*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75429 ***

language: Finnish




VÄHÄINEN COCOUS SUOMALAISISTA RUNOISTA

(Turusa 1755).


Kirj.

GABRIEL JOOSEPINPOIKA CALAMNIUS


Käsinkirjoitetun kopion mukaan uudestaan painattanut

Kustavi Grotenfelt





Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1890.




SISÄLLYS:

Esipuhe.
Onnen Toivotus meidän Armollisimmalle Kuningaallem matkustaisa
   Pohjan-maalle..
Hää-Runot.
  1:nen.
  2:nen.
  3:mas.
  4:jäs.
Hautamus-Runot.
  1:nen.
  2:nen.
Onnen Toivotus meidän Corkiammast Kunnioitettavalle Pispallem
   ja Pro-Canceller Hr Doctor Johan Brovalliukselle.
Yhden syndymäpäivän päälle.
Nimipäivänä.
Onnen Toivotus yhdelle uudelle byggningille.
Valitus Runot minun nykyisen tilani ylitze.




Esipuhe.


V. 1755 ilmestyi Turussa runokokoelma nimellä 'Vähäinen Cocous
Suomalaisista Runoista', merkillinen jo senkin puolesta että se on
ainoa laatuansa Suomessa koko Ruotsin vallan aikana. Tekiä oli Kalajoen
kappalainen Gabriel Joosepinpoika Calamnius, mutta oli edellisenä
vuonna kuollut, ja arvattavasti se siis oli poika maisteri Gabriel
Calamnius, hänkin myöhemmin suomalaisena runoilijana esiintynyt, joka
toimitti mainitun kokoelman painoon. Turun palon jälkeen pidettiin
kokoelmaa kokonaan kadonneena, siitä tunnettiin ainoastaan kaksi
Porthanin tutkimuksessaan "De poesi Fennica" painattamaa katkelmaa sekä
kokonaisuudessaan yksi runo "Kevät keikkuen tuleepi" (josta Porthanin
toinen katkelma on), painettuna Turun Viikko-Sanomiin 1821 N:o 23.
Mitään kappaletta itse kirjasta ei vieläkään ole ilmi saatu, kirjaa oli
luultavasti painettu kovin vähä määrä kappaleita, mutta yksi nähtävästi
täydellinen käsinkirjoitettu kopio on siitä tallella. Suom. Kirj.
Seuran kokouksessa 5 p. marrask. 1879 huomautti prof. J. Krohn vainaja
että kaksitoista kirjoitettua runoa A. Törnuddin viime vuosisadan
loppuaikoina tehdyssä suomalaisten runojen kopiokirjassa, joka
säilytetään Seuran kirjastossa, silminnähtävästi on kopio Calamniuksen
runovihkosta. Tämän todistamiseksi voikin esiintuoda seuraavat seikat.
Ensimmäinen "Onnen Toivotus meidän Armollisimmalle Kuningaallem
matkustaisa Pohjan-maalle" on se, josta Porthan on toisen katkelmansa
painattanut, siteeraten "Cocouksen" ensi sivua, kolmas on "Kevät
keickuin tuleepi", jota Porthan siteeraa neljänneltä sivulta, kahdeksas
järjestyksessä "Onnen Toivotus meidän Corkiammast Kunnioitettavalle
Pispallem ja Pro-Canceller Hr Doctor Johan Broralliuxelle" tiedetään
kanssa Calamniuksen tekemäksi, ja kaikki nuo kaksitoista runoa
osoittautuvat useain yhtäläisyyksien kautta sananparsissa ja
kirjoitustavassa saman miehen tekemiksi. Että toiselta puolen kokoelma
olisi käsittänyt useampia, kuin nämä kaksitoista runoa, ei ole syytä
luulla; tämmöinen vihko oli jo laaja kyllä sen ajan olojen mukaan. Jo
prof. Krohn aikoi uudestaan painattaa runot ja puhui myöhemmin, itse
ollessaan kiinni muissa tärkeämmissä minunkin kanssani siitä asiasta;
se on siis hänen aikomuksensa joka nyt niitä painettaessa toteutetaan.

