta, jotka viettivät aikaansa lyömällä korttia. Wright käyskeli edes takaisin huoneessa, mutta asettui lopuksi emännän tuolin taa. Ja kun tämän piti lyödä kortti, osoitti von W. sormellaan toista, joka hänen mielestänsä olisi ollut lyötävä. Silloin kuiskasi toinen vapaaherratar toiselle, toki niin että W:kin sen kuuli: »Kah, hänhän tuntee kortitkin.» [s. 277]Niiltä ajoilta, jolloin suomen kaarti (tämän vuosisadan alussa) oli sijoitettuna Porvooseen, ruotsalaiset upseerit kertoivat Tukholmaan palattuansa »daameilleen» hassunkurisia juttuja suomalaisten mamsselien käyttäytymisestä).

Tanssin ilonpitoon kuului myöskin se, että minä kerran mamsseli Carolina Godeniuksen kanssa juoksin salista — pimeään kamariin; muut tulivat perässä. Myöskin Lisette ja Johanna Godeniuksen kanssa tanssin useita kertoja. Sitten aloimme leikkiä. Muun muassa oli musiikin tahdissa suoritettava joku tehtävä ja minä onnistuin erinomaisesti viedessäni tuolin pöydän luo ja asettaessani siihen kukkaruukun. Minut saatiin jäämään illalliselle, jonka jälkeen vieläkin tanssittiin. Kun en pöytään mennessä ottanut härsytysryyppyä, kehuivat kaikki naiset minua, sitä enemmän, kun olin ylioppilas ja sellaiselle heidän mielestään sopi mikä tahansa.

Tehdessäni lähtöä yritti rouva saada minua jäämään muiden herrojen tavoin yöksi. Kun en suostunut, pyysi hän minua aamiaiselle, mutta en luvannut, ollakseni vapaa. Sain Vahlbäckiltä kievariin lainaksi »Grangärdes Församlings minnesbokin» nähdäkseni, oliko siinä mitään suomalaisista. Dahlman lupasi seuraavana päivänä tulla ottamaan selkoa minun nuottikokoelmistani.

Seuraavana päivänä nousin varhain ja kopioin yhtä ja toista tuosta muistikirjasta. Siinä luki m.m.:

Kirkkoherra Hindrik Lindbom sai kihlakunnantuomari Magnus Joh. Lundilta kesäk. 3 p:nä 1746 päätöksen, ettei kirkonkylän väki sunnuntai-illoin saanut leikkiä eikä tanssia eikä lauantai-iltoina suurin joukoin valvoa ruumiin ääressä, koska siitä kuninkaallisen asetuksen mukaisesti seurasi 10 taalarin sakko. —

Nimismies Nils Rundbergin esityksestä kesäk. 11 p:nä 1750 määrättiin rengeille ja sotamiehille 5 hopeataalarin sakko elleivät pyhä ja juhlapäivinä olleet kotona ennen klo 4. — Kesäk. 13 p:nä 1724 määrättiin 10 hopeataalarin sakko soittajille ja isännälle, vieraille kullekin 5 taalaria.

»Anno 1688 tammik. 22 piti Herra Tri Piispa kenraalitarkastuksen Grangärden pitäjässä. Pastori ilmiantoi suo[s. 278]malaisen naisen pitäjässä myyneen olutta ja pyydettiin häntä pitäjästä karkoitettavaksi. — Pääteltiin: Hänet on ilmiannettava käräjissä ja olut otettava takavarikkoon maaherran määräyksen mukaisesti. Jos Nimismies siihen ei puuttua tahdo, ilmiannettakoon Herra Maaherralle.»

»Kysyi Pastori, saisiko hän haudata suomalaisen naisen, jonka Antti Finne Finmarkista oli tuonut; hän oli kotoisin Suomesta, oli ollut sukulaistensa luona, mutta hänellä ei ollut papinkirjaa.»

Insinööri Dahlman tuli luokseni pyytäen aamiaiselle pappilaan, mutta minä en mennyt, sillä tahdoin ensin lukea muistikirjan. Annoin hänelle joukon nuotteja ja niin hän meni tiehensä. Vein kirjan pois vasta klo 10 ja sain samalla nuottini takaisin.

Kauan en pappilassa viipynyt, vaikka minua kehoitettiinkin jäämään. Maksoin kortteerini, sain hevosen ja jatkoin matkaani. En mennyt kauemmaksi kuin Sörgvikiin, jonne oli 1 ¼ penikulmaa. Illansuussa menin kyytimieheni kanssa Limstenin kaivoksia katsomaan. Kievarissa oli ruokapöytä niin epäsiisti, että töin tuskin saatoin siitä mitään nauttia. Rattailta noustessani putosi kelloni maahan ja lasi särkyi.

Seuraavana aamuna satoi hieman, mutta päivemmällä oli kaunis ilma. Ajettuani 1 7/8 penikulmaa tulin Smedjebackeniin, joka oli kuin pieni kaupunki. Siellä kysyttiin minulta passia. Täältä sain oikean nahkakaakin kyytihevoseksi; se ontui toista jalkaansa voimatta sitä panna maahan. Kyytimies ruoski sitä armottomasti, sillä hän ei tiennyt, mitä minun kivisäkkini painoivat. Ne nostin aina itse kyytirattailta toiselle, ettei päästäisi selville niiden raskaasta sisällöstä. Hevonen väsyikin Stensbossa puolitoista neljännestä ennen Vesterbytä. Sain uuden virman hevosen, jolla tulin Vikiin. Täällä tapasin vanhan nimismiehen, joka puhui paljon viime Suomen sodasta ja kehui suomalaisia ruotsalaisia paremmaksi. Täältä en päässyt suoraan Nordbergiin, kun sinne ei ollut ruunun maantietä, vaan oli ensin mentävä penikulma Ansjöflyteriin. Täällä aterioitsin sillä aikaa kuin hankittiin reservihevonen. Saatuani hyvän hevosen ja kyytiin [s. 279]reiman 20-vuotiaan tytön läksin edelleen klo 5 tullen klo 8 Nordbergiin.

Nousin varhain seuraavana aamuna ja menin suurustettuani kaivoksia katsomaan saaden joukon uusia mineraaleja. Kello 3:n tienoissa läksin Hästbackaan, jonne oli 1 ¼ penikulmaa. Tämä kievari oli kuin suuri kartano. Isäntä ja emäntä olivat ristiäisissä Islingbergin pappilassa ja vain palvelijattaret kotona. Niistä oli kolme nuorta, sievää ja vikkelää. Minä vähän taputtelin yhtä eteisessä, sillä en uskonut, kun hän sanoi olevansa naimisissa, ja että mies juuri katseli minua vastapäätä olevan rakennuksen ikkunasta. Perästäpäin sain kuulla, että tosiaankin oli niin. Muut tytöt hyppivät, juoksivat, melusivat tehden jos jonkinlaista ilvettä.

Minun oli odotettava kauan hevosta, kun kestikievari oli poissa ja talonpojat väittivät, ettei hevosia ollut saatavissa. Saadakseni aikani kulumaan, otin luodikkoni ja menin vanhan ladon luo, piirsin sen seinään viidenäyrin lantin kokoisen pilkan, panin pienen puukon terän pilkan keskelle, menin 90 askeleen päähän ja ammuin vapaalta kädeltä kolme laukausta niin että luodin kappaleet menivät terän kummaltakin puolelta pilkkaan. Kyytimiehet töllöttelivät vuoroin minua vuoroin toisiaan. Lopulta luulivat he minua poppamieheksi ja silmänkääntäjäksi. Jopa tuli hevonenkin ja minun toivotettiin menevän sitä sileätä niin kauas kuin tietä riitti. Mutta nyt ei kukaan uskaltanut tulla kyytiin. He suostuttelivat viimein erään nuoren vaimon lähtemään. Hänellä oli niin hyvä hevonen, että sitä täytyi ohjia pidellen kaikin voimin hillitä. Pian suoritimme tuon 1 ½ penikulman matkan Färnebon pitäjän Islingebyn kievariin. Täältäkin sain kunnollisen hevosen Hemmingebohon, josta sain iloisen kyytimiehen Salaan. Kuljimme Sätran kaivon ohi ja tie oli tasainen kuin pöytä. Kaupungin lähettyvillä äkkäsi kyytimieheni ladon katolla suuren pöllön aivan tien vieressä. Mutta minun ladatessani pyssyä se lensi tiehensä ja huomasin, että se oli metson kokoinen.

Kello 11 illalla tulimme kaupunkiin. En saanut yösijää kievarissa, kun oli paljon matkustajia, joten minulle neuvottiin [s. 280]toinen paikka. Mutta kun sielläkään ei ollut sijaa, oli kievarin mamsselin noustava vuoteeltansa ja jätettävä se minun käytettäväkseni. Annoin kyytimiehen nukkua kamarini lattialla.

Seuraavana aamuna kävin af Forselleksen luona, jolta sain kivipaketin, jonka menomatkalla olin jättänyt säilytettäväksi. Vasta kello 3 läksin kaupungista tullen kievarin omalla hevosella Söröniin ja Härfstadiin. Tullessani Brunsätran majataloon oli kello jo ½ 9 illalla. Täällä sain kuulla, että metsässä oli paljo rosvoja, jopa 14—15 laumassa ja vain 3 oli saatu kiinni. Kyytimiehet neuvoivat, etten yöllä menisi edemmäksi. Mutta kun vielä samana iltana tahdoin olla Upsalassa, latasin pyssyni ja kaivoin matkalaukustani esille pistoolin. Ajoimme hyvää vauhtia 1 ½ penikulmaa Kölfvaan, jonne tulimme klo 11. Muuttaessani pihalla tavaroitani rattailta toisille tuli mies metsästä. Hän pysähtyi nähdessään minut ja näytti aikovan kääntyä takaisin. Minä ryntäsin sapeli ojossa hänen kimppuunsa ja kysyin, kuka hän oli. Kun hän ei vastannut, tartuin kaulukseen viedäkseni hänet taloon. Nyt hän alkoi puhua, ja kyytimieheni tuli rytäkkään tuntien miehen lähimmäksi naapurikseen, joka oli juovuspäissään lähtenyt nurkissa maleksimaan.

Kuu nousi ja ilma oli mitä ihanin. Ja vaikka kaupunkiin oli 2 ¼ penikulmaa niin pääsimme virmalla hevosella pian perille. Ajoin Linnankatua ja Kuningattarenkatua torille, pysähtyen apteekin edustalle. Kyytimiehen ja hevosen jätin muutamien kauppakojujen taa ja menin apteekin ovelle koputtelemaan. Weber nousi vuoteeltaan ja kysyi, mitä halusin. Minä muutin ääntäni ja pyysin vähän voidetta. Mutta hän tunsi ääneni, sytytti tulen ja laski minut sisälle.

Häneltä sain nyt kuulla, että asuntoni isäntä, kultaseppä Berg vastoin sitoumusta oli vuokrannut kolmannen kamarini professori Geijerille, joka asui samassa talossa ja että hän olisi ilman Weberin väliintuloa vaokrannut vielä muutkin huoneeni. Minulle oli tullut 8 kirjettä Suomesta: 4 isältäni, yksi sisareltani, Poppiukselta, Sjögreniltä, Arvidssonilta ja Hällströmiltä. Isäni kirjeistä näin, että hän oli saanut minun kirjeeni Salasta, Falunista ja Glitteråsta ja että hän oli lukenut minun arvosteluni Literatur-Tidningistä sekä runoni [s. 281]Poetisk kalenderista. Niitä hän ei moittinut eikä kiittänyt, luulipa vain, etten niitä itse ollut kirjoittanut.

Kun tänään vatsani oli tuntunut vähän kipeältä, otin aimo ryypyn vatsaa vahvistavia tippoja, se olikin ensimmäinen ja viimeinen koko matkallani. Weber kertoi myöskin, että leipuri Lund oli minua varten pitänyt pienen villakoiran pennun, Saukon. Ajoin sitten kortteeriini, annoin nostaa tavarani kamariini, missä kyytimiehenikin sai lattialla yötilan. Jumalan kiitos, katon alla oltiin; mutta mieleni oli paha siitä, että hänen hyvä hevosensa sai seisoa ulkona sateessa.

Siis olin syyskuun 26:ntena onnellisesti jälleen Upsalassa tehtyäni Taalain suomalaismetsiin matkan, jolle läksin kesäkuun 27:ntenä. Se siis oli yhteen menoon kestänyt kolme kuukautta. Mitä kaikkia tietoja minä näistä suomalaisista sain, pidän toistaiseksi omina hyvinäni, kosk'ei kukaan niistä ole välittänyt.

K. A. Gottlund v. 1853.

Suomentajan laatimia lisäyksiä ja selityksiä

Siv. 1. Otavan I osan esipuheessa, ss. XIII—XV, Gottlund samaan tapaan kuin tässä matkakertomuksessa tekee selkoa siitä, miten hän joutui matkalle. Gottlund oli syntynyt Ruotsinpyhtään pappilassa helmikuun 24 p. 1796, itse hän tosin teoksessaan Läsning för finnar, s. 408, kirjoittaa »på min 70:de födelsedag den 28 Februari». Ylioppilaaksi hän tuli Porvoon lukiosta maalisk. 5 p. 1814 antautuen harjoittamaan matemaattis-luonnontieteellisiä opintoja. Hän kuunteli myöskin luentoja sielutieteestä, uuden testamentin alkukielestä ja Vergiliuksesta. Kevätlukukauden lopulla 1815 G. otti Turun yliopiston rehtorilta todistuksen jatkaakseen opiskelua Upsalassa. Ennenkuin lähti Upsalaan, palasi hän kotiinsa Juvalle keräten syyskuusta 1815 kesäkuuhun 1816 siellä kansanrunoutta. Hänen tänä aikana saamansa saalis käsitti kaikkiaan n. 150 loitsua, 100 vanhaa ja 50 uutta runoa, 50 laulua sekä joukon taikoja, sananlaskuja ja muistiinpanoja häistä ja hautajaisista. Hän oli siis kerännyt suuremman kokoelman kansanrunoutta kuin tiettävästi kukaan ennen häntä. Oltuaan vuoden kotonaan lähti hän heinäk. 16 p. 1816 Ruotsiin ottaen mukaansa m.m. runokokoelmansa. Upsalaan hän saapui elokuun alussa ja kirjoitti nimensä yliopiston matrikkeliin saman kuun 13:ntena. Täällä hän jatkoi aluksi luonnontieteellisiä opintojaan, mutta kuunteli myös filosofian latinan ja kreikan luentoja. Isälleen hän kirjoittaa: »Luulen, ettei kukaan koko akatemiassa kuuntele niin monia luentoja.» Hän kertoo nousevansa klo 3:lta aamulla ja valvovansa klo 9—11 illalla. (Kirjeenjäljennös päiväkirjassa 9. X. 1816). Upsalassa oleili silloin niin suuri joukko suomalaisia, että he muodostivat eri osakunnan (nation) omine kuraattoreineen ja inspehtoreineen. Vv. 1801—22 opiskeli Upsalassa 86 suomalaista. V. 1824 lakkautettiin Suomalainen osakunta (Finska nationen).