Mitä näitten runojen arvoon tulee, niin se tosin ei ole perin suuri,
runomitta ei ole virheetöin, jos kohta parempi kuin useilla muilla
tämän ajan runoniekoila, ja runollinen mielikuvitus on jotenkin kuiva.
Parhaimpia on tuo usein painettu "Kevät keikkuen tuleepi", vaan ei
voine kieltää että joku toisistakin sisällää varsin somia käänteitä
esim. se hääruno, joka alkaa sanoilla "Minä Sauvon Suomalainen,
Kainuhussa Karjalainen", vaikka tämä runo muuten on kirjoitettu
sen ajan runohengessä — siinä on puhetta sekä "Astrillista" että
"nymppheistä". Viimeinen runo "Valitus Runot minun nykyisen tilani
ylitze", jonka runoilia on tehnyt vanhempana ollessaan sairauden
aikana, on merkillinen sen puolesta että se niin sisällyksensä kuin
muotonsa puolesta muistuttaa vanhoja loitsurunoja; kansan kesken ja
loihtijain suusta on tekiä varmaankin kuullut semmoiset säkeet kuin;
mist' on pulma puuttununna... tuulestako, tuiskustako... paranna, nijn
mä paranen.

Lopuksi pari sanaa Gabriel Calamniuksen elämänvaiheista, sen verran
kuin niitä tunnetaan. Gabriel Calamnios syntyi v. 1695 arvattavasti
Kalajoella, minne hänen isänsä Jooseppi Gabrielinpoika Calamnius
(k. 1710) samana vuonna oli kappalaiseksi tulla; äiti oli Elina
Thorvöst, tunnettua varakasta kauppiassukua Turusta. Ison vihan
aikana vihittiin hän pakolaisena Strengnäsissä papiksi ja tuli
rauhan tehtyä ensin apulaiseksi ja v. 1726 käppalaiseksi Kalajoelle.
Tässä virassa pysyi hän kuolemaansa saakka, vaikka myöhemmin sai
varakirkkoherran arvonimen. Meni 1720-luvun alkupuolella naimisiin
Siikajoen kirkkoherran tyttären Katariina Forbuksen kanssa (s. 1691,
k. 1748). Gabriel Calamnius kuoli Sulvassa 1754 matkalla; ehkäpä hän
oli käynyt Turussa asti, missä ylempämä mainittu poika samana vuonna
laakerilla maisteriksi seppelöitiin. Nämät ovat ne kuivat tiedot kuin
meillä on tämän suomalaisen runoniekan elämästä. Ja kuitenkin on hän
epäilemättä Mattias Salamniuksen jälkeen etevin nimi, jota Suomen
taiderunouden historia mainitsee ennen vuotta 1808. Suotava olisi
sentähden että, jos jossain sattuisi löytymään jos kuinkakin pieniä
lisiä hänen elämäkertomukseensa taikkapa hänen tekemiänsä kirjoituksia,
ne otettaisiin talteen ja saatettasiin julkisuuteen.




Onnen Toivotus meidän Armollisimmalle Kuningaallem matkustaisa
Pohjan-maalle.


    Koska kulki Kuningaamme,
    Adolph Fredric armollinen,
    Meidän maalla matkusteli
    Turun kautta Tuckulmihin,
    Kaicki vereni venähti,
    Kaicki lijkahti lihani,
    Että virteni viritin,
    Kannoin minun kantele
    Isän istuimen etehen,
    Kaickivallan kamarihin,
    Josta anoin andimia,
    Juuri toivotin todella,
    Että rakas rauhan Herra,
    Herra herrain ylitse
    Andais olla armon oven
    Aina hänelle avoinna,
    Antais onnen olkapäille,
    Rintaraudan rinnoillensa,
    Ylimmäisen ymmärryxen,
    Vijden kielen vijsauden,
    Saada rauhas' rackahasa
    Eleskellä, oleskella
    Valtakunnan vartiana,
    Kaiken kansan katsojana,
    Estäis kaicki eriseurat
    Poijes hänen portiltansa,
    Viholliset vieckahimmat
    Kauvas hänest' karkotaisi,
    Pidäis pitkäsä ijäsä,
    Hänen varsin vahvistaisi
    Valdakunnan vanhimmaxi,
    Kuningaaxi kuulusaxi,
    Pienten printzein keralla,
    Puolisonsa polvenansa!




 Hää-Runot.



1:nen.