Kirjeessään isälleen sekä Abraham Poppiukselle G. kertoo, että suomalaiset ovat »irstaita velikultia» (liderliga krabater), jotka kulkevat »kellarista kellariin», joten monesta ei ole suomalaiselle kansakunnalle kunniaa. Senpä vuoksi hän sanoo mieluummin seurustelevansa ulkomaalaisten kanssa.

Siv. 1—2 puhuu G. tutustumisestaan Palmbladiin ja Atterbomiin. Vilhelm Fredrik Palmblad oli syntynyt 1788, tuli ylioppilaaksi 1806, maisteriksi 1815, dosentiksi 1822. Hän oli maantieteilijä, [s. 283]historioitsija, sanomalehtimies ja politikko. Osti 1810 akateemisen kirjapainon, s.v. Phosphoros lehden, Poetisk kalenderin 1811, Svensk Literatur-Tidningin v. 1813.

Per Daniel Atterbom on Ruotsin kirjallisuuden merkkimiehiä. Hän oli syntynyt v. 1790, yliopp. 1805. Hän perusti v. 1808 »Aurora»-seuran ollen Palmbladin ohella sen etevin jäsen. Hän toimitti vv. 1810—22 Poetisk kalenderia ja myöskin Svensk Literatur-Tidningiä. »Phosphoros», josta G. puhuu, alkoi ilmestyä v. 1810. Se edusti uusromantiikkaa, jota Atterbom-Palmbladin suuntaa lehden mukaan nimitettiin fosforistiseksi, vastakohtana järkeilevälle kustavilaiselle ja akateemiselle kirjallisuuden suunnalle. Friedrich Rühsin teos »Finland und seine Bewohner» ilmestyi alkuaan saksaksi Leipzigissä v. 1809. Gottlund arvosteli v.v. 1811—12 julkaistua ruotsalaista käännöstä »Finland och Dess Invånare».

Myöskin n.s. göötiläisen koulun aatteisiin tutustuminen saattoi antaa G:lle virikettä runonkeräyksiin ja matkoihin. Göötiläisen koulun miehet ihailivat alkuperäistä »turmeltumatonta» kansanluonnetta, voimaa ja kuntoa sekä sankarirunoutta ja tarustoa.

Päiväkirjassaan 1.3. 1815 G. kertoo ostaneensa göötiläisten aikakauskirjan »Idunin» ja paria kuukautta myöhemmin Atterbomin Poetisk kalenderin useita vuosikertoja. Upsalaan tultuaan hän osti Svensk Literatur-Tidningin ja Phosphoroksen vuosikertoja. Palmbladiin G. tutustui sattumoilta akateemisessa kirjapainossa elok. 31 p. 1816 ja kertoo päiväkirjassaan P:n kanssa puhuneensa laajasti kirjallisuudesta sekä politiikasta ja eronneensa hänestä hyvänä tuttavana. Elok. 30 p. 1816 hän kirjoittaa isälleen (päiväkirjassa kirjeen jäljennös) olevansa Palmbladin ja Atterbomin hyvä tuttava ja heidän välityksellään tutustuneensa muihinkin kirjailijoihin. Atterbomista hän kirjoittaa Poppiukselle 5. II. 1816: »Se on yxi ajvan hiljainen miesi, ja emine taidan ymertä, mitenkä hän on nin suuret kiäntymyxet (omhvälfningar) Ruotsin laulamuxessa (Poesie) matkan saatana. Hän on pannuna kumaxi, ette ne ej Turussa ovat pitänä pareman huolen, oman maan asiojsta, vajka ne kylle joka vuosi kirjuttavat disputationit Saxan ja Graekan kielen välillä, nin ej hyö millonka antavat omasta kielestä tiedon. Vaan tähä myö liiton ette ej suomen maan tietymys (Litterat.) mejden syyn kautta pitä hävittämän, vaan piteme me ajkana myöten nin paljoin kuin mejden voimassa on site julista ja ylösvalista.»

Gottlund sanoo, leikillisesti (s. 2) nelisen kuukautta oleiltuaan Upsalassa seisoneensa toisella jalallaan runotarten alueella, toisella survaisseensa syvälle viisauden lähteeseen. Syksyllä 1816 hän vei runojansa Atterbomin ja Palmbladin nähtäväksi ja sai pari savolaista maalaiselämää kuvaavaa runoansa julkaistuksi Poetisk kalenderissa. Seuraavan vuoden kalenteriin hyväksyttiin vain yksi hänen runonsa, mutta Bruzeliuksen toimittamaan »Kalender för Damer» otettiin kolme G:n runoa: »Det sista afskedet», »Mitt femtonde år» ja »Väinä[s. 284]möinens Harpa». Runot ilmestyivät kielivirheet korjattuina ja oudot sanat karsittuina. Pitkäveteisiä ne ovat, mutta mielikuvituksen lentoa niissä on.

Gottlundilla siis oli alun pitäen menestystä Upsalan huomattavimmissa kirjallisissa piireissä, vaikka olikin vasta 20:n ikäinen. Niissä keskusteltiin usein maamme oloista ja kansanrunoudesta. Gottlund näyttää esiintyneen suomalaisena asiantuntijana. Ei siis ole kumma, että Palmblad maaliskuussa 1817 pyysi nuorukaista arvostelemaan saksalaisen oppineen teosta. Matkaa suomalaismetsiin Gottlund näyttää suunnitelleen jo aikaisemmin ja ehkä hän oli Rühsin teoksenkin lukenut jo varhemmin, sillä jo tammik. 15 p. 1817 kirjoitti hän isälleen aikovansa kesällä matkustaa Taalaihin.

Rühs on saanut tietonsa Ruotsin metsäsuomalaisista etupäässä Porthanin kirjoituksesta: »Om de på svenska sidan boende Finnar», (Åbo Tidningar 1793, n:ot 5—8, 10, 13, 14, 32, 49, 52), Rühs esittää ne saksalaisessa painoksessa liitteenä: »Von den finländischen Colonisten in Schweden und Norwegen»: I Von den an verschiedenen Stellen in Schweden wohnenden Finländern, ss. 407—417 ja II Von den Finländern in Norwegen, ss. 417—420. Norjan suomalaisista on Rühs käyttänyt lähteitä: »A. C. Smith beskrivelse over Trysild Praestgjild i Agger huusstift i Norge» ja »E. Pontoppidan naturl. Historie v. Norwegen I.»

Siv. 3 sanoo G. etsineensä vain Rühsin käyttämää lähdekirjallisuutta. Sitä paitsi löysi hän Fernowin teoksesta »Beskrifning öfver Värmland» ja Hülphersin kirjasta »Dalresan» muutamia tietoja suomalaisten asuinpaikoista.

Samalla sivulla Gottlund kertoo tiedustelleensa tuttaviltansa metsäsuomalaisista. Päiväkirjassa 29. XI. 1816 lukee: »Mine mänin Pastor Sundströmin luona, hän haasteli kaikilaisista ja hänen matkansa Vermlandissa, johon asukat hän ki[it]ti ja mitänke hän on Carlstadissa löytenyt suomalaisia». Tammik. 15 p. 1817 hän kirjoittaa isälleen: »Olen tutustunut erääseen nuoreen Restadiukseen, Liman pastorin poikaan Taalaista. Siinä seurakunnassa lienee kokonainen suomalaisseutu.»

Ss. 5—6 ja 9 mainittu Höckert on Fredr. Vilh. Höckert, synt. 16. VII. 1798, yliopp. Turussa 6. II. 1816, Upsalassa 13. X. 1816. Isä oli kauppias Vaasassa.

Siv. 6 ja toistamiseen s. 281 puhutaan Saukosta, »laajalti kuulusta» villakoirasta. Vermlannin matkallaan oli G:lla mukanaan kaksi lintukoiraa ja temppuja tekemään opetettu Saukko. Laajalti kuuluksi tuli Saukko vielä kuolemansakin kautta. Se sai väkivaltaisen kuoleman ja Gottlund riiteli tappajalta 100 taalaria, »joka summa teki Otavan julkaisemisen mahdolliseksi».

Matkavarustuksiin kuului myöskin kirjoituslaatta (plån). 1800-luvun alkupuolella käytettiin muistikirjan tapaista laattaa, jossa [s. 285]oli muutama levy, joiden pinnat oli niin valmistettu, että niihin saattoi kirjoittaa kuten rihvelitaululle ja sitten pyyhkiä ne uudelleen tyhjiksi.

Siv. 9 mainilaan, ellä G. ennen matkalle lähtöään luki viimeisen korjausvedoksen Svensk Literatur-Tidningin 25:nteen numeroon ja ensimmäisen 26:nteen. 25:s numero on päivätty lauantaina kesäk. 21:nä, joten mainittu viikkolehti näyttää ilmestyneen ainakin viikkoa myöhemmin päiväystään. Arvostelu pysähtyi 26:nteen, kesäk. 28:nnen päivän numeroon, ja jatkoi arvostelija sitä vasta matkalta palattuaan 49:nnessä, jouluk. 6:nnen p:n, numerossa. Kahdessa viimeisessä numerossa onkin jo hieman G:n matkallaan saamia tietoja.

Tämä yhdeksättäkymmentä tiheään painettua palstaa pitkä arvostelu ruotsinmaalaisessa kirjallisessa lehdessä on siksi huomattava, että on syytä sitä selostaa.

Laajimmin puhutaan siinä suomalaisesta jumalaistarustosta ja kansanrunoudesta. Onpa siinä 23 suomenkielistä otetta vanhoista runoistammekin, yhteensä 150 suomenkielistä säettä ruotsinkielisine käännöksineen. Rühs väittää, nojautuen Porthaniin, ettei suomalaisissa historiallisissa runoissa ole ainoatakaan, joka on uskonpuhdistuksen aikaa vanhempi. Gottlund kysyy, miten Rühs sitten selittää Väinämöisen, Joukkavaisen sekä Kalevan pojat, jotka viimeksimainitut sankarit tarujen tietämän mukaan tekivät retken Garda-Riikiin, Hiienväet j.n.e. Hänen mielestään ei Suomen suvun muinaisuutta ole etsittävä Ruotsin vanhoista tarunomaisista lähteistä, vaan suomalaisten omista muistitiedoista. Rühs väittää, että viisikielinen, teräskielinen kantele on vanhempi soitin kuin jouhikantele. »Ilmoittaja luulisi päinvastoin. Osaksi sen vuoksi, että jälkimmäinen tekotavaltaan on yksinkertaisempi, mikä tavallisesti on vanhemmuuden merkki, osaksi siksi, että jouhikielet Suomessa ovat vanhempia kuin teräs- tahi messinkikielet. Ja vihdoin itse kanteleen nimikin näyttää sitä todistavan. Se johtunee sanasta kanta, freqventatiivimuoto kantele (bära ofta). Luultavasti kantoivat ensimmäiset runolaulajat (bardit) aina harppuansa mukanansa, jolloin jokainen, joka ei tuota soitinta tuntenut, kysyi: »Mitäs kantelet?» (kannat), josta ehkä kantele nimitys sai alkunsa. Tämä on sitä luultavampaa, kun jouhikanteleessa on ikäänkuin varta vasten tehty ripa (handtag) ja sitä on mukavampi kuljettaa kuin kanteletta. Kun sittemmin keksittiin messinkikielet, oli välttämätöntä tehdä niiden välillä ero ja niin toista alettiin nimittää jouhikanteleeksi (tagelharpa). Pohjoisissa maakunnissa sitäkin vieläkin nimitettään kanteleeksi.

Tekijän kuvaamia teräskieliä ei ilmoittaja ole nähnyt Savossa eikä Karjalassa.» Sanoopa G. kuulleensa jouhikolla soitetun venäläisiä katrillejakin sekä nähneensä herrasväen käyttäneen taitavaa jouhikonsoittajaa joulukemuissaan. Niinikään hän ei pidä Väinämöistä kanteleen keksijänä, sillä tämän isä, Kaleva, opetti V:tä kanteletta [s. 286]soittamaan. Väinämöisestähän sanotaan vain, että hän itse teki kanteleen ja mestarillisesti osasi sitä käyttää. Jos hän olisi ollut sen keksijä, niin se olisi vasta silloin saanut nimensä. Mutta niinhän ei ollut asianlaita. Kun kaikki kokoontuivat suloista soittoa kuuntelemaan, kysyivät he: »Mist' on kantele kotoisin?». Ja kun kysyttiin samaten nauloista, kielistä ja pohjasta, niin oli tietysti ennenkin nähty tuollainen soitin, kun osien nimetkin tiedettiin eikä luultu, kuten amerikkalaiset ensi kerran nähdessään ratsastajan, että sekä mies että hevonen kuuluivat samaan eläimeen. Ja tuskinpa edes tavallisella jouhikanteleella olisi ollut sellaista viehätysvoimaa, ellei siinä olisi ollut erikoisia kieliä, jotka Väinämöinen ehkä oli saanut merimatkoillaan, metallikieliä, joista muutamat luulivat, että ne olivat »Hiuksista Hiien hirven, Karvoista Merikateen», toiset »Jouhista hyvän orihin, Lemmon varsan vahteista.» Muutamat arvelivat, että ne olivat »Siian suonista sinisen, Hiuksista Hiijen-Neijon» j.n.e.