    Nijnkuin arpa astuneepi,
    Kallon päähän kaljahtaapi,
    Sinne mielen menemähän,
    Sinne kynnen kääntymähän
    Pitääpi pijkaisestakin
    Kijruhusti, kijtiästi
    Näisä mailman menoisa,
    Asioisa ainoisisa.
    Sijtä sentähden sanovat,
    Kirjoisansa kirjottavat
    Otzan työsä oppinehet,
    Miehet mieltä maistanehet:
    _Aivos on kungin ajatus._
    Kukin katzopi kovasti,
    Vartioipi vakavasti
    Oman onnensa nojasa
    Parastansa paljahalta.
    Näin on kaikisa katalan,
    Aina ihmisen asiat,
    Näimbä naimakeinoisakin,
    Menoisa mainittavisa:
    Mikä äitihin äkisti
    Rupiapi rohkiasti,
    Mikä tyttäreen tytypi;
    Mikä pijkangin pitäpi
    Hyvänä hyppyisisänsä,
    Parembana paarmoisansa
    Papin parasta tytärtä,
    Suurta suuresta sugusta;
    Mikä kultakulkuisia,
    Konsti korvarengahia
    Ajattelee aivosansa
    Ottamahan omaxensa.
    Mikä ämmän ällittömän
    Varsin händänsä vanhemman
    Ottaneepi omaxensa,
    Riemun kansa ristixensä;
    Mikä onnetoin osaapi
    Saada kurjan kumppanixi,
    Juoppolallin juurtunehen,
    Villipeuran vijripäisen.
    Mikä mielen mielisuosin
    Ripustaapi rickahasen,
    Huikiasti huutavaisen,
    Raskaan rahacuckaronsa,
    Mikä köyhän köytystetyn
    Vaimoxensa valitseepi.

    Minä jätän järjestänsä
    Ainosehen arvohonsa
    Naisenpuolen naimattoman,
    Mieheld' vaimox valittavan,
    Jok' on kaunis kannen alta,
    Siljä, suloinen sisältä
    Niinkuin näkyypi näöltä,
    Päältä puolen päälliseltä,
    Jok' on ahkera avuista,
    Kuulu, kaunis kunniasta,
    Siispä katzo kannen alle,
    Kurkistele kuoren alle,
    Ennenkuins emännän otat,
    Vaimon itzelles valitset.
    Pickuinen pippurinmarja,
    Kyllä kaunis ja koria,
    Vasta vatsahan makunsa
    Anteleopi aivottuusa,
    Kuin on purtu puolitiehen,
    Hambahalla haavotettu:
    Nijn et taida taitavata
    Sulles vaimoa valita,
    Jos et tietäne tapoja,
    Maalla muistane makua.
    Vaan kuin arpa astuneepi
    Kallon päähän kaljahtaapi,
    Sinne mielen menemähän,
    Sinne kynnen kyntämähän
    Pitääpi pijkaisestakin
    Kijruhusti, kijntiästi,
    Sitten käyköhön käsikin,
    Kuinga tahtoopi tavasta;
    Sillä marjat makeimmat
    Satimehen linnun saavat;
    Kaunis kacku päältä nähden,
    Akanainen alta kuoren.
    Meidän ylkämies yliä,
    Onnellinen olet sinä,
    Olet oikein osannut
    Vaimon sinulles valita.
    Onni olkohon sinulle
    Edespäingin ennakolla!



2:nen.


    Kevät keickuin tuleepi.
    Ilon kansa ilmestyypi.
    Silloin monta metsämiestä,
    Somaisinta soidinmiestä
    Suxen päällä souteleepi,
    Ennakolta ennättääpi
    Metsän eläinten edulle,
    Soittavaisten soittimille;
    Silloin kaicki kalamiehet
    Paatin päälle pyytelevät,
    Verkot vetehen vetävät,
    Heinickohon heittelevät.
    Silloin kukat kukoistavat,
    Vesat puusta putkahtavat,
    Koko mailma matala
    Vihottaapi viljan alla,
    Mitä kuollunna kovalla,
    Taipununna talven alla,
    Vijmmeisetkin virkuavat,
    Yxin madot matavaiset.
    Silloin limut livertävät,
    Äänellänsä ääntelevät
    Aivan isolla ilolla,
    Lauluvirsill' laitumilla,
    Pesät pehkuhun tekevät,
    Yximielin yhdistyvät
    Kukin kansa kumppaninsa,
    Luojan laitoxen perähän
    Sikiöitä sijttelevät,
    Polvillansa ponnistavat.
    Kevät keickuin tuleepi,
    Ilon kansa ilmestypi
    Meidän ylkämiehellemme
    Tällä päivällä pyhällä,
    Jon' on löynnyt löytykäisen,
    Metzävuohen mieluhisen,
    Somaisimman soidinlinnun,
    Meren kuutin kullaisimman,
    Joll' on silckisilmälaudat,
    Korvat aivan konstilliset,
    Joll' on huulet hunajasta,
    Leuka lemmestä leviä,
    Joll' on vihko viheriäinen
    Kainaloisa kannettava,
    Joke on sormista soreva,
    Varsin nopsa varpahista.
    Nyt sijs pidä pivosasi
    Tämä saatu saalihisi,
    Pesä pehkuhun rakenna,
    Kaunis linna linnullesi,
    Kuutillesi kullaiselle:
    Johon julkinen Jumala,
    Meidän ilmoinen Isämme
    Siunauxen sijrtäköhön,
    Aina teidän antakohon
    Onnen ohjisa kävellä,
    Onnen riemurengahisa
    Asti aikahan, ikähän,
    Armostansa aivottuhun.



3:mas.


    Minä Sauvon Suomalainen,
    Kainuhusa Karjalainen
    Tulin tiettyhyn talohon,
    Kaunihisen kartanohon,
    Kuulin siellä kumman äänen,
    Tomun totisen tohinan:
    Vaimo parat paxulliset
    kuin pörhöiset pirisit,
    Pijkat pienet pickaraiset
    Pitkin seiniä sirisit.
    Kohta kysyin kohtapäätä
    Tuommoisen tohinan syytä.
    Johon vastais vaimonpuoli,
    Marthan töitä toimittava:
    Nyt on Astrill astununna,
    Tullut talohon tomulla,
    Joll' on vasamat vakaiset,
    Ambuneuvot angarimmat,
    Joll' on pijkit nijnkuin pijlit,
    Teräväxi tehdyt nuolet,
    Nijllä tullut tappeluhun,
    Kilvan nympphein kisahan,
    Sysännyt sydämmen kautta
    Talon tiettyä tytärtä,
    Karannunna kantapäille,
    Aivan astunut likelle,
    Ett' on hieno hiveltynyt,
    Niveltynyt nilckaluusta
    Jalka neitoisen jaloimman,
    Meidän [1] mainittavan:
    Sijt' on meteli majasa,
    Sijtä huhu huonehesa,
    Sijtä kaicku kartanosa.
    Sill' on meillä mieli panna
    Ansat Astrillin etehen,
    Ettei kauvas kartanosta
    Juoxe aivan joutavasta,[2]x
    Mutta pahan parantaapi,
    Syrjän sydämmen sitoopi,
    Löytä tästä lääkityxen,
    Hienomman hivellyslangan
    Sydämmelle särjetylle,
    Nilkoille nivelletyille.

    Tuosa vijvähdin vähäisen,
    Katsoin naisten naalan päälle:
    Katso, Astrill ainokainen
    Oli saatu satimehen,
    Kusa luki lääkityxet,
    Kijvahasti kirjoituxet,
    Kuinga pitäisi parata
    Sairahaxi saatettua.
    Sairas kuin sanoman saapi,
    Katsomahan kapsahtaapi,
    Jonga Astrill ainokainen
    Kohta sivupi sylihin,
    Kaicki haavat hauteleepi,
    Kipupaikat parantaapi,
    Syrjän sydämmen sitopi.

    Tuopa sydäntä sukaisi,
    Mungin mieltäni mutaisi,
    Kohta runoihin rupeisin,
    Lattialla laulamahan:
    Kiitos Astrill ainokainen
    Aivan hyvin ambumasta,
    Paremmin parantamasta,
    Kiitos kijvahin sodasa,
    Taitavainen tappelusa!
    Sijtä kannan kallollesi,
    Sijtä painan pääsi päälle
    Kruunun kullasta kudotun,
    Palmupuista palmikoitun,
    Toivotan todella sulle!
    Onnen kaiken olkapäille!

[1] Tässä on yksi sana unohtunut; ehkä nimi: Marian.

[2] Pitää luultavasti olla: joutuisasti.



4:jäs.


    Mitä kuulupi kuilla,
    Mainitahan meidän maalla,
    Että poika pohjalainen,
    Vanha veljeni vakainen,
    Jok' on ollut oinahana,
    Kauvan leskenä levännyt,
    Uskaltaapi ulotella
    Nuorten neitoston keralle.
    Kuk' on luontonsa lovesta
    Nostanunna noihin töihin?
    Eikö ollunna olisi
    Hälle paljon parembi
    Leskimuori muutamambi,
    Munakuista mukavambi,
    Joll' on taito taatan kansa,
    Vanutella vanhan lailla,
    Ja ei pijkoja pidellä,
    Neitoisia nenäellä,
    Joiden kansa kaiketickin
    Nuoremmilla notkioilla
    Ombi työtä turkittakin,
    Holhomista housuttakin?
    Lieckö Adami ajanut,
    Eli Luoja laittamunna
    Tämän miehen tälle tielle,
    Matkan päälle mainitulle?
    Luojan luulen laittanehen
    Miehen nenän neittä kohden,
    Että saisi saatuansa
    Häntä halata halulla,
    Jot' ei kärsi kärrylliset,
    Leskimuorit muutamaiset.
	