Gottlundin arvostelu, joka muodostaa kokonaisen teoksen on suurimmaksi osaksi ikäänkuin täydennys Gananderin mytologiaan ja Porthanin kirjoituksiin ja sisältää varteen otettavia tietoja ja sen ajan mittapuuta käyttäen hyviä huomioita. Niinikään oikoo hän monilukuisia Rühsin erehdyttäviä historiallisia, maantieteellisiä ja kansatieteellisiä tietoja. Tuskinpa kukaan muu silloin olisi pystynyt kirjoittamaan sellaista arvostelua — vaikka Gottlund esittääkin monta harhaväitettä.

Tämä arvostelu on kaikkine tietoineen joutunut unhoon ainoastaan nuorukaisen profeetalliset sanat suomalaisten runojen arvosta ovat jääneet yleiseen tietoisuuteen. Hän ennustaa tuon upsalalaisen lehden 25:nnessä numerossa (palstalla 394) ennen matkaansa: »Jos Suomen nuoret kirjailijat (sillä vanhemmista tässä kohden tuskin lienee suurta toivomisen varaa) enemmän huolehtisivat synnyinmaansa tuotteista ja koettaisivat hoitaa ja kehittää kotimaansa kirjallisuutta — mikä työala aukenisikaan heidän ponnistuksilleen! He löytäisivät siitä kohtia, joita he turhaan etsivät ulkomaan kirjallisuudesta — meneepä arvostelija niinkin pitkälle, että väittää: Jos koottaisiin vanhat laulut ja niistä muodostettaisiin järjestetty kokonaisuus, syntyipä niistä sitten eepos, draama tahi mikä hyvänsä, niin siitä voisi tulla uusi Homeros, Ossian tahi Niebelungenlied. Ja ylistettynä Suomen Kansallisuus voisi omaperäisyytensä loistossa ja kunniassa, tuntien itsenäisyytensä ja oman kehityksensä kunnian sädekehän koristamana herättää sekä nykyajan että jälkimaailman ihmettelyä. Arvostelija tunnustaa, ettei hän milloinkaan ole aikaansa käyttänyt paremmin kuin silloin, kun hän keräsi näitä arvaamattoman kalliita esi-isien laulujen jäännöksiä, joissa on kätkettynä paljon elämänviisautta ja kauneutta.»

Alamuistutuksessa hän huomauttaa: »Älköön väitettäkö, että arvostelija tuntuu näkevän näissä lauluissa enemmän kuin niissä todellisuudessa on. Sillä hän, joka antoi linnulle kielen luojansa [s. 287]ylistämistä varten, antoi myös ihmiselle sydämen, jossa pyhimmät tunteet itävät, jossa aavistus taivaallisista mysteerioista on kätkettynä. Tunteet muuttuvat runouden kultaiseksi virraksi, laulun rusohohteisiksi aalloiksi ja sadun hämäriksi maailmoiksi.»

Ss. 9, 280—1 mainittu Weber lienee ollut juvalaisen majurin (ks. s. 11.) poika Berndt Gottlieb Weber, syntynyt Viipurissa 1799. Hän luultavasti v. 1817 kävi koulua Upsalassa ja ehkä samalla palveli apteekissa. Hän tuli Upsalassa ylioppilaaksi 13. VI. 1821.

Ss. 9—10 mainittu pieni kokoelma suomalaisia runoja tarkoittaa vasta seuraavana vuona heinäkuussa ilmestynyttä vanhoja runoja sisältävää »Pieniä Runoja Suomen poijille ratoxi I», joka sisältää 10 runoa. Toinen osa ilmestyi v. 1821 tulijaisiksi Vermlannin suomalaisille.

Ss. 12—14 mainittu kreivi Schwerin, Vänrikki Stoolissa ylistetyn Vilhelm von Schwerinin isä Fredrik Bogistaus oli Gottlundin Salassa käynnin aikana 53:n ikäinen. Hän oli ollut upseerina v:sta 1777, mutta erosi sotapalveluksesta v. 1784, suoritti papintutkinnon ja tuli Salan kirkkoherraksi v. 1788. Hän herätti Ruotsin valtiopäivillä suurta huomiota kuuluen n.s. oppositsioniin. Gottlund mainitsee, että kreivi v:n 1823 valtiopäivillä puolsi metsäsuomalaisten anomusta.

Ss. 27—31. Svartnäsin ruukki on Svartnäsin neljänneksessä, joka kuului Svärdsjön pitäjään Itä-Taalaissa. Hülphers väittää kirjassaan tuon neljänneksen kokonaan olevan »Finnmarkia» (s. 462). G. kertoo teoksessaan »Läsning för finnar» (ss. 126—7) jokseenkin samalla tavoin, miten hän tapasi ensimmäiset suomea puhuvat metsäsuomalaiset. Vieläpä muististaan lisää jonkun pikkupiirteen lähes puolta vuosisataa myöhemmin. Niinpä hän sanoo ensiksi saaneensa suomea puhumaan vanhan ukon (s. 29) ulkomuodosta, »Viimein tein saman kysymyksen suomeksi, kääntyen vanhan ukon puoleen, jolla oli vaalean kellertävä, suorrukkeinen (stripigt) tukka, aivan kuin aito hämäläisellä vanhaa juurta.» En malta olla liittämättä toista G:n tässä yhteydessä kertomaa juttua Ruotsin suomalaisten suomen kielen puhumisesta Tukholmassa:

»Olin eräänä iltana kutsunut luokseni muutamia ystäviäni, m.m. kuninkaallisen musiikkiakatemian sihteerin O. Draken y.m. tukholmalaisia. Tämä tapahtui tammik. 9 p. 1831. Olin saman päivän aamuna käynyt n.s. Helsinglannin kortteerissa (Helsinge qvarteren) heinätorilla kuulostaakseni Norrlannin talonpojilta, eikö heidän joukossaan ollut Norrlannin suomalaisia. Siellä tapasin rahvasta Helsinglannin, Ångermanlannin ja Gestriklannin suomalaismetsistä. He olivat tulleet voita, palttina- ja liinakudoksiaan kauppaamaan pääkaupunkiin. Tapasin vanhan tuttavan Itä-Taalain Orsan metsistäkin. Hänellä oli lintukuorma kaupattavana. Kaikki nämä suomalaiset Ruotsin eri maakunnista ja kansallisissa pukimissaan kutsuin illaksi luokseni — he tietysti eivät toisiaan tunteneet. [s. 288]Tarkoitukseni oli saada tietoja heidän kotiseuduiltansa. Luonani asui niinä aikoina Vermlannin suomalainen Erkki Juhonpoika Soikkainen Gunnarskogin Bogenen kylästä. Nämä olivat vähitellen koolla ja keskustelimme aluksi jonnin joutavia ruotsiksi. Ovi aukeni hiljaa, ja kaksi Tornion suomalaista astui sisälle. Toinen oli talollinen Tuomas Hannunpoika Poikela Rovaniemeltä (sama, joka 1863 tuli valtiopäivämiehenä Helsinkiin). Olin heiltä muutamia päiviä varhemmin ostanut lohta ja voita ja he tulivat nyt saataviansa perimään. Että minä ja hämäläinen Nordensvan, joka myös oli luonani, puhuttelimme noita Suomen miehiä suomeksi, sitä ei kukaan ihmetellyt. Mutta hupaisaa oli nähdä, miten eri maakuntien Ruotsin suomalaiset höristelivät korviaan ja jäivät suut auki töllistelemään. Luultavasti he eivät koskaan ennen olleet kuulleet n.s. Suomen suomea ja sitä paitsi he yleisesti uskoivat (kuten papit olivat uskotelleet), ettei heidän kieltänsä enää kukaan suomalainen ymmärrä. Kun olin hetkisen pakinoinut Tornion ukkojen kanssa, alkoi vermlantilainenkin suomeksi puuttua puheisiimme ja sitten Orsan taalalainen, Helsinglannin Ofvanåkerin qvarnbergiläinen; lyhyesti sanoen kaikki suomalaiset alkoivat puhua suomea. Kaikki muuttuvat kuin taikasauvan koskettamina täysin puhtaiksi suomalaisiksi. Drake ja muut herrat eivät tienneet mitä uskoa — niin oliko edes enää omiin korviinsa uskomista, sillä käden käänteissä he tunsivat olevansa »vieraassa joukossa». Helsinglantilaisten joukossa oli pari ruotsalaista rahvaanmiestä. He mahtoivat uskoa, että nyt piru oli päässyt valloilleen, kun sekä oikealta että vasemmalta kuului vain vierailla kielillä puhumista, josta ei ymmärtänyt niin halaistua sanaa. Eräs heistä kääntyi lopulta lähimmän naapurinsa puoleen, ja vaikka tämäkin oli talonpoika, sai hän nyt kielentaitoisena uuden arvonimen, kun ruotsalainen kysyi: »Suomeako herrat puhuvat?»

Kun huomasimme ruotsalaisen vaiteliaina joutuneen hämilleen, emme tahtoneet kauemmin koetella heidän kärsivällisyyttänsä, jonka vuoksi uudelleen aloimme puhua ruotsia. Ja kah! Oli kuin aurinko olisi alkanut heille loistaa, kuin olisivat he tavanneet entisiä kadotettuja ystäviänsä.» (Läsning för finnar, ss. 127—8).

S. 40 y.m. puhuu G., miten suomalaisilta on riistetty heidän sukunimensäkin, joten niitä ei tavata kirkonkirjoissa eikä missään asiakirjoissa. P. Nordman mainitsee väitöskirjassaan, että Östmarkin kirkonkirjassa v. 1821 tavataan suomalaisia sukunimiä. Gottlund kertoo päiväkirjassaan yöllä jouluk. toista päivää vasten kirjoittaneensa pappilasta lainaamiinsa kirkonkirjoihin suomalaisille heidän oikeat sukunimensä. Kun kesäk. 1905 tämän matkakuvauksen suomentaja tuli Östmarkin kirkonkylään, käväisi hän pappilassa. Havaitsin, että Gottlund todella oli omakätisesti antanut suomalaisille perheille niiden oikeat sukunimet ja siis puhunut päiväkirjassaan totta. Ruotsin papit eivät liene kirjoihin kirjoittaneet ainoatakaan metsäsuomalaisen suomalaista nimeä.

S. 54. Anna Tikkaisesta on alkuperäisessä päiväkirjassa merkintä: — »oli yx vanha akka yli 70 astajka vanha joka luki muutamia Loihtejta, joka minä myös sajn kirjotta ylös.» Runokokoelmassa on Anna Tikkaiselta saaduiksi merkitty 3 loitsua: käärmen luku, ammuksissa ja sätkä »kujn lasten sivuja kolotta.» Ensimmäiseen runoon on ruotsiksi merkitty: »Anna Kajsan tytär Tikkajnen Spaksjöstä eli Hynnilän kylästä Svardsjön Suomalaismetsistä. 74 vanha leski, kuullut 71-vuotiaalta äidiltänsä.»

Siv. 73. G. kertoo (Läsning för finnar, s. 384), eltä mainittu Sorolaisen (Ericus Erici) katekismus oli ainoa suomenkielinen kirja, minkä hän tapasi Itä-Taalain ja Helsinglannin suomalaismetsissä. Viitalan kylän ruotsinkielisen nimen hän tässä kirjoittaa »Björnmossen». Metsäsuomalaisten suomenkielisistä kirjoista ks. s:n 198 selityksistä!

S. 76. Uddhvassin runoista on päiväkirjassa merkintä: »Uddhvass laulo myös minun ejste yx laulu, Hiri läxi hipsut, joka minä kirjuttin, niistä mujsta ej oli suur luku.»

Siv. 95—6. Qvarnbergin (Kasakan) seuduilla vallitsevasta nälänhädästä G. samaan suuntaan kuin tässä ja lisäten useita esimerkkejä kertoo kirjoituksessaan »Den successiva verkan, eller följderna, af svält och hunger.» (Läsning för finnar, ss. 192—202.)

Ss. 129—30. Metsäsuomalaisten sanoo G. kirjoituksessaan Finlands Allmänna Tidningissä (1852 n:o 176) käyttävän kolmeatoista lajia pettu- ja hätäleipää. »Paukkuheinä» on meidän tavallinen »Silone nutans eli Cuculus Behen» (Läsning för finnar s. 195).

S. 129. Juho Korpilta sai G. kaksi runoa, runon »Kokkoiseni lintuiseni» ja »Hämeen kävijän».

S. 135. Lehtomäellä sai G. myöskin kansanrunoutta. 30 p. on merkitty Pekka Ollinpoika Härköjseltä saaduksi pakkasen luku ja arvoitusluku ja seuraavana päivänä Kustaa Kasakalta kaksi runoa, nimittäin kenkiä paulottaessa ja ruokaa suuhun pistäessä.

S. 140 mainitsee G. erään eukon Thomasgårdissa laulaneen runoja. Päiväkirjassa on merkintä: »Kävälin Thomasgårdarne, ette saaha sille akalta uloskirjottaa hänän Runoja.» Hän sai runot. »Siitä kiiten Kiesustani», laulajaksi merkitty »Hustru Maria Persdotter», samaten »Tuoppi tuotu, toinen juotu» ja karjanluvun sekä karhun loitsun.