    Näille miesten naimateille
    Mennä pitäisi minungin,
    Vaan en tiedä kuhun käännyn,
    Kuhun mieleni menetän:
    Pijkat mua peljättävät,
    Lesket vähän lepyttävät.
    Siis nyt veljeni vakainen,
    Ennen tielle ennättänyt,
    Lyckää lyyli minullengin,
    Ijli pohjasta puhalla,
    Että rohkian ruveta
    Etsimähän emäntätä.
    Vaipan annan vaivastasi,
    Villavanttuhut valitut,
    Kuka tiesi kuinga kävis,
    Kuinga onnesi osaisi,
    Ettäs saisit saappahatkin
    Saphianista samalla,
    Sukat silkistä sulasta,
    Lijnapaidan lessingistä.
    Sillä välillä sinulle
    Toivotan juuri todella,
    Että nuori neitoisesi,
    Pickarainen pijkaisesi
    Sulle onnexi olisi,
    Mielen mesixi tulisi!




Hautamus-Runot.



1:nen.


    Kov' on laki kuolemalla,
    Angara armottomalla,
    Kaicki maahan kaateleepi.
    Martahaxi maaduttaap
    Mennä pitääpi minungin,
    Sinne velka vijmmeisengin,
    Kuolovaisten kumppanitten.
    Mikä vaipu vanhembana,
    Sillä ihmisten elanto
    Ombi orjuden olento,
    Nijnkuin koski kuohuvainen,
    Joutusasti juoxevainen,
    Nijnkuin mi umbinainen,
    Vaivan alla vaivaloisen,
    Nijukuin kuckanen kedolla
    Vikatteella vijllettävä,
    Nijnkuin juttu joutavitten
    Pian puuttuva peräti,
    Luojan laitoxen perähän,
    Totisesta duomiosta:
    Joka saarnaisi sanalla
    Alla ilman Adamille
    Paradisin pappilasa,
    Yrtitarhas' ylpiäsä:
    Ettäs kuulit kultaistasi,
    Evaasi emändätäsi,
    Otit omenan häneltä,
    Jonga kielsi Kaickivalta,
    Surma sinun säikyttääpi,
    Kuolemalla kuolettaapi.
    Vaan on meille mieluhuinen,
    Sydämmellemme suloinen,
    Ettei heitä Herra meitä
    Kuolemahan kummingahan,
    Mutta vihdoin virvottaapi,
    Untumehet uudistaapi,
    Koska tulee duomiolle
    Näiden luotuin lopella,
    Meidän sijrtääpi siamme
    Tuonne taivahan talohon,
    Kus' ei kuulu kuolemata,
    Eikä vaivoist' valiteta,
    Jos olem' olleet Hänelle
    Uskolliset, uskovaiset.

    Edesäm' on esimercki
    Tänäpänä täysi meillä
    Kovan kuoleman menoista,
    Valtiojen vaelluxesta,
    Joka otti omaxehen
    Yhden herra hengellisen,
    Saatti muorille murehet
    Jätti lapset laattiallen
    Aivan oudox orpanoixi,
    Seurakunnan semmoisexi.
    Mutta Herra holhokohon,
    Turvattomat tuetkohon,
    Muistakohon murhelliset,
    Ilon kansa itkeväiset,
    Auttakohon armostansa
    Elämähän että myöden
    Hänen pelvosans pyhäsä,
    Toivosa totisimmasa,
    Että saada satamansa
    Vijmmein taivahan talosa.
    Kansa isänsä ilosa,
    Engelitten elannosa!

  Tendimus huc omnes, metam properamus ad unam.
  Onmia sub leges mors vocat atra suas.




2:nen.


    Nijnkuin vaatet vanheneepi,
    Reikihin repeileepi,
    Pikaiselta pidettävä,
    Vaicka kallis kannettava,
    Nijmbä varsin vanhenevat
    Parahatkin ihmisparat.
    Vaatet tosin vanheneva,
    Reikihin repeilevä,
    Paickaamalla paratahan,
    Kerroin kaxin kuroitahan,
    Vaan ei paikaten parane,
    Eläm' ihmisen enäne.
    Nijnkuin hevo hirnuvainen,
    Kilti, kaunis, karjavainen,[3]
    Pakeneepi paimenelta,
    Samuapi saaman tielti
    Kuin on päästä poisa päitzet,
    Suitzet suusta kirvonnehet,
    Nijn on juoxu joutuvainen,
    Kuolemahan kulkevainen
    Ilman alla ihmisillä,
    Tällä tiellä tiettävällä.
    Hevo tosin hirnuvainen
    Havikosta haetahan,
    Takaisin talutetahan
    Konsti kuonorengahalla,
    Korennolla koivuisella;
    Vaan ei taita talutella,
    Millä kulla kuljetella
    Joutuisasti juoxevia
    Ilman alla ihmisiä
    Tältä tieltä takaperin,
    Matkalta kaiken mailman.

    Sijt' on meillä vissit merkit,
    Jokapäivä juoxevista
    Kuollon kourihin kovihin,
    Määrähänsä määrättyhyn,
    Että vaicka vanhemmaxi,
    Haluisesti harmajaxi,
    Saapi joku juoxennella,
    Kijstasansa kilvoitella,
    Nijn ei juoxe joutavasti,
    Päästä päätänsä karulla
    Yxikään yli ikänsä,
    Määräpäivän määrättynsä.
    Nijn on täsä tänäpänä
    Pantu kuollonpaarten päälle
    Yxi varsin vanha vaari,
    Kauvan maalla matkustanut,
    Joka todell' todistaapi,
    Muille kaikill' muistuttaapi:
    Juoxe kauvan kuingas tahdot,
    Matkustele mantereita,
    Nijn et ohitse osaja
    Kovan kuollon koppelota.

[3] Luultavasti kirjoitusvirhe: kirjavainen.




Onnen Toivotus meidän Corkiammast Kunnioitettavalle Pispallem
ja Pro-Canceller Hr Doctor Johan Brovalliukselle.


    Koska tutkin Herran töitä
    Kaiken säädyn katsannosa,
    Nijn mä lähden laulamahan,
    Hyvin mielin hyrryttelen,
    Anon Hältä antimia,
    Laupioita lahjuxia
    Turun Pispalle tutulle,
    Hengellisell' herrallemme,
    Jok'on vasta valittuna,
    Kuningaalta kuulutettu,
    Kaickivallan katzannosta,
    Asetuxest' armiasta,
    Valvovaxi vartiaxi
    Siunattuhun Zionihin.

    Meill' on onni outo ollut,
    Muutoxia monta tullut
    Turun Pispain pihasa,
    Kaunihisa kartanosa.
    Mutta muista Herra vielä
    Pispaa pitkällä ijällä
    Kaitzemahan kansojasi,
    Laitumella lambaitasi,
    Rakentamaan radollista
    Sitä Suomen Zionia,
    Ettei kaatuis kalliolta,
    Vanhalta varustetulta,
    Nijnkuin peri peljättääpi,
    Kauhiasti katzottaapi
    Joucko jumalattomitten,
    Seura sekaseurasitten.
    Anna Herra aina olla
    Sanas voiman voimallisen,
    Ettei heittäis helvetistä
    Paha henki paulojansa!
    Ole kilpi kijvahalle,
    Varjo Pispalle vagalle,
    Että voisi voimallasi
    Hävitellä häijyt kaicki,
    Eroitella eriseurat,
    Julki jumalattomudet
    Sinun seurastas pyhästä,
    Siunatusta Zionista,
    Panis myöskin paimenia
    Seurakuntaas semmoisia,
    Jotk' ei olis ohrapion,
    Leipäpalan palveliat,
    Mutta muistaisit sanalla
    Parahiten panetella
    Parannusta paatuneille,
    Vahvistusta vaipuneille,
    Ynnä yhdes' etzisivät,
    Kaiketickin katsoisivat
    Herran pelkua pyhintä,
    Korkeimman kunniata,
    Nijnkuin toivottaa todella
    Suulla sekä sydämmellä
    Vanha pappi vaipuvainen,
    Kalajoen kappalainen.




Yhden syndymäpäivän päälle.