Siv. 164—5. Boëthiuksen vastaus vuorivouti Ol. Grasille (G. julkaisi sen Mnemosynen syyskuun n:ossa 1821) ei näytä olevan leikinlaskua, vaikka siinä onkin leikkisiä käänteitä. Lyhyt selostus siitä ei haitanne:

Ennen Aasain Ruotsiin tuloa, lähivuosisatoina ennen Kristuksen syntymää, asui Ruotsissa suomalaisia ja lappalaisia. He vetäytyivät Aasain saavuttua vuoristoihin ja itään päin Suomeen. Metsäsuomalaiset ovat myöhempiä tulokkaita. Varhaisimmat heistä ovat Eerikki pyhän ajoilta. Hän jätti ruotsalaisia Suomeen ja toi suomalaisia [s. 290]Ruotsiin. Myöhempi muutto alkoi Sigismundin ja Kaarle IX:n aikana, jolloin Suomesta lähti talonpoikia Flemmingin vainoja pakoon. Grangårdessä on 21 suomalaiskylää. Muutamat niistä ovat suuria, (kuten Skattlösberget, Hjerpberget, Bringsjöberget, Rifallet j.n.e.) toiset pieniä, niissä on vain jokunen torppa. Suomalaisia on Grangårdessä n. 1 500 henkeä. He ovat vakavia, hyviä ja työteliäitä ja asuvat savupirteissä. Puhtaus on erinomainen. »Pappien eukot ostavat mieluummin voita suomalaisämmiltä, sillä se on hyvin valmistettua ja heidän puuastiansa ovat puhtaita ja valkoisia kuin valkea luu.» Lihaa he syövät vain pyhäruokana, teurastavat vuosittain ainoastaan 2—3 vuohta ja joskus vanhan lehmän. Härkiä ei kivikkoisten maiden vuoksi ole, mutta hevosia sysien ajoa varten. Juomana käytetään vedellä sekoitettua piimää, rieskaa maitoa annetaan vain lapsille. Tupakalle he ovat persoja. Kun viinankeitto oli luvallista, polttivat suomalaiset jouluksi ja pääsiäiseksi 2—3 leiviskää viljaa viinaksi, mutta eivät helluntaiksi eivätkä muulloin, paitsi häitä varten. Mieluummin he keittävät olutta. Viinapullo on naisillakin aina kohtutaudin (modersjuka) varalle. Se vaivaa useimpia naisia, jotka ovat synnyttäneet, koska ensimmäistä synnytystä on hoidettu huonosti. Tähän lääkeviinaan sekoittavat he useita aineita (baggsöta, libsticka, bäfvergäll, hvitlök etc.) ja nauttivat sitä veteen sekoitettuna. Suomalaiset ovat varakkaampia kuin vuorimiehet. »Svebeliuksen katkismuksen kysymyksiin vastatessaan eivät he jää kestään muista jäljelle, vaan osoittavat vastauksissaan sukkeluutta ja hilpeyttä.»

»Saunankäynti tapahtuu commune, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat sine discrimine sexus. Sitä on koetettu saada käytännöstä poistetuksi puhumalla säädyllisyydestä, kunniasta, pahennuksesta y.m., mutta turhaan. Samaten he käyttäytyvät uidessaan järvissä, jonne he menevät joukolla toisiaan käsistä pidellen.»

»Yöpuille menevät vanhimmat perimmälle, ensin ukko ja akka, sitten poika ja miniä, tytär ja vävy, sitten lapset ja palvelijat. Kaikki menevät vuoteelle ilki alastomina ja sine pudore. He elävät kuin Aatami ja Eeva, joista Mooses sanoo: Ja he olivat alasti ja ei he hävenneet. Eihän tuo tapahtune ilman että jossakin paikassa tapahtunee kutemista, kun nuoriso makailee tarealla (lectare). Silti ei täällä näy äpäriä enemmän kuin muuallakaan ja — ut quimus, quando ut volumus non licet, sanoo Terentius.»

Heidän pukunsa on samanlainen kuin vuorimiehien, heidän kanssaan solmivat he avioliittojakin, mutta 40—50 vuotta sitten oli toisin. Kielensä ovat suomalaiset jo unohtaneet, joten vain vanhat puhuvat keskenään suomea; 10—20 vuoden kuluttua suomen kieli on metsiltä hävinnyt.

Tämän Boëthiuksen kirjeen varusti G. omilla 17 palstan laajuisilla muistutuksillaan (palstat 274—290, Mnemosyne 1821). Niissä ei ole sanottavia lisiä käsillä olevaan matkakertomukseen.

S. 198. Kirjassa »Läsning för finnar» on muutamia täydentäviä tietoja metsäsuomalaisten suomenkielisistä kirjoista. Siinä lukee: »Kun sunnuntaina elok. 24:ntenä 1817 Malungin Tyngsjössä kyselin lukuisasti saapuvilla olevilta suomalaisilta, omistivatko he suomalaisia kirjoja, he aluksi kielsivat. Mutta kun useimmat olivat poistuneet ja niiden mukana ruotsalaiset, joita sattumoilta oli joukossa, tuli Niilo Matinpoika Keäriäinen kaikessa ystävyydessä luokseni ja kertoi, että hänellä oli suomalainen kirja. Sitä hän ei ollut uskaltanut kertoa ruotsalaisten ollessa läsnä. Hänellä oli se kätkössä pirttinsä portaitten alla, sillä pirtissä hän sitä ei rohjennut säilyttää. Se oli Joh. Arndtin Paradisin Yrtti-Tarha, painettu Tukholmassa 1732. Kirjan hän oli saanut Antti Kalainen nimiseltä suomalaiselta, joka oli tullut Suomesta ja ollut kalastajana Uddeholmassa v. 1782, mutta tämäkin oli vain aivan salaa uskaltanut sitä lukea.

Samaten oli laita Vermlannin suomalaismetsissä, jossa tapasin vanhan suomalaisen virsikirjan siekaleita. Ja Fryxänden läntisillä metsillä omisti talonpoika Matti Hämäläinen vajalehtisen suomalaisen raamatun (ainoan, minkä matkoillani näin). Kun jouluk. 13:ntena 1821 tulin Dalbyn Nikkarilaan (Makkartjärn), valitteli isäntäni, joka ei osannut ruotsin sanaa, että seurakunnan apulaispappi L. Modin 3 vuotta sitten oli vienyt tuon raamatun muka lukeaksensa sitä (ainoan noilta metsiltä), mutta ettei hän sitä ollut antanut takaisin, vaikka omistaja oli useasti pyytänyt. Kun saman kuun 30:ntenä kävin pappilassa, näin tosiaankin sen tomuisena alimmaisena papin kirjahyllyllä. Hän vastasi kysymyksiini sen johdosta, että rahvas saa mieluummin oppia lukemaan ruotsia (jota se ei edes ymmärtänyt). Minä hankin muutaman kuukauden kuluttua Suomesta uuden raamatun tilalle, vieläpä monia kappaleita kaikkialle suomalaismetsiin.»

Samaan menoon kertoo G., miten suomen kielen sorto meni niin pitkälle, että suomalaisia Vermlannissa vangittiin ja sakotettiin sen johdosta, että he »isiltänsä perityllä kielellä» pyhittivät lepopäivää lukemalla lukuja suomalaisesta raamatusta. Niin kävi ylioppilas Antti Vestlingin, joka v. 1818 piti saarnan Fryxänden Stengårdsutskogissa. Hänet vangitutti apulainen Althar Borgsängin kylässä ja lähetti Karlstadiin, missä hänet laskettiin vapaalle jalalle. Talonpoika Matti Hämäläistä Fryxänden Lekvattnetin kylästä kielsi papisto suomalaisille naapureilleen lukemasta raamattua. Syyksi kieltoon ilmoitettiin, että hän luki raamattua — sunnuntaina! Gottlund mainitsee vielä pari muutakin esimerkkiä ja sanoo voivansa luetella useampiakin.