    Minä laulan laskettelen
    Yli kaiken ymmärryxen;
    Syndypäivästä puhelen
    Yhden syndisen sikiän.
    Kallijt ovat kaicki päivät,
    Auringolta annettavat,
    Vaan on kaikist' kallihimbi
    Syndypäivä syntyitten,
    Sepä meille muistuttaapi,
    Ajatella anteleepi
    Työtä julkisen Jumalan
    Ihmellistä ihmisesä,
    Koska vetääpi kovasta
    Äitin kohdust' ahtahasta
    Hänen ilmoihin ilolla,
    Päivän päästääpi valohon.
    Sijn' on itku ensimmäinen
    Ääni äitin helman alla,
    Kätkyehen kääritähän,
    Kapalohon kasvamahan,
    Äitin mustalla mureella,
    Isän suurella surulla.

    Kuin on vaaxan venähtänyt,
    Kaunihisti kasvanunna,
    Käypi poijes kätkyestä
    Kullkemahan kontallansa,
    Saapi monta mullahusta,
    Korvillansa kolahusta.

    Koska jalat juoxemahan
    Täsä vijmmein virkuavat,
    Nijn on vaarat vakinaiset,
    Monet estehet edessä.
    Joisa kaikis' kanteleepi
    Herra häntä helmasansa.

    Täm' on alku alkavilla,
    Syntisillä syntyneillä,
    Tämä tuoni taivahalta,
    Kuuluisimman kuningaangin,
    Asti aikahan, ikähän,
    Kuin he varsin vahvistuvat
    Elämähän että myöden
    Oman onnensa nojasa,
    Kaickivallan katsannosa,
    Joka heitä johdattavi,
    Sitten silmillä pyhillä
    Asettapi aivottuhun
    Kungin vihdon virkahansa:
    Mingä kohta korkiaxi
    Kuningaaxi kuuluttaapi,
    Mingä muutoin muutamaxi
    Hereväxi herraisexi,
    Mingä antaa alimmaisna
    Olla orjana ikänsä etc.[4]

    Kuk' ei näistä nähdä taida
    Imehiä ihmisesä?
    Kung' ei tule tutkistella
    Herran töitä tiettäviä?
    Tät' on kansa kaickinainen
    Tunnon kansa tutkinehet,
    Tät' on pakanat pahimmat
    Arvolla ajatellehet
    Nijnä päivinä pyhinä,
    Joina ovat onnellisna.
    Mailmahan matanehet
    Äitin syntisen sylistä;
    Tätä kuulu kuningahat,
    Herrat suurimmat sugusta
    Ajall' tälläkin tekevät,
    Josta pitoja pitävät
    Syystä syntypäivänsä;
    Sijspä pitää pienimmängin
    Meistä tätä muistamahan
    Kijtoxella kijvahalla
    Jumalalle julkiselle
    Edest' ainoan apunsa,
    Hyvän huolen holhomisen,
    Äitin sylis' syntyisä,
    Kamarisa kasvatesa,
    Edest' elinkautenansa.
    Kuljettamast' kunnialla,
    Kaunihisti katzomasta,
    Vakaisest' varjelemasta
    Meidän elom', elämämme,
    Meidän talom', tavaramme.

[4] Tässä näyttää kopion tekiä jättäneen muutamat säkeet kirjoittamatta
ja sentähäden lisänneen "etc."




Nimipäivänä.


    Alusa oli Jumala
    Itze pappi paradisis',
    Joka antoi Adamille
    Ensin nimen ensimmäisen,
    Adam antoi Evallensa
    Nimen myöden mieliänsä,
    Sitten vanhemmat vakaiset
    Nimcekonsa nimittivät
    Aivan ehdolla omalla
    Abramin aikahan asti,
    Jona alkoi armolijtto,
    Jona papit, patriarchat
    Lapset nimeltä nimitit
    Asti meidän aikahamme,
    Josta kaicki kastehesa
    Seurakunnas' syntyväiset,
    Meidän syntiset sikiät,
    Saavat saatavan nimensä.

    Mutta mitä minä mainin,
    Mitä laulan laskettelen?
    Kaicki kantavat nimeä
    Ihmisparat ilman alla
    Kaunit ovat kaicki nimet,
    Kuningasten kuuluisimmat;
    Mutta moni muistamatoin
    Mitä nimi merkitzepi,
    Hänen häväisee nimensä
    Elämällä ilkiällä.
    Evan poika ensimmäinen
    Kantoi kaunista nimiä,
    Jong' Fva lujalla luuli
    Herran miestä merkittevän,
    Mutta joudui joutavaxi,
    Veljensä verestäjäxi.
    Absalomill' annettihin
    Nimi kuuluisa kotona,
    Joka meille merkitzepi
    Rauhan isää rackahinta;
    Mutta kuule, kuinga kurja
    Hänen nimensä häväisi,
    Koska kansasa kapinan
    Nosti isän istuimesa.
    Rehabeam on myös ollut
    Kaunis kaikista nimistä,
    Joka meille merkitzepi
    Kansan parast' katzojata,
    Mutta tuli tuhlajaxi,
    Kansansa kadottajaxi.
    Ahaxen angara nimi
    Sitä miestä merkitzepi,
    Joka itzens Jumalasa
    Kijnni kilvalla pitääpi,
    Mutta kääntyi käskyistänsä
    Pojes poluille pahoille etc.[5]

    Sijs mä sanon nyt sanalla
    Sulle, syntisen sikiä,
    Ettäs otat ojennuxen,
    Oikeimman opetuxen:
    Ajattele aina päälle,
    Mitä nimes merkitzepi,
    Etzi aina elämällä
    Kaunistaa kaunis nimesi,

    Niinkuin muinen muutamia
    Löydyi vanhoista vagoista:
    Salomoni sai sen nimen,
    Joka ratki rauhallista
    Meidän kieles' merkitzepi;
    Hän on rauhas' rackahasa
    Ilmi ikänsä elänyt.
    David, suomexi sanottu
    Rakastettu rackahalta,
    Antoi ainoan halunsa,
    Että olla otollisen
    Aina alammaisillensa.
    Hezechias, Herran voima,
    Varsin vagasti vaelsi
    Herran teillä tiettävillä
    Totisesa totudesa etc. etc.[6]

[5], [6] Tässä näyttää kopion tekiä jättäneen muutamat säkeet
kirjoittamatta ja sentähäden lisänneen "etc."




Onnen Toivotus yhdelle uudelle byggningille.


    Siunaa Zionin Jumala,
    Kaitze kaicki kaunihisti,
    Anna armo ackunoista,
    Onni uutehen tupahan!
    Laita laattia kivestä,
    Kaicki penkit penningeistä,
    Ettei kuulus kuuna pänä,
    Irvistys sinä ikänä,
    Seinät silkillä sivele,
    Kaicki saumat kaunistele,
    Että pitkin pitäisivät,
    Semmoisina seisoisivat,
    Katto katzele hyvästi,
    Varjel' vaarast', vahingosta,
    Tuulesta, tulipalosta,
    Onnen kourista kovista,
    Täytä kirstut kijltävillä,
    Hopioilla hohtavilla,
    Kaapi muista murkinalla,
    Juomakellari keralla,
    Että aina antamista,
    Kahden käsin kantamista
    Olis einetten emällä,
    Isännällä ilmoisella;
    Oven olkon vartiana
    Tobian totinen koira,
    Jok' ei katzois karsahasti,
    Eikä hauckuis haikiasti
    Vierahita vikevitä,
    Tulevia tuttavia.




Valitus Runot minun nykyisen tilani ylitze.


    Mist' on pulma puuttununna,
    Haava häijy huuleheni?
    Tuulestako? tuiskustako?
    Vaango Luojan laitoxesta?

    Mond' on muretta minulla,
    Monta muutosta muretten
    Aina kohdannut kovasti,
    Nuorudesta noudatellut;
    Mutta mustimman murehen,
    Koulun kaikista kovimman
    Tunnen todella olevan
    Tämän kovan tapauxen,
    Sill' en löydä lääkitystä
    Nuoden lääkärten lugusta,
    Doctoritten toimellisten.

    Monta haavaa haisevaakin,
    Monta pakua pahinta.
    Olen itzeckin osannut
    Muinen poskia parata.
    Mutt' en onnetoin osaja.
    Tätä pakua parata.

    Täst' on mulla murhepäivät,
    Ikävimmät iltakaudet,
    Istun yxin ystävistä,
    Eroitettu entisistä,
    Engä juosta joukon kansa
    Taida Herran huonehesen,
    Saarnalla sanelemahan,
    Lauluisia laskemahan,
    Sill' on puutos puhehesa,
    Vaiva aina varpahasa.

    Herra ainoa apuni,
    Sinä paras parantaja,
    Sylje sinun sormehesi,
    Pane pahan haavan päälle,
    Anna voima voitehille,
    Väki välikappaleille,
    Auta vielä viheliäistä,
    Paranna, nijn mä paranen!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75429 ***