Ss. 199—202. Tarinoita Pekka Hakkaraisesta on julkaissut m.m., Väinö Wallin (Voionmaa) kirjasessa Metsäsuomalaiset Ruotsissa, ss. 40—3.

Siv. 217. Tässä kirjoittaa Gottlund tärkeän Samporunon sanelijan nimen Turpiainen, mutta runotoisintoon on merkitty sanelijaksi [s. 292]»Maja Hindricksdoter Turpoinen, en gammal gumma i Säfsens kyrkoby den 30 Aug. 1817.» Tältä sai hän myöskin yhden laulun ja ruotsinkielisen loitsun »Mot ormhugg» (käärmeen puremalle). Tulen synty on myöskin Turpoisen sanelema.

Siv. 219 sanoo G. kirjoittaneensa muistiin, useita loitsuja. Päiväkirjassa on muistiinpano: »1 p. Mond. Nousin varrhajn ylös, ja mänin muutamiin tojsiin vanhon akkojn luona joilta minä sajn muutamia lukuja.» Runovihkoon on merkitty täältä saaduiksi: »Ormhugg», Niukahduksen luku, Pistoksen sanat, Ähky, Käärmeen loitsu ja Puun jälki. 5 ensiksi mainittua lukua on sanellut Katarina Jansdotter Helsojnen, vanha eukko Säfsenin kirkonkylästä, viimeksi mainitun 91 v:n vanha Kirsti Sakrisdotter Puurojnen, niin ikään samasta kylästä.

Siv. 223. Erik Juhaninpoika Ronkaiselta on runovihkossa ruotsinkieliset loitsut: Verensulku, Niukahdus, Kateen luku, Koin luku ja suomenkielinen Pistoksen luku.

Siv. 225. Opinteille joutuneistä metsäsuomalaisista kirjoittaa Gottlund (Läsning för finnar ss. 37 alimuistutuksessa):

»Moni Ruotsin metsäsuomalaisen poika on opiskellut Upsalassa ja tullut papiksi. Mutta sen sijaan, että olisivat palvelleet suomalaisia heimoveljiään he ovat nämä hylänneet. Luovuttuaan alkuperäisistä suomalaisista sukunimistään ja otettuaan niiden sijaan ruotsalaiset he ovat hakeneet papeiksi ruotsalaisiin seutuihin. Sellaisia luopioita eli vielä minunkin aikanani. Mutta heistä ei ole tullut yksinomaan pappeja — moni muukin valtakunnan kuuluisa ja mainehikas mies on lähtöisin näistä suomalaismetsistä. Tukholman kuninkaallisen tiedeakatemian, Lundin Fysiografisen seuran jäsen y.m. Daniel Persson Thunberg oli alkuaan vain suomalaispoika kotoisin Thunjöstä (siitä hän otti nimen Thunberg), Ångermanlannin Thorsåkerin suomalaismetsistä. Hänen neronlahjansa herättivät jo hänen ollessaan 11 vanha pitäjän kirkkoherran huomiota, niin että tämä omalla kustannuksellaan lähetti hänet Hernösandin kouluun. Sen sekä lukiokurssin poika suoritti kunnialla ja pääsi Upsalan yliopistoon antautuen aluksi opiskelemaan itämaisia kieliä, mutta ryhtyi sitten opiskelemaan teknillisiä tieteitä. Ollessaan ylioppilaana Falunissa palveluksessa tulivat hänen mekaniset lahjansa tunnetuiksi siten, että hän keksi jonkunlaisen sahaus- ja karhitsemiskoneen (sågnings- och harfningsmaskin), jonka hän täällä sommitteli. Nautittuaan kahtena vuonna Polheimin yksityistä opetusta hallitus valitsi hänet ainoaksi mieheksi, jolle uskottiin Ehrensvärdin johdolla laivatelakkain rakentaminen Viaporin laivastoa varten. Tuon työn suoritti hän kaikkien tyydytykseksi ja omaksi sekä maanmiestensä ikuiseksi kunniaksi. Sitten hän matkusteli Suomea ristiin rastiin saattaakseen maanviljelyksen paremmalle kannalle ja suorittaakseen järvien y.m. korkeusmittauksia kaivaus- ynnä kanavoimistöitä varten. Valtiopäivät määräsivät hänet jalkamaan Polheimin suunni[s. 293]telmia ja suorittamaan työt Trollhättanissa. Hän myös antoi Karlstadin laivatelakalle sen nykyisen muodon ja kunnon. Hänen töitänsä ovat niinikään Söderköpingin kanavoimistyöt ja Lyckebyn vesireitti, puhumattakaan monista muista. (Ks. Memoria Danielis Thunbergi; Math. Nordbergi Opuscula Acad. T. 1. s. 1—39). Tästä Thunbergistäkin on sanottava samaten kuin muistakin Ruotsin suomalaisista ja meistä itsestämme. He yleistä mielipidettä noudattaen halveksivat itseänsä ja suomalaista äidinkieltänsä, kunnes tulivat minun kanssani tekemisiin, jolloin liekki äkkiä leimahti tuhkasta.»

Siv. 233—4. Antti Matinpoika Siikaiselta (Bisen) sai G. loitsut: »Mot ledverk», »Mot vrede» ja »Madon luvun.»

Siv. 237. Päiväkirjassa on lisäys: »Kujn tulin saunasta, nin minä annon häjtä lukea minun äjstä suomalajsia ja ruohtalajsia lojhtejta.» — »Hindrik Pers. Siikajnen ej tajtana suome vaan luuki ilman että ymmertä. Se sanoi yhen Lapin sanone hänellä näjtä sanoja» Myllymäeltä on 5 suomenkielistä ja 3 ruotsinkielistä loitsua.

Siv. 262. Kreeta Puuroinen saneli paitsi pakkasen lukua muutamia ruotsalaisia loitsuja sekä »Vihneen» luvun, kyyn ja käärmeen jäljille. Otan pari näytettä Gottlundin alkuperäisestä oikeinkirjoitustavasta:

Nämä olivatkin viimeiset runomuistiinpanot tällä matkalla. Kaikkiaan Gottlund kirjoitti papereihinsa tällä matkallaan n. 50 runoa, loitsua ja laulua.

Tämän matkakuvauksen ruotsinkielinen nimi on: »C. A. Gottlund's Dagbok öfver dess resor på Finnskogarna i Sverige och Norrige åren 1817 och 1821.»

Mainittakoon lopuksi, että paikannimien ja muidenkin erisnimien kirjoituksessa on melkoista häilyväisyyttä ja epäjohdonmukaisuutta. Oikea kirjoitustapa ei nykyään enää ole Suomesta käsin todettavissa, kun monia nimiä ei tavata kartoissa, sillä useat suomalaiskylät ovat hävinneet tahi nimet muutetut toisiksi.

Kirjaan liittyvän kartan on piirtänyt rouva Inkeri Ollila.

Oikaisuja

Siv. 21 ja 22, Envald pitäisi ehkä olla Engvall.

Siv. 31, Norrén pitäisi ehkä olla Norrdén.